Miten Wall Street meni polvilleen piensijoittajien armeijan edessä

 

Internet on tuonut tavallisen ihmisen ulottuville tietoa, joka ennen internetiä oli vaikeasti saatavilla. Tästä syystä niillä, joilla oli tavallista ihmistä parempi pääsy tiedon lähteille, oli etulyöntiasema ja he pystyivät myymään tietoaan tavallisille ihmisille. Nämä ajat ovat pitkälti ohi ainakin tiedonvälityksen osalta. Tässä kirjoituksessa käytän Gamestop-tapausta esimerkkinä siitä, miten tiedon demokratisoituminen vaikuttaa ja miten rajoitetusta tiedonsaannista hyötyvät tahot yrittävät rajoittaa tätä.

Sijoitusrahastoissa työskentelevillä ihmisillä on yhä edelleen tiedollinen etu puolellaan verrattuna tavallisiin piensijoittajiin. Internetin myötä tapahtunut tiedon ”demokratisoituminen” ei ole vielä edennyt yhtä pitkälle rahoitusmaailmassa.

Arvopaperimarkkinoilla tiedosta on selkeää taloudellista hyötyä etenkin tapauksissa, joissa yksittäisellä sijoittajalla on sellaista tietoa, jota kenelläkään muulla ei ole. Usein tämä tieto on ei-julkista eli ns. sisäpiirin tietoa, jonka hyväksikäyttö on useimmissa markkinatalousmaissa rangaistavaa.

Sijoittamisen kannalta arvokasta tietoa on myös muunlaista. Esimerkiksi tieto valtion tulevista päätöksistä voi olla taloudellisesti arvokasta. Miljardööri George Soros esimerkiksi keräsi omaisuutensa pelaamalla Britannian puntaa vastaan 1990-luvun alussa. Soros tiesi ennalta, että Saksan Bundesbank ei tulisi puolustamaan puntaa, joten Sorosilla ei hallussaan olevansa tiedon perusteella ollut uhkapelissään mitään riskiä.

Toisen esimerkin arvokkaan sisäpiirin tiedon hyväksikäytöstä voi katsoa vuonna 1983 tehdystä Vaihtokaupat-elokuvasta. Tämä elokuva on tuttu useimmille oman sukupolveni ihmisille mutta saattaa olla vieraampi nuoremmille. Elokuvassa maatalousministeriön tieto tulevasta appelsiinisadosta on arvokasta niille, jotka ovat sijoittaneet pakastetun appelsiinimehin markkinoille. Kyseisessä hyödykkeessä on myös kyse sisäpiirin vitsistä, joka avautuu vain hyödykemarkkinoita jonkin verran tunteville.

Gamestop

Gamestop on itselleni tuttu tavaramerkki sen takia, koska omat lapseni ovat aikanaan käyttäneet tuon yrityksen palveluita. Gamestop-myyntipisteitä oli Suomessa laajalti eri kauppakeskuksissa mutta viime vuonna yritys ilmoitti sulkevansa kaikki toimipisteet Suomessa.

Gamestop on globaali brändi eli samanlaisia kauppakeskuksissa toimivia myymälöitä on lähes kaikkialla maailmassa.

Gamestopilla on kuitenkin yksi ongelma. Sen bisnesmalli on päässyt pahasti vanhenemaan. Vain harva enää nykyisin ostaa tietokone- tai konsolipelin fyysisenä objektina. Pelikaupat toimivat nykyisin pääsääntöisesti internetissä, josta pelaajat laataavat pelit suoraan ilman välikäsiä.

Yrityksenä Gamestop on siis huono sijoituskohde eivätkä markkinat uskoneet, että se yrityksenä kykenee nousemaan uuteen kukoistukseen.

Hedgerahastot

Hedgerahasto eroaa perinteisestä osakerahastosta siinä, että se pyrkii jatkuvaan tuottoon markkinakehityksestä riippumatta, kun normaali osakerahasto pyrkii vain voittamaan vertailuindeksinsä.

Tämän takia hedgerahasto tekee markkinoilla riskipitoisempaa kauppaa kuin osakerahasto. Se voi esimerkiksi myydä osakkeita lyhyeksi ja sijoittaa johdannaisiin.

Shorttaaminen

Osakemarkkinoilla on mahdollista ”myydä lyhyeksi” eli ”shortata. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti, että myyjä myy osaketta, jota hänellä ei ole. Myyjä pyrkii shorttaamalla hyötymään osakkeen odotetusta kurssilaskusta. Jos kurssi nousee, myyjä kärsii tappion.

