Kirjoitus on jatkoa
sarjalle, jonka aiemmat osat ovat:
Tapahtuu jossain
Väli-Suomessa. Euroopan federaatio on päättänyt eristää etniset
enklaavit ja siirtää muun väestön suuriin asutuskeskuksiin.
Jyrki Kataisen
kansainvälinen lentokenttä, Vantaa
Siististi pukeutunut
keski-ikäinen mies kävelee rauhallisesti kohti Pätkäkoskelle
menevää kotimaan lentoa. Hän on keskimittainen eivätkä hänen
kapeat kasvonsa ja ohimoilta harmaantuneet hiukset herätä
minkäänlaista huomiota Pätkäkoskelle matkustavien joukossa.
Kädessään hänellä on lentolaukku, jossa on matkatavarat
yöpymistä varten sekä pullo kallista skottilaista single malt
-viskiä lahjaksi ystävälleen.
Miehen nimi on
Andrew Jarvis ja hän on matkalla tapaamaan opiskelukaveriaan vuosien
takaa. Miehet lukivat yhdessä poliittista historiaa Cambridgen
yliopistossa ja ystävystyivät opintojen aikana. Jarvisin ura jatkui
myöhemmin biopolttoaineyhtiö Millcoren palveluksessa. Tuona aikana
hän vietti pitkiä työrupeamia Suomessa ja oppi pitämään tuosta
kummallisesta maasta ja sen asukkaista. Erityisesti hän rakasti
luonnon rauhaa, jota tiheästi asutusta Britanniasta oli vaikea
löytää. Nyt hän oli matkalla vanhan ystävänsä vapaa-ajan
asunnolle Härmätsaloon. Paikka oli hänelle ennestään tuttu.
Siellä he olivat vuosien varrella viettäneet saunailtoja, syöneet
hyvin ja juoneet useimmiten liikaa. Jarvis ei uskonut, että ruoasta
ja juomasta tulisi tälläkään kertaa puutetta.
Englantilaismies oli
hieman huolissaan ystävästään. Tämä nautti työstään eikä
yleensä kärsinyt stressistä, vaikka työpäivät saattoivat venyä
iltamyöhälle. Puhelimessa hän oli vaikuttanut vaisulta ja hieman
väsähtäneeltä. Toisaalta metsästysretki, saunominen ja muutama
viskipaukku luultavasti helpottaisivat oloa.
Jarvis kulki
lentokoneeseen johtavalle portille, joka näytti miehen astuttua
riittävän lähelle vihreää valoa ja portti avautui.
Härmätsalo
Kevin Väisäinen
istui vapaa-ajan asuntonsa nojatuolissa ja katseli läpi viimeisimpiä
raportteja videoruudulta. Hän katsoi myös Federaation
tietotoimiston uutislähetyksen, jossa käsiteltiin politbyroon
päätöstä keskittää asutus suurkeskuksiin hiilidioksidipäästöjen
hillitsemiseksi. Päätös koskisi kaikkia kansalaisia ja
toteutettaisiin vaiheittain alkaen Koilliselta hallintoalueelta,
jossa politbyroon lausunnon mukaan oli eniten varaa tiivistää
asutusta. Uutislähetyksessä ei mainittu sanallakaan suurkaupunkien
ympärillä olevien etnisten gettojen kohtalosta. Sellaista ei
tarvinnut kertoa kansalaisille.
Auton valot
heijastuivat seinälle ja samalla renkaat rahisivat pihan hiekkaa
vasten. Väisäsen kauan odottama vieras oli saapunut. Hän veti
kumisaappaat jalkaan, avasi oven ja astui ulos tervehtimään vanhaa
ystäväänsä.
- Terve, vanha
veikko! Pitkästä aikaa.
Tervehdysten jälkeen
Väisänen kuiskasi Jarvisille hiljaa: ”Huomenna metsästysretkellä
sanotaan ne asiat, jotka on tarkoitettu vain meidän korvillemme.”
Jarvis toki tiesi,
mitä hänen ystävänsä teki työkseen. Hän myös tiesi, että
Federaation turvallisuuspalvelun johtohenkilöiden täytyy
raportoida kaikista keskusteluistaan ulkomaalaisten kanssa.
