Ylen toimittaja selittää asiat Sipilän kannalta parhain päin

Vain jonkin aikaa oman kirjoitukseni jälkeen veronmaksajan rahoittaman Ylen sivuille ilmestyi kirjoitus, jossa politiikan toimittaja Pirjo Auvinen selittelee asioita pääministeri Juha Sipilän kannalta parhain päin. Kommentoin Auvisen spekulaatioita kohta kohdalta.

Kohdassa 1 Auvinen puhuu kiristyskirjeestä. Kyseessä on Perussuomalaisten maahanmuuttokriittisten viimeinen epätoivoinen teko, jolla he pyrkivät muuttamaan harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa. Kyseessä ei ollut kiristyskirje, koska yhdeksällä kansanedustajalla ei ole riittävästi voimaa sellaiseen. Teko oli myös henkilökohtainen riski allekirjoittaneille, koska Soini on aiemminkin erottanut istuvia kansanedustajia puolueesta.

Kohdassa 2 kerrotaan, että Soini vakuutti Terhon voittavan. Valitettavasti siinä ei kerrota ajankohtaa, milloin Soini vakuutuksensa antoi. Viimeistään kunnallisvaalien jälkeen kaikille oli selvää, että Halla-ahon voittomahdollisuudet olivat hyvät.

Kohdassa 4 mainittiin puhelinnumeron puuttuminen. Puhelinnumero löytyy yhdellä Google-haulla helposti ja on nähtävissä täällä. En ymmärrä, mitä Auvinen yrittää selittää puuttuvalla puhelinnumerolla.

Kohdassa 5 mainitaan Soinin järkyttyneen. Sen sijaan siinä jätetään kertomatta, miksi Soini järkyttyi. Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi oli todennäköinen skenaario. Aivan hyvin Soini olisi voinut järkyttyä siitä, että hänen suojattinsa hävisivät kaikki puheenjohtajavaalit selvin numeroin. Näin kävi myös puolustusministeri Jussi Niinistölle.

Kohdassa 6 Auvinen spekuloi Halla-ahon ministerikaavailuilla. On mahdollista, että Halla-aho halusi ulkoministeriksi Huhtasaaren. Mitään näyttöjä hän ei esitä pääministerille syntynyttä mielikuvaa lukuun ottamatta. 

Kohdassa 6 myös mainitaan, että Petteri Orpo oli jo tammikuussa ilmoittanut, ettei Kokoomus voi olla mukana arvojensa vastaisessa kokoonpanossa. Tämä oli juuri se tekijä, joka provosoi Soinin hajottamaan puolueen. Tällaiseen ilmoitukseen voi vastata monella tavalla. Yksi tapa on panikoida, kuten Soini teki. Toinen tapa on pitää pokerinaama ja sanoa hallituskumppaneille, että olkaa hyvä ja muodostakaa sitten uusi hallitus. Useimmat Soinin toimintaa seuranneet ymmärtävät, miksi jälkimmäinen vaihtoehto ei Soinin kohdalla tullut kyseeseen.

Kohdassa 7 Auvinen toteaa:

” Siinä, että pääministeri sai koko ajan täsmätietoa siitä, miten loikkaussuunnitelmat etenivät, ei ole mitään kummallista. Kyse on hänen hallitukseensa kuuluvan puolueen olennaisesta muutoksesta, joka vaikuttaa viiden ministerin kohtaloon ja siten koko hallitukseen.”

Puheenjohtajan vaihdos on normaalia vaalikauden aikana tapahtuvaa toimintaa. Yleensä puheenjohtajanvaihdos johtaa myös ministerivaihdoksiin.

Peräkonttikohun Auvinen kuittaa kevyesti:

” Siksi koko peräkontti-kohu on todella outo ja kertoo ehkä täsmällisemmin vain PS:n valtiosihteerin ja koko eroa suunnitelleen joukon omasta sisäisestä paineesta.”

Tämä sisäinen paine oli seurausta siitä, että Timo Soini oli menettämässä ministeripaikkansa. Meneillään oli salahanke, jossa 20 Perussuomalaisten kansanedustajaa loikkaa puolueesta ja muodostaa oman eduskuntaryhmän. Tällaista hanketta ei sovi pilata liialla julkisuudella. Siksi peräkontti.

Kohdassa 8 Auvinen selittelee Sipilän toimintaa parhain päin:

” Sipilän mukaan hän pyysi tiistaina Simon Elolta mustaa valkoisella kahteen kysymykseen: sitoutuuko uusi ryhmä hallitusohjelmaan ja tukemaan hallituksen kaikkia ministereitä. Turkuun laskeutumiseen mennessä vastaus oli tullut vain siihen, että he tukevat omia ministereitään. Jatkopuheluiden tuloksena Sipilä sai puhelimeensa sitoumukset allekirjoituksineen molempiin kysymyksiin.”

”Vasta sitten Sipilä peruu hallituksen eronpyynnön ja soittaa presidentti Niinistölle.”

Tässä jätetään vastaamatta olennaiseen kysymykseen: Mihin tarvittiin lentonäytöstä ja teatraalista erokirjeen polttamista?

Kohdassa 9 opetetaan valtiosääntöä:

” Niinistö kuvaili henkilökohtaisesti olleensa sillä kannalla, että hallituksen olisi pitänyt erota. Pääministeri oli toista mieltä. Sipilä kertoo, että myös pääministerin kansliasta oltiin yhteydessä Niinistön mainitsemaan valtiosääntöasiantuntijaan, jottei maasta löytyisi yhtään valtiosääntöoppinutta, joka jälkikäteen sanoisi hallituksen toimineen väärin.”

Juridisesti Sipilä ei toiminut väärin. Kyse on luottamuksesta pääministerin sanaan. Se valitettavasti puuttuu. Presidentti Niinistö oli oikeassa korrektista toiminnasta nähdyn kaltaisessa tilanteessa. Valitettavasti Sipilä valitsi sen epäkorrektin vaihtoehdon.

Kohta 10 on puhdasta valkopesua taas kerran. Kaikki tietävät, että kristillisten ja RKP:n ottaminen hallitukseen olisi tarkoittanut pitkiä neuvotteluja, joissa etu olisi ollut uusilla pienpuolueilla, jotka olisivat kyenneet kiristämään itselleen myönnytyksiä. Sipilän ja Orpon kannalta kuuliaisista lakeijoista koostuva uusi eduskuntaryhmä oli ilman muuta parempi vaihtoehto.

Halla-aho ei esittänyt maanantaina 12. kesäkuuta mitään kohtuuttomia vaatimuksia. Siitä huolimatta hänet tyrmättiin suoralta kädeltä. Tämä itsessään kertoo, että Kokoomuksen ja Keskustan kannalta edullisempi vaihtoehto oli tiedossa.

Lopuksi Auvinen toteaa:

”…ennen puoluekokousta perussuomalaisten sisäiset paineet saattoi aistia myös hallituksessa. Nyt ne ovat kuulemma poissa. Veikkaukset perussuomalaisten hajoamisesta ovat olleet vuosikausia kestoaihe, ja arvailtu on vain sitä, mikä on se asia, mikä hajoamiseen johtaa.”

