sunnuntaina, tammikuuta 16, 2022

Australian avoimista Australian suljetut

 


Miksi kirjoitan Novak Djokovicista? Luulisi korona-asioista löytyvän tärkeämpääkin kirjoitettavaa. Kuitenkin niminomaan Djokovicin tapaus tuo hyvin esille sen tekopyhyyden, jonka varassa eri maiden hallitusten tyrannimaiset koronatoimet lepäävät.

Niille, jotka eivät tennistä seuraa edes sitä vähää, jonka minä seuraan, kerron, että Australiassa alkaa piakkoin Australian avoin tennisturnaus, joka kuuluu neljään ns. Grand Slam turnaukseen Ranskan avointen, Wimbledonin tennisturnauksen ja US Openin ohella.

Aivan äskettäin Australian liittovaltion tuomioistuin mitätöi Djokovicille myönnetyn viisumin ja määräsi hänet karkotettavaksi Australiasta. Näin Djokovic ei pysty puolustamaan vuonna 2020 voittamaansa Australian avointen mestaruutta.

Miksi Djokovic sitten joutui Australian viranomaisten hampaisiin?  Ensin viranomaiset väittivät, että Djokovic muodostaa uhan australialaisten terveydelle. Tämä väite on luonnollisesti naurettava koska Djokovic on antanut negatiivisen testin ja hän on hyväkuntoinen huippu-urheilija, joka tuskin suuremmin kärsisi, vaikka hän saisikin tartunnan. Djokovic oli Australian hallitukselle ongelma, koska hän ei ole ottanut koronarokotetta eikä aiokaan ottaa. Lisäksi hän on avoimesti ”rokotevastainen”.  

Oikeuden pöytäkirjoista käy ilmi, että Djokovicin asenne koronarokotetta kohtaan on se tekijä, joka johti  viisumin epäämiseen.

Pöytäkirjoissa Djokovicia kuvattiin ”rokotevastaisten keulakuvaksi” ja potentiaaliseksi levottomuuksien aiheuttajaksi, jonka karkottaminen on yleisen edun mukaista. Maahanmuuttoministeri Alex Hawke sanoi, että Djokovicin läsnäolo ”voi lisätä rokotevastaisia asenteita”, mikä oikeuttaa viranomaiset kumoaman Djokovicin viisumin.

Eli on täysin selvää, että Djokovicin viisumi evättiin poliittisista syistä.

Unherd-sivustolla Park MacDougald pitää Djokovicia koronaviruksen rituaaliuhrina. Papereiden puolesta Djokovicilla ”on tiede puolellaan” eli hänellä on todistus sairastetusta koronaviruksen aiheuttamasta taudista, mikä tarkoittaa, että hänellä on ainakin yhtä hyvä suoja tautia vastaan kuin hänen rokotetuilla kanssapelaajillaan ja hän levittää tautia yhtä todennäköisesti kuin he. EU:ssa tämä riittäisi koronapassiin mutta ei Australiassa.

MacDougald toteaa, että vaikka Djokovic sairastuisi, taudin seuraukset olisivat minimaaliset Djokovicin kaltaisella terveellä huippu-urheilijalla. Voidaan väittää, että rokote itsessään olisi Djokovicille suurempi riski kuin tauti.

Tuskin kukaan edes teeskentelee, että kyseessä olisi terveyteen liittyvä asia. Kyse on siitä, että Novakin pitää ”noudattaa sääntöjä” riippumatta siitä, onko säännöissä mitään järkeä vai ei. Näin australialaiset oikeuttavat äärimmäisen ankarat koronarajoituksensa, joista omikron-variantti paraikaa tekee pilkkaa.

MacDougaldin mukaan Djokovicin tapauksesta voi nähdä, miten koronaviruksen ankarien torjuntatoimien perusteet niin Australiassa kuin Yhdysvaltojen ”sinisissä” kaupungeissa ovat kehittyneet pandemian aikana. Aluksi rajoitustoimilla oli näennäisen tieteelliset perusteet, joiden avulla taudin leviäminen pysäytettäisiin ja tauti lopulta hävitettäisiin. Nykyisin kyse on lähinnä teatterin omaisista rituaaleista, joilla viestitään tilanteen vakavuutta. Sääntöjen noudattajille viestitään, että heidän uhrauksensa eivät ole olleet turhia ja sääntöjä noudattamattomia rangaistaan, vaikka heidän tottelemattomuutensa olisi sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla täysin järkevää.

Ei kuka tahansa tennispelaaja

Niille, jotka seuraavat tennistä yhtä vähän kuin minä kerron, että Novak Djokovic ei todellakaan ole kuka tahansa tennispelaaja vaan maailman tämän hetken paras pelaaja melko kiistattomasti, jos paremmuutta tarkastellaan ATP-listan tai Grand Slam -titteleiden perusteella. Jos Djokovic olisi saanut pelata Australiassa, hän olisi taistellut uransa 21. Grand Slam -voitosta.

