maanantaina, maaliskuuta 20, 2017

Turkki vie ja EU vikisee


Äskettäin päättyneitä Hollannin parlamenttivaaleja edelsi mielenkiintoinen näytelmä, jossa EU-maiden ja Turkin ongelmalliset suhteet tulivat jälleen päivänvaloon.

Hollanti kielsi Turkin perheministeri Fatma Fetul Sayan Kayan maahanpääsyn ”ei-toivottuna muukalaisena”. Hollannin hallitus oli kertonut asiasta etukäteen, mutta perheministeri yritti tästä huolimatta matkustaa Turkin konsulaattiin Rotterdamissa. Hollannin viranomaiset kuitenkin käännyttivät Kayan auton takaisin Saksaan.Tämän seurauksena Rotterdamiin kokoontuneet Erdoganin kannattajat aloittivat mellakan.

Hollantilaisten pääasiallinen huoli oli se, pystyvätkö turkkilaiset kokoontumaan rauhallisesti ilman väkivaltaa. Päivän aikana jännitteet vähitellen kasvoivat ja tapahtuma muuttui täysimittaiseksi islamistiseksi mellakaksi, johon Hollannin hallitus vastasi lähettämällä mellakkapoliisit kaduille.

Hollannin hallituksen käyttäytyminen osoitti poikkeuksellista selkärankaa. Yleensä EU ja sen jäsenmaat ovat sallineet turkkilaisten joukkokokoukset eivätkä ole pyrkineet estämään niiden järjestämistä. Valtamediassa pääministeri Marc Rutten toimintaa selitettiin lähestyvillä parlamenttivaaleilla, jotka sujuivatkin Rutten edustaman puolueen kannalta kohtuullisen hyvin.

Natsien jäänteitä

Turkin islamistihallinto ei jäänyt tilanteessa sanattomaksi. Kielenkäyttö edusti jotakin sellaista, mitä ei ystävällismielisen valtion edustajilta ole totuttu kuulemaan. Turkin yhä itsevaltaisemmaksi muuttuva presidentti Recep Tayyip Erdogan kutsui Hollantia ”natsien jäänteeksi”.

On sinänsä ironista, että nimenomaan Erdogan käyttää natsikorttia. Hän nimittäin puolusti havittelemaansa presidenttivaltaista hallintoa ja käytti Hitlerin Saksaa positiivisena esimerkkinä tehokkaasta hallinnosta. Lisäksi jo vuonna 2005 uutisoitiin, kuinka Hitlerin Mein Kampf -teos nousi bestseller-listalle.

Uhoaminen ei kuitenkaan jäänyt pelkkään natsitteluun. Turkin johtajalle Euroopan maissa asuvat turkkilaiset ovat tärkeitä äänestäjiä mutta myös siirtokuntia, jotka aikanaan ottavat vallan Euroopassa. Näin voi päätellä hänen lausunnostaan, jossa hän kehottaa turkkilaisperheitä hankkimaan viisi lasta kolmen asemesta. Erdogan sanoi 14 miljoonalle Euroopassa asuvalle turkkilaisäänestäjälle:


”Paikka, jossa elätte ja teette työtä on nyt kotimaanne ja uusi isänmaa. Vaatikaa sitä itsellenne. Avatkaa enemmän yrityksiä, ilmoittakaa lapsenne parhaisiin kouluihin, eläkää paremmilla asuinalueilla, ajakaa parhaita autoja ja asukaa kaikkein kauneimmissa taloissa.”


Luonnollisesti presidentti puhuu kannattajilleen, jotka kuuntelevat mielellään tuollaista puhetta. Erdogan toivoo, että hänen ehdottamansa lisävaltuudet presidentille menevät läpi kansanäänestyksessä. Konfliktin hakeminen EU-maiden kanssa sopii hänen strategiaansa.

Öykkäröintiä siirtolaissopimuksella

Maaliskuussa 2016 EU ja Turkki solmivat siirtolaissopimuksen, jossa Turkin kansalaisille luvattiin viisumivapaa pääsy EU-alueelle ja nopeutettu pääsy EU-jäsenyysneuvotteluihin, jos Turkki vähentää siirtolaisvirtaa Unionin alueelle.

Siirtolaisvirta on vähentynyt, mutta Turkin kansalaiset eivät edelleenkään saa matkustaa EU-alueelle ilman viisumia. Tämä ärsyttää Turkkia, joka onkin taas kerran uhannut yksipuolisesti repiä siirtolaissopimuksen ja antaa kymmenille tuhansille siirtolaisille mahdollisuuden siirtyä EU-alueelle.

Tämä sopimus oli aikanaan osoitus EU-maiden täydellisestä antautumisesta Turkin uhkailujen ja öykkäröinnin edessä. Lisäksi äskettäin paljastui, että sopimuksen solmimisen aikoihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Hollannin pääministeri Marc Rutte sopivat kahdestaan Turkin kanssa turvapaikanhakijakiintiöistä kertomatta tästä muille jäsenmaille. Die Welt -lehden tietojen mukaan Eurooppaan otettaisiin Turkista 150 000 – 200 000 syyrialaista vuodessa.

Alkujaan väitteen salaisesta sopimuksesta esitti Unkarin pääministeri Viktor Orban, joka sanoi joulukuussa 2015, että Saksa on sopinut salaa Turkin kanssa 500 000 syyrialaisen vastaanottamisesta. Tuolloin EU:n edustajat kielsivät tiedon salaisesta sopimuksesta Ankaran kanssa, mutta myönsivät, että EU pyrkii edistämään yrityksiä asuttaa syyrialaisia tehokkaammin Eurooppaan.

Liittokansleri Merkel sanoi 29.11.2015, että tarkoituksena oli ”korvata laiton siirtolaisuus laillisella”, mikä kertoo hyvin millaisessa illuusioiden maailmassa maanosamme johto eli siirtolaiskriisin aikana.

EU:n edustajien mukaan siirtolaisten sijoittelu perustuisi vapaaehtoisuuteen, koska kokemukset pakotetuista EU-maiden kiintiöistä olivat olleet huonoja. Itäisen Euroopan maat ovat yksiselitteisesti vastustaneet pakotettuja kiintiöitä.

Tavallliselle eurooppalaiselle maanosan johtajien kiemurtelu diktatuuriksi muuntuvan Turkin edessä vaikuttaa vastenmieliseltä. EU-johtajien lausunnot kertovat puuttuvasta selkärangasta, kuten Saksan ulkoministeri Sigmar Gabrielin tapauksessa:

”Olemme suvaitsevaisia, mutta tyhmiä emme ole.”

Olen Jussi Kuosmasen kanssa samaa mieltä, eli ensimmäinen lause kumoaa viimeisen ainakin erdoganien mielestä. Kuosmanen toteaa Savon Sanomien blogikirjoituksessaan selkeästi:


”Olen aivan varma, että suurimmassa osassa tätä maapalloa yltiösuvaitsevaisuus lasketaan tyhmyydeksi. Jota se onkin. Sillä lopulta käy aina niin, että se lasketaan myös heikkoudeksi – ja silloin on aika hyökätä.”

Turkin presidentti ainakin käyttäytyy siirtomaaherran tavoin ja pitää EU-johtajia itseään alempiarvoisempina.

Monella luottamus EU:n kykyyn hoitaa siirtolaiskriisiä on mennyt jo ajat sitten. Kun katselee, kuinka vieraan valtion vaalikamppailua presidentille myönnettävistä diktaattorin valtuuksista käydään EU-maiden kaupunkien kaduilla, tekee mieli sanoa asiat suoraan kuten Geert Wilders ja toivottaa turkkilaiset Erdoganin kannattajat takaisin Turkkiin, jonne he oikeasti kuuluvat. Valtaosa heistä elää eristyksissä omissa yhteisöissään eivätkä he koskaan suurena ryhmänä sulaudu eurooppalaiseen valtaväestöön. Mitä pitemmälle muuta teeskennellään, sitä huonommaksi tilanne lopulta muuttuu kaikkien kannalta.

Tavalliset eurooppalaiset eivät tarvitse laajamittaista (laitonta tai laillista) maahanmuuttoa islamilaisista maista yhtään mihinkään vaan siitä on pelkkää haittaa ja lisäksi se on pitkällä tähtäimellä uhka länsimaisen kulttuurin säilymiselle Euroopassa. Jos siirtolaisvirtoja ei saada kuriin, hyvinvointivaltiot joko ajetaan alas tai ne romahtavat. Tämä asia on kuitenkin maanosamme poliittiselle eliitille mahdoton ymmärtää.

Lisäys: Turkey's Demographic WAR on Europe: Migrants as weapons (video)

perjantaina, maaliskuuta 17, 2017

Tapaaminen syksyllä 2040


Kirjoitus on jatkoa sarjalle, jonka aiemmat osat ovat:


Tapahtuu jossain Väli-Suomessa. Euroopan federaatio on päättänyt eristää etniset enklaavit ja siirtää muun väestön suuriin asutuskeskuksiin.