Suomalainen valtamedia on lietsonut Perussuomalaisten hajoamista ensimmäisestä jytkystä lähtien. Kirjoitusten sävystä on ollut havaittavissa, että hajoamista suorastaan toivotaan. Valtamedia sai haluamansa mutta tavalla, jota se ei osannut ennustaa. Sisäiset paineet taas ovat suoraa seurausta Perussuomalaisten ministeriryhmän toiminnasta. Maahanmuuttokriittiset eivät enää jaksaneet katsella, kuinka heidän silmilleen syljetään ja heidän toiveensa sivuutetaan lonkalta. Siksi puheenjohtajaksi haluttiin Jussi Halla-aho. Soinin ja maahanmuuttokriittisten mukavuusavioliitto särkyi Soinin ylimielisyyden sekä hänen johtamansa ministeriryhmän toiminnan seurauksena.

Auvinen ei myöskään usko, että kyseessä olisi ollut Sipilän, Orpon ja Soinin pitkään harkittu suunnitelma. Ei se voinutkaan olla, mutta suunnitelma oli olemassa ja se toteutui Soinin kannalta huonomman vaihtoehdon kautta.

Auvinen toteaa myös:

” Eli kaikki te, jotka sanotte Sipilän valehdelleen eduskunnalle: lisää näyttöjä!”

Mitään lisänäyttöjä ei poliittisessa mielessä tarvita. Jos näytöt eivät riitä, se kertoo suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä kaiken olennaisen eikä siinä ole äänestäjän kannalta mitään positiivista. Sipilä, Orpo ja Soini juonittelivat ja hajottivat yhden poliittisen puolueen. Tästä ei ole mitään epäselvyyttä, vaikka mitään ”pitkään harkittua suunnitelmaa” ei olisikaan. Siitä, mitä loikkareille luvattiin, ei ole olemassa yksityiskohtaista tietoa. Vain Hanna Mäntylä on toistaiseksi saanut palkkioviran.

Toimittaja Pirjo Auvinen osoittaa käytännössä, miksi valtiollinen veronmaksajan rahoittama mediayhtiö on kansalaisten kannalta vahingollinen instituutio.

Venäjän verkossa

Yleisradion toimittaja Jarmo Mäkelä kertoo Ylen ykkösaamussa neljän viikon välein, miten Suomea käsitellään Venäjän verkossa. Hyväntahtoisen huumorin säestyksellä Mäkelä avaa Venäjän median kuvaa Suomesta, jota moni suomalainen ei aina tunnista omakseen.

Suomen ja Venäjän välillä on kielimuuri, sillä vain harva suomalainen osaa riittävästi venäjää osatakseen itse seurata venäläisiä tiedotusvälineitä internetissä. Siksi Yleisradion tarjonta on monelle ainoa tapa seurata naapurin tiedotusvälineitä ja niiden esittämää kuvaa Suomesta.

Tossavainen ja Venäjän media

Tällä kertaa yksi Mäkelän kolumnin aiheista kosketti Perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavaista. Ylen mukaan Tossavainen olisi loihenut lausumaan seuraavaa:

”Suomalaiset kaipaavat taas Venäjän alamaisiksi. Julkaisun on asiasta vakuuttanut kansanedustaja Reijo Tossavainen (ps.), jonka mukaan Suomi on historiansa aikana ollut todella vapaa vain lyhyen aikaa – Venäjän suuriruhtinaskuntana.”

Tossavainen vaikuttaa Uusi Suomi -verkkolehden blogipalvelussa. Siellä Ylen lausuma otettiin todesta, mikä poiki Tossavaista arvostelevan blogikirjoituksen. Siinä kirjoittaja Pekka Lukkala hyökkäsi ilmeisen tarkoitushakuisesti Tossavaisen kimppuun. Tossavainen vastasi toistamalla oman kirjoituksensa viime joulukuulta. Tällä hän yritti todistaa, että hän ei missään vaiheessa ollut sanonut mitään sellaista, jonka Yle julkaisi nettisivullaan. Tossavainen kuitenkin syytti tapahtuneesta Johan Bäckmania, joka on aiemmin toiminut venäläisen median ”syväkurkkuna” Suomea käsittelevissä uutisissa.

Ylen sivuilta löytyy kuitenkin linkki Tossavaisen lausunnon julkaisseelle Argumenty Nedeli -sivustolle. Yleensä Yle muun valtamedian tavoin ei julkaise linkkejä lähteenä käytetyille sivustoille. Koska linkin takaa löytyvä teksti on kirjoitettu venäjäksi, Yle ilmeisesti olettaa, että kukaan ei vaivaudu selvittämään, mitä tekstissä oikeasti sanotaan vaan ihmiset luottavat Jarmo Mäkelän hassunhauskaan tapaan siteerata Venäjän mediaa.

Mitä oikeasti sanottiin

Argumenty Nedeli -sivuston artikkelin otsikossa kerrotaan, että ”suomalaiset haaveilevat Venäjän imperiumista”. Tämä on tietysti ylitulkintaa, jolla halutaan antaa venäläiselle lukijakunnalle positiivinen kuva Venäjästä.

Reijo Tossavainen on monen muun perussuomalaisen tavoin EU-kriittinen. Tossavaisen EU-kriittisistä lausunnoista halutaan venäläismediassa ottaa kaikki irti. Artikkelissa viitataan Ukrainan levottomuuksiin ja annetaan ymmärtää, että Euroopan Unionissa kaikki ei ole niin auvoista kuin sanotaan. Ukraina-aspekti osoittaa, että Argumenty Nedeli -sivuston tarkoituksena oli käyttää Tossavaisen EU-kriittisyyttä hyväksi ja näin asettaaa Ukrainan ja EU:n välinen, toistaiseksi solmimaton sopimus arveluttavaan valoon.

Argumenty Nedeli siteerasi Reijo Tossavaista. Seuraavat sitaatit olen itse kääntänyt Argumenty Nedeli -sivustolta, joten ne eivät välttämättä vastaa täysin Tossavaisen alkuperäistä kirjoitusta:

”Suomella ei enää ole itsenäisyyttä.”

”EU-lainsäädäntö on Suomen lakien yläpuolella, jopa Suomen perustuslain.”

Tämän jälkeen Argumenti Nedeli -sivuston toimittaja kirjoitti Tossavaisen mielipiteistä seuraavaa:

”Hänen mielestään Suomen itsenäisyyden lyhyt hetki koitti, kun Suomen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän imperiumia.”

Tämän Yleisradio tulkitsi Tossavaisen lausumaksi ja vieläpä siten, että Tossavaisen mielestä Suomi olisi ollut todella vapaa vain Venäjän suuriruhtinaskuntana. Todellisuudessa Argumenty Nedeli jatkaa Tossavaisen siteeraamista seuraavasti:

”1800-luvulla Suomi syntyi ja kasvoi kansakuntana. Imperiumin osana meillä oli omat lait ja oma hallinto, tullilaitos, valuutta ja jopa keskuspankki. Nykyisin tullisektori on Euroopan Unionin alaisuudessa, ja kaikki rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan keskuspankissa.”

