keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
Vuosi 2008 tämän blogin kautta
Tammikuussa odoteltiin kovasti Geert Wildersin Fitna-elokuvan julkaisua. Allekirjoittanutkin odotteli ja julkaisi paremman puutteessa ”ennakkovideon”, joka puolestaan osoittautui pitkälti lainaksi aiemmin julkaistusta ”Islam – What the West needs to know” –elokuvasta (Islam – Mitä lännen tulee tietää). 14. tammikuuta nimimerkki Tomashot tuomittiin Tuusulan käräjäoikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan (ks. Turkkilaista tuumintaa). Itsekin kommentoin asiaa seuraavana päivänä.
Alkuvuodesta Johanna Suurpää nimitettiin uudeksi vähemmistövaltuutetuksi huonon maineen saaneen edeltäjänsä Mikko Puumalaisen tilalle. Suomen Kuvalehti teki positiivisen jutun Johannasta ja itse kommentoin helmikuussa Suurpään ihmisoikeusaktivismia tässä jutussa.
Maaliskuussa Mikko Ellilä tuomittiin oikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Tuomio tuli artikkelista ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. En katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa asiasta omaa juttua, koska olin mielestäni sanonut kaiken oleellisen, kun asia tuli julki. Myös Geert Wildersin Fitna-elokuva julkaistiin vihdoin LiveLeak-sivustolla. Itse postasin linkin elokuvaan melkein heti ja blogin kävijämäärät nousivat merkittävästi. Luonnollisesti suomalaismedian reaktiot elokuvaan olivat yksiselitteisen negatiivisia, minkä panin myös merkille.
Huhtikuussa Abdullah Tammi varoitti Iltalehdessä Viroa Yhdysvaltojen kelkkaan menemisestä. Tammen uhkaukset eivät tähän mennessä ole realisoituneet. JReunamo julkaisi Fitnan suomenkielisin tekstein Youtubessa.
Toukokuussa ymmärsin vasta, mitä tarkoittaa uhka arjen turvallisuudelle. Kyseessä eivät tietystikään ole terroristit tai katujen turvallisuutta vaarantavat rikolliset vaan ne, jotka kirjoittavat rasistisia kirjoituksia internetiin. Yleisradion uutislähetyksessä kerrottiin muun muassa, että vain harva verkkorasisti jää kiinni. Tätä kirjoitettaessa neljäs ”verkkorasisti” joutuu syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Kesäkuun merkittävin tapahtuma sattui Irlannissa, jossa äänestäjät hylkäsivät Lissabonin sopimuksen. Luonnollisesti EU äänestyttää irlantilaisia niin kauan, kunnes he hyväksyvät sopimuksen. Suomessa historioitsija ja tunnettu nettipersoona Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman tuomion useista törkeistä kunnianloukkauksista, uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio tuskin tuli kenellekään yllätyksenä, mutta tuomion kovuus sen sijaan yllätti. Google on sulkenut suurimman osan Lehdon blogeista muutaman viime viikon aikana.
Heinäkuussa yksi etsityimmistä Bosnian sodan sotarikollisista Radovan Karadzic saatiin kiinni ja kuljetettiin tuomittavaksi Haagin sotarikostuomioistuimeen. Kirjoitin itse asiasta ja olen edelleenkin sitä mieltä, että serbijohtajien tuomitseminen ei kerro koko totuutta Jugoslavian hajoamiseen johtaneista tapahtumista eikä selitä serbien länsimaisesta näkökulmasta ylimitoitettua reaktiota Alija Izetbegovicin johtamaan Bosnian muslimihallintoon.
Elokuussa Venäjä hyökkäsi Georgiaan juuri Pekingin olympialaisten alla. Suomen ulkopoliittinen johto reagoi tilanteeseen erittäin hitaasti. Kokematon ulkoministeri Alexander Stubb ehti esittää julkisuudessa kannanottoja, joiden perusteella hän piti NATO-jäsenyyttä Suomen kannalta suositeltavana vaihtoehtona. Esitin kriisin yhteydessä useita ulkopoliittisia puheenvuoroja. Myös Paavo Lipponen palasi otsikoihin, kun hänen konsulttityönsä kaasuputkiyhtiö Nordstreamin palveluksessa tuli ilmi. Tuomitsin Lipposen toiminnan ja esitin kriittisen arvion Lipposen poliittisista saavutuksista. Myöhemmin Lipponen on osoittanut, että miehen käsitykset omasta merkittävyydestään selkeästi ylittävät ulkopuolisten arviot.
Elokuussa Alaskan kuvernööri Sarah Palin valittiin republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi. Palin sai kielteistä julkisuutta ensisijaisesti, koska hän oli uskovainen ja vääränlainen nainen. Jos hän olisi ollut lapseton ateistilesbo, julkisuus olisi varmasti ollut myönteisempää. Britanniassa arkkipiispa Rowan Williamsin toive osoittautui jo toteutuneeksi, kun kävi ilmi, että sharia-laki oli Britanniassa jo käytössä.
Lokakuussa esitin oman käsitykseni Barack Obaman mahdollisesta vaalivoitosta, ja käsitys oli kielteinen. Radikaalien vasemmistolaisten ja mustien rotupoliitikkojen avulla uransa luonut, poliittisesti kokematon Obama olisi riskivalinta näyttävästä retoriikasta huolimatta. Suomessa Perussuomalaiset oli yksi kunnallisvaalien voittajista, mikä herätti negatiivisia reaktioita sekä valtamediassa että hallituksen ministerien keskuudessa
Marraskuussa Barack Obama valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi melko selvin lukemin. Ennustin, että Obaman valinta ei tuo suurta muutosta Yhdysvaltojen politiikkaan, vaikka erityisesti eurooppalainen vasemmisto.asetti suuria toiveita mustan miehen valintaa kohtaan. Talouskriisi rajoittaisi merkittävästi Obaman liikkumavaraa sisäpolitiikassa. Järjettömästä Bush-vihasta toki päästäisiin eroon. Mediahysteria perussuomalaisten listoilta valittua Jussi Halla-ahoa kohtaan saavutti huipennuksensa, kun Vihreät Naiset maksimoivat moraalisäteilynsä ja tekivät Halla-ahon kirjoituksista rikosilmoituksen. Tämä tietysti osoittautui perusteettomasti, mutta poliisi päätti silti tutkia kaikki Halla-ahon kirjoitukset siltä varalta, että niistä löytyisi jotakin raskauttavaa.
Joulukuussa esitin tukun omia mielipiteitäni siitä, miksi politiikka on länsimaissa muuttunut mielipuoliseksi (1 ja 2). Suomen johtavat oikeusoppineet kertoivat oman mielipiteensä Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin ehdotuksesta europarlamenttivaalien suhteen.
Uskon myös tulevan vuoden tuovan tullessaan yhtä mielipuolisia uutisia. Onneksi niihin ei tarvitse uskoa. Hyvää uutta vuotta blogin lukijoille!
tiistaina, joulukuuta 30, 2008
Media ja Lähi-itä
Silloin tällöin ilahdun, kun suomalaismediassa raportoidaan tapahtumiin oleellisesti liittyvät tosiasiat puolueettomasti. Tämä tosin ei vielä riitä, koska tapahtumien konteksti ei uutisista käy selväksi eivätkä kaikki ihmiset tunne konfliktin pitkää historiaa.
