maanantaina, tammikuuta 20, 2020

Vihaisen puheen äärellä



Poliisi ei nykyisin tutki netin vihapuherikoksia yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ylen uutisessa kerrotaan, että vihapuheen tutkintaan vuonna 2017 varattu määräraha on loppunut ja näin syyttäjälle tulleiden kiihottamisrikosten määrä putosi viime vuonna puoleen vuoden 2018 tasosta.

Jutussa kysytään myös, voiko oikeusjuttujen väheneminen johtua siitä, että kansalaiset kirjoittavat syytteeseen johtavia viestejä vähemmän kuin ennen. Tähän löytyy kaksi erilaista vastausta. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ei usko, että kiihottaminen olisi ilmiönä vähentynyt. Poliisihallituksen poliisitarkastaja Måns Enqvist taas arvioi, että aiheesta käyty vilkas julkinen keskustelu on voinut opettaa “vihankylväjille”, missä rikoksen raja menee.

Mielestäni molemmat ovat ainakin jonkin verran oikeassa. Niille asioille, jotka ärsyttävät kansalaisia, ei ole tehty mitään, joten näiden asioiden arvostelu jatkuu entisen kaltaisena. Rangaistuksen pelko ja epämääräinen lain tulkinta taas hillitsevät itsestään kielenkäyttöä.

Valtakunnansyyttäjä on päästetty jutussa kerskailemaan juttujen tuomioprosentilla. Käräjille on viety 78 tapausta ja vain viidessä syyte on hylätty. Tämä kertoo, että syyttäjä ei vie epävarmoja tapauksia oikeuteen.

Toiviainen myös kertoo seuraavaa:

“Näiden asioiden tutkinta vaatii omaa erityisosaamista. Ja jos niiden tutkinta hajautuu sellaisille poliiseille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, se voi vähentää saapuvien juttujen määrää.”

Tämä vahvistaa sen oletuksen, että kansalainen ei voi etukäteen tietää, millainen kirjoitus johtaa syytteeseen ja millainen ei. Jos esitutkintaviranomainen ei tiedä, mitkä pitää viedä syyteharkintaan ja mitkä ei, laki on epäonnistunut.

Toisaalta juttu ei kerro, että syytettä vastaan on lähes mahdotonta puolustautua erityisesti silloin, jos syytekirjelmään kirjatut lauseet on irrotettu asiayhteydestä ja niitä tulkitaan irrallisina. Yle myös kertoo:

“Suurin osa syyttäjän tutkimista tapauksista on ollut rasistisia nettikirjoituksia.”

Tämä on tietysti selvää, koska pykälässä on erikseen mainittu kansanryhmät, joita vastaan kiihotusrikoksen voi tehdä. Käytännössä esimerkiksi poliittinen vakaumus tai yhteiskuntaluokka eivät ole kansanryhmiä. Tästä syystä vasemmistolaisia ei tuomita kiihotusrikoksista, vaikka he kirjoittavat huomattavan törkeitä kirjoituksia poliittisista vastustajistaan ja niistä, jotka ovat menestyneet yhteiskunnassa taloudellisesti.

Eräs äskettäin suuren apurahan saanut tendenssitutkija fantasioi Twitterissä Perussuomalaisista kuopan reunalla. Lienee turha sanoa, että tällaisilla kirjoituksilla ei pääse leivättömän pöydän ääreen kuten ei myöskään suomalaisia törkeästi solvaavilla kirjoituksilla.

Yksi syy, miksi pykälä koetaan epäoikeudenmukaiseksi, on se, että se kattaa vain tietyn osan vihamielisestä ja dehumanisoivasta kirjoittelusta. Perussuomalaisten haukkuminen on täysin sallitua ja yleisesti hyväksyttyä riippumatta käytetystä tyylistä. Rasistiksi tai natsiksi haukkumisesta sentään voi saada tuomion kunnianloukkauksesta, vaikka molemmat sanat ovat jo liiasta käytöstä kuluneita ja niiden vaikutus on sitä kautta rajallinen.

Vihapuheen vastaiset lait ovat vaarallisia

Gatestone-instituutin sivuilla julkaistussa artikkelissa puolustetaan sananvapautta ja varoitetaan vihapuheen vastaisen lainsäädännön vaaroista. Sananvapauden rajoittajat haluavat estää sellaisen puheen, joka loukkaa jota kuta. Todellisuudessa mielipiteet, jotka eivät loukkaa ketään, eivät tarvitse suojelua vaan sellaiset, jotka loukkaavat. Sananvapauden tarkoituksena on suojata vähemmistöä enemmistön tyrannialta.

Esimerkkinä kirjoituksessa esitetään Saksan liittokansleri Angela Merkelin puhe liittopäivillä. Siinä Merkel vaati rajoituksia sananvapauteen ja varoitti, että sananvapaudella on rajansa:

“Rajat alkavat silloin, kun levitetään vihaa. Ne alkavat siitä, kun toisten ihmisarvoa loukataan. Tämän talon tulee vastustaa äärimmäistä puhetta. Muutoin yhteiskunta ei enää ole vapaa yhteiskunta, jollainen se oli ennen.”

Tässä vaiheessa tekee mieli muistuttaa kansleri Merkelin DDR-taustasta. DDR oli poliisivaltio, jossa väärien mielipiteiden torjumiseksi rakennettiin ehkä historian kattavin urkinta- ja rankaisukoneisto.

Merkelin puhetta on myös helppo arvostella orwellilaiseksi, koska siinä yritetään lisätä sananvapautta rajoittamalla sitä.

Kuten aiemmin mainitsin, kaikki vihamielinen ja solvaava puhe ei ole lainvastaista. Vihapuheen määrittää oman oikeudenmukaisuuskäsityksensä mukaisesti se, joka kulloinkin on vallassa.

Käsitys vihapuheesta muuttuu ajan mukana. Vain muutama vuosi sitten oli mahdollista sanoa, että sukupuolia on kaksi kappaletta. Nykyisin tuon ilmiselvän totuuden mainitseminen saattaa johtaa vaikeuksiin. Entinen tennistähti Martina Navratilova asetti kyseenalaiseksi transsukupuolisten miesten oikeuden osallistua naisten urheilutapahtumiin. Navratilova joutui perääntymään ja pyytämään anteeksi.