Väisänen itse
mietti samoja asioita. Hän ei erityisemmin pitänyt sisäisestä
tarkastuksesta ja sen tiukkailmeisestä ja huumorintajuttomasta
komisariosta Madame Legrainista. Naisella oli ilmiömäinen kyky
tunnistaa valehtelu ja saada kuulusteltavan kainalot hikoilemaan.
Valehteluun Väisänen oli toki syyllistynyt. Uransa alkuaikoina
hännen kirjoittamansa raportti oli ollut hutaisten laadittu ja
Väisänen sai tästä nuhteita. Koska kerta oli ensimmäinen,
Väisänen selvisi laiminlyönneistään huomautuksella. Sen jälkeen
hän oli pitänyt huolen, että raporteista ei puutu mitään
olennaisia yksityiskohtia.
Metsästyskaudella
Väisäsellä oli tapana ottaa muutama lomapäivä ja kutsua
kavereitaan saunomaan ja ampumaan teeriä. Jarvisin hän oli viimeksi
tavannut yli viisi vuotta sitten, joten tapaaminen tuskin herättäisi
suurta huomiota. Tosin loma-asunnon sisällä käytävät keskustelut
päätyisivät turvallisuuspoliisin arkistoon ja niitä voitaisiin
käyttää häntä vastaan, jos hän joutuisi vaikeuksiin.
Toisaalta Väisänen
oli varmistanut, että saunamökki ja Härmätsalon Huhtakorvessa
sijaitseva metsästysmaja olisivat turvallisia. Saunamökissä ei
ollut lainkaan elektronisia laitteita. Varmuuden vuoksi Väisänen
käytti häirintälaitetta siltä varalta, että joku olisi ehtinyt
asentaa mökkiin kuuntelulaitteita. Euroopan federaatio ei luottanut
kehenkään, etenkään ulkomaalaisten kanssa seurusteleviin
turvallisuuspalvelun johtajiin.
Kun Jarvis oli
purkanut vähäiset matkatavaransa ja miehet olivat kertoneet
kuulumisensa pitkän ajan jälkeen, illan isäntä ilmoitti, että
olisi aika siirtyä saunan puolelle. Miehet ottivat pyyhkeet, pukivat
ylleen kylpytakin ja lähtivät astelemaan pihan poikki kohti
saunarakennusta. Ovella Jarvis huomasi Väisäsen tarkistavan jotakin
mutta ei viitsinyt kysellä mitään. Kun miehet olivat astuneet
kynnyksen yli, Väisänen totesi hiljaa:
”Nyt voidaan
puhua. Kukaan ei kuuntele.”
Molemmat
riisuutuivat ja astelivat saunan puolelle. Kiuas oli puulämmitteinen
eli sellainen, jonka omistamisesta tavallinen federaation kansalainen
olisi saanut usean tuhannen euron sakot. Turvallisuupalvelun
pääjohtajalle ei kuitenkaan kukaan tulisi sakkoja antamaan.
Jarvis mietti vanhan
ystävänsä viimeaikaisia toimia. Federaatio oli tekemässä samaa
kuin Pol Pot aikanaan Kamputseassa mutta päin vastoin. Pol Pot
siirsi ihmiset kaupungeista maalle, mutta federaatio siirtää
ihmiset kaupunkeihin ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Jarvis ei
ollut niin typerä, että olisi uskonut virallista selitystä.
Todellisuudessa tarkoitus oli tietysti helpottaa väestön valvontaa
ja estää kapinointi.
Väisänen heitti
löylyä kiukaalle. Vähän ajan päästä hän sanoi:
”Mites teillä
siellä MI6:ssa pyyhkii?”
Jarvisin ilme ei
värähtänyt. Toki hän ymmärsi, että Väisänen tiesi hänen
todellisen ammattinsa. Ei sen ollut tarkoituskaan olla mikään suuri
salaisuus. Jarvisin toimenkuvaan kuului yhteydenpito federaation
palveluksessa oleviin virkamiehiin ja fuusion myötä syntyneen
Vapaus ja demokratia -puolueen poliitikkoihin. Hänen peitetarinansa
ei ollut vedenpitävä eikä niin pitänytkään olla. Jarvis
tokaisi:
”Oliko tuo
punakhmerien matkiminen sinun ideasi?
