Terrorismin torjuntaa suomalaisittain

Sain linkin Helsingin Uutisten juttuun, jossa jihadismitutkijana tituleerattu Atte Kaleva kertoi suomalaisille terrorismista. Voi olla, että toimittaja on lainannut juttuun asioita valikoivasti, koska omissa julkaisuissaan hän analysoi ihan kelvollisesti terrorismia ja sen ideologista perustaa.

Helsingin Uutisten jutussa hän kuitenkin päästelee poliittisesti korrekteja totuuksia:

”Mitä tulehtuneemmiksi kantaväestön asenteet tulevat muslimeja kohtaan ja mitä ahtaammalle maahanmuuttajat tai turvapaikanhakijat pistetään, sitä helpompaa maaperää hekin ovat radikalisoitumisteemaiselle propagandalle, vaikka alun perin olisivat aivan maltillisia. Tätähän terroristijärjestöt maailmalla juuri toivovat.”

Eli loogisesti terrorismista ja sen ideologisesta perustasta tulisi olla hiljaa, koska muuten muslimit ”radikalisoituvat”. Tuo lause tulee joko poliitikko Atte Kalevalta tai sitten mies ei oikeasti ymmärrä islamilaisen radikalisoitumisen muodostaman uhan luonnetta ja keskittyy pelkästään aseelliseen jihadismiin, kuten valtavirran terrorismitutkijat tekevät.

Seuraava lause taas menee puhtaan lässytyksen puolelle:

”Tärkeää on antaa maahanmuuttoasioissa kaikille osapuolille mahdollisuus kiihkottomaan ja analyyttiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomessa on Suomen laki, jota tulijoiden pitää noudattaa. Mutta se, että joku on muslimi, ei automaattisesti merkitse terrorististatusta.”

Kaleva myös kannattaa jihadisteille tarjottavaa terapiaa:

”Tarvitaan tiiviimpää rehabilisointia takaisin yhteiskuntaan. Ei pidä vaan eristää ajatuksella kerran terroristi, aina terroristi vaan nähdä jokaisessa muutoksen mahdollisuus.”

Eiköhän jokainen suomalainen halua ensisijaisesti varmistaa, että terroristit eivät jatkossa muodosta Suomelle uhkaa. Puhe rehabilitoinnista on pelkkää hyveellisyyden signalointia.

Vaikka Kaleva ajoittain puhuisi järkevän tuntuisesti, postmoderni terapialöpinä ja lukijoiden aliarviointi vievät uskottavuutta.

Ei mitään tekemistä islamin kanssa

Kaleva puuttui myös äskettäin Juha Saarisen The Ulkopolitist -sivustolla kirjoittamaan kirjoitukseen ja kehui sitä. Itsekin ajattelin otsikon perusteella, että Saarinen olisi ymmärtänyt jihadismin ja islamin välisen yhteyden. Erityisesti hän näyttää ymmärtävän, että islamilaisen terrorismin ja islamin välisen yhteyden tarkoituksellinen häivyttäminen julkisessa keskustelussa ei ole hyvästä:

”Mutta on hyvä pitää mielessä, että viranomaisten käyttämät sanat itsessään tuskin vähentävät tai kasvattavat jihadismin vetovoimaa muslimien keskuudessa. Suhteiden häivyttämisellä on myös haittavaikutuksia. On tärkeää huomioida, että islamia ei voi sulkea pois, kun käsitellään yksittäisiä jihadistiryhmiä tai jihadismia yleisesti – viitataanpa julkisessa keskustelussa tai virallisissa asiakirjoissa Islamilaiseen valtioon millä nimellä tahansa. Tämän suhteen kiistäminen viestinnässä on analyyttisesti harhaanjohtavaa, joka hämärtää tai jopa vääristää julkista ymmärrystä jihadismista ilmiönä.”

