Yle Päivi Räsäsen kimpussa

 

Pravda oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean pää-äänenkannattaja. Pravda tarkoittaa suomeksi totuutta mutta useimmat neuvostokansalaiset tiesivät, että Pravda ei kertonut totuutta vaan puolueen keskuskomitean hyväksymän totuuden. Saadakseen totuuden selville neuvostokansalaisen piti lukea läpikotaisin valheellista juttua rivien välistä.

Ylen toimittaja Merja Niilola on kirjoittanut Pravda-artikkelin. Siinä on käytetty toimittajien perinteistä valehtelua, vääristelyä ja valikoivaa asiantuntijoiden käyttöä, jotta todellisuudesta saataisiin välitettyä kohteen kannalta mahdollisimman negatiivinen kuva.

Päivi Räsänen vaikuttaa median kautta?

Todellisuudessa Ylen kommunistitoimittajat vihaavat Päivi Räsästä kuin ruttoa ja käyvät armotonta kampanjaa tätä vastaan. Niilolan Pravda-artikkelista lukijalle voi tosin välittyä sellainen kuva, että Räsänen ovelasti manipuloisi julkisuutta vaikuttaakseen tulevaan kiihotusoikeudenkäyntiin.

Niilola on kaivanut jostakin päivystävän dosentin, joka kertoo juuri sen, mitä Niilola haluaa kuulla:

” Apulaisprofessori Tatu Hyttinen Turun yliopistosta pelkää, että oikeuden käyminen mediassa horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa.”

”Myös Yhdysvalloissa Räsäsen puolesta järjestetyt tukimielenosoitukset kummeksuttavat.”

Tatu Hyttiselle ei jostain syystä juolahda mieleen, että Räsäsen oikeudenkäynti itsessään horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa. Kun ihmisiä aletaan viemään oikeuteen Raamatun siteeraamisesta, mielettömyydessä ollaan menty jo huomattavan pitkälle.

Myös Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen lainaa arvovaltaansa Räsäsen parjaamiselle:

” Ei ole koskaan hyväksi, että oikeudenkäyntejä aletaan käydä julkisuuden kautta.”

Jostain syystä Ylen toimittaja Merja Niilolan parjausartikkeli ei edusta julkisuuden kautta vaikuttamista Tolvasen silmissä. Lisäksi varsinainen ongelma ei ole oikeudenkäynnin puinti julkisuudessa vaan se, että tällainen oikeudenkäynti ylipäänsä käydään. Se antaa erittäin huonon kuvan suomalaisesta sananvapaudesta.

Toimittaja Niilola suhtautuu myös negatiivisesti Räsäsen oikeuteen puolustaa itseään.

” Päivi Räsänen on nyt lisännyt vettä somemyllyyn ja vaatinut medialle lähettämässään tiedotteessa, että käräjäoikeus jättää hänen raamatunlauseista koostuvan ja syytteeseen johtaneen twiittiinsä tutkimatta.”

Erityistä närkästystä herättää se, että ”äärioikeisto” on liittynyt Räsäsen tukijoukkoihin. Toimittaja ei luonnollisesti mainitse, mihin tahoon tällä äärivasemmiston yleisesti käyttämällä haukkumasanalla tällä kertaa viitataan.

Julkisuudessa ehkä äänekkäimmin sananvapautta on puolustanut toimittaja Ivan Puopolo. Ehkä hänkin on nyt äärioikeistoa, koska hän on puolustanut Räsäsen sananvapautta. Toinen Räsäsen sananvapauden puolustaja on ollut vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä. Sekä Puopolon että Niemelän aatteellinen lähtökohta on klassinen liberalismi, joka siis tarkoittaa eri asiaa kuin vasemmistoliberalismi, joka ei ole liberalismia ollenkaan.

Matti Tolvanen tölväisee vielä lopuksi Räsästä:

” Ei varmasti ole Räsäsenkään edun mukaista, että tämä joukko [ääriokeisto] lähtee mukaan hänen tukikampanjaansa.”

Tolvanen erehtyy. Se, että ”äärioikeisto” on Räsäsen puolella, ei ole varsinainen ongelma vaan se, että äärivasemmisto on päässyt määräämään sen, mitä tässä maassa saa sanoa ja mitä ei. Äärivasemmistoon lasken suurimman osan toimittajista.