Venäläisen nettisivuston artikkelin suorat sitaatit Tossavaisen lausunnoista osoittautuvat täysin korrekteiksi. Lisäksi niissä esitetyt tosiasiat pitävät paikkansa. Suomi on todellakin luovuttanut itsenäisyyttään ylikansalliselle elimelle. EU on tulliliitto ja päättää tulleista jäsenvaltioiden puolesta. Kaikki Tossavaisen mainitsemat instituutiot kehittyivät Suomessa Venäjän vallan aikana. Myös Suomen kansallinen herääminen tapahtui tuolloin.

Toisaalta kysymys Suomen itsenäisyydestä on mielipidekysymys. Kiistatonta on se, että päätösvalta on luovutettu ylikansallisille elimille juuri Tossavaisen mainitsemilla osa-alueilla. Hän käyttää Venäjän vallan aikaa vertailukohtana osoittaakseen, miten paljon päätösvaltaa on siirretty pois kansallisvaltiolta.

Yleisradion internet-sivujen Tossavaisen lausumaksi väittämä lause on vääristelty törkeästi eikä sylttytehdas löydy Venäjältä vaan Pasilasta. Yleisradion toimittajat eivät malttaneet olla käyttämättä Venäjän mediaa hyväkseen harrastaakseen lempipuuhaansa persujen mollaamista.

Tarkoituksena on saada suuri yleisö uskomaan, että Perussuomalaisten kannattama itsenäinen kansallisvaltio ajaa itse asiassa Venäjän asiaa, kun taas EU edustaa todellista Suomen etua. Veronmaksajan rahoittama Yleisradio vaikuttaa naurettavalta, kun se Venäjän mediaa satirisoivassa kolumnissa vääristelee lähdeaineistoa. Ehkä Venäjällä pitäisi aloittaa samanlainen radio-ohjelma, jossa kerrotaan suomalaismedian valehtelusta ja vääristelystä.

Yle sortuu taas propagandaan

Edellisessä kirjoituksessani käsitellyn sotamies Lee Rigbyn julman murhan jälkimainingeissa verorahoitteinen Yleisradio on myös käsitellyt tapausta uutislähetyksessään (6:22 alkaen). Yle ei olisi Yle, jos se käsittelisi asiaa puolueettomasti ja pyrkisi välittämään yleisölleen tietoa.

Uutispätkässä pääteemana on sosiaalisessa mediassa lisääntynyt ”islamofobia” ja muslimeihin kohdistuneet viharikokset. Näitä selittämään on kutsuttu keskustavasemmistolaisen Demos-ajatushautomon tutkija Jamie Bartlett. Lisäksi haastatellaan poltetun islamilaisen keskuksen naispuolista kävijää.

Kamera kohdistetaan tämän artikkelin kuvituksena olevaan United Against Fascism -järjestön propagandajulisteeseen, jossa on Anders Breivikin ja EDL-järjestön johtaja Tommy Robinsonin kasvot. Teksti kertoo: ”Eri kasvot, sama viha”.

Kamera käy myös ”uskontojen välisessä tukitilaisuudessa” paikallisessa baptistiseurakunnassa. Salin seinät ovat täynnä UAF:n Breivik-julisteita, mikä kertoo tilaisuuden poliittisesta luonteesta. Julisteet myös kertovat, että EDL:n jäseniltä on tilaisuuteen pääsy kielletty. Yle muistaa myös kertoa brittiläisen yhteiskunnan ennätyksellisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka maa on monia muita Euroopan maita useammin muslimien väkivallantekojen kohteena.

Mitä Yle ei kerro?

Yle kertoo Pohjois-Lontoossa sijaitsevan islamilaisen ”sisäoppilaitoksen” tuhopoltosta. Rakennuksen seinässä oli graffiti, jossa luki kirjainyhdistelmä EDL. Koska syyllisiä ei vielä ole saatu kiinni, Yle ei voi suoraan syyttää EDL-järjestöä viharikoksesta. Sen sijaan UAF:n propagandajuliste pitää huolen siitä, että katsojan mielikuvissa EDL, Breivik ja islamilaisen kulttuurikeskuksen tuhopoltto liittyvät toisiinsa. Vähintäänkin EDL ”luo viharikoksille otollista ilmapiiriä”, kuten tutkija Bartlett asiantuntevan oloisesti toteaa.

Todellisuudessa huonossa kunnossa olleen kulttuurikeskuksen tuhopolton motiiveista ei ole mitään tietoa. Toistaiseksi poliisi ei ole esittänyt mitään todisteita, että kyseessä olisi viharikos. Mitään todisteita ei myöskään ole siitä, että Ylen mainostama graffiti ja tuhopoltto ylipäänsä liittyvät toisiinsa. EDL-järjestön osallisuudesta tapaukseen ei ole myöskään esitetty näyttöä.

Vaikka työväenluokkainen tausta kuuluu EDL:n johtohenkilöiden puheesta, he tuskin ovat niin typeriä, että menisivät polttamaan moskeijan. Järjestö saa Lee Rigbyn murhan jälkeen sympatiaa paremmin ilman moisia tekoja.

Omilla kotisivuillaan EDL sanoo selväsanaisesti seuraavaa:

”Emme hyväksy hyökkäyksiä moskeijoihin tai minkään uskonnon harjoittamiseen tarkoitettuihin paikkoihin. Vastustamme yksiselitteisesti tällaisia hyökkäyksiä.”

Niin mutta kun EDL luo iskuille otollista ilmapiiriä. Kokonaan käsittelemättä jää islamilaisen radikalismin osuus ja julkisuudessa paljon esillä olleet tapaukset, joissa enimmäkseen pakistanilaisperäiset muslimit ovat värvänneet nuoria syrjäytyneitä valkoihoisia tyttöjä prostituoiduiksi. Britanniassa on toiminut useita tällaisia ”aasialaisten” pyörittämiä paritusrinkejä. Jos ”islamofobinen vihapuhe” on Britanniassa lisääntynyt, kuten tutkija väittää, Lontoon rituaalimurha ja alaikäisten paritustapaukset vaikuttavat varmasti enemmän kuin kuviteltu EDL:n luoma ilmapiiri.

Yle ei luonnollisesti kerro mitään Breivik-propagandajulisteen julkaisseesta järjestöstä ja sen toiminnasta. Jos järjestö väittää vastustavansa ”fasismia”, tämä ei tarkoita, että järjestö taistelisi hyvän puolesta pahaa vastaan. Monesti fasismia vastustavat järjestöt käyttävät mielenosoituksissa pahempaa väkivaltaa kuin ne ”fasistiset” järjestöt, joita he väittävät vastustavansa.

UAF-järjestössä on toiminut varapuheenjohtajana henkilö nimeltä Azad Ali. Hän työskenteli Britannian valtiovarainministeriössä ja toimi samalla valtion virkamiesten islamilaisen järjestön puheenjohtajana. Vuonna 2009 hän siteerasi kotisivullaan islamilaistaistelijaa, joka puolusteli brittisotilaiden tappamista Irakissa:

”Jos näkisin brittiläisen tai amerikkalaisen sotilaan univormussa Irakissa, tappaisin hänet, koska se on velvollisuuteni.”

”Jos taas näkisin saman sotilaan Jordaniassa, en koskisi häneen. Irakissa hän on taistelija ja miehittäjä, täällä hän ei ole sitä. Kunnioitan tätä pääasiallisena uskontoni ohjeena jihadia varten.”