Käytännössä myyjä ensin vuokraa osakkeen joko välittäjältä tai toiselta sijoittajalta ja sitten vasta myy sen. Määrätyn ajan kuluttua myyjän on pakko ostaa osake takaisin. Maksettuaan osakkeen vuokran välittäjälle myyjä saa pitää kaupasta syntyneen myyntivoiton. Linkin takaa löytyvästä kaaviosta käy ilmi lyhyeksi myyntiin littyvät vaiheet.

Mitä tapahtui Gamestopin osakekurssille?

Koska Gamestopin liikentoimintamalli on vanhentunut, hedgerahastot totesivat, että sen osaketta kannattaa shortata. Reddit-yhteisö WallStreetBetsin piensijoittajista koostuvat jäsenet huomasivat, että monet rahastot shorttasivat Gamestopin ja muutaman muun yhtiön osaketta.

Yhteisön jäsenet alkoivat ostaa Gamestopin osaketta suurella joukolla käyttäen kustannuksiltaan edullista Robinhood-sovellusta.

Loppuuloksena syntyi tilanne, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”short squeeze” . Reddit-ryhmän toimijoiden ansiosta Gamestopin osake nousi noin 18 dollarista 350 dollariin eli hinta nousi noin 1800 prosenttia.

Short squeeze -tilanteessa markkinoilla ei riitä osakkeita ostettavaksi, jotta lyhyeksi myynti voitaisiin kattaa. Tämä taas johtaa hintojen nousuun ennestään, kun lyhyeksi myyjät kilpailevat keskenäään markkinoilla olevista osakkeista.

Gamestopin osakkeen kohdalla kävi niin, että piensijoittajat saivat selville hedgerahastojen toimintatavan ja pystyivät hyödyntämään tätä tietoa omaksi edukseen.

Tapahtunut myös toi kaikkien nähtäville riskit, joita lyhyeksi myyntiin sisältyy. Jos ostat osakkeita 100 dollarilla, voit menettäää ainoastaan sijoittamasi 100 dollaria. Jos taas myyt lyhyeksi, mahdollisella tappiolla ei ole ennalta määritettyä rajaa.

Suuria shorttauksia tehneet investointiyhtiöt joutuivat lainaamaan suuria rahasummia osakkeiden takaisinostoon. Yhtiöistä Melvin Capital teki miljardiluokan tappiot. Hedgerahastoila menestyneet Steve Cohen ja Ken Griffin pelastivat Melvin Capitalin 2,7 miljardin dollari pääomasijoituksella.

Kuinkas sitten kävi?

Kun investointipankkiirit tekevät isoja tappioita shorttauksillaan, alkaa luonnollisesti syyllisten etsintä. Rusettikaulainen Wall Street -miljardööri ei välttämättä etsi syyllistä katsomalla peiliin, vaikka tässä tilanteessa ehkä pitäisi. Sen sijaan syylliseksi määritetään Wall Streetin rusettikaulaeliitin ulkopuoliset piensijoittajat, jotka ”manipuloivat” markkinoita.

Ensimmäiseksi piensijoittajien käyttämä Robinhood-palvelu esti shorttaamisen kohteina olevien osakkeiden ostamisen. Lisäksi Robinhood nosti sijoittajien talletusvaatimusta. Tällainen dramaattinen toimenpide todennäköisesti tehtiin Wall Streetin pankkiirien painostuksesta.

Lisäksi finanssimarkkinoita valvoa elin SEC (Securities and Exchange Comission) tutkii Reddit-sijoittajien toimia mahdollisena osakemarkkinoiden manipulointina. Sen sijaan korkealla riskillä lyhyeksi myyneet Wall Streetin pankkiirit, jotka shorttaamisellaan tuhoavat yhtiöitä ja ajavat uhrinsa konkurssiin, eivät saa viranomaisilta minkäänlaista huomiota. Investointiyhtiöt tienaavat miljardeja, kun kohteena oleva yritys lyö lapun luukulle ja antaa potkut kaikille työtekijöilleen modernin historian ehkä huonoimmassa työmarkkinatilanteessa.

Syyte markkinoiden manipuloinnista on vaikeasti todistettavissa. Redditin piensijoittajat itse sanovat uskovansa yhtiöihin ja pitävänsä osakkeet itsellään.

Redditin piensijoittajien tarinassa on kiehtovia piirteitä. Sekalainen joukko piensijoittajia lyö kallispalkkaiset Wall Streetin pankkiirit näiden omassa pelissä, joka on viritetty suosimaan Wall Streetin eliittiä.

