Edistyksellistä rasismin vastustamista

YTM, tutkija ja projektityöntekijä Heikki Kerkkänen on antanut oman panoksensa rasismikeskusteluun kirjoittamalla artikkelin ”Milloin ihminen on rasisti?”.

Itse olen koko blogini olemassaolon ajan käsitellyt rasismikeskustelua ja kommentoinut kirjoituksia, joissa väitetään rasismin lisääntyneen tai nimitellään jota kuta henkilöä rasistiksi. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa rehellisesti, että Kerkkäsen vastaus kysymykseen ei kiinnosta pätkääkään.

Kerkkänen vain esittää yhden omasta mielestään oikean rasismin määritelmän. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että syytöstä rasismista eli ns. rasistikorttia käytetään eri mieltä olevien vaientamiseen ja keskustelun lopettamiseen ikävistä asioista.

Rasismi on leimakirves, jota poliittinen, akateeminen ja mediaeliitti esittää silloin, kun halutaan mitätöidä tietyn henkilön ja ryhmän mielipiteet ja välttyä vastaamasta näiden esittämiin väitteisiin. Väitteet koskevat yleensä maahanmuuton ongelmakohtia.

Muutaman viime viikon aikana käyty rasismikeskustelu ei ole oikeata keskustelua vaan ylhäältä päin annettua propagandaa, jossa yksittäiseet subjektiiviset kokemukset yleistetään koskemaan koko suomalaista kantaväestöä. Tarkoituksena on saada ihmiset epäröimään omien mielipiteidensä lausumista ääneen ja jopa tuntemaan syyllisyyttä yksittäisen 80-vuotiaan mummon huuteluista.

Kerkkänen myös väittää, että keskustelua maahanmuuton varjopuolista on käyty jo pitkään ns. edistyksellisissä piireissä eikä keskustelu mistään asiasta ole tabu. Tämähän ei tietysti pidä paikkaansa. Esimerkiksi keskustelu islamilaiseen kulttuuriin liittyvistä varjopuolista ja niiden yhteydestä Koraaniin ja profeetta Muhammadin antamaan esimerkkiin on ymmärrettävistä syistä vaikeaa valtamediassa.

Edistyksellinen utopisti

Kerkkänen mm. toteaa olevansa huolissaan Suomen somaliväestön työttömyydestä. Lisäksi pakkoavioliitot ja lapsien naittaiminen puistattavat häntä. Tämä on tietysti ihan oikein. Heti seuraavassa lauseessa hän kuitenkin paljastaa omat lähtökohtansa:

”Vähemmistöjen sosiaalisista ongelmista voi puhua aivan samalla tavalla kuin syntysuomalaistenkin probleemoista.”

Pakkoavioliitot ja lapsien naittaminen ovat sosiaalisia ongelmia ja kunnon edistyksellisen tavoin Kerkkänen tuntuu uskovan, että nämä ongelmat ovat ratkaistavissa. Ehkä ne ovatkin mutta voidaan kysyä, pystyykö suomalainen sosiaalivaltio ratkaisemaan nämä ongelmat ja miten paljon taloudellisia resursseja ratkaisemiseen tarvitaan.

Itse vastaan, että ei pysty. Järjestetyt avioliitot ja alaikäiset morsiamet kuuluvat olennaisena osana tietyistä maista tulevien ihmisten kulttuuriin. Tällaisia tapoja ei poisteta yhdessä sukupolvessa vaan siihen menee kymmeniä vuosia, jos näitä tapoja ylipäänsä voi poistaa sosiaalivaltion keinoin.

Somalien työttömyyttä voidaan varmasti vähentää, mutta taloudellisia resursseja tarvitaan ja paljon eivätkä ne takaa, että tulokset jäävät pysyviksi.

Ainoa taatusti tehokas keino vähentää näitä vähemmistöjen sosiaalisia ongelmia on pitää ongelmallisten vähemmistöjen edustajien lukumäärä mahdollisimman pienenä. Jos maahanmuuttopolitiikka on löysää ja maahan pääsee runsaasti sosiaaliturvan varaan jääviä maahanmuuttajia, sosiaalisektorin kyvyt, resurssit ja keinot loppuvat hyvin nopeasti.

Kerkkäsen blogitekstistä löytyy myös video, jolla entinen islamisti Maajid Nawaz kertoo demokratian ongelmista islamilaisissa maissa. Näissä maissa demokraattinen hallintotapa ei ole vakiintunut, ja vaaleissakin demokratia kilpailee sotilasdiktatuurin ja teokratian kanssa äänestäjien suosiosta.

Nawaz ottaisi mallia ”ekstremisteistä” ja pyrkisi vahvistamaan demokratiaa ruohonjuuritasolta käsin. Se, miten hän käytännössä tämän toteuttaisi, jää vähän epäselväksi. Arabikevään jälkeisten maiden demokraattisten vaalien lopputulokset ovat jo tiedossa, ja vaaleissa se teokraattinen vaihtoehto otti murskavoiton.

Koska demokratia ei ole Lähi-idässä vakiintunut, teokratia pysyy niin kauan, kunnes sotilaat kyllästyvät siihen. Jos taas islamistit saavat armeijan hallintaansa, teokratia pysyy eikä mitään demokraattista vaihtoehtoa ole tarjolla seuraavissa vaaleissa.

Kerkkänen mainitsee myös joukon muslimiajattelijoita, joiden ansiosta ”kehitys kehittyy”. Ei kehity, vaan nämä saarnaavat jo valmiiksi myötämieliselle yleisölle eli länsimaisille edistyksellisille sitä, mitä he haluavat kuulla. Heidän sanomaansa ei kuunnella siellä, missä pitäisi, eli Euroopan muslimigetoissa ja Lähi-idässä.

Jonkinlaisena edistyksellisyyden huipentumana Kerkkänen tarjoaa linkin uutiseen, jossa kerrotaan Ranskassa perustetusta, homoille tarkoitetusta moskeijasta. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kuriositeetti ei kuitenkaan muuta kokonaiskuvaa eli islamin voimakasta homovihamielisyyttä mihinkään suuntaan.

Kehittyykö kehitys?

Kerkkänen kuuluu ns. progressiivisiin eli hän uskoo asioiden kehittyvän myönteiseen suuntaan. Islamilaisessa maailmassa näin ei ole käynyt, vaan länsimainen vaikutus on vuosikymmenien aikana vähentynyt ja korvautunut islamistisella. Moni arabimaa oli 50-luvulla ”länsimaisempi” kuin nykyään. Kaupunkien kaduilla näkyi enemmän naisia, joilla ei ollut päähuivia tai huntua. Miehetkin pukeutuivat länsimaalaisittain.

Egyptin vastavalittu presidentti on nimeltään Mohammed Morsi, ja hänen vuodelta 2010 peräisin oleva lausuntonsa kertoo Egyptin edistyksestä kaiken olennaisen:

”Israelin ja palestiinalaisten väliset neuvottelut ovat ajanhukkaa, koska arabit ja muslimit eivät hyödy mitään kanssakäymisestä apinoiden ja sikojen jälkeläisten kanssa.”

Apinoilla ja sioilla viitataan Koraanin lauseeseen, jossa Allahin kerrottiin muuttaneen sapattia rikkoneet juutalaiset apinoiksi ja sioiksi. En tiedä, täyttääkö Morsin lausunto Kerkkäsen selkeänä pitämän vihapuheen määritelmän ja onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä.

En tällä halua sanoa, että arabimaat eivät voi omaksua demokratiaa hallintomalliksi. Kyllä näin voi käydä, jos maiden kansalaiset sitä todella haluavat. En vain usko, että länsimaalaisella edistyksellisellä olisi mahdollisuuksia vaikuttaa kehitykseen millään tavalla. On parempi antaa arabimaiden löytää oma tiensä ja varautua myös siihen, että kehitys ei kehitykään toivotulla tavalla.

Nobelin rauhanpalkinto EU:lle

Kun kuulin Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä Euroopan Unionille, en ollut uskoa korviani. Norjalainen Nobel-komitea myöntää palkinnon EU:lle, vaikka Norja ei ole edes EU:n jäsen.

Nobel-komiteaa johtaa mies nimeltä Thorbjørn Jagland, joka itse asiassa jo vuonna 2008 halusi antaa rauhanpalkinnon EU:lle. Työväenpuoluetta edustava Jagland toimi Norjan pääministerinä 1996-1997, ja tätä kautta voi luonnehtia ristiriitaiseksi. Kaksi ministeriä erosi kesken kauden skandaalien takia, ja Jaglandia itseään pilkattiin mediassa ja kuvattiin epäpäteväksi. Jaglandin hallitus erosi vuoden 1997 vaalien jälkeen, ja vuonna 2010 ryhmä historiantutkijoita arvioi hänet heikoimmaksi pääministeriksi toisen maailmansodan jälkeen.

Epäpätevyys ei kuitenkaan tarkoita, että kunnianhimoisen sosialistipoliitikon ura tyssäisi siihen. Jagland on lyhyen pääministerikautensa jälkeen toiminut ulkoministerinä ja Norjan suurkäräjien puhemiehenä. Nykyisin Jagland toimii Nobel-komitean puheenjohtajuuden lisäksi Euroopan Neuvoston pääsihteerinä.

Nobel-palkinto poliittisen aktivismin välineenä

Jaglandin kausi Nobel-komiteassa alkoi 2009, ja heti ensimmäinen valinta herätti ihmetystä, kun palkinto myönnettiin vasta kautensa aloittaneelle Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamalle. Valinnan inspiroimana New York Timesin kolumnisti Yoni Brenner kehitti termin ”thorbjorning” kuvaamaan tapaa, jossa palkinto myönnetään, ennen kuin palkittu on ehtinyt tehdä mitään merkittävää.

Nobelin palkinnon tarkoituksena ei nykyisin ole pelkästään palkita ansioituneita rauhantekijöitä tai diktatuurien rohkeita toisinajattelijoita vaan myös vaikuttaa tulevaan poliittiseen kehitykseen. Obaman edeltäjä ja kaikkien edistyksellisten vasemmistolaisten vihaama George W. Bush oli aloittanut kaksi sotaa, ja Nobel-komitea lähetti viestin Obamalle, että sodat tulisi lopettaa ja Guantanamon vankileiri sulkea.