Gatestonen kirjoituksessa mainitaan myös se, että vihapuheen kiivaimmat vastustajat ovat usein itse vihamielisiä jotakin toista kohtaan. Jotkut amerikkalaiset väittävät presidentti Donald Trumpin olevan rasisti. Nämä samat ihmiset ilmaisevat avoimesti vihaavansa presidentti Trumpia ja tämän kannattajia. Nämä ihmiset eivät vastusta “vihaa” vaan katsovat, että heidän vihansa on ainoaa legitiimiä vihaa.

Vihapuheen vastaiset lait ovat ongelmallisia erityisesti islamin edessä. Suomessa on jaettu useita tuomioita kiihottamisesta muslimeja vastaan. Tällaiset tuomiot eivät ota huomioon lainkaan islamin pyhissä kirjoituksissa estiintyvää äärimmäistä suvaitsemattomuutta, jota käytetään perusteluna väkivallanteoille. Luonnollisesti näiden kirjoituksen siteeraamisesta ei saa tuomioita “vihapuheesta”.

Monet vastaavat, että onhan Raamatussakin sitä sun tätä suvaitsematonta. Tämä ei kuitenkaan ole islamin arvostelun pääajatus vaan se, että suuri osa muslimeista edelleen seuraa elämässään näiden kaikkein suvaitsemattomimpien ja väkivaltaisten tekstien sanomaa.

Kirjoituksen lopuksi todetaan, että lait “vihapuhetta” ja “rasismia” vastaan johtavat aina poliittiseen sensuuriin, koska “vihan” määritelmään vaikuttaa aina politiikka ja ideologia. Tästä syystä tällaisista laeista pitäisi hankkiutua eroon. Oikeutta välttyä loukkaamiselta ei ole olemassakaan. Sananvapaus tarkoittaa, että joudut kuuntelemaan ja katselemaan mielipiteitä, joita et itse allekirjoita.

Leikkimielinen visailu

Ylen sivuilta löytyy myös leikkimielinen arvauskilpailu, jossa voi tapauskohtaisesti itse arvata, tuliko kiihotuksesta tuomio vai ei. Juttujen perusteella mitään selkeää linjaa ei ole ja näyttää siltä, että perusteet syyttämättä jättämiselle keksitään lennosta.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen yrittää näin antaa kuvan, jonka mukaan vain “törkeimmät” tapaukset viedään käräjille:

“Julkisessa keskustelussa esiintyy usein käsitys, että mitään ei saisi sanoa sakkojen pelossa.”

Näin en ainakaan itse ole väittänyt. Kansalainen vain ei voi ennalta tietää, mistä tulee tuomio ja mistä ei. Kiinnijäämiseen vaikuttaa luonnollisesti se, miten korkean profiilin kirjoittajasta on kyse. Tunnettu Perussuomalainen joutuu varmemmin vasemmistolaisen ilmiantamaksi kuin satunnainen kansalainen.

Ylellä on myös oma mielipide asiasta:

“Ylen pyytämät ratkaisut viime vuosien vihapuhejutuista näyttävät, että näin ei ole. Välillä maallikon on vaikea hahmottaa, miksi jostakin tapauksesta on nostettu syyte ja toisesta ei. Syytteen nostamisen raja on kuitenkin vedetty ratkaisujen perusteella korkealle.”

En ole samaa mieltä. Syyttäjällä ja tuomioistuimella on valtavasti harkintavaltaa epämääräisen lain takia. Esitetyistä esimerkkitapauksista ei löydy selkeää linjaa vaan syyttämättäjättämisistä paistaa sattumanvaraisuus. Toki perussuomalaisuus lisää merkittävästi syytteen nostamisen todennäköisyyttä, eli kyseessä on poliittinen laki.

Tieto vihapuhetutkintojen vähenemisestä ei miellyttänyt kaikkia. Ihmisoikeusprofessori Martin Scheinin ei ollut tyytyväinen. Scheinin on entinen kommunisti, jonka vanha tausta valitettavasti näkyy edelleen. Kansainvälinen velvoite pykälään syntyi 1960-luvulla itäblokin kommunistimaiden painostuksesta. Pykälän sananvapaudelle aiheuttamat ongelmat tunnustettiin jo tuolloin. Kansainvälinen velvoite ei myöskään tarkoita blankopykälää, jolla kuka tahansa voidaan tarvittaessa tuomita poliittisten suhdanteiden mukaan.

Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori Jarno Limnéll puolestaan harmittelee poliisin resurssien vähentämistä. Asiat kuulemma eivät muutu toivomalla parasta vaan vihapuhe kylvää epäjärjestystä yhteiskuntaamme.

Limnel ei ymmärrä, että kansalaisten lisääntynyt ärtymys voi olla seurausta jostakin eikä ole syntynyt tyhjästä demagogien puheiden ansiosta.



sunnuntaina, tammikuuta 12, 2020

Irakin sodan vaikutukset jatkuvat yhä


Kun Yhdysvallat tappoi Irakissa Iranin Al-Quds -joukkojen komentaja Qassem Soleimanin ja tämän seurana olleen Kata’ib Hezbollahin johtaja Abu Mahdi al-Muhandisin, länsimainen valtamedia syytti presidentti Donald Trumpia “sodanlietsonnasta”.

Todellisuudessa Iran oli jo pitkään ylittänyt provosoida Yhdysvaltoja onnistumatta kuitenkaan siitä. Lopullisesti kynnys voimankäyttöön ylittyi, kun Kata’ib Hezbollah saartoi Yhdysvaltojen lähetystön Bagdadissa. Väkijoukko yritti tunkeutua lähetystöön siinä kuitenkaan onnistumatta. Tapaus toi mieleen hyökkäyksen Yhdysvaltojen edustustoon Libyan Benghazissa, jolloin terroristiryhmä hyökkäsi Yhdysvaltojen edustustoon ja tappoi suurlähettiläs Chris Stevensin sekä kaksi CIA:n palveluksessa ollutta miestä.

Tätä kirjoitettaessa on selvää, että Yhdysvaltojen isku ei johtanut sotaan Irania vastan. Iranin pappishallinnolla on täysi työ lepytellä ukrainalaisen matkustajakoneen pudottamisesta suuttuneita iranilaisia.

Miten nykytilanteeseen päädyttiin?