Jyrki Kataisen kansainvälinen lentokenttä, Vantaa

Siististi pukeutunut keski-ikäinen mies kävelee rauhallisesti kohti Pätkäkoskelle menevää kotimaan lentoa. Hän on keskimittainen eivätkä hänen kapeat kasvonsa ja ohimoilta harmaantuneet hiukset herätä minkäänlaista huomiota Pätkäkoskelle matkustavien joukossa. Kädessään hänellä on lentolaukku, jossa on matkatavarat yöpymistä varten sekä pullo kallista skottilaista single malt -viskiä lahjaksi ystävälleen.

Miehen nimi on Andrew Jarvis ja hän on matkalla tapaamaan opiskelukaveriaan vuosien takaa. Miehet lukivat yhdessä poliittista historiaa Cambridgen yliopistossa ja ystävystyivät opintojen aikana. Jarvisin ura jatkui myöhemmin biopolttoaineyhtiö Millcoren palveluksessa. Tuona aikana hän vietti pitkiä työrupeamia Suomessa ja oppi pitämään tuosta kummallisesta maasta ja sen asukkaista. Erityisesti hän rakasti luonnon rauhaa, jota tiheästi asutusta Britanniasta oli vaikea löytää. Nyt hän oli matkalla vanhan ystävänsä vapaa-ajan asunnolle Härmätsaloon. Paikka oli hänelle ennestään tuttu. Siellä he olivat vuosien varrella viettäneet saunailtoja, syöneet hyvin ja juoneet useimmiten liikaa. Jarvis ei uskonut, että ruoasta ja juomasta tulisi tälläkään kertaa puutetta.

Englantilaismies oli hieman huolissaan ystävästään. Tämä nautti työstään eikä yleensä kärsinyt stressistä, vaikka työpäivät saattoivat venyä iltamyöhälle. Puhelimessa hän oli vaikuttanut vaisulta ja hieman väsähtäneeltä. Toisaalta metsästysretki, saunominen ja muutama viskipaukku luultavasti helpottaisivat oloa.

Jarvis kulki lentokoneeseen johtavalle portille, joka näytti miehen astuttua riittävän lähelle vihreää valoa ja portti avautui.

Härmätsalo

Kevin Väisäinen istui vapaa-ajan asuntonsa nojatuolissa ja katseli läpi viimeisimpiä raportteja videoruudulta. Hän katsoi myös Federaation tietotoimiston uutislähetyksen, jossa käsiteltiin politbyroon päätöstä keskittää asutus suurkeskuksiin hiilidioksidipäästöjen hillitsemiseksi. Päätös koskisi kaikkia kansalaisia ja toteutettaisiin vaiheittain alkaen Koilliselta hallintoalueelta, jossa politbyroon lausunnon mukaan oli eniten varaa tiivistää asutusta. Uutislähetyksessä ei mainittu sanallakaan suurkaupunkien ympärillä olevien etnisten gettojen kohtalosta. Sellaista ei tarvinnut kertoa kansalaisille.

Auton valot heijastuivat seinälle ja samalla renkaat rahisivat pihan hiekkaa vasten. Väisäsen kauan odottama vieras oli saapunut. Hän veti kumisaappaat jalkaan, avasi oven ja astui ulos tervehtimään vanhaa ystäväänsä.

- Terve, vanha veikko! Pitkästä aikaa.

Tervehdysten jälkeen Väisänen kuiskasi Jarvisille hiljaa: ”Huomenna metsästysretkellä sanotaan ne asiat, jotka on tarkoitettu vain meidän korvillemme.”

Jarvis toki tiesi, mitä hänen ystävänsä teki työkseen. Hän myös tiesi, että Federaation turvallisuuspalvelun johtohenkilöiden täytyy raportoida kaikista keskusteluistaan ulkomaalaisten kanssa.

Väisänen itse mietti samoja asioita. Hän ei erityisemmin pitänyt sisäisestä tarkastuksesta ja sen tiukkailmeisestä ja huumorintajuttomasta komisariosta Madame Legrainista. Naisella oli ilmiömäinen kyky tunnistaa valehtelu ja saada kuulusteltavan kainalot hikoilemaan. Valehteluun Väisänen oli toki syyllistynyt. Uransa alkuaikoina hännen kirjoittamansa raportti oli ollut hutaisten laadittu ja Väisänen sai tästä nuhteita. Koska kerta oli ensimmäinen, Väisänen selvisi laiminlyönneistään huomautuksella. Sen jälkeen hän oli pitänyt huolen, että raporteista ei puutu mitään olennaisia yksityiskohtia.

Metsästyskaudella Väisäsellä oli tapana ottaa muutama lomapäivä ja kutsua kavereitaan saunomaan ja ampumaan teeriä. Jarvisin hän oli viimeksi tavannut yli viisi vuotta sitten, joten tapaaminen tuskin herättäisi suurta huomiota. Tosin loma-asunnon sisällä käytävät keskustelut päätyisivät turvallisuuspoliisin arkistoon ja niitä voitaisiin käyttää häntä vastaan, jos hän joutuisi vaikeuksiin.

Toisaalta Väisänen oli varmistanut, että saunamökki ja Härmätsalon Huhtakorvessa sijaitseva metsästysmaja olisivat turvallisia. Saunamökissä ei ollut lainkaan elektronisia laitteita. Varmuuden vuoksi Väisänen käytti häirintälaitetta siltä varalta, että joku olisi ehtinyt asentaa mökkiin kuuntelulaitteita. Euroopan federaatio ei luottanut kehenkään, etenkään ulkomaalaisten kanssa seurusteleviin turvallisuuspalvelun johtajiin.

Kun Jarvis oli purkanut vähäiset matkatavaransa ja miehet olivat kertoneet kuulumisensa pitkän ajan jälkeen, illan isäntä ilmoitti, että olisi aika siirtyä saunan puolelle. Miehet ottivat pyyhkeet, pukivat ylleen kylpytakin ja lähtivät astelemaan pihan poikki kohti saunarakennusta. Ovella Jarvis huomasi Väisäsen tarkistavan jotakin mutta ei viitsinyt kysellä mitään. Kun miehet olivat astuneet kynnyksen yli, Väisänen totesi hiljaa:

”Nyt voidaan puhua. Kukaan ei kuuntele.”

Molemmat riisuutuivat ja astelivat saunan puolelle. Kiuas oli puulämmitteinen eli sellainen, jonka omistamisesta tavallinen federaation kansalainen olisi saanut usean tuhannen euron sakot. Turvallisuupalvelun pääjohtajalle ei kuitenkaan kukaan tulisi sakkoja antamaan.

Jarvis mietti vanhan ystävänsä viimeaikaisia toimia. Federaatio oli tekemässä samaa kuin Pol Pot aikanaan Kamputseassa mutta päin vastoin. Pol Pot siirsi ihmiset kaupungeista maalle, mutta federaatio siirtää ihmiset kaupunkeihin ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Jarvis ei ollut niin typerä, että olisi uskonut virallista selitystä. Todellisuudessa tarkoitus oli tietysti helpottaa väestön valvontaa ja estää kapinointi.

Väisänen heitti löylyä kiukaalle. Vähän ajan päästä hän sanoi:

”Mites teillä siellä MI6:ssa pyyhkii?”

Jarvisin ilme ei värähtänyt. Toki hän ymmärsi, että Väisänen tiesi hänen todellisen ammattinsa. Ei sen ollut tarkoituskaan olla mikään suuri salaisuus. Jarvisin toimenkuvaan kuului yhteydenpito federaation palveluksessa oleviin virkamiehiin ja fuusion myötä syntyneen Vapaus ja demokratia -puolueen poliitikkoihin. Hänen peitetarinansa ei ollut vedenpitävä eikä niin pitänytkään olla. Jarvis tokaisi:

”Oliko tuo punakhmerien matkiminen sinun ideasi?

Väisänen vastasi:

”Minun ideani se ei ollut. Työryhmän puheenjohtajana kuitenkin sitouduin esitykseen. Federaation perusta on mätä. Se ei kestä, mikäli haasteellisia väestönosia ei eristetä tuottavasta populaatiosta. Kumarrus ilmastonmuutokselle oli se hinta, joka turvallisuuden takaamisesta lyhyellä tähtäimellä joudutaan maksamaan. Pitkällä tähtäimellä federaatio on mennyttä. Yritän vain vähentää inhimillistä kärsimystä, joka väistämättä seuraa liittovaltion hajoamista. Entäs itse? Luuletko, että ne Norjassa koulutettavat sotilaat pystyisivät kukistamaan federaation? Et kai voi olla niin naiivi?”

Jarvis rykäisi ja vastasi samalla, kun Väisänen heitti lisää löylyä:

”Tiedän, että nykyinen vastarintaliike ei riitä mihinkään. Federaation kansalaiset tarvitsevat kuitenkin toivoa paremmasta. Vaatimatonkin vastarintaliike riittää silloin, kun federaatio ottaa taas uuden askeleen kohti totalitarismia.”