Median tapaa raportoida konfliktia voi kuitenkin analysoida ja erityisesti perusoletuksia, joihin raportointi perustuu. Kun nämä oletukset ovat selvillä, konfliktin raportointia on helpompi ymmärtää.
Oletus 1: Vain Yhdysvallat ja Israel voivat vaikuttaa konfliktin ratkaisuun. Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja suostuu rauhaan, jos Yhdysvallat painostaa Israelia.
Toki on selvää, että Israel suostuu myönnytyksiin, jos sen tärkein liittolainen sitä vaatii. Tästä paras käytännön osoitus on Israelin ja Egyptin välinen Camp Davidin rauhansopimus. Tosin sopimuksen ehtoihin kuuluu myös miljardien dollarien suuruinen jokavuotinen tuki Egyptille ja Israelille.
Sen sijaan Oslon rauhansopimus Israelin ja palestiinalaisten välillä osoittautui täydelliseksi epäonnistumiseksi. Palestiinalainen terrorismi kiihtyi rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ja laantui vasta, kun Israel rakensi turva-aidan palestiinalaisalueiden ympärille.
Tämän oletuksen mukaan muut toimijat eivät Yhdysvaltojen ja Israelin rinnalla ole merkittäviä, vaikka esimerkiksi Hizbollahin kaltainen järjestö ei pysyisi pystyssä ilman Iranin ja Syyrian tukea. Mitä tahansa Mahmoud Abbasin Fatah-järjestö lupaa rauhanneuvotteluissa, sen Iran ja Syyria pystyvät halutessaan romuttamaan. Ei siis ole olemassa ketään tai mitään, joka pakottaisi palestiinalaiset noudattamaan rauhansopimusta.
Oletus 2: Pysyvä rauha saadaan, kunhan osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, jossa rauhansopimus tehdään. Pysyvä rauha edellyttää Israelilta alueluovutuksia eli käytännössä paluuta vuoden 1949 aseleporajoihin.
PLO:n johtaja Jasser Arafatille tarjottiin osana rauhanprosessia koko Gazan kaistaletta ja melkein koko Länsirantaa. Arafat kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta, lopetti neuvottelut ja käynnisti toisen eli ns. Al-Aqsan intifadan. Oslon rauhanprosessin epäonnistuminen osoitti viimeistään, että Israelin myönnytykset eivät ratkaise konfliktia.
Neuvottelupöytä ei sellaisenaan ratkaise mitään, koska kaikki osapuolet eivät sitoudu neuvottelujen lopputulokseen tai edes pyri rauhaan. Neuvottelut ovat vain väline edistää omia tavoitteita. Hamas avoimesti kertoo peruskirjassaan, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja ainoa ratkaisu konfliktiin on jihad.
Oletus 3: Palestiinalaisten toimet ovat seurausta Israelin toimista ja niiden aiheuttamasta epätoivosta.
Jos epätoivoiset palestiinalaiset kiihdyttävät raketti-iskuja, se on seurausta Israelin toimista kuten Gazan ”saarron” kiristämisestä. Palestiinalaisosapuolella ei siis voi olla mitään omaa erityistä syytä kiihdyttää taisteluita. Kuitenkin Hamas sanoi yksipuolisesti irti voimassaolevan tulitauon, mistä oli seurauksena raketti-iskujen kiihtyminen.
Jos Israel ei vastaa raketti-iskuihin tai toteuttaa puolivillaisia vastatoimia, raketti-iskut jatkuvat tai jopa kiihtyvät. Jos Israel vastaa raketti-iskuihin voimallisesti, Hamas esiintyy mediassa uhrina ja tuo todellisia tai näytteleviä urheja tv-kameroiden eteen paistattelemaan. Kummassakin tapauksessa Israel häviää, sillä kansainvälinen yhteisö pakottaa jossain vaiheessa osapuolet aselepoon. Tämä ei tietysti kestä ja sama kuvio alkaa alusta uudelleen. Tämän asian voi lukea Barry Rubinin kolumnista Jerusalem Post –lehdessä.
Hamasilla on oma itsenäinen agendansa, joka on riippumaton Israelin ja muun maailman toimista. Toimintatapa sen sijaan joustaa tilanteen mukaan, ja vääjäämättömän sotilaallisen tappion jälkeen pelkkä selviytyminen hengissä on voitto Hamasille. Tässä se toistaa PLO:n ja Hizbollahin esimerkkiä. Hamasin tavoitteena on Israelin tuhoaminen eli kansanmurha. Koska Hamas ei median ja vasemmistoakateemikkojen mielestä toimi itsenäisesti, sen ei koskaan tarvitse kestää samanlaisia syytöksiä sotarikoksista tai ylipäänsä kantaa vastuuta tekemisistään.
Hamasin fanaattisesta taipumattomuudesta kärsivät erityisesti palestiinalaissiviilit, joita kuolee Israelin iskuissa ja joiden elintaso heikkenee sotatoimien seurauksena. Israel kantaa kuitenkin yksin vastuun kaikesta, ainakin median silmissä. Palestiinalaisten onneksi EU:n ja kansainvälisten avustusjärjestöjen humanitaarinen apu kiihtyy konfliktin myötä, vaikka Hamas saa syyttää konfliktista lähinnä itseään.
Oletus 4: Israel syyllistyy ”suhteettomaan voimankäyttöön”.
Tässä oletuksessa on kaksi virhettä. Ensinnäkin oikeassa suhteessa olevaa voimankäyttöä ei määritetä selkeästi, ja toiseksi suhteellisen voimankäytön seurauksista Israelille ei piitata. Israel ei iske tarkoituksella siviiliväestöön toisin kuin palestiinalaiset raketinampujat ja itsemurhapommittajat. Israelin iskuissa kuoli Hamas-lähteiden mukaan noin 300 ihmistä, joista noin 50 oli siviilejä ja loput Hamasin edustajia.
Siviilien kuolemat ovat tietysti valitettavia mutta kuuluvat mihin tahansa sotaan hurskaista toiveista huolimatta. Suhteettomasta voimankäytöstä puhuvat poliitikot ja journalistit eivät kuitenkaan koskaan kerro, mikä on hyväksyttävä määrä siviilejä, jotta suhteettomasta voimankäytöstä ei enää voitaisi puhua. Vai pitäisikö Israelin taistella samanlaisilla aseilla kuin Hamas? Pitäisikö yhtä rakettia kohden lähetetään yksi samanlainen raketti tai Israelin ilmavoimien hävittäjien ohjuksista joka toisen olla tarkoituksella suutari?
EU Referendum –blogissa kuitenkin sanotaan asia suoraan:
”Jos joku ensinnäkin haluaa tappaa sinut, silloin on vastattava kuolettavalla voimalla ja tappamalla vihollinen, ennen kuin hän ehtii saavuttamaan tavoitteensa. Silloin ei neuvotella vaan tapetaan.”
”[…]”
”Toiseksi puolivillainen vastaus on enemmän kuin hyödytön. Kyvyttömyys vastata päättäväisesti vihollisen hyökkäykseen saa vihollisen kaksinkertaistamaan panostuksensa.”