Kummallisia näkemyksiä

Toinen Niilolan käyttämä päivystävä dosentti Tatu Hyttinen on myös närkästynyt asioiden julkisesta käsittelystä.

” En pidä suotavana, että oikeutta käydään tämänkaltaisilla tiedotteilla.”

Minä taas pidän Räsäsen tiedotteita erittäin suotavina toisin kuin Hyttisen ilmiselvää sensuurinhalua.

” Hyttinen sanoo, että tuomioistuinten legitimiteetti on arka asia: sitä joko on tai ei ole. Päätöksiin ei voida vaikuttaa, mutta vaikkapa trollaus ja vino someviestintä voi haperruttaa ihmisten luottamusta instituutioihin.”

Hyttinen on väärässä. Todellisuudessa jokainen sananvapausrikoksesta käytävä oikeudenkäynti heikentää luottamusta instituutioihin eikä se, että oikeudenkäynnistä ja sen perusteista puhutaan.

Perusteet ovat yksinkertaiset. Jos lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa erityissuojelua nauttivaa kansanryhmää kohtaan, kyseessä on rikos. Pykälästä voi saada tuomion melkein kenelle tahansa, jos tahtoa löytyy riittävästi.

Pykälä on myös selkeä ajatusrikospykälä. Siinä kielletään mielipiteen lausuminen ääneen julkisesti. Räsäsen tapauksestakin löytyy kielletty mielipide. Se on Räsäsen Raamattuun perustuva käsitys homoseksuaalisuudesta syntinä.

Tatu Hyttinen on myös närkästynyt Räsäsen väitteestä, jonka mukaan oikeudessa olisi kyse Raamatun tulkinnasta. Tämä on kummallista, koska yksi Räsäsen syytteistä perustuu twiittiin, jossa siteerataan Raamattua. On päivänselvää, että tämän kieltäminen on ongelmallista uskonnonvapauden kannalta.

” Oikeus arvioi sitä, täyttävätkö tietyt ilmaukset kiihottamisrikoksen rikostunnusmerkistö. Rikosasioissa kukaan ei joudu nyt eikä tulevaisuudessa perustelemaan uskontoaan tai Raamatun jakeita tuomioistuimessa.”

Hyttinen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Oikeudenkäynnissä on kyse Raamatun siteeraamisesta, vaikka Hyttinen sanoisi mitä. Räsänen on kristitty ja hänen moraalinsa perustuu Raamatun opetuksiin. Jos Raamatun siteeraamisesta tulee tuomio, homoseksuaalisuutta ei saa enää kutsua Jumalan tahdon vastaiseksi. Mahdollisella tuomiollaan tuomioistuin puuttuisi uskonnonvapauteen ennennäkemättömällä tavalla.

Räsäsen oikeudenkäynnin voi myös nähdä uuden ja vanhan uskonnon välisenä kamppailuna. Vasemmistolainen korvikeuskonto identiteettipolitiikkoineen syrjäyttää perinteisen kristillisyyden ja tekee siitä vähitellen kiellettyä.

Tai ehkä totalitaristinen kontrolli vain kuuluu niin olennaisena osana vasemmistolaisuuteen, että kyseessä on vakiintunut toimintamalli. Mene ja tiedä.

Niilolan käyttämät päivystävät dosentit puolustavat kaunopuheisesti tuomioistuimen arvovaltaa. Näin tehdessään he puolustavat sellaista, jota ei voi puolustella, eli kansalaisen perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden tukahduttamista.

 

 

Kanada - koronasuluilla poliisivaltioksi

 

On ehkä hieman yllättävää, että koronaviruksen torjumiseksi toteutetut sulkutoimet ovat sekä menneet erittäin pitkälle ja  kestäneet paljon alkuperäistä arviota pitempään nimenomaan anglosaksisissa maissa eli Kanadassa,  Australiassa ja Britanniassa.

Kaikissa näissä maissa on myös esiintynyt voimakkaita protesteja sulkutoimia vastaan. Poliisi on vastannut protesteihin kovilla otteilla.