Valtiovarainministeriö tutki Azad Alin toimia mutta hänet todettiin syyttömäksi. Britanniassa valtion virkamiesten poliittista toimintaa on rajoitettu omilla määräyksillä, joita vastaan hänen ei katsottu rikkoneen.

Ali esiintyy omissa blogiteksteissään varovaisin sanankääntein, mutta hän siteeraa kuitenkin amerikkalaisten Jemenissä tappamaa Anwar Al-Awlakia ja kutsuu tätä ”yhdeksi suosikkioppineistaan”.

UAF edustaa poliittisesti äärivasemmistoa. Se on poliittisesti lähellä Sosialistista Työväenpuoluetta ja sen puheenjohtajana ja Azad Alin lähimpänä esimiehenä toimii Lontoon entinen pormestari ”Puna-Ken” Livingstone.

Missä on Ylen sympatia murhattua brittisotilasta kohtaan?

Yle käsittelee islamia ja muslimeita silkkihansikkain, mikä tarkoittaa, että alkuperäinen brutaali murha jää sivuosaan, kun muslimeista tehdään uhreja ja kamera kohdistetaan Breivik-julisteeseen. Todellisuudessa yksikään muslimi ei ole kuollut Ylen mainostamissa muslimeihin kohdistuneissa viharikoksissa.

Kaiki muslimit eivät toisaalta pidä Lee Rigbyn murhaa oikeutettuna. Jotkut voivat jopa tuntea sympatiaa häntä kohtaan, mikä tosin osoittautui kahdelle muslimimiehelle vaaralliseksi, kun he kertoivat mielipiteensä sudanilaissyntyiselle Ziko Sullimanille. Tämä suivaantui ja puukotti ystäviään. Oikeudessa Sulliman ilmoitti tarvitsevansa arabian kielen tulkkia, koska hän ei osannut riittävästi englantia.

Muslimit ovat myös kykeneviä viharikoksiin toisiaan kohtaan eivätkä tarvitse tässä toiminnassa apua valkoihoisilta rasisteilta. Tämä kävi ilmi, kun somalimies puukotti moskeijassa poliisia ja kolmea rukoilemassa ollutta muslimia muutama päivä sitten. Miehille oli syntynyt erimielisyyksiä rukouksen suorittamistavasta.

Suomen yleisradio siis hyökkää helpon kohteen kimppuun ja jättää vaikeammat asiat käsittelemättä. Tätä kutsutaan yleisön palveluksi, josta jokaisen kansalaisen on pakko maksaa Yle-veroa. Tässä Yle tosin ei ole brittiviranomaisia huonompi. Nämä kun pidättävät mieluummin rumia puhuvan 85-vuotiaan mummon viharikoksesta moskeijan edessä, kuin puuttuvat siihen todelliseen ekstremismiin ja sen aatteellisiin juuriin.

Kolme Mannerheim-elokuvaa

Kenialaisen Mannerheim-elokuvan ympärille rakennettu vastenmielinen mediaspektaakkeli sai minut kirjoittamaan aiheesta, josta olisin mieluiten pysynyt vaiti. Tarkastellaan tässä kuitenkin kolmea eri Mannerheim-elokuvaa. Näistä vain yhdessä tärkein asia on itse elokuva, joka tosin on vielä tekemättä. Kahdessa muussa on taas kyse tarkoituksellisesta ärsyttämisestä ja kohun nostattamisesta.

Homo-Marski

Muutama vuosi sitten Katariina Lillqvistin ohjaama nukkeanimaatio Uralin perhonen nostatti vähän samantapaisen kohun kuin kenialainen Marski. Elokuva nostatti kohun, koska siinä esitettiin, että Marskilla olisi ollut homoseksuaalinen suhde kirgisialaisen miespalvelijansa kanssa.

On epäselvää, yrittikö ohjaaja saada homo-Marskin avulla pelkästään julkisuutta elokuvalleen, joka ilman sitä olisi useimmilta jäänyt näkemättä. Elokuvan tekijän asenne Mannerheimiin on peräisin vuodelta 1918 ja rintaman punaiselta puolelta. Mitään tuoretta näkökulmaa kansakunnan suurmieheen elokuva ei tarjonnut, vaan lähinnä tunkkaisen vasemmistohenkisen häpäisy-yrityksen, joka tosin unohtui nopeasti.

Lillqvist yritti jälkikäteen esiintyä sensuurin uhrina kulttuuriväelle lähettämässään avoimessa kirjeessä. Mannerheimin perinnesäätiö oli kirjeen mukaan vaatinut elokuvalle esityskieltoa. Tätä Lillqvist kommentoi seuraavasti:

”Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin.”

Lillqvist oli ylpeä työstään ja omisti sen vuonna 1918 punaisten puolella kaatuneelle isosedälleen.

Tanskan Muhammad-pilakuvakriisistä oli tuolloin kulunut sen verran vähän aikaa, että Lillqvistin sensuurihöpinät kalskahtivat ontoilta ja teennäisiltä. Lillqvist tuskin tekisi elokuvaa islamin profeetta Muhammadin ja tämän lapsivaimo Aishan välisestä suhteesta. Jos tekisikin, elokuva ei varmasti saisi tukea julkisista varoista eikä sitä esitettäisi Ylen kanavilla.

Muslimien herkkien uskonnollisten tunteiden takia Muhammadista ei ole tehty juurikaan elokuvia. Tunnetuimmassa islamin syntyä kuvaavassa elokuvassa The Message ei näytetä profeetan kasvoja. Tästä hienotunteisuudesta huolimatta elokuva onnistui provosoimaan joitakin muslimeja väkivallantekoihin.

Kairossa sijaitseva Al-Azharin yliopisto oli antanut siunauksen elokuvalle, mutta ohjaaja Moustapha Akkad sai silti useita tappouhkauksia. Elokuva myös kiellettiin useissa islamilaisissa maissa. Akkad itse kuoli marraskuussa 2005 Al-Qaedan terrori-iskuissa Jordanian Ammanissa. Tosin hän itse ei ollut iskujen pääasiallinen kohde.

Mannerheim-elokuva

Siitä varsinaisesta Mannerheim-elokuvasta oli tarkoitus tehdä Hollywood-tyylinen spektaakkeli, jonka ohjaajana olisi ollut Renny Harlin. Elokuvahanke oli jo kaatua vuoden 2009 alkupuolella, ja verottaja haki saman vuoden joulukuussa tuotantoyhtiö Liberty Productionsia konkurssiin.

Elokuvalle saatiin kuitenkin hankittua sen verran uutta rahoitusta, että hanketta ei haudattu kokonaan. Toukokuussa 2011 ohjaaja Harlin vetäytyi hankkeesta, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Dome Karukoski. Elokuvan budjettia rukattiin alaspäin ja se on ilmeisesti jossain vaiheessa tarkoitus tehdä. Viime aikoina asiasta ei ole kuitenkaan paljon uutisoitu. On epäselvää, toteutuuko hanke koskaan.

Yle ehti ensin

Ensin Iltalehden pikku-uutisessa kerrottiin, että Yle on tekemässä elokuvaa Mannerheimista. Seuraava uutinen hätkähdytti jo enemmän, sillä siinä kerrottiin pääosan esittäjän olevan tummaihoinen.

