Kesätoimittaja vastajihadistien kimpussa

Kesällä toimittajilla on usein pulaa jutuista. Siksi jopa Suomen kuvalehti julkaisi väsähtäneen jutun ”vastajihadistien aatteesta”. Luonnollisesti juttua varten oli haastateltu Suomen johtavaa vastajihadismin asiantuntijaa, joka tuttuun tapaansa yhdisteli perussuomalaisten poliitikkoihin kohdistuvaa nälvimistä löysiin heittoihin ja leimakirveen heilutteluun. Itse otsikon aiheesta eli vastajihadismin aatteesta jutussa ei oikeastaan kerrottu.

Asiantuntijana toiminut Jussi Jalonen ja tiedostava toimittaja Päivi Lakka käyttävät tarkoituksellisesti leimaavia sanoja kuten ”muslimiviha” ja ”muukalaisvastaisuus”. Jalonen myös vilauttelee natsikorttia kuvatessaan Slovakiassa järjestettyä EU:n siirtolaisten taakanjakoa vastustavaa mielenosoitusta.

Valtavirran käsitys islamilaisesta terrorismista

Jalosella on myös ollut tapana nähdä vastajihadismi lähinnä myyttisen äärioikeiston tapana pestä natsileima itsestään ja saada uusia kannattajia. Hän ei tietääkseni koskaan ole edes yrittänyt nähdä ilmiön takana mitään todellista tai analysoida ”aatetta” toisin kuin norjalaisen Anders Breivikin terroritekojen yhteydessä. Ennemminkin hän keksii asioita sitä mukaa, kun mieleen juolahtaa. Esimerkiksi ruotsidemokraattien kansaedustaja Kent Ekeroth saa Jaloselta kunniamaininnan ”tunnustuksellisena vastajihadistina”, mitä tämä sitten tarkoittaakin.

On myös kyseenalaista käsitellä vastajihadismia aatteena. Pohjimmiltaan kyse on siitä, nähdäänkö uhkana pelkästään islamilainen terrorismi vai terrorismin taustalla vaikuttava ideologia. Tässä yhteydessä on hyvä ensin käsitellä valtavirran käsitystä islamilaisesta terrorismista. Valtavirralla tässä tarkoitan ensisijaisesti länsimaisten valtiojohtajien julkisiin esiintymisiin perustuvaa käsitystä.

Vastajihadismin käsittely on parasta aloittaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista, joiden jälkeen Yhdysvallat aloitti presidentti George W. Bushin johdolla sodan terrorismia vastaan. Tämä sodanjulistus oli sikäli kummallinen, että siinä vastustettavana asiana ei ole valtio tai ideologia vaan asymmetrisen sodankäynnin taktiikka.

Bush ja muut lännen johtajat ovat julkisissa esiintymisissään korostaneet, että terroristit eivät edusta islamia vaan jotakin sen vääristeltyä versiota, eli terroristien toiminnalle ei löydy tukea varsinaisesta islamista. Lisäksi muistetaan mainita, että terroristit edustavat muslimeista vain pientä vähemmistöä ja valtaenemmistö muslimeista on rauhanomaisia ja pohjimmiltaan samanlaisia kuin me länsimaalaiset.

Bushin seuraaja Barack Obama on mennyt vielä pitemmälle yrittäessään pestä pois islamin terrorismista. Obama järjesti melko pian Pariisin terrori-iskujen jälkeen konferenssin, jossa vastustettiin ”väkivaltaista ekstremismiä”. Mukaan oli kutsuttu edustajia amerikkalaisista muslimijärjestöistä, joista suuri osa on Muslimiveljeskunnan peitejärjestöjä.

Vastajihadistinen näkemys

Valtavirran lähestymistavassa keskitytään terrorismiin ja sivuutetaan täysin terrorismin taustaideologia, joka perustuu islamin pyhiin kirjoituksiin. Tämä taas johtaa virheellisiin poliittisiin päätöksiin, joiden seurauksena tuhansia ihmishenkiä menetetään ja valtiot ajautuvat sisällissotaan ja kaaokseen. Näin on käynyt Irakissa ja Afganistanissa, jonne Yhdysvaltojen terrorisminvastaisen sodan varsinaiset sotatoimet kohdistuivat.

Vastajihadistisen näkemyksen mukaan terroristit eivät vääristele islamia, kun perustelevat toimintaansa. Päinvastoin he seuraavat islamin profeetan esimerkkiä uskollisesti. On ehkä väärin kutsua heitä ääri-islamisteiksi tai radikaaleiksi islamisteiksi. Oikeampi termi olisi fundamentalisti eli sellainen, joka ottaa islamin opetukset kirjaimellisesti tosissaan.

