Professori ja pakkoliberalismi

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Tampereen yliopiston valtio-opin professori Kaisa Herne väittää, että uskonto ei sovi poliittisten päätösten perusteeksi. Vihjaisin tästä Hätäpäiden kalinaa -blogin IDA:lle, joka kirjoitti oman vastineensa täällä.

En ole suuremmin eri mieltä IDA:n kirjoituksen kanssa. Kaisa Herne ei puolestaan perustele, miksi uskonto pitää jättää pois poliittisesta päätöksenteosta vaan pelkästään väittää, että moderni liberalismi sanelee poliittisen keskustelun hyväksyttävät perustelut. Moderni liberalismi on eräänlainen kaikkien muiden ideologioiden yläpuolella oleva über-ideologia, joka kaikkien on nyt vain pakko hyväksyä, koska elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Nimimerkki IDA toteaa:

”Avioliittolaki on täysin tasa-arvoinen,eikä kohtele kansalaisia eriarvoisesti. Rajoite, että avioliiton voivat solmia keskenään vain mies ja nainen ei mitenkään riko tasa-arvon periaatetta vastaan.”

Itse en jaksa keksiä asioita omasta päästäni, joten etsin netistä amerikkalaisen Heritage-säätiön sivuilta kirjoituksen, jossa puolustetaan perinteistä avioliittoa. Teksti on tietysti amerikkalaisesta näkökulmasta tehty mutta siitä käy hyvin ilmi, mitä yksilönvapaus oikeasti tarkoittaa (vapautta valtion sanelusta).

Todellisuudessa samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa ei ole mitenkään kielletty. Kuka tahansa on vapaa perustamaan yhteisön tai liittymään sellaiseen, joka hyväksyy kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen välisen liiton ja kutsuu sitä avioliitoksi. Kysymys on siitä, että valtio ei voi pakottaa jokaista kansalaista, yhteisöä tai yritystä hyväksymään tällaista liittoa tai pitämään sitä avioliittona loukkaamatta näiden vapauksia.

Moderni liberalismi on juuri tämän tyylistä pakottamista. Kun valtio on kerran antanut siunauksensa ”tasa-arvoiselle avioliittolaille”, kansalaisten on pakko totella ja pitää samaa sukupuolta olevien välistä liittoa avioliittona.

Avioliiton määritelmä

Kaisa Herne ei myöskään vaivaudu miettimään, mikä on avioliitto ja miksi sillä on poliittista merkitystä.

Avioliitto, joka on instituutiona vanhempi kuin valtio, on miehen ja naisen välinen liitto, jossa mies ja vaimo yhdessä saavat ja kasvattavat lapsia. Avioliitto perustuu siihen biologiseen tosiasiaan, että lasten saaminen edellyttää miestä ja naista, sekä siihen yhteiskunnalliseen tosiasiaan, että lapsi menestyy parhaiten, jos hänellä on sekä isä että äiti. Heritagen kirjoituksessa jatketaan vielä:

”Avioliitolla on yleistä merkitystä, joka ylittää sen yksityisen merkityksen. Valtio tunnustaa avioliiton, koska se edistää yhteistä hyvää. Avioliitto on yhteiskunnan vähiten rajoittava tapa varmistaa tulevaisuuden kansalaisten hyvinvointi. Valtion tunnustus luo aikuisille kannustimen sitoutua pysyvästi ja yksinomaan toisiinsa ja lapsiinsa.”

Todellisuudessa monet avioparit epäonnistuvat ihanteen saavuttamisessa, mikä kuuluu ihmisenä olemiseen. 

Kaisa Herne vierastaa uskonnollisia argumentteja. Itse olen eri mieltä ja pidän uskonnollisia argumentteja tervetulleina Heritagen artikkelin kirjoittaja Ryan T. Andersonin tavoin. Eivät ne ainakaan yhtään typerämpiä ole kuin useimmat ”tasa-arvoisen avioliittolain” puolesta esitetyt kevytmieliset väitteet. Jo itse termi ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on luonteeltaan propagandistinen ja sisältää väitteen, jonka mukaan perinteinen avioliitto olisi jotenkin syrjivä. Tarkoituksena on peittää se, että asiassa on todellisuudessa kyse samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta.