Paljastuksia tuli lisää. Elokuvan käsikirjoitus oli kenialaisen työryhmän käsialaa. Trailerikin julkistettiin.

Tässä vaiheessa tuli selväksi, että itse elokuva ei ollut se tärkein asia vaan sen nostattama mediakohu. Kuten homo-Marskin ohjaaja Lillqvist, kenialaisen Mannerheimin tuottaja Erkko Lyytinen esiintyy uhrina ilmeisen kevyin perustein:

”En ymmärrä tätä hommafoorumien reaktiota, vihareaktiota. Tässä pitää nostaa [tuotantotiimin] turvallisuustasoa yllättäen. Mannerheim on näköjään yhä jossakin määrin tabu.”

Lyytinen kommentoi myös kysymystä pääosan esittäjän ihonväristä:

”On yllättävää, että se [kenialainen päänäyttelijä] on tullut keskustelunaiheeksi. Minulle on ollut epärelevanttia, minkä näköinen ihminen on. Pääasia on ollut katsoa myyttistä sankaria ihmisenä.”

Lyytinen joko on tyhmä tai hän esittää sellaista. Pelkästään se, että Mannerheim-elokuva annetaan kenialaisten tehtäväksi, kertoo halusta nostattaa kohua ja päästä lehtien sivuille. On myös vaikea ymmärtää, miten kenialainen tuotantotiimi pystyisi mitenkään samaistumaan Mannerheimiin, josta he ennen elokuvaprojektia tuskin olivat kuulleet sanaakaan.

Toisin kuin vanhakantaisesta kommunistisesta näkökulmasta elokuvansa tehnyt Lillqvist Lyytinen on suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden asialla. Lyytinen kertoo suomenmarsalkka.fi -sivustolla, miksi elokuva tehtiin:

”Rohkea elokuva sai alkunsa päähenkilön oman elämänasenteen innoittamana: uskon, että Mannerheimille isänmaallisuus ei ollut pelokasta suhtautumista vieraisiin kulttuureihin ja vaikutteisiin; hänhän itse oli monien eri kulttuurien tutkija ja tuntija. Hän myös eli elämänsä monikulttuurisessa maailmassa, löytäen ystäviä ja liittolaisia isänmaan edun nimissä. Me emme nykyäänkään ole saareke tai metsätupa, joka voi välttyä ulkopuolisilta vaikutuksilta.”

Enempää ei oikeastaan tarvitse tietääkään. Yle toteuttaa toiminta-ajatuksensa mukaista tehtävää eli edistää monikulttuuria. Lyytinen taas on moderni vasemmistoliberaali puhtaimmillaan.

Rinnastus Jyllands Postenin julkaisemiin Muhammad-pilakuviin on jo tehty. Vihreä nainen Emma Kari kirjoitti City-lehden blogissaan:

”Samalla kun vaadimme venäläisiä ja muslimimaita hyväksymään pyhien kuvien rikkomisen sananvapauden nimissä, emme itse kykene samaan. Taiteen on tarkoitus murtaa tabuja ja asettaa meidät pohtimaan omaa tekopyhyyttämme. Vapaassa yhteiskunnassa ei voi olla yhtäkään poliitikkoa, elävää tai kuollutta, jonka käsittely on taiteessa kielletty.”

Useimmat arvostelijat ovat närkästyneitä siitä, että heidän on tv-luvan maksajina pakko maksaa kenialaisesta Mannerheimista, vaikka he eivät haluaisi osallistua sen kustannuksiin. Itse elokuva ei niinkään kiinnosta, ja tuottaja Lyytisen puheet lähinnä haukotuttavat, koska ne ovat niin klisheistä ja poliittisesti korrektia huttua.

Tuskin kukaan haluaa tai on koskaan halunnut kieltää muslimeja loukkaantumasta Jyllands Postenin Muhammad-pilakuvista. Sen sijaan ihmisten tappaminen ja terrori-iskut pilakuvien takia tuomittiin kuten myös yritykset rajoittaa länsimaista sananvapautta estämällä islamin arvostelu. Muhammad-pilakuvat synnyttivät ihan oikeata keskustelua sananvapaudesta, ja silloin nähtiin, ketkä kannattavat sitä ja ketkä taas haluvat sensuuria. Suomen Sisu julkaisi pilakuvat sivuillaan, ja tapahtuneesta käynnistyi syyteharkinta. Tuolloin Suomen valtio ja suuri osa suomalaisesta valtamediasta sekä vasemmistosta kannattivat sensuuria ja moittivat tanskalaisia muslimien uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta.

Emma Karin kirjoituksessa kehotetaan katsomaan elokuva ennen sen tuomitsemista. Tähän vastaan, että katson elokuvaa koko ajan eli sitä mediaspektaakkelia, jonka Lyytinen ja Yleisradio ovat luoneet. Kenialainen Mannerheim-filmi on sen rinnalla tylsä ja yhdentekevä.

Lyytisen taideprojekti ei ole erityisen omaperäinen ja sen kulku on helposti ennustettavissa. Samat asiat, jotka nähtiin homo-Marskin aiheuttaman kohun yhteydessä nähdään uudelleen, tosin vähän vesitettynä versiona. Pääosissa olevat tuottaja Lyytinen ja suomalainen valtamedia näyttelevät roolinsa rutiinilla, ilman omaperäistä tulkintaa. Kenialainen Mannerheim on väsähtänyt vasemmistolainen provokaatio, joka ei olisi mitään ilman hyvin käsikirjoitettua mediakohua.

Harrastustoimintaa

Yleisradion aamu-tv -lähetyksessä oli vieraana Mikael Storsjö, jota Rajavartiolaitos epäilee 15 tshetsheenin laittoman maahantulon järjestämisestä. Storsjö järjesti tshetsheenipakolaisille lentomatkat Turkista ja jäi kiinni, kun hän itse palasi Suomeen ensimmäisen ryhmän mukana.

HS:n jutun mukaan Storsjö kertoo tuoneensa Suomeen samalla menetelmällä 50 pakolaista kolmen vuoden aikana. Storsjö kertoo vaikuttimistaan:

”He eivät saa tehdä töitä eivätkä saa mitään valtion tukia. Lapset eivät pääse kouluun.”

Helsingin Sanomat puhuu Storsjöstä ”tunnettuna ihmisoikeusaktivistina”. Ylen aamu-tv:n juontaja Annika Damström tekee hänestä haastattelussaan sekä suuren sankarin että maahanmuuttopolitiikan asiantuntijan, vaikka miestä epäillään rikoksesta (Yle Areena 23:18 alkaen).

Suuri altruisti

Haastattelussa Storsjö saivartelee ja vääntelee käsitteitä taitavasti. Hänen Suomeen laittomasti järjestämänsä maahantulijat eivät ole laittomia, koska he ovat turvapaikanhakijoita. Suomeen ilman tarvittavia matkustusasiakirjoja saapuva tulija ei siis ole laiton, koska hän sanoo rajalla taikasanan turvapaikka.