Väisänen vastasi:
”Minun ideani se
ei ollut. Työryhmän puheenjohtajana kuitenkin sitouduin esitykseen.
Federaation perusta on mätä. Se ei kestä, mikäli haasteellisia
väestönosia ei eristetä tuottavasta populaatiosta. Kumarrus
ilmastonmuutokselle oli se hinta, joka turvallisuuden takaamisesta
lyhyellä tähtäimellä joudutaan maksamaan. Pitkällä tähtäimellä
federaatio on mennyttä. Yritän vain vähentää inhimillistä
kärsimystä, joka väistämättä seuraa liittovaltion hajoamista.
Entäs itse? Luuletko, että ne Norjassa koulutettavat sotilaat
pystyisivät kukistamaan federaation? Et kai voi olla niin naiivi?”
Jarvis rykäisi ja
vastasi samalla, kun Väisänen heitti lisää löylyä:
”Tiedän, että
nykyinen vastarintaliike ei riitä mihinkään. Federaation
kansalaiset tarvitsevat kuitenkin toivoa paremmasta. Vaatimatonkin
vastarintaliike riittää silloin, kun federaatio ottaa taas uuden
askeleen kohti totalitarismia.”
Jarvis tiesi, että
federaation turvallisuuspoliisi tietää Norjan leireistä Tromssassa
ja Altassa. Näin oli tarkoituskin ja leirien vaatimattoman
miesmäärän oli tarkoitus peittää vastarintaliikkeen todellinen
koko. Federaation ulkopuolella oli muitakin leirejä, joiden
osallistujamäärää turvallisuuspoliisi ei tiennyt.
Miehet poistuivat
saunasta ja istahtivat saunamökin verannalle. Syksy oli
Väli-Suomessa alkanut ja ilta oli pimeä. Väisänen sytytti
tupakan, joka sekin oli nykyisin kiellettyä federaation alueella,
mutta turvallisuuspoliisin varapääjohtajan ei tarvinnut piitata
sellaisista määräyksistä. Miehet avasivat olutpullot ja joivat
kulauksen. Koska Saksa oli federaation johtava maa, olut sentään
oli sallittua liittovaltion alueella.
Ystävykset
jatkoivat saunomista jonkin aikaa, juttelivat mukavia, joivat olutta
ja vihdoin lopettivat saunomisen. He palasivat takaisin Väisäsen
loma-asunnolle ja jatkoivat iltaa Jarvisin tuoma viskin merkeissä.
Federaation turvallisuuspoliisin kuuntelijat saivat kuulla, kun kaksi
keski-ikäistä miestä muisteli menneitä aikoja ja keskusteli
lapsistaan ja vaimostaan. Hieman puolen yön jälkeen miehet menivät
nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi edessä metsästysretki.
Huhtakorpi
Väisänen ja Jarvis
istuivat Huhtakorven metsästysmajan keittiön pöydän äärellä ja
nauttivat Väisäsen keittämää kahvia. Metsästysretkeltä oli
tuomisina kaksi ammuttua teeriurosta, joiden liha riippui parhaillaan
metsästysmajan kylmiössä.
Miehet olivat
kykkineet pari tuntia pusikossa hiljaa odotellen, että teeret
tulisivat miesten asettamien kuvien luokse. Jarvis ampui ensimmäisen
teeren ja vielä toisenkin, kunnes Väisänen ehdotti, että
siirryttäisiin metsästysmajalle. Väisänen itse ei pitänyt
metsästyksestä sinänsä vaan lähinnä sen tuomasta
mahdollisuudesta liikkua luonnossa ja raittiissa ilmassa. Siinä
unohtui mukavasti Berliinin ahdistava toimistokolossi ja sen
ilmastointilaitteiden läpi siivilöity sisäilma.
Matkan aikana miehet
eivät olleet keskustelleet paljon. Väisäsen tarkoituksena oli
kertoa suunnitelmistaan vasta jahdin jälkeen. Teerenpyynnistä
palattaessa Väisänen kehui ystävänsä metsästysonnea ja miehet
joivat siemauksen taskumatista. Siellä ei tällä kertaa ollut
Jarvisin tuomaa viskiä, vaan perinteistä suomalaista Jaloviinaa.