Amerikkalaiset eivät enää aktiivisesti osallistu sotatoimiin Irakissa, mutta Afganistanissa tilanne on kuta kuinkin entisellään ellei huonompi kuin Bushin kaudella. Obama ei vastoin lupauksiaan ole sulkenut Guantanamon vankileiriä, mistä mediassa ei ole pidetty isoa meteliä. Tästä voimme päätellä, että Nobel-komitean ja erityisesti sen puheenjohtaja Jaglandin vaikuttamisyritykset eivät ole onnistuneet kovin hyvin.

Norjan Nobel-komitea on aiemminkin tehnyt ristiriitaisia valintoja. Esimerkiksi arkkiterroristi Jasser Arafat palkittiin Oslon rauhansopimuksesta, jonka velvoitteita palestiinalaisosapuoli ei pääsääntöisesti ole noudattanut. Vuonna 2007 palkinto myönnettiin hallitusten väliselle ilmastopaneelille IPCC:lle ja ”profeetta” Al Gorelle, mikä tuntuu Climategaten ja Goren propagandistisen elokuvan perusteella käsittämättömältä.

Miksi EU?

Vaikka puheenjohtaja Jagland on jo pitkään halunnut palkintoa EU:lle, kaikki Nobel-komitean jäsenet eivät ole asiasta yhtä innostuneita. Komitean jäsen Ågot Valle kertoi Aftenpostenille, että hän ei olisi äänestänyt EU:n puolesta. Valle on kuitenkin ollut jo vuoden verran sairaana eikä voinut osallistua komitean kokouksiin.

Valle toimii komiteassa Norjan Sosialistisen Vasemmistopuolueen edustajana ja valintapäätöksen aikana häntä tuurasi Oslon piispa Gunnar Stålsett. Vallen puoluetoveri, SV:n puheenjohtaja Audun Lysbakken sanoi valinnan jälkeen:

”Viime aikojen kehityksessä ei ole mitään sellaista, joka oikeuttaisi rauhanpalkinnon myöntämisen EU:lle vuonna 2012.”

”On selvää, että olemme jakaneet rauhanpalkinnon, joka vaikuttaa norjalaiseen politiikkaan.”

Rauhanpalkinto on toki luonteeltaan selkeästi poliittinen. Lysbakken kuitenkin sanoo, että maailmasta löytyy demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta taistelevia, jotka olisivat ansainneet palkinnon ennemmin kuin EU.

Todettakoon, että Norjassa kysymys Euroopan Unionista jakaa mielipiteitä. Nobel-komitean jäsen Valle on aiemmin toiminut Ei EU:lle -kampanjan varapuheenjohtajana.

Ansaitseeko EU palkinnon?

Nobel-komitea näkee lausunnossaan EU:n tärkeimpinä saavutuksina rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen. EU on toiminut tasapainottavana tekijänä ja auttanut muuttamaan Euroopan sotien maanosasta rauhan maanosaksi.

EU:n rooli rauhanrakentajana kuuluu olennaisena osana EU:n markkinointipuheisiin, vaikka sodanjälkeinen rauhanaika perustuikin pitkälti kylmään sotaan ja supervaltojen ydinasepelotteisiin. Lisäksi käytännössä miehityksen alla eläneestä Saksasta ei millään olisi voinut enää vuoden 1945 jälkeen tulla minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Käsitys EU:sta rauhanprojektina on kaunopuheisesti koristeltu myytti. Aivan yhtä hyvin rauhanpalkinto voitaisiin myöntää Japanille ja Kiinalle, koska ne eivät ole sotineet keskenään vuoden 1945 jälkeen.

Kaikkein käsittämättömin perustelu on kuitenkin EU:n rooli demokratian edistäjänä. Todellisuudessa EU on olemassaolonsa ajan aktiivisesti pyrkinyt ja suurelta osin onnistunut vähentämään demokraattisesti valittujen kansallisten parlamenttien valtaa ja samalla lisäämään keskitetyn ja demokraattisen vastuun ulkopuolella toimivan byrokratian valtaa.

Nykyisin, kun jopa 80 prosenttia kaikista laeista on peräisin EU:sta, voidaan sanoa, että EU on tehnyt kansallisista parlamenteista keskitetyn byrokratian kumileimasimia, joiden tärkein tehtävä on muuntaa direktiivit kansallisiksi laeiksi muodollisesti demokratian pelisääntöjä kunnioittaen. Jaglandin ja Suomen Eurooppaministeri Alexander Stubbin kaltaisille demokratia tarkoittaa juuri tätä, eli valistuneen eliitin ylikansallista valtaa ohi ”impivaaralaisten” kansallisten ja paikallisten päätöksentekijöiden.

Ihmisoikeudet kuuluvat myös kaunopuheisuuden sarjaan. On olemassa ihmisoikeuksia ja ”ihmisoikeuksia”. Jälkimmäisiin sisältyy yleensä kantaväestölle kuuluva pakko kustantaa nämä ihmisoikeudet niille, joilla ei ole mitään velvollisuuksia vaan pelkästään oikeuksia. Jagland ja Nobel-komitea edustavat niitä jälkimmäisiä ”ihmisoikeuksia”.

Norjalaisen document.no -sivuston päätoimittaja Hans Rustad kuvaa Nobel-palkinnon perusteluja kirjoituksessaan kaksi perustelua. Rustadin mukaan historiallisten perustelujen lisäksi palkintoon sisältyy myös vaikuttamaan pyrkivä poliittinen viesti:

”Kenestä Jagland pyrkii varoittamaan? Todennäköisesti hän varoittaa Kreikan Kultaisesta aamunkoitosta tai Unkarin Jobbikista. Koskeeko varoitus myös 17,8 prosentin kannatuksen saavuttanutta Ranskan Kansallista Rintamaa, tai 20 prosentin kannattamia Perussuomalaisia tai Ruotsidemokraatteja, jotka ovat matkalla kohti 10 prosentin kannatusta? Jaglandin aiemmat lausunnot antavat aiheen uskoa, että vastaus on kyllä.”

”Varoitus siitä, joka voi mennä pieleen, jos EU hajoaa, tarkoittaa samalla myönteistä vastausta lisääntyvälle integraatiolle, joka taas tarkoittaa poliittista ja taloudellista unionia. Tämä poliittinen mielipide jättää huomiotta kansalaismielipiteen useissa osissa Eurooppaa. Tällaiselle unionille ei löydy demokraattista mandaattia.”

Rustad lisäksi toteaa, että mahdollinen EU:n hajoaminen ei johdu ulkoisista tekijöistä vaan sen sisäänrakennetuista vastakkainasetteluista. Tulevat vuodet näyttävät, tuleeko Nobelin rauhanpalkinnosta merkkipaalu EU:n historiassa vai halveksitaanko sitä osoituksena Nobel-komitean typerästä lyhytnäköisyydestä hajoavan utopiaprojektin puolustajana.

Arabijytkystä ja Yle Puheesta

Yle Puheen uudistuksesta on esitetty paljon mielipiteitä, enimmäkseen kielteisiä kuten esimerkiksi tämä Arvo Kuuselan kirjoitus, jossa kirjoittaja on närkästynyt radion urheiluohjelmien tuonnista Yle Puhe -kanavalle. Vanhana penkkiurheilijana en suhtaudu kielteisesti urheilulähetyksiin, mutta Yle Puhe -kanavalla ne ovat selkeästi väärässä paikassa.

Vaikka Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat sisältävät luvattoman paljon vasemmistolaishenkistä asenteellisuutta, kuuntelen niitä mieluummin kuin aamu-ohjelmia, joissa musiikin seassa esitetään tyhjänpäiväistä ja tekopirteää lässytystä. Uusittu valtakunnallinen Yle Puhe on myös siirtynyt tyhjänpäiväiseen lässytykseen Olga K:n aamuohjelman myötä. Yllättäen latteudet ja mitäänsanomattomat haastattelut ilman musiikkia kuulostavat vielä huonommalta kuin latteudet musiikin kanssa.

Arabijytkyn pauloissa

Ei ole välttämättä toimittajan tai Ylen vika, jos ohjelma on huono. Politiikkaradion viimeisimmässä lähetyksessä käsiteltiin islamistiseksi syksyksi kääntynyttä arabikevättä kolmen asiantuntijan voimin. Kun islamistit saivat Egyptin vaaleissa 70 prosentin kannatuksen, on aika vaikea pitää yllä virallista narratiivia, jonka mukaan arabikevät edustaisi samanlaista demokratian auringonnousua kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismista 1980-luvun lopulla.

Siksi keskustelu keskittyy islamin valkopesemiseen ja islamismi-sanan pyörittelyyn. Professori Tuomo Melasuo suorastaan närkästyy, kun luetaan liikaa Koraania eikä keskitytä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ohjelman asiantuntijat eivät millään suostu kertomaan kuulijoille, että islamismin nimellä tunnettu uudistusliike edustaa paluuta alkuperäiseen islamiin sellaisena, kuin se esiintyy Koraanissa ja profeetan elämästä kertovassa perimätiedossa.

Asiantuntijoille tuntuu olevan kova tarve esittää islamistit maltillisina ja korostaa sitä, että he joutuvat ”demokratiassa” toimimaan yhdessä muiden puolueiden kanssa. Etenkin Melasuo korostaa, että vallankumous alkoi nuorten maallistuneiden opiskelijoiden voimin. Melasuo on aiemmissa kommenteissaan suhtautunut erittäin optimistisesti arabikevään jälkeiseen aikaan. Kun todellisuus sitten johti poliittisen islamin voittokulkuun, asiantuntija Melasuolle jäi selvästi jotakin hampaankoloon, koska hän vertaa islamistien voittoa Perussuomalaisten jytkyyn ja löytää yhteisiä teemoja:

”Arabikevät on pikku hiljaa muuntumassa arabijytkyksi. Jos te luette näiden jytkypuolueen takana olevaa ideologista diskurssia, se ei ole kovinkaan kaukana näiden tiettyjen niin sanottujen islamististen liikeiden diskurssista ja poliittisesta kielenkäytöstä. Muutamat sanat vaan vaihdetaan niin teemat on ihan samoja.”