Jihadismin viimeisintä johtotähteä Islamilaista valtiota ei sitäkään ole kaikesta raakalaismaisuudestaan huolimatta julistettu kerettiläiseksi. Ainakaan Egyptissä sijaitsevan Al Azharin yliopiston oppineet eivät näe Islamilaisen valtion toimintaa epäislamilaiseksi. Miten he voisivatkaan, koska Islamilainen valtio noudattaa islamia tunnollisesti? Ainoastaan länsimaiset poliittiset johtajat ovat riittävän hölmöjä väittämään shariaa islamin vastaiseksi tai Islamilaista valtiota epäislamilaiseksi.

Terroristien pitkän tähtäimen tavoite on islamisoida koko maailma eli tuhota muut uskonnot ja saattaa voimaan islamilainen sharia-laki. Muutkin kuin väkivaltaiset terroristit kannattavat shariaa ja haluavat islamisoida koko maailman. Terroristien aate on osa islamin ydintä ja kaikki islamin koulukunnat ovat yksimielisiä tästä tavoitteesta.

Koska lännessä keskitytään terrorismiin, terroristien kanssa samaa tavoitetta eli sharia-lakia ajavat muslimijärjestöt nähdään ”maltillisina” ja mahdollisina yhteistyökumppaneina. Viimeksi EU:n ulko- ja turvallisuusasioiden korkea edustaja Federica Mogherini totesi seuraavaa:

”Da'esh [Islamilainen valtio] on islamin pahin vihollinen tämän päivän maailmassa. Sen uhrit ovat ensisijaisesti muslimeja. Islam on itsekin uhri.”

”En pelkää sanoa, että poliittisen islamin tulisi olla mukana kuvassa. Uskonnolla on roolinsa politiikassa – ei aina hyvä eikä aina huono. Uskonto voi olla osa prosessia. Kyse on vain siitä, onko prosessi demokraattinen vai ei.”

Mogherini on tyypillisen EU-virkamiehen tapaan sosialisti ja liittyi vuonna 1988 Italian kommunistien nuorisojärjestöön. Sosialisteille yhteistyö sharia-lakia kannattavien islamistien kanssa ei näytä tuottavan minkäänlaisia ongelmia.

Vastajihadistisen näkemyksen mukaan sharia-laki ei ole sovitettavissa yhteen länsimaisen oikeuskäsityksen kanssa. Itse asiassa sharia edustaa länsimaisten perusarvojen antiteesiä. Jos lännessä annetaan periksi islamilaisen sharian vaatimuksille, luovutaan samalla länsimaisista perusarvoista, joita useimmat pitävät tärkeinä ja/tai itsestään selvinä. Esimerkiksi yhdenvertaisuus lain edessä, sananvapaus ja sukupuolten välinen tasa-arvo kärsivät, jos sharia-lain vaatijoille annetaan periksi.

Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC on jo vuosia ajanut islamin arvostelun kieltämistä kansainvälisillä foorumeilla. Monet länsimaat ovat kriminalisoineet islamin pilkan. Suomessakin tietääkseni kaikki viime vuosien tuomiot uskonrauhan rikkomisesta on annettu islamin pyhien asioiden pilkkaamisesta.

Palataan vielä lopuksi terrorismiin. Sen takaa löytyy yleensä poliittinen tavoite. Islamilaisen terrorismin tavoitteena on heikentää vihollisen taistelutahtoa ja saada heidät alistumaan. Terrorismi myös toimii, mistä osoittaa länsimaiden tiedotusvälineiden toiminta Charlie Hebdo -terrori-iskujen jälkeen. Harva valtamedian instanssi julkaisi Charlie Hebdon piirroksia tai kansikuvia. Monet näyttivät kansikuvan uutiskuvissaan tunnistamattomaksi pikselöitynä. Charlie Hebdon terroristit myös noudattivat islamin profeetan esimerkkiä. Medinassa Asma bint Marwan -niminen nainen rohkeni arvostella Muhammadin toimintaa. Tämän seurauksena Muhammad tapatti hänet.

Länsimaita vastaan käydään sotaa, mutta useimmat länsimaalaiset eivät itse ymmärrä tätä kuten eivät myöskään islamilaisen sodankäynnin eri menetelmiä. Se ”maltillinen” ja ”rauhanomainen” tapa on monesti tehokkaampi, koska suorassa sotilaallisessa yhteenotossa islam jäisi luultavasti kakkoseksi.

Lause islamista ”rauhan uskontona” on jo ajat sitten muuttunut huonoksi vitsiksi. Myös länsimaisten johtajien vakuuttelut, että tälläkään kerrallakaan terroriteolla ei ollut mitään tekemistä islamin kanssa, alkavat kuulostaa koomisilta, vaikka tarkoituksena on todennäköisesti rauhoitella ihmisiä ja estää kiukun purkautuminen syyttömiin muslimeihin.

