Civil War

Civil War

Kun olin nuori, Hollywood työnsi markkinoille elokuvia, joista huokui itseluottamus ja, usko amerikkalaiseen unelmaan. Presidentti Ronald Reagan oli lanseerannut käsitteen ”peace through strength” Yhdysvallat oli sotilaallisesti voimakas mutta sen ei tarvinnut osallistua kaikkiin mahdollisiin sotiin

Kun katsoin elokuvan Civil war, huomasin, miten ajan henki on täysin toisenlainen kuin 80-luvulla.Optimismi loistaa poissaolollaan ja tilalla on dystopia, jossa veli tähtää aseella veljeä. Tapahtumat esitetään tapahtumia seuraavien valokuvajournalistien näkökulmasta. En välttämättä pidä tästä mutta asetelmaan kyllä tottuu elokuvan aikana. Yhdysvaltojen presidentti on elokuvassa kuvattu diktaattorina, jonka valta-asema ei nojaa perustuslakiin.

Elokuvassa vältellään vastaavuuksia ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiiin, mikä luultavasti helpottaa sen markkinointia erilaisille yleisöille. Mitään selkeää ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvää puolueellisuutta ei esiinny.

Sen sijaan löytyy viitteitä Srebrenicaan ja Libyan sotaan. Presidentti rinnastetaan elokuvassa kaatuneisiin diktaattoreihin kuten Nicolae Ceausescuun

Lajityypiltään elokuva on lähinnä road movie, jossa ajellaan autolla paikasta toiseen. Tämä sopii elokuvaan yllättävän hyvin.

Mitä tulee tosielämän ajankohtaisiin poliittisiin tapahtumiin asetelma, jossa presidentti kaappaa kaappaa vallan eikä noudata perustuslain rajoituksia, on mahdollinen mutta ei välttämättä todennäköinen. On kuitenkin epätodennäköistä, että Kalifornia ja Teksas yhdessä lähtisivät kapinoimaan mutta elokuvan poliittisen neutraaliuden kannalta kannattaa välttää liian suoria oletuksia siitä, mitkä osapuolet todellisuudessa osallistuisivat mahdolliseen sisällissotaan ja kenen puolella.

Tosielämässä itse kukin voi esittää spekulaatioita siitä, miten todellinen poliittinen tilanne kehittyy ja pysyykö Yhdysvallat yhtenäisenä vai tuleeko hajoamisilmiöitä esiintymään. Lukijat voivat esittää kommenttiosastossa oman käsityksensä.

Sen Yhdysvalloissa jo käydyn sisällissodan jälkeen ei ole ollut tilanteita, jossa uusi sisällissota olisi mahdollinen skenaario. Vasta viime aikoina kyseinen vaihteoehto on alkanut olla mahdollinen mutta vielä epätodennäköinen vaihtoehto.

Paine voi lisääntyä, jos toinen osapuoli eli lähinnä Demokraatit alkavat muuttaa Yhdysvaltoja esimerkiksi muuttamalla presidentin vaalitapaa siten, että presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, j kNAnclihteellisella vaalilla. Tällöin jotkut osavaltiot voivat jättää Unionin. Yhdysvaltojen presidentinvaali ei ole suora kansanvaali, vaan jokaisessa osavaltiossa käydään oma vaali, jossa ratkeaa, mille ehdokkaalle osavaltion valitsijamiehet menevät. Suora kansanvaali tarkoittaisi, että presidentinvaali ratkeaisi väkirikkaiden osavaltioiden äänillä. Yhdysvaltojen perustajaisät eivät sitä halunneet.

Yhdysvalloissa on myös kiistakysymyksiä, joita ei ole ratkaistu lopullisesti. Esimerkiksi Korkeimman oikeuden jäsenmäärä on käytännössä sovittu mutta kirjattu lakiin. Demokraatit ovat puheissaan uhanneet lisätä Korkeimman oikeuden jäsenmäärää merkittävästi, jos he pääsevät valta-asemaan. Toistaiseksi näin ei ole käynyt.