Professori Herneen pyrkii asiantuntija-auktoriteetin turvin poistamaan uskonnolliset argumentit julkisesta keskustelusta. Tällaiset pyrkimykset ovat rajoittavia ja tukahduttavia erityisesti silloin, kun valtio ottaa asiakseen määritellä julkisen keskustelun sallittuja ja kiellettyjä argumentteja.

Itse asiassa perustelun taakka on niillä, jotka vaativat avioliiton uudelleenmäärittelyä. Avioliiton tarkoituksena ei historian aikana ole ollut sulkea pois samaa sukupuolta olevien välisiä suhteita. Avioliitto on ollut olemassa kulttuureissa, joissa homoseksuaalisuus on hyväksytty ja otettu itsestäänselvyytenä. Sen sijaan ajatusta samaa sukupuolta olevien avioliitosta on yleensä pidetty mielettömänä.

Viime vuosina yleistyneen revisionistisen ajattelun mukaan avioliitto on mikä tahansa kahden tai useamman täysivaltaisen aikuisen välinen liitto. Se voi olla pysyvä tai tilapäinen, sitova tai vapaa sen mukaan, miten siinä mukana olevat ihmiset keskenään sopivat. Tällainen lähestymistapa lähtee aikuisten mielihaluista ja on houkutteleva niille, jotka säännönmukaisesti näkevät yhteiskunnalliset normit mielihalujaan rajoittavina. Ryan T. Anderson näkee, että avioliitto ei toimi, jos normeja heikennetään edelleen nykyisestä. Hän toteaa kirjoituksensa lopuksi:

”Samalla, kun valtio kunnioittaa kaikkien kansalaisten vapauksia, sen tulee tunnustaa miehen ja naisen välisen avioliitto ja sen merkitys ihanteellisena instituutiona lisääntymiselle ja lasten kasvattamiselle.”

Jos palataan professori Herneeseen ja hänen uskonnollisia perusteluja koskevaan vastenmielisyyteensä. Herne toteaa, että monet vastustavat aborttia ja eutanasiaa uskonnollisilla perusteilla. Hän ei kuitenkaan pidä näitä perusteluja kelvollisina:

”Vetoaminen sikiön tai parantumattomasti sairaan ihmisarvoon olisi julkinen perustelu, mutta vetoaminen elämään Jumalan lahjana ei ole.”

Herne ei kerro, mihin sikiön tai parantumattomasti sairaan ”ihmisarvo” perustuu. Ihmisillä vain on arvo, piste. Todellisuudessa ihmiselämän arvostus länsimaisessa yhteiskunnassa lähtee uskonnosta ja nimenomaan kristinuskosta. Jos sama asia perustellaan uskonnollisella argumentilla ja sekulaarihumanistisella argumentilla, vain jälkimmäinen on Herneen mielestä pätevä.

Jos Kaisa Herne kirjoittaisi omista mielipiteistään ja omasta vakaumuksestaan, hänen kirjoituksena ei olisi niin hyökkäävän tuntuinen. Hän kuitenkin kuvittelee edustavansa objektiivista totuutta siten, että valtiolla olisi oikeus ylhäältä määrittää sallitut ja kielletyt perustelut erilaisiin arvokysymyksiin. Tämä asia ei kuulu valtiolle eikä professoreille, vaikka nämä olisivat omasta mielestään kuinka viisaita tahansa.