Nykytilanteesta ei voi syyttää presidentti Trumpin hallintoa. Virkaan astuva Yhdysvaltojen presidentti perii edeltäjiensä sotkut ja yrittää selvitä niistä parhaiden kykyjensä mukaan. Irakin tilannetta tarkastellessa voi palata ties kuinka pitkälle menneisyyteen. Aloitetaan kuitenkin Saddam Husseinin hallitsemasta Irakista.

Irak itsessään on etnisesti ja uskonnollisesti hajanainen valtio. Suurimman kansanryhmän muodostavat shia-muslimit, joita on tällä hetkellä noin puolet väestöstä. Irakin shiat ovat arabeja toisin kuin Iranissa asuvat uskonveljet. Sunneja on väestöstä noin 25 prosenttia, joista kurdit (n. 15 % väestöstä) muodostavat oman etnisen ryhmänsä. Irakin entinen johtaja Saddam Hussein kuului sunniarabeihin, jotka pitivät valtaa Irakissa Saddamin valtakaudella.

Saddam Hussein nousi muodollisesti valtaan vuonna 1979, vaikka hän tätä ennen oli käytännössä hallinnut maata jo vuosien ajan. Saddamin kauden merkittävin tapahtuma oli Iranin ja Irakin sota, joka kesti kahdeksan vuotta vuodesta 1980 vuoteen 1988. Sota päättyi ratkaisemattomaan, mutta sodan aikana Irakin hallinto velkaantui pahasti. Irak oli sodan jälkeen eniten velkaantunut kehittyvä maa maailmassa. Tämä lopulta johti Kuwaitin miehitykseen ja sen jälkeiseen Persinalahden sotaan vuonna 1990.

Persianlahden sotaa varten Yhdysvallat kokosi laajan liittouman, johon kuului niin Britannia ja Ranska kuin arabimaista Saudi-Arabia ja Egypti. Sota päättyi Irakin selvään tappioon. Liittouma ei kuitenkaan halunnut syrjäyttää Kuwaitin vallannutta Saddam Husseinia.

Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H.W. Bush ei halunnut ärsyttää arabiliittolaisia. Hän myös pelkäsi, että syrjäyttäminen rohkaisisi kurdien kapinointia Yhdysvaltojen Nato-liittolaisen Turkin alueella. Bush pelkäsi myös Persianlahden arabimaiden shialaisten joukossa puhkeavia levottomuuksia, jos Irakista tulisi shialainen valtio.

Hävinnyt Saddam joutui kuitenkin alistumaan ankariin taloudellisiin pakotteisiin sekä asetarkastuksiin, joiden tarkoituksena oli tuhota Saddamin joukkotuhoasevarannot.

Sodan jälkeen Irakissa puhkesi kansannousuja shiojen ja kurdien keskuudessa. Näiden tuloksena syntyi kurdien enklaavi Irakin pohjoisosaan. Shialaisten kansannousu puolestaan tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Irakin sota ja sen seuraukset

Jos palataan takaisin lähemmäs nykypäivää, Trumpin kauden ensimmäinen puolustusministeri, eläkkeellä oleva merijalkaväen kenraali William Mattis sanoi, että Irakin sota oli strateginen virhe. Mattis itse johti Irakin sodan aikana merijalkaväen divisioonaa yli Irakin rajan ja lopulta Bagdadiin asti.

Itse sota alkoi vuonna 2003 kongressin valtuutuksella. Pari vuotta aiemmin tapahtuneiden 9/11-terrori-iskujen jälkimainingeissa myös Yhdysvaltojen suuri yleisö antoi tukensa sotatoimille. George W. Bushin hallinto teki parhaansa myydäkseen sodan. Saddamilla väitettiin olevan joukkotuhoaseita ja hänen väitettiin tukeneen al-Qaedaa.

Jälkikäteen tarkasteltuna todisteet olivat melko heppoisia. On myös esitetty väitteitä, että Yhdysvallat huijattiin Irakin sotaan. Keskeisenä henkilönä tässä olisi ollut Irakin oppositioryhmistä kootun Irakin kansalliskongressin (INC) johtaja Ahmed Chalabi, josta tuli Saddamin hallinnon kaatamisen jälkeinen pääministeri muutaman viikon ajaksi. INC lobbasi 1990-luvulla Saddamin kaatamisen puolesta.

INC toimitti tietoja Saddamin joukkotuhoaseista ja yhteyksistä al-Qaedaan. Chalabin avulla Yhdysvaltojen hallinto saattoi uskotella, että heillä oli suunnitelma Saddamin jälkeiseen Irakiin.

Itse en usko huijausteoriaan vaan siihen, että Irakiin oli päätetty hyökätä osana Yhdysvaltojen julistamaa globaalia sotaa terrorismia vastaan. Joukkotuhoaseiden avulla pyrittiin luomaan Irakin valtaukselle moraalinen oikeutus. Lopulta joukkotuhoaseita ei löytynyt.

Itse sota oli nopeasti ohi. Toukokuun 1. päivänä 2003 George W. Bush julisti lentotukialus USS Abraham Lincolnin kannella, että tehtävä on suoritettu. Tuolloin moni ei arvannut, että sodan jälkimainingit jatkuisivat vielä tänäkin päivänä.

Levottomuudet alkoivat käytännössä välittömästi ja niistä kehittyi vähitellen shiojen ja sunnien keskinäinen välienselvittely, jossa Yhdysvaltojen joukot olivat molempien osapuolten maalitauluna. Presidenttikautensa loppuaikoina George W. Bush lisäsi joukkoja Irakiin ja sai maan joten kuten rauhoitettua. Varsinaiset ongelmat kytivät kuitenkin pinnan alla.

Syyrian sisällissota ja Islamilainen valtio

Vuonna 2009 George W. Bushin seuraaja Barack Obama ilmoitti vetävänsä kaikki joukot Irakista 31.12.2011 mennessä. Vetäytyminen lopulta toteutettiin. Tästä syystä herää kysymys, miksi Yhdysvalloilla on edelleen joukkoja Irakissa. 6.1.2020 Irakin parlamentti päätti al-Muhandisin kuoleman jälkeen karkottaa maassa edelleen olevat 5200 amerikkalaissotilasta. Karkotusta ei ole pantu toimeen vaan joukot ovat edelleen Irakissa.