Demokraatit myös haluaisivat tehdä Puerto ricosta ja Washington DC:stä osavaltion,mikä toisi todennäköisesti Demokraateille ainakin kolme uutta senaattoria. Tämäkin on toistaiseksi toteuttamatta.

 

Dystopiakatsaus

Viimeksi tarkastelin dystooppisia elokuvia tässä blogissa vuonna 2018. Tänään yritän toistaa tempun vähän eri elokuvilla.

Väkivaltaviihdettä

Norman Jewison ohjasi elokuvan Rollerball vuonna 1975. James Caan esitti pääosassa rollerball-pelaaja Jonathan E:tä. Pelinä rollerball ei muistuta mitään nykyisin pelattavaa urheilulajia, mutta yhteydet jääkiekkoon ovat suomalaiselle ilmiselvät. Vuonna 1975 NHL-jääkiekko eli väkivaltaista kauttaan. Sarjan paras joukkkue oli tuolloin Philadelphia Flyers, jota kutsuttiin aikanaan lempinimellä Broad Street Bullies.

Käsite leipä ja sirkushuvit on jo vanha ja peräisin antiikin Roomasta. Leivällä ja sirkushuveilla pidettiin väestö kurissa niin, että se ei ryhtynyt kapinoimaan.

Rollerballin yhteiskunnassa eletään materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Yhteiskuntaa hallitsevat korporaatiot, jotka myös omistavat rollerball-joukkueet. Hallitsevat korporaatiot siis muodostavat eräänlaisen ”Maailman talousfoorumin.”  Päähenkilö Jonathan E.(James Caan) on pelannut pitkän uran Energiakorporaation omistamassa joukkueessa. Syystä, jota elokuvan alussa ei kerrota, korporaatio haluaa Jonathan E:n jäävän eläkkeelle ja lopettavan pelin pelaamisen. Kun Jonathan ei suostu, pelin sääntöjä muutetaan aina vain väkivaltaisemmiksi tarkoituksena joko saada Jonathan E. lopettamaan tai ottaa tämä hengiltä.

Myöhemin elokuvassa korporaation edustaja kertoo rollerball-pelin tarkoituksen. Sen tehtävänä on osoittaa yksilöllisten ponnistelujen turhuus. Rollerballin korporaatioiden yhteiskunta saallii mukavan elämän ja sirkushuvit mutta ei mitään omaehtoista menestystä. Rollerballista on myös tehty uudempi John McTiernanin ohjaama versio vuonna 2002.

Kun resurssit loppuvat

Vuonna 1973 tehty dystooppinen elokuva Soylent Green (Maailma vuonna 2022) on selkeästi malthusilainen elokuva, joka kertoo ylikansoitetusta maailmasta, jossa Maailman talousfoorumin kaltainen elin kehittää uuden ruokalajin, joka poistaa nälän ylikansoitetusta maailmasta.

Ei liene sattumaan, että noihin aikoihin Rooman klubi teki synkät ennusteensa maapallon resurssien loppumisesta väestönkasvun myötä. Sama malthusilainen pohjavire on mukana nykyisessaä ilmastonmuutoksen torjuntaan keskittyvisssä liikkeissä ja järjestöissä. Moderniin ympäristöliikkeeseen liittyy myös voimakas antinatalismi eli tänne syntyvät ihmiset nähdään ensisijaisesti maapallon resurssien kuluttajina eikä yhteiskunnan uusiutumiselle välttämättöminä ihmisinä.

Elokuvassa maapallo on ylikansoitettu ja täysin saastunut. Luonnonvarat ovat loppuneet ja väestön ruokkimisesta vastaa Soylent-korporaatio, joka valmistaa ruokaa valtameristä kerätystä planktonista.

Katso elokuva

Maapallon resurssien loppumiseen liittyvä elokuva on myös tarina poliisista, joka etsii syyllistä. Kun Soylent-korporaation johtokunnan jäsen murhataan etsivä Thorn (Charlton Heston) alkaa selvittää murhaa ja saa lopulta selville Soylent Greeniin liittyvän kammottavan salaisyyden.

Toisin kuin Rollerball-elokuvassa Soylent Greenin korporaatiot muistuttavat tosielämän Maailman talousfoorumia, joka haluaa ihmisten luopuvan lihansyönnnistä ja siirtyvän käyttämään ravintona keinolihaa ja hyönteisiä.