”[…]”
”Kolmanneksi pehmoilu on tuomittu epäonnistumaan. Lähi-idän macho-kulttuurissa tämä nähdään osoituksena heikkoudesta, mikä ei lopeta ongelmia vaan pitkittää niitä.”
Ratkaisuna tähän kaikkeen on tietysti ”suhteeton” voimankäyttö, joka saa vihollisen miettimään kahdesti, kannattaako vihollisuuksien jatkaminen vai ei. ”Suhteeton” voimankäyttö ei tässä tarkoita siviilien summittaista pommittamista vaan ylivertaista sotilaallista voimaa. Toki voima ei välttämättä takaa pysyvää rauhaa, mutta lopettaa omiin sotilaisiin ja siviileihin kohdistuvan välittömän uhan.
sunnuntaina, joulukuuta 28, 2008
Verorahojen käyttöä meillä ja muualla
Free Dominionin ylläpitäjät pyysivät tarkasteltaviksi tutkimukseen liittyviä asiakirjoija, joista mm. kävi ilmi, että tutkimukseen on osallistunut 13 tutkijaa. Tutkijoiden nimet käyvät ilmi Ezra Levantin kirjoituksesta.
Nimien joukossa on Kanadan ihmisoikeuskomissioiden sananvapausloukkauksia seuranneille ainakin kaksi tuttua nimeä. Dean Steacy on tutkimustensa yhteydessä soluttautunut uusnatsien järjestöihin ja käyttänyt virtuaalista uusnatsipersoonaansa narauttaakseen järjestöjen jäsenet vihapuheista. Steacy on myös julkisesti sanonut:
”Sananvapaus on amerikkalainen käsite, joten en anna sille mitään arvoa.”
Sandy Kozak puolestaan sai potkut Ottawan poliisista poliisille sopimattoman käytöksen takia. Kozakilla oli viranhoitonsa aikana suhde rikolliseen, jonka toimia poliisi tutki. Hänelle löytyi uusi työpaikka ihmisoikeuskomission tutkijana.
Kannattaa myös lukea ihmisoikeuskomission Free Dominion –sivustolle tarjoama raportti (iso tiedosto), jos haluaa tarkemmin tutustua tutkijoiden aikaansaannoksiin. Niitä nimittäin ei ole tai ne on tarkoituksella jätetty kertomatta asianosaisille. Asiakirjassa on 23 informaatiosisällöltään tyhjää sivua.
Kanadassa Access to Information Act takaa kansalaisille oikeuden saada viranomaisilta asiakirjoja (Suomessa Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) Ihmisoikeuskomission toiminta on siis tässä suhteessa voimassa olevien lakien kannalta kyseenalaista.
Entä Suomessa?
Kanadan ihmisoikeuskomission toiminta toi luonnollisesti mieleen meneillään olevan poliisitutkinnan Jussi Halla-ahon kirjoituksista. Poliisi aikoo rikoskomisario Vesa Hietalan mukaan syynätä läpi kaikki kirjoitukset. Tutkintavaihe venyy vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan.
Haluaisin veronmaksajana tietää, montako tutkijaa on työllistetty Jussi Halla-ahon tekstejä syynäämään. Ennen joulua Halla-aho kommentoi vieraskirjassaan, että poliisin ip-osoitteesta oli käyty lukemassa hänen tekstejään. Jonkinlaista akateemista mielenkiintoa löytyy myös poliisin tutkintamenetelmiä kohtaan. Tulostetaanko kaikki tekstit paperille? Käykö tutkija punaisen alleviivauskynän kanssa läpi tekstejä ja etsii niistä mahdollisesti lainvastaista kiihotusta? Tämä tutkimusmenetelmä ei mielestäni toimi, koska tekstit sisältävät runsaasti linkkejä uutisiin (joista osa on myös hävinnyt kyberavaruudesta. Todennäköisesti tekstien läpikäynti on kuitenkin miellyttävämpää työtä kuin ylinopeuksien valvonta räntäsateeessa. Kahvilla saa varmasti käydä useammin
Poliisi on perinteisesti nauttinut arvostusta tavallisten kansalaisten silmissä. Tämä arvostus saattaa murtua, jos poliisi muuttuu puolueettomasta esitutkintaviranomaisesta poliittisten noitavainojen toteuttajaksi ja sananvapauden tukahduttamiseen pyrkivien poliitikko- ja viranomaistahojen käsikassaraksi. Itse pidin poliisia pääpiirteittäin selväjärkisenä toimijana, ennen kuin luin Suur-Jyväskylä –lehdestä ylikomisario Raimo Peltovuoren mietteitä jutussa, jota koristi kuva tästä blogista.
Suomessa Syrjintälautakunta ei onneksi ainakaan vielä käsittele sananvapauteen liittyviä asioita. Syrjintälautakunnan sivujen tapausluetteloista käy ilmi, että tämän pseudotuomioistuimen toimista kärsivät toistaiseksi lähinnä kiinteistöyhtiöt ja ravintoloitsijat sekä tietysti kuntien veronmaksajat etnisestä tai uskonnollisesta taustasta riippumatta.
perjantaina, joulukuuta 26, 2008
Tapaninpäivä
Apostolien tekojen 6. luvussa kerrotaan Stefanoksen tarina. Stefanos saarnasi Jeesuksesta ja tuli sen takia tuomituksi Mooseksen ja Jumalan pilkasta. Tuomio pantiin täytäntöön kivittämällä. Tästä syystä Carlo Crivellin vuodelta 1476 peräisin olevassa maalauksessa (joka on myös tämän jutun kuvituksena) Stefanoksen pään ympärillä on kolme kiveä.
Kristinuskossa marttyrius siis tarkoittaa omasta uskostaan kiinnipitämistä silloinkin, kun se johtaa hengenvaaraan. Tämän päivän länsimaissa kenenkään ei tarvitse pelätä marttyyrikuolemaa. Toisaalta esimerkiksi islamilaisessa maailmassa kääntyminen islamista kristinuskoon voi olla hengenvaarallista.
Maallisessa mielessä marttyyreina voidaan pitää niitä, jotka pysyttelevät totuudessa ja kieltäytyvät valehtelemasta, vaikka valehtelu olisi edullisempaa kuin totuuden kertominen. Ainoana uskontona maailmassa islam hyväksyy valehtelun, jos olosuhteet ovat oikeat. Shialaisen islamin taqiyya-doktriini hyväksyy valehtelun, jos sen avulla välttää fyysisen tai henkisen vaaran. Jos Stefanos olisi ollut shia-muslimi, Allah olisi siunannut hänen valheensa, jos hän niiden avulla olisi selviytynyt hengissä.
Marttyyrius islamissa
Myös islam sisältää marttyyriuden käsitteen, mutta sitä ei voi ymmärtää ilman yhteyttä jihad-käsitteeseen. Ne, jotka kuolevat osana jihadia, ovat marttyyreja. Käytännössä tämä on aina tarkoittanut kuolemaa taistelukentällä osana islamin puolesta käytyä sotaa.
Nykyaikana löytyy sekä niitä, jotka pyrkivät peittämään islamin marttyyriuden väkivaltaista luonnetta, että niitä, jotka avoimesti tunnustavat kuoleman vääräuskoisten tappamisen yhteydessä marttyyriudeksi. Itsemurhapommitukset eivät siis ole syntiä vaan sellaisen tekijä pääsee suoraan paratiisiin, jos pommittaja onnistuu samalla tappamaan vääräuskoisia.
