Poliittista oikeudenkäyttöä

Vuonna 2007 olin kovasti vihainen ja ehkä vähän naiivikin, kun kirjoitin tuolloisesta vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisesta, joka oli tehnyt tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Kuvittelin vielä, että Suomessa sananvapaus olisi tärkeä perusoikeus. Myöhempinä vuosina huomasin, että näin ei ollut. Moni kannatti toki sananvapautta puheissaan mutta käytännössä rajasi tiettyjen mielipiteiden esittämisen sananvapauden ulkopuolelle.

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli ennen Puumalaisen kautta vähemmistövaltuutettuna käytännössä maannut käyttämättä tai ainakin vähän käytettynä. Puumalainen haki inspiraatiota valtionsyyttäjä Mika Illmanin väitöskirjasta ”Hets mot folkgrupp” (2005), jossa Ilman linjasi periaatteet sananvapauden rajoittamiseksi. Periaate oli, että ajatella saa mutta ääneen ei saa lausua.

Myöhemmissä ”sananvapausrikoksiin” liittyvissä oikeudenkäynneissä, joissa Illman usein itsekin esiintyi, luotiin se jo vakiintuneeksi muodostunut nykypäivänäkin vaikuttava oikeuskäytäntö. Illman oli toki tunnistanut pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan väljäksi. Hänen tunnetuin sitaattinsa lienee tämä:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla on lainkäyttäjälle jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Tässä Mika Illman on täysin oikeassa. Ansio tosin kuuluu vuonna 1990 oikeusministerinä toimineelle Tarja Haloselle, joka ajoi väljästi muotoillun pykälän läpi Eduskunnassa. Illman itse ei kuitenkaan vienyt pykälää loogiseen äärimmäisyyteensä vaan syytti ennen siirtymistään muihin tehtäviin riittävän monta kertaa, jotta tapa tulkita lakia vakiintui. On epäselvää, toimiko Illman omin päin ajaessaan tiukkaa tulkintaa väljälle laille, vai saiko hän toimeksiannon jostain ylempää.

Toiviainen etsii äärimmäisyyksiä

Kiihotusrikosten täytäntöönpanossa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Monet kirjoitukset, joista oli jaettu tuomioita käräjillä, eivät koskaan kadonneet internetistä, vaan niistä löytyi jopa useita kopioita ja löytyy edelleen. Mikko Ellilän vanha kirjoituskin löytyy yhdellä haulla. Viimeistään internetin arkistosta löytyy kopio poistetuistakin kirjoituksista.

Lisäksi maailmasta löytyy paljon nykypäivän suvaitsevaiselle moraaliselle paremmistolle epämieluisaa aineistoa, joka tosin on kirjoitettu, ennen kuin kiihottaminen oli rikolliseksi säädetty. Monien muinaisten vihakirjoitusten kirjoittajatkin ovat jo menneet manan majoille.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen halusi lopun moiselle rikollisuudelle. Ensiksi hänen aloitteestaan Päivi Räsäsen Uuden Testamentin roomalaiskirjeitä siteeraavasta twiitistä käynnistettiin esitutkinta. Myöhemmin mukaan liitettiin vuodelta 2004 Luther-säätiön sivuilla julkaistu pamfletti, jossa Räsäsen väitetään panettelevan ja solvaavan homoseksuaaleja.

Tätä ennen Poliisi oli jo päättänyt, että esitutkintaa ei aloiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Markku Silen totesi päätöksen jälkeen ja ymmärsi selvästi, mihin kiihkoilu johtaa:

” Mikäli esimerkiksi joidenkin Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin sellaisenaan täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, olisi myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen lähtökohtaisesti kiihottamisrikoksena rangaistava.”

Jos Raamatussa on lainvastaista materiaalia, Raamatusta on joko poistettava lainvastaiset osat tai kirja on kokonaan poistettava yleisön saatavilta. Vielä nykyisenä mielipuolisena aikana uskon, että valtaosa ihmisistä ymmärtää Raamatun sensuroinnin mielettömyyden.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ennen vuotta 2011 mainittu seksuaalista suuntautumista kansanryhmää määrittävänä tekijänä. Räsäsestä saadaan kuitenkin taannehtivasti rikollinen, jos tulkitaan, että rikollinen sisältö on edelleen ”yleisön saatavilla” eli kyseessä on ns. jatkettu rikos.

Jännän äärellä

Räsäsen tapauksessa ollaan jännän äärellä sekä sanan- että uskonnonvapauden kannalta. Räsänen otti twiitissään kantaa tapaan, jolla kirkko osallistui Pride-tapahtumaan. Tueksi hän esitti otteen roomalaiskirjeestä.

Luther-säätiön pamfletissa hän esitti perinteisen kristinuskon mukaisen käsityksen homoseksuaalisuudesta, ilmaisi kielteisen käsityksen homoliitoista ja puolusti perinteistä miehen ja naisen avioliittoa yhteiskunnan perustana.

Jos Räsänen tuomitaan, uskonnonvapaudella pyyhitään takapuolta. Aiemmin pelkästään sananvapautta on rajoitettu ja sen käyttäjiä pyritty nöyryyttämään kiihotustuomioilla.