Nuoruuden palvontaa

Pako Tulevaisuudesta (Logan’s Run)

 

Elokuvassa eletään kuvun alla olevassa yhteiskunnassa vuotta 2274. Pintapuolisesti yhteiskunta vaikuttaa idylliseltä. Ihmisten elämä on vaivatonta, ja heillä on vähän tai ei lainkaa töitä, joten he ovat vapaita etsimään mielihyvää. Idyllissä on kuitenkin yksi haittaava tekijä. Kun ihminen täyttää 30 vuotta, hänet tapetaan puoliuskonnollisessa seremoniassa nimeltä ”karuselli”. Osa 30 vuotta täyttäneistä yrittää paeta seremoniaa ja heitä kutsutaan ”juoksijoiksi.”  Henkilöinden, joita kutsutaan ”hiekkamiehiksi” (Sandmen) tehtävänä on ottaa juoksijat kiinni ja tappaa heidät. Päähenkilö Logan, jota esittää Michael York on yksi karkureiden kiinniottajista

Hän saa tehtävän etsiä kuvun ulkopuolella oleva yhteisö, joka tunnetaaan nimelläa ”Turvapaikka”. Logan ja hänentyttöystävänsä Jessica pääsevät kuvun ulkopuolelle ja löytävät sieltä kauniin ja liki asumattoman maailman.

Pako Tulevaisuudesta ei sovi malthusilaiseksi elokuvaksi,vaikka siinä pyritään rajoittamaan populaation kokoa tappamalla yli-ikäiset ihmiset vaan se kuvaa mitä ilmeisimmin ydinsodasta selvinnyttä yhteisöä, vaikka elokuva ei sitä suoraan kerrokaan.

Toksista maskuliinisuutta nössöyhteiskunnassa.

Demolition man on selvästi uudempi kuin muut tämän jutun elokuvat. Kun aikanaan katsoin sen ensimmäistä kertaa, en aavistanut, miten hyvin monet elokuvassa esitetyt asiat lopulta toteutuisivat, eli elokuva on kestänyt aikaa paremmin kuin koskaan uskoin.

Elokuvassa väkivaltainen roisto nimeltä Simon Phoenix ( Wesley Snipes) jäädytetään. Tulevaisuudessa hänet herätetään henkiin yhteiskunnassa, joka on kyvytön käsittelemään Phoenixin kaltaista paatunutta väkivaltarikolliista. Tilanteen korjaamiseksi San Angelesin poliisi sulattaa suväjäädytyksestä Phoenixiä menneisyydessä jahdanneen John Spartanin (Sylvester Stallone).

Elokuvan yhteiskunta on ”suvaitsevainen”  mutta jossa monet asiat ovat kiellettyjä. Yhteiskunta on näennäisesti rauhanomainen utopia mutta on pohjimmiltaan elokuvan pääpahis tohtori Raymond Cocteaun hallitsema autoritaarinen diktatuuri.

 

Todellisuutta fiktion kautta

Yhdysvalloissa vasemmistolaiset ja feministit ovat osoittaneet mieltä vastustaakseen Donald Trumpin hallintoa ja erityisesti Brett Kavanaughin nimitystä korkeimman oikeuden tuomariksi pukeutumalla Handmaid’s Tale tv-sarjasta tuttuun asuun.

Toki monelle voi tulla mieleen, että Gilead-nimellä sarjassa kuvatun teokratian ja Trumpin hallinnon rinnastaminen ylittää kohtuuden rajat ja että Gilead ei ole millään tavalla kuviteltavissa oleva tulevaisuudenkuva. Sen sijaan se kuvaa nykyisyyttä monessa islamilaisessa maassa, mutta protestoijat eivät tätä tunnu ymmärtävän.