Novakin serbialaiset fanit ovat usein väittäneet, että muu maailma sorsii heidän suosikkiaan. Se, että Australia kieltää Djokovicia voittamasta 21. Grand Slam- titteliään kertoo, että serbifanit ovat oikeassa. Tshekkiläinen Lubos

Suomessa MTV uutisten jutussa keskitytään Djokovicin kilpakumppanien kommentteihin eikä lainkaan viitata Australian tyrannimaiseen nolla-Covid-linjaan ja Djokovicin karkottamisen heikkoihin perusteluihin.

” Espanjalainen tennistähti Rafael Nadal sanoo, että Australian avoimet on paljon tärkeämpi kuin yksikään pelaaja.”

Niin varmasti on, mutta turnauksen arvo laskee merkittävästi, jos maailman tämän hetken paras pelaaja ei saa osallistua turnaukseeen.

” Hän toimii omin säännöin ja riskeeraa grand slamin. Kukaan muu ei taitaisi toimia samoin, kreikkalainen Stefanos Tsitsipas kommentoi.”

Kyllä moni miettii, kannattaako rokotetta ottaa vai ei. Tsitsipas itse ei ehkä mieti.

Maikkarin kunniaksi voi sanoa, että se kiinnittää jutun lopussa oikeutetusti huomiota Australian tiukkoihin maahantulosäädöksiin. Erityisesti tämä asia liittyy nimenomaan Djokovicin tapaukseen:

” Kritiikkiä on myös herättänyt maahanmuuttoministeri Hawken oikeus evätä viisumeita. Monien mielestä ministerillä ei tulisi olla sellaisia valtuuksia.”

Vuonna 1936 Natsi-Saksa järjesti olympiakisat Berliinissä. Edes Adolf Hitler ei karsinut olympialaisten osallistujia kuten maahanmuuttoministeri Alex Hawke.

Loppuun lisään vielä lainauksia brittiläisen Damian Reillyn Spectator-lehden artikkelista, jossa tämä luonnehtii sekä Djokovicin tapausta että Australian koronarajoitustoimia. Reilly on erityisen huvittunut siitä, että Djokovicin kaltainen terveyden perikuva on määritetty uhaksi kansanterveydelle Australiassa eli maassa, jossa 2/3 aikuisista on ylipainoisia tai ylilihavia ja jonka hallitus on viimeisen kahden vuoden antanut vähintäänkin tyydyttävän vaikutelman siitä, että se on menettänyt järkensä kokonaan.

Reillyn mukaan jopa pandemian pahimpina aikoina Britanniassa hän on hiljaisesti kiittänyt sitä, ettei elä Australiassa, jonka autoritaarista kiihkoilua voi verrata ainoastaan Kiinaan tai muihin tyrannimaisiin hallintoihin.

Melbournen kaupunki, jossa Australian avoin tennisturnaus pelataan, on ollut lockdownissa 262 vuorokautta. Aluksi Reilly ajatteli, että australialaiset pitivät grillaamisesta.

Myöhemmin, kun poliisi alkoi hyödyntää älypuhelimien kasvontunnistusta ja paikannustoimintoa tarkkaillakseen karanteenin noudattamista ja kun poliisi alkoi tarkistella tyhjiä kahvimukeja puistoissa, jotta ihmiset eivät käyttäisi niitä kiertämään maskipakkoa, Reilly ymmärsi, että rajoitusten takana on muutakin kuin halu pitää grillijuhlia takapihalla. Ulkopuolisen silmissä Australiasta tuli maa, joka halusi sulkea itsensä.

Siksi ei ole erityisen yllättävää, että Victorian osavaltion poliisi käytti Djokovic-kohua hyväkseen ja ruiskutti Djokovicin lakimiehen toimiston ympärille protestoimaan kerääntynyttä väkijoukkoa pippurisumutteella. Syyskuussa sama organisaatio ampui kumiluoteja ja käytti Stinger-kranaatteja lockdownia vastaan protestoineiden rauhoittamiseen. Australialaisten ominaisuuksiin kuuluu ilmeisesti muutakin kuin rento elämänasenne.

Djokovic karkotettiin Australiasta poliittisista syistä ja hänen poliittisten mielipiteidensä takia. Jotta nykypäivän huippu-urheilija välttyisi tällaiselta kohtelulta, hänen ei kannata ottaa kantaa vähääkään kiistanalaisiin asioihin. Jos hän tekee näin, puolet faneista katoaa siltä istumalta.

Nykypäivänä kaikki on politisoitunutta. Siksi Djokovicin tapauksesta tuli suuri uutinen. Niiden mielestä jotka ajattelevat rokottamattomien olevan  lähinnä eläviä kuolleita, Djokovic sai, mitä ansaitsi.

Ne, joiden mielestä miesten tenniksen ykköspelaaja on ärsyttävä narsisti, jonka kohtalo toivottavasti toimii esimerkkinä kelle tahansa, jonka mielestä säännöt eivät koske häntä itseään ja joka ei piittaa millaisen kuorman hän voi aiheuttaa terveydenhuollolle, josta me kaikki olemme riippuvaisia.

Rokotevastaisille Djokovicista puolestaan on tullut idealisoitu esikuva heidän maailmankuvalleen. Hän ei ainoastaan ole erinomainen tennispelaaja vaan myös sellainen, joka näkee loputtoman lääketeollisen kompleksin tuottaman propagandan läpi. Hän on mies, joka ajattelee itse riippumatta hänelle itselleen koituvista seurauksista.

