Viime aikoina Suomen
valtamediassa on alkanut yhä useammin esiintyä käsite historian
väärinkäyttö. Osin tämä johtuu siitä, että äskettäin
ilmeistyi kirja,
joka käsittelee aihetta. Kuuntelin kirjan tekijöiden puhetta
radiosta ja minulle jäi vähän epäselväksi, mitä tekijät
tarkoittavat historian väärinkäytöllä.
Toki minulla on omat
epäilykseni, että ihan kaikki historialliset myytit eivät edusta
väärinkäyttöä. Epäilen myös vahvasti, että puheella historian
väärinkäytöstä pyritään johonkin tavoitteeseen, kuten
kansallistunteen heikentämiseen. Aiemmin viittaamassani kirjassa
mainittiin erikseen Unkari ja Viktor Orban, mikä ennestään lisää
epäluuloja kirjan kirjoittajia ja heidän motiivejaan kohtaan.
Tottahan toki
kullakin kansakunnalla on oma mytologiansa, joka perustuu enemmän
tai vähemmän historiallisiin tapahtumiin. Joskus aiempina
vuosikymmeninä tällaista mytologiaa ei pidetty mitenkään pahana
eikä se myöskään estänyt historiantutkimusta, jos
totalitaarisesti hallitut maat jätettiin huomiotta. Nykyisin taas on
trendikästä nyrpistää nenäänsä kansalliselle mytologialle.
Tämä ei silti tarkoita, että mytologinen historia olisi kadonnut
mihinkään. Se entinen mytologia vain on vanhentunut ja pitää
korvata uudella. Tätä uutta kutsun tässä kirjoituksessa historian
oikeinkäytöksi.
Suomalaisillakin on
omat kansalliset myyttinsä. Talvisota on yksi sellainen, koska se
nähdään Suomessa osoituksena siitä, kuinka pieni maa selviytyy
sodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Tämä on sen verran vahva
ja todellisiin tapahtumiin perustuva näyttö, että
edistyksellisilla historioitsijoilla on vuosien saatossa ollut suuria
vaikeuksia mitätöidä sitä. Jatkosodan kohdalla on ollut
helpompaa, koska Suomi oli sen aikana liittoutunut äärimmäistä
pahuutta edustavan Natsi-Saksan kanssa. Se tosiasia, että myös
Suomen vastapuoli Neuvostoliitto ja sen ideologia edustivat
äärimmäistä pahuutta on jäänyt tämän yksityiskohdan varjoon.
Islamin historia
Lähteisiin ja
niiden tulkintaan perustuva historiankirjoitus on oma lukunsa. Kun
käsitellään historian oikeinkäyttöä, silloin kuvataan
historiallisia myyttejä, jotka tukevat vallitsevaa liberaalia
maailmankuvaa. Islamin historia on tässä suhteessa ehtymätön
aarreaitta.
Wikipedia-artikkeli
islamin kulta-ajasta kertoo, että kyseinen aikakausi sijoittuu
jonnekin vuosien 700 ja 1200 välillä. Tänä aikana arabien
islamilainen imperiumi eli huippukauttaan, tai ainakin niin
väitetään. Wikipedia-artikkeli tietää myös kertoa, että käsite
islamin kulta-aika syntyi eurooppalaisten orientalistien keskuudessa
1800-luvulla. Tuolloin orienttia romantisoitiin, mitä Edward Said
kovasti arvosteli kirjassaan
Orientalismi. Saidia häiritsi tapa, jolla eurooppalaiset
orientalistit käsittelivät Lähi-itää ”toiseutena” uhraamatta
ajatustakaan näiden ihmisten todellisille pyrkimyksille ja
toiveille.
Saidin käsitykset
eivät perustuneet läheskään kaikilta osin historialliselle
totuudelle, mutta hänen edustamansa historian oikeinkäyttö upposi
aikansa edistyksellisiin kuin kuuma veitsi voihin. Tapa, jolla
moderni länsimaalainen historiantutkija käsittelee islamin
historiaa, on paljon velkaa Saidille. Historian väärinkäyttöä
edustava Srdja Trifkovic käsitteli omassa
kirjoituksessaan islamin kulta-aikaa. Hänen mukaansa nykyajan
länsimaisilla liberaaleilla on tarve esittää suotuisassa valossa
kaikki ei-länsimaalainen ja erityisesti sellainen, joka on
käsitettävissä länsimaiden uhriksi.
Yleisin tällainen
myytti on käsitys ”jalosta
villistä”. Myös islamin kulta-aika ja sen saavutusten räikeä
liioittelu edustaa samaa asiaa. Myytin ylläpitämisessä kyseisen
ajanjakson saavutuksille tieteen, taiteen ja filosofian annetaan
todellista suurempi painoarvo. Samalla unohdetaan islamin
historiallinen (ja edelleen jatkuva) imperialismi, uskonnollinen
fanatismi, kulttuurien tuhoaminen ja orjakauppa.
Yhtälö ei olisi
täydellinen, jos samalla ei mitätöitäisi länsimaiden omaa
historiaa ja esitettäisi sitä negatiivisessa valossa. Lisäksi
annetaan ymmärtää, että länsimaat ovat velkaa islamille, koska
kreikkalainen filosofia ”säilyi” islamin kulta-aikana ja
maagisesti välittyi länteen arabien kautta. Yleensä vältetään
kysymästä, miksi islamilainen maailma taantui vuosisatojen aikana
eikä käyttänyt hyväkseen heille jätettyä tieteellistä ja
filosofista perintöä. Kysymys jo itsessään edustaa historian
väärinkäyttöä.