Jussi Jalonen ja Päivi Lakka ovat Suomen kuvalehden kirjoituksessaan islamin asialla, kun he mustamaalaavat, pilkkaavat ja demonisoivat ihmisiä, jotka toimivat islamin vaikutusvallan vähentämiseksi länsimaissa.

Vihan variaatiot

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä toteutettua pamflettia Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Tällä kertaa ajattelin tarkastella yhtä järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-aluetta eli islam-kritiikkiä, jota myös "vastajihadismiksi" kutsutaan.

Rasismilla kansalaisia päähän

Vuodenvaihteen tienoilla valtamediassa on vyörytetty puhetta rasismista sellaisella intensiteetillä, että sen on täytynyt olla suunnitelmallista ja tarkoituksellista. Vyörytyksen käynnisti Umaya Abu Hannan kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Kirjoittaja oli valittu huolella. Julkisuuden henkilönä Abu Hanna on mahdollisimman ärsyttävä. Hän on työskennellyt Yleisradiossa ajankohtaisohjelmien juontajana ja monikulttuurin mannekiinina. Hän on ärsyttävän omahyväinen ja pilkkaa häpeilemättä perinteisiä suomalaisia arvoja. HS:n sivuilla hän on käyskennellyt Kansallismuseossa ja kommentoinut suomalaista kulttuuriperintöä vähemmän mairittelevaan sävyyn. Samassa lehdessä hän on myös esittänyt radikaalin toiveensa muuttaa suomalainen yhteiskunta pysyvästi monikulttuuriseksi.

HS provosoi lukijoitaan tahallisesti ja sai aikaan haluamansa reaktion internetissä tai modernimmin ”somessa”. Tästä alkoi rasismivyörytys, jonka yhtenä osana Dan Koivulaakson ja Li Anderssonin pamfletti Äärioikeisto Suomessa sai julkisuutta osakseen. Suomen Kuvalehdessä Tampereen yliopistossa koulutettu suvaitsevainen toimittaja Sanna Sevänen, joka aiemmin oli kirjoittanut myötäsukaisen arvostelun Koivulaakson ja Anderssonin kirjasta yhdisti suomalaisen ”äärioikeistolaisuuden” väitettyihin eurooppalaisiin esikuviin.

Äärioikeisto

Suomen kuvalehden artikkelissa joukko vasemmistolaisia ja muita Jussi Halla-ahon vastustajia päästetään ääneen analysoimaan äärioikeistolaisuutta ja sen syitä. Näennäistä tasapuolisuutta artikkeliin tuo Ben Zyskowicz, jolle oli annettu yhden lauseen verran palstatilaa.

Pieni, kulttuurikonservatiinen Sarastus-lehti sai osansa Koivulaakson ja Anderssonin leimakirveestä. Lehden kirjoittaja Timo Hännikäinen näkee kirjassa myös osuvaa analyysia tekijöiden punaväristä huolimatta. Hännikäinen näkee asian kilpailuna kulttuurihegemoniasta:

”Kulttuurisen hegemonian kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta on tosiaan ollut kansallismielisten ja traditionalistien strategia jo pidemmän aikaa. Sitä ei ole mitenkään peitelty...”

Tietysti muutaman kirjoittajan pyörittämä nettilehti tuskin pystyy kaappaamaan hegemoniaa itselleen, ja tämän Hännikäinen myöntää avoimesti:

”Todellisuudessa vasemmistolaisten ja liberaalien hallitsemaan julkiseen keskusteluun on vain tullut uusi ääni, jota ei enää voi jättää huomiotta. Instituutioiden tasolla tilanne ei ole juuri muuttunut, ja vasemmistolainen hegemonia vallitsee edelleen esimerkiksi tiedotusvälineissä. ”

Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Anderssonin kirjan yhtenä tarkoituksena on sulkea poliittinen vastustaja marginaaliin leimaamalla se fasistiseksi ja rasistiseksi.

Vastajihadismi järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-alueena

Vastajihadismi ei ole varsinainen ideologia vaan lähinnä yhden asian liike, kuten Koivulaakson ja Anderssonin pamfletistakin käy ilmi. Ilmiötä ei voi tarkastella irrallisena, Eurabia-salaliittoteoriaan perustuvana oppirakennelmana, kuten Suomen Kuvalehti ja Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen yrittävät tehdä. Sen sijaan pitää tarkastella sekä kehitystä islamilaisessa maailmassa, Yhdysvalloissa että Länsi-Euroopassa.