Todellisuudessa Djokovic halusi vain pelata ja oli vilpittömästi sitä mieltä, että hän oli toimittanut Australian maahanmuuttoviranomaisille tarvittavat asiakirjat, jotka todistavat hänen sairastaneen koronasta johtuvan taudin.

 

lauantaina, tammikuuta 01, 2022

Miksi Venäjä käyttäytyy huonosti?

 


En kirjoita usein ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, ehkä kerran viidessä vuodessa. Venäjään liittyvät asiat ovat monesti tulenarkoja ja ihmisillä on niistä voimakkaita mielipiteitä. Siksi olen jättänyt nämä jutut pääsääntöisesti kirjoittamatta.

Jotta tarinaan saisi vähänkään mielenkiintoa, pitää astua jonkin verran valtavirran jos ei ulkopuolelle niin ainakin reuna-alueille. Lisäksi Venäjän ja lännen heikkenevistä suhteista kaikki olennainen on kerrottu jo muutama vuosi sitten. Tämän kirjoituksen sisältö perustuu pitkälti tähän Vladimir Poznerin luentoon sekä tähän John Mearsheimerin luentoon.

Poznerin luento on vuodelta 2018 eli Donald Trumpin presidenttikaudelta. Mearsheimerin luento taas on vuodelta 2015. Mearsheimerin ajatukset löytyvät luettavissa olevana dokumenttina täältä. Lyhennelmän Poznerin ajatuksista voi lukea täältä.

Miten Venäjästä tuli lännen vihollinen

Otsikon kysymykseen ei ole yhtä yksittäistä vastausta, koska välit huononivat vähitellen, koska osapuolilla oli keskinäisten suhteiden osalta erilaisia odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Lisäksi toisen osapuolen teot koettiin toisella osapuolella uhkaavina ja loukkaavina, vaikka ne eivät olisi sellaisiksi olleet tarkoitettuja.

Kylmän sodan päätyttyä lopullisesti Neuvostoliiton hajoamiseen, Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli toiveikas suhteiden kehittymisen suhteen ja toivoi, että lopputuloksena olisi samanlainen kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa kuin Länsi-Euroopan valtioilla. Tämän kumppanuuden avulla olisi varmistettu, että Venäjän demokratia alkaisi kehittyä

Vaihtoehtoinen lähetymistapa olisi kertoa Venäjän johdolle: ”Te piditte neljäkymmentä vuotta ydinpommi päämme päällä. Hävisitte kylmän sodan ja joudutte maksamaan siitä. Saatte rangaistuksen tekemisistänne.”

Noista kahdesta vaihtoehdosta länsi valitsi Vladimir Poznerin mukaan jälkimmäisen. Hänen mielestään Yhdysvallat aloitti jo George H.W. Bushin kaudella ns. Wolfowitzin doktriinin kehittelyn. Tuohon oppiin sisältyi unilateralismi, ennalta ehkäisevät sotilaalliset operaatiot, joiden avulla toisten valtioiden taholta tuleva sotilaallinen uhka eliminoitaisiin ja diktatoristen valtioiden nousu suurvalloiksi estettäisiin. Tämä oppi realisoitui sekä Yhdysvaltojen puuttumisena Jugoslavian hajoamissotiin että myöhemmin Afganistanissa ja erityisesti Irakissa.

On harhaluulo uskoa, että suhteiden huononeminen alkoi vasta Vladimir Putinin presidenttikaudella. Venäjän suhde Yhdysvaltoinin George H.W. Bushin ja hänen seuraajansa Bill Clintonin kaudella alkoi hyvissä merkeissä. Jeltsin ja hänen ulkoministerinsä Andrey Kozyrev kiinnittivät aluksi paljon huomiota siihen, että Venäjä pääsisi demokraattisten maiden yhteisön jäseneksi. He halusivat Venäjän olevan Yhdysvaltojen kumppani.

Jugoslavian hajoamissotien alkuvaiheessa Venäjä vielä pysyi lännen kumppanina. Venäläiset osallistuivat rauhanturvaoperaatioihin Balkanilla ja auttoivat diplomaattisesti Serbian käännyttämiseksi sotatoimien lopettamisen kannalle.

Venäjä myös vetäytyi suosiolla Baltian maista. Clinton ja Jeltsin olivat myös vastuussa Ukrainan ydinaseiden hävittämisestä. Vastineeksi tästä Venäjä suostui takaamaan Ukrainan turvallisuuden. Suhteet alkoivat kuitenkin huonontua vuoden 1997 jälkeen. Sekä Venäjä että Yhdysvallat ratifioivat mannerten välisiä ballistisia ohjuksia koskevan sopimuksen. Sopimusta ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja se haudattiin lopullisesti, kun Yhdysvallat irtautui vuoden 1972 antiballistisia ohjuksia koskevasta sopimuksesta. Kun Yhdysvallat aloitti sotilaallisen operaation Serbiaa ja Montenegroa vastaan Kosovon tapahtumien takia maaliskuussa 1999, Venäjä vastusti tiukasti sotilaallisia toimia. Presidentti Jeltsin ei myöskään pitänyt siitä, kun Bill Clinton arvosteli Venäjän sotilaallisia toimia Tshetsheniassa.