Tutkija Minna Saarnivaara tirskui taustalla ja oli täysin samaa mieltä Melasuon ”analyysin” kanssa. Asiantuntijoiden mukaan islam ei ole radikalisoitunut tai muuttunut mitenkään. Sen sijaan egyptiläinen yhteiskunta on. Islamin vaikutus Egyptissä on lisääntynyt ainakin, jos katselee kuvia 50-luvun lopun Aleksandiasta, jonka rannoilla myös juutalaiset uskalsivat liikkua vapaasti. Nykypäivänä kaikki pitävät itsestään selvänä, että Egypti on käytännössä "Judenrein".

Kirjoitin itse arabikevään aikana kaksi kirjoitusta (1 ja 2), joissa ennakoin islamistien lopulta syrjäyttävän Egyptin ”Facebook-vallankumouksen” keulakuvat. Vaalit osoittivat ennusteeni todeksi ja ainoa, joka minua tuloksessa yllätti, oli islamistien vaalivoiton suuruus.

Toimittaja yritti lähetyksen aikana puristaa asiantuntijoilta näkemystä ”islamofobiasta” ja siitä, onko se suurempi uhka kuin islamismi. Valitettavasti asiantuntijoilta ei tähän polttavaan kysymykseen saatu selkeää vastausta. Sen sijaan saatiin kuulla useita keinotekoisia rinnastuksia arabimaailman ja länsimaisen politiikan ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli postmoderniin tapaan hämmentää käsitteitä kuten ”länsimaat”, joka on virallisen narratiivin mukaan puhtaasti ideologinen konstruktio paitsi silloin, kun etsitään syyllisiä islamilaisten maiden kehnoon yhteiskunnaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Silloin länsimainen kolonialismi kelpaa kyllä selitykseksi.

On vaikea kuvitella, mitä Arabijytkyn kolmen asiantuntijan jutustelu antaa sellaiselle, joka on seurannut vähän tai ei lainkaan arabimaiden tapahtumia. Ainakin itselleni ohjelma ei tarjonnut mitään sellaista uutta, jota suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat eivät olisi useaan kertaan toistaneet. Melasuo muisti vielä pitää yllä Andalusia-myyttiä, jonka mukaan ”kolme uskontoa” eli rauhanomaisesti keskenään Espanjassa satojen vuosien ajan.

Ohjelman tärkein anti liittyy virallisen narratiivin muutokseen eli siihen, miten asiantuntijat tekevät islamisteista maltillisia kristillisdemokraatteja, jotka eivät ole yhtään sen vaarallisempia kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini.

Arabimaailman hullu vuosi

Vuodesta 2011 näyttäisi tulevan arabimaiden oma hullu vuosi, jonka aikana eri arabimaiden autoritaariset vallanpitäjät kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Liikehdinnän lopputulosta on tässä vaiheessa mahdotonta arvioida. Liiallinen pessimismi on pahasta, mutta on toisaalta vaarallista heittäytyä 60-lukulaisen vallankumousromantiikan pauloihin.

Arabimaiden ”kevät”

Yleisradion vasemmistolainen kolumnisti Hannu Reime herkeää melkein runolliseksi, kun hän vertaa Egyptin mielenosoituksia Unkarin kansannousuun vuonna 1956.

”Itselleni on tullut mieleen Unkarin kansannousu pian 55 vuotta sitten, jolloin koko kansa näytti nousseen maata terrorisoinutta stalinistista sortokoneistoa vastaan. Unkarissa tuo koneisto henkilöityi aikaisemmin samana vuonna erotettuun puoluejohtajaan Mátyás Rákosiin, nyt Egyptissä vallasta vielä kiinni pitävään yksinvaltaiseen presidenttiin Husni Mubarakiin.”

Reime ei kirjoituksessaan mainitse sanallakaan Iranin vallankumousta vuonna 1978, jolloin lännen tukema shaahi Reza Pahlavi syrjäytettiin Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin hallinnon siunauksella. Lopputuloksena syntyi shaahin hallintoa raaempi ja fanaattisempi Iranin islamilainen tasavalta ajatollah Khomeinin johdolla.

Reime ei olisi Reime, jos hän jättäisi Israelin rauhaan:

”Tunnettu rauhanaktivisti Uri Avnery toteaa, että hänen kotimaansa Israelin johtajat ovat tähän saakka pitäneet oikeudenmukaista rauhaa palestiinalaisten kanssa tarpeettomana ylellisyytenä, johon kyllä olisi varaa, mutta jota on turhanpäiväistä lunastaa lopettamalla miehitettyjen alueiden asuttaminen. Arabimaiden kumous muuttaa koko tilanteen, muistuttaa paljon nähnyt ja kokenut 87-vuotias Avnery. Hänen mielestään Israelin on oman tulevaisuutensa vuoksi pakko tehdä rauha ensin palestiinalaisten ja myöhemmin kansalaisiaan edustavien, tulevien demokraattisten arabimaiden kanssa. ”

Israelin ja Egyptin välistä Camp Davidin rauhansopimusta ei voi realistisesti katsottuna pitää kestävänä, koska sopimuksen toisena osapuolena oli diktaattori Anwar Sadat. Tahririn aukion mielenosoittajat Muslimiveljeskunnasta puhumattakaan todennäköisesti pitävät sopimusta yhtä arvokkaana kuin paperia, johon se on kirjoitettu. Äskettäin Tahririn aukiolle kokoontuneet kaksi miljoonaa mielenosoittajaa huusivat yhteen ääneen:

”Olemme matkalla Jerusalemiin, marttyyreita miljoonittain.”

Israel ei ole ainoa osapuoli, jolla on syytä huoleen. Egyptin kymmenmiljoonainen koptivähemmistö pelkää syystä maan ajautumista islamilaiseksi teokratiaksi. Eräs potentiaalinen khomeini, Katarissa majaansa pitävä egyptiläissyntyinen uskonoppinut Yusuf Al-Qaradawi piti puheen Kairossa. Siinä hän mm. rukoili Jerusalemin valloituksen puolesta.

Parin viime vuoden aikana tämä ”maltillinen” Al-Qaedan vastustaja on ehtinyt

• kehottaa muslimeita hankkimaan ydinaseita, joilla he voivat terrorisoida vihollisiaan.
• Kutsumaan jihadia moraaliseksi velvollisuudeksi ja hyväksymään israelilaisten naisten tappamisen, koska nämä käyvät armeijan.
• Vahvistamaan kannatuksensa itsemurhapommituksille.
• Kutsumaan juutalaisten joukkotuhoa pyhäksi rangaistukseksi juutalaisille näiden mädännäisyydestä.
• Rukoilemaan mahdollisuutta tappaa juutalainen ennen kuolemaansa.

Qaradawi kehotti pitämässään puhetilaisuudessa kaikkia osallistujia, erityisesti kristittyjä, yhtymään islamilaiseen rukoukseen. World Net Dailyn haastattelema koptikristitty piti kehotusta uhkaavana:

”Tarkoitti hän sitä tai ei, hän pyysi kristittyjä polvistumaan merkkinä alistumisesta islamille ja Allahille.”

Koptivähemmistöllä on eniten menetettävää, jos Egypti luisuu kohti islamilaista teokratiaa. Euroopan 60-lukulaisten ”demokratia” tarkoittaa käytännössä vaaleja ja äänten laskemista eikä sitä, mitä vaalien jälkeen tapahtuu. Irakin esimerkin perusteella myös Egyptissä demokratia luultavasti merkitsisi kirkkojen polttamista ja kristittyjen joukkopakoa.

Hullu koira

Reime syyttää tyypillisen 60-lukulaisen vasemmistolaisen tavoin länttä arabimaiden diktaattorien tukemisesta.

”Arabimaita on hallittu diktatorisesti siksi, että diktatuurit ovat pääasiassa palvelleet suurten länsivaltojen, ensin Britannian ja Ranskan, sittemmin Yhdysvaltojen geopoliittisia ja strategisia intressejä.”

Tämä on vain puolitotuus. Arabimaiden joukossa on aina ollut myös niitä, jotka ovat suhtautuneet länteen vihamielisesti. Kylmän sodan aikana nämä maat etsivät tukea Neuvostoliitosta, mutta myöhemmin he ovat joko päässeet yhteisymmärrykseen lännen kanssa (Libya), joutuneet Yhdysvaltojen hyökkäyksen kohteeksi (Irak) tai liittoutuneet Iranin kanssa (Syyria).

Kansannousut uhkaavat myös näiden maiden autoritaarisia hallintoja. Ainoa ero on se, että CNN:n televisiokamerat eivät ole seuraamassa, kuinka Libyan Muammar Gaddafin joukot yhdessä palkkasotureiden kanssa ampuvat mielenosoittajia. Riippumattomuus lännestä mahdollistaa sellaisen raakuuden, johon lännen tukemat autokraatit eivät voi turvautua

Toisaalta Ronald Reaganin ”hulluksi koiraksi” kutsumaa Gaddafia voi pitää jonkinlaisena kummajaisena arabijohtajien joukossa. Hänen omintakeinen filosofiansa on sekoitus islamia ja sosialismia, joista jälkimmäinen on ainakin menneisyydessä auttanut sympatian hankkimisessa lännen vasemmistoälymystöltä.

Facebook-vallankumous

Läntiset mediat ovat pyrkineet esittämään Egyptin kansannousun ”Facebook-vallankumouksena”. Egyptiläinen, entinen Googlen markkinointijohtaja Wael Ghonim sai mainetta amerikkalaisessa liberaalimediassa. Ghonimin tähti lähti kuitenkin laskuun, kun Yusuf Al-Qaradawin turvamiehet estivät hänen pääsynsä Tahrir-aukion esiintymislavalle. Luultavasti hän kuuluu niihin, jotka joutuvat oman vallankumouksensa syötäviksi.