Väisänen tarkkaili ystävänsä ilmettä, kun tämä otti
kulauksen. Ilmekään ei värähtänyt. Jarvis totesi kuivasti:
- Olen saanut
parempaa brandya bangladeshilaisessa hotellissa.
Huhtakorven
metsästysmaja oli paikallisen Härmätsalon metsästysseuran
jäsenten käytössä. Väisänen ei ollut jäsen mutta oli hankkinut
luvan käyttää majaa kerran vuodessa omilla metsästysretkillään.
Majalle ei kuka tahansa eksyisi, koska se sijaitsi laajan Huhtakorven
metsäalueen keskellä ja sinne johtava hiekkainen metsätie oli
lukitun puomin takana. Väisänen toki muisti tarkistaa majan aina
kuuntelulaitteiden varalta. Sellaista ei löytynyt tälläkään
kertaa. Federaation turvallisuusviranomaisia ei kiinnostanut
syrjäisellä salomaalla sijaitseva hirsimökki, joka kaiken lisäksi
kökötti tyhjillään suurimman osan vuodesta.
Väisänen siemaisi
kahvia ja aloitti:
- Siitä
vastarintaliikkeestä… Uskon, että teillä on leirejä muuallakin
kuin Tromssassa ja Altassa. Minulla olisi sinulle ehdotus.
Jarvis kurtisti
otsaansa ja sanoi:
- Kuuntelen
mielelläni, mitä sinulla on sanottavana.
- Mitä jos
järjestäisin teille enemmän väkeä?
Jarvis osasi toki
odottaa jotakin tuollaista, mutta hän oli silti hämmästynyt.
Federaation turvallisuuspoliisin kakkosmies haluaa siirtyä
vihollisen puolelle. Hän ei sanonut mitään vaan nyökkäsi ja
antoi Väisäsen selittää suunnitelmansa pääkohdat:
”Käsivarren
maantie on yksi norjalaisen lohen pääreiteistä Euroopan
markkinoille. Lohta kuljettavat autot kulkevat usein tyhjillään
Norjaan. Ehdotan, että jatkossa niissä kuljetettaisiin
vastarintaliikkeen miehiä. Lasti purettaisiin Norjan puolella ja
ohjattaisiin koulutusleireihin. Sinun tehtäväsi on organisoida
kuljetukset siten, että viranomaiset eivät huomaa mitään
epäilyttävää.”
”Solutan
kuljetusten mukaan turvallisuuspalvelun agentteja, joiden
henkilöllisyyden ilmoitan teille hyvissä ajoin. Teidän
vastuullanne on varmistaa, että solutetut agentit raportoivat
säännöllisesti. Tarinat saatte keksiä itse, mutta niiden on
oltava riittävän uskottavia mutta kuitenkin valheellisia, jotta
toiminnan todellinen luonne ei paljastu ja hälytyskellot eivät ala
soida turvallisuuspalvelussa. Varmistamme raporttien tiedot
satelliitti- ja lennokkikuvilla. Ampukaa kaikki lennokit ja
järjestäkää satelliittikuvia varten jotakin, joka varmistaa
agenttien lähettämät tiedot.”
”Yhteyshenkilöni
ottaa sinuun yhteyttä säännöllisin väliajoin. Raportoi joukkojen
määrästä ja koulutuksen kehittymisestä hänelle.”
Jarvis istui hiljaa
ja mietti. Vihdoin hän kysyi:
- Entäs itse? Mitä
sinä aiot tehdä?
Väisänen vastasi:
- Jatkan työssäni
kuten ennenkin. Tiedän, että tämä kuulostaa epäilyttävältä.
Aion omalta osaltani ohjata turvallisuuspalvelua, jotta se katsoo
muualle eikä yritä iskeä vastarintaliikkeen kimppuun. Toiminnan
aika ei ole vielä, vaan nyt pitää vahvistaa omia joukkoja.