Jeltsin pettyi myös Clintonin tarjoamaan taloudelliseen apuun (vähemmän kuin 3 miljardia dollaria), jolla olisi helpotettu Venäjän siirtymistä kohti markkinataloutta.

Varsinainen kivi kengässä oli kuitenkin Naton laajeneminen Itä-Euroopan entisiin kommunistimaihin sekä myöhemmin Baltian maihin, mikä sai Venäjän tuntemaan itsensä petetyksi.

Putin ja George W. Bush

Vuonna 2000 Vladimir Putinista tuli Boris Jeltsinin seuraaja Venäjän presidenttina. Samaan vuoteen sattuivat myös syyskuun 11. päivän terrori-iskut. Putin tuki Yhdysvaltoja iskujen jälkeen eikä pannut vastaan, kun amerikkalaiset halusivat käyttöönsä Keski-Aasiassa entisellä Neuvostoliiton alueella sijainneita lentokenttiä.

Irakin sotaa Venäjä sen sijaan vastusti voimakkaasti. Yhdysvallat George W. Bushin johdolla toimi kuitenkin yksinään ilman YK:n siunausta, kun se hyökkäsi Irakiin ja syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon tämän väitettyjen joukkotuhoaseiden takia.

Varsinainen riita puhkesi kuitenkin, kun Yhdysvallat halusi sijoittaa ohjuspuolustusjärjestelmiä Puolan ja Tshekin alueelle. Molemmat maat ovat entisiä Varsovan liiton maita. Yhdysvallat väitti, että järjestelmät oli tarkoitettu suojelemaan Yhdysvaltoja ja Eurooppaa Pohjois-Korean ja Iranin ohjuksilta. Putin kuitenkin näki ohjuspuolustusjärjestelmien sijoittamisen analogisena Kuuban ohjuskriisille, jolloin Neuvostoliitto yritti sijoittaa ohjuksia Kuubaan.

Vuonna 2003  Georgiassa tapahtui ns. ruusuvallankumous, jossa presidentti Eduard Shevardnadze syrjäytettiin, mikä tarkoitti neuvostoajan päättymistä maassa. Termi ruusuvallankumous tulee siitä, kun mielenosoittajat Mikhail Shaakasvilin johdolla tunkeutuivat parlamenttii ruusut kädessään. Kyseessä oli ensimmäinen ns. värivallankumous entisen Neuvostoliiton alueella. Ruusuvallankumouksen jälkeen Georgia muutti ulkopolitiikkansa länsimyönteiseksi ja julisti eurooppalaisen ja euroatlanttisen integraation sen painopistealueiksi.

Tässä vaiheessa Venäjä ei kuitenkaan katsellut sivusta, kuinka yksi entinen Neuvostoliiton tasavalta siirtyy länsileiriin. Venäjä tuhosi Georgian länsihaaveet Venäjän ja Georgian sodassa vuonna 2008.

Russian resetistä Ukrainan sotaan.

Vuonna 2008 Yhdysvaltojen presidentiksi nousi Barack Obama ja Putin väistyi tilapäisesti pääministeriksi mutta pysytteli silti Venäjän todellisena johtajana.

Obama ja ulkominiteri Hillary Clinton yrittivät parantaa Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteita ns. Russian Reset -ohjelmallaan, joka alkoi toiveikkaasti hyvän tahdon eleillä. Venäjä salli amerikkalaisille kauttakulun Afganistaniin ja Yhdysvallat Barack Obaman suulla ilmoitti, että se lopettaa Bushin hallinnon aloittaman ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisen Puolaan ja Tshekkiin.

Russian resetin menestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi. Ohjelma kaatui lopullisesti Ukrainan sotaan vuonna 2014.

John Mearsheimer väittää Foreign policy -lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan, että Ukrainan kriisi on lännen syytä.

Vallitsevan länsimaisen viisauden mukaan Ukrainan kriisin ainoa syy löytyy Venäjän aggressiosta, josta puolestaan vastaa Vladimir Putin. Krimin liittäminen Venäjään kertoo pitkäaikaisesta halusta palauttaa Neuvostoliiton imperiumi ja lopulta liittää siihen Ukraina kokonaisuudessaan sekä muita itäisen Euroopan maita. Tämän näkemyksen mukaan presidentti Leonid Janukovitshin syrjäyttäminen toimi tekosyynä Venäjän interventiolle, jossa anastettiin Ukrainan itäosa.

Mearsheimerin mukaan kyse on Naton laajenemisesta, joka taas on olennainen osa strategiaa, jossa Ukraina siirretään pois Venäjän vaikutuspiiristä lännen leiriin. Tässä EU:n laajeneminen itään ja lännen vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta alkanut demokratiamyönteisten voimien tukeminen Ukrainassa olivat myös kriittisiä elementtejä.

Venäjän johtajat ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien vastustaneet Naton itälaajenemista ja ovat tehneet selväksi, että Venäjä ei jäisi toimettomaksi, jos sen strategisesti tärkeä naapuri muuttuisi läntiseksi linnakkeeksi.