Vastoinkäymisistä huolimatta Redditin piensijoittajat eivät luovuta. Joukko Gamestopin osakkeenomistajia haastoi Robinhoodin oikeuteen sopimusrikkomuksesta.

Mistä tässä oikeasti on kyse?

Wall Streetin sijoittajille Redditin piensijoittajilla ei normaalisti ole mitään merkitystä. Kun piensijoittajat huomasivat, miten hedgerahastot aggressiivisesti shorttasivat Gamestopia, he eivät käyttäneet hyväksee sisäpiiri tietoa vaan kaikki oli täysi julkista.

Sean Davis The Federalist-sivustolla kirjoittaa:

“Wall Streetillä on pitkä ja hyvin dokumentoitu historia shorttaajien armottomasta murskaamisesta. Kyse on paikallisesta ajanvietteestä. Kysy vaikka David Einhornilta, joka kirjoitti kokonaisen kirjan toimialan yrityksitä tuhota hänet, koska hän shorttasi erästä pankkia, jonka lainoista suuri osa oli pelkkää roskaa eikä niitä koskaan maksettaisi takaisin.”

Redditin piensijoittajat eivät siis tehneet mitään, johon Wall Streetin suuret pelurit itse eivät olisi aiemmin syyllistyneet. Piensijoittajien ongelma oli se, että he eivät edusta Wall Streetin eliittiä, rusettikaulaporukkaa, jotka erinomaisessa fiksuudessaan tuhosivat vuonna 2008 sekä asuntomarkkinat että koko maailman talouden.

EU-projektin lopun alku

Jo noin kuukausi sitten ajattelin kirjoittaa EU-projektin epäonnistumisesta sen perusteella, mitä Helsingin Sanomien veteraanikolumnisti Olli Kivinen kirjoitti kolumnissaan. Kivisen kirjoituksesta henki hätä Unionin tulevaisuudesta.

Kivinen ei EU-kannattajan tavoin nähnyt mitään vikaa itse projektissa tai sen lähtökohdissa vaan tuntui enemmänkin syyttävän täysin ulkopuolisia projektin epäonnistumisesta:

”Ajoittain tuntui siltä, että asialla oli tietokonepelien kyllästämä sukupolvi: jos ei onnistu, niin aloitetaan alusta.”

Playstation-sukupolvea enemmän EU-projektin epäonnistumisesta vastaavat sitä kritiikittömästi ajaneet eurouskovaiset, jotka eivät ole halunneet nähdä projektin puutteita tai sen epäonnistumisia. Näihin eurouskovaisiin kuuluu yhtenä Olli Kivisen Helsingin Sanomat.

Ajattelin tarkastella EU:n epäonnistumista kolmen utopian eli vapaan liikkuvuuden, ilmastonmuutoksen torjunnan ja yhteisvaluutta euron kautta. Näistä vapaa liikkuvuus osuu itse EU-idean ytimeen, eli Euroopan maiden rajat todellakin poistettiin. Schengenin sopimuksen suomaa vapaata liikkuvuutta pidettiin itsessään tavoiteltavana asiana, ja sen tuomia riskejä vähäteltiin. Nämä riskit ovat kuitenkin toteutuneet laittoman maahanmuuton ja romanikerjäläisten myötä.

EU halusi olla ilmastonmuutoksen torjunnan eturintamassa ja osoittaa näin ”globaalia johtajuutta”. Tämä johtajuus ajoi kiville epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen ja Climategate-skandaalin myötä. Ilmastohumpan tuloksena EU-kansalaiset joutuvat kuitenkin vielä pitkään rahoittamaan veroillaan kalliiksi käyvää ilmastopolitiikkaa samalla, kun teollisuus äänestää jaloillaan ja muuttaa maihin, joita päästökauppa ja ympäristöverot eivät rasita yhtä paljon kuin EU-maita.

Euron kriisi

Kuitenkin ainoa kolmesta utopiasta, joka voi kaataa koko EU-projektin, on yhteisvaluutta euro. Se, jota mediassa kutsutaan ”Kreikan kriisiksi”, on todellisuudessa yhteisvaluutan kriisi. Eurosta kiinnostuneiden kannattaa lukea Philipp Bagusin kirjoittama teksti ”The Tragedy of the Euro”.