Historian läpikäynnin voisi aloittaa aina Osmanivaltakunnan rappiosta ja sen hajoamisesta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seuraavaksi voisi jatkaa Muslimiveljeskunnan perustamisella ja sen tavoittelemalla paluulla alkuperäisiin islamilaisiin arvoihin. Toisaalta eräänlaisena merkkipaaluna voi pitää myös Iranin islamilaista vallankumousta ja sen vaikutuksia islamilaiseen maailmaan.

Muslimiveljeskunnan edustama poliittinen islam syntyi vastareaktiona länsimaisten vaikutteiden vyörylle islamilaisiin maihin. Tämä aatesuunta löi itsensä lopullisesti läpi Iranissa vuonna 1979, kun maahan pystytettiin islamilainen teokratia Ajatollah Khomeinin johdolla.

Vähän aiemmin lännessä koettiin öljykriisi, kun öljyä tuottavat arabimaat kieltäytyivät myymästä öljyä Israelia Jom Kippur -sodassa tukeneille valtioille. Tämä johti öljyn hinnan räjähdysmäiseen nousuun ja myöhemmin öljyä tuottavien arabimaiden ennennäkemättömään vaurastumiseen. Jos Bat Ye'orin Eurabia-kirjaa on uskominen, öljykriisin myötä Länsi-Euroopan maiden politiikka suhteessa arabimaihin muuttui aiempaa yhteistyöhenkisemmäksi. Samalla Länsi-Euroopan maiden suhtautuminen Israeliin muuttui kielteisemmäksi.

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä suuremmaksi poliittisen islamin vaikutusvalta on kasvanut. Viimeksi ns. arabikevään jälkeisissä vaaleissa poliittista islamia tunnustavat puolueet ovat saavuttaneet merkittävän tai hallitsevan aseman niin Tunisiassa, Libyassa kuin Egyptissäkin. Lännessä älymystö on suhtautunut arabikevääseen ja sen mukana tulleeseen demokratiakehitykseen enimmäkseen myönteisesti, ja kieltäytynyt näkemästä islamistien valtaannousussa mitään ongelmaa.

Tapahtumat Euroopassa

Suomen Kuvalehti näkee vastajihadismin syntyhetkenä syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa. Sieltä vastajihadismin aate on kuulemma matkustanut Suomeen, jossa sen johtava hahmo on kansanedustaja Jussi Halla-aho.

Todellisuudessa Euroopan kasvava muslimiväestö ja sen radikalisoituminen ovat herättäneet täysin ymmärrettävän vastareaktion, eli kantaväestö on alkanut epäillä, pystyvätkö muslimimaahanmuuttajat koskaan täysin integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Yhdysvalloissa taas 9/11 -terrori-iskut sinänsä eivät niinkään synnyttäneet vastajihadismia vaan maan poliittisen johdon reaktiot, joissa islamia ylistettiin rauhanomaisena uskontona, jonka ääriryhmät olivat kaapanneet hallintaansa. Moni amerikkalainen, joukossa mm. lääketieteen tohtori Andrew Bostom, alkoi oma-aloitteisesti tutkia islamin opetuksia ja löysi sieltä ne vähemmän rauhanomaiset opinkappaleet. Heille paljastui, että jihad ei ole mitään rauhanomaista uskonnollista kilvoittelua vaan sodankäyntiä, joka jatkuu, kunnes koko maailma on alistettu islamin hallintaan.

Euroopassa kasvava muslimiväestö muistutti olemassolostaan ensimmäistä kertaa, kun Ajatollah Khomeini julkaisi fatwan, jossa annettiin lupa tappaa Saatanalliset Säkeet -kirjan kirjoittaja Salman Rushdie. Britanniassa asuvat muslimit menivät kaduille ja osoittivat mieltä Rushdien kirjaa vastaan. Rushdien japanilainen kääntäjä Hitoshi Igarashi ja Khomeinin fatwan tuominnut belgialainen imaami Abdalla al-Ahdal murhattiin kirjan julkaisun jälkimainingeissa.

Myöhemmin islamiin liittyvistä asioista on tullut eräänlainen tabu julkisessa keskustelussa. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen, kun islamin negatiivisista piirteistä puhuva saa niskaansa syytöksiä islamofobiasta ja vihapuheesta. Samalla islamilaiseen länsivastaiseen ”vihapuheeseen” suhtaudutaan miedommin, jopa vähätellen. Nykyisin ei ole tavatonta, että islamin profeetta Muhammadin pilkasta tuomitaan länsimaisessa tuomioistuimessa, kun taas radikaalit islamistit nauttivat elämästä veronmaksajan rahoilla ihmisoikeuslakien suojissa.