Putinille demokraattisesti valitun, Venäjä-myönteisen presidentti Janukovitshin syrjäyttäminen oli viimeinen pisara. Hän vastasi ottamalla haltuunsa Krimin niemimaan, jonne hän pelkäsi tulevan Naton laivastotukikohdan. Krimin anastamisen lisäksi hän pyrkisi epävakauttamaan Ukrainaa, kunnes maa luopuisi yrityksistään liittyä länsileiriin.

Putinin vastaiskun ei olisi pitänyt olla yllätys, jos länsi olisi ymmärtänyt, että kyse oli Venäjän elintärkeistä strategisista intresseistä. Mearsheimerin mukaan länsimaisen eliitin yllättyneisyys selittyy puutteellisella ymmärryksellä kansainvälisestä politiikasta. He uskovat, että realismin logiikalla ei enää ole merkitystä 21. vuosisadalla vaan Eurooppa pysyy vapaana liberaalien periaatteiden kuten oikeusvaltion, taloudellisen keskinäisriippuvuuden ja demokratian avulla. Suomessa puhutaan mielellään sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä.

Ukrainassa kaikki liberaalit periaatteet heittivät häränpyllyä. Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajat epäonnistuivat yrityksessään muuttaa Ukraina länsimaiden linnakkeeksi Venäjän rajalla.

Naton pyrkimykset laajentua itään olivat esillä Bukarestin kokouksessa vuonna 2008. Tuolloin sotilasliitto harkitsi Georgian ja Ukrainan jäsenyyttä. George W. Bushin hallinto tuki sitä. Jäsenyydet kuitenkin torpattiin Ranskan ja Saksan toimesta. Maat pelkäsivät, että jäsenyys voisi tarpeettomasti ärsyttää Venäjää.

Lopulta päädyttiin kompromissiin, jossa järjestö julkaisi lausunnon, jossa tuettiin Georgian ja Ukrainan jäsenyyttä ja julistettiin, että näistä maista tulisi vielä Naton jäseniä.

Tätä Venäjän varaulkoministeri Alexander Grushko kommentoi sanomalla, että Georgian ja Ukrainan jäsenyys olisi valtava strateginen virhe, jolla olisi vakavat seuraukset Euroopan turvallisuudelle.

Myös EU:n itälaajeneminen on aiheuttanut huolta Venäjän johdossa. Ulkoministeri Sergei Lavrov on syyttänyt Euroopan Unionia vaikutuspiirin luomisesta itäiseen Eurooppaan.

Mearsheimerin kirjoitus on vuodelta 2014. Tuon jälkeen on paljon vettä virrannut Dneprissä, mutta mikään oleellinen ei konfliktin osalta ole muuttunut. Venäjän tukemat kapinalliset pitävät edelleen hallussa itäistä Ukrainaa. Länsi puolestaan pyrkii integroimaan Ukrainan osaksi läntistä järjestelmää.

Mearsheimerin kirjoituksessa analysoidaan myös, miksi Putin toimi kuten toimi Ukrainan osalta.

”Putinin toimia ei ole vaikea tulkita. Ukraina on valtava tasankoalue, jonta Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja ja Natsi-Saksa ylittivät iskeäkseen Venäjän ydinalueille. Puskurivaltiona Ukrainalla on valtava merkitys Venäjälle. Yksikään Venäjän johtaja ei sallisi sotilasliittouman, joka oli aivan viime aikoihin asti Moskovan pahin vihollinen, siirtyä Ukrainan alueelle. Yksikään Venäjän johtaja ei myöskään jäisi toimettomaksi samaan aikaan, kun länsi auttaa nousemaan Ukrainassa valtaan sellaista hallintoa, joka on päättänyt integroida Ukrainan osaksi länttä.”

Washington ei välttämättä pidä Venäjän asenteesta, mutta sen pitäisi ymmärtää sen takana oleva logiikka. Suurvallat ovat aina epäluuloisia potentiaalisille uhkille lähellä ydinaluettaan.

Edes Yhdysvallat ei sietäisi sitä, että joku kaukainen suurvalta sijoittaisi sotilasjoukkoja läntiselle pallonpuoliskolle. Voi vain kuvitella sen närkästyksen, joka syntyisi, jos Kiina rakentaisi sotilaallisen liittouman ja liittäisi Kanadan ja Meksikon siihen.

Venäjän johto on kertonut useita kertoja Yhdysvalloille, etä se ei hyväksy Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyttä eikä mitään yrityksiä kääntää näitä maita Venäjää vastaan. Venäjän ja Georgian sota vuonna 2008 lähetti tästä selkeän viestin.”

Ennen kuin siirymme tuoreempiin näkemyksiin, annetaan Mearsheimerin vielä kertoa, mikä on pohjimmainen ero Venäjän ja lännen näkemysten välillä.

”Ukrainan kriisin osapuolet ovat toimineet täysin erilaisella pelikirjalla. Putin maanmiehineen on toiminut realismin periaatteiden mukaisesti, kun taas länsi on noudattanut liberaaleja ajatuksia kansainvälisestä politiikasta. Tämän lopputuloksena Yhdysvallat liittolaisineen provosoi tahtomattaan Ukrainaan suuren kriisin.”