Yhdysvaltojen presidentinvaali, irrationalismi ja kulttuurisodat

Yhdysvaltojen presidentinvaali herättää intohimoja myös Atlantin tällä puolen. Siinä missä Suomessa Helsingin Sanomien Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen vaaliblogia voi luonnehtia Barack Obaman cheerleaderin pitämäksi, Britanniasta löytyy myös muunlaista keskustelua, josta parhaimpana esimerkkinä on konservatiivi Melanie Phillipsin ja blairilaisen vasemmistoälykkö Oliver Kammin mielipiteenvaihto.

Yhdysvaltojen ensimmäinen radikaali äärivasemmistolainen presidentti?

Yllä olevan otsikon alla Melanie Phillips kirjoitti Daily Mail –sanomalehdessä artikkelin, jossa hän arvosteli demokraattien presidenttiehdokas Barack Obamaa ja ihmetteli republikaanien varapresidenttiehdokas Sarah Palinin saamaa tylyä kohtelua valtamediassa.

Phillips näkee myös, että valtamedia on valinnut puolensa presidenttikilvassa:

”Molemmilla puolilla Atlanttia vallitsevan Obama-myönteisen median esittämän kuvan perusteella kyseessä on kilpa demokraattien edustaman kaksinapaisen oikeudenmukaisuuden ja vakavastiotettavuuden sekä lähinnä vitsinä pidettävän republikaanien ehdokaskaksikon välillä. Republikaanipuoli koostuu arvaamattomasta vanhasta miehestä ja aivottomasta kiihkoilija-kauneuskuningattaresta, jonka John McCain valitsi hulluuden hetkenään varapresidenttiehdokkaaksi.”

En voi hirveästi olla eri mieltä tuon luonnehdinnan kanssa. Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Obamaa on käsitelty silkkihansikkain hänen ilmiselvästä kokemattomuudestaan huolimatta. Vastaavasti Sarah Palin on sekä demonisoitu että yritetty osoittaa aivottomaksi tyhjäpääksi. Lisäksi hänen toimiaan Alaskan kuvernöörinä on yritetty esittää mahdollisimman negatiivisessa valossa.

Itse sanoisin, että Obama ei ole äärivasemmistolainen muutoin kuin Yhdysvaltojen kontekstissa. Eurooppalaisessa ympäristössä hänen ajamansa arvot edustavat melko perinteistä sosiaalidemokratiaa, jossa varakkaiden verotus pidetään korkeana reiluuden nimissä, vaikka matalampi veroaste tuottaisi veronkerääjän kannalta paremman lopputuloksen. Samalla tavalla sosiaalidemokratiaa edustaa Obaman näkemys siitä, että ”rikkaita” verottamalla ja ”keskituloisten” veroja laskemalla liittovaltion tulot ja menot saadaan tasapainoon. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että Yhdysvalloissa rikkain kymmenen prosenttia maksaa 70 prosenttia kaikista veroista.

Obaman sosiaalidemokraattinen veropolitiikka ei kuitenkaan tee hänestä äärivasemmistolaista. Sen sijaan hänen poliittisen uransa kannalta ratkaisevat henkilöt ovat sellaisia tai ainakin ovat olleet. William Ayers perusti Weather Underground –terroristiryhmän 1960-luvun lopulla. Kyseinen ryhmä teki pommi-iskuja liittovaltion rakennuksiin. Ayers on säilyttänyt radikaalit näkemyksensä siitä lähtien, vaikka hän nykyisin toimii Illinoisin yliopistossa kasvatustieteen professorina.

Vuonna 2001 Ayers sanoi: ”En kadu pommien räjäyttämistä. Mielestäni emme tehneet tarpeeksi.” Barack Obaman poliittinen ura käynnistyi William Ayersin talossa vuonna 1995. Obaman äärivasemmistolaiset kytkennät käyvät hyvin ilmi Phillipsin artikkelista. Sen sijaan Obaman seurakunnan pastori Jeremiah Wrightista ei kerrota sanaakaan, vaikka kyseinen yhteys osoittaa, kuinka Obama on käyttänyt mustaa farrakhanilaista vapautuksen teologiaa hyväkseen oman poliittisen uransa edistämiseksi.