Mikäli Toiviainen onnistuu,  tuomio avaa uusia mahdollisuuksia ihmisten rankaisemiseen ja voi johtaa jopa oikeisiin kirjarovioihin eikä pelkästään virtuaalisiin. Olli Pusa varoitteli niistä kirjoituksessaan Oikeassa Mediassa. Käytännössä koko länsimainen kulttuuriperintö on vapaata riistaa kiihkomielisille sensoreille.

Kiihotuslaki kertoo pyrkimyksestä totalitarismiin

Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä oli aikanaan laaditu siten, että kuka tahansa saataisiin sen avulla tuomituksi vankileirille. Tavarajunien kolistessa miljoonat neuvostokansalaiset kuljetettiin maan etäisimpiin kolkkiin tappavaa pakkotyötä tekemään.

Pykälällä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on paljon yhteistä historiallisen edeltäjänsä kanssa. Sen avulla voidaan kuka tahansa tuomita, kun tulkitaan kirjoitusta tarkoituksellisen pahantahtoisesti, otetaan lauseita irti asiayhteydestä ja unohdetaan kirjoituksen kokonaisuus ja konteksti. Totuus ei kiihotusoikeudenkäynnissä ole mikään puolustus.

Kiihotuspykälä on myös luonteeltaan postmoderni eli ihmisen syntyperä vaikuttaa siihen, joutuuko hän syytettyjen penkille vai ei. Itse en muista ainuttakaan maahanmuuttajataustaista, joka olisi joutunut asiasta käräjille. Ensimmäinen ehdokas on iranilaismielinen islamisti Hussein Al-Taee, joka kampanjoi ”Rauhan Taeena” itsensä eduskuntaan tukenaan Tarja Halosen ja Rauli Virtasen kaltaisia tunnettuja vaikuttajia. Yksi mahdollisuus on, että Al-Taeen paljastuminen antisemiitiksi ja islamistiksi oli liian kova paikka. Siksi rinnalle tarvittiin Juha Mäenpää ja Päivi Räsänen. Etenkin Räsänen on onnistuneesti vienyt huomiota Al-Taeen tapaukselta. Oliko tämä kenties tarkoituksellista?

Kiihotuspykälä on romuttanut sananvapauden, politisoinut oikeuslaitoksen, tehnyt selvää uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä.Kaiken lisäksi valtaeliitti on kiristämässä ruuvia entisestään, kun maalittamista tuodaan rikoslakiin kovia kokeneen Ylen toimittajan itkeskelyn säestämänä. Mikäli laki toteutuu, lisää syyttömiä ihmisiä tuomitaan.

Sananvapauden rajoituksia tarvitsevat ainoastaan ne, joiden mielipide ei pärjää julkisessa keskustelussa, koska se perustuu valheelle. Valhe tarvitsee suojakseen sensuuria, ei totuus. Totuus vaientaa valheen, ei sensuuri. Valtamedian keskustelussa asia on käännetty päälaelleen. Sananvapautta käyttävät yksityiset kansalaiset ovat uhka heitä arvokkaampien ihmisten eli virkamiesten ja toimittajien sananvapaudelle. Vain rajoittamalla tavallisten kansalaisten sananvapautta "todellinen sananvapaus” voi toteutua.

Järkeilijät

Suomalaiset ovat keskimäärin lainkuuliaista kansaa. Siksi joukostamme löytyy niitä, joiden mielestä kiihotusoikeudenkäyntien vastustaminen on väärin ja”oikeusvaltion pitää antaa toimia”. Näille ihmisille ei voi kuin nauraa. Jokainen sortokoneisto on aina käyttänyt epäoikeudenmukaista lakia sumuverhona sortotoimilleen. Sitä varten oli Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä, jotta ihmiset saatiin leirille ”laillisesti”.

Esimerkkinä järkeilijästä otan Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksen. Siinä Jaakko Heinimäki osoittaa, miten kirkko ja sen julkaisut ovat etääntyneet varsin kauas kristillisyydestä ja omaksuneet modernin vasemmistoliberalismin karvoineen päivineen:

” Raamattu ei nauti syytesuojaa. Raamattua voi siteerata myös rikollisella, loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.”

”Jos joku alkaisi tylyttää Helsingin juutalaista seurakuntaa ja poimisi sanomansa vahvistukseksi Uuden testamentin kaikkein antisemitistisimmät jakeet, kyseessä olisi varmasti rikoksen tunnusmerkistön täyttävä hyökkäys kansanryhmää vastaan.”

Heinimäki ei ymmärrä, että kyse on uskonnonvapaudesta. Hän voi olla eri mieltä Räsäsen kanssa, mutta hän sortuu heittämään ensimmäisen kiven. Virallisen kirkon kommenteissa Räsäsen mielipiteet on ensin tuomittu ja sen jälkeen on puolustettu uskonnonvapautta. 

Heinimäen hypoteettisella esimerkillä ei puolestaan ole mitään tekemistä Räsäsen argumentin kanssa. Hänen käsityksensä Raamatun syytesuojasta on typeryydessään uskomaton. Jos hänen kaltaisensa saavat päättää, kirjaroviot ovat totta pikemmin kuin uskommekaan.