Toimittajiin kohdistuvat väkivallanteot eivät ole muuttaneet median linjaa. Ensin CNN:n toimittaja Anderson Cooperin tiimi joutui Hosni Mubarakin kannattajien hyökkäyksen kohteeksi. Myöhemmin CBS-televisioyhtiön toimittaja Lara Logan joukkoraiskattiin Tahririn aukiolla väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: ”Juutalainen, Juutalainen.”

Tässä yhteydessä sana juutalainen ei tarkoittanut Loganin uskontoa (joka ei ollut juutalaisuus) vaan sitä, että juutalainen on vapaata riistaa. Mielenosoittajat riisuivat Loganin ja hakkasivat häntä kepeillä, kunnes joukko paikallisia naisia ja Egyptin armeijan sotilaita pelasti hänet. Loganin työnantaja CBS ei aluksi kertonut raiskauksesta, mutta joutui tiedottamaan asiasta, kun tieto vuosi ulkopuolisille. CBS:n linja ei kuitenkaan muuttunut, vaan yhtiö puhui edelleen ”New Age -vallankumouksesta” ja siitä, kuinka Egypti osoitti muutoksen olevan mahdollinen.

”Nyt on seksikästä ja coolia olla arabivallankumouksellinen. Mikä huumaava sanoma tälle maailmankolkalle, jossa valtaosa on alle kolmekymppisiä!”

Lännen johtajat sivustakatsojia

Mitä tahansa kansannousuista seuraakin, lännen johtajat eivät ole osoittaneet minkäänlaista johtajuutta tai ymmärrystä kriisin syistä ja todennäköisistä seurauksista. Jo tutuksi tullutta tyhjää puhetta demokratiasta ja ihmisoikeuksista on sen sijaan riittänyt.

Tietysti kansannousujen seuraukset eivät ole yksinomaan negatiivisia, vaan ne sisältävät myös mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. On toki mahdollista, että Egyptissä vanha valta, uudet demokraattiset voimat ja islamistit löytävät tasapainon, jonka kanssa kaikki voivat elää. Libyassakaan valtio ei välttämättä ajaudu sisällissotaan tai bolshevistiseen anarkiaan.

Arabimaiden onneksi poliittista islamia on jo kokeiltu käytännössä. Algeriassa islamistien vaalivoitto johti veriseen ja monta vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Iranissa taas vallankumousta seurasi oli teokratia, joka pysyy nykyisin pystyssä vain verisillä sortotoimilla. Toivo paremmasta elää, vaikka nyt nähdyt kansannousut eivät johtaisikaan mihinkään kestävään muutokseen.

Maltilliset Egyptissä

Viime viikkoina television uutiskanavilta on voinut seurata Egyptin kansannousua ja siihen liittyviä mielenosoituksia. Uutiskanavien perusteella tavalliset egyptiläiset ovat nousseet julmaa sortajaansa, presidentti Hosni Mubarakia vastaan. Kunhan Mubarak kukistuu, myös Egyptistä voi tulla demokratia, mikä luo uutta toivoa Lähi-idän kansoille.

Toisaalta media ei ole myöskään peitellyt sitä, että Egyptin parhaiten järjestäytynyt oppositiovoima on islamistinen Muslimiveljeskunta. Jos kyseinen järjestö nousisi vallankumouksen seurauksena valtaan, Egyptistä voisi tulla Iranin kaltainen teokratia.

Maltillinen veljeskunta

Suomessa sekä Yleisradion että Helsingin Sanomien sivuilta on voitu lukea, kuinka Muslimiveljeskunta on itse asiassa maltillinen islamistinen järjestö. Helsingin Sanomat kertoo seuraavaa:

” Egyptin mielenosoitusten voimaryhmäksi on noussut islamistinen Muslimiveljeskunta. Sen johtajisto koostuu kuitenkin lähinnä maallikoista, ja liike tukee moniarvoista demokratiaa.”

Mutta kuinka maltillinen järjestö Muslimiveljeskunta oikeasti on? Tähän kysymykseen suomimedia ei tarjoa vastausta.

Ruotsissa paikalliset islamologit menevät vielä pitemmälle. Islamologi Jan Hjärpe, jota olen kutsunut Ruotsin Hämeen-Anttilaksi, toteaa:

”Kyseinen organisaatio perustettiin 1920-luvun lopulla islamilaiseksi kaaderipuolueeksi. Muutoksia on kuitenkin ollut paljon, ja radikaalimmat islamistit ovat irtautuneet liikkeestä. Kyseessä on lähinnä poliittinen islamistinen puolue, joka muistuttaa eurooppalaisia oikeistokristillisiä puolueita. Kyllä, vähän kuin Göran Hägglund (=Ruotsin Kristillisdemokraattien puheenjohtaja).”

Muslimiveljeskunta kuitenkin tavoittelee teokraattista valtiota, jota hallitaan sharia-lain avulla. Hallinto ja oikeudenkäyttö perustuu Koraaniin ja profeetta Muhammadin esimerkkiin eli sunnaan. Muslimiveljeskunnan englanninkielisillä sivuilla kirjoitetaan, miten rappeutuneesta länsimaasta tehdään islamilainen valtio:

”Islamilaisen hallinnon perustaminen: Liikkeen mukaan vallitseva hallinto (yhteiskuntajärjestelmä) muodostaa perustan, joka valmistaa yhteiskuntaa islamilaisen lain hyväksymiseen. Täydellisen korruptoituneen (kafir-yhteiskunnan) militanttiin vallanvaihtoon sisältyy suuria riskejä. Siksi vallanvaihtoon tulee valmistautua suunnitelmallisesti levittämällä islamilaista kulttuuria tiedotusvälineissä, moskeijoissa ja lähetystyössä julkisissa järjestöissä, parlamentissa (poliittisissa puolueissa) ja esimerkiksi opiskelijajärjestöissä.”

Muslimiveljeskuntaa voidaan siis suvaitsevaisten tiedemiesten mielestä verrata lähinnä eurooppalaisiin kristillisidemokraattisiin puolueisiin.

Egyptin tilanne

Egyptissä muslimiveljeskuntaa ja sen johtajia on vainottu koko järjestön historian ajan. 1950-luvulla muslimiveljeskunnan jäsenet iloitsivat, kun Gamal Abdel Nasser syrjäytti Egyptin länsimielisen hallinnon. Nasserilta toivottiin islamilaista hallintoa.

Järjestö joutui kuitenkin pettymään, kun Nasser vuonna 1954 tapahtuneen salamurhayrityksen jälkeen alkoi vainota Muslimiveljeskunnan jäseniä. Järjestön merkittävin ideologi Sayyid Qutb joutui vankilaan, jossa häntä kidutettiin.

Egyptin nykyinen presidentti Hosni Mubarak nousi valtaan sen jälkeen, kun Egyptin armeijan upseeri Khalid Islambouli murhasi Mubarakin edeltäjän presidentti Anwar Sadatin. Motiivina teolle oli Sadatin solmima rauhansopimus Israelin kanssa. Hosni Mubarak oli yksi iskussa haavoittuneista. Islamboulista tuli esikuva islamistisille liikkeille ympäri maailmaa.

Sen verran suvaitsevaisille tiedemiehille voi antaa periksi, että nykyinen Muslimiveljeskunta on todennäköisesti melko maltillinen. Se on sitä siksi, että muutoin Mubarakin hallinto tuskin antaisi heidän jatkaa toimintaansa. Näin Helsingin Sanomat voi mainostaa, että järjestön johto koostuu etupäässä maallikoista ja liike tukee moniarvoista demokratiaa.

Demokraattiset egyptiläiset

Uutiskanavilta kuten esimerkiksi amerikkalaiselta CNN:ltä mielenosoittajista on välittynyt kuva epäpoliittisina nuorina opiskelijoina, jota pyrkivät muuttamaan poliittista järjestelmää kansanvaltaisemmaksi. 

Vaikka Mubarak kieltämättä edustaa tyypillistä Lähi-idän autoritaarista ja korruptoitunutta kleptokraattia varsin mallikelpoisesti, mikään ei takaa, että hänen seurajaansa olisi yhtään häntä parempi. Eikä mikään takaa, että epäpoliittiset opiskelijat saisivat oikeasti päättää, millainen poliittinen järjestelmä Mubarakin jälkeiseen Egyptiin muodostuu.

Pew Research Centerin mielipidetutkimuksessa tutkittiin egyptiläisten asenteita. Tulokset eivät ole erityisen rohkaisevia. 95 prosenttia egyptiläisistä pitää hyvänä asiana, että islam näyttelee merkittävää osaa politiikassa. 59 prosenttia kannattaa fundamentalisteja modernisoijien asemesta. 54 prosenttia kannattaa sukupuolten erottamista toisistaan työelämässä.

Kaikkein järkyttävin tulos tulee, kun kysytään kannatusta islamilaisen lain ankarimmille rangaistuksille. 82 prosenttia kannattaa aviorikokseen syyllistyneiden kivittämistä. 77 prosenttia egyptiläisistä on sitä mieltä, että varkaiden ja ryöstäjien kädet pitäisi katkaista. 84 prosentin mielestä uskontonsa hylkäävät muslimit pitäisi tuomita kuolemaan.

Voi vain kuvitella, millainen olisi yllä mainitun kaltaisilla asenteilla varustetun kansan harjoittama demokratia. Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että Egyptin 10 miljoonan koptivähemmistö pitää Mubarakin hallintoa pienimpänä pahana.

Mitä tekee Yhdysvallat?

Egyptin kriisin aikana Yhdysvaltojen johto on virallisesti vaatinut presidentti Hosni Mubarakilta uudistuksia. Obaman hallinto ei kuitenkaan ole täysin vetänyt tukeaan pois Mubarakilta. Muistissa on kuitenkin Iranin islamilainen vallankumous, jonka aikana Yhdysvallat ei tukenut liittolaistaan Persian shaahia vaan toimillaan heikensi tämän asemaa ja mahdollisti Ajatollah Khomeinin valtaannousun.

Kyseinen kriisi koitui presidentti Jimmy Carterin kohtaloksi, koska tämä katseli presidenttikautensa lopun sivusta, kun Yhdysvaltojen suurlähetystön henkilökuntaa pidettiin panttivankeina. Obama tuskin haluaa tulla muistetuksi uutena Carterina.