Parhaassa mahdollisessa valossa tarkasteltuna islamin marttyyrikäsite voidaan nähdä siten, että kristinuskon marttyyrius sisältyy siihen. Islamin marttyyrius on kuitenkin paljon laajempi. Mikä tahansa islamin edistämiseksi tehty teko on tulkittavissa islamin pyhien kirjoitusten perusteella marttyyriudeksi, vaikka sen yhteydessä kuolisi syyttömiä siviilejä. Tämä onnistuu, kun määritetään syyttömyys tarpeeksi tiukasti siten, että kukaan tietoisesti islamin hylännyt ei-muslimi ei voi olla syytön.
tiistaina, joulukuuta 23, 2008
Hyvää joulua!
keskiviikkona, joulukuuta 17, 2008
Korkean tason jeesustelua
Helsingin Sanomat kertoo myös:
”Protestiehdokkuudella Soini haluaa arvostella tapaa, jolla EU:n Lissabonin sopimusta yritetään saada voimaan. Irlanti kaatoi sopimuksen ratifioinnin kansanäänestyksessä viime kesäkuussa, ja perjantaina selvisi, että irlantilaiset äänestävät asiasta vielä uudestaankin.”
En väitä, että protestiehdokkuus olisi välttämättä hyvä ajatus. On mahdollista, että äänestäjät eivät sisäistä protestin ajatusta, vaikka Euroopan Unioni oikeasti halveksiikin demokratiaa. Kuitenkin oikeusoppineet eli oikeustieteen professori Kaarlo Tuori ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Antero Jyränki vetävät pohjat päättömillä lausunnoillaan. HS kertoo:
”Eihän tämä poliittista moraalia osoita.” Tuorista idea kuulostaa demokraattisen prosessin pilkalta.
Jyränki säestää Tuoria:
"Erikoinen järjestely. Tällaiset liikkeet vievät uskottavuutta poliittiselta järjestelmältä"
Jyränki kuitenkin mainitsee, että EU-parlamentissa toimii jo nyt paljon EU-kriitikkoja. Tässä hän on toki oikeassa, mutta farisealainen moralisointi poliittisen prosessin pilkasta olisi kannattanut jättää tekemättä.
Kuten Soini sanoo, EU pilkkaa itse demokratiaa niin törkeästi, että sen rinnalla Soinin ja perussuomalaisten mahdollinen protesti vaikuttaa itse asiassa suoraselkäiseltä toiminnalta. Ranskan ja Hollannin kansalaiset hylkäsivät EU-perustuslain kansanäänestyksissä. Perustuslakiin tehtiin kosmeettisia muutoksia, minkä jälkeen se ristittiin Lissabonin sopimukseksi. Vain irlantilaiset saivat äänestää sopimuksesta ja he hylkäsivät sen. Nyt irlantilaiset pannaan normaaliin EU-tyyliin äänestämään uudelleen niin kauan, kunnes äänestystulos miellyttää EU-eliittiä.
Myös EU:n ”leluparlamentin” arvovalta ja todellinen päätösvalta ovat kyseenalaisia. Komission byrokraatit valmistelevat edelleen lait eivätkä he ole vastuussa tekemisistään kenellekään. EU-parlamentti osaa myös muulla tavoin halventaa demokraattista prosessia. Äskettäin EU-parlamentti kielsi Geert Wildersin Fitna-elokuvan esittämisen tiloissaan.
Silloin, kun EU-parlamentti käyttää valtaa, se estää välttämättömiä uudistuksia kuten äskettäin työaikadirektiviin muutosehdotuksen. EU-parlamenttivaalien äänestysprosentti on useimmissa EU-maissa selkeästi alhaisempi kuin kansallisten parlamenttivaalien. Suomessa kaksissa viime EU-vaaleissa äänestysprosentti on liikkunut 30 ja 40 prosentin välillä.
Euroopan Unioni ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, joten eurodemokratiaa ei voi halventaa, vaikka yrittäisi kuinka. Järjestö on perusteiltaan puutteellinen ja sitä voi jopa pitää suurimpana yksittäisenä uhkana demokratialle Suomessa ja muissa EU-maissa.
EU:n puutteista riippumatta en silti kannata Soinin kaavailema protestia. Perussuomalaisten kannalta parempi vaihtoehto olisi asettaa tarpeeksi hyviä EU-kriittisiä ehdokkaita, jotka tultuaan valituksi osallistuvat "leluparlamentin" työskentelyyn. Protestoida voi nimittäin näinkin (tai jopa näin).
tiistaina, joulukuuta 16, 2008
Ihmisoikeusteollinen kompleksi
Siteeraan tässä pätkän Eisenhowerin tammikuun 17. päivänä 1961 pitämästä puheesta:
” In the councils of government, we must guard against the acquisition of unwarranted influence, whether sought or unsought, by the military-industrial complex. The potential for the disastrous rise of misplaced power exists and will persist.”
Vallan väärinkäytön vaara on ilmeinen, jos kaikkien osapuolten intressinä on asevarustelun lisääminen. Siksi poliittisen vallan on oltava valppaana, jotta ”rautainen kolmio” ei pääse yksin päättämään puolustuspolitiikasta.
Ihmisoikeusteollisuus
Samanlaista etujen yhteneväisyyttä on havaittavissa maahanmuuttoministeriön ja erilaisten maahanmuuton ympärillä pyörivien toimijoiden kuten ihmisoikeusjärjestöjen, pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita majoittavien laitosten ja lakimiesten välillä. Tässä pelissä pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on lähinnä välinearvoa.
Mikään byrokraattinen organisaatio ei koskaan pyri tekemään itseään tarpeettomaksi. Sen sijaan organisaatio pyrkii kasvattamaan omaa merkitystään mm. liioittelemalla oman hallinonalansa ongelmia tai luomalla itse ongelmia, joiden ratkaisuun tarvitaan byrokraattisen organisaation apua.
Maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat nykyisin Suomessa ihmisoikeusteollisen kompleksin hallinnassa. Jos joku asettaa ihmisoikeusteollisen kompleksin mielipiteet tai asiantuntemuksen kyseenalaiseksi, kyseenalaistaja saa välittömästi niskaansa syytökset rasismista ja ksenofobiasta. Näin kävi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajuselle, joka vaati turvapaikanhakijoiden määrän saamista hallintaan.
Teollisuuden toimijat
Aloitetaan maahanmuutosta vastaavasta ministeriöstä. Ministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen on julkisesti sanonut, että 15 vuoden päästä maahanmuuttajia on Suomessa 10 prosenttia väestöstä. Sisäministeriön alaisuudessa on vuoden 2008 alusta toiminut Maahanmuuttovirasto, joka aiemmin tunnettiin nimellä Ulkomaalaisvirasto.
Paljon arvostelua saanella Maahanmuutto- ja Eurabiaministeri Astrid Thorsilla on myös oma lehmä ojassa maahanmuuton suhteen. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toimii Oravaisten vastaanottokeskus, johon mahtuu 200 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Heille opetetaan keskuksessa ruotsin kieltä, ja maahanmuuttajien ruotsinopetus onkin suomenruotsalaiselle kielivähemmistölle sopiva mutta lyhytnäköinen keino pitää kielivähemmistön lukumäärä jatkossakin riittävän suurena. Maahanmuuttajien etua ruotsin tyrkyttäminen ei välttämättä palvele lainkaan.