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Vähän tuoreemmassa Foreign Affairs -julkaisun kirjoituksessa pohdiskellaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Venäjähän on viime kuukausina keskittänyt sotavoimiaan Ukrainan rajojen tuntumaan. Tämä saattaa olla esinäytös Venäjän presidentti Vladimir Putinin yritykselle ratkaista poliittinen pattitilanne Ukrainassa.

Kirjoittajat Michael Kimmage ja Michael Kofman uskovat, että Moskova yrittää taas turvautua pakottavaan diplomatiaan. Tällä kertaa Moskova ei välttämättä bluffaa. Jos sopimusta ei saada aikaiseksi, konflikti uusiutuu paljon aiempaa laajamittaisempana.

Kirjoittajien mukaan Moskovan itseluottamus on kasvanut sekä poliittisesti että taloudellisesti. Samaan aikaan Washingtonin mielenkiinto ja resurssit ovat enenevässä määrin suuntautuneet kilpailuun Kiinan kanssa. Tämä taas on saanut Putinin uskomaan, että Ukraina edustaa Yhdysvalloille toissijaista ongelmaa.

Moskova siis yrittää ratkaista konfliktin sotilaallisella voimalla, jos Moskova, Washington ja Kiova eivät kykene löytämään rauhanomaista ratkaisua.

Miten tähän on päädytty?  Viimeisen vuoden aikana Venäjän strategia ei ole tuottanut poliittista ratkaisua, jonka Moskova voisi hyväksyä. Vaikka vuoden 2018 vaalikampanja vihjaili avoimuuteen dialogiin Venäjän kanssa, Ukrainan presdenti Volodymyr Zelenskyn kova käännös pois kompromissihakuisuudesta Venäjän kanssa tuhosi kaikki toiveet siitä, että Moskova voisi saavuttaa tavoitteensa diplomaattisin keinoin.

Samaan aikaan Ukraina on laajentanut kumppanuuttaan Yhdysvaltojen, Britannian ja muiden Nato-maiden kanssa. Yhdysvallat on toimittanut sotilaallista apua ja Nato on auttanut Ukrainan asevoimien koulutuksessa. Nämä suhteet ärsyttävät Moskovaa ja Venäjä on lakannut pitämästä Ukrainan jäsenyyttä Natossa ylitsepääsemättömänä esteenä ja   muuttanut suhtautumistaan Ukrainan yhteistyöhön länsimaiden kanssa erittäin kielteiseksi.

Yhdysvaltojen toiminnassa on kuitenkin havaittavissa merkkejä sotaväsymyksestä.  Yhdysvaltojen päättäväisyys asetettujen tavoitteiden toteuttamisessa on vuosien varrella horjunut. Syyriassa Yhdysvallat vaati kovaan ääneen presidentti Assadin eroa. Tavoitetta ei kuitenkaan tuettu minkäänlaseilla sotilaallisella voimalla. Tämä taas tarjosi Moskovalle mahdollisuuden lisätä vaikutusvaltaansa Lähi-idässä.

Samalla tämä on herättänyt kysymyksiä siitä, onko Washingtonin tuki Ukrainalle tarpeeksi päättäväistä.

Sivilisaatioiden yhteentörmäys

Siinä missä monet kirjoittajat sivuuttivat Ukrainan selkeästi länsimaiden etupiiriin kuulumattomana maana, Samual HuntingtonUkrainaa kirjassaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä käsitteellä jakautunut valtioa (”cleft country”)Itse muistan, miten Samuel Huntington kuvasi Ukrainaa kirjassaan Clash of civilizations.Huntingtonin mukaan Ukrainaa ei voi valtiona pitää kuuluvaksi Venäjä-johtoiseen ortodoksiseen sivilisaatioon eikä toisaalta myöskään länsimaiseen sivilisaatioon. Huntingtonin mukaan yritykset siirtää Ukrainan valtiota jompaan kumpaan suuntaan, johtaisivat konfliktiin.

Toisin kuin monet jälkipolvien kirjoittajat ovat yrittäneet väittää, Huntington ei yrittänyt edistää sivilisatioiden yhteentörmäystä. Sen sijaan hän rohkaisi länsimaalaisia tunnustamaan länsimaalaisen sivilisaation ainutlaatuisuuden ja pyrkimään säilyttämään sen.

Yhdysvaltojen politiikka Ukrainaa kohtaan on ollut täysin päinvastaista verrattuna siihen, mitä Huntington olisi suositellut. Ristiretkimäinen demokratian edistäminen on se tekijä, joka johti tukemaan vallankaappausta Kiovassa.

”Suomettunut” puheenvuoro

Aluksi totean, että en ole enkä ole koskaan ollut Heikki Patomäen kirjoitusten suuri ystävä. Tässä Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjoituksessa hän kuitenkin kysyy oikeita asioita.

”Patomäki muistuttaa, että kansainvälisen politiikan teorian poliittisen realismin keskeinen periaate on pyrkiä katsomaan tilanteita eri toimijoiden näkökulmasta. Kuten nyt myös Venäjän.”

”Patomäki arvosteleekin suomalaisia viestimiä siitä, etteivät ne ole pyrkineet kuvaamaan tilannetta eri toimijoiden näkökulmasta tai analysoimaan syvemmin.”