Jarvis tiesi, että federaation turvallisuuspoliisi tietää Norjan leireistä Tromssassa ja Altassa. Näin oli tarkoituskin ja leirien vaatimattoman miesmäärän oli tarkoitus peittää vastarintaliikkeen todellinen koko. Federaation ulkopuolella oli muitakin leirejä, joiden osallistujamäärää turvallisuuspoliisi ei tiennyt.

Miehet poistuivat saunasta ja istahtivat saunamökin verannalle. Syksy oli Väli-Suomessa alkanut ja ilta oli pimeä. Väisänen sytytti tupakan, joka sekin oli nykyisin kiellettyä federaation alueella, mutta turvallisuuspoliisin varapääjohtajan ei tarvinnut piitata sellaisista määräyksistä. Miehet avasivat olutpullot ja joivat kulauksen. Koska Saksa oli federaation johtava maa, olut sentään oli sallittua liittovaltion alueella.

Ystävykset jatkoivat saunomista jonkin aikaa, juttelivat mukavia, joivat olutta ja vihdoin lopettivat saunomisen. He palasivat takaisin Väisäsen loma-asunnolle ja jatkoivat iltaa Jarvisin tuoma viskin merkeissä. Federaation turvallisuuspoliisin kuuntelijat saivat kuulla, kun kaksi keski-ikäistä miestä muisteli menneitä aikoja ja keskusteli lapsistaan ja vaimostaan. Hieman puolen yön jälkeen miehet menivät nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi edessä metsästysretki.

Huhtakorpi

Väisänen ja Jarvis istuivat Huhtakorven metsästysmajan keittiön pöydän äärellä ja nauttivat Väisäsen keittämää kahvia. Metsästysretkeltä oli tuomisina kaksi ammuttua teeriurosta, joiden liha riippui parhaillaan metsästysmajan kylmiössä.

Miehet olivat kykkineet pari tuntia pusikossa hiljaa odotellen, että teeret tulisivat miesten asettamien kuvien luokse. Jarvis ampui ensimmäisen teeren ja vielä toisenkin, kunnes Väisänen ehdotti, että siirryttäisiin metsästysmajalle. Väisänen itse ei pitänyt metsästyksestä sinänsä vaan lähinnä sen tuomasta mahdollisuudesta liikkua luonnossa ja raittiissa ilmassa. Siinä unohtui mukavasti Berliinin ahdistava toimistokolossi ja sen ilmastointilaitteiden läpi siivilöity sisäilma.

Matkan aikana miehet eivät olleet keskustelleet paljon. Väisäsen tarkoituksena oli kertoa suunnitelmistaan vasta jahdin jälkeen. Teerenpyynnistä palattaessa Väisänen kehui ystävänsä metsästysonnea ja miehet joivat siemauksen taskumatista. Siellä ei tällä kertaa ollut Jarvisin tuomaa viskiä, vaan perinteistä suomalaista Jaloviinaa. Väisänen tarkkaili ystävänsä ilmettä, kun tämä otti kulauksen. Ilmekään ei värähtänyt. Jarvis totesi kuivasti:

- Olen saanut parempaa brandya bangladeshilaisessa hotellissa.

Huhtakorven metsästysmaja oli paikallisen Härmätsalon metsästysseuran jäsenten käytössä. Väisänen ei ollut jäsen mutta oli hankkinut luvan käyttää majaa kerran vuodessa omilla metsästysretkillään. Majalle ei kuka tahansa eksyisi, koska se sijaitsi laajan Huhtakorven metsäalueen keskellä ja sinne johtava hiekkainen metsätie oli lukitun puomin takana. Väisänen toki muisti tarkistaa majan aina kuuntelulaitteiden varalta. Sellaista ei löytynyt tälläkään kertaa. Federaation turvallisuusviranomaisia ei kiinnostanut syrjäisellä salomaalla sijaitseva hirsimökki, joka kaiken lisäksi kökötti tyhjillään suurimman osan vuodesta.

Väisänen siemaisi kahvia ja aloitti:

- Siitä vastarintaliikkeestä… Uskon, että teillä on leirejä muuallakin kuin Tromssassa ja Altassa. Minulla olisi sinulle ehdotus.

Jarvis kurtisti otsaansa ja sanoi:

- Kuuntelen mielelläni, mitä sinulla on sanottavana.

- Mitä jos järjestäisin teille enemmän väkeä?

Jarvis osasi toki odottaa jotakin tuollaista, mutta hän oli silti hämmästynyt. Federaation turvallisuuspoliisin kakkosmies haluaa siirtyä vihollisen puolelle. Hän ei sanonut mitään vaan nyökkäsi ja antoi Väisäsen selittää suunnitelmansa pääkohdat:

”Käsivarren maantie on yksi norjalaisen lohen pääreiteistä Euroopan markkinoille. Lohta kuljettavat autot kulkevat usein tyhjillään Norjaan. Ehdotan, että jatkossa niissä kuljetettaisiin vastarintaliikkeen miehiä. Lasti purettaisiin Norjan puolella ja ohjattaisiin koulutusleireihin. Sinun tehtäväsi on organisoida kuljetukset siten, että viranomaiset eivät huomaa mitään epäilyttävää.”

”Solutan kuljetusten mukaan turvallisuuspalvelun agentteja, joiden henkilöllisyyden ilmoitan teille hyvissä ajoin. Teidän vastuullanne on varmistaa, että solutetut agentit raportoivat säännöllisesti. Tarinat saatte keksiä itse, mutta niiden on oltava riittävän uskottavia mutta kuitenkin valheellisia, jotta toiminnan todellinen luonne ei paljastu ja hälytyskellot eivät ala soida turvallisuuspalvelussa. Varmistamme raporttien tiedot satelliitti- ja lennokkikuvilla. Ampukaa kaikki lennokit ja järjestäkää satelliittikuvia varten jotakin, joka varmistaa agenttien lähettämät tiedot.”

”Yhteyshenkilöni ottaa sinuun yhteyttä säännöllisin väliajoin. Raportoi joukkojen määrästä ja koulutuksen kehittymisestä hänelle.”

Jarvis istui hiljaa ja mietti. Vihdoin hän kysyi:

- Entäs itse? Mitä sinä aiot tehdä?

Väisänen vastasi:

- Jatkan työssäni kuten ennenkin. Tiedän, että tämä kuulostaa epäilyttävältä. Aion omalta osaltani ohjata turvallisuuspalvelua, jotta se katsoo muualle eikä yritä iskeä vastarintaliikkeen kimppuun. Toiminnan aika ei ole vielä, vaan nyt pitää vahvistaa omia joukkoja.

Jarvis ei täysin luottanut vanhaan ystäväänsä. Hän tiesi, että tämä näki federaation tulevaisuuden synkkänä ja mahdollisesti tuhoisana koko mantereelle. Toisaalta hän epäili, pelasiko Väisänen kaksilla korteilla ja valitsisi puolensa opportunistisesti sen mukaan, mikä osapuoli pääsisi voitolle. Hän ajatteli kuitenkin, että tässä vaiheessa kannattaa mennä mukaan. Koko ajan olisi seurattava, pitääkö Väisänen oman osansa sopimuksesta. Jos ei pidä, operaatio lopetettaisiin vähin äänin.

Turvallisuuspoliisin päämaja, Berliini

Kevin Väisänen istui rauhallisen näköisenä kokoushuoneessa yhdessä sisäisen tarkastuksen komisario Justine Legrainin ja vastavakoilun varapäällikkö Agneska Piechychnikin kanssa. Jälkimmäistä Väisänen oli tavannut vain satunnaisesti. Hän oli se, jota Väisäsen tiedot ensijaisesti kiinnostivat. Legrain kuitenkin aloitti:

- Te olitte kahdestaan MI6:n agentin kanssa metsässä valvonnan ulottumattomissa. Mitä minun pitäisi ajatella tästä?

Väisänen nousi hieman ja sanoi rauhallisesti:

- Kaikki olennainen on kerrottu raportissani. En olisi voittanut Mr Jarvisin luottamusta, jos olisimme keskustelleet loma-asunnossa ja nauhoittaneet keskustelun. Mr Jarvis on tiedustelun ammattilainen ja ymmärtää tällaiset asiat.

Luonnollisesti Väisäsen raportilla ei ollut mitään tekemistä metsästysmajassa käytyjen keskustelujen kanssa. Itse asiassa Väisänen oli kirjoittanut raportin jo ennen Jarvisin tapaamista ja myöhemmin vain hionut sen yksityiskohtia. Hän oli myös kertonut etukäteen sisäiselle tarkastukselle tapaamisesta ja kertonut sen tarkoituksen.

Madame Legrain ei tällä kertaa jatkanut Väisäsen grillaamista. Tarina oli uskottava eikä siinä ollut aukkoja. Puolalaissyntyinen vastavakoilun edustaja, rouva Piechychnik sen sijaan sanoi:

- Ehdotatte raportissanne vastarintaliikkeen soluttamista. Miksi katsotte, että sitä vastaan ylipäänsä kannattaa toimia? Meidän näkemyksemme mukaan se ei muodosta merkittävää uhkaa federaation turvallisuudelle.