Vastajihadismi Suomessa

Suomessa asuu prosentuaalisesti huomattavasti vähemmän muslimeja kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siksi monet arvostelijat pitävät ”vastajihadismia” tuontitavarana, joka on kopioitu ulkomaisista blogeista ja on täten lähtökohtaisesti keinotekoinen ilmiö.

Kuitenkin Tanskan pilakuvakriisin aallot löivät myös Suomeen, vaikka Suomi valttyi samanlaiselta muslimien vihalta, joka kohtasi Tanskaa Jyllands Postenissa julkaistujen pilakuvien jälkeen.

Suomessa yksikään sanomalehti ei ole tähän päivään mennessä julkaissut pilakuvia. Suomen Sisu -järjestö julkaisi pilakuvat nettisivuillaan, mistä käynnistyi esitutkinta ja syyteharkinta, joka ei johtanut oikeudenkäyntiin. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa pilakuvien julkaisua anteeksi koko maailman muslimeilta.

Valtamedian ja Suomen poliittisen eliitin käyttäytyminen pilakuvakriisin yhteydessä osoitti, että sananvapaudelle ei ole sijaa silloin, kun puhutaan islamin pyhistä asioista. Islamilaiseen suvaitsemattomuuteen ei vastattu sananvapaudella vaan kyyristelyllä, jollainen oli tuttua suomettumisen ajalta.

Juuri näihin aikoihin vielä suhteellisen tuntematon blogikirjoittaja Jussi Halla-aho nousi laajempaan tietoisuuteen. Hänen kirjoituksissaan, kuten esimerkiksi tässä, kerrottiin asioita, joita valtamediasta oli turha etsiä.

Vastajihadismi on yhden asian liike eikä Halla-ahoa voi määritellä varsinaiseksi vastajihadistiksi, koska määritelmä on hänelle liian kapea. Kirjoittajana Halla-aho on parhaimmillaan tarkkanäköinen akateemisen suvaitsevaisuuden ja siihen liittyvän tekopyhyyden paljastaja. Halla-ahon yhteyksiä vastajihadismiin ovat pyrkineet korostamaan ne, jotka haluavat mustamaalata häntä yhdistämällä hänet Anders Behring Breivikiin. Mustamaalausta on menestyksekkäästi harjoittanut erityisesti Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen.

Mitä tulee itse ”vastajihadismiin”, Breivikin teot tekivät kaikenlaisen julkisen islam-kritiikin esittämisestä vaikeaa. Valtamedia ja niiden apuna vastajihadismin asiantuntijat tekivät kaikkensa, jotta Breivikin teot saatiin näyttämään vastajihadististen nettikirjoitusten aiheuttamilta. Norjalainen Fjordman, jonka kirjoituksia Breivik kopioi manifestiinsa eniten, taistelee tätä vastaan edelleen, nykyisin tosin omalla nimellään.

Taustalla olevat asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Poliittisen islamin voittokulku Lähi-idässä jatkuu kuten myös muslimien maahanmuutto Eurooppaan. Tästä syystä islam-kritiikki, jota vastajihadismin asiantuntijat kutsuvat vastajihadismiksi, ei myöskään katoa.

Viha ja vastaviha

Muutama viikko sitten sain tietää, että tämä blogi mainitaan nimeltä Ruotsin oikeusministeriön ja Strategisen dialogin instituutti -nimisen ajatushautomon tutkimusprojektissa. Sen alkuteksteissä kiitetään erikseen Euroopan komissiota rahoituksesta sekä Suomen, Norjan, Tanskan ja Hollannin valtioita yhteistyöstä.

Raportti on nimeltään Preventing and Countering Far-Right Extremism: European cooperation (äärioikeistolaisen ekstremismin torjunta: eurooppalainen yhteistyö). Siinä on muutama eri kirjoittajalta peräisin oleva maakohtainen analyysi äärioikeistolaisesta ekstremismistä muutamassa Pohjois-Euroopan maassa. Suomen osuudesta on vastannut Ann-Cathrine Jungar, joka toimii valtiotieteiden dosenttina Södertörnin korkeakoulussa Tukholmassa.

Analyysit ovat pinnallisia eivätkä tarjoa mitään merkittävää uutta tietoa. Oma osuuteni löytyy sivulta 12 (18 pdf-dokumentissa). Siinä allekirjoittanutta verrataan Jussi Halla-ahoon:

”Internetissä toimii myös kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia bloggaajia kuten Perussuomalaisten kansanedustaja (vuodesta 2011) Jussi Halla-ahon Scripta ja tiukemman linjan vastajihadisti Vasarahammer. Molemmilla näistä bloggaajista on yhteyksiä kansainvälisiin islaminvastaisiin verkostoihin, ja he kirjoittavat säännöllisesti englanniksi esimerkiksi Gates of Viennan kaltaisilla blogeilla.”