Syyrian sisällissota alkoi maaliskuussa 2011 ja jatkuu edelleen. Sodalla oli heijastusvaikutuksia myös Irakin puolelle. Yhtenä tekijänä sodassa oli ankarasta islamilaisesta hallinnostaan tunnetuksi tullut Islamilainen valtio. Se levittäytyi itäiseen Syyriaan ja taisteli sekä hallituksen että opposition joukkoja vastaan. Järjestön juuret ovat Irakissa ja sitä kutsuttiin aiemmin nimellä Irakin al-Qaeda.
Vuoden 2014 aikana Islamilaisen valtion taistelijat hyökkäsivät Irakin puolelle ja valtasivat sunnikolmion alueelta Fallujahin ja Ramadin kaupungit. Yhdysvaltojen tuella luotu Irakin armeija osoittautui tehottomaksi. Lopulta Islamilainen valtio valtasi myös Mosulin kaupungin. Islamilaisen valtion hallussaan pitämä alue oli laajimmillaan loppuvuodesta 2015.

Irakissa Islamilainen valtio piti hallussaan enimmäkseen sunnalaisia alueita. Irakin armeija ei kyennyt lyömään sitä, joten jonkun muun täytyi se tehdä. Irakissa ratkaisevaa roolia näytteli Iranin sotilaallinen apu. Shialaiset puolisotilaalliset joukot eli militiat osoittautuivat tehokkaammiksi taistelujoukoiksi kuin Irakin armeija. Näistä joukoista osa oli iranilaismielisiä ja toimi suoraan Al-Quds-joukkojen komentaja Qassem Soleimanin alaisuudessa.

Iranilaismieliset haluavat esittää Soleimanin sankarina, joka tuhosi Islamilaisen valtion. Toisaalta voi sanoa, että ilman amerikkalaisten ja heidän liittolaistensa kurdien työtä järjestöä tuskin olisi tuhottu. Obaman hallinto ei varsinaisesti tehnyt yhteistyötä Iranin kanssa mutta ei myöskään pitänyt Iranin puuttumista tilanteeseen negatiivisena asiana. Yhteistyötä Iranin kanssa varmasti helpotti Obaman hallinnon tekemä ydinasesopimus Iranin kanssa.

Jos kysytään, miksi ISIS oli olemassa ja kuka sitä rahoitti, vastauksia voi etsiä täältä. Sieltä voi päätellä, että Persianlahden alueen sunnalaisista arabimaista tuli paljon rahoitusta. Nämä maat eivät toki halua itse profiloitua modernin ajan ehkä raakalaismaisimman terroristijärjestön tukijoina. Niinpä tuki tuli enimmäkseen yksityisiltä toimijoilta ja hyväntekeväisyysjärjestöiltä. ISIS toki hyödynsi valloittamiensa alueiden taloudellisia mahdollisuuksia parhaansa mukaan. Uskon, että hillitön raakuus koitui ISIS:in kohtaloksi. Uskonnollinen kiihko johti järjettömiin julkisiin teloituksiin ja vähemmistöjen orjuuttamiseen. Sellaista on vaikea katsoa sivusta ja todeta, että ISIS estää Iranin vaikutusvallan kasvua Lähi-idässä.

Persianlahden sunnalaiset arabimaat ovat varmasti olleet huolissaan Iranin vaikutusvallan kasvamisesta Irakissa ja Irakin ajautumisesta Iranin vasallivaltioksi. Iranin al-Quds-joukkojen tukemilla Libanonin Hezbollah-taistelijoilla on myös ollut merkittävä rooli Syyrian sisällissodan kääntymisessä Assadin hallinnon kannalta positiiviseen suuntaan.

Irakin tapahtumat heijastuivat myös Suomeen. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista merkittävä osa oli Irakin shioja. Näistä osa oli shiojen puolisotilaallisten joukkojen entisiä jäseniä. Nämä taas koostuivat sekä Irakin arabeista että Iranissa oleskelleista Afganistanin hazaroista.

Uusi Suomi -lehden sivuilla SDP:n kansanedustaja Hussein al-Taee spekuloi Irakin tulevaisuudella ja näkee sen Iranin vasallivaltiona:

Yhdysvallat joutuisi lähettämään alueella kymmeniä tuhansia lisää sotilaita, jos se haluaisi pitää tukikohtansa turvassa. Tämän jenkit tietävät. Iran ei luovu Irakista.

Al-Taeella on myös henkilökohtaista kosketusta Irakin tilanteeseen. Al-Muhadisin entinen alainen Haydar Qassem asuu Suomessa ja on al-Taeen ystävä.

Iranin taustalta taas löytyy Kiina, joka odottaa malttamattomana pääsyä Irakiin. Yhdysvallat taas on nykyisin öljyn osalta omavarinen eikä se tarvitse Irakia mihinkään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että joku muu suurvalta ottaa tyhjän tilan haltuunsa, koska Yhdysvalloilta tuskin löytyy halua jättää suurta määrää sotilaita Irakiin. Soleimanin ja al-Muhandisin tappamisen tarkoituksena oli ehkäistä ennalta tulevia Iranin hyökkäyksiä amerikkalaisia vastaan. Tässä mielessä isku luultavasti onnistui.

tiistaina, joulukuuta 10, 2019

Ulkoministeri ja kalifaatin maahantuonti


Vuonna 2014 uutisoitiin näyttävästi, että Suomesta on lähtenyt muslimien määrään nähden eniten jihadisteja taistelemaan Islamilaisen valtion eli ISIS:in riveissä. Tuolloin uutinen ei ehkä järkyttänyt mutta kertoi ainakin suomalaisten viranomaisten välinpitämättömyydestä islamilaisen ylivaltaideologian suhteen. Nyt vuoden 2019 loppupuolella naiivi typeryys yhdistyy pelottavalla tavalla ihmisoikeuksilla poseeraamiseen, kun on selvinnyt, että Ulkoministeriöllä ja jopa lastensuojeluviranomaisilla on tarkat suunnitelmat tuoda takaisin Islamilaiseen valtioon muuttaneita Suomen kansalaisia eli ”ISIS-vaimoja” ja heidän lapsiaan.