Aikakoneella tulevaisuuteen

Itsekin ajattelin kuvata todellisuutta elokuvien kautta käyttämällä esimerkkinä b-luokkaa edustavia ja vähän sitä parempia science fiction elokuvia. Brittiläinen H.G. Wells julkaisi vuonna novellin Aikakone, jossa päähenkilönä toimiva viktoriaanisen ajan herrasmies rakentaa aikakoneen ja matkustaa tulevaisuuteen. Samalla Wells ensimmäisenä popularisoi aikamatkustuksen, jota on sen jälkeen nähty usein fiktiossa mutta ei koskaan todellisessa maailmassa.

Vaikka 1800-luvun loppupuolella elettiin länsimaisen sivilisaation huippukautta, Wellsin tulevaisuudenkuva on yllättävän pessimistinen. Aikamatkaaja pysähtyy matkallaan vuoteen 802 701 ja havaitsee maailman muuttuneen. Hän kohtaa Eloi-nimisen kansan, joka nauttii pääosin hedelmistä koostuvaa ravintoa ja elelee huolettoman tuntuista elämää. Aikamatkaaja tarkkailee Eloi-kansaa edelleen ja havaitsee, että he pelkäävät pimeää ja erityisesti kuuttomia öitä.

Palattuaan aikakoneelle hän huomaa sen kadonneen. Hän kohtaa Morlock-nimisen toisen ihmisrodun edustajia, jotka ovat rakentaneet maan alle koneita ja teollisuutta. Näin hänelle selviää, miksi Eloit elelevät yltäkylläisyydessä tekemättä töitä. Aikamatkaaja päättelee, että joutilaan luokan edustajista on tullut saamattomia Eloi-ihmisiä ja alistetun työväenluokan edustajista morlockeja.

Kun aikamatkaaja huomaa morlockien saalistavan Eloi-ihmisiä ruuaksi, hän ymmärtää, että kyse ei ole luokkaristiriidoista vaan maatilanpitäjän ja karjan välisestä suhteesta. Aikamatkaaja järkeilee, että älykkyys syntyy vaaran tunteen tuloksena. Ilman haasteita elävät Eloi-ihmiset ovat menettäneet ihmiskunnan huippuaikojen hengen, älykkyyden ja fyysisen kunnon.

Kun palataan nykyaikaan, ei voi välttyä vertaamasta Eloi-ihmisiä modernin hyvinvointivaltion alkuperäisasukkaisiin. He ovat tottuneet elämään turvallisessa yhteiskunnassa, jossa valtio huolehtii ihmisistä kehdosta hautaan. He ovat myös tottuneet luottamaan toisiin ihmisiin. Kun valtio suuressa viisaudessaan ryhtyy asuttamaan maata väkivaltaisista yhteiskunnista tulleilla muukalaisilla, luottamus ja turvallisuus katoaa ja länsimaiset Eloi-ihmiset ovat kyvyttömiä puolustautumaan.

Palkoihmiset

Myöhemmin mm. Likainen Harry -elokuvasta tuttu Don Siegel ohjasi vuonna 1956 elokuvan Ruumiinryöstäjät (Invasion of the Body Snatchers). Siinä ulkoavaruudesta tulleista itiöistä kasvaa palkoja, jotka tuottavat tarkan kopion elävästä ihmisestä. Kun palko kypsyy, se kopioi itseensä sen lähistöllä nukkuneen oikean ihmisen fyysiset piirteet, muistot ja persoonallisuuden. Palkoihmiset eivät kuitenkaan kykene inhimillisiin tunteisiin. Elokuvassa kuvitteellisessa Santa Miran kaupungissa elävä lääkäri pääsee jyvälle palkoihmisten maailmanvalloitussuunnitelmista ja yrittää pysäyttää ne.

Ohjaaja Siegel ja tuottaja Jack Finney kielsivät, että heidän teoksessaan olisi ns. poliittisia konnotaatioita, mutta monet halusivat nähdä elokuvan McCarthyn ajan vertauskuvana aivan kuten monet haluavat nähdä Handmaid’s Tale -sarjan Trumpin Amerikan kuvauksena.

Nykyajan näkökulmasta palkoihmiset ovat ennemminkin moderneja suvaitsevaisia liberaaleja, joilla ei ole omia ajatuksia vaan valmiiksi pureskellut poliittisesti korrektit mielipiteet. Palkoihmiset menevät virran mukana eikä heillä ole kykyä tai halua itsenäiseen ajatteluun.