Toivottavasti Ruotsin Oikeusministeriö on saanut Ann-Cathrine Jungarille maksetuille rahoille vastinetta. Jungar on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin melko järkeviäkin juttuja, mutta hänen johtopäätöksistään paljastuu, että hän on ruotsalaisen mielipidetotalitarismin vankkumaton kannattaja:

”Kuitenkin suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle on tyypillistä korkea sietokyky rasistisia ilmauksia kohtaan.”

Suomessa itseään antifasisteiksi nimittävät huligaanit eivät vielä toistaiseksi tule kylään silloin, jos kertoo rehellisesti poliittisesti epäkorrektin mielipiteen maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvistä asioista. Suomessa Perussuomalaiset saavat toimia suhteellisen vapaasti, kun taas Ruotsidemokraatteja häiritään systemaattisesti. Tämä asiaintila ei välttämättä jatku pitkään.

Järjestäytynyt suvaitsemattomuus

Ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus Hanasaari, äärivasemmistolainen Expo-säätiö ja Suomen Unesco-toimikunta ovat yhdessä tuottaneet pamfletin Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Julkista rahaa on siis käytetty tämänkin esityksen tuottamiseen. Käytännössä teksti on Expon edustajien ja kahden Vasemmistoliittolaisen poliitikon Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson käsialaa.

Otsikon perusteella voi todeta, että tekijät ovat keksineet todella mallikkaan termin. Järjestäytynyt suvaitsemattomuus kuulostaa tosi hyvältä kattotermiltä, jonka alle on niputettu niin Perussuomalaiset, vastajihadismi kuin perinteinen rotuideologia. Kyllä ne vassarit keksii.

Koska etenkin Koivulaakso ja Andersson ovat viehtyneitä salaliittoihin ja näkevät mielellään organisaatioita ja verkostoja sielläkin, missä niitä ei ole, pamfletissa käsitellään myös ruotsalaisten ja suomalaisten suvaitsemattomien keskinäistä yhteistyötä.

Tämäkin blogi on saanut osakseen maininnan suomalaista vastajihadismia käsittelevässä osuudessa. Mitään olennaista uutta osuudessa ei kerrota, ja tiedot vaikuttavat ylipäänsä melko vanhoilta.

Tuotos esitettiin 14.12.2012 sananvapautta käsittelevässä Speaking is Silver -seminaarissa Helsingin Hanasaaressa, jossa puhujina oli mm. ulkoministeri Erkki Tuomioja, Dagens Nyheterin entinen päätoimittaja Arne Ruth ja norjalainen Breivik-ekspertti professori Elisabeth Eide. Linkin takaa puheita voi käydä katsomassa. En suosittele, koska en ole niitä katsellut.

Tämän pohjoismaisen yhteistyön tavoitteena lienee saada Suomeen aikaiseksi samanlainen äärioikeiston ja rasismin vastainen Expo-lehti kuin Ruotsissa. Tästä hankkeesta ei ole toistaiseksi tullut mitään mutta seminaari ja pamfletti toimivat jonkinlaisina köyhän miehen korvikkeina.

Laajemmin suomalainen vasemmisto tavoittelee Perussuomalaisille ja etenkin sen maahanmuutokriittisille samanlaista eristämistä ja poliittisen paarian asemaa, kuin Ruotsidemokraateilla on lahden takana. Itse pidän tämän strategian onnistumista lyhyellä tähtäimellä mahdottomana.

Biaudet radiossa

Umaya Abu Hannan suomalaista rasismia päivittelevä kirjoitus on lisännyt rasisminvastaista kuohuntaa mediassa. Itselleni Abu Hannan mielipiteet ovat yhdentekeviä, koska niissä yleistetään henkilökohtaiset kokemukset ja pyritään niiden perusteella syyttämään suomalaisia kollektiivisesti.

Toisaalta kirjoituksella selvästikin pyrittiin lietsomaan rasismihysteriaa. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet lisäsi löylyä kiukaalle Ylen ykkösaamussa, jossa hän korosti maahanmuuttajien rasismikokemuksia. Ohjelmassa väitettiin, että rasistiset rikokset ovat vuoden 2011 tietojen perusteella lisääntyneet. Ohjelman juontaja Seija Rautio kuitenkin yllätti positiivisesti mainitsemalla, että Suomessa syntyneiden suhteellinen osuus rasistisissa rikoksissa on vähentynyt. Biaudetin vastaus paljastaa poliittisen korrektiuden kovan ytimen erittäin hyvin:

”Viha voi myös synnyttää vihaa. Rikos saattaa tehdä ihmisestä onnettoman, mikä voi jollain tavalla purkautua vastavihana.”