Lapsilisiä ja moraalista paheksuntaa

Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubakin ajattelematon Facebook-kommentti käynnisti mediassa moraalisen paheksunnan, ja monilla oli kiire irtisanoutua hänen mielipiteistään. Tämä moraalisen närkästyksen vyöry muistuttaa monella tavalla aiemmin julkisuudessa nähtyjä rasismikohuja, ja jälleen kerran nähtiin, miten keskustelu hyvinvointivaltion ongelmista estetään ja tyrmätään heti alkuunsa.

Hyvinvointivaltion ongelmat

Perusongelma on tietysti se, että veronmaksajan rahoille on olemassa rajoittamaton määrä hyviä käyttökohteita, mutta rahaa on rajallinen määrä käytettävissä.

Yhteiskunnassa, jossa yli 40 prosenttia kaikesta rahasta kiertää julkisen sektorin kautta, järjestelmä ja sitä ylläpitävät rakenteet ovat todella suuria. Järjestelmä ei kestä, jos maksajien suhteellinen osuus laskee liikaa suhteessa etujen saajiin. Kun järjestelmä on pystyssä, sen sisällä toimivat varmistavat olemassaolonsa eli budjettirahoituksen liioittelemalla oman alansa ongelmia.

Hyvinvointivaltioon sisältyy kannustimia, jotka edistävät vastuutonta käyttäytymistä. Hyvinvointivaltio eristää ihmisen omien päätösten negatiivisista seurauksista. Tämä on näkynyt julkisuudessa kerrotuista tarinoista, joissa kaksi aikuista on löytänyt toisensa ja toinen aikuisista hylkää oman teini-ikäisen lapsensa uuden onnen tähden.

Hyvinvointivaltio luo oikeuksia tyhjästä. Tätä kuvaa hyvin Ylen toimittajan A-studiossa Saul Schubakille esittämä kysymys: ”Eikö köyhillä ole oikeus lisääntyä?” Hyvinvointivaltion luomille positiivisille oikeuksille on tyypillistä, että jollekin toiselle syntyy pakko kustantaa nämä oikeudet. Hyvinvointivaltio, jota nimimerkki Kumitonttu kutsuu ”liberaaliksi fascismiksi”, perustuu tasa-arvoideologiaan, jossa ihmisille pyritään takaamaan tasa-arvoinen oikeus toteuttaa mielihalujaan. Siksi köyhillekin tarvitaan oikeus lisääntyä, jos se sattuu heitä huvittamaan.

Kiellettyä on sen sijaan sanoa, että jotkut ihmiset eivät sovi vanhemmiksi eikä heidän pitäisi hankkia lapsia. On myös väärin todeta, että vanhempien pitäisi itse elättää jälkikasvunsa. Vanhemmuus ei ole mikään oikeus vaan lahja, johon sisältyy joukko velvollisuuksia.

Vasemmistopersu

Auralainen Torsti Äärelä kommentoi pitkästä aikaa politiikkaa ja tunnustautuu vasemmistopersuksi. Minulle on välillä epäselvää, mitä vasemmistopersu tai ”kristillissosiaalisuus” Perussuomalaisten yhteydessä tarkoittaa.

Jos haluaisin tulkita vasemmistopersulaisuutta pahantahtoisesti, sanoisin, että vasemmistopersu kannattaa sosiaalidemokratiaa ja suurta julkista sektoria. Vasemmistopersu kannattaa yli 40 prosentin kokonaisveroastetta ja sitä, että hyvinvointivaltion rahoittamiseen otetaan uutta velkaa 8 miljardia euroa vuodessa.

En halua tulkita Äärelää noin yksioikoisesti. Hän kuitenkin ampuu kirjoituksessaan pahasti ohi usean eri maalin:

”Monikulttuurisuus-kritiikin taustalla on vieraantuminen omasta perinteestä. Islam-vihan taustalla on se, että omaa kristillistä perinnettä ei enää mielletä järkeväksi.”

Olen itsekin lukenut tarpeeksi uusateistien islam-kritiikkiä, jotta voin allekirjoittaa ainakin osan tuosta. Vaatimukset ympärileikkauksien kieltämisestä ja tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lopettamisesta edustavat ainakin jossain määrin ”sekulaaria fundamentalismia” eli pyrkimystä rajata aggressiivisen islamin (ja sen mukana minkä tahansa muunkin uskonnon) toimintamahdollisuuksia ja näin turvata sekularismin asema. Toisaalta Äärelä unohtaa islamin omat perinteet eli sharia-lain ja pyrkimyksen alistaa muut uskonnot valtansa alle.

Monikulttuuri- ja islam-kritiikki johtuvat suurelta osin valtiovallan ja myös kirkon liioitellusta suvaitsevaisuudesta ja pyrkimyksestä vähätellä vieraan kulttuurin ikäviä piirteitä. Kirkon piiristä löytyy islamin ymmärtäjiä, erityisesti Pääkaupunkiseudulta, mutta on myös niitä, jotka suhtautuvat realistisesti islamiin. Kirkon oma ”notkean moderni” (Äärelän termi) osasto on lisäksi tehnyt parhaansa hämärtääkseen kristinuskon opetuksia ja pyrkinyt muokkaamaan kirkon opit paremmin yhteensopiviksi vasemmistoliberaalin suvaitsevaisuuden, ympäristöideologian ja hyvinvointivaltion kanssa.