Kirjoituksen perusteella käy selväksi, että euro on ollut kaikille osapuolille taloudellinen katastrofi. Tämä johtuu ”valuvioista” eli rakenteellisista ongelmista, joiden takia euro luultavasti kaatuisi ensimmäiseen taloudelliseen kriisiin. Nämä valuviat olivat lisäksi ennalta tiedossa.

Euron tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tuottaa taloudellista vaurautta vaan tiivistää Euroopan integraatiota. Kyseessä oli poliittinen projekti, jonka loppupäässä siinsi yhtenäinen Euroopan liittovaltio. Ilman euroa liittovaltiokehitykselle tuskin olisi löytynyt riittävästi kannattajia EU-maiden kansalaisten joukosta. Tarkoituksena oli ilmeisesti jouduttaa liittovaltiokehitystä siirtymällä perustaltaan puutteelliseen yhteisvaluuttaan.

Ne valuviat kuitenkin ovat koitumassa yhteisvaluutan kohtaloksi. Poliittisista syistä euroalueeseen hyväksyttiin myös maita, jotka eivät taloudellisilla perusteilla täyttäneet konvergenssikriteerejä. Jälkikäteen on selvinnyt, että Kreikka vääristeli talouslukujaan selvitäkseen kriteereistä. EU-maista Ranska halusi itselleen liittolaisia mukaan yhteisvaluuttaan, jotta Saksan taloudellinen voima ei pääsisi liian hallitsevaan asemaan.

Vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen finanssikriisin jälkeen euroalueella on yksi kerrallaan luovuttu yhteisvaluuttaan liittyvistä säännöistä kuten budjettivajerajoituksista. Euroalueella ei myöskään ole kykyä tai halua rangaista sääntöjen rikkojia varsinkin, kun EU:n talousmoottori Saksa itse rikkoi EU:n budjettivajerajoituksia.

Suomi kelpuutettiin euroalueeseen yhdessä kymmenen muun maan kanssa vuonna 1998. Euro otettiin käyttöön käteisvaluuttana 1.1.2002. Euroalueeseen liittymisestä ei Suomessa järjestetty kansanäänestystä, vaan yhteisvaluuttaan liityttiin hallituksen tiedonantoon perustuvalla Eduskunnan päätöksellä.

Euroa ei ollut vaikea myydä suomalaisille, jotka vielä vuonna 1998 muistivat varmasti 90-luvun laman ja sen aikaiset 20 prosenttia hipovat lainakorot. Nämä käsitettiin tuolloin yleisesti markasta johtuviksi, vaikka taustalla oli todellisuudessa vahvan markan politiikka ja 80-luvulla väärin toteutettu rahamarkkinoiden vapautus. Markka itsessään ei siis ollut 90-luvun laman keskeinen syy, mutta euroa ei tarvinnut menneiden kokemusten perusteella erityisemmin markkinoida.

Kuitenkin Suomen asema euroalueen jäsenenä poikkeaa ratkaisevasti euron ulkopuolelle jättäytyneiden vastaavasta. Ruotsi ja Britannia voivat paljon helpommin jättäytyä Kreikan velkapaketin ulkopuolelle kuin EKP:n osakasmaa Suomi. Lehmann Brothers -investointipankin kaatumisesta lähteneen finanssikriisin seuraukset olivat Suomessa astetta vakavammat kuin Ruotsissa, koska Suomen valuutta ei joustanut. Suomen BKT putosi vuoden 2009 tammikuussa edellisen vuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna liki 10 prosenttia, kun euroalueen ulkopuolisen Ruotsin pudotus jäi huomattavasti vaatimattomammaksi (noin 7 prosenttia).

Mitä tästä eteenpäin?

Kukaan täysijärkinen tuskin kuvittelee, että Kreikan valtio maksaisi joskus 160 prosenttia bruttokansantuotteesta muodostavan velkansa takaisin. Kreikka jättää velkansa varmuudella maksamatta, ja kyse onkin vain ajankohdasta. Jopa rahaliiton jäsenmaat ovat jo myöntäneet tämän.

Koska kyse ei ole mistään Kreikan kriisistä, Kreikan konkurssi aiheuttaa levottomuutta ja johtaa suurella todennäköisyydellä myös Irlannin ja Portugalin kaatumiseen. Nämä konkurssit vielä kestettäisiin, mutta Espanja ja Italia ovat maita, jotka ovat liian suuria kaatumaan. Viimeistään näiden maiden kaatumisen jälkeen mikään ei ole Euroopassa niin kuin ennen.