Haastattelussa ylimielisen oloinen Storsjö tietysti selittää tekonsa parhain päin. Jos joku auttaa ulkomaalaisia Suomeen humanitaarisista syistä ilman taloudellista hyötyä, silloin kyseessä ei ole laittoman maahantulon järjestäminen. Rikoslain 17. luvun 18. pykälässä kuitenkin todetaan:

”Joka

1) tuo tai yrittää tuoda Suomeen tai Suomen kautta muuhun maahan ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa passia, muuta matkustusasiakirjaa, viisumia tai oleskelulupaa,

2) järjestää tai välittää 1 kohdassa tarkoitetulle ulkomaalaiselle kuljetuksen Suomeen tai

3) luovuttaa toiselle väärän tai väärennetyn taikka toiselle henkilölle annetun passin, muun matkustusasiakirjan, viisumin tai oleskeluluvan käytettäväksi maahantulon yhteydessä,

on tuomittava laittoman maahantulon järjestämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Täysin maallikkona voi arvioida, että Storsjön toiminta täyttää rikoksen tunnusmerkit. Törkeä laittoman maahantulon järjestäminen edellyttää joko ruumiinvamman tuottamista tai maahantulon järjestämistä osana järjestäytynyttä rikollista toimintaa. Tästä ei Storsjön tapauksessa ole tiettävästi näyttöä.

Toimittaja Damströmin kysyessä matkanjärjestämisen kustannuksista Storsjö toteaa:

”Ei ole kovinkaan suurista rahoista kyse. Kaikki harrastukset tuppaa maksaa.”

Storsjön harrastukset tuppaavat aiheuttamaan kustannuksia myös veronmaksajalle, joka kustantaa hyväntekeväisyyden seuraukset eli kotouttamisen ja siihen kuuluvat asiat kuten asunnon, kielenopetuksen ja toimeentulon. Toimittaja Damström ei tätä mainitse mutta muistaa vielä erikseen hehkuttaa Storsjön ”altruismia” ja sitä, kuinka hän itse kustantaa tshetsheenipakolaisten matkat Suomeen.

Maahanmuuttopolitiikan asiantuntija

Jotta Storsjön harjoittama ”altruismi” voitaisiin perustella, hänen toimintansa veronmaksajalle aiheuttamat kustannukset täytyy jotenkin mitätöidä. Tähän Storsjö käyttää epärehellistä numerokikkailua, johon syyllistyvät usein myös maahanmuuttopolitiikasta vastaavat tahot:

”Pitää katsoa näitä suuruusluokkia kuitenkin. Esimerkiksi viime vuonna myönnettiin vähän vajaa 800 turvapaikkaa ja samanaikaisesti ulkolaisille myönnettiin noin 20 000 oleskelulupaa. Eli näiden pakolaisten osuus Suomeen maahantulevien joukossa on hyvin, hyvin pieni. Puhutaan jotain viiden ja kymmenen prosentin välimaastossa.”

Näin Storsjö antaa ymmärtää, että nuo 20 000 muun kuin turvapaikan perusteella myönnetyt oleskeluluvat olisivat jotakin muuta kuin humanitaarisin syin maahan saapuvia. Tämähän ei pidä paikkaansa, vaan suuri osa heistä on sellaisia, joille ei ole myönnetty turvapaikkaa mutta kuitenkin oikeus oleskella maassa.

Damström kysyy Storsjöltä vielä, pitäisikö kuntia pakottaa ottamaan vastaan pakolaisia. Tästä Storsjö innostuu ja muistaa mainita:

”Jos katsotaan suomalaisia niin suomalaisia elää ulkomailla moninkertainen määrä kuin mitä ulkomaalaisia elää Suomessa.”

Kuinka moni noista suomalaisista on muuttanut ulkomaille työn perässä? Kuinka moni heistä tarvitsee paikallisen veronmaksajan kustantamia kotouttamistoimia? Kuinka moni heistä on anonut ulkomailta turvapaikkaa? Toimittaja Damström ei edes yritä tiedustella näitä asioita Storsjöltä.

Storsjö myös vähättelee turvapaikanhakijoista kunnille koituvia kustannuksia ja vertaa niitä kaupallisen television mainosajan hintaan ja hänen mukaansa aamu-tv:n keskusteluun käytetty mainosaika maksaisi enemmän kuin ”muutaman kymmenen” turvapaikanhakijan sijoittaminen kuntiin.

Mainosajasta ei kenenkään ole pakko maksaa. Storsjön hyväntekeväisyys sen sijaan rahoitetaan ihmisiltä pakolla kerätyillä rahoilla. Storsjön altruismi poikkeaa perinteisestä vasemmistolaisesta hyväntekeväisyydestä vain siinä, että Storsjö osallistuu pieneltä osin itse kustannuksiin vapaaehtoisesti.

Jokainen yhteiskunnallinen utopia tarvitsee sankarinsa. Mikael Storsjötä voidaan pitää monikulttuurisen yhteiskunnan stahanovilaisena iskurityöläisenä, joka pyyteettömästi auttaa hädänalaisia. Se, että hän toiminnassaan mahdollisesti syyllistyy rikoksiin, on toisarvoinen seikka ainakin Ylen punavihreän toimittajan mielestä.

Roturadio

Yleisradion uutislähetys, jossa Helsingin kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoa kutsuttiin rotutohtoriksi, ei johtanut syyteharkintaan, vaan esitutkinta päätettiin lopettaa. Jos tämä oli jolle kulle yllätys, hän elää vaihtoehtoisessa universumissa.

Toki poliitikkojen pitää pystyä kestämään kovaakin arvostelua. Se kuuluu toimenkuvaan. Silti pahimmat nimittelyt ja ylilyönnit on perinteisesti säästetty viihdeohjelmiin ja kolumneihin. Pääuutislähetyksessä ei pitäisi esittää toimittajan henkilökohtaisia antipatioita tai selkeää poliittista propagandaa. Se, joka uskoo Ylen uutislähetysten noudattavan näitä periaatteita, uskoo todennäköisesti myös joulupukkiin ja hammaskeijuun.

Yleisradio on aina ollut läpeensä politisoitunut laitos, jossa toimittajakunnan poliittisella koostumuksella on ollut enemmän merkitystä kuin ammattitaidolla. Pahimmillaan tämä näkyi 1970-luvulla mutta edelleenkin Tampereen yliopisto tuottaa loputtomasti vasemmistolaiseksi aivopestyjä toimittajia lupamaksuyhtiön tarpeisiin.

Kun radion aukaisee, niin kohta raukaisee

Nykyinen Yleisradio ei ole niinkään puolueisiin sitoutunut kuin valtion byrokratiakoneiston viranomaispropagandan välityskanava. Uutislähetykset kertovat, miten virkakoneisto yrittää kontrolloida tavallisten kansalaisten elämää mitä moninaisimmilla tavoilla. Monelle omilla aivoillaan ajattelevalle ihmiselle moinen ylhäältä päin tuleva ohjaus tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkein vasemmistolaisimmillaan Yleisradio näyttäytyy radion puheohjelmissa. Näin on ehkä siksi, että vain harva kuuntelee niitä. Allekirjoittanut kiduttaa ajoittain itseään kuuntelemalla Ylen ykkösaamua. Toimittajatkin ovat tulleet tutuiksi nimen ja äänen perusteella. Petri Kejonen on suhteellisen asiallinen mutta Sakari Kilpelän lipevä asenteellisuus pistää rehellisesti sanottuna vituttamaan.