Entäs Oliver Kamm?

Vasemmistolainen Kamm pitää McCainia ulkopoliittisesti varmempana vaihtoehtona. Kamm kannattaa Yhdysvaltojen uuskonservatiivien harjoittamaa ulkopolitiikkaa ja hyökkäystä Irakiin. Saddam Husseinin kukistaminen oli sellaisenaan riittävän hyvä peruste eikä YK:n hyväksyntää olisi tarvittu.

Kirjoituksessaan presidentinvaalikampanjasta Kamm toteaa seuraavaa:

”En ole niinkään huolissani – tai ainakaan pelkästään – evankelisista kristityistä vaan sitkeästä epä-älyllisyydestä Yhdysvaltojen julkisessa elämässä.”

Kammin mukaan tämä osoittaa yleistä valistuksen aikaan liittyvän tiedon etsimisen hylkimistä ja Yhdysvaltojen maallisen perustan halveksimista. Kamm kunnioittaa John McCainia poliitikkona mutta arvostelee tapaa, jolla hän on mielistellyt puolueensa vanhoillista siipeä ja tuonut heidät osaksi presidentinvaalikampanjaa. Palinin kristillisyys edustaa Kammin mielestä

”epä-älyllisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, sosiaalista suvaitsemattomuutta ja antirationalismia.”

Todettakoon, että Kamm on maltillinen ateisti eikä Richard Dawkinsin kaltainen kiihkoilija, eli Melanie Phillipsin kaltainen konservatiivi pystyy keskustelemaan hänen kanssaan ilman, että jompikumpi menettää malttinsa.

Phillips ei juutalaisena erityisemmin innostu Sarah Palinin edustamasta evankelisesta kristillisyydestä. Hän ei kuitenkaan pidä Palinin ajatuksia hälyttävinä, sillä Phillipsin mielestä evankeliset kristityt puolustavat samoja autenttisia liberaaleja ja siten moraalisia arvoja, jotka muodostavat juutalaiskristillisen ajattelun perustan.

Phillipsin mukaan Kammin mainitsemat paheet johtuvat ennemminkin maallisesta fundamentalismista ja kiihkoilusta, joita edistävät skientismi, poliittinen oikeaoppisuus ja postmodernismi. Skientismillä Phillips viittaa lähinnä Dawkinsin edustamaan militanttiin ateismiin ja tieteenpalvontaan, joita kohtaan Kamm on ollut erittäin kriittinen esimerkiksi Dawkinsin Jumalharha-kirjan arvostelussaan.

Phillipsin näkemyksiä siitä, että finanssikriisin juuret olisivat jotenkin syvällä länsimaisen kulttuurin rappiossa, en allekirjoita. Mielestäni todisteet ennemminkin osoittavat, että sosiaalinen insinöörityö tai yhteiskuntasuunnittelu ei toimi yhdistettynä nopealiikkeisiin rahamarkkinoihin. Sen sijaan jaan hänen käsityksensä siitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaalissa kyse on suurelta osin kulttuurisodasta, jossa Barack Obama edustaa postmodernismia ja poliittista oikeaoppisuutta, kun taas McCain on perinteisten länsimaisten arvojen puolella.

Palinin Saara

En ole ajatellut kommentoida tässä blogissa Yhdysvaltojen presidentinvaaleja millään tavalla, mutta teen poikkeuksen tällä kertaa, koska suhtautuminen John McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Paliniin on ollut sekä suomimediassa, blogeissa että keskustelupalstoilla yksiselitteisen kielteinen.