Onneksi mielenosoitukset ovat hiljalleen hiipumassa, ja tavalliset egyptiläiset pääsevät takaisin töihin. Mielenosoittajien joukko on harventunut ja vain kaikkein kiihkeimmät aktivistit jaksavat täyttää Tahririn aukiota.

Artikkelin kuvassa esiintyy joukko Kairon yliopistosta vuonna 1978 valmistuneita opiskelijoita. Valmistuneista naispuolisista opiskelijoista huomattavan harvalla on islamilainen hijab-huivi päässään. Tätä kuvaa kannattaa verrata vuoden 2004 vastaavaan, jossa hijab on paljon yleisempi päähine. Egypti on muuttunut mutta tuskin länsimaiden kannalta parempaan suuntaan.

Korkean tason jeesustelua

Helsingin Sanomat kirjoitti 16.12.2008, että oikeusoppineiden mielestä Soinin EU-protesti-idea on moraaliton. Oikeusoppineet viittasivat Timo Soinin aikeeseen asettua ehdolle tulevissa eurovaaleissa, joiden jälkeen hän jättäytyisi pois europarlamentista.

Helsingin Sanomat kertoo myös:

”Protestiehdokkuudella Soini haluaa arvostella tapaa, jolla EU:n Lissabonin sopimusta yritetään saada voimaan. Irlanti kaatoi sopimuksen ratifioinnin kansanäänestyksessä viime kesäkuussa, ja perjantaina selvisi, että irlantilaiset äänestävät asiasta vielä uudestaankin.”

En väitä, että protestiehdokkuus olisi välttämättä hyvä ajatus. On mahdollista, että äänestäjät eivät sisäistä protestin ajatusta, vaikka Euroopan Unioni oikeasti halveksiikin demokratiaa. Kuitenkin oikeusoppineet eli oikeustieteen professori Kaarlo Tuori ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Antero Jyränki vetävät pohjat päättömillä lausunnoillaan. HS kertoo:

”Eihän tämä poliittista moraalia osoita.” Tuorista idea kuulostaa demokraattisen prosessin pilkalta.

Jyränki säestää Tuoria:

"Erikoinen järjestely. Tällaiset liikkeet vievät uskottavuutta poliittiselta järjestelmältä"

Jyränki kuitenkin mainitsee, että EU-parlamentissa toimii jo nyt paljon EU-kriitikkoja. Tässä hän on toki oikeassa, mutta farisealainen moralisointi poliittisen prosessin pilkasta olisi kannattanut jättää tekemättä.

Kuten Soini sanoo, EU pilkkaa itse demokratiaa niin törkeästi, että sen rinnalla Soinin ja perussuomalaisten mahdollinen protesti vaikuttaa itse asiassa suoraselkäiseltä toiminnalta. Ranskan ja Hollannin kansalaiset hylkäsivät EU-perustuslain kansanäänestyksissä. Perustuslakiin tehtiin kosmeettisia muutoksia, minkä jälkeen se ristittiin Lissabonin sopimukseksi. Vain irlantilaiset saivat äänestää sopimuksesta ja he hylkäsivät sen. Nyt irlantilaiset pannaan normaaliin EU-tyyliin äänestämään uudelleen niin kauan, kunnes äänestystulos miellyttää EU-eliittiä.

Myös EU:n ”leluparlamentin” arvovalta ja todellinen päätösvalta ovat kyseenalaisia. Komission byrokraatit valmistelevat edelleen lait eivätkä he ole vastuussa tekemisistään kenellekään. EU-parlamentti osaa myös muulla tavoin halventaa demokraattista prosessia. Äskettäin EU-parlamentti kielsi Geert Wildersin Fitna-elokuvan esittämisen tiloissaan.

Silloin, kun EU-parlamentti käyttää valtaa, se estää välttämättömiä uudistuksia kuten äskettäin työaikadirektiviin muutosehdotuksen. EU-parlamenttivaalien äänestysprosentti on useimmissa EU-maissa selkeästi alhaisempi kuin kansallisten parlamenttivaalien. Suomessa kaksissa viime EU-vaaleissa äänestysprosentti on liikkunut 30 ja 40 prosentin välillä.

Euroopan Unioni ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, joten eurodemokratiaa ei voi halventaa, vaikka yrittäisi kuinka. Järjestö on perusteiltaan puutteellinen ja sitä voi jopa pitää suurimpana yksittäisenä uhkana demokratialle Suomessa ja muissa EU-maissa.

EU:n puutteista riippumatta en silti kannata Soinin kaavailema protestia. Perussuomalaisten kannalta parempi vaihtoehto olisi asettaa tarpeeksi hyviä EU-kriittisiä ehdokkaita, jotka tultuaan valituksi osallistuvat "leluparlamentin" työskentelyyn. Protestoida voi nimittäin näinkin (tai jopa näin).

Mistä hulluus alkoi – Osa 2/2

Ensimmäisessä osassa käytin erilaisia aktivismin muotoja ja niihin liittyviä järjestöjä esimerkkinä järjen korvaamisesta tunteella poliittisessa päätöksenteossa. Nämä järjestöt eivät kuitenkaan yksinään olisi mitään ilman yliopisto-opetuksen politisoitumista ja sen aiheuttamaa vaikutusta tiedotusvälineisiin. Myös talouden globalisoituminen ja kansallisvaltioiden heikkeneminen ovat auttaneet irrationalismin leviämistä.

Politiikkaa yliopistoissa

Norjalainen kirjoittaja Fjordman on monesti sanonut, että länsi ei voittanut kylmää sotaa vaan hävisi sen. Neuvostokommunismi toki katosi maan päältä mutta lännen sisällä vaikuttanutta marxilaisuutta ei koskaan julkisesti teilattu. Marxilaisuutta opetetaan totuutena vielä tänäkin päivänä yliopistoissa.

Suomessa taistolaisten julkisia ripittäytymisiä nähtiin jonkin aikaa 90-luvun alussa, mutta suurin osa taistolaisista on luonut mukavan uran yliopistoissa ja tiedotusvälineissä. Ideologia ei toki enää ole sama kuin 70-luvulla, vaan se on muuttunut sukupuoli-, ympäristö- tai vähemmistöpolitiikaksi. Sirppi ja vasara ovat kadonneet, mutta kollektivismi on säilynyt. Valkoinen heteromies on kollektiivisesti syyllinen oman viiteryhmänsä perusteella ja uhreja ovat seksuaalivähemmistöt, naiset ja ei-länsimalaiset vähemmistöt.

Kuitenkin viimeisin ideologinen invaasio ei tule idästä vaan paradoksaalisesti kapitalismin kehtona pidetystä Yhdysvalloista. Amerikkalaisissa yliopistoissa ei vallitse vapaan mielipiteenvaihdon henki, vaan rotu-, sukupuoli- ja vähemmistöpoliittinen ortodoksia tukahduttaa kaikki kriittiset äänet. Tämän voi itse kukin todeta katsomalla Indoctrinate U –dokumentin.

Oikean ideologian kannattajat eivät edes halua keskustella eri mieltä olevien kanssa vaan pyrkivät vaientamaan toisinajattelijat. Sananvapaudestaan ylpeilevät amerikkalaiset joutuvat yliopistoissa alistumaan erilaisten puhesääntöjen edessä. Väärää mielipidettä edustavan puhujan esiintymistä häiritään joukkovoimalla.

Sama ilmiö on luonnollisesti rantautunut myös Eurooppaan ja on levittänyt vaikutustaan yliopistojen kautta mediaan ja koulumaailmaan. Tämän voi itse kukin todeta lukemalla esimerkiksi Helsingin Sanomia lukemalla. Nuori toimittajapolvi ei pyri tapahtumien totuudenmukaiseen raportointiin tai uutisanalyysiin vaan ajaa avoimesti ideologista agendaa. Journalistin rooli on muuttunut vallan vartijasta aktiiviseksi vallan käyttäjäksi.

Kansallisvaltio uhattuna

Toimivassa demokratiassa erilaiset ajatukset saavat ansaitsemansa arvon ja niiden kannatus mitataan vaaleissa. Näin asia on teoriassa ja parhaiten se on toteutunut käytännössä kansallisvaltiossa, jollaisia suurin osa demokratioista on. Kansallisvaltion dekonstruoiminen ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti oikeaoppisten vasemmistolaisten synti, vaan monet reaalimaailman ilmiöt ovat heikentäneet kansallisvaltiota.

Ilmiö, jota tässä kutsun globaaliksi kapitalismiksi, on tuottanut vaurautta miljoonille uusille ihmisille erityisesti maailman väkirikkaimmissa valtioissa Kiinassa ja Intiassa. Vastaavasti talouden globalisoituminen on kaventanut demokratian suurimman perusyksikön eli kansallisvaltion vaikutusvaltaa. Erityisesti tämä on näkynyt Suomen kaltaisissa pienissä kansallisvaltioissa.

Samanaikaisesti talouden globalisoitumisen kanssa yhä suurempi osa ihmisten elämään vaikuttavista asioista päätetään kansallisvaltion ulkopuolella. Erilaiset ylikansalliset järjestöt ovat ottaneet kansallisvaltioille perinteisesti kuuluvaa valtaa itselleen. YK ja erityisesti EU tekevät päätöksiä ohi demokraattisen prosessin eivätkä ole vastuussa päätöksistään kenellekään.

En lähde tässä kirjoituksessa erittelemään YK:n puutteita, vaan keskityn välittömästi jokaisen suomalaisen elämän vaikuttavaan Euroopan Unioniin. Kyseistä organisaatiota voi pitää ensimmäisen maailmansodan tuotteena, vaikka ajatus sai tuulta siipiensä alle vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Paljon on puhuttu EU:n ”demokratiavajeesta”, mutta ehkä oikeampaa olisi puhua demokratianvastaisuudesta. EU on monesti osoittanut, että se ei kunnioita jäsenmaissaan järjestettyjen kansanäänestysten tulosta vaan äänestyttää uudelleen niin kauan, kunnes vastaus on oikea.