Nykyaika tarvitsee
myös esimerkkejä muslimien ja toisuskoisen rauhanomaisesta
yhteiselosta. Historian oikeinkäyttö tarjoaa tähänkin ratkaisun.
Korostamalla maurien
Espanjan erityistä suvaitsevaisuutta ja mitätöimällä
kyseiseen kauteen liittyvät vainot ja toisuskoisten sortaminen
islamilaisen lain mukaisesti saadaan kyseinen aikakausi näyttämään
monikulttuuriselta paratiisilta. Kun tähän vielä lisätään saman
aikakauden länsimaalaisten korostettu raakalaismaisuus ja
primitiivisyys muslimeihin verrattuna, vaikutelma on täydellinen.
Cordoban kalifaatille löytyy käyttöä.
EU ja historian
oikeinkäyttö
Poliittiset
johtajamme muistuttavat meitä lakkaamatta, että Euroopan Unioni on
taannut rauhan maanosassamme toisen maailmansodan jälkeisenä
aikana. Yhteistyön ansiosta Saksa ja Ranska eivät enää voi
ajautua keskinäiseen sotaaan eivätkä Euroopan valtiot enää
kilpaile keskenään vaan tekevät yhteistyötä. Ajatus on kaunis ja
sellaisenaan historian oikeinkäyttöä, mutta pitääkö se oikeasti
paikkansa?
Vaihtoehtoista
historiaa on mahdotonta kirjoittaa menemättä historiallisen
spekuloinnin puolelle. Kuitenkin voidaan tarkastella tilannetta,
jossa läntinen Eurooppa oli toisen maailmansodan jälkeen. Saksa oli
miehitetty ja raunioiksi pommitettu. Sellaisessa tilanteessa olisi
ollut mahdotonta kuvitella maan taas nousevan uhkaamaan naapureitaan.
Ennen kuin EU:n
esiaste Hiili-
ja teräsunioni perustettiin vuonna 1952 Eurooppa oli jakautunut
kahtia rautaesiripulla ja kylmä sota oli täydessä käynnissä.
Neuvostoliitto oli jo tuolloin pystyttänyt itsensä kaltaisen
järjestelmän itäeurooppalaisiin satelliitteihinsa, joista oli
tullut ”kansandemokratioita”. Lännessä Nato oli perustettu
puolustamaan läntistä Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta.
Tuona ajankohtana
eläneille Schumanin
julistus ei ehkä vaikuttanut kovin merkittävältä
historialliselta tapahtumalta. Kuitenkin se on sitä, koska se
palvelee historian oikeinkäyttöä. Vaikka EU:n roolia kommunismin
torjunnassa ei kannata korostaa, se kuitenkin esti sen kaikkein
tärkeimmän eli Saksan ja Ranskan sodan, jos sellainen olisi
sattunut syttymään.
Toisaalta Hiili- ja
teräsunioni oli merkittävä tapahtuma, koska siinä alistettiin
ensimmäistä kertaa osa kansallisvaltioille kuuluvasta
päätöksenteosta ylikansallisen elimen alaisuuteen. Hiili- ja
teräsunioni oli alkupiste projektille, joka pyrki pienin askelin
kohti ylikansallista Euroopan liittovaltiota. Nykyaikana, kun
erilaiset populistiset liikkeet nostavat päätään EU-maissa,
historian oikeinkäyttöä tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Kun lukee vielä
Oxfordin yliopiston kansainvälisen historian professori Margaret
MacMillanin haastattelun Helsinkin Sanomista, on helppo ymmärtää,
mitä tarkoitusta historian oikeinkäyttö palvelee. Sen
tarkoituksena on pelkästään leimata sellaiset poliittiset
johtajat, joita länsimainen liberaali pitää vääräoppisina.
Donald Trump käyttää historiaa väärin iskulausessaan, jossa hän
sanoo tekevänsä Amerikasta taas suuren.
Artikkeli ei olisi
täydellinen, jos siinä ei mainittaisi maailmanhistorian suurinta
historian väärinkäyttäjää eli Adolf Hitleriä:
”MacMillan
muistuttaa, että myös Hitlerille
historia toimi vihan synnyttämisen välineenä.”
Lääke historian
väärinkäyttöön on MacMillanin mukaan seuraava:
”Jos ihmiset
tuntevat historiaa, he näkevät väitteiden läpi.”
Luonnollisesti
Euroopan Unionin vastustajat Britanniassa käyttävät myös väärin
historiaa:
”Eroa puoltava
kampanja vaatii valtaa takaisin ja paluuta EU:ta edeltävään
aikaan, vaikka sekä eurooppalainen että kansainvälinen konteksti
ovat välissä muuttuneet merkittävästi.”
Ei liene
perusteetonta väittää, että historian väärinkäytöstä puhuvat
ne, jotka haluavat edistää omia historiallisia myyttejään toisten
kustannuksella. Länsimaisten liberaalien pinnalliset ja
tarkoitushakuiset historialliset myytit jäävät silloin kokonaan
vaille huomiota. Oikeinkäyttäjät ovatkin itse niitä
väärinkäyttäjiä.