Otan tähän vielä yhden Schubakin tapaukseen viittaavan kohdan:

”Arvot ovat koventuneet ja se ei näy enää pelkästään kritiikkinä maahanmuuttajia kohtaan vaan kritiikkinä sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevia kohtaan.”

Schubak on vielä nuori poika ja nuoressa iässä ihminen luulee tietävänsä kaiken tarpeellisen, vaikka ymmärrys ei ole vielä kehittynyt kokemuksen kautta. ”Sosiaalisesti heikommassa asemassa olevien” arvostelu on hyvinvointivaltiossa tabu, koska valtaideologia näkee heidät ensisijaisesti uhreina eikä omista valinnoistaan vastuussa olevina ihmisinä.

Kaikki eivät ole saaneet hyviä eväitä elämää varten, mutta monet ”sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat” olisivat voineet tehdä toisenlaisia valintoja, jolloin he eivät ehkä olisi sosiaalisesti niin heikossa asemassa. Uhriutumisesta ja uhristatuksen tavoittelusta on tullut niin yleistä, että ehkä se hyödyttää joitakin, ainakin järjestelmän palvelijoita. Kun olet uhri, et ole vastuussa ja hyvinvointivaltio auttaa.

Agitaattori

Äärelä on monessa mielessä järkevä ja maltillinen kirkonmies, joten ei hänestä sen enempää. Kuuntelen ajoittain radiosta aamuhartautta automatkoilla. Tämän radiolähetyksen parissa olen kuunnellut poliittisia palopuheita, joita on esittänyt Vuosaaren seurakunnan pastori Kai Sadinmaa.

En tuntenut kyseistä henkilöä ennalta, joten palopuheet tulivat yllätyksenä. Mietin, mitä hartausohjelmaa aikanaan kuunnellut isoäitini olisi sanonut, jos hän olisi joutunut kuuntelemaan Sadinmaata. Luultavasti hän ei olisi kauheasti tykännyt.

Wikipedian mukaan Sadinmaa on todennut seuraavaa Helsingin Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa:

”Jos kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko, sen ei tule kiltisti tyytyä hoivaamaan nykypolitiikan uhreja, vaan sen on vaadittava täydellistä suunnanmuutosta. Kirkon on politisoiduttava. Pappien on lopetettava kristityn sisäiseen elämään keskittyvä psykopaapatus ja saarnattava rohkeasti poliittista evankeliumia. Piispojen pitää ottaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jumalanpalveluselämän keskipisteenä on oltava yhteiskunnallinen todellisuus. Seurakuntien tulee tehdä yhteistyötä oikeudenmukaista maailmaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.”

En tiedä, miten radikaalina Äärelä Sadinmaata pitää. Minusta Schubak on tökeröistä lausunnoistaan huolimatta pohjimmiltaan huolissaan järjestelmän kestävyydestä. Tällainen kuva minulle tuli hänen haastattelustaan A-studiossa. Schubak ymmärtää eri asioiden väliset suhteet huomattavasti paremmin kuin Sadinmaa, joka keskittyy huutamiseen hyvinä pitämiensä poliittisten tavoitteiden puolesta ajattelematta ja ymmärtämättä. Sadinmaa on poliittinen aktivisti papin kaavussa ja haluaa valjastaa kirkon aktivismin välikappaleeksi. Jeesuksella on tässä vain välinearvoa.

Äärelä tekee kirjoituksessaan virheen, kun hän kutsuu Schubakia radikaaliksi. Toki hän on radikaali, jos häntä verrataan Sadinmaahan, joka saa ajatuksilleen palstatilaa valtakunnan päälehdessä ja äänelleen kantavuutta julkisrahoitteisella radiokanavalla. Sadinmaan hulluuden edessä Schubakilla ei ole mitään mahdollisuuksia.

Henkilökohtaista ja poliittista

Ruotsin vaalikohu ei ota laantuakseen. Äskettäin Ruotsindemokraattien valtiopäiväedustajat marssivat ulos valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksesta, koska he eivät pitäneet pappina toimineen Tukholman hiippakunnan piispa Eva Brunnen saarnasta.

Ne, jotka lukivat asiaa koskevan uutisen Helsingin Sanomista, saivat tietysti asialle lehden linjaan sopivan selityksen. Todellisuudessa Ruotsindemokraatteja ärsytti saarnan kohta, jossa Brunne otti kantaa vaalitulosta ja Ruotsindemokraatteja vastaan Tukholmassa mieltään osoittaneiden puolesta:

”Eilisiltana useita tuhansia ihmisiä kokoontui Tukholmassa ja maan muissa osissa osoittamaan mieltään. He huusivat halveksuntaansa niille, jotka tekevät eroja ihmisten välille. Sille rasismille, jonka mukaan sinä et ole samanarvoinen kuin minä. Sinulla ei ole samoja oikeuksia kuin minulla. Sinä et ole tarpeeksi arvokas elämään vapaudessa ja tämä vain siksi, että olemme sattuneet syntymään eri puolilla maailmaa. Ei ole demokratian arvon mukaista tehdä eroa ihmisten välille.”