Kanadan Albertan provinssissa puolalaissyntyinen pastori Artur Pawlowski piti kirkossaan jumalanpalveluksia, vaikka viranomaiset olivat kieltäneet ihmisten kokoontumiset. Kun poliisi ja terveysviranomaiset saapuivat Arturin kirkkoon pääsiäisjumalanpalveluksen aikaan, Artur ei jäänyt kuuntelemaan selityksiä vaan heitti tunkeilijat tylysti ulos kirkosta. Pihalla hän vielä saatteli poliiseja nimittelemällä näitä Gestapoksi, natseiksi, fasisteiksi ja kommunisteiksi. Video on tähän päivään mennessä saanut lähes miljoona katselukertaa.

Poliisit saapuivat vielä toisenkin kerran Arturin kirkkoon kesken jumalanpalveluksen ja saivat osakseen yhtä tylyn kohtelun kuin ensimmäisellä kerralla ja joutuivat poistumaan natsi- ja gestapo-nimittelyn saattelemina.

Viranomaiset eivät kuitenkaan luovuta tällaisissa tilanteissa vaan koventavat otteitaan. Pari päivää sitten Artur ja hänen veljensä Dawid pidätettiin moottoritien pientareella. Poliisit panivat Arturin rautoihin ja kantoivat hänet poliisiautolle. Tätä kirjoitettaessa Artur ja hänen veljensä on jo vapautettu.

Videolta voi katsoa ja todeta, että Artur veljineen pidätettiin melko suuren poliisioperaation avulla. Itse laskin kuvasta ainakin kuusi poliisiautoa.

Moni sanoisi, että Artur Pawlowskin olisi pitänyt valita se pienimmän riesan tie. Kommunistisessa Puolassa syntynyt Artur ei kuitenkaan ajattele näin. Jos kansalaisvapauksien loukkauksille antaa periksi, loukkauksia tulee aina vain lisää ja vapaudet lopulta menetetään.

Länsimaissa moni valtio on yrittänyt torjua virusperäistä kulkutautia rajoittamalla ihmisten elämää ja liikkumista. Nämä toimet ovat jatkuneet pitkään eivätkä ole lopettaneet epidemiaa. Sen sijaan sulkutoimet kurjistavat taloutta ja ajavat pienyrittäjiä konkurssiin.

Vaikka Artur Pawlowskin kaltaisia voi hyvällä syyllä pitää hieman eksentrisinä tyyppeinä, he kuitenkin periaatteellisuudellaan ja rohkeudellaan pakottavat ajattelemaan koronapandemian aikana viranomaisille annettuja lisävaltuuksia uusin silmin ja miettimään, onko sulkutoimilla saatava hyöty hintansa arvoinen. Toimien pitkittyessä yhä useampi vastaa, että ei ole.

Pawlowski ei ole ainoa Kanadassa pidätetty pastori. Niinikään Albertassa Gracelife -kirkon pastori James Coates pidätettiin ja hän istui vankilassa 35 päivää.  Poliisi lisäksi sulki pääsytiet kirkkoon ja sanoi, että ne voi poistaa vasta, kun kirkko noudattaa Albertan provinssin koronamääräyksiä.

Entäs Suomi?

Suomi ei ole yhtään Kanadaa parempi, mitä tulee viranomaisten kunnioitukseen uskonnonvapautta kohtaan. Leppävaarassa Espoon kotikirkko järjesti jumalanpalveluksen. Muutama henkilö kokoontui julkiselle paikalle laulamaan virsiä ja poliisi lopetti tylysti tilaisuuden. Kanadalaiset poliisit sentään yrittävät käyttäytyä, mutta Suomen poliisin esiintymisessä on nähtävissä DDR-henkistä tympeyttä. Videon poliisi luennoi kotikirkkolaisille ”säännöistä”. Suomen poliisi on kuitenkin toiminnallaan osoittanut, että se ei piittaa kansalaisten perusoikeuksista kuten kokoontumis- ja uskonnonvapaudesta.