Jarvis ei täysin
luottanut vanhaan ystäväänsä. Hän tiesi, että tämä näki
federaation tulevaisuuden synkkänä ja mahdollisesti tuhoisana koko
mantereelle. Toisaalta hän epäili, pelasiko Väisänen kaksilla
korteilla ja valitsisi puolensa opportunistisesti sen mukaan, mikä
osapuoli pääsisi voitolle. Hän ajatteli kuitenkin, että tässä
vaiheessa kannattaa mennä mukaan. Koko ajan olisi seurattava,
pitääkö Väisänen oman osansa sopimuksesta. Jos ei pidä,
operaatio lopetettaisiin vähin äänin.
Turvallisuuspoliisin
päämaja, Berliini
Kevin Väisänen
istui rauhallisen näköisenä kokoushuoneessa yhdessä sisäisen
tarkastuksen komisario Justine Legrainin ja vastavakoilun
varapäällikkö Agneska Piechychnikin kanssa. Jälkimmäistä
Väisänen oli tavannut vain satunnaisesti. Hän oli se, jota
Väisäsen tiedot ensijaisesti kiinnostivat. Legrain kuitenkin
aloitti:
- Te olitte
kahdestaan MI6:n agentin kanssa metsässä valvonnan
ulottumattomissa. Mitä minun pitäisi ajatella tästä?
Väisänen nousi
hieman ja sanoi rauhallisesti:
- Kaikki olennainen
on kerrottu raportissani. En olisi voittanut Mr Jarvisin luottamusta,
jos olisimme keskustelleet loma-asunnossa ja nauhoittaneet
keskustelun. Mr Jarvis on tiedustelun ammattilainen ja ymmärtää
tällaiset asiat.
Luonnollisesti
Väisäsen raportilla ei ollut mitään tekemistä metsästysmajassa
käytyjen keskustelujen kanssa. Itse asiassa Väisänen oli
kirjoittanut raportin jo ennen Jarvisin tapaamista ja myöhemmin vain
hionut sen yksityiskohtia. Hän oli myös kertonut etukäteen
sisäiselle tarkastukselle tapaamisesta ja kertonut sen tarkoituksen.
Madame Legrain ei
tällä kertaa jatkanut Väisäsen grillaamista. Tarina oli uskottava
eikä siinä ollut aukkoja. Puolalaissyntyinen vastavakoilun
edustaja, rouva Piechychnik sen sijaan sanoi:
- Ehdotatte
raportissanne vastarintaliikkeen soluttamista. Miksi katsotte, että
sitä vastaan ylipäänsä kannattaa toimia? Meidän näkemyksemme
mukaan se ei muodosta merkittävää uhkaa federaation
turvallisuudelle.
Väisänen hengähti
syvään ja sanoi:
- Soluttaminen on
ennalta ehkäisevä toimenpide. Mr Jarvis myönsi Tromssan ja Altan
leirien olemassaolon. Olen kuitenkin vakuuttunut, että leirejä on
enemmän. Tarvitsemme tietoja leirien miesvahvuudesta ja sijainnista.
Pelkät satelliittikuvat eivät riitä. Tarkemmat
toimenpide-ehdotukseni löydät raportista.
Väisänen ja rouva
Piechychnik keskustelivat yksityiskohdista. Vastavakoilujohtaja
halusi, että puututtaisiin rekrytointiin ja tuhottaisiin
värväysorganisaatiot. Väisänen totesi tämän vaativan erittäin
paljon miehiä, paljon enemmän kuin soluttamisen. Rouva Piechychnik
näytti hyväksyvän Väisäsen perustelut, mikä oli suuri helpotus
miehelle. Tätä hän ei kuitenkaan halunnut näyttää vaan
pysytteli ilmeettömänä tuolissaan.
Kilpisjärvi
Vastavakoilun
agentti Aulis Korhonen istui latvialaisen rekan perävaunussa yhdessä
noin 30 muun vastarintaliikkeeseen värvätyn kanssa. Aulis oli itse
hakeutunut värvääjän luo Helsingissä. Tämä oli kuljettanut
hänet Tattarisuon teollisuusalueella sijaitsevan
teollisuusrakennuksen viereen. Kun Aulis astui sisään
tehdashalliin, hänen päähänsä pantiin huppu ja hänet kaadettiin
maahan, minkä jälkeen hänen kätensä ja jalkansa sidottiin
nippusiteillä. Tämän jälkeen hänet kannettiin hallissa olevan
pakettiauton tavaratilaan.