Väisänen hengähti syvään ja sanoi:

- Soluttaminen on ennalta ehkäisevä toimenpide. Mr Jarvis myönsi Tromssan ja Altan leirien olemassaolon. Olen kuitenkin vakuuttunut, että leirejä on enemmän. Tarvitsemme tietoja leirien miesvahvuudesta ja sijainnista. Pelkät satelliittikuvat eivät riitä. Tarkemmat toimenpide-ehdotukseni löydät raportista.

Väisänen ja rouva Piechychnik keskustelivat yksityiskohdista. Vastavakoilujohtaja halusi, että puututtaisiin rekrytointiin ja tuhottaisiin värväysorganisaatiot. Väisänen totesi tämän vaativan erittäin paljon miehiä, paljon enemmän kuin soluttamisen. Rouva Piechychnik näytti hyväksyvän Väisäsen perustelut, mikä oli suuri helpotus miehelle. Tätä hän ei kuitenkaan halunnut näyttää vaan pysytteli ilmeettömänä tuolissaan.

Kilpisjärvi

Vastavakoilun agentti Aulis Korhonen istui latvialaisen rekan perävaunussa yhdessä noin 30 muun vastarintaliikkeeseen värvätyn kanssa. Aulis oli itse hakeutunut värvääjän luo Helsingissä. Tämä oli kuljettanut hänet Tattarisuon teollisuusalueella sijaitsevan teollisuusrakennuksen viereen. Kun Aulis astui sisään tehdashalliin, hänen päähänsä pantiin huppu ja hänet kaadettiin maahan, minkä jälkeen hänen kätensä ja jalkansa sidottiin nippusiteillä. Tämän jälkeen hänet kannettiin hallissa olevan pakettiauton tavaratilaan.

Pakettiauto ajoi Korhosen arvion mukaan hieman yli tunnin ennen pysähtymistä. Pakettiauton ovet avattiin ja joku astui sisään. Korhosen huppu otettiin pois ja hän näki edessään kommandopipoon pukeutuneen miehen. Tämä kertoi:

- Siirryt nyt Norjaan menevään rekkaan. Matka on pitkä, mutta teillä kaikilla on riittävästi ruokaa peräkärryssä. Auto pysähtyy säännöllisesti ja päästää teidät tarpeillenne. Pysähdykset ovat harvassa, joten älä juo liikaa nestettä.

Kommandopipoinen mies katkaisi nippusiteet jaloista ja talutti Korhosen rekan luokse. Kun oli päästy peräkärryn luo, hän katkaisi nippusiteet myös Korhosen käsistä. Lopuksi hän sanoi:

- Loppumatkan ei pitäisi olla yhtä epämukava.

Sitä se kuitenkin oli. Perävaunu oli kylmä ja kolkko. Lisäksi voimakas kalan haju turrutti hajuaistin. Muutaman tunnin jälkeen nuori Aulis pystyi kuitenkin rentoutumaan ja torkkumaankin muutaman tunnin.

Aamuyöstä tuntikausien matkustamisen jälkeen rekka pysähtyi ja ulkoa alkoi kuulua puhetta. Federaation rajavartijat avasivat peräkärryn takaovet ja katsoivat kärryn sisään taskulamppujen kanssa. Kun he näkivät, että lasti suurin piirtein vastasi kuormakirjan tietoja, he sulkivat ovet. Kuljettaja käveli takaisin hyttiin ja käynnisti auton.

Noin tunti oli kulunut rajalta, kun auto pysähtyi. Takaovet avattiin ja maastopukuinen mies viittoili värvättyjä tulemaan ulos autosta. Aulis Korhonen vääntäytyi ulos muiden mukana. Maastopukuinen mies alkoi puhua englanniksi:

- Tervetuloa Norjaan! Minun nimeni on Ove Aunli ja tuolla linja-autossa istuu Björn Dähli. Me viemme teidät sotilaskoulutukseen. Olkaa hyvä ja siirtykää linja-autoon.

Kun porukka alkoi siirtyä kohti linja-autoa, Aunli pani kätensä Auliksen olkapäälle ja sanoi.

- Sinä saat tulla kanssamme Tromssaan. Nuo muut menevät Altaan.

Aulis totteli, koska häntä oli käsketty menemään joukon mukana ja pidättäytymään vastarinnasta. Häntä hieman epäilytti se, että hänet oli otettu erilleen muista värvätyistä. Aunli avasi linja-auton taakse pysäköidyn maastoauton takaoven ja sanoi:

- Astu sisään. Autoa ajaa kuljettajani Vegard Ulvang.

Hymyilevä nuori mies heilautti Aulikselle kättä. Aunli istuutui Auliksen viereen takapenkille ja sanoi:

- Matka Tromssaan kestää noin kolme tuntia. Pysähdymme ruokatauolla Skibotnissa. Kun pääsemme Tromssaan, kerron lisää.

Samalla mies nojasi taakse päin ja sulki silmänsä eikä herännyt kuin hieman ennen Tromssaa. Aulis istui koko matkan hiljaa. Nukkuminen ei nyt maistunut. Tromssan kaupungin näkyessä Aunli huudahti:

- Jaahas! Ollaan melkein perillä. Vegard ajaa meidät lentokentälle. Sieltä jatkamme lentokoneella Huippuvuorille.

Aulis ei erityisemmin riemastunut, kun hän kuuli määränpään. Hän ei sanonut mitään vaan hymyili teennäisesti. Käsky oli katsoa ja lähettää tietoja, kun oltaisiin perillä. Aulikseen kiinnitetty GPS-siru kertoisi vastavakoilulle Auliksen reitin, joten mitään syytä huoleen ei ollut ainakaan vielä.

Tarina jatkuu viimeisessä osassa jonkin ajan kuluttua.

tiistaina, maaliskuuta 14, 2017

Valtamedia trollijahdissa


Joku Ruotsin asioita seuraava saattaa muistaa Jim Olssonin, tuon 70-vuotiaan eläkkeellä olevan kemian dosentin, joka käski Expressenin journalistia painumaan helvettiin. Olsson oli yksi niistä Disqus-kommentointipalvelun käyttäjistä, jotka äärivasemmistolaisen Expo-säätiön tutkimusosasto Researchgruppen (entinen AFA dokumentation) hakkeroi ja myi Expressenille.

Videolla näkyvä Expressenin toimittaja tulee kameran kanssa Jim Olssonin kotiovelle kyselemään, mutta Jim Olsson ei anna journalistille suunvuoroa vaan käskee tämän painua helvettiin. Jim Olsson on yksityishenkilö, joka kommentoi Disqus-palvelun kautta eri nettisivustoille, joiden joukossa on ruotsalaisen valtamedian instansseja.

Jim Olsson ei tyytynyt kohteluunsa vaan haastoi iltapäivälehti Expressenin päätoimittaja Thomas Mattssonin oikeuteen. Noin kuukausi sitten tuomioistuin päätti asian Expressenin hyväksi ja tuomitsi eläkeläinen Olssonin maksamaan 650 000 kruunun edestä Expressenin oikeudenkäyntikuluja.

Olssonin asianajotoimisto De Basso kommentoi tuomiota:

”Tuomio on ainutlaatuinen, koska oli kiistatonta, että Expressen oli kirjoittanut Olssonista perättömiä kommenteja, joissa häntä kuvataan väkivaltaiseksi rasistiksi ja joita Expressen kieltäytyi kahden vuoden ajan poistamasta.”

Kaiken lisäksi tuomion perustelut julistettiin salaisiksi, eli niitä ei saada koskaan tietää. Tuomiosta ei lisäksi saa valittaa. Kokonaisuudessaan Olssonin oikeudenkäyntikulut olisivat noin miljoona kruunua, mutta Olssonin asianajotoimisto ei aio periä mieheltä omia oikeudenkäyntikulujaan.

Tapahtuneen jälkeen valtamedian on turha yrittää selittää olevansa pienen ihmisen puolella viranomaisia ja vallanpitäjiä vastaan. Kuten monet nykyisin jo ymmärtävät, valtamedia on vallanpitäjien puolella, jos vallanpitäjien maailmankatsomus sopii yhteen valtamedian vastaavan kanssa.

Valtamedia noitavainon harjoittajana

Jonkin aikaa sitten Eskilstuna Kuriren -lehden toimittaja paljasti ”trollitehtaan”, jossa anonyymit trollit soittelevat toimittajille ja kyselevät asioista, joista nämä ovat kirjoittaneet. Kyseessä on Granskning Sverige -niminen kansalaisjournalistiryhmä, joka soittaa toimittajille tai virkamiehille, esittää heille kysymyksiä ja julkaisee keskustelut Youtubessa. Eskilstuna Kuriren kuvaa ryhmää seuraavasti:

”Trollitehtaan nimi on Granskning Sverige ja se on yksi maan parhaiten organisoiduista oikeistopopulistisen muukalaisvihamielisyyden ja puhtaan rotuvihan propagandakeskuksista.”

Marttyyriksi Eskilstuna Kuriren on valinnut Dagens Nyheter -sanomalehden toimittaja Niclas Orreniuksen. Tämä oli paljastanut lehdessään pseudonyymi Julia Caesarin henkilöllisyyden. Tätä ennen hän oli vieraillut kutsumatta Julia Caesarin kesämökillä ja pyytänyt haastattelua. Sitä ei kuitenkaan herunut.