Kaiken kruunaavat kolumnistit, jotka lähes poikkeuksetta edustavat vasemmiston kaikkein tunkkaisinta 70-lukulaista siipeä. Jertta Blomstedt (o.s. Roos) kuuluu ”entisiin stalinisteihin”, jotka keskittyvät kapitalismin ja (amerikkalaisen) yritysmaailman mollaamiseen. Hannu Reime puolestaan ei ole koskaan päässyt irti 70-lukulaisesta Palestiina-aktivismistaan ja on hänkin viime aikoina päässyt vauhtiin kapitalismin kritiikissään. Ilmeisesti 70-lukulaiselle talouslama tarjoaa hyvän mahdollisuuden mainostaa useaan kertaan epäonnistuneeksi ja tuhoisaksi osoittautunutta talouskokeilua eli sosialismia uudelleen ratkaisuksi kapitalismin kriisiin.

Vasemmistoliittolainen Tommi Hoikkala edustaa nuorempaa, alle 60-vuotiaiden sukupolvea, joka vähän myöhästyi parhaimmista taistolaisajoista. Kaarin Taipale (sd.) on kolumnisteista oikeistolaisin. Pakkohan sellainenkin on näön vuoksi olla.

Täältä löytyy näyte viimeisimmästä Ykkösaamusta. Siinä käsitellään äskettäin päättynyttä Suomen suurinta talousrikosjuttua. Sakari Kilpelän haastateltavina oli poliisi ja talousrikollisuutta tutkivan Virke-projektin johtaja. Kaksi valtion virkamiestä kertoo, kuinka talousrikollisuutta torjutaan. Missään vaiheessa ei kerrota pimeän työn teettämisen perimmäistä syystä eli verojen ja veroluonteisten maksujen korkeaa osuutta (yli 50 %) työvoimakustannuksista.

Sakari Kilpelä myös valistaa, kuinka EU jää Tshekin ”vanhollisen” presidentin panttivangiksi, jos Tshekki ei ratifioi Lissabonin sopimusta.

Sitten kysytään, mitä iloa EU:sta on. Vastaamassa ovat Miapetra Kumpula-Natri (sd.) ja Jussi Saramo (vas.). Ilmeisesti ohjelmaan on haluttu mielpidekirjoa, koska sinne haettiin EU-myönteinen vasemmistolainen ja EU-vastainen äärivasemmistolainen valistamaan kansaa.

Ennen viikon luontoääntä (kyy) saadaan nauttia Hannu Reimen kolumnista, jossa arvosteltiin maltillista keskitien mielipidettä. Se kun saattaa vuosikymmeniä myöhemmin osoittautua äärimielipiteeksi. Reime teki kolumninsa mitä ilmeisimmin tämän artikkelin perusteella. Reime itse kuitenkin yrittää artikkeliin tukeutuen todistaa ”edistyksellisen” maailmankatsomuksen ja vasemmistomoralismin erinomaisuutta. Tähän tarvitaan yksi olkiukkoargumentti ja yksi älyllinen kuperkeikka, jolla orjuuden kannattamisesta tehdään äärioikeistolaista (=paha) ja orjuuden vastustamisesta äärivasemmistolaista (=hyvä). Lopullisesti Reime menettää uskottavuutensa esittämällä natsit maltillisuuteen vetoavina keskitien kulkijoina.

Mediamaksu

Kenenkään ei ole pakko katsoa Ylen tv-ohjelmia tai kuunnella sen radio-ohjelmia. Kaikkien televisiovastaanottimen omistajien on kuitenkin pakko rahoittaa Yleisradiota. Koska yhä useampi kokee tulevansa toimeen ilman Yleisradiota ja haluaa välttää aina vain kallistuvan tv-maksun, Yleisradio on joutumassa rahoitusongelmiin.

Tässä vaiheessa tuntuisi luonnolliselta kysyä, eikö Yleisradiota voisi joko lakkauttaa tai tietoisesti supistaa ja myydä osan siitä yksityisille. Koska Yleisradio on valtion omistama ja poliitikkojen hallinnoima, tämä kysymys on tietysti väärä. Valtion ratkaisu valtion tv-yhtiön ongelmaan on säätää Yleisradion rahoitus pakolliseksi kaikille eli myös niille, jotka eivät omista televisiota.

Kaikki kuitenkin käyttävät internetiä ja Yleisradion ohjelmat näkyvät netissä Areena-palvelun kautta. Jälkikäteen Areenan lanseeraus vaikuttaa troijalaiselta puuhevoselta, jonka päätarkoituksena oli mahdollistaa lopullinen ratkaisu rahoitusongelmaan tuomalla ohjelmat internetiin kaikkien saataville.

Hannu Reime ja chutzpah

Jiddishin kielen termi chutzpah tarkoittaa äärimmilleen vietyä ja täysin mistään moraalisäännöistä piittaamatonta röyhkeyttä (Wikipedia). Äärimmäisenä esimerkkinä chutzpahista on usein esitetty poika, joka valittaa orpouttaan tapettuaan ensin isänsä ja äitinsä.

Samanlaista chutzpahia tarjosi Ylen ykkösaamun kuuntelijoille kolumnisti Hannu Reime kirjoituksessaan Gaza ja unohtamisen voima. Reime perää vallankäyttäjiltä muistamista aktiivisen unohtamisen sijaan:

”Julkisuuden hallintaa ja sitä kautta ”massojen” hallitsemista helpottaa se, että jotkin asiat muistetaan ja toiset unohdetaan. Julkinen unohtaminen ei enää olekaan ”pelkkä” tahdoton neurofysiologinen tapahtuma niin kuin se itse kunkin yksilön kohdalla on. Siitä tulee joukkotiedotusta.”

Reimen kirjoituksesta tekee chutzpahia se, että hän itse syyllistyy samaan, mitä muilta perää, eli aktiiviseen unohtamiseen ja valikoivaan muistamiseen. Kirjoitin kesällä 2007 Reimen ja muiden suomalaisten Lähi-idän asiantuntijoiden yksipuolisuudesta.

Köyhän miehen Noam Chomsky

Käytän Reimestä nimitystä köyhän miehen Noam Chomsky, koska Reime tuntee viehtymystä kieliin ja hänen tapansa valikoida omaan narratiiviin sopivat faktat on yhteinen oppi-isän kanssa. Reime mm. kysyy:

”… keitä ovat Gazan kaistan asukkaat, joita vastaan Israel nyt käy häikäilemätöntä sotaansa. Miksi tälle pienelle alueelle on ahtautunut puolitoista miljoonaa ihmistä? Mikseivät he asu väljemmin?”

ja vastaa

” Gazan asukkaat ovat palestiinalaisia, osa Palestiinan arabikansaa, ja he asuvat Gazassa siksi, etteivät voi asua missään muuallakaan. Gaza on oikeastaan maailman suurin pakolaisleiri. Noin neljä viidesosaa sen asukkaista on pakolaisia, ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa, jopa neljännessä polvessa. He jättivät kotinsa vuonna 1948, jolloin seitsemän ja puolisataa tuhatta ihmistä — yli puolet silloisen Palestiinan arabiasukkaista — pakeni tai karkotettiin sieltä, missä olivat asuneet lukemattomien sukupolvien ajan.”