Suomessa on järjestetty viikonloppuina koronaviruksen torjuntatoimia vastustavia mielenosoituksia Helsingin keskustassa. Youtubesta löytyy videoita, joilta käy ilmi poliisin mielivaltainen ja öykkärimäinen käytös rauhanomaisia mielenosoittajia kohtaan. Sama on toistunut jo useampaan kertaan, joten kyseessä on tarkoituksellinen toimintatapa eikä mikään yksittäisen poliisin ylilyönti. Ihmisiä käsketään poistumaan paikalta ja kun ihmiset sitten poistuvat, kulman takaa tulee yllättäen poliiseja, jotka pidättävät ihmiset ja lätkäisevät näille tekaistuin perustein sakon ”niskoittelusta”. Välillä poliisit eivät itse tienneet, mistä syystä henkilö oli pidätetty vaan kysyivät apua johtajalta, joka Helsingin mielenosoituksissa oli Jari Taponen.

Mitä koronatoimet ovat opettaneet?

Ne ovat opettaneet ainakin sen, että lisävaltuuksien antaminen viranomaisille ja poliitikoille on vaarallista. Valtuudet eivät auta mitään mutta johtavat kriisin pitkittyessä viranomaismielivaltaan. Toivottavasti ne myös ovat opettaneet, että virusperäisen kulkutaudin torjuminen sulkutoimilla aiheuttaa valtavia taloudellisia menetyksiä ja heikentää ihmisten elämän laatua tuomatta kuitenkaan mitään olennaista parannusta tautitilanteeseen. Koronavirusepidemiassa on kyse kausi-influenssasta, jossa tautitapaukset kehittyvät kausivaihtelun mukaisesti. Koronavirusepidemia ei Suomessa ole merkittävästi vaikuttanut kuolleisuuteen.

Oli myös Suomelle onnekasta, että Sanna Marinin hallitus ei saanut ulkonaliikkumiskieltoa voimaan. Länsimaissa nimenomaan vasemmistopoliitikot luottavat valtion kykyyn torjua taudin leviäminen ihmisten käyttäytymistä kontrolloimalla.

Uskontojenvälistä dialogia suomalaiseen tyyliin

Monet pitävät uskontojenvälistä vuoropuhelua lääkkeenä läntisen ja islamilaisen maailman välisten väärinkäsitysten ehkäisyyn. Suomen lähetysseuran tuottama elokuva Kohtaamisia vuodelta 2003 valottaa vähän, mistä uskontojenvälisessä vuoropuhelussa on kysymys. Pintapuolisella katselulla elokuvasta tuli vähän samanlainen vaikutelma kuin suomalaisdelegaatioiden matkoista Neuvostoliittoon YYA-aikana. Isännät esittivät asiat parhain päin ja valehtelivat tarvittaessa suomalaisvieraiden nyökytellessä tyytyväisinä.

Edward Saidin vaikutus

Aivan aluksi elokuvassa kerrataan kristittyjen historiaa Syyriassa. Luonnollisesti islamin alistamien uskontojen kohtaloa muslimivallan aikana ei käsitellä mitenkään erityisemmin, vaan todetaan vain kristinuskolla olevan pitkä historia alueella. Samalla tavalla kuin Neuvostoliiton ystävyysmatkoilla uskontojenväliseen dialogiin kuuluu olennaisena osana ikävien kysymysten välttäminen. Arabian niemimaan luostarit olivat ystävyyden ja yhteisyyden paikkoja muslimeille 1400 vuotta sitten. Elokuvassa ei kuitenkaan kysytä, mitä Arabian niemimaan luostareille tapahtui ja miksi niitä ei nykypäivänä enää ole olemassa.

Seuraavaksi puheenvuoro annetaan pakistanilaiselle yliopiston opettajalle, joka kertoo suomalaisen ystävänsä sanoista seuraavasti:

”Hän kasvoi Suomessa ilmapiirissä, jossa muslimin pelko ja viha imettiin jo äidinmaidossa. Se ei ollut tietoista. En usko, että Suomessa kukaan opettaa vihaamaan ketään. Se johtuu yhteentörmäyksestämme 150 vuotta sitten. Silloin Eurooppa oli siirtomaavalta. Sitä se ei enää ole, mutta samat asenteet elävät yhä.”