Tämä massiivinen operaatio olisi jäänyt huomiotta, jos Iltasanomien Timo Haapala ei olisi paljastanut, että ulkoministeri Pekka Haaavisto on salaa junaillut hanketta tuoda Islamilaisen valtion alueelle muuttaneita al-Holin leirillä majailevia Suomen kansalaisia tänne ja samalla painostanut Ulkoministeriön virkamiestä toimimaan lain vastaisesti. Haavisto itse kiisti tämän.

Vasemmistohallitus edistää ihmisoikeusfundamentalismia

Nykyisen yhä vasemmistolaisemmaksi muuttuvan hallituksen aikana moinen aktiivisuus tuskin yllättää ketään. Sen sijaan merkittävää on salamyhkäisyys asian ympärillä. On selvää, että Haavisto on ainakin jollain tasolla ymmärtänyt olevansa kyseenalaisella asialla. Monet Länsi-Euroopan maat ovat kieltäytyneet ottamasta vastaan omia kansalaisiaan turvallisuussyihin vedoten.

Syynä on ainakin se, että  Islamilaisen valtion alueella oleskelleita vastaan on hyvin vaikea löytää todisteita rikoksista, vaikka he kannattaisivat Islamilaisen valtion murhanhimoista ideologiaa ja olisivat kasvattaneet lapsensakin siihen. Käytännössä ”ISIS-vaimot” ja -taistelijat pitäisi päästää yhteiskuntaan, hankkia heille asunto ja saattaa heidät sosiaalivaltion etuisuuksien piiriin. On vaikea löytää vanhempaa, joka haluaisi ISIS-taistelijoiden lapsia oman lapsensa kanssa samaan kouluun, kun tiedossa on, että Islamilainen valtio on opettanut lapsille päiden katkaisua ja antanut näiden osallistua teloituksiin ja leikkiä sen jälkeen irtileikatuilla ihmisen päillä.

Haaviston tukena al-Holin asukkaiden maahantuonnissa on ollut ihmisoikeusprofessori ja SKP:n keskuskomitean entinen jäsen Martin Scheinin. Tämän käytös Twitterissä sen jälkeen, kun Haavistokohu alkoi, muistuttaa, miksi maalittamista halutaan rikoslakiin.

Scheininin kaltaisten äärivasemmistolaisten ihmisoikeusasiantuntijoiden mielestä ihmisoikeudet kuuluvat ensisijaisesti kaikkein kunniattomimille paskiaisille. Näiden ihmisoikeuksien edessä kaikki muut näkökohdat saavat väistyä. Scheininin kaltaisten väsymättömien ihmisoikeusfundamentalistien ansiosta terroristien karkottaminen on tullut käytännössä mahdottomaksi Länsi-Euroopassa.
Samalla unohdetaan autuaasti kaikkien Islamilaisen valtion tappamat ihmiset ml. jesidit, kurdit ja kristityt sekä heidän brutaali tapansa teloittaa ihmisiä leikkaamalla heidän päänsä irti ja asettaa irtopäät sen jälkeen julkisesti kaikkien nähtäville. Boko Haramin ohella Islamilainen valtio on ehkä kaikkein vastenmielisin ja brutaalein islamilaisen ylivaltaideologian ilmentymä.

Media piilottelee ISIS-vaimojen ja -taistelijoiden taustoja

Alaston totuus -blogia aikanaan pitänyt Pikkupoika on kerännyt Twitter-ketjuun (koko ketju ilman välejä) suomalaisiin ISIS-vaimoihin liittyvää aineistoa. Tietojen perusteella Suomesta Islamilaisen valtion alueelle lähteneisiin liittyy kaksi keskeistä paikkaa: imaami Abdul Mannanin johtama moskeija Oulussa sekä suomalaisten käännynnäismuslimien suosima Roihuvuoren moskeija.
Abdul Mannanin vävypoika Taz Rahman eli Abu Ismail al-Bengali taisteli Islamilaisen valtion riveissä ja menehtyi vuonna 2017. Bangladeshilainen Dhaka Tribune tietää myös kertoa, että Mannanin perhe kuuluu paikallisen Jamaat-e-Islami -puolueen innokkaisiin kannattajiin.

Myös vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat on kirjoittanut Suomesta lähtöisin olevista ISIS-taistelijoista useita artikkeleita. Yhteistä näille on ollut se, että taistelijoiden ja heidän vaimojensa henkilöllisyyttä on yritetty peitellä. Lisäksi heidän sanomisiaan on siivottu todellisia kauniimmiksi.
ISIS-propagandassa esiintynyt pohjoissuomalainen ”Jonna” (HS:n keksimä nimi) kertoi, että Suomessa ei ole ”oikeita muslimeja” eikä suvaita ”oikeaa islamia” sekä kehotti ”oikeita muslimeja” tulemaan ISIS:iin.

HS ei myöskään kertonut, että ”Jonnan” aviomies ja hänen lapsensa isä oli ISIS-taistelija Abu Musa al-Bengali, jota Yle haastatteli nimellä Samir. Tämä taas oli aiemmin työskennellyt imaami Abdul Mannanin halal-kaupassa Oulussa.

Yksi HS:n haastattelemista naisista oli Espoossa asunut suomensomali ”Farah”, jonka aviomies ”Aziz” taisteli Islamilaisen valtion riveissä. Sama espoolaispariskunta oli aiemmin esiintynyt HS:n haastattelussa nimillä ”Aisha” ja ”Hussein”.

Otan vielä esiin yhden tapauksen ja loput voi lukea Pikkupojan Twitter-ketjusta. Portugalilainen Nero Saraiva kuului Portugalista Itä-Lontooseen muuttaneisiin ns. jalkapallofaneihin. Nero Saraiva oli yksi Islamilaisen valtion johtohahmoista ja kuuluisan ”Jihadi Johnin” oikea käsi. Saraivan vaimo on suomalainen ja pariskunnalla on kolme lasta. Lasten äitiä on suomalaismediassa haastateltu nimellä ”Heli” ja ”Minna”. (Twitter-ketju).

Kolmannessa Twitter-ketjussa voi tutustua kalifaatin lapsi Mikaeliin. Ylen artikkelissa Mikaelista piirretään sympaattinen kuva. Siinä myös kerrotaan, että Mikaelin äidin mies oli ISIS-taistelija kuten myös Mikaelin isoveli. Kurdit vangitsivat Mikaelin helmikuussa 2018 talosta, jossa hän yöpyi poikien ja miesten kanssa. On todennäköistä, että myös Mikael oli ISIS-taistelija.