Piispa Brunne liittyi siis ruotsalaismedian johtamaan kuoroon paheksumaan yhdessä Ruotsindemokraatteja. Brunne käytti saarnaansa ilmaistakseen poliittisen mielipiteensä ja antaakseen tukensa Ruotsindemokraatteja vihaaville mielenosoittajille

. Ei ole mitenkään tavatonta, että papilla tai piispalla on poliittisia mielipiteitä. Joku voi kuitenkin olla sitä mieltä, että valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen saarnassa ei ehkä kannattaisi esitellä omaa poliittista oikeaoppisuuttaan.

Eva Brunne on nimittäin taustaltaan sosialidemokraatti, sillä hänellä on ollut useita kirkollisia luottamustehtäviä puolueen palveluksessa. Brunne on myös Ruotsin ensimmäinen avoimesti lesbo piispa. Hän elää rekisteröidyssä parisuhteessa pappi Gunilla Lindenin kanssa.

Brunne väitti tulkinneensa saarnassa evankeliumia nykyaikaan sopivalla tavalla. Hän kuitenkin teki henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista. Brunnen tausta ja hänen saarnansa sisältö kertovat, miten Ruotsin valtaideologia eli moderni vasemmistoliberalismi vaikuttaa Ruotsin kirkon sisällä.

Enemmän kuin yhden kirjan lukija

Helsingin Sanomien kolumnisti Johanna Korhonen moittii kolumnissaan yhden kirjan omistajia, joita hänen sanojensa mukaan tapaa kaikkialla. Kirjoituksen rivien välistä on luettavissa, että Korhonen itse ei kuulu heihin vaan häneltä löytyy hyllystä useita kirjoja. Korhonen pitää siis itseään kehittyneempänä ihmisenä kuin näitä yhden kirjan lukijoita.

Korhonen on piispa Eva Brunnen tavoin tehnyt henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista. Korhonen on lesbo ja elää parisuhteessa naisen kanssa. Hän haastoi työnantajansa Alma Median oikeuteen syrjinnästä ja sai oikeudelta muhkeat 80 000 euron vahingonkorvaukset. Usean kirjan omistaminen kannattaa näköjään myös taloudellisesti.

Korhosen kirjoituksen pahiksena toimii ”Vähältä-piti-arkkipiispa” Miikka Ruokanen, joka Korhosen mukaan oli sanonut kirkon olevan vaarassa, koska länsimaiden valtakulttuurien vaikutus mädättää kirkkoa sisältä päin. Ruokanen on tosiaan sanonut näin Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa pitämässään puheessa 29.9.2010.

Kirjoituksensa alussa Ruokanen toteaa:

”Ajan "postmodernistinen" henki kirkossa vähättelee, suorastaan halveksuu oppia ja opillisuutta. "Ei oppi ole tärkeä, elämä ja rakkaus ovat olennaisia." Varmoja väitteitä vältetään ja arvostellaan. Kaikenlainen "dogmaattisuus" on pahasta.”

Ruokanen siis arvostelee kirkon sisälle soluttautunutta modernia vasemmistoliberalismia. Ruokanen sanoo liberaalien teologien kiinnittävän paljon huomiota sekulaareihin teemoihin ja ottaa esimerkiksi sukupuoli-identiteetin. Hän toteaa, että Suomessa keskustelu ei tule pysähtymään sukupuolineutraaliin avioliittoon. Hän käyttää esimerkkinä Ylioppilaslehden kirjoitusta, jossa vaaditaan polyamoristen (=lukumääräneutraalien) avioliittojen sallimista.

Ruokanen väittää myös:

”Mikäli Suomen kirkko seuraa Ruotsin kirkon mallia ja omaksuu mitä todennäköisimmin meilläkin säädettävän lain ns. sukupuolineutraalista avioliitosta, ajanoloon ne, jotka vielä opettavat perinteistä kristillistä avioliittoa, tullaan kriminalisoimaan: heidän opetuksensa "edistää epätasa-arvoa, loukkaa ihmisoikeuksia, on diskriminoiva".”

Tämä on jo toteutunut naispappeuden vastustajien kohdalla. Heitä kirkko on jo hiljalleen heittämässä ulos. Ruokanen kysyy:

”Ennen pitkää joudumme kysymyksen eteen: Onko tulevaisuudessa enää uskonnonvapautta niille, jotka pitäytyvät Raamatun mukaiseen oppiin kristillisestä avioliitosta?”

Moderni vasemmistoliberalismi on lopputuloksen tasa-arvoon pyrkivä vasemmistolainen ideologia, jonka tavoitteena on luoda ihanneyhteiskunta ilman hegemoniseen valta-asemaan perustuvaa syrjintää. On täysin perusteltua pelätä, että vain perinteisen kristillisen avioliittokäsityksen hyväksyvät papit ajetaan samalla tavalla marginaaliin kuin naispappeuden vastustajat. He voivat lisäksi joutua syytteeseen syrjinnästä maallisessa tuomioistuimessa, kuten yhteistyöstä naispappien kanssa kieltäytyneet ovat jo saaneet kokea.

Olen tässä blogissa kirjoittanut paljon modernin vasemmistoliberalismin ristiriidasta perinteisen sananvapauden kanssa. Moderni vasemmistoliberalismi ei siis todellisuudessa ole mitään liberalismia, koska se on luonteeltaan totalitaarista eikä se salli omatunnon vapautta. Se pakottaa myös ei-valtiolliset organisaatiot noudattamaan omaa täydellisen syrjimättömyyden periaatettaan.