EU ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, vaan siinä komission virkamiehet laativat lait, jotka hyväksytään paketteina ministerineuvoston kokouksissa. Tavallisen kansalaisen on erittäin vaikea seurata komission työtä puhumattakaan vaikuttamisesta kansalaismielipiteen tasolla. Sen sijaan erilaiset ylikansalliset kansalaisjärjestöt pystyvät tähän, ja ne edustavatkin ”kansalaismielipidettä” EU-tasolla.

Jälkidemokraattisessa EU:ssa tavallisen kansalaisen ainoa rooli on sopeutua EU:n päätöksiin. Kansalliset parlamentit toimivat toki, mutta niiden on pakko soveltaa EU:n direktiivit rangaistuksen uhalla. Kansallisvaltiosta on siis tullut yhä enemmän pelkkä kulissi ilman todellista päätösvaltaa.

Kansallisvaltion dekonstruktio

EU-maat ovat kuitenkin pääsääntöisesti kansallisvaltioita, mutta samanaikaisesti kansallisvaltio sinänsä muodostaa jatkuvan esteen EU:n kehittymiselle kohti ylikansallista supervaltiota. Tässä mielessä kansallisvaltion dekonstruoimista kannattavat ideologiset vasemmistolaiset ovat hyödyllisiä EU-projektin onnistumisen kannalta.

Norjalainen kulttuuriantropologi, Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut:

”Meidän on dekonstruoitava enemmistö [valtaväestö] niin tarkasti, että sitä ei enää voi kutsua enemmistöksi.”

Samalla tavalla Suomen presidentti Tarja Halosen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlapuheen lausunto ”suomalaisuuden epädramatisoinnista” on tulkittavissa suomalaisuuden dekonstruktioksi. Mikä tahansa muu kuin perinteinen suomalaisuus on oletusarvoisesti hyvää ja erinomaista.

Vaikka en usko mihinkään salaliittoteoriaan kansallisvaltioiden hävittämisestä, akateemisen ja poliittisen eliitin joukosta löytyy ihmisiä, joiden mielestä kansallisvaltio ja kansallinen kulttuuri joutavat historian roskatynnyriin. He myös aktiivisesti toimivat tämän asian edistämiseksi. Massamaahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat työkaluja tämän päämäärän toteuttamisessa.

Mistä hulluus alkoi? - Osa 1/2

Otsikon kysymykseen en aiokaan vastata vaan ainoastaan pohdiskella syytä, miksi Suomi on juuri nyt sellainen kuin se on. Ennen kaikkea haluan etsiä vastausta siihen, miksi 90-luvun lama ja sitä seurannut Nokia-vetoinen menestys ei johtanut markkinatalouden voittokulkuun ja kansallisen itseluottamuksen nousuun vaan itsetuhoisuuteen ja vihervasemmistolaisuuden ylivaltaan yliopistoissa ja tiedotusvälineissä.

Aatehistoriallinen tie Kantista, Hegelistä ja Marxista nykypäivän postmoderniin mielettömyyteen on pitkä ja vaikeaselkoinen. Sen vuoksi en edes yritä käydä sitä tässä läpi. Kehityksen hedelmät näkyvät kuitenkin kulttuuri- ja moraalirelativismina ja kaiken objektiivisen totuuden kieltämisenä. Mikä tahansa perinteinen arvo tai instituutio voidaan dekonstruoida ja osoittaa seuraukseksi valkoisen heteromiehen ylivallasta.

Hulluuden eli länsimaisen itsetuhoisuuden voittokulkua ei voi selittää pelkällä aatehistorialla, vaan se on monen historiallisen kehityskulun lopputulos. Pyrin tässä käsittelemään pintapuolisesti näistä muutamia.

Neuvostoliiton hajoaminen ja korvikeideologiat

Viimeistään 1980-luvun puolivälin jälkeen jopa monille kommunisteille alkoi olla selvää, että neuvostomallinen kommunismi oli tullut tiensä päähän. Järjestelmän kyky tuottaa vaurautta kansalaisille oli osoittautunut selkeästi länsimaista markkinataloutta heikommaksi. Järjestelmään olennaisena osana kuulunut brutaali sortokoneisto ja äärimmilleen viety militarismi veivät myös moraalisen uskottavuuden.

Perinteisen marxilaisuuden korvikkeeksi syntyi useita erilaisia ideologioita. Näistä kestävimmiksi ovat osoittautuneet vihreä ympäristöideologia, kehitysmaaideologia ja poliittisesti korrekti multikulturalismi. Myöhempää perua on kapitalismin vastainen globalisaatiokriittinen liike.

Toisin kuin perinteiseltä marxilaisuudelta näiltä liikkeiltä puuttuu selkeä ideologia ja yhteiskuntamalli, johon pyritään. Sen sijaan ne pyrkivät vetoamaan tunteisiin ja käyttävät ajatustensa perusteluina ensisijaisesti moraalisia argumentteja. Ne siis ovat monella tavalla uskontojen kaltaisia liikkeitä, joiden avulla jäsenet saavat elämälleen merkitystä.

Tie poliittiseen vaikutusvaltaan

Näiden liikkeiden voima itsessään ei riittäisi viemään tavoitteita läpi, mutta heillä on usein tukenaan myötämielinen media ja liikkeet ovat myös taitavia käyttämään mediaa hyväkseen. Parhaiten tässä on onnistunut ympäristöjärjestö Greenpeace.

Poliittisesti korrekti multikulturalismi ei ensi kuulemalta vaikuta kovin mediaseksikkäältä, mutta tätä ideologiaa ajetaankin ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Amnestyn kaltaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät nykyisin enää ole huolissaan toisinajattelijoiden kohtelusta sosialistisissa maissa vaan keskittyvät enemmänkin erilaisten vähemmistöjen kohteluun perinteisesti ihmisoikeuksia hyvin kunnioittavissa länsimaissa.

Koska liikkeiden sanoma menee läpi mediassa, myös valtavirran poliitikot joutuvat ottamaan niiden esittämiin asioihin kantaa. Poliitikon suosio on riippuvainen mediasta, jolloin kunnianhimoisen poliitikon on ainakin puheiden tasolla kannatettava ilmastonsuojelua, monikulttuurisuutta ja kehitysmaiden auttamista.

Valtion jatkeet

Eikä siinä ole vielä kaikki. Nykyisin nämä liikkeet ovat jo osa poliittista päätöksentekoa, koska niiden mielipide otetaan huomioon lakien ja EU-direktiivien valmistelussa. Esimerkiksi helmikuussa päätettävän uuden ulkomaalaislain valmistelussa on kuultu Amnestyn edustajia asiantuntijoina. Myös Maan Ystävien kaltaisilla ympäristöjärjestöillä on samanlainen rooli ympäristölakien valmistelussa.

Kun edellä mainitun kaltaiset järjestöt vielä saavat julkista rahaa projekteihinsa, ei enää voida puhua mistään kansalaisjärjestöistä vaan valtion jatkeista. Tietysti niitä voidaan kutsua kansalaisjärjestöiksi, jos esimerkiksi Neuvostoliiton virallinen nuorisojärjestö Komsomol voidaan tulkita sellaiseksi.

Edellä mainitut liikkeet kannattavat periaatteessa hyviä asioita kuten ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja kehitysmaiden auttamista. Kaikki näistä asioista ovat kuitenkin yhteiskunnalle tuhoisia äärimmilleen vietyinä. Ympäristöfundamentalismi raunioittaa talouden ja ihmisoikeusfundamentalismi puolestaan johtaa etnisiin konflikteihin ja kansalaisvapauksien menetykseen.

Hyviä asioita edistävillä liikkeillä ei ole poliittista vastuuta mistään. Ne voivat ajaa hyviä asioita seurauksista välittämättä. Koska niiden argumentit perustuvat tunteeseen ja moraaliin, järjen käyttö ja ehdotettujen toimenpiteiden seurausten analysointi eivät kuulu liikkeiden vahvoihin puoliin.

jatkuu...

Arabiliiton päivä

Tiistaina 8.4. Ruotsin valtiopäivillä vahvistettiin dialogia islamilaisen maailman kanssa järjestämällä Arabiliiton päivä. Paikalla oli ruotsalaisparlamentaarikkojen lisäksi Ruotsin muslimineuvoston puheenjohtaja Helena Benaouda sekä Egyptin, Kuwaitin ja Algerian suurlähettiläät. Seminaarin teemana oli ”Dialogi, demokratia ja ihmisoikeudet” ja se järjestettiin osana Barcelonan prosessia, johon ottaa osaa 37 valtiota EU:n ja Välimeren alueelta.

Vieraat eivät kuitenkaan suostuneet kuuntelemaan luentoja ihmisoikeuksista vaan hyökkäsivät itse voimakkaasti länsimaista demokratia- ja sananvapauskäsitystä vastaan. Svenska Dagbladetin toimittaja Per Gudmundsson oli paikalla ja kirjoitti tapahtumasta artikkelin.

Hyökkäys länsimaista demokratiaa vastaan

”Täällä on kuultu paljon hienoja puheita, mutta me haluamme neuvotteluja!” Kun Egyptin suurlähettiläs Samah Mohammed Sotouhi sai puheenvuoron, tapahtumat lähtivät liikkeelle. Hän puhuu sopimattomista julkaisuista ja siitä, että ”islamofobia pitäisi kriminalisoida”. Hän kysyy, milloin me ”modernisoimme” sananvapauslait, jotta internet ei laukaisisi kansainvälisiä kriisejä. Hän ihmettelee, miksi muistelemme joukkotuhoa mutta unohdamme ”muut joukkotuhot”. Hän viittaa tietysti palestiinalaisiin ja väittää, että Israelin toiminta ”muistuttaa natsien rikoksia”.

Seminaarin aiheet ovat sellaisia, joista Arabiliiton jäsenmaista ei löydy juurikaan hyviä esimerkkejä. Ehkä siksi osallistujat kyseenalaistavat peruskäsitteet. Algerian suurlähettiläs Merzak Bedjaouin mielestä suurvaltojen ei pidä käyttää ihmisoikeuksia oman kulttuurinsa pakottamiseen heikompiin maihin. Kuwaitin suurlähettiläs Sami Mohammad Al-Sulaiman jatkaa samalla linjalla ja sanoo, ettei ”länsimaista demokratiakäsitystä” voi sellaisenaan viedä arabimaihin vaan paikallinen kulttuuri on otettava huomioon.