Pitäiskö nämä ihmiset tuoda Suomeen?

Al-Holin ISIS-vaimojen ja -lasten maahantuonti on jo hyvässä vauhdissa. Ylen tietojen mukaan suomalaisviranomaiset ovat jo pyytäneet kurdeja toimittamaan leiriläisiä rajalle. Ylen haastatteleman lähteen heidät on tarkoitus kuljettaa erissä rajalle. Yle kertoo:

” Tähän päädyttiin Ylen tietojen mukaan siksi, ettei asiassa tarvitsisi tehdä poliittista päätöstä, vaan kotiutus voitaisiin tehdä pelkän viranomaispäätöksen ja konsulilainsäädännön nojalla.”

Näin pelastettiin Pekka Haaviston ura ulkoministerinä. Toteutetaan ISIS- naisten ja -lasten maahantuonti näennäisen laillisesti mutta sen henkeä rikkoen. Ulkoministeriön johtamaa suunnitelmaa leiriläisten maahantuonnista kutsutaan ”Korpi-projektiksi”.

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra ounasteli jo varhain, että al-Holin leiriläiset tuodaan Suomeen. Ylen artikkeli on kirjoitettu vain pari tuntia sitten ja sen perusteella Riikan esittämät kaikki neljä kohtaa toteutuvat juuri kuten hän 7.12. kertoi. Suomen hallitus haluaa isisläiset Suomeen, poliittista päätöstä ei tehdä, asiaa edistetään salassa ja isisläiset tulevat Suomeen pian.

Vastuun pakoilu on jo alkanut. Uunituore pääministeri Sanna Marin on jo ilmoittanut, että ei tiedä asiasta mitään, koska on ollut pääministerinä vasta kuusi tuntia. 

Uskon ja toivon, että al-Hol -jupakka pani lopullisen pisteen Pekka Haaviston presidentinhaaveille. Minulla on Isis-Pekalle vaalilausekin valmiina: Koko kalifaatin presidentti.

keskiviikkona, marraskuuta 20, 2019

Prokuraattori


Olen tiennyt jo pitkään, että Suomessa ei ole perustuslain takaamaa sananvapautta. Nyttemmin on myös selvinnyt, että järjestelmän palvelijat eivät kunnioita kansalaisten sananvapautta lainkaan vaan pyrkivät aktiivisesti rajoittamaan sitä ja hakemaan rajojen rikkojille kovempia rangaistuksia.

Viimeisimpänä valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen tekee näin Helsingin Sanomien haastattelussaan, jossa hänen käsityksensä paljastuvat pölkkypäisiksi ja joskus suorastaan stalinistisiksi.

Jutun kirjoittaja Paavo Teittinen maalailee ylevin sanankääntein Toiviaisesta kuvaa ihmisestä, joka määrittelee, mitä Suomessa saa sanoa. Toiviainen ei niele häneen kohdistunutta arvostelua:

” Jos katsotaan syyttäjien ja tuomioistuimien ratkaisuja, ei ole merkkejä siitä, että sananvapaus olisi Suomessa uhattuna.”

Luonnollisesti Toiviainen tarkastelee asiaa juristin näkökulmasta. Jos hänellä olisi terveeseen järkeen perustuva näkökulma, hän havaitsisi, miten pienistä asioista tuomioita jaetaan ja millaista juridista saivartelua harrastetaan, kun ennalta syylliseksi päätetylle halutaan saada tuomio.

Toiviainen ei kykene ymmärtämään, että väljästi muotoiltu pykälä antaa tuomioistuimille erittäin paljon harkintavaltaa. Mika Illman ymmärsi aikanaan tämän asian ja piti sitä hyvänä. Sananvapauden kannalta väljä pykälä ja suuri harkintavalta ovat huonoja asioita. Ne heikentävät kansalaisen oikeusturvaa.

Uskonnollista paatosta

Toiviainen äityy suorastaan uskonnolliseen paatokseen ja laukoo sen hurmassa sammakoita:

” Sananvapautta rajoittavat pykälät suojaavat jokaisen ihmisarvoa.”

Joko Toiviainen on tyhmä tahallaan tai oikeasti. Sananvapautta rajoittavat pykälät eivät suojaa kenenkään ihmisarvoa. Ainakaan ne eivät suojaa kantasuomalaista ”solvaavalta” ja ”panettelevalta” kielenkäytöltä. 

On myös kyseenalaista, miten kiihotuspykälä oikeasti vaikuttaa vähemmistöjen asemaan, koska kiihotuspykälässä on kyse vähemmistöjen käyttämisestä enemmistöä vastaan. Tämä ei voi pitkällä tähtäimellä olla vaikuttamatta negatiivisesti enemmistön käsityksiin vähemmistöistä. Kun ei saa sanoa vapaasti, kiukku pysyy sisällä ja voi purkautua toista kautta.

Jos joku sanoo, että kansanryhmä X:n jäsenet ryöstelevät ihmisiä ja elävät sosiaalituilla, hänet voidaan tuomita kiihottamisesta. Jos taas joku sanoo, että suomalaiset ovat sisäsiittoisia ja tykkäävät juopotella, mitään tuomiota ei tule. Viimeistään Jussi Halla-ahon tuomioon johtanut kirjoitus osoitti tämän väitteen todeksi.

Sananvapautta rajoittavat pykälät ovat ihmisten hallitsemisen keino ja punavihreäksi marinoidun oikeusjärjestelmän tapa kyykyttää tavallisia kansalaisia. Toiviainen jatkaa: 

” Voi olla ihan hyvin huolestunut siitä, että tänne tulee ulkomaalaisia. Mutta ei siinä yhteydessä tarvitse sanoa, että nämä ihmiset ovat loisia.”

Ei toki tarvitse sanoa, että kansanryhmä X:n jäsenet ovat enimmäkseen sosiaalipummeja. Jos väitteellä on totuuspohjaa, mitä konkreettista haittaa sen sanomisesta ääneen on.
 