Asenne johtuu Sarah Palinin uskovaisuudesta. Etenkin Pääkaupunkiseudun valtamediassa ja ns. akateemisissa piireissä kavahdetaan avointa uskonnollisuutta, ja sitä pidetään lähestulkoon mielenvikaisuutena. Tämä taas johtuu siitä, että yhteiskunnan valtaideologia on moderni arvoliberalismi, joka kattaa poliittisen kentän laidasta laitaan. Edes perinteisessä kypäräpappipuolue Kokoomuksessa ei enää puhuta kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Kokoomuksen viimeiseksi konservatiiviksi jäi entinen Helsingin pormestari ja presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi. Viime viikolla Kokoomusnuoret julkaisivat eroottisen kalenterin, mikä kertoo Kokoomuksen nykyisestä konservatiivisuudesta kaiken olennaisen.

Ilaskivestä itse muistan parhaiten miehen pormestarina lanseeraaman Nuija-kampanjan, jolla pyrittiin vähentämään kaupunkikuvaa rumentavia graffiteja. Oman ikäluokkani keskuudessa Ilaskiven vuonna 1988 käynnistämälle kampanjalle naureskeltiin avoimesti. Tuolloin kaupunkilaisia kehotettiin ilmiantamaan töhrijöitä 500 markan palkkiota vastaan. Kampanja kuitenkin lopetettiin ennen määräaikaansa.

Töhertelyä on toki vastustettu Ilaskiven jälkeenkin, mutta ehkä juuri seinien tuhrimisessa kulminoituu perinteisen kunnollisuuden ja arvokonservatismin tappio modernille arvoliberalismille eli ns. hällä väliä –kulttuurille. Töhertelyt toki ovat enimmäkseen rumia, mutta niiden puhdistaminen on kallista ja estäminen vaikeaa. Liberaalin hällä väliä –kulttuurin edustajan on helppo nostaa kädet pystyyn ilmiön edessä, koska sen vastustaminen vaatisi oikeasti ponnisteluja, mikä on modernille mukavuudenhaluiselle ihmiselle usein liikaa.

Lisäksi vallitsevaksi standardiksi muodostunut ”humaani” kriminaalipolitiikka ei rankaise töhrijöitä käytännössä lainkaan. Rangaistukset eivät ole mikään pelote töhrijöille. Jos olisivat, yhteiskunnasta löytyy ihmisiä, jotka alkaisivat puhua huonoista kotioloista ja nuorison tarpeesta toteuttaa itseään.

Toista se on Amerikassa

Yhdysvalloissa arvoliberalismista tuli valtaideologia samalla tavalla kuin Euroopassa. Tosin se ei saanut täydellistä selkävoittoa vastustajastaan, vaan kulttuuritaistelu jatkuu edelleenkin, tosin lievempänä kuin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa.

Richard M. Nixon vetosi presidentinvaalikampanjassaan hiljaiseen enemmistöön, joka ei kannattanut kaduilla räyhääviä Vietnamin sodan vastustajia ja kansalaisoikeustaistelijoita. Tällä hiljaisella enemmistöllä ei vielä tuolloin ollut omaa ääntä, mutta Nixon valittiin selkeistä puutteistaan huolimatta kahdelle presidenttikaudelle.

Hiljainen enemmistö sai äänen vasta vuonna 1980, kun Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi. Reagan tuskin olisi päässyt maan johtoon, mikäli hänen edeltäjänsä Jimmy Carter ei olisi epäonnistunut täydellisesti virkansa hoitamisessa. Carterin aikana Yhdysvallat kärsi inflaatiosta, korkeista veroista ja polttoaineiden säännöstelystä. Carterin kausi huipentui Iranin panttivankikriisiin ja sen epäonnistuneeseen ratkaisuyritykseen. Yhdysvalloissa oli tilausta presidentille, joka pystyisi palauttamaan kansakunnan uskon itseensä.

Reaganin aikana hiljainen enemmistö muuttui moraaliseksi enemmistöksi ja konservatiivisen evankelisen kristillisyyden poliittinen vaikutusvalta alkoi kasvaa. Reaganin kaudella mediaa kahlinnut Fairness doctrine kumottiin ja liberaali media sai haastajan konservatiivisesta puheradiosta, jonka kärkinimeksi nousi Rush Limbaugh. Vielä nykyisinkin Limbaugh’n radioshow kerää miljoonia kuuntelijoita radion ääreen. Jo kuolleeksi luultu media nousi puheradion myötä uuteen kukoistukseen.