Julia Caesar kirjoitti tapauksen jälkeen blogikirjoituksen, jossa hän kuvaili omia tuntemuksiaan journalistien yllätysvierailusta. Normaalin toimittajan tavoin Orrenius ei hyväksynyt kieltävää vastausta vaan yritti puoliväkisin tunkeutua mökkiin. He huusivat ja paukuttivat ovea vielä sen jälkeen, kun se oli suljettu.

Tälle samalle toimittajalle ei kuitenkaan tuota vaikeuksia esiintyä marttyyrina silloin, kun joku toinen käyttää samoja keinoja kuin hän itse toimittajan työssään.

Granskning Sverige soitti Orreniukselle vähän sen jälkeen, kun tieto hänen vierailustaan Julia Caesarin kotona oli esitetty julkisuudessa. Orrenius väittää Granskning Sverigen soittoja uhkaaviksi ja väittää, että nämä halusivat vain nähdä hänen kärsivän. Luonnollisesti Orrenius pitää itseään syyttömänä eikä näe omissa toimintatavoissaan mitään vikaa.

Luonnollisesti myös Granskning Sverigessä toimiva henkilö joutui journalistin yllätysvierailun kohteeksi. Iltapäivälehti oli lähettänyt paikalle ampuma-aserikoksesta tuomitun Diamant Salihun, joka tivasi vierailun isännältä, miksi tämä kirjoittaa pseudonyymillä.

Julia Caesar kirjoitti pseudonyymin käytön syistä blogikirjoituksessaan:

”Työskentely pseudonyymillä, jota Expressen kutsuu ”valeidentiteetiksi”, on ainoa vaihtoehto, jos haluamme välttyä tulemasta julkisesti häpäistyksi valtamediassa ja jos haluamme pitää työpaikkamme, välttyä sosiaaliselta leimautumiselta, säilyttää parisuhteemme ja suhteet ystäviimme ja sukulaisiimme. Pelottavinta kaikista on joutua AFA:n tai Vallankumouksellisen rintaman pahoinpitelemäksi. Näiden edustajat lyövät mielellään eri mieltä olevia ja rikkovat heidän asuntonsa, kun he katsovat sen tarpeelliseksi.”

Julia Caesar on itse aiemmin sanonut, että hän haluaa pseudonyymillä suojata lapsiaan ja lastenlapsiaan.

Luonnollisesti sanomalehtien päätoimittajat katsovat, että heidän harrastamansa ahdistelu on tärkeää ”demokratian” kannalta. Expressenin Karin Olsson hurskasteli, kun Julia Caesarin oikea nimi oli paljastunut:

”Kun olemme paljastaneet, kuka on salanimen Julia Caesar takana, keskustelua voidaan käydä päivänvalossa. Demokratia voi silloin parhaiten.”

Miksi journalistit haluavat paljastaa salanimien takana olevat henkilöt?

Ruotsalaisten journalistien käytös paljastaa mielenkiintoisen pakkomielteen. Toimittajan täytyy väkisin tietää, kuka kirjoituksen takana on. Kyse ei ole siitä, mitä nimimerkki kirjoittaa vaan nimimerkin takana olevasta henkilöstä. Miksi näin on?

Julia Caesarin mukaan journalistit ovat laumaeläimiä, joiden täytyy tietää, millä tasolla hierarkiassa itse kukin on. Näin he asemoivat itsensä ja toiset media-alan hierarkiaan. Uusi tulokas on aina ensimmäisenä uhka, kunnes hänet hyväksytään osaksi laumaa

Julia Caesar itse on eläkkeellä oleva entinen Dagens Nyheterin toimittaja. Niinä vuosina, kun en vielä tiennyt hänen taustastaan mitään, arvelin hänen olevan entinen toimittaja. Hän kirjoittaa hyvin ja lisäksi hänellä tuntui olevan sisäpiiritietoa siitä, mitä toimituksissa tapahtuu. Kun hänen nimensä paljastettiin, tieto oli täysin merkityksetön eikä sillä ollut todellista merkitystä muille kuin ammattijournalisteille itselleen.

Palaan vielä Expressenin päätoimittaja Thomas Mattssonin vapauttavaan tuomioon. Granskning Sverigen jäsenten ahdistelut tapahtuivat tuomion jälkeen, eli tuomio antoi Expressenille taas luvan ahdistella tavallisia ihmisiä ja osoittaa käytännössä, miten journalistit eivät ole tavallisen kansalaisen vaan itsensä ja valtaeliitin asialla.

Ylen valheenpaljastaja

Faktantarkistus on nykyisin muotia niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa. On sinänsä liikuttavaa, kun journalistit kuvittelevat omaavansa täydellisen kyvyn tarkistaa faktoja ilman ennakkoasenteita. Valitettavasti tämä luulo ei yleensä ole tiedon väärti.

En olisi kirjoittanut, mikäli veronmaksajan rahoittaman Ylen sivuilla, kategorian ”Oppiminen” alla ei olisi Valheenpaljastaja -nimistä osiota. Siellä Ylen toimittaja ja Vasemmistoliiton aktivisti Johanna Vehkoo kirjoittaa Granskning Sverigen tapauksesta. Juttu perustuu Eskilstuna Kuriren -lehden raporttiin ja siinä mm. kerrotaan, että ”trollitehtaan” puheluita editoidaan rankalla kädellä mutta luonnollisesti ”unohdetaan” mainita, että toimittajat itse tekevät jatkuvasti ihan samaa eli valikoivat lainauksia ja tekevät niistä otsikoita. Tämän toimintatavan väärinkäyttö on yksi syy, miksi toimittajan ammatin arvostus jatkuvasti putoaa. Toimittajan tekemällä jutulla ei usein ole paljon tekemistä sen kanssa, mitä haastateltava oikeasti sanoi.

Vasemmistoaktivisti Vehkoo yritti kömpelöllä tavalla yhdistää Ruotsin asioista raportoivan blogisti Paavo Tajukankaan ”trollitehtaaseen” ja väitti ilmiön olevan rantautumassa myös Suomeen. Tajukangas osoitti vastineessaan Vehkoon puhuvan muunneltua totuutta:

Kun soitin Vehkoolle, esittelin itseni omalla nimelläni ja kerroin, että edustan Pt-mediaa ja toimin freelancer-toimittajana. Lisäksi soitin omasta julkisesta puhelinnumerostani. Kerroin tekeväni juttua koskien hänen aiempaa artikkeliaan.”

Vehkoo oli väittänyt, että Tajukangas olisi esiintynyt väärällä nimellä. Se siitä valheenpaljastuksesta. Tajukangas oli soittanut Vehkoolle ja kysynyt, miksi kansalainen.fi -sivusto on leimattu valemediaksi.

Vehkoo lisäksi väitti Tajukankaan kirjoittelevan ”bloginsa lisäksi kotimaisiin valemedioihin” liioiteltuja ja vääristeltyjä uutisia Ruotsin pakolaisista ja maahanmuuttopolitiikasta. Tajukangas vastasi tähän:

”Jokaisella jutullani on lähde valtamediaan. Joskus voin jättää lähteen pois, jos vastaava juttu on ollut kaikissa ruotsalaisissa medioissa jo ennestäänkin. Tällöin lähteellä ei ole enää lisäarvoa. Jos jokin juttu on muullatavoin poikkeava ja sitä ei löydy valtamediasta, jutulle on silti olemassa jokin vahvistus.”

Tajukankaan edustama PT Media on osa jatkuvasti kasvavaa suomalaista vaihtoehtomediaa. Sen suosio kasvaa jatkuvasti, koska ihmiset haluavat tietää ne osat uutisista, jotka valtamedia jättää kertomatta. Lisäksi moni suomalainen on kyllästynyt valtamedian toimittajien punaviherliberaaliin asenteellisuuteen. Toimittajat eivät raportoi uutisia vaan esittelevät omia mielipiteitään uutisina ja/tai suodattavat tapahtumat oman värittyneen maailmankuvansa lävitse. Tällaista ammattikuntaa ei kukaan tapahtumien taustoista kiinnostunut tarvitse.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2017

Terrorismin torjuntaa suomalaisittain


Sain linkin Helsingin Uutisten juttuun, jossa jihadismitutkijana tituleerattu Atte Kaleva kertoi suomalaisille terrorismista. Voi olla, että toimittaja on lainannut juttuun asioita valikoivasti, koska omissa julkaisuissaan hän analysoi ihan kelvollisesti terrorismia ja sen ideologista perustaa.

Helsingin Uutisten jutussa hän kuitenkin päästelee poliittisesti korrekteja totuuksia:

”Mitä tulehtuneemmiksi kantaväestön asenteet tulevat muslimeja kohtaan ja mitä ahtaammalle maahanmuuttajat tai turvapaikanhakijat pistetään, sitä helpompaa maaperää hekin ovat radikalisoitumisteemaiselle propagandalle, vaikka alun perin olisivat aivan maltillisia. Tätähän terroristijärjestöt maailmalla juuri toivovat.”