Pahan kehä

John Carpenterin vuonna 1988 ohjaama Pahan kehä (They Live) on tämän kirjoituksen kolmesta elokuvasta selkeästi poliittisin. Carpenter ei pitänyt Reaganin Amerikan populaarikulttuurin ja politiikan kaupallistumisesta, mikä näkyy selkeästi filmissä.

Päähenkilö John Nadaa esittää ammattilaispainija Roddy Piper, jossa ohjaajan sanoin eletty elämä näkyy päälle päin. John Nada on kulkuri, joka saapuu suurkaupunkiin etsimään töitä. Nada uskoo amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että jokaiselle on tarjottu mahdollisuus parempaan elämään.

Hän kuitenkin huomaa vähitellen, että säännöt ovat muuttuneet. Maailmaa hallitsevat ulkoisen olemuksensa ihmisiltä kätkeneet muukalaiset, jotka manipuloivat ihmisiä kuluttamaan, sopeutumaan ja hyväksymään vallitseva asiaintila massamedian alitajuntaan vaikuttavien viestien avulla.

Havaittuaan tilanteen Nada ei luovuta vaan pyrkii vaientamaan ihmisiä manipuloivan tv-lähetyksiin kätketyn signaalin.

Vaikka Carpenterin tähtäimessä oli Reaganin Amerikka, elokuvan muukalaiset voi nykyajan valossa nähdä globalisteina, jotka ajavat kansallisvaltioita alas yhteistoimintamiehinä toimivien poliitikkojen avustuksella. Tavallisen ihmisen osaksi jää vain sopeutuminen ja jatkuva kuluttaminen ilman poliittista vaikutusvaltaa.

Fiktiivisestä teoksesta voi nauttia täysillä viihteenä piittaamatta sen muista ulottuvuuksista. Toisaalta hyvä fiktio stimuloi myös muunlaista ajattelua eikä aina samaan suuntaan kuin teoksen tekijä on tarkoittanut.

Uusinta kesäkuulta 2006

Koska juuri teattereihin ilmestynyt Angry Birds -elokuva on "ajautunut keskelle rasismikohua", julkaisen kesäkuussa 2009 kirjoittamani tekstin, jossa pohdiskelin, millaiseksi Taru sormusten herrasta -kirjasarja pitäisi muokata, jotta se miellyttäisi edistyksellisiä tahoja.

Tuolloin Jarkko Tontti oli Vihreän langan kolumnissaan närkästynyt siitä, että Jussi Halla-aho ja Sampo Terho pitivät Tolkienin tarinoista.

Läninnä nämä rasismia ja valkoista ylivaltaa elokuvista täikammalla etsivät hyvyyden esitaistelijat onnistuvat tekemään itsensä naurettavaksi. Samalla he kuitenkin yrittävät heittää lokaa yksittäisten teosten päälle ilman muuta perustetta kuin tarve päteä omalla hyveellisyydellään.

Koska kirjoitus on jo seitsemän vuotta vanha, kaikki linkit eivät välttämättä toimi.

Sauronin kanssa olisi pitänyt neuvotella

Harvoin saa lukea niin tehokkaasti itse itseään parodioivaa tekstiä kuin Jarkko Tontin kolumni Vihreä Lanka –lehdessä. Tontin oma fantasia etenee lennokkaammin kuin Tolkienilla:

” Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia. ”

”Ja kas, näiden miesten puheet ovat sitä itseään, umpikonservatiivista pysähtyneistöfantasiaa. Tummat eteläiset sun muut örkit tulevat ja raiskaavat Pohjolan vaaleat haltianeidot. Länsi on uhattuna, edessä on viimeinen puolustustaistelu tai kaikki on menetetty. ”

Taru Sormusten Herrasta kaipaakin hiomista, jotta se soveltuisi paremmin nykyiseen monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Autan seuraavassa hieman Jarkko Tonttia tarinan kehittelyssä.