Television puolella perinteinen valtamedia sai haastajan Rupert Murdochin perustamasta Fox News –uutiskanavasta, joka on kirosana vasemmistolaisille mutta joka kerää Yhdysvalloissa uutiskanavista suurimmat katsojajoukot vastaanottimien ääreen.

Entä Sarah Palin?

Alaskan kuvernööri Sarah Palin on itsetietoisen, uskonnollisen oikeiston edustaja parhaimmasta päästä. Jos Yhdysvalloissa avoimesti uskonnolliset ihmiset olisi marginalisoitu samalla tavalla kuin Euroopassa, Palinin kaltaisilla ei olisi mitään mahdollisuuksia poliittisiin tehtäviin. Amerikassa kaikki on kuitenkin toisin.

John McCain ei presidenttiehdokkaana ole onnistunut vakuuttamaan puolueen ”perustaa” eli konservatiivisia kristittyjä äänestäjiä. Nämä äänestivät esivaalissa enimmäkseen Mike Huckabeeta. Vaikka konservatiivikristityt tuskin ovat tällä kertaa ratkaisevassa asemassa äänestäjinä, ilman heidän panostaan McCain todennäköisesti häviäisi Barack Obamalle. Evankeliset kristityt ovat lisäksi aktiivisia varainkerääjiä ja vaalikampanjan vapaaehtoistyöntekijöitä. Mikäli McCain olisi kääntänyt selkänsä heille, hän olisi sanonut hyvästit presidentinviralle.

Sarah Palinin perheen sisäiset asiat ovat lisäksi nousseet mediajulkisuuteen tavalla, joka ei olisi mahdollinen, mikäli Palin edustaisi valtavirran liberaaleja arvoja. Palinin perheen nuorin lapsi kärsii Downin syndroomasta, mikä amerikkalaisessa politiikassa kertoo vahvasta abortinvastaisesta vakaumuksesta. Lisäksi hänen 17-vuotias tyttärensä on raskaana, ja isä pelaa paikallisessa jääkiekkojoukkueessa. Isä on lisäksi ilmoittanut olevansa punaniska ja kertonut, että hän ei halua perustaa mitään perhettä. Nuori isä kuitenkin marssi Republikaanien puoluekokoukseen tulevan vaimonsa rinnalla, mutta kyynisimmät näkevät silmissään jo tulevan avioliiton epäonnistumisen. Suomessa eräs antifeministinen blogisti näki lätkäjätkän flaksin niin vastenmielisenä, että Sarah Palinin persoonan aiheuttamat negatiiviset väristykset feministien keskuudessa jäivät vaille huomiota.

Periamerikkalaiseen tyyliin kuuluu myös se, että uskonnollisten konservatiivien moraalisia lipsahduksia seurataan suurennuslasilla. Tällä kertaa uhriksi on valittu Palinin 17-vuotias tytär, joka Michelle Malkinin mukaan on sopivan kaliiperin vastustaja liberaaleille. Malkin myös kuvaa tapaa, jolla Yhdysvaltojen vasemmisto demonisoi konservatiivisia vastustajiaan.

Tässä liberaalit kuitenkin ampuvat omaan nilkkaan. He kuvittelevat perhearvoja korostavien uskonnollisten konservatiivien moraaliset epäonnistumiset osoitukseksi tekopyhyydestä. Suomalainen vasemmistojournalisti Pirkka Kivenheimo sanoo tämän asian suoraan ääneen. Ronald Reaganista lähtien konservatiivinen tekopyhyys on vaivannut amerikkalaista politiikkaa.