Pakettiauto ajoi
Korhosen arvion mukaan hieman yli tunnin ennen pysähtymistä.
Pakettiauton ovet avattiin ja joku astui sisään. Korhosen huppu
otettiin pois ja hän näki edessään kommandopipoon pukeutuneen
miehen. Tämä kertoi:
- Siirryt nyt
Norjaan menevään rekkaan. Matka on pitkä, mutta teillä kaikilla
on riittävästi ruokaa peräkärryssä. Auto pysähtyy
säännöllisesti ja päästää teidät tarpeillenne. Pysähdykset
ovat harvassa, joten älä juo liikaa nestettä.
Kommandopipoinen
mies katkaisi nippusiteet jaloista ja talutti Korhosen rekan luokse.
Kun oli päästy peräkärryn luo, hän katkaisi nippusiteet myös
Korhosen käsistä. Lopuksi hän sanoi:
- Loppumatkan ei
pitäisi olla yhtä epämukava.
Sitä se kuitenkin
oli. Perävaunu oli kylmä ja kolkko. Lisäksi voimakas kalan haju
turrutti hajuaistin. Muutaman tunnin jälkeen nuori Aulis pystyi
kuitenkin rentoutumaan ja torkkumaankin muutaman tunnin.
Aamuyöstä
tuntikausien matkustamisen jälkeen rekka pysähtyi ja ulkoa alkoi
kuulua puhetta. Federaation rajavartijat avasivat peräkärryn
takaovet ja katsoivat kärryn sisään taskulamppujen kanssa. Kun he
näkivät, että lasti suurin piirtein vastasi kuormakirjan tietoja,
he sulkivat ovet. Kuljettaja käveli takaisin hyttiin ja käynnisti
auton.
Noin tunti oli
kulunut rajalta, kun auto pysähtyi. Takaovet avattiin ja
maastopukuinen mies viittoili värvättyjä tulemaan ulos autosta.
Aulis Korhonen vääntäytyi ulos muiden mukana. Maastopukuinen mies
alkoi puhua englanniksi:
- Tervetuloa
Norjaan! Minun nimeni on Ove Aunli ja tuolla linja-autossa istuu
Björn Dähli. Me viemme teidät sotilaskoulutukseen. Olkaa hyvä ja
siirtykää linja-autoon.
Kun porukka alkoi
siirtyä kohti linja-autoa, Aunli pani kätensä Auliksen olkapäälle
ja sanoi.
- Sinä saat tulla
kanssamme Tromssaan. Nuo muut menevät Altaan.
Aulis totteli, koska
häntä oli käsketty menemään joukon mukana ja pidättäytymään
vastarinnasta. Häntä hieman epäilytti se, että hänet oli otettu
erilleen muista värvätyistä. Aunli avasi linja-auton taakse
pysäköidyn maastoauton takaoven ja sanoi:
- Astu sisään.
Autoa ajaa kuljettajani Vegard Ulvang.
Hymyilevä nuori
mies heilautti Aulikselle kättä. Aunli istuutui Auliksen viereen
takapenkille ja sanoi:
- Matka Tromssaan
kestää noin kolme tuntia. Pysähdymme ruokatauolla Skibotnissa. Kun
pääsemme Tromssaan, kerron lisää.
Samalla mies nojasi
taakse päin ja sulki silmänsä eikä herännyt kuin hieman ennen
Tromssaa. Aulis istui koko matkan hiljaa. Nukkuminen ei nyt
maistunut. Tromssan kaupungin näkyessä Aunli huudahti:
- Jaahas! Ollaan
melkein perillä. Vegard ajaa meidät lentokentälle. Sieltä
jatkamme lentokoneella Huippuvuorille.
Aulis ei
erityisemmin riemastunut, kun hän kuuli määränpään. Hän ei
sanonut mitään vaan hymyili teennäisesti. Käsky oli katsoa ja
lähettää tietoja, kun oltaisiin perillä. Aulikseen kiinnitetty
GPS-siru kertoisi vastavakoilulle Auliksen reitin, joten mitään
syytä huoleen ei ollut ainakaan vielä.
Tarina jatkuu viimeisessä osassa jonkin ajan kuluttua.