Kolmantena toimijana kannattaa mainita vähemmistövaltuutettu, jonka tehtävänä ei ole enää olla ulkomaalaisille tyly virkamies vaan auttaa toiseuden edustajia taistelemaan heihin nuivasti suhtautuvia kantaväestön edustajia vastaan. Vähemmistövaltuutettu myös pyrkii vaientamaan ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan arvostelun.
Nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää sopii luontevasti osaksi ihmisoikeusteollista kompleksia. Hän oli itse 90-luvun alussa mukana edesauttamassa Neuvostoliitosta tulevien somalien maahanpääsyä. Romahtaneen Mohammad Siad Barren sosialistisen diktatuurin yläluokka siirtyi luontevasti Suomeen. Internetissä vellovien vahvistamattomien huhujen mukaan tämä ei tapahtunut spontaanisti vaan suomalaisten aktivistien avustuksella.
Kun mukaan lisätään Pakolaisneuvonta, Punainen Risti, Ville Hoikkalan kaltaiset ihmisoikeuksiin erikoistuneet lakimiehet, somalin kielen tulkit ja muut vastaavat, saadaan suuri joukko ihmisiä ja organisaatioita, joiden välittömien etujen mukaista on se, että Suomeen saapuu mahdollisimman paljon turvapaikanhakijoita.
Mukaan voi myös lisätä Suomen ns. porvarihallituksen, joka lanseerasi ensi töikseen teeman ”työperäinen maahanmuutto”. Hallitus haluaa pelastaa Suomen ikääntyvän väestörakenteen aiheuttamalta työvoimapulalta. Hallituksen käytännön toimet ja erityisesti ministeri Thors antavat kuitenkin aiheen olettaa, että ”työperäinen maahanmuutto” –termin tarkoituksena on todellisuuden kaunistelu tekemällä turvapaikanhakijoista työperäisiä.
Uusi ulkomaalaislaki
Ihmisoikeusteollisen kompleksin kädenjälki näkyy Hallituksen esityksessä uudesta ulkomaalaislaista, jota vastustava adressi on kerännyt internetissä jo yli 21 000 allekirjoitusta. Osittain tämän ansiosta Eduskunta on ilmeisesti poistamassa esityksen ”täkyä”, jossa turvapaikanhakijalle olisi myönnetty oleskelulupa, jos palauttamiselle olisi olemassa ”tekninen este”.
Lakiesitys kuitenkin merkitsee aiemman Ulkomaalaislain selkeää liberalisointia, mutta ”täkyksi” jätetyn kohdan poisto tarjoaa hallituspuolueiden kansanedustajille mahdollisuuden äänestää esityksen puolesta ilman pelkoa tulevasta kansanedustajapaikan menetyksestä. Aktivisteille tosin mikään ei tunnu riittävän.
Veronmaksaja kustantaa ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan
Ainoa, joka ei hyödy ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnasta, on tavallinen veronmaksaja, joka rahoittaa sekä kompleksin välittömät kustannukset että maahantulijoiden sosiaaliturvan ja elämisen kustannukset siltä osin, kun nämä eivät sitä työllään pysty rahoittamaan.
Maahanmuuttoon sisältyy lisäksi sekä välittömiä turvallisuusriskejä että pitkän aikavälin ongelmia. Epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksia on lähes mahdotonta korjata, kun ongelmat räjähtävät silmille. Näin on jo käynyt useissa Länsi-Euroopan maissa eikä tilanteen korjautumisesta näy merkkejä. Maahanmuuttopolitiikan virheistä ei makseta pelkästään taloudellista hintaa, vaan seuraukset näkyvät myös turvallisuuden heikkenemisenä sekä asuinalueiden ja koulujen kurjistumisena. Siksi maahanmuuttopolitiikkaa ei saa jättää pelkästään ihmisoikeusteollisen kompleksin harteille.
sunnuntaina, joulukuuta 14, 2008
Mistä hulluus alkoi – Osa 2/2
Politiikkaa yliopistoissa
Norjalainen kirjoittaja Fjordman on monesti sanonut, että länsi ei voittanut kylmää sotaa vaan hävisi sen. Neuvostokommunismi toki katosi maan päältä mutta lännen sisällä vaikuttanutta marxilaisuutta ei koskaan julkisesti teilattu. Marxilaisuutta opetetaan totuutena vielä tänäkin päivänä yliopistoissa.
Suomessa taistolaisten julkisia ripittäytymisiä nähtiin jonkin aikaa 90-luvun alussa, mutta suurin osa taistolaisista on luonut mukavan uran yliopistoissa ja tiedotusvälineissä. Ideologia ei toki enää ole sama kuin 70-luvulla, vaan se on muuttunut sukupuoli-, ympäristö- tai vähemmistöpolitiikaksi. Sirppi ja vasara ovat kadonneet, mutta kollektivismi on säilynyt. Valkoinen heteromies on kollektiivisesti syyllinen oman viiteryhmänsä perusteella ja uhreja ovat seksuaalivähemmistöt, naiset ja ei-länsimalaiset vähemmistöt.
Kuitenkin viimeisin ideologinen invaasio ei tule idästä vaan paradoksaalisesti kapitalismin kehtona pidetystä Yhdysvalloista. Amerikkalaisissa yliopistoissa ei vallitse vapaan mielipiteenvaihdon henki, vaan rotu-, sukupuoli- ja vähemmistöpoliittinen ortodoksia tukahduttaa kaikki kriittiset äänet. Tämän voi itse kukin todeta katsomalla Indoctrinate U –dokumentin.
Oikean ideologian kannattajat eivät edes halua keskustella eri mieltä olevien kanssa vaan pyrkivät vaientamaan toisinajattelijat. Sananvapaudestaan ylpeilevät amerikkalaiset joutuvat yliopistoissa alistumaan erilaisten puhesääntöjen edessä. Väärää mielipidettä edustavan puhujan esiintymistä häiritään joukkovoimalla.
Sama ilmiö on luonnollisesti rantautunut myös Eurooppaan ja on levittänyt vaikutustaan yliopistojen kautta mediaan ja koulumaailmaan. Tämän voi itse kukin todeta lukemalla esimerkiksi Helsingin Sanomia lukemalla. Nuori toimittajapolvi ei pyri tapahtumien totuudenmukaiseen raportointiin tai uutisanalyysiin vaan ajaa avoimesti ideologista agendaa. Journalistin rooli on muuttunut vallan vartijasta aktiiviseksi vallan käyttäjäksi.
Kansallisvaltio uhattuna
Toimivassa demokratiassa erilaiset ajatukset saavat ansaitsemansa arvon ja niiden kannatus mitataan vaaleissa. Näin asia on teoriassa ja parhaiten se on toteutunut käytännössä kansallisvaltiossa, jollaisia suurin osa demokratioista on. Kansallisvaltion dekonstruoiminen ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti oikeaoppisten vasemmistolaisten synti, vaan monet reaalimaailman ilmiöt ovat heikentäneet kansallisvaltiota.