”Suomalaisilla journalisteilla ei ole hänen mukaansa ”aikaa tai kärsivällisyyttä tai intellektuaalisia kykyjä käydä asioita läpi”, joten juttuja kopioidaan läntisestä mediasta.”

Patomäen mainitsemat asiat ovat oikeasti itsestäänselvyyksiä. Kun konfliktia analysoidaan, pitää yrittää ymmärtää, mistä konfliktissa on kyse eri osapuolten näkökulmasta. Helsingin Sanomat puhuu otsikossa ”Venäjän aiheuttamasta kriisistä” ja paljastaa samalla tahattomasti, että Patomäen kommentit ovat oikeutettuja.

Nykyisin suomalaisessa julkisessa keskustelussa Venäjän näkökulman ymmärtäminen on käytännössä kielletty. Ymmärtäjää syytetään aina suomettuneisuudesta. Venäjää ei voi ymmärtää muuten kuin sanomalla, että Putin on autoritaarinen johtaja, jolla ei ole toiminnalleen mitään oikeutusta. Putin on Hitlerin kaltainen johtaja, joka haluaa laajentaa omaa valtakuntaansa. Hänen kantojensa ymmärtäminen on sama asia kuin Chamberlainin myönnytykset Hitlerille. Todellisuudessa Putinilla luultavasti on venäläisten enemmistön tuki takanaan. Myös toisenlainen johtaja kuin Putin luultavasti vastustaisi Ukrainan lännettymistä. Putin uhkaa sotilaallisella voimalla, koska länsi ei ole kuunnellut häntä vaan itsepäisesti jatkanut Ukrainan siirtämistä lännen leiriin.

Patomäkeä on tuon kirjoituksen jälkeen syytetty suomettuneisuudesta ja miestä on luonnehdittu ”salonkikelpoiseksi Johan Bäckmaniksi” pelkästään sen takia, että hänen mielestään myös Venäjän näkökulmaa pitäisi ymmärtää.

Nykyisin on kiellettyä sanoa, että lännen liberalismi ei kaikkialla herätä ihastusta vaan jotkut voivat pitää lännen laajenemista itään päin uhkaavana, vaikka lännen johtajat eivät haluaisi mitään pahaa kenellekään. Lännen toimet voivat provosoida Venäjää aloittamaan sodan Ukrainaa vastaan. Samaan aikaan länsimailla itsellään ei ole aikomustakaan sotia Ukrainan puolella.

Patomäki ilmaisi asian seuraavasti:

” Venäjän näkökulmasta on tietenkin selvää se, että Naton laajentuessa ja sen sotilaallisen voiman työntyessä lähemmäksi Venäjän rajoja, tilanne on sellainen, joka laukaisee helposti reaktion. Tilanteessa, jossa monien vuosien ajan Naton laajenemista ja myös Euroopan unionin politiikkaa on turvallistettu Venäjällä.”

Olen täsmälleen samaa mieltä Patomäen kanssa.

Putin on omilla sanoillaan ja teoillaan selkeästi ilmaissut, että Ukrainan siirtyminen lännen leiriin on Venäjän elintärkeiden etujen vastaista ja Venäjä on tarvittaessa valmis estämään tämän sotilaallista voimaa käyttäen.

Lännen johtajavaltio Yhdysvalloille Ukraina ei sen sijaan ole mikään strategisesti elintärkeä kysymys. Jos olisi, Ukraina olisi jo Naton jäsen.

Nyt Yhdysvalloilla on edessään kysymys, bluffaako Putin vai onko hän tosissaan. Millainen kompromissi tarvitaan, jotta sodalta vältytään?

Patomäki esittää HS:n jutussa omia ehdotuksiaan siitä, miten konflikti voitaisiin ratkaista. Hänen mukaansa Venäjän etupiiriajattelua ei voida hyväksyä mutta Nato voisi sitoutua olemaan laajenematta tietyksi ajaksi ilman, että erikseen annettaisiin sitoumuksia, että tietyt maat olisivat Venäjän etupiirissä. Patomäki penää presidentti Niinistöltä moraalista johtajuutta, jotta mahdollisesti jopa ydinsodaksi eskaloituvalta konfliktilta vältyttäisiin.

Lopuksi vielä muutama kommentti Vihreiden europarlamentaarikko Alviina alametsän ”paikalliselta avustajalta” Emil Kastehelmeltä.

Miksi Suomen median pitäisi tarkastella asioita aggressiivisen semidiktatuurin näkökulmasta?

Ehkä olisi hyödyllistä ymmärtää, mitä Venäjän johto tavoittelee ja miksi se toimii kuten toimii.

”Pienellä ja demokraattisella valtiolla ei ole mitään velvoitteita toistaa omassa mediassaan Venäjän harhaisia väitteitä. Venäjä ei omalla toiminnallaan ole pyrkinyt rauhaan, vaan vaikuttaa eri tavoin naapureihinsa aktiivisesti, Natossa ja sen ulkopuolella.”

Venäjä pyrkii suojelemaan omia elintärkeitä strategisia etujaan. Niin suurvallat tekevät kysymättä keneltäkään lupaa.