Jo nyt markkinoilla ollaan huolissaan Italiasta, jonka valtiolainojen korkoero Saksaan on kasvanut ennätyksellisen suureksi. Euroalueen kolmanneksi suurimman talouden ongelmat aiheuttivat osaltaan Euron dollarikurssin sukelluksen.

Kreikan kohdalla on olemassa vain huonoja vaihtoehtoja. Jos maa menee konkurssiin ja jää euroalueeseen, edessä olevat sopeuttamistoimet ovat poliittisesti ja taloudellisesti raskaita. Ne voivat myös osoittautua mahdottomiksi viedä läpi käytännössä.

Siirtyminen takaisin omaan valuuttaan johtaisi velkataakan kasvuun mutta toisaalta avaisi myös mahdollisuuden nopealle kasvulle. Kreikan ja Portugalin ongelmat ovat rakenteellisia, eli sosialistinen talous ja heikko kilpailukyky pitävät talouskasvun alhaalla. Irlannissa taas ongelmat johtuvat yksityispankkien rahoittamasta velkakuplasta, jonka valtio on ottanut suurelta osin vastuulleen. Ainoa yhteinen nimittäjä näille kriiseille on yhteisvaluutta, jota ilman kriisit tuskin olisivat muodostuneet yhtä vakaviksi. Euroaikana heterogeenista yhteisvaluutta-aluetta on yhdistänyt lähinnä matala korkotaso ja entisen Saksan markan arvoa heijastava valuuttakurssi.

Suomessa taas vaikeuksien suuruus on riippuvainen siitä, miten pitkälle poliittiset päättäjät ovat sitoutuneet yhteisvaluutan puolustamiseen. Euroalueen muille maille Suomella on annettavana ainoastaan luottokelpoisuus, joka sekin voi nykyisellä velkaantumistahdilla mennä hyvinkin nopeasti.

Joka tapauksessa vaikeita aikoja on edessä ja niiden ansiosta Suomen on arvioitava uudelleen oma sitoutumisensa yhteisvaluuttaan ja EU-projektiin. Jo nyt veteraanipoliitikko ja Keskustan presidenttiehdokkaaksi ilmoittautunut Paavo Väyrynen on ehdottanut Suomen irrottautumista yhteisvaluutasta ottamalla sen rinnalle käyttöön oma kansallinen rahansa.

Yhteisvaluutan romahduksen vaihtoehtona on tietysti liittovaltiokehityksen tiivistäminen. Tämä voi kuitenkin nykytilanteessa osoittautua poliittisesti mahdottomaksi, koska EU-maiden kansalaisilta hankkeelle tuskin löytyy tukea. Odotettavissa onkin taloudellisesti vaikeita aikoja ja työttömyyttä, mikä tuskin lisää EU-projetin kannatusta. Itse Unionin loppua todennäköisesti saadaan vielä odottaa.

Euro veitsenterällä

Euro oli alkujaan poliittinen projekti eli se palveli ensisijaisesti tavoitetta yhdistää Euroopan Unionin maat yhdeksi liittovaltioksi. Oikeasti toimiakseen yhteisvaluutta olisi tarvinnut yhteistä talouspolitiikkaa, budjettia, kontrollimekanismin ja rangaistukset sääntöjen rikkojille. Näistä asioista kuitenkin joustettiin valuutan perustamisvaiheessa.

Tässä vaiheessa, kun pelastuspaketteja kasataan hätäisesti kaatuvien dominonappuloiden pitämiseksi pystyssä, on epätodennäköistä, että yhteisvaluutan tueksi saataisiin lyhyessä ajassa tarvittavat poliittiset rakenteet eli keskitetty liittovaltio. Näin voi toki vielä käydä, mutta luultavimmin kiihtyvä kriisi panee kaiken ”paskaksi ja palamaan”, kuten eräällä tämän blogin kommentaattorilla on tapana sanoa.

Irlanti parka

Irlantia käy sääliksi. Maa taisteli itsenäisyytensä Britannian varsin kovaotteisen siirtomaavallan alaisuudesta. Nyt maan johto kerjää hattu kourassa armoa ja kaiken maailman ollirehnit kertovat, milloin maassa pitää järjestää vaalit.

Oheisella videolla brittiläisen Itsenäisyspuolueen europarlamentaarikko Nigel Farage laukoo täyslaidallisen Olli Rehnin ja Jose Manuel Barroson niskaan. Farage sanoo:

”Ja nyt meillä on Irlannissa tilanne päällä, ja tiedän, että irlantilaisten poliitikkojen ahneudella ja typeryydellä on paljon sen kanssa tekemistä. Heidän ei olisi koskaan pitänyt liittyä euroon, he kärsivät alhaisella korkotasolla, täysi lusikallinen ja valtava kuplan puhkeaminen. Mutta katsotaan teidän vastaustanne heille.”