Ilmiö, jota tässä kutsun globaaliksi kapitalismiksi, on tuottanut vaurautta miljoonille uusille ihmisille erityisesti maailman väkirikkaimmissa valtioissa Kiinassa ja Intiassa. Vastaavasti talouden globalisoituminen on kaventanut demokratian suurimman perusyksikön eli kansallisvaltion vaikutusvaltaa. Erityisesti tämä on näkynyt Suomen kaltaisissa pienissä kansallisvaltioissa.
Samanaikaisesti talouden globalisoitumisen kanssa yhä suurempi osa ihmisten elämään vaikuttavista asioista päätetään kansallisvaltion ulkopuolella. Erilaiset ylikansalliset järjestöt ovat ottaneet kansallisvaltioille perinteisesti kuuluvaa valtaa itselleen. YK ja erityisesti EU tekevät päätöksiä ohi demokraattisen prosessin eivätkä ole vastuussa päätöksistään kenellekään.
En lähde tässä kirjoituksessa erittelemään YK:n puutteita, vaan keskityn välittömästi jokaisen suomalaisen elämän vaikuttavaan Euroopan Unioniin. Kyseistä organisaatiota voi pitää ensimmäisen maailmansodan tuotteena, vaikka ajatus sai tuulta siipiensä alle vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Paljon on puhuttu EU:n ”demokratiavajeesta”, mutta ehkä oikeampaa olisi puhua demokratianvastaisuudesta. EU on monesti osoittanut, että se ei kunnioita jäsenmaissaan järjestettyjen kansanäänestysten tulosta vaan äänestyttää uudelleen niin kauan, kunnes vastaus on oikea.
EU ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, vaan siinä komission virkamiehet laativat lait, jotka hyväksytään paketteina ministerineuvoston kokouksissa. Tavallisen kansalaisen on erittäin vaikea seurata komission työtä puhumattakaan vaikuttamisesta kansalaismielipiteen tasolla. Sen sijaan erilaiset ylikansalliset kansalaisjärjestöt pystyvät tähän, ja ne edustavatkin ”kansalaismielipidettä” EU-tasolla.
Jälkidemokraattisessa EU:ssa tavallisen kansalaisen ainoa rooli on sopeutua EU:n päätöksiin. Kansalliset parlamentit toimivat toki, mutta niiden on pakko soveltaa EU:n direktiivit rangaistuksen uhalla. Kansallisvaltiosta on siis tullut yhä enemmän pelkkä kulissi ilman todellista päätösvaltaa.
Kansallisvaltion dekonstruktio
EU-maat ovat kuitenkin pääsääntöisesti kansallisvaltioita, mutta samanaikaisesti kansallisvaltio sinänsä muodostaa jatkuvan esteen EU:n kehittymiselle kohti ylikansallista supervaltiota. Tässä mielessä kansallisvaltion dekonstruoimista kannattavat ideologiset vasemmistolaiset ovat hyödyllisiä EU-projektin onnistumisen kannalta.
Norjalainen kulttuuriantropologi, Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut:
”Meidän on dekonstruoitava enemmistö [valtaväestö] niin tarkasti, että sitä ei enää voi kutsua enemmistöksi.”
Samalla tavalla Suomen presidentti Tarja Halosen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlapuheen lausunto ”suomalaisuuden epädramatisoinnista” on tulkittavissa suomalaisuuden dekonstruktioksi. Mikä tahansa muu kuin perinteinen suomalaisuus on oletusarvoisesti hyvää ja erinomaista.
Vaikka en usko mihinkään salaliittoteoriaan kansallisvaltioiden hävittämisestä, akateemisen ja poliittisen eliitin joukosta löytyy ihmisiä, joiden mielestä kansallisvaltio ja kansallinen kulttuuri joutavat historian roskatynnyriin. He myös aktiivisesti toimivat tämän asian edistämiseksi. Massamaahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat työkaluja tämän päämäärän toteuttamisessa.
lauantaina, joulukuuta 13, 2008
Mistä hulluus alkoi? - Osa 1/2
Aatehistoriallinen tie Kantista, Hegelistä ja Marxista nykypäivän postmoderniin mielettömyyteen on pitkä ja vaikeaselkoinen. Sen vuoksi en edes yritä käydä sitä tässä läpi. Kehityksen hedelmät näkyvät kuitenkin kulttuuri- ja moraalirelativismina ja kaiken objektiivisen totuuden kieltämisenä. Mikä tahansa perinteinen arvo tai instituutio voidaan dekonstruoida ja osoittaa seuraukseksi valkoisen heteromiehen ylivallasta.
Hulluuden eli länsimaisen itsetuhoisuuden voittokulkua ei voi selittää pelkällä aatehistorialla, vaan se on monen historiallisen kehityskulun lopputulos. Pyrin tässä käsittelemään pintapuolisesti näistä muutamia.
Neuvostoliiton hajoaminen ja korvikeideologiat
Viimeistään 1980-luvun puolivälin jälkeen jopa monille kommunisteille alkoi olla selvää, että neuvostomallinen kommunismi oli tullut tiensä päähän. Järjestelmän kyky tuottaa vaurautta kansalaisille oli osoittautunut selkeästi länsimaista markkinataloutta heikommaksi. Järjestelmään olennaisena osana kuulunut brutaali sortokoneisto ja äärimmilleen viety militarismi veivät myös moraalisen uskottavuuden.
Perinteisen marxilaisuuden korvikkeeksi syntyi useita erilaisia ideologioita. Näistä kestävimmiksi ovat osoittautuneet vihreä ympäristöideologia, kehitysmaaideologia ja poliittisesti korrekti multikulturalismi. Myöhempää perua on kapitalismin vastainen globalisaatiokriittinen liike.
Toisin kuin perinteiseltä marxilaisuudelta näiltä liikkeiltä puuttuu selkeä ideologia ja yhteiskuntamalli, johon pyritään. Sen sijaan ne pyrkivät vetoamaan tunteisiin ja käyttävät ajatustensa perusteluina ensisijaisesti moraalisia argumentteja. Ne siis ovat monella tavalla uskontojen kaltaisia liikkeitä, joiden avulla jäsenet saavat elämälleen merkitystä.
Tie poliittiseen vaikutusvaltaan
Näiden liikkeiden voima itsessään ei riittäisi viemään tavoitteita läpi, mutta heillä on usein tukenaan myötämielinen media ja liikkeet ovat myös taitavia käyttämään mediaa hyväkseen. Parhaiten tässä on onnistunut ympäristöjärjestö Greenpeace.
Poliittisesti korrekti multikulturalismi ei ensi kuulemalta vaikuta kovin mediaseksikkäältä, mutta tätä ideologiaa ajetaankin ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Amnestyn kaltaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät nykyisin enää ole huolissaan toisinajattelijoiden kohtelusta sosialistisissa maissa vaan keskittyvät enemmänkin erilaisten vähemmistöjen kohteluun perinteisesti ihmisoikeuksia hyvin kunnioittavissa länsimaissa.
Koska liikkeiden sanoma menee läpi mediassa, myös valtavirran poliitikot joutuvat ottamaan niiden esittämiin asioihin kantaa. Poliitikon suosio on riippuvainen mediasta, jolloin kunnianhimoisen poliitikon on ainakin puheiden tasolla kannatettava ilmastonsuojelua, monikulttuurisuutta ja kehitysmaiden auttamista.