Poliittisesti korrektin logiikan mukaan vain valkoinen länsimaalainen voi aidosti vihata ja olla vastuussa vihastaan. Ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan viha on vain vastavihaa ja johtuu syrjintäkokemuksista. Eli valkoinen länsimaalainen on syyllinen myös ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan rasismiin. Biaudetin lausunto tarjoaa lähes täydellisen vastuuvapauden kaikille maahanmuuttajataustaisille rasisteille ja rikollisille. Se myös kertoo, että vähemmistövaltuutettu olettaa ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan reagoivan vastoinkäymisiin pikkulapsen tavoin ja pitää tätä ymmärrettävänä ja kenties jopa suositeltavana.

”Tiukan linjan vastajihadistina” en edusta vastavihaa vaan ihan oikeaa vihaa, koska en kuulu oikeaan viiteryhmään. Vaikka vastustan islamin ylivaltapyrkimyksiä ja islamilaista vihaa länsimaita, juutalaisia ja ylipäänsä kaikkea ei-islamilaista kohtaan, en ole aito vastavihaaja, koska vihakirjoitusteni ansiosta olen omalta osaltani syyllinen muslimien vihaan.

Lapsellista puhetta islam-kritiikistä

Olen jonkin aikaa miettinyt kirjoittavani kirjoitussarjan, jossa käsittelisin syitä islam-kritiikille. Sopivaa tilaisuutta ei ole toistaiseksi tullut.

Äskettäin törmäsin kirjoitukseen, jossa väitetään, että islam-kriitikot ovat ääri-islamistien sätkynukkeja ja elävät näiden kanssa symbiottisessa suhteessa. Väite on todella lapsellinen ja alkujaan lähtöisin Husein Muhammedilta. Tällä kertaa esittäjänä on kuitenkin vihreä diplomi-insinööri Touko Apajalahti.

Käyn sitten aikanaan kirjoitussarjassani läpi asiat, jotka ovat nykyiseen tilanteeseen johtaneet. Lyhyesti voi sanoa, että ns. vastajihadismi on täysin luonnollinen vastareaktio aggressiiviselle islamistiselle politiikalle ja poliittisen islamin nousulle. Jos joku sanoo haluavansa tuhota sinut ja sen mitä pidät arvokkaana, asiaan voi suhtautua monella tavalla. Yksi vaihtoehto on olettaa, että sanoja on tosissaan ja että hänen edustamallaan käsityksellä on riittävästi kannatusta uhatakseen niitä asioita, joita pidät arvokkaina ja puolustamisen arvoisena.

Islam-kritiikin motiivit

Apajalahti näkee islam-kritiikin motiivit varsin kyynisesti:

”myös viestin välittäjä hyötyy luodessaan islam-kammoista ilmapiiriä ja saadessaan tätä kautta blogikommentteja, facebook-tykkääjiä, äänestäjiä ja lopulta valtaa. Suhde ääri-islamistin ja islam-kriitikon välillä on siis myös symbioottinen.”

Kaiken takana on siis halu tuoda itseään esille ja pyrkiä valtaan. Ilkeästi voisi sanoa, että kirjoittaja peilaa omia motiivejaan vastapuolelle. Hän kuvittelee, että ne toiset haluavat samaa kuin hän itse.

Kirjoituksen kommenttiosastolla Oula Lintula esittää yhden perinteiseen länsimaiseen vapauskäsitykseen liittyvän motiivin islam-kritiikille. Tämä on sinänsä ymmärrettävä ja oikeutettu peruste suhtautua islamilaiseen lakiin ja islamilaiseen ideologiaan sisältyvään ylivaltapyrkimykseen.

Yksi tunnetuimmista islam-kriitikoista, hollantilainen poliitikko Geert Wildersin taas vastustaa islamilaista ideologiaa, jota hänen mielestään ei tulisi rinnastaa kristinuskoon tai juutalaisuuteen vaan muihin totalitaristisiin ideologioihin kuten kommunismiin ja fasismiin. Wilders erottaa ideologian ja ihmiset tunnustaen, että on olemassa maltillisia muslimeja mutta ei maltillista islamia.

Jotakin toista taas inhottavat eräät islamilaiseen kulttuuriin liittyvät vastenmieliset tavat kuten kunniamurhat, naisten sukuelinten silpomiset ja brutaalit rangaistukset, joita kaikkein eniten islamin vaikutuksen alla olevissa yhteiskunnissa harjoitetaan.

Islam-kritiikin kritiikki

Islam-kriitikkoja arvostellaan eniten siitä, että he näkevät islamin samalla tavalla kuin Osama bin Laden ja unohtavat maltilliset muslimit kuten Zuhdi Jasserin tai Suomessa Husein Muhammedin.