Sanomisen rajat ovat epäselvät mutta yksi asia on selvä. Säännöt eivät ole samat kaikille vaan riippuvaisia sanojan etnisestä, sukupuolisesta tai uskonnollisesta viiteryhmästä. Poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan (kiihotuspykälä on poliittisen korrektiuden lakiin kirjattu vaatimus) vähemmistö saa sanoa enemmistöstä mitä tahansa mutta enemmistön kannattaa varmuuden vuoksi olla sanomatta mitään yhdestäkään vähemmistöstä valheellista ja teennäistä ylistystlaulua lukuun ottamatta. On vaikea kutsua ihmisryhmiä, joista vain noin 10 prosenttia käy töissä muiksi kuin veronmaksajan rahoilla loisiviksi eläteiksi. Yhteiskuntaa he eivät rikasta mutta ehkä rikastavat kulttuuria niin paljon, että ansaitsevat vastikkeettoman elatuksen. Poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaista on tietysti korostaa, kuinka veronmaksajan elättämä ihmisryhmä tuottaa valtavaa rikkautta Suomelle, vaikka se ei olisikaan totta eikä sanoja siihen itse uskoisi. Sananvapauden rajoittaminen pakottaa teeskentelemään. Teeskentely puolestaan on samanlaista nöyryyttämistä, johon 1900-luvun totalitaristiset tyranniat ihmisiä pakottivat. Tunnettu Neuvostoliiton totalitaristisen järjestelmän kriitikko, kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn ymmärsi tämän:

”Rohkean yksilön yksinkertainen askel on olla osallistumatta valheeseen. Yksi totuuden sana on suurempi kuin maailma.”

Sananvapauden rajoitukset pakottavat yksilön osallistumaan valheeseen. Siksi hymistelyihin monikulttuurin rikkaudesta ei kannata kenenkään lähteä mukaan eikä myöskään lähteä tuomitsemaan kiihotuspykälän takia tuomittuja ihmisiä.

Raija Toiviainen peittää valtion harjoittaman pakkovallan korulauseisiin ja valheisiin. Solzhenitsyn sanoi:

”Väkivallan voi kätkeä vain valheella ja valheen voi piilottaa vain väkivallalla.”

Toiviainen kommentoi Ylen Elävässä arkistossa vielä toistaiseksi näkyviä ”nunnuka-sketsejä”:

” Tässä on myös se, että taiteellakin on oma vapautensa, jota jouduttaisiin punnitsemaan. Tästä on hirveän vaikea sanoa. Silläkin on väliä, onko kyse fiktiivisistä sketseistä vai väitteistä, jotka on tarkoitettu otettavaksi todesta. Pitäisi ilman muuta nähdä se konteksti ensin.”

Toiviainen ei ymmärrä, että kontekstilla ei ole merkitystä silloin, kun punnitaan sanomisen loukkaavuuta. Riittää, että lause on omiaan aiheuttaman halveksuntaa jotakin kansanryhmää kohtaan. ”Nunnuka-sketsit” täyttävät tämän määritelmän kirkkaasti.

Toiviainen valehtelee myös väittämällä seuraavaa:

“Sananvapausrikokset ovat hyvin kontekstisidonnaisia eli asiayhteydestä riippuvaisia.”

”Muun muassa seuraavilla seikoilla on väliä: onko puhe esitetty tahallisesti, onko puhe tarkoitettu syrjiväksi ja onko puheen esittäjä yhä samaa mieltä siitä, mitä joskus tuli sanottua tai kirjoitettua. Esimerkiksi Petelius on todennut, ettei nunnuka-sketsi kuulu nykyaikaan.”

Kontekstilla ei ole väliä kuten ei myöskään tarkoituksella. Tuomioistuin ei ole koskaan uskonut tuomittujen kertomuksia tarkoituksestaan. Halla-ahon tuomiossa konteksti ei merkinnyt yhtään mitään.

Toiviainen tarjoaa myös Pirkka-Pekka Peteliukselle ilmaisen Vapaudu vankilasta -kortin ihan noin vain lonkalta.

Pohdinnassa on kuulemma sananvapausrikosten merkittävin haaste. Valitettavasti pohdinnalla ei ole mitään positiivisia seurauksia sananvapaudelle, pelkästään negatiivisia, vaikka joku joskus sattumalta selviäisikin ilman tuomiota. Tuomioistuimelle ei pidä antaa liiallista harkintavaltaa. Jos sananvapautta rajoitetaan, ainakin kriteerien tulisi olla selkeät.

Toiviaisella on myös ideoita kiihotuspykälän täsmentämisestä:

” Ajattelen, että kiihottamispykälän ajatusta tietyn ihmisryhmän syrjinnästä voisi jotenkin täsmentää. Sitä ajatusta, että sillä tarkoitetaan ihmisarvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta. Ei sitä oikein voi yhdellä sanalla selkeyttää, mutta säännöstä voisi jollakin tapaa terävöittää.”

Kiihotuspykälällä ei ole minkäänlaista positiivista vaikutusta yhtään mihiinkään. Sitä ei tarvita. Toiviaisella ei ole haastattelun perusteella mitään annettavaa pykälän uudistamiseen:

” Ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi, että tässä on kyse siitä, että punnitaan tätä syrjivää toimintaa sananvapautta ja uskonnonvapautta vasten.”

Punnitsemista ei tarvita. Käsite ”syrjivä toiminta” on erittäin epämääräinen, kun on kyse yksityishenkilöstä. Voit olla kansanryhmästä X mitä mieltä tahansa ja pyrkiä välttämäään kaikkea kanssakäymistä kansanryhmän X edustajien kanssa, mutta et silti syrji heitä millään tavalla. Kiihotuspykälä taas syrjii tavallisia suomalaisia, jotka eivät ole sisäistäneet poliittisen korrektiuden pelisääntöjä, ja niitä, jotka kieltäytyvät hyväksymästä poliittisen korrektiuden rajoituksia.

Toiviainen kommentoi myös vanhojen kirjoitusten perusteella rankaisemista:

”... niin kauan kuin tekstiä pidetään tahallaan yleisön saatavilla, rikos ei lähtökohtaisesti vanhene. Mitä kauemmin teksti on yleisön nähtävillä, sitä vahingollisempi vaikutus sillä on.”

Tässä valtakunnansyyttäjä esittelee kaikille tyypillistä suomalaisen virkamiehen pölkkypäisyyttä, kun kuvittelee, että kirjoitus poistuisi mahtikäskyllä internetistä. Ei poistu vaan vähintäänkin tallentuu internetin arkistopalveluihin. Toiviainen toteaa:

” Netti on tässä suhteessa vaarallinen väline.”