Korhosen kirjoituksesta löytyy myös hyvis. Hän on Helsingin piispa Irja Askola, joka puhui Turun kulttuurifoorumissa ”erimielisyyden etiikasta”. Sitä tarvitaan, jotta ihmiset voivat olla eri mieltä mutta silti kunnioittaa toisiaan ja käyttäytyä asiallisesti.

Askolan ”erimielisyyden etiikka” kuulostaa kauniilta mutta kertoo vain modernien vasemmistoliberaalien omista preferensseistä. He uskovat dialogiin sinänsä, eivät dialogin lopputulokseen. ”Erimielisyyden etiikan” mukaan kaikki ovat tasapuolisesti oikeassa. Kiellettyä on ainoastaan sanoa, että toinen on väärässä. Tällainen ei kuulu Korhosen peräänkuuluttamaan ”sivistykseen”.

Sivistyksen rappio

Paradoksaalisesti ne, jotka peräävät sivistystä, eivät itse aina käyttäydy erityisen sivistyneesti eri mieltä olevia kohtaan. He eivät epäröi leimata toisinajattelijoita rasisteiksi, suvaitsemattomiksi, fundamentalisteiksi tai homofobeiksi. He siis tuntevat moraalista ylemmyttä ja kokevat sen vuoksi olevansa oikeutettuja tuomitsemaan kuten Tukholman piispa Eva Brunne tai toimittaja Johanna Korhonen.

Moraalinen ylemmyys syntyy siitä, että kannatetaan oikeita asioita. Ollaan vähemmistöjen ja kehitysmaiden asukkaiden puolella valtaa pitäviä pahoja länsimaisia heteromiehiä vastaan lopputuloksesta välittämättä. Prosessi itsessään on tärkeämpi kuin tulos. Tarvitaan dialogia ja loputonta terapiaa, jotta ongelmat väistyvät. Vähemmistöjen hyveitä korostetaan ja enemmistön arvoja vähätellään niiden rinnalla.

Kirkko on modernille vasemmistoliberaalille arvokas, koska ”se tekee paljon hyvää”. Oppi ja pelastussanoma ovat silloin vain tiellä, koska oppiin voi sisältyä syrjiviä ajatuksia. Ehkä Jeesuskin oli queer, jolla oli ”epätarkka sukupuolinen identiteetti”.

Itse uskon, että reaalimaailman rajoitukset tulevat lopulta vastaan ja tekevät modernin vasemmistoliberalismin elinkaaresta lyhyen. Kun yhteiskuntaa ylläpitävät instituutiot näivetetään muuttamalla ne samaa teennäisen suvaitsevaista ideologiaa suoltaviksi toinen toistensa klooneiksi, ulkopuolisen vihamielisen ideologian ei ole vaikea ottaa haltuunsa sitä, mikä jää jäljelle.

Modernin vasemmistoliberaalin prototyyppi

Jos haluaa ymmärtää, mitä tarkoitan puhuessani vasemmistoliberaalista, kannattaa lukea Jukka Relanderin kolumni Uuden Suomen sivustolta. Relanderin tekstistä voi nähdä, mihin suuntaan osa kirkon jäsenistä ja jopa papeista haluaisi kirkkoa viedä. Lisäksi teksti havainnollistaa hyvin modernin vasemmistoliberaalin tapaa hahmottaa arvokysymyksiä.

Relander kehuu uutta arkkipiispaa seuraavasti:

”Mäkinen alkoi ensi töikseen eheyttää kirkkoa. Uusi arkkipiispa puhui sovinnosta ja yhtenäisyydestä.”

Muistaakseni Mäkinen luonnehti itseään tasa-arvoiseksi keskustelijaksi eli sellaiseksi, joka käy mahdollisimman vähän ketään ärsyttävää terapiadiskurssia. Vasemmistoliberalismissa tämä tarkoittaa, että ketään ei loukata. Mielipide-eroja ei ole, jos kaikki ovat yhtä paljon oikeassa.

Relander vetää mutkat suoriksi ja tekee kakkoseksi jääneestä Miikka Ruokasesta huonon häviäjän:

”Ruokanen toimi toisin. Kommentillaan hän alkoi hajottaa kirkkoa heti, kun valkoinen savu suitsusi piipusta. Uskokaa kun sanon, että näissä vaaleissa kirkko voitti. ”

Ruokanen halusi pitää kiinni Raamattuun pohjautuvasta kirkon opista enemmän kuin Mäkinen. Tämän Relander tulkitsee hajottamiseksi. Todellisuudessa Ruokanen toivotti onnea ja siunausta Mäkiselle tulevassa tehtävässään.

Syntiset

Nykypäivänä ei ole itsestään selvää, että kirkon jäsenet pitäisivät kirkkoa moraalisena auktoriteettina eli sellaisena, joka sanoisi, mikä on oikein ja mikä on väärin. On muodikkaampaa määrittää moraalikäsitykset itse kuten Relander. Ihminen on kaiken mitta eikä mitään ihmisen haluja suurempaa ole.

Kirkossa toimii joukko ihmisiä, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Näille Relander toivoo kurinpitotoimia:

”Mäkisellä on ollut tiukka linja niitä kohtaan, jotka kieltäytyvät työskentelemästä naispappien kanssa.”