Valitettavasti Saariseltakin puuttuu ”kokonaisymmärrys” eli hän näkee jihadistiryhmät erillisenä saarekkeena eikä osana laajempaa kokonaisuutta:

”Jihadistiryhmät eivät vain hyväksikäytä uskontoa röyhkeästi omien tavoitteidensa saavuttamiseksi tai hyödynnä väkivaltaa satunnaisesti, vaan ne järjestelmällisesti ankkuroivat väkivallan, ja koko toimintansa, omaan islamin tulkintaansa.”

Sitten mennään taas käsitteiden hämmentämisen puolelle:

”Yhtä epärehellistä on väittää, että Islamilainen valtio, tai jihadismi yleisesti, olisi aidon islamin ilmentymä. Parhaimmillaankin väite on harhaanjohtava, koska “aitoa” islamia ei ole olemassa enempää kuin “aitoa” kristinuskoa tai “aitoa” buddhalaisuutta.”

”...”

”Islam – kuten muutkaan uskonnot – ei ole erityisesti sodan tai rauhan uskonto, koska islamin teksteillä voidaan oikeuttaa niin väkivallan käyttö kuin siitä pidättäytyminen.”

Länsimaisen analyytikon ensisijainen tehtävä ei ole puolustella islamia, ei myöskään tarkoituksellisesti mustamaalata sitä (sen tehtävän muslimit osaavat itsekin). Tämän Saarinen unohtaa, koska seuraavaksi tulee kiire mollaamaan Trumpin hallintoa:

”Tämän vuoksi esimerkiksi presidentti Donald Trumpin hallinnon tapa hahmottaa “radikaalin islamin” uhka korostamalla uskonnon merkitystä on saanut paljon kritiikkiä. Asiantuntijat ovat arvostelleet Trumpin hallinnon muka-asiantuntijoita kuten Sebastian Gorkaa ja äskettäin Trumpin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan tehtävästä eronnutta Michael Flynniä heidän näkemyksistään.”

Mollaaminen tosin perustuu Trumpia vastustavan liberaalimedian artikkeliin, mutta mitäs pienistä. Toisaalta muutos on radikaali verrattuna edellisen presidentin ”väkivaltaisen ekstremismin” torjuntastrategiaan. Sanana mitään tarkoittamaton mutta poliittisesti korrekti ”väkivaltainen ekstremismi” syntyi, kun oli tarve keksiä sana, jossa ei mainita islamia eikä jihadia. Sana levisi myös Suomeen, kun ylikomisario Jari Taponen matkusti Yhdysvaltoihin yhdessa Abbas Bahmanpourin ja Anas Hajjarin kanssa. Bahmanpourin monet muistavat Ajankohtaisen kakkosen homoillasta.

Saarisen artikkelissa myös kiinnitetään kohtuuttomasti huomiota ”radikalisoitumiseen” ja terroristien rekrytointiin. Myös ns. vastajihadistien piirissä jo kauan tunnettu ilmiö eli rikollisten rekrytointi mainitaan. Lopussa Saarinen taas palaa takaisin pääteemaansa:

”Tutkijoiden, ja myös viranomaisten, tavoitteena pitäisi olla ilmiön ymmärtäminen ja selittäminen suurelle yleisölle, ei ottaa kantaa islamin oikeasta tai väärästä tulkinnasta tai häivyttää islamin roolia ja merkitystä jihadistisessa liikehdinnässä.”

Jos ajattelee Saarista suomalaisena analyytikkona, tämä on jo melkoinen suoritus. Olisin itsekin voinut kirjoittaa tuon.

Millainen uhka islam on?

Atte Kalevan kirjoituksissa häiritsee eniten se, kuinka hän asemoi itsensä maltilliseen keskustaan ja moittii ”vastakkainasettelua”:

”Radikaalin suvaitsevaiston sinisilmäiset, joskin herttaisen hyvää tarkoittavat tahot yrittävät pontevasti valkopestä islamia uskontona puhtaaksi jihadistisen väkivallan tahrasta, kun taas äärinationalistiset islamofobit puolestaan demonisoivat terrorismilla koko uskonnon.”