Kyllä se on vaarallinen silloin, jos itse olet kontrollifriikki etkä hyväksy ihmisten vapautta muodostaa omat mielipiteensä.

Toiviainen puolustelee toimiaan sillä, että moraalisäännöt muuttuvat ajan mukana. Näin varmasti on, mutta on kyseenalaista, pitääkö ihmisten sanomisiin puutttua valtion pakkovallan ja mielipidekontrollin kautta. 1900-luvun Euroopasta löytyy useita esimerkkejä valtioista, jotka pyrkivät kontrolloimaan kansalaistensa mielipiteitä ja ajatuksia ja estämään vaarallisten mielipiteiden ilmaisut. Tässä mielessä Toiviainen ja hänen kaltaisensa ovat 1900-luvun kommunistisen totalitarismin henkisiä perillisiä.

Menneisyyttä ei hallita orwellilaisella Totuuden ministeriön harjoittamalla jälkikäteisellä sensuurilla, jossa menneisyydestä poistetaan kaikki nykyisiä edistyksellisiä moraalikäsityksiä vastaamattomat tekstit ja filmit.

Valtionuskonto

Nykyisin perinteinen kristinusko on menettänyt asemiaan ja Päivi Räsäsen kaltaiset ovat sen viimeisiä edustajia Suomessa. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, että uskonto ja moraalin vartiointi olisi loppunut. Se vain ei enää ole kirkon tehtävä vaan valtio sekä määrittelee moraalin että valvoo sitä pikkumaisuuteen asti.

Johtavat poliitikot ja virkamiehet puhuvat mielellään ”arvoista” ja ”arvopohjasta”.  Useimmiten puhe on moraaliposeerausta vailla todellista sisältöä. Poliittinen korrektius ja postmoderni vasemmistolaisuus edustavat kuitenkin edeltäjänsä kommunismin tavoin eräänlaista sekulaaria uskontoa. Ne eivät suoraan syrjäytä entistä uskontoa vaan muokkaavat siitä ”arvopohjaan” sopivan vihervasemmistolaisen version, joka palvelee valtiota ja sen valtaideologiaa eli ”arvopohjaa”.

”Arvopohja” taas perustuu postmodernistiseen käsitykseen ihmisryhmistä ja niiden valtasuhteista. ”Arvopohjassa” syrjityt ja sorretut vähemmistöt edustavat hyvää ja viatonta mutta valkoihoinen väestö ja erityisesti miehet pahaa sortajaa pelkästään edustamansa viiteryhmän perusteella silloin, kun he eivät ole sisäistäneet ”arvopohjan” vaatimuksia eli poliittista korrektiutta.

”Arvopohja” sisältää jonkinlaisen moraalijärjestelmän mutta ei pelastussanomaa eikä siinä ole anteeksiannon käsitettä. Siksi vallankumous syö omatkin lapsensa, jos ”arvopohjaa” kannattava erehtyy varomattomuuttaan lausumaan vääriä mielipiteitä.

Toiviaisen mielestä ”arvopohja” sanoo, että ihmisarvoa ei saa loukata. Hän ei kerro, mitä tämä abtrakti ihmisarvo oikeasti tarkoittaa. Räsänen on kristitty ja pitää siten lähtökohtaisesti myös homoseksuaaleja samanlaisina Jumalan kuvina kuin hän itse on. Räsäsen mielestä homoseksuaalisuus ja sen edistäminen ovat syntiä. Käsitys perustuu Raamattuun. Jos Räsänen tuomitaan, silloin pitää tuomita myös Raamattu ja perinteinen kristinusko kokonaisuudessaan.

Toiviaisen mielestä Räsänen ”käyttää väärin Raamatun sanaa”. Tässä valtakunnansyyttäjä astuu moraaliseksi tuomariksi tavalla, joka ei sovellu valtion virkamiehelle. Minusta Raija Toiviainen ei ole mikään moraalinen auktoriteetti vaan syyttäjänä toimiva virkamies. Kun hän lähtee jakelemaan moraalisia tuomioita, hän astuu toimivaltansa ja osaamisensa ulkopuolelle.

Toiviainen yrittää kömpelösti perustella Räsäsen syyttämistä:

” Siteerauksen taakse ei voi mennä piiloon. Kyse on siis siitä, että rikokseen voi syyllistyä, jos siteeraa Raamattua tarkoituksenaan loukata toista.”

Toiviainen ei ymmärrä, mikä Räsäsen tarkoitus oli tai ymmärtää asian tahallaan Räsäsen kannalta mahdollisimman pahantahtoisesti. Toiviainen itse menee juristerian taakse piiloon ja pyrkii sen suojista jakamaan moraalisia tuomioita ja pakottamaan Räsäsen kaltaisen perinteisen kristityn kumartamaan ”arvopohjaa” ja sen moraalia. Jos tällainen sallitaan, Suomessa ei sen jälkeen ole uskonnonvapautta.

Kaikkien sensuurin kannattajien tavoin Toiviainen väittää puolustavansa sananvapautta:

” Vihapuheesta pitäisi Toiviaisen mielestä käydä laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Hänen mukaansa se sysää vähemmistöryhmät yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle ja rajoittaa heidän sananvapauttaan.”

Vihapuhe ei ole juridinen termi vaan epämääräinen käsite, jonka kaltaisia nykyinen julkinen keskustelu on tulvillaan. Ongelma ei ole vihapuhe itsessään vaan se, että lietsomalla hysteriaa vihapuheesta polittinen eliitti, virkamieseliitti ja valtamedia pyrkivät  rajoittamaan tavallisen kansalaisen sananvapautta.

Yksityinen kansalainen ei internetin sananvapautta käyttämällä rajoita kenenkään muun sananvapautta. Joka muuta sanoo, syyllistyy tarkoitukselliseen valehteluun ja vääristelyyn.
Toiviainen on käsityksineen tyypillinen valtion virkamies, joka on lukenut liikaa Michel Foucaultin ajatuksia opiskeluaikanaan. Tyypillisen virkamiehen tavoin, hänen osaamisensa on rajoittunutta ja hän on kyvytön ymmärtämään asioita oman rajatun kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Jos sananvapaus olisi Suomessa perustuslain suojaama, Toiviaisen kaltaiset eivät saisi niin paljon pahaa aikaiseksi.