Ruotsin muslimineuvoston puheenjohtaja liittyy valitettavasti mukaan ”dialogiin”. Hänen mielestään muslimit kärsivät ”eräänlaisesta joukkotuhosta”, ja muslimit ovat huolissaan, että asenteet Ruotsissa voivat johtaa ”joukkotuhoon” myös täällä.

Ruotsalaisparlamentaarikot vastaavat kukin omalla tavallaan. Puhutaan kunnioituksesta ja arvoista. Kristillisdemokraattien Annelie Enochsson muistuttaa, että Israelilla ei ole edustajaa paikalla ja että maa tästä syystä pitäisi jättää keskustelujen ulkopuolelle. Maltillisen Kokoomuksen Ulrika Karlsson toteaa, että demokratian arvot ovat universaaleja.

Takarivistä joku kuitenkin kysyy: ”Mitä Arabiliitto on koskaan tehnyt demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi?”

Arabimaat ja demokratia

EU siis yrittää pehmeällä diplomatialla saavuttaa sen, mitä Yhdysvallat toteuttaa asevoimin Irakissa, eli viedä demokratiaa arabimaailmaan. Demokratian tulokset siellä eivät kuitenkaan ole erityisen rohkaisevia. Algerian vaaleissa 1991 Islamilainen Pelastusrintama voitti maan kaikkien aikojen ensimmäiset monipuoluevaalit. Asevoimat kuitenkin puuttuivat peliin ja peruuttivat vaalien tulokset. Yhtenä syynä tähän oli se, että Islamilainen Pelastusrintama oli ilmoittanut lakkauttavansa demokratian, mikäli se voittaa vaalit. Seurauksena oli verinen sisällissota, jossa kuoli arviolta 160 000 ihmistä.

Lisäksi muistamme edelliset Palestiinalaishallinnon vaalit, joissa islamistinen Hamas selvisi voittajaksi. Hamas kaappasi myöhemmin vallan itselleen Gazan kaistaleella, kun taas Länsiranta jäi Fatahin haltuun. Lähi-idän rauhaa vaalit eivät edistäneet lainkaan.

On täysin naiivia kuvitella, että demokratia oleellisesti parantaisi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden tilannetta tai että maat olisivat edes kypsiä demokratiaan. On myös perusteetonta kuvitella, että sananvapauden rajoittaminen Euroopassa edistäisi näiden maiden demokratiakehitystä. Silti EU:ssa löytyy hyväuskoisia hölmöjä, jotka ottavat islamofobia-puheet tosissaan ja ovat tällä perusteella valmiita ”modernisoimaan” sananvapauslainsäädäntöä. Arabimaiden demokratia ei sillä etene, mutta Euroopan kansalaisvapaudet saadaan kyllä romutettua.

Geert Wilders Tanskan televisiossa

Hollantilaispoliitikko Geert Wilders vieraili Tanskassa ja häntä haastateltiin Tanskan televisiossa.

via Snaphanen.

Haastattelija ei ollut erityisen hyvin perillä asioista, koska hän vertasi Vanhaa Testamenttia Koraaniin, joka Geert Wildersin mielestä on fasistinen kirja. Tässä vaiheessa toimittajalta voi jo odottaa sen verran asiantuntemusta, että hän ymmärtää Vanhan Testamentin väkivaltaisten osien olevan luonteeltaan lähinnä deskriptiivisiä tarinoita. Koraani vastaavasti on sellaisenaan Allahin sanaa ja sisältää normatiivisia käskyjä, jotka ovat relevantteja muslimeille tänäkin päivänä.

Tuskin kukaan kristitty tai juutalainen perustelee toisuskoisiin kohdistuvaa väkivaltaa Vanhan Testamentin Joosuan kirjan tekstien perusteella. Sen sijaan maailmassa tehdään edelleen runsaasti väkivallantekoja, joiden motivaatioksi esitetään Koraani ja profeetta Muhammadin esimerkki.

Wilders ilmaisee haastattelussa ajatuksensa selkeästi ja maltillisesti. Hän sanoo toimivansa länsimaisen demokratian, oikeusvaltion ja kansalaisvapauksien puolesta ja vastustaa islamisoitumista, joka hänen mielestään uhkaa näitä kahta. Vähintäänkin kaikki muslimien maahanmuutto pitäisi lopettaa.

Seuraavassa Wilders esiintyy vielä Tanskan television 11. hetki –ohjelmassa, jossa juontaja tekee hänelle empatiatestin. On vaikea ymmärtää kyseisen ”syvähaastattelun” tarkoitusta ja mielekkyyttä. Kuvitteliko haastattelija kenties paljastavansa Wildersin olevan mieleltään tasapainoton tai jopa sosiopaatti? Wildersiltä olisi voinut kysyä niin paljon tärkeämmistäkin asioista. Tosin tulevan elokuvan sisällöstä hän tuskin olisi suostunut kertomaan mitään.

Seuraavassa empatiatestin osat 2 ja 3, jos mielenkiintoa riittää.

Tutkimus: Suurin osa muslimeista arvostaa demokratiaa

Sivilisaatioiden välinen sota on peruutettu, koska muslimit haluavat samaa asiaa kuin mekin. Hekin haluavat demokratiaa ja elää rauhassa. Tätä asiaa on toitotettu niin kauan kuin muistan, ja joskus uskoin siihen itsekin. Nyt asiasta on tehty tutkimus, josta Kokoomuksen Verkkouutiset kirjoittaa otsikolla Jättitutkimus murskaa stereotypioita muslimeista.

Center for Muslim-Christian understanding

Pitää kuitenkin mennä sanojen taakse ja ensin katsoa, millainen laitos tutkimuksen on tehnyt. Verkkouutisten tutkimuksessa mainittiin John Esposito Georgetownin yliopistosta. Esposito johtaa laitosta nimeltä Prince Alwaleed Bin Talal Center for Muslim-Christian Understanding. Laitos on saanut nimensä saudiprinssi Alwaleed Bin Talalin mukaan, koska saudiprinssi lahjoitti keskukselle 20 miljoonaa dollaria joulukuussa 2005.

Tuosta Alwaleed Bin Talalista löytyy seuraava uutinen. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen saudiprinssi tarjosi silloiselle New Yorkin pormestarille Rudy Giulianille 10 miljoonan dollarin lahjoitusta. Giuliani kieltäytyi tarjouksesta, kun prinssi totesi Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan myötävaikuttaneen terrori-iskuihin.

Konservatiivisen Frontpage Magazinen mukaan keskuksen johtaja John Esposito on tullut tunnetuksi voimakkaana islamilaisen radikalismin puolustelijana ja on kirjoittanut ennen lahjoitusta useita kirjoja, joissa vähätellään islamistisen ideologian globaalia vaikutusta. Lisäksi keskuksen palkkalistoilla on henkilöitä, joilla on yhteyksiä Muslimiveljeskuntaan, sekä saudihallinnon edustajia. Artikkelissa myös vihjaillaan yhteyksistä järjestöihin, joilla on terrorismikytköksiä.

Vaikka nämä kytkökset eivät olisikaan epäilyttäviä, lienee selvää, että tutkimuksen tehneen keskuksen tarkoituksena on antaa länsimaiselle yleisölle positiivinen kuva islamista. Epäselväksi jää, miten keskus yrittää vaikuttaa muslimien kuvaan kristinuskosta tai länsimaista. Hieman epäilyttää, että Saudi-Arabiassa kristityistä ei anneta kovin positiivista kuvaa, onhan kristinuskon harjoittaminen kuningaskunnassa kiellettyä.

Radikaalit vain pieni vähemmistö

Palastaan takaisin Verkkouutisten artikkeliin, joka siteeraa Espositoa

Kävi ilmi, että muslimit arvostavat länsimaita - myös Yhdysvaltoja - kansalaisoikeuksien kunnioittamisesta, demokraattisesta järjestelmästä ja teknologisesta kyvykkyydestä. Samanlaisia vapauksia ja oikeuksia toivottiin omaankin maahan.

Eli palavat Yhdysvaltojen liput ja Kuolema Amerikalle –huudot eivät edusta muslimien valtavirtaa. Kuolemaa Tanskalle huutaneet mielenosoittajat edustavat sitä seitsemän prosentin vähemmistöä. Seitsemän prosenttia 1,3 miljardista on 91 miljoonaa Robert Spencerin Jihadwatchin mukaan, eli aika suuresta luvusta on silti kyse.

Teknologinen kyvykkyys liittyy sodankäyntiin, jossa Yhdysvallat ja Israel ovat olleet täysin ylivoimaisia muslimimaihin verrattuna. Eli pohjimmiltaan tuo arvostus liittyy islamilaisen maailman tekniseen ja taloudelliseen takapajuisuuteen verrattuna länsimaihin ja muslimien tietoisuuteen tästä tosiasiasta. Mistään todellisesta kunnioituksesta ei ole kyse.

Verkkouutiset jatkaa:

Kyselyn mukaan 93 prosenttia muslimeista edustaa maltillista linjaa, ja radikaaleja on vain 7 prosentin vähemmistö. Eivätkä radikaalit ole sen uskonnollisempia tai huono-osaisempia kuin maltillisetkaan. Päinvastoin, he ovat useimmiten paremmin koulutettuja ja hyvissä töissä.

Tässä murtuu illuusio siitä, että köyhyys ja syrjäytyneisyys aiheuttaisivat terrorismia. Radikaalit ovat paremmin koulutettuja. Kuuleeko Yleisradio?

Uutisesta ei käy ilmi, miten maltillinen ja radikaali erotetaan toisistaan. Tulkitaanko terrorismin kannattaja radikaaliksi ja terrorismin vastustaja maltilliseksi? Tällainen erottelu on joka tapauksessa mielivaltainen.

Esposito jatkaa vielä

Ironista kyllä, radikaalit uskovat demokratiaan jopa maltillisia enemmän. He ovat tosin aika kyynisiä sen suhteen, saadaanko sitä koskaan.