Syrjittyjen örkkien puolustaja

Uudessa tarinassa ”Jasser” Sauron on Örkkien vapautusjärjestön (OLO = Orc Liberation Organization) johtaja, joka pyrkii vapauttamaan Keski-Maan inhojen ihmisten ja hobittien miehityksestä. Keski-Maan valtio muodostettiin örkkien aiemmin asuttamalle maalle, josta useimmat örkit ovat paenneet Mordorissa sijaitseville pakolaisleireille. Örkkien elämä Mordorin karuissa olosuhteissa on rankkaa ja köyhää. Monet örkit katkeroituvat ja liittyvät ääriliikkeisiin.

Keski-Maahan jääneet örkit kärsivät jatkuvasta syrjinnästä ja heidän asuttamansa maita raivataan siirtokunniksi ihmisille ja hobiteille. Haltioiden johtaja Elrond on ihmisten ja hobittien päätukija, joka ei lotkauta korvaansa örkkien vaatimuksille omasta kotimaasta rinta rinnan ihmisten ja hobittien kanssa vaan tukee Gandalfia taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Keski-Maan hengellinen johtaja Gandalf demonisoi örkkejä ja väittää Jasser Sauronin tavoittelevan Keski-Maan tuhoamista ja örkkivaltion perustamista sen tilalle. Gandalfin kollega Saruman kuitenkin neuvottelee Palantirin avulla Jasser Sauronin kanssa ja sanoo, että Sauron haluaa todellisuudessa rauhaa Keski-Maan ja OLO:n välille.

Samanaikaisesti OLO tekee useita näyttäviä terrori-iskuja Keski-Maahan. Naapurivaltio Rohanista tulee Sauronin päätukikohta, kun OLO:n tukema Grima Kärmekieli onnistuu kaappaamaan vallan itselleen ja syrjäyttämään itsevaltaisen kuningas Theodenin.

Keski-Maan joukot hyökkäävät avuttomiin Rohanissa ja Mordorissa sijaitseviin örkkileireihin käyttäen verukkeena terroristien etsintää. Kansainvälinen yhteisö tuomitsee jyrkästi Keski-Maan toimet, mikä saa Keski-Maan joukot vetäytymään. Samaan aikaan hobittien tiedustelupalvelu Kossadin agentit Frodo ja Sam yrittävät tuhota OLO:n sulattamalla örkeille pyhän sormuksen tulivuorella.

Gondorin johtoon demokraattisesti noussut Denethor ratkaisee asian kriminalisoimalla örkkifobian ja neuvottelemalla Jasser Sauronin kanssa sopimuksen, jonka perusteella Keski-Maasta karkotetut örkit saavat palata entisille kotikonnuilleen. Jasser Sauronista tulee uuden demokraattisen örkkivaltion demokraattisesti valittu presidentti. Keski-Maan sotilasdiktaattori Gandalf, Kossadin johtaja Aragorn ja pyhän esineen tuhonneet Kossadin agentit tuomitaan kansainvälisessä tribunaalissa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kaikki elävät onnellisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa elämänsä loppuun asti.

En yllättyisi, vaikka oheisen kaltainen uudelleentulkinta esitettäisiin joskus Suomenlinnan kesäteatterissa jonkun kommunistiohjaajan johdolla ja veronmaksajan rahoilla kustannettuna.

Moraalirelativismi ja nihilismi

On kuitenkin selvää, että Tolkien edustaa moderneille vasemmistoliberaaleille ”pysähtyneisyyttä”, edistyksellisyyden vastaisuutta ja sitä kautta pahuutta. 

Norjalainen pysähtyneistön edustaja Fjordman kertoo, miksi fantasia viehättää:

” Why do so many people like the Lord of the Rings book and movies? There are probably many reasons for this, but I suspect one of them is the refreshing idea of defending your civilization and your lands against evil, as well as praising old-fashioned virtues such as honor, dignity and pride in your heritage.”

Jos katsoo moderneja terrorismin vastaista sotaa käsitteleviä elokuvia, kunniaa ja rehellisyyttä ei löydy edes suurennuslasilla. Esimerkiksi Jennifer Garnerin tähdittämässä elokuvassa The Kingdom terrori-iskua selvittelevät amerikkalaiset rinnastetaan moraalisesti samalle tasolle kuin terroristit. Elokuvayleisö ei tietysti moisesta tykkää, joten The Kingdom –elokuvan taloudellinen menestys jäi vaatimattomaksi.