Eli loogisesti terrorismista ja sen ideologisesta perustasta tulisi olla hiljaa, koska muuten muslimit ”radikalisoituvat”. Tuo lause tulee joko poliitikko Atte Kalevalta tai sitten mies ei oikeasti ymmärrä islamilaisen radikalisoitumisen muodostaman uhan luonnetta ja keskittyy pelkästään aseelliseen jihadismiin, kuten valtavirran terrorismitutkijat tekevät.

Seuraava lause taas menee puhtaan lässytyksen puolelle:

”Tärkeää on antaa maahanmuuttoasioissa kaikille osapuolille mahdollisuus kiihkottomaan ja analyyttiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomessa on Suomen laki, jota tulijoiden pitää noudattaa. Mutta se, että joku on muslimi, ei automaattisesti merkitse terrorististatusta.”

Kaleva myös kannattaa jihadisteille tarjottavaa terapiaa:

”Tarvitaan tiiviimpää rehabilisointia takaisin yhteiskuntaan. Ei pidä vaan eristää ajatuksella kerran terroristi, aina terroristi vaan nähdä jokaisessa muutoksen mahdollisuus.”

Eiköhän jokainen suomalainen halua ensisijaisesti varmistaa, että terroristit eivät jatkossa muodosta Suomelle uhkaa. Puhe rehabilitoinnista on pelkkää hyveellisyyden signalointia.

Vaikka Kaleva ajoittain puhuisi järkevän tuntuisesti, postmoderni terapialöpinä ja lukijoiden aliarviointi vievät uskottavuutta.

Ei mitään tekemistä islamin kanssa

Kaleva puuttui myös äskettäin Juha Saarisen The Ulkopolitist -sivustolla kirjoittamaan kirjoitukseen ja kehui sitä. Itsekin ajattelin otsikon perusteella, että Saarinen olisi ymmärtänyt jihadismin ja islamin välisen yhteyden. Erityisesti hän näyttää ymmärtävän, että islamilaisen terrorismin ja islamin välisen yhteyden tarkoituksellinen häivyttäminen julkisessa keskustelussa ei ole hyvästä:

”Mutta on hyvä pitää mielessä, että viranomaisten käyttämät sanat itsessään tuskin vähentävät tai kasvattavat jihadismin vetovoimaa muslimien keskuudessa. Suhteiden häivyttämisellä on myös haittavaikutuksia. On tärkeää huomioida, että islamia ei voi sulkea pois, kun käsitellään yksittäisiä jihadistiryhmiä tai jihadismia yleisesti – viitataanpa julkisessa keskustelussa tai virallisissa asiakirjoissa Islamilaiseen valtioon millä nimellä tahansa. Tämän suhteen kiistäminen viestinnässä on analyyttisesti harhaanjohtavaa, joka hämärtää tai jopa vääristää julkista ymmärrystä jihadismista ilmiönä.”

Valitettavasti Saariseltakin puuttuu ”kokonaisymmärrys” eli hän näkee jihadistiryhmät erillisenä saarekkeena eikä osana laajempaa kokonaisuutta:

”Jihadistiryhmät eivät vain hyväksikäytä uskontoa röyhkeästi omien tavoitteidensa saavuttamiseksi tai hyödynnä väkivaltaa satunnaisesti, vaan ne järjestelmällisesti ankkuroivat väkivallan, ja koko toimintansa, omaan islamin tulkintaansa.”

Sitten mennään taas käsitteiden hämmentämisen puolelle:

”Yhtä epärehellistä on väittää, että Islamilainen valtio, tai jihadismi yleisesti, olisi aidon islamin ilmentymä. Parhaimmillaankin väite on harhaanjohtava, koska “aitoa” islamia ei ole olemassa enempää kuin “aitoa” kristinuskoa tai “aitoa” buddhalaisuutta.”

”...”

”Islam – kuten muutkaan uskonnot – ei ole erityisesti sodan tai rauhan uskonto, koska islamin teksteillä voidaan oikeuttaa niin väkivallan käyttö kuin siitä pidättäytyminen.”

Länsimaisen analyytikon ensisijainen tehtävä ei ole puolustella islamia, ei myöskään tarkoituksellisesti mustamaalata sitä (sen tehtävän muslimit osaavat itsekin). Tämän Saarinen unohtaa, koska seuraavaksi tulee kiire mollaamaan Trumpin hallintoa:

”Tämän vuoksi esimerkiksi presidentti Donald Trumpin hallinnon tapa hahmottaa “radikaalin islamin” uhka korostamalla uskonnon merkitystä on saanut paljon kritiikkiä. Asiantuntijat ovat arvostelleet Trumpin hallinnon muka-asiantuntijoita kuten Sebastian Gorkaa ja äskettäin Trumpin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan tehtävästä eronnutta Michael Flynniä heidän näkemyksistään.”

Mollaaminen tosin perustuu Trumpia vastustavan liberaalimedian artikkeliin, mutta mitäs pienistä. Toisaalta muutos on radikaali verrattuna edellisen presidentin ”väkivaltaisen ekstremismin” torjuntastrategiaan. Sanana mitään tarkoittamaton mutta poliittisesti korrekti ”väkivaltainen ekstremismi” syntyi, kun oli tarve keksiä sana, jossa ei mainita islamia eikä jihadia. Sana levisi myös Suomeen, kun ylikomisario Jari Taponen matkusti Yhdysvaltoihin yhdessa Abbas Bahmanpourin ja Anas Hajjarin kanssa. Bahmanpourin monet muistavat Ajankohtaisen kakkosen homoillasta.

Saarisen artikkelissa myös kiinnitetään kohtuuttomasti huomiota ”radikalisoitumiseen” ja terroristien rekrytointiin. Myös ns. vastajihadistien piirissä jo kauan tunnettu ilmiö eli rikollisten rekrytointi mainitaan. Lopussa Saarinen taas palaa takaisin pääteemaansa:

”Tutkijoiden, ja myös viranomaisten, tavoitteena pitäisi olla ilmiön ymmärtäminen ja selittäminen suurelle yleisölle, ei ottaa kantaa islamin oikeasta tai väärästä tulkinnasta tai häivyttää islamin roolia ja merkitystä jihadistisessa liikehdinnässä.”

Jos ajattelee Saarista suomalaisena analyytikkona, tämä on jo melkoinen suoritus. Olisin itsekin voinut kirjoittaa tuon.

Millainen uhka islam on?

Atte Kalevan kirjoituksissa häiritsee eniten se, kuinka hän asemoi itsensä maltilliseen keskustaan ja moittii ”vastakkainasettelua”:

”Radikaalin suvaitsevaiston sinisilmäiset, joskin herttaisen hyvää tarkoittavat tahot yrittävät pontevasti valkopestä islamia uskontona puhtaaksi jihadistisen väkivallan tahrasta, kun taas äärinationalistiset islamofobit puolestaan demonisoivat terrorismilla koko uskonnon.”

Kaleva myös vakuuttaa tietävänsä, mutta asiat ovat monimutkaisia:

”Mutta islam, tai edes jihadistinen ideologia itsessään, ei yksin selitä sitä, miksi jotkut lähtevät taistelemaan IS:n riveihin tai ovat jopa valmiita toteuttamaan itsemurhaiskuja. Nämä prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja jokaisen lähtijän yksilöllisiin motiiveihin vaikuttavat myös paljon maallisemmat asiat. Kaiken selittäminen halki-poikki-pinoon -menetelmällä jonkin ideologian syyksi saattaa näyttää houkuttelevalta patenttiratkaisulta, mutta se yksinkertaistaa monitahoista ongelmaa liikaa.”

Löysän puheen tunnistaa helposti, kun näkee käsitteen ”monimutkaiset prosessit” yhdessä ”monitahoisen ongelman” kanssa. Tällöin henkilö, jonka tehtäviin kuuluu selittää asiat suurelle yleisölle ymmärrettävästi, laiminlyö velvollisuutensa lukijoitaan kohtaan.

Entinen CIA:n analyytikko Stephen Coughlin on analysoinut radikaalin islamin uhkaa työkseen. Hän on islamilaisen lain asiantuntija ja pyrkii ymmärtämään vihollisen ajattelua. Tämän kirjoituksen kuvituksena olevassa kaaviossa islamin muodostama uhka on esitetty strategisella tasolla.

Islamin muodostama uhka muodostuu kolmesta päähaarasta, joita Coughlin kutsuu nimillä Jihad, Dawah ja Umma. Yhdistävänä tekijänä näillä kolmella päähaaralla on ymmärrys islamilaisen lain asettamista puitteista. Varsinaisena tavoitteena on saada aikaiseksi maailmanlaajuinen kalifaatti.