Radikaalit siis uskovat demokratiaan vielä enemmän kuin maltilliset. Tämä tuskin kertoo siitä, että radikaalit hirveästi arvostaisivat demokratiaa. He vain uskovat pääsevänsä valtaan sen avulla. Kun he ovat päässeet valtaan, he eivät enää tarvitse demokratiaa. Useat islamilaiset maat ovat harvainvaltaisia diktatuureja, joissa pieni, usein korruptoitunut länsimielinen eliitti hallitsee ja moskeijoiden kautta toimivat islamistit muodostavat ainoan merkittävän oppositiovoiman.

Esimerkiksi Muslimiveljeskunta järjestää sosiaalipalveluja vähäosaisille ja tarjoaa rahanvälityspalveluja, joiden avulla lännessä työskentelevät muslimit lähettävät rahaa sukulaisille kotimaassa. Muslimiveljeskunnan taustalta luonnollisesti löytyy Persianlahden öljymaista peräisin olevaa rahaa.

Mitä on muslimien haluama demokratia?

Muslimit kuitenkin suorastaan janoavat demokratiaa:

Sama piirre tuli esiin tutkimuksessa laajemminkin: muslimit haluavat demokratiaa, mutta eivät salli Yhdysvaltain tuovan sitä heille väkisin. Muslimien mielestä suurin este paremmille väleille lännen kanssa onkin se, etteivät länsimaat arvosta islamia, vaan tahtovat pakottaa muslimit samaan läntiseen muottiin.

Tässä tulee esiin keskeinen kysymys, eli mikä on se demokratia, jota muslimit haluavat, ja mihin se johtaa. Yhdysvallat on pystyttänyt väkisin demokratian Irakiin ja Afganistaniin, ja molemmissa maissa on luotu perustuslaki ja pidetty vaalit. Erilaiset aseelliset ryhmittymät taistelevat maassa olevia ulkomaalaisia joukkoja vastaan. Tällainen demokratia on siis väärin, vaikka molempien maiden perustuslait sisältävät viittauksen islamilaiseen shari’a –lakiin.

Millaisen demokratian muslimit sitten itse loisivat? Tuskin se hirveästi ulkoisilta puitteiltaan poikkeaisi Afganistanin ja Irakin demokratioista. Vaalit ja äänten lasku toimisivat varmasti jotenkuten, mutta shari’a -demokratia tuskin vastaa länsimaista liberaalia demokratiaa kansalaisvapauksineen etenkään vähemmistöjen ja naisten oikeuksien osalta. On jopa todennäköistä, että naisten ja vähemmistöjen oikeudet heikkenisivät demokratian myötä.

Lisäksi on syytä kyseenalaistaa, miten hyvin demokratia toteutuu etnisesti ja uskonnollisesti hajanaisissa maissa. Jos ihmisten äänestyskäyttäytyminen määräytyy uskonnon, etnisen ryhmän tai heimon perusteella, voiko puhua mistään todellisesta demokratiasta? Jos radikaalit lisäksi voittavat vaalit, uusi demokraattisesti valittu hallinto ei välttämättä ole vanhaa epädemokraattista hallintoa rauhantahtoisempi tai ystävällismielisempi länsimaita kohtaan. Tämä nähtiin edellisissa Palestiinalaishallinnon vaaleissa, joissa islamistinen Hamas korjasi potin.

Myös syy lännen ja islamilaisen maailman tulehtuneista väleistä vieritetään yksipuolisesti lännen niskoille. Kunhan me vain arvostaisimme islamia enemmän, välit kohentuisivat. Uutisesta ei kuitenkaan selviä, miten paljon islamia pitäisi arvostaa. Jos lännessä ei arvosteltaisi islamin nimissä tehtyjä ihmisoikeusloukkauksia ja pidättäydyttäisiin profeetta Muhammadin epäkunnioittavasta kohtelusta, sivilisaatioiden yhteentörmäystä ei olisikaan. Jospa me vähän tinkisimme sananvapaudesta kulttuurienvälisen rauhanomaisen rinnakkainelon hyväksi.

Valitettavasti hampaattoman myöntyväisyyden tie johtaa dhimmiyteen, koska islam ei tunnusta muita uskontoja tasavertaisiksi. Vain täydellinen alistuminen islamin ylivaltaan lopulta kelpaa, ja tuskin lännessä tähän on halua edes kiihkeimmillä kulttuurirelativisteilla.

Islamilaista puoluetta kieltämässä

Soppa Abdullah Tammen vielä perustamattoman Suomen Islamilaisen Puolueen (SIP) ympärillä käy aina vain hullummaksi. Polttopisteessä on itsensä moneen kertaan munannut Maahanmuutto- ja Eurooppaministeri Astrid Thors.

Thorsin käsittämättömän tiedotteen ”islaminvastaisesta shariasta” monet ovat jo lukeneet. Otsikko kuitenkin kertoi Thorsin tavoitteen, eli hänen mielestään islamilaisen puolueen perustaminen on osoitus puoluelainsäädännön puutteellisuudesta. Thors jatkoi tiedotteessaan sanomalla:

”Kulttuurien välinen dialogi ei hyödy islamistisen puolueen perustamisesta.”

Abdullah Tammi on vielä alkamattoman puoluejohtajan uransa aikana saanut suvaitsevaiston paniikkiin. Tammi saarnaa kulttuurien välisen dialogin kannalta väärää islamia. Tammen vaatimukset sharian käyttöönotosta ovat vääräuskoiselle kuulijakunnalle tarkoitetun hämeenanttilalaisen islamin version vastaisia. Tosin Tammi on muslimi mutta Jaakko Hämeen-Anttila ei tietääkseni ole.

Enkä ymmärrä, miten kulttuurienvälinen dialogi voisi olla jonkinlainen kriteeri puolueen perustamiselle.

Thorsin alkujaan ruotsinkielisen tiedotteen kömpelö suomennos jatkaa:

”Sen sijaan laki ei vaadi, että hyväksytään demokraattisia päämäriä tai kunnioitetaan ihmisoikeuksia.”

Demokratiassa ajatukset yhteiskunnan kehittämisestä kilpailevat keskenään. On äänestäjän tehtävä päättää, onko joku ajatus kelvollinen vai ei. Tehtävä ei kuulu maahanmuuttoministerille, virkamiehille tai edes hallitukselle paitsi Putinin Venäjällä, jossa puolueiden kieltäminen tekaistujen muotoseikkojen takia on arkipäivää. Tiedotteensa perusteella Thors ei kannata todellista demokratiaa vaan venäläistyyppistä ”ohjattua demokratiaa”.

Thors puhuu ylevästi demokraattisista päämääristä ja ihmisoikeuksien kunnioituksesta. Valitettavasti juuri Thorsin kaltaiset itseään suvaitsevaisina pitävät ihmiset ovat tahrineet nämä sanat ja kääntäneet niiden merkityksen päälaelleen. Ihmisoikeuksia puolustetaan Suomessa tekemällä tutkintapyyntöjä internetiin kirjoittavista yksityisistä ihmisistä ja jakamalla tuomioita Syrjintälautakunnan kaltaisissa poliittisissa tuomioistuimissa. Sitten vielä puolueen kieltäminen ennen vaaleja on osoitus demokratiasta.

Kieltämiselle ei perusteita

Helsingin Sanomien uutisessa todetaan otsikossa, että islamilaisen puolueen kieltämiselle ei ole perusteita. Oikeusministeriön julkisoikeusyksikön johtaja Sami Manninen toteaa:

"Yhdistymisvapaus on keskeinen oikeus, joka on taattu myös perustuslaissa. Yhdistyslaki ja puoluelaki asettavat rajoituksia puolueen toiminnalle, mutta lakeja täytyy tulkita äärimmäisen väljästi. Kaikkea muuta pitää suvaita paitsi suvaitsemattomuutta. "

Mikäköhän on se suvaitsemattomuus, jota ei pidä suvaita? Kuka päättää, mikä on suvaitsematonta ja mikä ei? Manninen tuskin tarkoittaa ministeri Thorsin suvaitsemattomuutta, jota mielestäni ei pitäisi suvaita.

Vihreitä edustava oikeusministeri Tuija Brax ei ota kantaa islamilaisen puolueen perustamiseen, mutta haluaa muutoin osoittaa olevansa hyvä ihminen:

”Jos jonkun yhdistyksen tavoitteena on heikentää naisten asemaa yhteiskunnassa esimerkiksi edistämällä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, on asiaan puututtava. Yhdistyksen tarkoitus ei saa olla lain vastainen, esimerkiksi kenenkään kuolemaa tai tappamista ei saa edistää.”

Hesari ilmeisesti kannattaa islamilaisen puolueen kieltämistä, koska se mainitsee IKL:n kieltämisen ikään kuin ennakkotapauksena. Neuvostoliiton saneleman rauhansopimuksen perusteella tapahtunut puolueen kieltäminen ei kuulosta oikein hyvältä esimerkiltä, vaikka puolue olisi jonkun tulipalokommunistin mielestä kuinka ”fascistinen” tahansa.

Abdullah Tammella on samanlainen oikeus perustaa puolue kuin kenellä tahansa muulla, jos laissa säädetyt edellytykset täyttyvät. Minä puolestani varaan itselleni oikeuden arvostella Tammen puolueen päättömiä ja vastenmielisiä tavoitteita. Tammen puolue on vaatinut sharia-lakia Suomeen avoimesti, mikä on parempi asia kuin tuoda se hiipien keittiön kautta esimerkiksi ”maahanmuuttajanaisille suunnattuina uimahallivuoroina” kulttuurienvälisen dialogin ja suvaitsevaisuuden kaapuun verhottuna.

Ministeri Thors on tahtomattaan paljastanut, miten ontolle pohjalle hänen edustamansa ministeriön ajama monikulttuuripolitiikka on rakennettu. Vasta äskettäin luin Tundra Tabloidsin kommenttiosastolta, että aiemmassa kirjoituksessani mainittu Suomen Islamilainen Neuvosto on itse asiassa valtion johdolla luotu järjestö. Tällä järjestöllä olisi ollut mahdollisuus osoittaa, että Tammen edustama islam on väärää islamia. Luulen tietäväni, miksi järjestö ei sanonut asiasta mitään konkreettista.