Vastaavalla tavalla Body of Lies –elokuvassa jordanialaisesta tiedustelupalvelun johtajasta tehdään pyhimys verrattuna Leonardo di Caprion näyttelemän päähenkilön CIA-esimieheen, jota näyttelee Russell Crowe. Amerikkalaiset taistelevat väärin terrorismia vastaan, ja oikeaa tapaa edustavat Jordanian tiedustelupalvelun johtajan menetelmät. Myös Body of Lies elokuvan menestys lippuluukuilla jäi vaatimattomaksi.

Jopa terrorismia käsittelevissä tv-sarjoissa, kuten 24, islamilainen terrorismi muodostaa tabun, jota ei uskalleta käsitellä avoimesti. Yleensä jihadistien taustalta löytyy joko menneiden aikojen perään haikalevia venäläisiä ja/tai amerikkalaisia oikeistokonservatiiveja, vaikka sarjan alkujaksot antaisivat aiheen olettaa muuta.

Modernit, todellista elämää käsittelevät elokuvat ja tv-sarjat edustavat moraalirelativismia ja arvonihilismiä, joka jättää useimmat katsojat kylmäksi. Siksi fantasian tarjoama selkeä hyvän ja pahan dikotomia viehättää. Olen itsekin lukenut kaikki Harry Potter –kirjat ja katsonut kaikki toistaiseksi ilmestyneet elokuvat, vaikka alkujaan ostin sarjan ensimmäisen kirjan tarkistaakseni, soveltuvatko kirjat lapsilleni. 

Mikko Ellilä kirjoittaa artikkelissaan ”Vihreät, nuivistit ja Tolkien” seuraavasti:

”... mustavalkoisen vastakkainasettelun vastustaminen "monimutkaisten ongelmien liiallisena yksinkertaistamisena" johtaa useimmissa tapauksissa siihen, että postuloidaan moraalinen ekvivalenssi esimerkiksi Neuvostoliiton ja Suomen välille, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välille, arabimaiden ja Israelin välille, al-Qaidan ja Yhdysvaltain välille, Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain välille tai lapsiaan ympärileikkaavan, pakkonaittavan ja kunniamurhaavan muslimin ja lihaasyövän valkoisen heteromiehen välille.”

Ellilä siteeraa Ronald Reaganin ”pahan valtakuntaa” käsittelevää puhetta ja toteaa:

” Hyvän ja pahan välisen dikotomian häivyttäminen merkitsee siis käytännössä moraalirelativismia eli nihilismiä.”

Paluu 1970-luvulle

Hyvän ja pahan dikotomian häivyttäminen nykyaikaa käsittelevissä elokuvissa on kuitenkin ainoa keino saada elokuva levitykseen, koska moderni vasemmistoliberalismi on poliittisen, akateemisen ja kulttuurillisen eliitin valtaideologia. Hollywood on nykyisin vasemmistolainen eikä amerikkalaisittain isänmaallisilla elokuvilla ole mahdollisuuksia toisin kuin 1980-luvulla.

Jossain mielessä nykyaika muistuttaa 1970-lukua, koska tuolloin Vietnamin sotaan ja presidentti Nixoniin pettyneet 60-lukulaiset tekivät aivan samanlaisia elokuvia. Myös tuolloin salaliittoja nähtiin joka paikassa, äärimmäistä pahuutta edusti Yhdysvaltain hallitus ja pääosaa esitti sinisilmäinen Robert Redford (Three Days of Condor) tai Warren Beatty (Parallax view). 

Ehkä Jarkko Tontti itse edustaa 70-lukulaista ”pysähtyneistöä”, vaikka hän yrittääkin epätoivoisesti tehdä Jussi Halla-ahosta ja Sampo Terhosta pysähtyneistön edustajia. Taistolaiset edustivat edistyksellisyyttä 70-luvulla, ja Jarkko Tontti puolustaa samanlaista ideologiaa 2000-luvulla.