Väite sisältää ajatuksen, että eri toimijoiden pyrkimykset ja argumentit olisivat yhtä perusteltuja, ja niitä tulisi tarkastella järkevinä kannanottoina. Ymmärretäänköhän Kiinankin toimet vaikka uiguurien suhteen vain täällä väärin, kun toimittajilla ei vaan riitä kyvyt?”

Mikä muu taho kuin Venäjä voi määrittää, mitkä ovat Venäjän elintärkeät strategiset edut?

"Venäjä tulkitsee näkevänsä ulkopuolelta tulevan eksistentiaalisen uhan eli uhan, joka liittyy Venäjän olemassaoloon."

Venäjä itse päättää, mikä on sille elintärkeä strateginen etu. Mikään muu taho ei sitä voi Venäjän puolesta päättää.

Venäjähän on nimittäin nimenomaan todennut, että Suomen liittyminen Natoon johtaisi vahvoihin vastatoimiin. Uskomatonta, että tämä julkilausuttu ja kaikissa medioissa läpikäyty vaatimus on maailmanpolitiikan professorille jotenkin epäselvä.”

Se, että Venäjä ei pidä Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä tuskin on mikään uutinen kenellekään.

Missä Venäjä on antanut erityisesti periksi? Ja vielä monta kertaa?”

Sotahistorian tutkijaksi itsensä tituleeraava Kastehelmi ei ole lukenut historiaa. Tässä kirjoituksessa on referoitu historiaa, joka alkaa Neuvostoliiton hajoamisesta. Venäjä ja länsi ajautuivat vähitellen välirikkoon. Venäjä antoi periksi, kun se oli heikko. Myöhemmin se ei enää ole antanut periksi Naton itälaajenemiselle.

Venäjällä ei ole mitään ikiaikaista oikeutta puuttua suvereenien, demokraattisten naapurimaidensa rauhanomaisiin sisäsisiin asioihin. Venäjä vetelee rajojaan mielivaltaisesti, eikä niitä myötäilemällä voi koskaan pitkällä aikavälillä voittaa.”

Tämä on liberaalin uskontunnustus, ei mikään analyysi. Valtioiden väliset suhteet ovat anarkia, jossa tarpeeksi voimakas ja häikäilemätön toimija voi toimia omavaltaisesti. Sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys toimii vain, jos suurvallat niin haluavat ja sopimusten takana on riittävästi sotilaallista voimaa.

Jos Venäjälle annetaan sitoumuksin oikeus määritellä, mihin valtioihin Nato ei laajene, rakentaa se itselleen de facto etupiiriä. Erikoista, että Patomäki puhuu jotain realismista, mutta väittää samalla ettei etupiiri olisi etupiiri.”

Tässä Kastehelmi on oikeassa. Venäjälle tehtäviin myönnytyksiin sisältyy riski siitä, että Venäjä tulkitsee ne oikeudeksi pitää yllä etupiiriä.

Venäjällä ei ole mitään oikeutta sanella itsenäisten valtioiden turpo-ratkaisuja.”

Tämä on jo toinen liberaalin uskontunnustus. Itsenäisen valtion turvallisuusratkaisulla voi olla ei-toivottuja seurauksia, vaikka ratkaisut tehtäisiin vilpittömin mielin.

Patomäki toistaa jälleen Venäjän narratiivia, sanasta sanaan. Ei ole olemassa mitään uhkaa Venäjään päin. Nato on tiukan puolustuksellinen liitto.”

On todennäköistä, että mitään reaalista uhkaa ei ole. Venäjä kuitenkin päättää itse, minkä se kokee uhaksi. Nato-maat ovat käyneet hyökkäyssotia parin viime vuosikymmenen aikana.

Se, mitä Patomäki haastattelussaan ylenkatsoo, on demokratian ja rauhan puolustamista. Nämä arvot eivät etene yksinvaltiaita kumartelemalla.”

Paradoksaalisesti pitäytyminen liberaalissa ajattelussa ja demokratiafundamentalismissa johtaa melko suurella varmuudella sotaan. Liberalismin asemesta tarvitaan realismia eli tietoisuutta siitä, mikä on reaalisesti saavutettavissa sillä panostuksella, johon ollaan valmiita.

Öykkäröinnistään huolimatta Venäjä on laskussa oleva suurvalta. Yhdysvallat ei pidä sitä pääkilpailijanaan, koska Venäjä on taloudellisesti heikko. Yhdysvaltojen pahin kilpailija on Kiina.

Venäjän kanssa asioidessa Yhdysvaltojen kannattaa välttää turhia konflikteja, jotka ajaisivat Venäjän Kiinan syliin. Yhdysvalloilla olisi toisin toimimalla ollut 1990-luvulla mahdollisuus tehdä Venäjästä lännen liittolainen. Tätä ei kuitenkaan haluttu tuolloin ja nykyiset konfliktit ovat osin seurausta 1990-luvulla tehdyistä päätöksistä. Näihin päätöksiin luultavasti vaikuttivat Yhdysvalloissa asuvat emigranttiyhteisöt, joille entisten kotimaiden suojeleminen Venäjän imperialismilta oli tärkeampi asia kuin liittolaisuus Venäjän kanssa.