Länsimaisessa terrorismin torjunnassa alin päähaara eli ”Jihad” on saanut kohtuuttomasti huomiota, kun taas kaksi muuta haaraa eivät juuri lainkaan. Dawah tarkoittaa Coughlinin käsitteenä käytännössä Muslimiveljeskuntaa ja sen länsimaisia peitejärjestöjä. Näiden tavoitteena on heikentää vihollisen eli länsimaiden kykyä taistella. Tärkeimpänä työkaluna tässä toimii subversio. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Muslimiveljeskunnan edustajia on päässyt merkittäviin asemiin sotilas- ja tiedusteluorganisaatiossa, joissa he toimivat islamin asiantuntijoina. Tämä taas heikentää päätöksentekijöiden saaman tiedon laatua.

Ummalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta islamilaista yhteisöä vaan islamilaisten maiden yhteistyöjärjestöä OIC:tä, joka on vuodesta 1999 alkaen pyrkinyt aktiivisesti kriminalisoimaan ”uskontojen halventamisen” maailmanlaajuisesti. Ainakin Suomessa tämä on onnistunut erinomaisesti. Lyhyt esitys Coughlinin ajatuksista löytyy täältä. Tarkemmin asiasta voi lukea miehen kirjoittamast kirjasta ”Catastrophic failure: Blindfoldin America in the face of Jihad”.

Yhdistävänä tekijänä kolmen päähaaran välillä on ymmärrys islamilaisesta sharia-laista eli tässä tapauksessa säännöistä, joilla sotaa käydään. Pakistanilaisen kenraali S. K. Malikin kirjassa on kuvattu Koraanin mukainen tapa käydä sotaa. Malik sanoo, että varsinainen sota käydään vasta, kun ”tahtojen sota” on voitettu eli vihollisen henkinen selkäranka on murtunut. Vaikka Coughlinin kuvaamat päähaarat eivät ole komentosuhteessa keskenään, ne toimivat yhteisen käsikirjoituksen mukaan, koska kullakin päähaaralla on oma toiminnallinen roolinsa. Coughlinin mukaan tämä riittää selittämään ”yksinäisten susien” tekemät terroriteot, joita ISIS on tehnyt ja jota Al-Qaeda ja islamilainen laki kutsuvat nimellä ”yksilöllinen jihad”.

Kuviossa on myös vasemmanpuoleinen osa, jossa on kuvattu länsimaisen yhteiskunnan heikkoudet, joita vihollinen pyrkii hyödyntämään. Selkein esimerkki on käsitteen ”islamofobia” onnistunut lanseeraus. Kyseinen käsite on syntynyt brittiläisessä Runnymede Trust -thinktankissa, jossa sille luotiin määritelmä. Tätä käsitettä käytetään hyväksi Dawah-haarassa, jossa islamofobia pyritään rinnastamaan homofobiaan, rasismiin ja seksismiin monimuotoisuus- ja uhrinarratiivissa. Islamofobian kohdalla dawah-yksiköt lainasivat poliittisesti korrektin vasemmiston luomaa käsitettä ja ratsastivat sillä.

Tähän kohtaan sopivat hyvin Coughlinin sanat postmodernista ajattelusta:

”Yksi postmodernin ajattelun päätöksentekoa kaikkein eniten haittaavista tekijöistä on byrokraattiset viitaukset monimutkaisuusteoriaan. Postmodernismi väittää, että koska tosiasioita ei ole, totuuttakaan ei ole (yksi seuraus on tosiasioiden kiistäminen analyysin perustana). Monimutkaisuusteoria pitää maailmaa niin monimutkaisena, että vain kaaoksen hallinta onnistuu. Tämä taas ruokkii ”muutosnarratiivia”.”

Eli kun kuulette asiantuntijan tai poliittisen johtajan puheessa sanoja kuten ”moniulotteisuus” tai islamin kohdalla ”vaihtelevat tulkinnat”, tiedätte, että kuuntelette löysää puhetta.

Kuvan mallilla on rajoituksensa. Se kuvaa vain islamin vallan edistämistä lännessä. Luonnollisesti strategian ymmärtäminen ei auta estämään yksittäistä terrori-iskua, mutta sen avulla on helpompi kehittää tehokkaita vastatoimia islamilaisen terrorin uhkaa vastaan kuin ilman sitä.

Yhdysvaltojen heikko menestys sodassa terrorismia vastaan kertoo strategian puutteista. Yksi pahimmista strategisista virheistä oli horjuttaa arabimaiden autokraattisia hallintoja ns. arabikevään aikana. Lopputuloksena oli epäonnistuneita valtioita ja yhä jatkuva Syyrian sisällissota.

Samaan aikaan taistelussa terrorismia vastaan keskitytään edelleen pommituksiin. Obaman hallinto pudotti vuoden 2016 aikana 26 171 pommia vihollisen niskaan. Sopii kysyä, mitä pommituksilla on oikeasti saavutettu.

Merkille pantavaa Coughlinin mallissa on myös se, että siinä kiinnitetään huomiota oman puolen haavoittuvuuksiin eli tartuntapintoihin, joihin vihollinen voi kiinnittyä. Kun islamofobiasta tulee rasismiin rinnastettava äärimmäisen pahan ilmentymä, islamilaisen ideologian käsittely julkisessa keskustelussa muuttuu mahdottomaksi ja islamia valkopesevät tahot kuten Muslimiveljeskunta saavat yksinoikeuden islamia koskevaan totuuteen. 

Kun poliittinen korrektius luo uusia tabuja ja vie meiltä sanat todellisuuden kuvaamiseen, lopputuloksena on ”väkivaltaisen ekstremismin” kaltaisia sanahirviöitä, jotka eivät tarkoita mitään. Juha Saarisen kirjoituksessa sanotaan, että islamilla ja terrorismilla on kuin onkin tekemistä keskenään, vaikka tämä tosiasia pitääkin piilottaa poliittisesti korrektin kiertelyn taakse. On hämmästyttävää, että yhteys on jonkinlainen uutinen tai paljastus, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2017

Mietintö vuodelta 2040

Tässäkin kirjoituksessa jäljitellään häpeämättömästi Yrjöperskeles-blogin tulevaisuusfiktiota. Aiempi asiaan liittyvä kirjoitus löytyy täältä.



Euroopan Federaation turvallisuuspoliisin varapääjohtaja Kevin Väisänen istui konttorissaan Federaation turvallisuuspoliisin päämajassa Berliinissä. Terävä-älyinen ja analyyttinen Väisänen oli edennyt urallaan nopeasti Federaation ehkä ainoassa osassa, jossa jalkojen oli seisottava tukevasti maan pinnalla. Puoluepolitiikka saattoi kuulua tyhjän jauhajille ja haihattelijoille, mutta turvallisuuspoliisissa ikäviäkin asioita täytyi katsoa silmiin.

Väisäsen päätehtävänä oli viimeiset kaksi vuotta ollut johtaa Federaation turvallisuustyöryhmää, jonka tarkoituksena oli luoda sisäisen turvallisuuden strategia, listata merkittävimmät turvallisuusuhat ja työstää toimenpideohjeita poliittiselle johdolle. Työ oli käytännössä syönyt Väisäsen koko valveillaoloajan varsinkin, kun hän ymmärsi, miten mädällä perustalla Federaation hallinto seisoi.
Väisäsellä oli edessään kokous, jossa hän esittelisi turvallisuusstrategiansa turvallisuuspoliisin johtoryhmälle. Sen jälkeen asia vietäisiin Federaation politbyroon käsiteltäväksi. Siellä päätettäisiin käytännön toimenpiteistä.

Väisänen oli hermostunut, koska tiesi turvallisuustilanteen heikoksi. Äskettäin hän oli lukenut raportin Marseillen mellakoista. Niissä väkijoukko oli hyökännyt federaation hallintorakennuksiin, pystyttänyt barrikadeja hallintokortteleita halkoville kaduille, ryöstellyt ja rikkonut paikkoja. Kyse oli kaupungin etnisesti edistyksellisestä kansanosasta, jonka määrä oli kyseisessä kaupungissa jo ajat sitten ylittänyt kestokyvyn rajat. Mellakka oli kukistettu verisesti. Turvallisuuspoliisin raporttien mukaan yli tuhat mielenosoittajaa oli kuollut kaaoksessa, osa poliisin luoteihin ja osa tallautunut kuoliaaksi paniikissa pakenevan väkijoukon alle. Tapahtuneen jälkeen Marseillen hallintokorttelit oli eristetty muusta kaupungista piikkilangan, hiekkasäkkien ja aseistautuneiden federaation turvallisuusjoukkojen avulla.

Väisänen ei järkyttynyt tästä. Hän ymmärsi, mitä liittovaltion turvallisuus tarkoitti. Joskus vastarinnan kukistamiseen tarvitaan voimatoimia ja niitä käytetään juuri sen verran, kuin levottomuuksien tukahduttaminen edellyttää. Marseillen tapauksessa voimatoimia käytettiin asianmukaisesti. Väisästä huolestutti yksi asia. Mellakan kukistamisen aikana turvallisuusjoukkojen sotilaista 35 oli menehtynyt. Joitakin oli kidutettu säälimätöntä julmuutta kuvastavalla tavalla ja kuolleiden sotilaiden ruumiita oli häpäisty hinaamalla niitä auton perässä. Väkijoukko oli myös kaivanut kuolleiden sotilaiden sisäelimiä ja hyppinyt villisti verisissä orgioissa.