Reime ei kuitenkaan kerro, miksi gazalaisia on nykyisin puolitoista miljoonaa, vaikka lähtijöitä oli aikanaan 750 000, joista läheskään kaikki eivät siirtyneet Gazaan. Vastaus on tietysti yksinkertainen eli hillitön väestönkasvu. Vuonna 1950 Gazan kaistaleella asui vain noin 240 000 ihmistä ja ennen Israelin itsenäisyyteen johtanutta sotaa vain 82 500 ihmistä.

Väestönkasvu tuskin olisi ollut mahdollinen, mikäli palestiinalaiset olisivat itse joutuneet huolehtimaan elämisen edellytyksistä, vaan kansainvälisen yhteisön taloudellinen ja humanitaarinen apu ovat suurelta osin vastuussa väestön lisääntymisestä.

Chomskymaista selektiivistä muistamista Reime osoittaa myös seuraavassa:

” mikä Israelille oli itsenäisyyssota, oli palestiinalaisille al-nakba, katastrofi, etninen puhdistus, jonka uhreiksi yli puolet heistä joutui. Palestiinalaisten kärsimyksiä ei lievennä se, että uuden Israelin valtion kansalaisista suuri osa oli holokaustista selvinneitä Euroopan juutalaisia. Palestiinalaisilla ei kansakuntana ollut pienintäkään osaa natsien rikoksiin.”

Ehkä palestiinalaisten kärsimyksiä lieventävät ne noin 800 000 Sefardi- ja Mizrahi-juutalaista, jotka joutuivat lähtemään arabimaista Israelin itsenäistyttyä. Heistä noin 600 000 muutti Israeliin. Käsitys etnisestä puhdistuksesta ei siis perustu historiallisiin tosiasioihin varsinkin, kun suurin osa ”palestiinalaisista” pakolaisista lähti vapaaehtoisesti sodan tieltä, koska ympäröivät arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen antaneeseen Israelin valtioon.

Minäkään en pidä palestiinan arabeja kollektiivisesti Hitlerin kanssarikollisina, vaikka Jerusalemin suurmufti Mohammad Amin al-Husseini teki yhteistyötä natsien kanssa Toisen Maailmansodan aikana. Muftin rooli siionismin vastustajana huipentui vuosien 1936-39 arabikapinaan Palestiinan brittiläistä mandaattihallintoa vastaan.

Miksi Gaza on ”vankileiri”?

Reime ”analysoi” myös viimeisimmän sodan syitä:

” Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan.”

Minä kysyn Reimeltä: Pitäisikö Israelin vain katsoa vierestä, kun raketteja ammutaan? Rakettien joukosta on kotitekoisten Qassamien lisäksi Iranista peräisin olevia, kantomatkaltaan pitempiä Grad-raketteja. Raketeilla ei ole minkäänlaista sotilaallista merkitystä, ja niiden ainoa funktio on kylvää kauhua siviiliväestön keskuuteen.

” Miehittäjä vetäytyi Gazasta, mutta gazalaisista ei sen jälkeen tullut vapaita. Israel teki alueesta suuren vankileirin kontrolloimalla sen rajoja maalta, mereltä ja ilmasta. Gazalaisten ilmayhteyksistä ei tosin enää tarvinnut välittää, sillä Israel oli jo aikaisemmin pommittanut Jasser Arafatin kansainvälisen lentokentän kiitoradan hajalle.”

Miksi Egypti ei päästä Gazan asukkaita vapaasti liikkumaan Gazan ja Egyptin välisen Rafahin rajanylitysaseman kautta? Miksi egyptiläiset rajavartijat ampuivat rajan luvattomasti ylittäneitä palestiinalaisia?

Reime itse asiassa vastaa kysymykseensä Gazan eristämisestä itse ja siteeraa samalla israelilaista rauhanaktivisti Tanya Reinhartia:

” Gazan saartamisen perimmäinen motiivi on seuraava: Israel ei voi antaa Gazalle vapautta, jos se haluaa pitää Länsirannan siirtokunnat. Kolmasosa miehitettyjen alueiden palestiinalaisista asuu Gazassa. Vapaasta Gazasta tulisi hetkessä palestiinalaisten itsenäisyystaistelun keskus, josta olisi yhteydet avoinna sekä länteen että muualle arabimaailmaan, ja jossa palestiinalaiset voisivat vapaasti organisoida taisteluaan kansallisten oikeuksiensa puolesta kaikilla rintamilla.”

Itse kukin voi pohtia, mitä tarkoittaa ”taistelu kansallisten oikeuksien puolesta kaikilla rintamilla.” Pohtimisen voi aloittaa tarkastelemalla palestiinalaisten harjoittamaa terrorismia Oslon rauhanprosessin aikana ja sitä, mitä tapahtui Irakissa, kun amerikkalaiset valtasivat maan.

Gazan ”vapaus” tarkoittaisi Israelin kannalta terrorismin lisääntymistä. Koska Israelin johtajat eivät ole niin tyhmiä kuin Hannu Reime haluaisi, he pyrkivät estämään tällaisen tilanteen syntymisen. Itse asiassa Israelin oikeisto arvosteli Ariel Sharonin päätöstä vetäytyä Gazasta kesällä 2005, koska Gazasta muodostuisi ennen pitkää terrorismin keskus. Jälkikäteen tämä arvio on osoittautunut täysin oikeaksi.

Reimen viimeinen lause on tahatonta komiikkaa parhaimmillaan:

” Historiasta oppii paljon, eikä aina tarvitse muistella kovinkaan kaukaisia asioita. Eikä unohtaminen aina ole niin viatonta kuin miltä se näyttää.”

Reimen kohdalla unohtaminen ei varmasti ole viatonta.

Ylen uutiset Rauhan Uskonnon asialla

Intian Mumbaissa tapahtui 80 ihmisen hengen vaatinut terrori-iskujen sarja. Lupamaksuvaroilla rahoitetun Ylen uutisesta löytyy tällainen lause:

"Intiassa on viime vuosina sattunut useita tuhoisia pommi-iskuja. Valtaosin vastuulliset ovat löytyneet islamistien joukoista, mutta myös äärihindut ovat syyllistyneet terroriin."

Kuulostaa siltä, kuin pommi-iskun tekijöistä olisi jotain epäilystä. Etteivät vaan äärihindut olisi tällä kertaa asialla. En tosin ole kuullut terrori-iskuista, joissa äärihindut pyrkisivät tappamaan erityisesti brittiläisiä ja amerikkalaisia. Annetaanpa terrori-iskusta selvinneen britin kertoa. Sky Newsin mukaan:

"Chamberlain kutsui sitä "islamilaisen fundamentalismin rumiksi kasvoiksi" sen "kielenkäytön ja vihamielisyyden perusteella, jolla ihmisiltä kysyttiin, ovatko he brittejä tai amerikkalaisia."

Ylen mielestä viime aikoina äärihindut ovat ilmeisesti iskeneet länsimaalaisia, erityisesti brittejä ja amerikkalaisia vastaan ympäri maailmaa. Tarkoituksena ei tietysti ollut sanoa, että silmitön ihmisten tappaminen liittyisi millään tavalla islamin opetuksiin ja niiden tunnontarkkaan toteuttamiseen käytännössä. Terrorismihan johtuu köyhyydestä ja syrjäytymisestä?