Modernin vasemmistoliberalismin tärkein moraalinen periaate on täydellinen syrjimättömyys. Pelkästään miehille tarkoitettu papin virka edustaa kiellettyä syrjintää. Siksi suvaitsevaisen kirkon on oltava tiukkana syrjintää kannattavia pappeja kohtaan.

Naispappeuden vastustajat toimivat kuitenkin omatuntonsa mukaan, eli heidän opillisen tulkintansa mukaan papin virka kuuluu vain miehille. Voidaan toki väittää, että naispappi ei ole sen huonompi kuin miespappi ja että käytännössä nainen pystyy hoitamaan papin virkaa yhtä hyvin kuin mieskin.

Naispappeuden vastustajat kieltäytyvät yhteisestä jumalanpalveluksesta naispapin kanssa. Relander ja hänen kaltaisensa haluaisivat pakottaa naispappeutta vastustavat miespapit toimimaan omatuntonsa vastaisesti tai häipymään. Relanderin mukaan:

”Papit ovat virkapappeja. He ovat työsuhteessa maalliseen organisaatioon nimeltä luterilainen kirkko.”

Pappi on siis ensisijaisesti työntekijä, jonka tehtävä on totella esimiehiään. Sellaiset asiat kuin kirkon oppi, perinne, Raamatun sana ja omatunto ovat silloin vain tiellä. Toki osa papeista tekee vain työtään mutta useimmat pitävät papin työtä kutsumuksena. Ylin esimies ei siis ole arkkipiispa.

Kaikki pääsevät taivaaseen

Pastori Antti Kylliäinen kirjoitti aikanaan kohua herättäneen kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Koska syrjintä on pahasta, Jumalakaan ei voi syrjiä ketään. Siksi taivaan portit ovat kaikille avoinna uskon vahvuudesta riippumatta.

Relander kehuu edelleen uutta arkkipiispaa:

”Lisäksi uuden arkkipiispan kristillisen ihmiskäsityksen mukaan armo ja kirkon siunaus kuuluvat jokaiselle, sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta. ”

Relander voi kuulua kirkkoon ja on ehkä käynyt rippikoulunkin. Kristityksi häntä ei voi sanoa, koska hän ei tunnu näkevän Jumalalla tai Jeesuksen sovitustyöllä mitään roolia. Jos kirkko kieltäytyy siunaamasta homopareja samalla tavalla kuin perinteisiä aviopareja, kirkko syyllistyy syrjintään.

Jos uskoo, että avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen Jumalan edessa solmima sopimus, syyllistyy syrjintään. Kyllä kaksi miestä voi yhtä hyvin solmia liiton Jumalan edessä. Mikäs sen estäisi?

Käytännössä miehen ja naisen välinen avioliitto on yhteiskunnan keskeinen instituutio, jonka ylläpitäjänä kirkolla on ollut oma tärkeä roolinsa. Avioliitto pitää yllä yhteiskuntaa, koska se luo pohjan lasten synnyttämiselle ja kasvattamiselle.

Modernille vasemmistoliberaalille tämä on kuitenkin syntiä, koska silloin ne, jotka eivät halua mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, tulevat syrjityiksi. Tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden nimissä avioliitto kuuluu myös heille kirkon siunauksineen päivineen.

Homokammoiset suksikoot kuuseen

Jotain Relanderkin ymmärtää ainakin seuraavan lauseen perusteella:

”Oudointa tässä on kuitenkin se, että toisten tuomitseminen on kristinuskolle täysin vierasta. Kristinusko ei ole tuomitsemisen ja ulossulkemisen, vaan armon ja anteeksiannon uskonto. Kristillinen Jumala on mielivaltainen ja epäoikeudenmukainen rangaistessaan väärintekijöitä rakkaudella.”

Tässä asiassa toivoisin Relanderilta peiliin katsomista etenkin kolumnin loppuosan perusteella. Relander demonisoi suorastaan pöyristyttävällä tavalla niitä, jotka eivät jaa hänen ”suvaitsevaista” arvomaailmaansa:

”Voi olla, että naispappeutta vastustavat homokammoiset lahkolaiset alkavat irtaantua kirkosta. Ja se on ihan hyvä, jos alkavat. Kirkko ei voi loputtomiin katsella helmoissaan tällaisia epäkristillisiä aineksia, jotka pyrkivät puhumaan kristinuskon suulla ja käyttämään sen ääntä, tajuamatta opin sisällöstä mitään.”

Kyllä se on Relander ja hänen kaltaisensa, jotka haluavat oman äänensä kirkon ääneksi. He voivat myös onnistua tavoitteessaan ajaa ”homokammoiset lahkolaiset” ulos kirkosta. Silloin kirkosta jää jäljelle vain tyhjä kuori ilman sisältöä, ja Vapaa-ajattelijat taputtavat karvaisia käsiään.