Kaleva myös vakuuttaa tietävänsä, mutta asiat ovat monimutkaisia:

”Mutta islam, tai edes jihadistinen ideologia itsessään, ei yksin selitä sitä, miksi jotkut lähtevät taistelemaan IS:n riveihin tai ovat jopa valmiita toteuttamaan itsemurhaiskuja. Nämä prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja jokaisen lähtijän yksilöllisiin motiiveihin vaikuttavat myös paljon maallisemmat asiat. Kaiken selittäminen halki-poikki-pinoon -menetelmällä jonkin ideologian syyksi saattaa näyttää houkuttelevalta patenttiratkaisulta, mutta se yksinkertaistaa monitahoista ongelmaa liikaa.”

Löysän puheen tunnistaa helposti, kun näkee käsitteen ”monimutkaiset prosessit” yhdessä ”monitahoisen ongelman” kanssa. Tällöin henkilö, jonka tehtäviin kuuluu selittää asiat suurelle yleisölle ymmärrettävästi, laiminlyö velvollisuutensa lukijoitaan kohtaan.

Entinen CIA:n analyytikko Stephen Coughlin on analysoinut radikaalin islamin uhkaa työkseen. Hän on islamilaisen lain asiantuntija ja pyrkii ymmärtämään vihollisen ajattelua. Tämän kirjoituksen kuvituksena olevassa kaaviossa islamin muodostama uhka on esitetty strategisella tasolla.

Islamin muodostama uhka muodostuu kolmesta päähaarasta, joita Coughlin kutsuu nimillä Jihad, Dawah ja Umma. Yhdistävänä tekijänä näillä kolmella päähaaralla on ymmärrys islamilaisen lain asettamista puitteista. Varsinaisena tavoitteena on saada aikaiseksi maailmanlaajuinen kalifaatti.

Länsimaisessa terrorismin torjunnassa alin päähaara eli ”Jihad” on saanut kohtuuttomasti huomiota, kun taas kaksi muuta haaraa eivät juuri lainkaan. Dawah tarkoittaa Coughlinin käsitteenä käytännössä Muslimiveljeskuntaa ja sen länsimaisia peitejärjestöjä. Näiden tavoitteena on heikentää vihollisen eli länsimaiden kykyä taistella. Tärkeimpänä työkaluna tässä toimii subversio. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Muslimiveljeskunnan edustajia on päässyt merkittäviin asemiin sotilas- ja tiedusteluorganisaatiossa, joissa he toimivat islamin asiantuntijoina. Tämä taas heikentää päätöksentekijöiden saaman tiedon laatua.

Ummalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta islamilaista yhteisöä vaan islamilaisten maiden yhteistyöjärjestöä OIC:tä, joka on vuodesta 1999 alkaen pyrkinyt aktiivisesti kriminalisoimaan ”uskontojen halventamisen” maailmanlaajuisesti. Ainakin Suomessa tämä on onnistunut erinomaisesti. Lyhyt esitys Coughlinin ajatuksista löytyy täältä. Tarkemmin asiasta voi lukea miehen kirjoittamast kirjasta ”Catastrophic failure: Blindfoldin America in the face of Jihad”.

Yhdistävänä tekijänä kolmen päähaaran välillä on ymmärrys islamilaisesta sharia-laista eli tässä tapauksessa säännöistä, joilla sotaa käydään. Pakistanilaisen kenraali S. K. Malikin kirjassa on kuvattu Koraanin mukainen tapa käydä sotaa. Malik sanoo, että varsinainen sota käydään vasta, kun ”tahtojen sota” on voitettu eli vihollisen henkinen selkäranka on murtunut. Vaikka Coughlinin kuvaamat päähaarat eivät ole komentosuhteessa keskenään, ne toimivat yhteisen käsikirjoituksen mukaan, koska kullakin päähaaralla on oma toiminnallinen roolinsa. Coughlinin mukaan tämä riittää selittämään ”yksinäisten susien” tekemät terroriteot, joita ISIS on tehnyt ja jota Al-Qaeda ja islamilainen laki kutsuvat nimellä ”yksilöllinen jihad”.