Valtion jatkeet
Eikä siinä ole vielä kaikki. Nykyisin nämä liikkeet ovat jo osa poliittista päätöksentekoa, koska niiden mielipide otetaan huomioon lakien ja EU-direktiivien valmistelussa. Esimerkiksi helmikuussa päätettävän uuden ulkomaalaislain valmistelussa on kuultu Amnestyn edustajia asiantuntijoina. Myös Maan Ystävien kaltaisilla ympäristöjärjestöillä on samanlainen rooli ympäristölakien valmistelussa.
Kun edellä mainitun kaltaiset järjestöt vielä saavat julkista rahaa projekteihinsa, ei enää voida puhua mistään kansalaisjärjestöistä vaan valtion jatkeista. Tietysti niitä voidaan kutsua kansalaisjärjestöiksi, jos esimerkiksi Neuvostoliiton virallinen nuorisojärjestö Komsomol voidaan tulkita sellaiseksi.
Edellä mainitut liikkeet kannattavat periaatteessa hyviä asioita kuten ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja kehitysmaiden auttamista. Kaikki näistä asioista ovat kuitenkin yhteiskunnalle tuhoisia äärimmilleen vietyinä. Ympäristöfundamentalismi raunioittaa talouden ja ihmisoikeusfundamentalismi puolestaan johtaa etnisiin konflikteihin ja kansalaisvapauksien menetykseen.
Hyviä asioita edistävillä liikkeillä ei ole poliittista vastuuta mistään. Ne voivat ajaa hyviä asioita seurauksista välittämättä. Koska niiden argumentit perustuvat tunteeseen ja moraaliin, järjen käyttö ja ehdotettujen toimenpiteiden seurausten analysointi eivät kuulu liikkeiden vahvoihin puoliin.
jatkuu...
sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008
Juutalainen kelpaa kuolleena mutta ei elävänä
Tämän jutun kuvituksena on Finn Graffin piirtämä karikatyyri norjalaisesta Dagbladet-lehdestä. Karikatyyrissä Israelin pääministeri Ehud Olmert on piirretty Schindlerin lista –elokuvasta tutun keskitysleirin komentajan kaltaiseksi, ihmisiä huvikseen ampuvaksi hirviöksi.
Toinen esimerkki ns. uudesta antisemitismistä löytyy myös Libanonin sodan ajoilta. Norjalaisen kirjailija Jostein Gaarderin (Sofian maailma) mielipidekirjoitus ”Jumalan valittu kansa” julkaistiin Aftenposten-sanomalehdessä. Gaarderin kirjoitus on järkyttävän yksisilmäinen ja moralistinen mutta kertoo totuudenmukaisesti siitä erityisesti eurooppalaisen vasemmiston edustamasta ajattelumallista, johon ”uusi antisemitismi” perustuu.
Gaarder rinnastaa häpeämättä Israelin valtion Etelä-Afrikan apartheid-hallintoon ja unohtaa ilmeisesti tarkoituksella, että Israelia ympäröivät valtiot ja erilaiset terroristijärjestöt eivät hetkeäkään epäröisi ajaa juutalaisia mereen, jos tällainen tilaisuus vain tulisi. Gaarder kuitenkin menee pitemmälle kuin monet muut, sillä hän melko yksiselitteisesti kiistää Israelin oikeuden olla olemassa:
”Emme tunnusta Israelin valtiota, emme tänään, tästä kirjoituksesta lähtien emmekä tänä surun ja vihan hetkenä. Jos koko Israelin kansa joutuisi hätään ja osa väestöstä pakenisi hallussaan pitämiltä alueilta toiseen diasporaan, sanoisimme: ”Olkoon heidän ympäristönsä rauhallinen ja heille armollinen.” On ajaton rikos ilman lieventäviä asianhaaroja hyökätä pakolaisia ja valtiottomia ihmisiä vastaan.”
Gaarderin kirjoitus herätti runsaasti arvostelua ja kirjailijan israelilainen kustantaja Schocken Publishing House ilmoitti lopettavansa yhteistyön ja Gaarderin kirjojen julkaisemisen. Gaarder sai myös tukea, sillä Norjan entinen pääministeri Kåre Willoch kritisoi Gaarderin arvostelijoita:
”Aina, kun Israelin politiikkaa arvostellaan, jotkut yrittävät kääntää huomion pois arvostelun sisällöstä.”
Humanitaarisen naamion takana
Monet israelilaiset eivät suinkaan passiivisena katsele, kuinka heidän valtiotaan demonisoidaan eurooppalaisessa mediassa. Yksi heistä on Hollannissa syntynyt ympäristönsuojeluun erikoistunut tohtori Manfred Gerstenfeld, joka nykyisin toimii poliittisena toimittajana ja on julkaissut kirjan Behind the Humanitarian Mask. Kirjassa Gerstenfeldin maalitauluna ovat Pohjoismaat, erityisesti Norja ja Ruotsi.
Äskettäin Gerstenfeld aiheutti kohua väittämällä, että antisemitismi kasvaa Norjassa. Israelissa akateemikot kokoontuivat konferenssiin, jossa käsiteltiin epätavallista aihetta eli antisemitismiä Norjassa ja Ruotsissa. Gerstenfeld sanoi:
”En ole koskaan ennen nähnyt vastaavaa ilmiötä. Vain Norjassa Israelista tehdään samassa määrin ainoa roisto.”
Todisteeksi syytöksistä Gerstenfeldillä oli tarjota pitkä lista tapauksista, joista yksi oli Gaarderin Libanonin sodan aikana julkaistu kirjoitus. Gerstenfeld ei myöskään ole vakuuttunut Israelia vastaan kohdistetun kritiikin sisällöstä:
”Israelin arvostelu on tietysti hyväksyttävää eikä tästä ole kyse. Arvostelu on kuitenkin niin puolueellista, että sen lopputuloksena on demonisointi ja dehumanisointi.”
Pohjoismaita on perinteisesti pidetty antirasismin ja humanismin mallimaina. Gerstenfeldin mukaan humanistiset perinteet paradoksaalisesti lisäävät uudenlaista rasismia:
”Yleisen käsityksen mukaan ei-valkoiset ihmiset ovat aina uhreja. Jos sanot näin, poistat heiltä vastuun omasta elämästään. Tämä vastuu on olennainen inhimillinen ominaisuus ja ilman sitä ihmisistä tulee vähemmän inhimillisiä ja huonompia. Tämä synnyttää rasismia niitä ei-valkoisia ihmisiä kohtaan, joita alun perin on tarkoitus auttaa.”
Gerstenfeldin mukaan tällainen rasismi koskee etupäässä afrikkalaisia eikä lainkaan israelilaisia. Sen sijaan israelilaisia demonisoidaan, ja heistä tehdään suurimpia ihmisoikeusrikollisia, jota he eivät ole. Gerstenfeld sanoo tämän luoneen uuden oikeutuksen antisemitismille.