Useimmat islam-kriitikot ovat kuitenkin tutustuneet Koraaniin ja islamin profeetta Muhammadin elämään. Ei ole islam-kriitikoiden vika, että niistä muotoutuva kuva on lähempänä Osama bin Ladenin tulkintaa kuin Zuhdi Jasserin. Jos lisäksi mietitään kehitystä islamilaisissa maissa, maltillisuus on siellä arabikevään innostuksen jälkeen laskussa ja sharia-laki nousussa.

Touko Apajalahden kirjoituksessa esitetään resepti oikealle islam-kritiikille:

”Todellista islam-kritiikkiä olisi asettaa fundamentalistien asema muslimien keskuudessa kyseenalaiseksi. Millä oikeudella he julistavat oman tulkintansa oikeaksi? Tässä paras keino on tukea ja nostaa esiin maltillisen ja sekulaarin islamin ääniä - muutos kun syntyy helpommin sisältä päin kuin ulkoa annettuna. Heillä myös on usein youtuben faanaatikkovideoista ja jenkkien kristillisiltä tv-kanavilta hankittua tietoa parempi asiantuntemus kritiikin esittämiseen.”

Tämä lähestymistapa olisi ihan hyvä, jos se ei olisi niin epärealistinen. Länsimaisella islam-kriitikolla ei ole mitään vaikutusvaltaa siihen, miten kehitys muslimien keskuudessa etenee. Itse asiassa tukemalla maltillisen ja sekulaarin islamin ääniä, näistä tehdään ”siionistien kätyreitä” ja lännen sätkynukkeja. Länsimaiden kansalaiset ja hallitukset eivät pysty merkittävästi vaikuttamaan islamilaisen maailman sisäiseen kehitykseen maltillisten eduksi. Arabikevään jälkeinen islamismin nousu osoittaa tämän selkeästi ja kertoo lännen vaikutusvallan vähäisyydestä.

Sen lisäksi monet ”maltillisen islamin äänet”, joita lännessä on tuettu ovat jälkikäteen osoittautuneet puhdasoppisen islamilaisiksi. Hyvänä esimerkkinä voi mainita edesmenneen imaami Khodr Chehabin, joka suomalaismediassa kertoi enemmän tai vähemmän suoraan haluavansa Suomen muslimeille sharia-lakia. Kaikki islamin nimissä puhuvat eivät ole typeriä vaan osaavat muotoilla sanottavansa siten, että se ei herätä avointa vastustusta länsimaisessa kuulijassa.

Vielä opittavaa

Apajalahti myös törkeästi aliarvioi ja mitätöi sen asiantuntemuksen, johon islamin arvostelu pohjautuu, mikä ei ole mitenkään harvinaista. Samalla hän kuitenkin itse osoittaa perehtymättömyytensä asiaan tai ei ainakaan osoita minkäänlaista muuta perustetta arvostelulleen kuin tarpeen mollata islam-kriitikkoja.

Koska maltilliset ovat heikoilla ja länsimaiden vaikutusvalta liki olematonta, kannattaa mieluummin keskittyä omien yhteiskuntien suojeluun islamin negatiiviselta vaikutukselta kuin toivoa maltillisten tai sekulaarien muslimien voittoa, jota ei välttämättä koskaan nähdä.

Touko Apajalahden ura islam-kriitikkojen arvostelijana on vasta alussa. Hänen kirjoituksensa kommenttiosastolla esiintyy kuitenkin Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen, joka jälleen kerran kiinnittää huomiota kokonaisuuden kannalta vähämerkityksisiin yksityiskohtiin, ja taitavasti mutta manipulatiivisesti kirjoittava Anis Harran.

Jalosen seuraava sitaatti kertoo mielestäni enemmän kirjoittajasta itsestään kuin arvostelun kohteesta:

”Kyseessä on pseudonyymiä "Mikko Mäkinen" käyttävän tärähtäneen pässinpään blogi. Siinä kohtaa, kun kirjoittaja erikseen korostaa olevansa "realistinen analyytikko", niin pitäisi kellojen soittaa että teksti on täyttä paskaa.”

Jalosen tv:ssä esittämä ”analyysi” vastajihadismista oli kyllä sitä itseään ja nauratti pitkään. Se, että hänen analyysinsa otetaan vakavasti ja niitä siteerataan jopa kirjoissa, ei taas naurata. Nyt hän on näköjään siirtynyt vihjailuista suoriin hyökkäyksiin. Jos Apajalahti ottaa oppia kokeneemmista islam-kriitikkojen kriitikoista kuten Jalosesta, hän pääsee vielä pitkälle, ehkä jopa telkkariin.