Väisäsen raportin ensimmäisessä kohdassa varoitettiin uuseurooppalaisten muodostamasta uhasta ja suositeltiin haasteellisten väestönosien eristämistä omiin reservaatteihinsa. Raportti sanoi asiat suoraan, koska se oli tarkoitettu vain päätöksentekijöille. Poliitikkojen tehtävänä oli sitten käyttää verbaalista akrobatiaa ja selittää asiat virallisen ideologian mukaisesti. Väisänen tiesi, että federaation johdolta ei puuttuisi mielikuvitusta koristella tapahtunutta ruusunpunaisin värein ja asianmukaisin korulausein. Hän myös tiesi, että aineellisesti reservaattien asukkaiden elämä olisi luultavasti turvatumpaa kuin ulkopuolelle jääneen väestönosan elämä, toki sillä edellytyksellä, että reservaattien asukkaat ymmärtäisivät käyttäytyä edes jotenkuten siivosti.

Sen sijaan Väisänen ei ollut lainkaan varma, hyväksyisikö politbyroo hänen ehdotustaan kaksinkertaistaa federaation turvallisuusjoukkojen miesvahvuus. Oli päivänselvää, että reservaattien luominen ei sujuisi kivuttomasti vaan vaatisi turvallisuusjoukkojen läsnäoloa. Nykyisellä miesvahvuudella tarvittavia toimenpiteitä ei välttämättä saataisi kaikkialla toteutettua, jolloin alueet vajoaisivat anarkiaan.

Puhelu

Väisäsen pohdiskelut keskeytyivät, kun hän sai videopuhelun Euroopan federaation koillisen hallintoalueen kuvernööri Rauno Kuntturilta:

-       -  Rane täällä, terve!

Väisänen oli pitänyt säännöllistä yhteyttä entisen kotimaansa johtoon. Hän oli vuosien varrella huomannut, kuinka kuvernööri Kuntturin naama punoitti ja silmissä oli lasittunut ja poissaoleva katse. Todellisuuden kohtaaminen vaati veronsa eikä kaikilla ollut Kevin Väisäsen kykyä kestää asioiden ikäviä puolia.

Tervehdysten jälkeen päästiin asiaan. Kuntturi totesi:
-        
          "Täällä Helsingissä helvetti on päässyt valloilleen. Itä-Helsingin kaduilla mellakoidaan eikä turvallisuusjoukkoja ole tarpeeksi. Nyt tarvittaisiin välittömästi vahvistuksia. Olen elänyt siinä ymmärryksessä, että turvallisuuspoliisilla riittää sekä miehiä että päättäväisyyttä. Mistä nyt kiikastaa?"

Väisänen ei halunnut turhaan huolestuttaa vanhaa ystäväänsä vaan totesi rauhallisesti:
-       
"     " Pyydän virka-apua Berliinin yksiköltä. Eiköhän heiltä liikene pari sataa miestä. Yksikkö laskeutuu Jyrki Kataisen lentokentälle huomenna puolen päivän maissa. Oliko jotakin muuta?"

Kuntturi vakuutti tyytyväisyyttään ja lopetti puhelun. Väisänen oli helpottunut, sillä 200 miestä luultavasti riittäisi levottomuuksien tukahduttamiseen mutta paljon enempää hän ei olisi voinut luvata. Itä-Helsingin tilanne oli toki Väisäsen tiedossa. Kyseinen ongelma-alue kuului turvallisuuspoliisin analyysin mukaan keskitason ongelma-alueisiin, joiden turvallisuus kyllä pystyttäisiin takaamaan. Pahimmat paikat olivat aivan muualla. 

Lisäksi poliittinen järjestelmä kaipaisi uudistusta. Tällä Väisänen ei suinkaan tarkoittanut federaation päätöksentekoa sinänsä vaan pelkästään julkista poliittista teatteria, joka ei enää inspiroinut äänestäjiä entiseen malliin.

Edellisissä Federaation korkeimman neuvoston vaalissa äänestysprosentti oli joillakin äänestysalueilla laskenut alle viiden prosentin. Yli 50:n äänestysprosentteihin päästiin vain alueilla, joilla valtaosa äänestäjistä työskenteli federaation palveluksessa. Väisäsen toimenpide-ehdotukset tämän suhteen olivat seuraavat:

-         -  Äänestyspakko kaikilla federaation hallintoalueilla
-          - Hyvyyden puolue ja Yhtenäinen -puolue yhdistyvät Vapaus ja Demokratia -puolueeksi.

Väisänen oli monen muun federaation byrokraatin tavoin ymmärtänyt jo ajat sitten, että nykyinen näennäisdemokratia on saavuttanut elinkaarensa päätepisteen. Koska aito demokratia muuttui mahdottomaksi siinä vaiheessa, kun federaatiota vastustavat puolueet kiellettiin demokratian vastaisina, jäljelle jää vain yksipuoluejärjestelmä. Tämä taas mahdollistaa federaation kansalaisten aiempaa tiukemman kontrollin ja tekee protestoinnin äänestämällä tai jättämällä äänestämättä lopullisesti mahdottomaksi. 

Kokous

Federaation turvallisuuspoliisin johtoryhmän kokous käynnistyy Berliinin päämajassa 5.5.2040 kello 13:00. Kokouksen puheenjohtaja, turvallisuuspolisiin pääjohtaja Heinz-Günther Friedmann avaa kokouksen. Friedmann on Väisäsen tavoin realisti ja hyvin perillä siitä, mitä Väisäsen ehdotus pitää sisällään. Lyhyen esittelykierroksen yhteydessä ilmoitetaan, että Euroopan federaation politbyroon jäsen Jaap van der Stel osallistuu kokoukseen. Van der Stel  vastaa politbyroossa turvallisuusasioista ja on Väisäsen hyvä tuttu.

Ensimmäiseksi Väisänen käy läpi uuseurooppalaisten aiheuttaman turvallisuusuhan ja esittelee ratkaisutoimenpiteet. Tässä vaiheessa politbyroon turvallisuusasioista vastaava van der Stel avaa suunsa:

-       "  Luonnollisesti ymmärrätte, että esitetyt toimenpiteet etnisesti edistyksellistä väestönosaa kohtaan eivät voi toteutua, jos juurisyihin ei puututa."

Juurisyyt olivat tietysti paskapuhetta, jonka tarkoitus oli perustella aiempaa tiukemmat toimet todellista uhkaa eli federaation hallintoalueiden alkuperäisväestöä kohtaan.

-        "Politbyroon mielestä ehdotetut toimenpiteet kohdistuvat yksipuolisesti uuseurooppalaisiin. Heitä ei kuitenkaan voi pitää syyllisinä omaan syrjittyyn asemaansa. Tästä syystä politbyroo vaatii toimenpiteiden laajentamista ja kohdistamista tasa-arvon nimissä myös hallintoalueiden alkuperäisväestöön."

Kevin Väisänen onnistui vain vaivoin pidättelemään hymyään. Van der Stel jatkoi:
-        Ilmastonmuutoksen torjunta ja kestävä kehitys edellyttävät, että hallintoalueiden kansalaiset eivät jatkossa asu hajallaan vaan urbaaneissa yhteisöissä, joiden päästötasot ovat merkittävästi alhaisempia kuin haja-asutusalueiden vastaavat. Uuseurooppalaisten reservaatit eivät yksin riitä saavuttamaan päästövähennystavoitetta. Tähän tarvitaan uhrautumista myös hallintoalueiden alkuperäisväestön edustajilta.

Kevin Väisänen istui tuolillaan naama peruslukemilla, vaikka hän todellisuudessa nauroi hiljaista nauruaan. Lopuksi van der Stel sanoi:

-        "Ehdotan, että mietintöä hiotaan ennen politbyroon kokousta siten, että kestävä kehitys ja hallintoalueiden alkuperäisväestön muodostama uhka otetaan huomioon. Tulevan ehdotuksen tulisi sisältää myös tapa, jolla hallintoalueiden alkuperäisväestö saadaan sijoitettua kestävän kehityksen mukaisiin asutuskeskittymiin."

Väisänen ja Jaap Van Der Stel olivat tavanneet jo viikkoja aiemmin Amsterdamissa ja sopineet, että turvallisuusstrategian esittelyyn jätettäisiin avoimeksi kohta, johon politbyroon edustaja puuttuisi. Näin varmistettaisiin, että strategia menee muutoksitta läpi politbyroon täysistunnossa. Tämä myös takaa, että Väisäsen ehdottamat miehistön lisäykset turvallisuusjoukoissa menevät läpi ilman vastalauseita.

Illalla Kevin Väisäsen Berliinin asunnossa kilistellään maljoja. Jaap Van Der Stel ehdottaa maljaa Euroopan yhtenäisyydelle. Lievästi humaltunut Väisänen yhtyy maljapuheeseen ja nostaa konjakkilasin ilmaan: ”Euroopan yhtenäisyydelle”.

Tarina jatkuu vielä jossain vaiheessa.