Virallisen Israelin kantaa syytöksiin ei tiedetä, mutta Israelin ulkoministeriön diplomaatit ovat esittäneet mielipiteitä, joiden mukaan nimenomaan Norjassa Israel-vastaisuus on kaikkein suurinta. Israelin ulkoministeriö on kuitenkin ollut varsin pidättyväinen arvostelussaan Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Stoerea kohtaan, vaikka tämä julkaisi viime kuussa kirjan, jossa eräiden väitteiden mukaan rinnastettiin juutalaiset uudisasukkaat natseihin.
Vastaus yllättävästä suunnasta
Gerstenfeldin kritiikki ei jäänyt vaille vastausta, mutta vastaus tuli yllättävästä suunnasta. Norjan holokaustikeskuksen johtaja Odd-Björn Fure sanoi, että norjalaiset eivät ole muuttuneet aiempaa antisemitistisemmiksi.
Furen mukaan
”On päivänselvää, että Norjan julkinen mielipide on muuttunut epäilevämmäksi suhteessa Israeliin viime vuosina. Tätä ei kuitenkaan voi kutsua osoitukseksi antisemitismistä. Arvostelulla ei ole mitään tekemistä antisemitismin kanssa.”
[...]
”On täysin oikeutettua arvostella Israelin valtiota ja eri Israelin hallituksia, kun Israel rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeuksia vastaan ja ylläpitää brutaalia miehityshallintoa.”
Viime aikoina sanasta ”juutalainen” on taas tullut suosittu haukkumasana Norjassa. Furen mukaan
”Olen kuullut samaa muualta ja tästä on syytä olla todella huolissaan.”
Entä Suomessa?
On päivänselvää, että Israelin toimia tarkastellaan pohjoismaisessa ja myös suomalaisessa mediassa eri kriteereillä kuin konfliktin muiden toimijoiden. Tämä näkyi erityisen selvästi Libanonin sodan aikaisessa uutisoinnissa, jossa Israelia syytettiin suhteettomasta voimankäytöstä eikä lainkaan otettu huomioon sitä, että Israelilla oli kansainvälisen lain mukainen oikeus vastata alueeseensa kohdistuvaan hyökkäykseen.
Hizbollah-järjestö ei tietysti ole sama asia kuin Libanonin valtio, vaikka sillä onkin edustus Libanonin päättävissä elimissä. Libanonin valtio kuitenkin sallii Hizbollahin toiminnan omalla alueellaan, vaikka tietysti on päivänselvää, että Libanonin hallitukselta puuttuu sekä tahto että kyky estää Hizbollahia toimimasta Israelin tuhoamiseksi.
Vaikka Suomenkin media käsittelee Israelin ja palestiinalaisten konfliktia yksipuolisesti, Suomessa poliittisen vasemmiston Israel-vastaisuus ei kuitenkaan ole niin merkittävää kuin Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on näkyvimmin arvostellut Israelia ja näin joutunut myös kritiikin kohteeksi. Tuomiojan näkemykset eivät kuitenkaan välttämättä edusta edes hänen oman puolueensa valtavirtaa.
Olen sen verran lukenut ruotsalaista Israel-kritiikkiä, että en olisi ihan ensimmäisenä niputtamassa Suomea samaan koplaan Norjan ja Ruotsin kanssa Sanna Neguksesta huolimatta. Suomalainen Israel-kritiikki perustuu pitkälti siihen virheelliseen käsitykseen, että Israelin politiikka estää ns. kahden valtion ratkaisun toteutumisen, ja toissijaisesti siihen, että muslimien viha länttä kohtaan perustuu ensisijaisesti Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin.
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
6.12.2008
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Deja vu
Antifasismikin on ymmärretty hiukan eri tavalla kuin esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa, jossa antifasistit riehuivat vastamielenosoittajina ja heittelivät kiviä ja pulloja, kun ruotsalaiset nationalistit muistelivat sankarikuningas Kaarlea. Nämä huppareihin pukeutuvat 18-25 –vuotiaat nuoret miehet ovat tulleet tutuiksi globalisaationvastaisista mielenosoituksista.
Jotenkin tuntuu, että vanhakommunistiselta itse itsensä parodialta vaikuttavassa SAFKA:ssa on vähän eri asiasta kyse. Komitea ilmoittaa vastustavansa:
- kouluampumisia
- Perussuomalaisten rasismia ja seksismiä
- Viron apartheid-politiikkaa
- Russofobiaa.
Näistä jo viimeistään paljastuu kytkös Pronssisoturi-kirjan kirjoittajaan, dosentti Johan Bäckmaniin. SAFKA on Venäjän asialla Viroa vastaan. Vaikka Bäckmanin ja erityisesti Leena Hietasen historiallinen revisionismi vaikuttaa vastenmieliseltä, minulla herää tämän SAFKA:n ja Pronssisoturi-sivuston perusteella epäilys, että ovatko tekijät kaikilta osin vakavissaan.
Kömpelön neuvostopropagandan elementtejä on sotkettu kirjoituksiin tavalla, joka herättää muistoja toisaalta oikeasta neuvostopropagandasta ja toisaalta vanhasta pilalehti Pahkasiasta. SAFKA on postmoderni järjestö ja ilmeisesti osallistujilleen jonkinlainen performanssiesitys, jossa ”kokeillaan erilaisia näkökulmia”. Erityisesti seuraava ”esimerkillisestä antifasistista” kertova tarina nauratti hartaasti ja pitkään. Siinä Pohjan kirkkoherra Juha Molari kertoo jälkikasvunsa sotaleikeistä:
”Kun Juha kerran tuli töistä kotiin, Igor-poika oli rakentanut leluistaan rintaman. Vain vihollinen puuttui komeasta sotaleikistä. "Vihollinen on näkymätön", poika vastasi isälle ja näytti ylpeänä muutaman sotilaan kantamaa Venäjän lippua. Sitten Igor sanoi isälleen, että kysymyksessä on
taistelu "fasisteja vastaan".
[…]
” Muistakaa Ilja Ehrenburgin sanat: Me tiedämme, ettei kuolema voi voittaa elämää, ja siksi olemme varmoja siitä, että me tuhoamme fasismin. ”
Toisaalta sivuilta löytyy linkki Leena Hietasen puheita esitteleviin videoihin, jotka ovat jopa minulle vastenmielistä katseltavaa. Hietanen vaikuttaa olevan tosissaan.
En myöskään ole ymmärtänyt, miltä suunnalta Bäckman ja Hietanen olettavat saavansa tukea ajatuksilleen Virosta ”apartheid-valtiona”. Vanhoja SNS:n veteraaneja ja Tiedonantajien tilaajia tuskin löytyy kovin paljon, eivätkä he välttämättä innostu isovenäläisestä imperialismista ilman punaista aatetta muutoin kuin nostalgiasyistä. Fasismin vastainen suojamuuri kaadettiin jo vuonna 1989.
Antifasistit ja Halla-aho
SAFKA:n sivuilla otetaan myös kantaa Jussi Halla-ahon ympärillä pyörivään keskusteluun. Siinä epäillään, että Halla-ahon ajatukset olisivat peräisin Ukrainasta. Itse en usko tähän, mutta kirjoituksen sävyn perusteella epäilen, että jutun on kirjoittanut Johan Bäckman itse. Toki en voi tätä väitettäni todistaa. Bäckman ja Halla-aho ovat työskennelleet samaan aikaan Helsingin yliopistolla ja ilmeisesti myös tavanneet toisensa.