Kristinuskoon kuuluu kuitenkin olennaisena osana anteeksianto ja tietoisuus ihmisen perimmäisestä kyvyttömyydestä noudattaa Jumalan tahtoa. Tätä kyvyttömyyttä kutsutaan synniksi eikä kukaan ihminen kristinuskon oppien mukaan ole synnitön. Arvot ja ihanteet eivät tarkoita, että niiden noudattamisessa epäonnistunut olisi epähenkilö tai moraalinen hylkiö puhumattakaan väkivaltaisemmista rangaistuksista. Useimmat toteutetut rangaistukset ovat modernin arvoliberaalin oman mielikuvituksen tuotetta.

Arvoliberalismin syvin olemus

Valta-asemastaan huolimatta arvoliberalismi on pohjimmiltaan epävarma omasta oikeutuksestaan. Arvoliberalismi ei nimittäin ole täydellisen suvaitsevainen ideologia, koska se ei suvaitse kritiikkiä itseään kohtaan. Ne, jotka asettavat arvoliberalismin ytimen eli täydellisen syrjimättömyyden periaatteen kyseenalaiseksi, ovat pahoja ihmisiä ja suvaitsemattomia.

Arvoliberalismin vihollisia ovat ne, jotka uskovat absoluuttisiin moraaliarvoihin. Käytännössä tällaisia ihmisiä ovat konservatiivikristityt, jotka kehtaavat pitää perhearvoja parempina kuin suvaitsevaisia arvoja, joissa homosuhteet ovat tasavertaisia avioliiton kanssa ja joissa sukupuolielämän päätarkoitus on nautinnon etsintä. Ne, jotka kyseenalaistavat nautinnon etsinnän keskeisyyden, ovat suvaitsemattomia, seksuaalikielteisiä ja ahdistuneita.

Toki konservatiivikristittyjä löytyy myös vanhalta mantereelta. Suomessa helluntailaiset ja muut vapaakirkolliset seurakunnat muodostavat Kristillisdemokraattien kannatuksen ytimen. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset kannattavat enimmäkseen Suomen Keskustaa. Molemmat ryhmittymät ovat kuitenkin joko hiljaa uskonnollisista arvoistaan tai heidän edustamansa arvot eivät pääse esille mediassa, vaikka Suomessa on helluntailaisia noin 45 000 ja lestadiolaisia suurin piirtein saman verran Helluntailaiset, lestadiolaiset ja muut suomalaiset herätysliikkeet eivät kuitenkaan ole koskaan osoittaneet konkreettisesti omaa poliittista vaikutusvaltaansa toisin kuin evankeliset kristityt Yhdysvalloissa.

Valtavirtaistumisen sijaan suomalaiset uskonnolliset herätysliikkeet ovat keskittyneet omiin kuvioihinsa. Esimerkiksi kustannustoiminnassa uskonnollisten liikkeiden kirjallisuus leviää omia kanaviaan pitkin vailla kosketusta valtavirtaan.

Valtavirtauskonnollisuuden maallistuminen ja herätysliikkeiden sisäänlämpiävyys ovat käytännössä antaneet vapaat kädet uskonnottomalle arvoliberalismille, joka vailla vastusta kuvittelee edustavansa kansan enemmistöä. Arvoliberalismin voittokulku ei sinänsä ole tarkoittanut jumalauskon muuttumista poliittisesti epäkorrektiksi. Suuri osa arvoliberaaleista uskoo Jumalaan, mutta vain harva tunnustaa uskovansa kristinuskon Jumalaan tai Jeesuksen ylösnousemukseen. Suurin osa uskoo Jumalaan ”omalla tavallaan” eli korkeimpaan voimaan, joka ei syrji ketään ja jonka johdatuksella kaikki pääsevät Taivaaseen.

P.S. Tämän blogin kirjoittaja pitää Intelligent Designia humpuukina ja on sitä mieltä, että teineille pitää kertoa rehellisesti ja totuudenmukaisesti sukupuolielämästä.