En tiedä kenen kanssa nainen on keskustellut, mutta hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan Edward Saidin surullisenkuuluisasta ja paljon vahinkoa aikaansaaneesta kirjasta Orientalismi, joka selittää eurooppalaisten kolonialististen asenteiden vaikuttaneen kuvaan itämaista ja islamista. Islam on siis edustanut toiseutta. Jo edesmenneen Saidin kirjan teesit on revitty palasiksi moneen kertaan, ja viimeksi Ibn Warraq osoitti Orientalismi-kirjan onttouden omassa teoksessaan ”Defending the West – A critique of Edward Said’s Orientalism”.

Saidin ajatuksille löytyi kuitenkin kaikupohjaa Lähi-idässä, jossa alueen poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat voitiin sysätä länsimaisen siirtomaaisännän piikkiin ja näin välttää ottamasta itse vastuuta omista virheistään. Ibn Warraq osoitti kuitenkin, että eurooppalaisten asenteet itämaita kohtaan olivat huomattavasti monisyisempiä kuin Saidin yksipuolinen karikatyyri antoi ymmärtää.

Elokuvan varsinainen ongelma liittyy muslimioppineiden puheenvuoroihin, jotka tuntuvat edustavan kovasti sympaattista näkemystä. Syyrialainen uskontotieteiden tohtori Muhammad Al-Habash puhuu elokuvassa kauniisti ja kuulostaa juuri sellaiselta, kuin me haluaisimme muslimioppineen kuulostavan.

”Uskontomme mukaan kaikille on annettava vapaus uskonnon alueella. Koraani kutsuu meitä ymmärtämään, että maailmankaikkeus on perhe. Me kuulumme yhdelle Jumalalle. Jumala on yksi, mutta hänellä on monta nimeä. Todellisuus on yksi, mutta sillä on monta muotoa. Ei voi olla muslimi ilman uskoa Jeesukseen Kristukseen Jumalan profeettana ja sanansaattajana, Jumalan henkenä ja sanana. Hän tulee takaisin ennen loppua ja ohjaa jalot ihmiset hyvyyteen. "

"..."

”Kolminaisuus ja ykseys: on eroja, mutta ei olennaisia eroja. Vain sillä on merkitystä, kuka pyrkii pahaan ja kuka hyvään, kuka työskentelee ihmiskunnan hyväksi ja kuka vahingoittaa sitä.”

Al-Habashin näkemykset eivät edusta muslimien valtavirtaa, vaan häntä voi pitää uudistusmielisenä. Silti hänen esittämänsä ajatukset voisi asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi kysymällä, mitä käytännössä tarkoittaa vapaus uskonnon alueella. Tarkoittaako se, että myös muslimi saa halutessaan kääntyä kristityksi tai luopua kokonaan uskonnosta? Syyriassa tämä ei ole mahdotonta, ja tässä suhteessa tilanne on parempi kuin esimerkiksi naapurimaa Jordaniassa, vaikka Syyriassakaan ei siedetä avointa lähetystyötä, vaan valtio pyrkii varjelemaan uskontojen välisiä suhteita ja puuttuu tarvittaessa käännytykseen uskontojen välisen rauhan säilyttämiseksi.

Israelin kohdalla Al-Habash ei kuitenkaan osoita erityistä maltillisuutta, kuten oheisesta jutusta voi päätellä. MEMRI:n kääntämistä Al-Habashin puheista käy ilmi, että Syyrian parlamentin jäsen puhuu omilleen islamilaisittain puhdasoppisemmin kuin suomalaisille vierailleen.

Radikaalit ja maltilliset

Videon toisen osan alussa puhutaan fundamentalismista, ja kuvassa näytetään Newsweekin artikkelia ”Amerikan sielun puolesta”. Tarkoituksena on luonnollisesti vihjata, että fundamentalismi ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös kristittyjen joukosta löytyy kiihkoilijoita. Tämä poliittisesti korrekti näkemys on mielestäni elokuvan vastenmielisintä antia.

Al-Habash esittää vielä oman käsityksensä islamin suuntauksista, joista toinen on radikaali ja toinen maltillinen. Hän lisäksi sanoo:

”Korostan: radikaalilla tulkinnalla ei ole perusteita islamissa.”

Mikä on se radikaali tulkinta, jolle ei löydy perusteita? Tämä jää katsojalle kertomatta.

”On hyvin vähän ihmisiä, jotka kehottavat tappamaan toisia ihmisiä.”