Suomen Evankelisluterilaista kirkkoa voi pitää eräänlaisena sateenvarjona, jossa kaikenlaiset kristityt voivat toimia saman katon alla niin vanhoillislestadiolaiset kuin Relanderin kaltaiset vasemmistoliberaalit. Jälkimmäisillä tosin tuntuu olevan vaikeuksia suvaita omatuntonsa mukaan toimivia ihmisiä ja niitä, jotka eivät kannata kirkon Raamattuun perustuvan opin hylkäämistä ja korvaamista vasemmistoliberaalilla suvaitsevaisuudella, jossa millään paitsi syrjimättömyydellä ei ole mitään väliä.

Arkkipiispan vaali

Tänään katselin aamutelevisiosta arkkipiispan vaalin tulosta. Valituksi tuli Kari Mäkinen, jota ainakin maikkarin asiantuntija piti liberaalien kaupunkilaisten valintana. Mäkinen sai eniten ääniä Helsingin ja Turun alueelta. Maakunnat taas tukivat enimmäkseen vastaehdokas Miikka Ruokasta.

En seurannut vaalia niin tarkasti, että pystyisin suoraan muodostamaan käsityksen ehdokkaiden eroista. Jälkikäteen katsomieni tv-raporttien perusteella Ruokanen olisi ollut parempi ehdokas. Mäkinen tuntuu enemmän tyhjänjauhajalta enkä koe hänen kaltaistaan ”tasa-arvoista keskustelijaa” hyväksi arkkipiispaksi. Ruokasen puheista sentään ymmärsin, mitä hän tarkoittaa ja olin toki samaa mieltä useimmista asioista.

Mitä media haluaa?

Media teki arkkipiispan vaalista tapahtuman, jonka keskeisenä asiana oli homoparien siunaaminen avioliittoon eli ”sukupuolineutraali avioliitto”. Toimittajia tuntui myös hiertävän se, että kirkko suvaitsee sisällään naispappeutta vastustavia pappeja. Media näki myös kirkon sisällä kahtiajaon, jossa toisella puolella ovat tiukemmin kirkon ydinsanomasta kiinnipitävät konservatiivit ja toisella puolella liberaalit ”uudistajat”.

Itse pelkään, mitä tapahtuu, jos kirkko liukuu liian lähelle median ja akateemisen eliitin virallista ideologiaa eli vasemmistoliberalismia. En tosin usko, että tulevakaan arkkipiispa on niin liberaali, kuin punavihreät toimittajat haluaisivat. Hän joutuu edeltäjiensä tavoin tasapainoilemaan varsin heterogeenisessa toimintaympäristössä eikä hänkään halua kirkon jakautuvan kahtia.

Homoliitoista jankuttavien toimittajien vastapainoksi kaipaisin joskus selkeästi artikuloitua konservatiivista näkemystä, jossa selitettäisiin, miksi vasemmistoliberalismin täydellinen syrjimättömyys ja normittomuus on pahasta. Ruokanen onnistui selittämään kohtuullisesti, miksi homoliitto ei ole avioliitto. Ruukinmatruuna taas kirjoitti hienosti, mitä eroa on konstruktiivisella ja destruktiivisella sallivuudella.

Eduskunnassakin ”sukupuolineutraali avioliitto” on kuuma peruna. Kotimaa-lehden kyselyn mukaan hieman yli puolet kansanedustajista vastustaa sitä. Eniten kannattajia löytyi Vasemmistoliiton ja Vihreiden edustajista ja vastustajia taas Kristillisdemokraatteista ja Perussuomalaisista. Sukupuolineutraali avioliittolaki on voimassa mm. Ruotsissa, jossa paikallisten Vihreiden nuorisojärjestön puheenjohtaja vaati vuosi sitten jopa ”lukumääräneutraalia avioliittoa”.

Vielä palaisin arkkipiispan valintaan. Yleisradion uutisen kommenteista paljastuu aika jyrkkä mielipiteiden kahtiajako. Kirkon perinteitä puolustavia nimitellään ahdasmielisiksi. Osa pitää uutta arkkipiispaa hyvänä ja osa huonona valintana. Poimin tähän pätkän nimimerkiltä "Vielä maksan", joka kuvastanee monen itseni kaltaisen kirkon jäsenen tuntoja:

”Mäkisen mielipiteitä ja ajatuksia kuultuani, voin todeta että mitään syvempää kristillisyyttä hän ei edusta eikä edistä, mutta omaa ajatuksenvirtaa riittää sitäkin enemmän sitten täyttämään syntynyttä aukkoa. Lutherin (muistatteko kuka hän oli) mukaan kristillinen kirkko julistaa Kristusta ja toisaalta totetutta hänen antamaa viimeistä käskyä mm. kastamaan ja opettamaan, eli kirkon opetus pitäisi löytyä pyhien apostoleiden ja alkuseurakunnan opetuksista. Nykyinen trendi suosii "ajatuksenvirta" apostoleita, joidenka sanoma on tasan yhtä suuri kuin heidän tämänhetkinen mielipide sattuu olemaan. Ruotsin kirkkoon on jo monet kirkot katkaisseet yhteytensä, toivottavasti meillä säilyy edes rippeet kristinuskosta. ”

Ruotsissa on valittu maailman ensimmäinen avoimesti lesbo piispa, joka elää rekisteröidyssä parisuhteessa toisen papin kanssa. Ruotsin kirkko myös vihkii homopareja. Suomessa on yleensä matkittu Ruotsia, tosin pienellä viiveellä. Näin todennäköisesti käy myös tässä asiassa.