”Kun heidän hallituksensa on kaatumassa, heille kerrotaan, että vaalien järjestäminen olisi sopimatonta. Itse asiassa, komissaari Rehn tässä sanoi, että heidän olisi saatava budjetti ensin valmiiksi, ennen kuin vaalit voidaan järjestää. Keitä te oikein luulette olevanne? Olette todellakin vaarallisia ihmisiä. Teidän pakkomielteenne luoda eurovaltio tarkoittaa, että olette valmiita tuhoamaan demokratian.”

Itsenäisyyden menettäminen tarkoittaa juuri tätä. Legitimiteettinsä menettänyt Irlannin hallitus pakotetaan jatkamaan, kunnes rahoittajatahoja tyydyttävä budjetti on saatu aikaiseksi. Vasta sitten irlantilaiset saavat sanoa sanansa.

Sattumoisin juuri Irlanti vastusti viimeisenä Lissabonin sopimusta, kunnes kansa ymmärsi äänestää oikein.

Portugali ja Espanja jonossa

Irlanti yksin ei riittäisi kaatamaan euroa. Ongelmana on vain se, että kriisi on jo levinnyt Espanjaan ja Portugaliin. Telegraphin sivuilla Ambrose Evans-Pritchard kirjoittaa, että näiden kahden maan lainakustannukset ovat nousseet ennätystasolle. Portugalin valtion velkakirjoista pyydetään 6,9 prosentin korkoa ja Espanjan vastaavista 4,87.

Tapa, jolla Irlannin velkaongelmaa on hoidettu, ei ole lisännyt markkinoiden luottamusta. Ei auta, vaikka Saksan liittokansleri Angela Merkel kuinka uhoaisi, että politiikka ohjaa markkinoita eikä toisin päin.

Portugali onkin todella surkeassa kunnossa. Valtion velka on peräti 325 prosenttia bruttokansantuotteesta ja budjettivaje kymmenen prosentin luokkaa, eli lisärahoitusta tarvitaan. Vaikka Portugalista varakkaampien EU-maiden velkaiset veronmaksajat selviäisivätkin, Espanjan kaatuminen luultavasti olisi jo liikaa.

Daily Mailin jutussa spekuloidaan jo, mikä maa kaatuu seuraavaksi. Portugali tarvitsee noin 50 miljardin euron rahoituspaketin, josta suomalaisen veronmaksajan osuus lienee noin miljardin luokkaa. Seuraavaksi on vuorossa Italia ja sitten ehkä Belgia. Suomen vuoro tulee joskus myöhemmin.

Rahoituspaketin riskinä on se, että paketin saanut maa joutuu massiivisten budjettileikkausten takia talouslamaan, jolloin kyky hoitaa velkaa heikkenee. Tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää lopulta velkajärjestely, eli velat jätetään osittain maksamatta.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Euroopan Unioni on siis joutunut historiansa pahimpaan kriisiin, joka uhkaa koko järjestelmän olemassa oloa. Kyse on siis paljon suuremmasta asiasta kuin siitä, miten paljon Perussuomalaiset voittavat seuraavissa eduskuntavaaleissa. Todennäköisesti olosuhteet ovat kevään eduskuntavaaleihin mennessä muuttuneet täysin toisenlaisiksi ja poliitikkojen ilmeet vakavammiksi.

Koko EU-projektin uskottavuus on euroalueen reunamaiden romahduksen takia vaakalaudalla. Kyseenalaisin keinoin läpiajettu EU-perustuslaki Lissabonin sopimus ei myöskään ole omiaan lisäämään EU:n uskottavuutta. Edesmennyt taloustieteilijä Milton Friedman ennusti jo vuonna 1999, että Euro ei selviytyisi ensimmäisestä taloudellisesta kriisistään.

Irlannista Friedman totesi vuonna 2001, että maan olisi pitänyt kiristää rahapolitiikkaansa, mutta se ei siihen pystynyt, koska Euroopan keskuspankki toteuttaa rahapolitiikkaa koko euroalueella.

Eurosta irtautuminen tai jonkin maan potkaiseminen ulos yhteisvaluutasta tulisi sekin kalliiksi ja logistisesti hankalaksi. Siksi EU-johtajilla on edessä valinta ruton ja koleran välillä, kun he miettivät tulevia pelastuspaketteja.