Paljonko sellaisia tarvitaan, jotta se olisi ongelma? Al-Habashin puheen jälkeen kuvaan tulee Hizbollahin keltainen lippu. Toimittaja Jouko Marttinen selvittää sen jälkeen lyhyesti ääri-islamilaisen ideologian sisällön ja kertoo, kuinka rauhaa rakastavan enemmistön islam on vaarassa tulla kaapatuksi. Tässä hän toistaa jo tuttua harhakäsitystä, jonka mukaan radikaalit jotenkin vääristelisivät islamia, vaikka todellisuudessa heidän tulkintansa on sopusoinnussa islaminuskon päälähteiden Koraanin, Hadithin ja Siran kanssa. Maltillisella tulkinnalla on puolestaan enemmän ongelmia todistaa olevansa ”oikeaa islamia”.

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella kannattaa seurata Koraanin lauseita, jotka vilahtelevat Al-Habashin takana. Yksi niistä kuuluu:

”Niillä, jotka ovat uskottomia, eivät totisesti heidän rikkautensa eivätkä heidän lapsensa vähääkään hyödytä Jumalan edessä; he joutuvat tulen omiksi ja pysyvät siinä iankaikkisesti.”

Luonnollisesti kristityt ja juutalaiset lasketaan uskottomiksi. Elokuvan tekijöiltä voisi kysyä myös, miksi taustalla näytetään amerikkalaisia sotilaita silloin, kun puhutaan fundamentalisteista. Presidentti Ahtisaari päästetään myös luennoimaan mystisistä ”fundamentalisteista”, joita hänen mukaansa löytyy joka maasta.

Islam Euroopassa

Toimittaja Marttinen siteeraa vielä Tariq Ramadania, tuota pehmeää islamistia, jota niin monet edistykselliset kuuntelevat innokkaasti. Marttinen kertoo:

”Ramadan kutsuttiin tutkijaksi Indianan Notre Damen yliopistoon, mutta hän ei saanut viisumia työpaikalleen, koska hän on turvallisuusriski Amerikalle.”

Ramadanin yhteydet radikaaleihin islamisteihin ovat hyvin dokumentoituja ja Yhdysvallat eväsi viisumin siksi, että hän oli rahoittanut hyväntekeväisyysjärjestöä, joka tukee Hamasia. Ramadania on myös syytetty siitä, että hän puhuu länsimaiselle yleisölle yhtä ja ”kotiyleisölle” toista. Ramadanin kaksinaisesta luonteesta on jopa kirjoitettu kirja ”Brother Tariq: The doublespeak of Tariq Ramadan”

En usko uskontojen välisen dialogin tuottavan mitään merkittäviä tuloksia. Toisaalta se aiheuttaa myös vahinkoa ainoastaan, jos päättäjät ja tavalliset ihmiset luottavat siihen. Kun dialogia käydään, on syytä pitää mielessä, että toinen osapuoli ei välttämättä ole liikkeellä vilpittömin mielin, tai ainakin islam rajoittaa merkittävästi sitä, miten pitkälle muslimi voi ymmärtämisessään mennä.

Islam ei ole mikään mysteeri, vaan siihen voi perehtyä ilman dialogia itsekseen lukemalla kirjoja ja etsimällä tietoa internetistä. Kun lukee islamin usein järkyttäviä opetuksia, kannattaa ajatella, että suuri osa muslimeista ei joko tunne niitä tai välitä niistä. Toisaalta ne, jotka ottavat opetukset kirjaimellisesti, eivät välttämättä tahdo mitään hyvää länsimaiselle ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Rehellinen näkemys islamin ja kristinuskon yhteydestä sekä dialogin ongelmista löytyy Risto Soramiehen kirjoittamasta ja Teologisen instituutin julkaisemasta kirjasta Islam ja evankeliumi, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täällä. Uskon ja ajattelun puolesta –blogissa on kuusi kyseiseen kirjaan liittyvää kirjoitusta (1, 2, 3, 4, 5 ja 6), joista kirjan keskeiset kohdat käyvät ilmi.

Erityisesti kannattaa mainita viimeinen eli kuudes osa, jossa Vesa Ollilainen tiivistää kirjan keskeiset kohdat.