Kuviossa on myös vasemmanpuoleinen osa, jossa on kuvattu länsimaisen yhteiskunnan heikkoudet, joita vihollinen pyrkii hyödyntämään. Selkein esimerkki on käsitteen ”islamofobia” onnistunut lanseeraus. Kyseinen käsite on syntynyt brittiläisessä Runnymede Trust -thinktankissa, jossa sille luotiin määritelmä. Tätä käsitettä käytetään hyväksi Dawah-haarassa, jossa islamofobia pyritään rinnastamaan homofobiaan, rasismiin ja seksismiin monimuotoisuus- ja uhrinarratiivissa. Islamofobian kohdalla dawah-yksiköt lainasivat poliittisesti korrektin vasemmiston luomaa käsitettä ja ratsastivat sillä.

Tähän kohtaan sopivat hyvin Coughlinin sanat postmodernista ajattelusta:

”Yksi postmodernin ajattelun päätöksentekoa kaikkein eniten haittaavista tekijöistä on byrokraattiset viitaukset monimutkaisuusteoriaan. Postmodernismi väittää, että koska tosiasioita ei ole, totuuttakaan ei ole (yksi seuraus on tosiasioiden kiistäminen analyysin perustana). Monimutkaisuusteoria pitää maailmaa niin monimutkaisena, että vain kaaoksen hallinta onnistuu. Tämä taas ruokkii ”muutosnarratiivia”.”

Eli kun kuulette asiantuntijan tai poliittisen johtajan puheessa sanoja kuten ”moniulotteisuus” tai islamin kohdalla ”vaihtelevat tulkinnat”, tiedätte, että kuuntelette löysää puhetta.

Kuvan mallilla on rajoituksensa. Se kuvaa vain islamin vallan edistämistä lännessä. Luonnollisesti strategian ymmärtäminen ei auta estämään yksittäistä terrori-iskua, mutta sen avulla on helpompi kehittää tehokkaita vastatoimia islamilaisen terrorin uhkaa vastaan kuin ilman sitä.

Yhdysvaltojen heikko menestys sodassa terrorismia vastaan kertoo strategian puutteista. Yksi pahimmista strategisista virheistä oli horjuttaa arabimaiden autokraattisia hallintoja ns. arabikevään aikana. Lopputuloksena oli epäonnistuneita valtioita ja yhä jatkuva Syyrian sisällissota.

Samaan aikaan taistelussa terrorismia vastaan keskitytään edelleen pommituksiin. Obaman hallinto pudotti vuoden 2016 aikana 26 171 pommia vihollisen niskaan. Sopii kysyä, mitä pommituksilla on oikeasti saavutettu.

Merkille pantavaa Coughlinin mallissa on myös se, että siinä kiinnitetään huomiota oman puolen haavoittuvuuksiin eli tartuntapintoihin, joihin vihollinen voi kiinnittyä. Kun islamofobiasta tulee rasismiin rinnastettava äärimmäisen pahan ilmentymä, islamilaisen ideologian käsittely julkisessa keskustelussa muuttuu mahdottomaksi ja islamia valkopesevät tahot kuten Muslimiveljeskunta saavat yksinoikeuden islamia koskevaan totuuteen. 

Kun poliittinen korrektius luo uusia tabuja ja vie meiltä sanat todellisuuden kuvaamiseen, lopputuloksena on ”väkivaltaisen ekstremismin” kaltaisia sanahirviöitä, jotka eivät tarkoita mitään. Juha Saarisen kirjoituksessa sanotaan, että islamilla ja terrorismilla on kuin onkin tekemistä keskenään, vaikka tämä tosiasia pitääkin piilottaa poliittisesti korrektin kiertelyn taakse. On hämmästyttävää, että yhteys on jonkinlainen uutinen tai paljastus, kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys.