Mäenpää syytteessä ”sananvapausrikoksesta”

Yleisradion pääuutislähetys kertoi 3.3.2009, että turkulainen kaupunginvaltuutettu Olavi Mäenpää joutuu oikeuteen kaksi vuotta sitten pidetystä eduskuntavaaliväittelystä, jonka parhaat palat ovat olleet nähtävillä Youtube-sivustolla jo pitkään.

Ylen uutislähetyksen jutussa tehtiin tietysti taas propagandaa, kun samaan juttuun ympättiin Jussi Halla-aho, jonka oma juttu on vielä syyteharkinnassa. Mäenpään tapaus kuuluu samaan ex-vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen nettirasistijahtiin kuin aiemmat sananvapausrikokset, joihin syyllistyneet ovat enimmäkseen olleet tuntemattomia tavallisia kansalaisia.

Mielenkiintoista Ylen uutislähetyksessä oli myös se, että termi sananvapausrikos oli muuttunut ”rasismirikokseksi”. Yle ei ilmeisesti tiedä, että rasismi ei ole rikos, koska vielä toistaiseksi ihmisiä ei voida tuomita ajatusrikoksista.

Demokratian halveksimista

Mäenpään tapauksesta tekee kummallisen ja jopa demokratian kannalta arveluttavan se, että häntä ollaan tuomitsemassa sanoista, jotka on lausuttu vaaliväittelyssä. Oli Mäenpään ajatuksista mitä mieltä tahansa, hän on kuitenkin vaaleilla valittu poliitikko ja esiintyi vaaliväittelyssä oman puolueensa puheenjohtajan ominaisuudessa. Viime kunnallisvaaleissa Mäenpään lista sai 2193 ääntä, joista 1723 oli Mäenpään henkilökohtaisia ääniä.

Sen sijaan Mikko Puumalainen (nykyisin Johanna Suurpää), Mika Illman ja Jorma Kalske ilmeisesti kuvittelevat olevansa jonkinlaisia ylipappeja, joiden tehtävänä on toimia politiikan yläpuolisena valvojien neuvostona. He esiintyvät korskeasti, vaikka kansa ei ole heitä virkoihinsa äänestänyt. Oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneina he myös tietävät pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan olevan niin väljästi muotoiltu ja tulkinnanvarainen, että sen läpi voi ajaa rekalla. Melkein kuka tahansa voi sopivissa olosuhteissa joutua tuomituksi tuon pykälän perusteella.

Yksittäistä lausuntoa ei voida objektiivisesti osoittaa ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”. Siksi kaikki kyseisen pykälän perusteella käydyt oikeudenkäynnit ovat luonteeltaan poliittisia, ja tuomiot perustuvat selkeän näytön asemesta subjektiivisiin mielipiteisiin. Olavi Mäenpää kirjoittaa blogissaan:

”Kaikessa karmeudessaan rikoslain pykälä "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" on sellainen "kaatopykälä", jota vastaan erittäin vaikea puolustautua ja sitä suomalaiset viranomaiset käyttävät kylmästi meitä suomalaisia vastaan. Asianomistajia ei tässäkään jutussa ole ilmaantunut.”

Tässä Mäenpää on sataprosenttisesti oikeassa. Kansanryhmä ei voi esiintyä asianomistajana, mikä tekee rikoksesta uhrittoman. Kun Mäenpään tv-esiintymisestä on kulunut jo kaksi vuotta, herää väistämättä kysymys, mitä ja kenen tavoitteita oikeudenkäynti todellisuudessa palvelee.

Palataan hetkeksi Ylen uutislähetykseen, jossa todetaan:

”Vähemmistövaltuutettu ja valtakunnansyyttäjä toteavat, että tämänkaltaiset julkiset töräykset ovat ala-arvoisia ja loukkaavia.”

Tässä uutistenlukija viittaa Mäenpään lausuntoon ulkomaalaisen raiskaajan kuohitsemisesta. Minäkin olen sitä mieltä, että lausunto on ala-arvoinen. Kyllä siitä joku voi myös loukkaantua. Silti päätös Mäenpään kohtalosta pitää jäädä äänestäjän käsiin ja poliittiset tuomiot jakaa vaaliuurnilla. Vähemmistövaltuutetun tai valtakunnansyyttäjän puuttuminen demokraattiseen prosessiin on paljon vakavampi asia kuin Mäenpään lausunto.

Vähemmistövaltuutetulla ja valtakunnansyyttäjällä on oikeus subjektiiviseen mielipiteeseensä samoin kuin kenellä tahansa muulla. Valitettavasti heidän subjektiivisen mielipiteensä perusteella ihmisiä tuomitaan oikeudessa toisin kuin sinun tai minun.

Kalske yrittää puolustella syytettä:

”Kyllä tämä kiihottaminen tulee sen kautta esille, että pyritään, että yleisössä muukin omaksuu tuollaisen käsityksen, nurjamielisen käsityksen, mitä hänellä itsellään on kansanryhmästä.”

Mäenpää on poliitikko ja pyrkii saamaan puolueelleen äänestäjiä. Valtakunnansyyttäjä ilmeisesti katsoo suomalaisten olevan niin arvostelukyvyttömiä, että he tarvitsevat Puumalaisen, Suurpään, Illmanin ja Kalskeen kaltaisten holhousta. Tällainen asenne ei ole mitenkään tavaton valtion virkamiesten keskuudessa, ja se kertoo ylenkatseesta äänestäjiä ja tavallisia kansalaisia kohtaan.

Äänestäjät eivät nimittäin laajalti innostuneet Mäenpään esiintymisestä. Suomen Kansan Sinivalkoiset saivat vuoden 2007 eduskuntavaaleissa valtakunnallisesti 3913 ääntä, joista ylivoimainen valtaosa (3074) tuli Mäenpään omasta vaalipiiristä Varsinais-Suomesta. SKS jäi ilman kansanedustajia toisen kerran peräkkäin, eli puolue on poistettu puoluerekisteristä.

Miksi juuri nyt?

Yritykset pohtia syitä, miksi Mäenpään juttu tuli esille juuri nyt ja miksi se rinnastettiin Halla-ahon syyteharkintaan (ja melko suurella varmuudella tulevaan syytteeseen), johtavat helposti salaliittoteorioihin. Siksi en lähde spekuloimaan yhteyksillä Perussuomalaisten eurovaaliehdokkaiden valintaan tai Halla-ahon Yleisradiosta esittämään tutkintapyyntöön.

Selvästi on kuitenkin havaittavissa, että nettirasistijahti nostaa profiiliaan. Enää syytteeseen eivät joudu satunnaiset nettikirjoittelijat vaan myös vaaleilla valitut poliitikot. Tosin Mäenpään taustalta löytyy vanhoja tuomioita kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Heinäkuussa 1998 Mäenpää liimasi erityisesti somaleja ”loukkaavalla tavalla” puhuttelevia kylttejä Turun Kurjenmäen pallokentän lähistölle.

Mäenpää myös julkaisi nettisivustolla ”islamin vastaisen kirjoituksen” ja ”islamilaista henkilöä” esittävän pilakuvan. En ole lukenut alkuperäistä artikkelia enkä nähnyt pilakuvaa, mutta Turun Sanomien jutussa esitetyistä käräjäoikeuden perusteluista ilmenee, millä tavalla tuomioita perustellaan:

” Käräjäoikeuden mukaan Mäenpäällä on oikeus esittää mielipiteensä islamilaisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä, mutta kriittiset lausunnot edellyttävät myös riittäviä asiasyitä. Se, että Mäenpään kirjoitukset eivät vastaa enemmistön näkemyksiä, eivät tee kirjoituksia rikollisiksi, mutta tapa ja yhteys jolla ne julkaistaan, tekee.”

Mäenpää siis tuomitaan, koska hän ilmaisee itseään käräjäoikeuden mielestä rikollisella tavalla. Tässä käräjäoikeus toimii ikään kuin makutuomarina, jolla on valtuudet rangaista epäsopivasta ilmaisutavasta. Myös pilakuva sai käräjäoikeudelta murska-arvostelun:

”Kirjoituksen yhteydessä julkaistiin islamilaista henkilöä esittävä pilakuva. Käräjäoikeuden mukaan pilakuva yleensä voi olla kärjistävä ja sinällään hyväksyttävä, mutta kyseinen kuva oli esitystavaltaan törkeä ja vailla asiallista sisältöä.”

Koska kiihotusta kansanryhmää vastaan ei voi objektiivisesti todistaa, oikeuden perustelut ovat epämääräisiä mielipiteitä kirjoitusten esitystavasta. Itse kukin voi mietiskellä, mitä tämä tarkoittaa kansalaisen oikeusturvan ja perusoikeuksien toteutumisen kannalta.

Itse en tiedä ainuttakaan Puumalaisen nettirasistijahdin tapausta, jossa syytetty olisi vapautettu syytteistä käräjäoikeudessa. En tiedä, puuttuuko mikään taho missään vaiheessa Suomen viranomaisten harjoittamaan mielipidevainoon. Suomen oikeuslaitokseen en tässä asiassa luota, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa todennäköisesti on laajempi käsitys sananvapaudesta kuin Suomessa.

Ohjattu demokratia 2

Kun oikeusministeri Tuija Braxin ehdotus kunnanvaltuustojen puheenjohtajien koulutuksesta vihapuheiden varalta ei ottanut tuulta alleen, moni odotti asian hiljalleen hautautuvan. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan Brax ulkoisti likaisen työn Demla-toverilleen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpäälle. Toisin kuin Brax Suurpää ei ole poliittisessa vastuussa toiminnastaan vaan valtion virkamies.

Suurpää vaati tänä aamuna radiossa (alkaa noin 40 min 30 s kohdalla) puolueita kouluttamaan luottamushenkilöitään rasisminvastaiseen toimintaan. Kaikki eurooppalaiset puolueet allekirjoittivat vuonna 1998 rasisminvastaisen peruskirjan. Moni äänestäjä ei kuitenkaan tiedä, mistä tässä rasisminvastaisessa peruskirjassa on kyse. Ainakin itselleni asiakirja oli täysin tuntematon. Englanninkielinen teksti löytyy kuitenkin Vähemmistövaltuutetun kotisivuilta.

Eurooppalainen rasisminvastainen peruskirja

Itse teksti on tyypillistä ihmisoikeusjargonia ja vaikuttaa lähinnä juhlavalta julkilausumalta, jollaisia ilmeisesti tehdään aina silloin tällöin hyvän asian puolesta. Kulttuuriministeri Stefan Wallinin esitys puolueiden yhteisestä julkilausumasta on siis tarpeeton, koska sellainen on jo tehty vuonna 1998. Wallin tuskin itsekään tiesi peruskirjasta lausuntoa antaessaan. Ainakaan hän ei tiennyt mitään Matti Rossin menneisyydestä, kun hän myönsi tälle valtionpalkinnon.

Teksti sinänsä ei ole laillisesti sitova, mutta sieltä löytyy ainakin yksi arveluttava kohta, jonka mukaan puolueet sitoutuvat seuraavaan (kursivointi allekirjoittaneen):

” To refuse to display, to publish or to have published, to distribute or to endorse in any way views and positions which stir up or invite, or may reasonable be expected to stir up or to invite prejudices, hostility or division between people of different ethnic or national origins or religious beliefs, and to deal firmly with any racist sentiments and behaviour within its own ranks.”

Tiukan illmanistisesti tulkittuna kursivoitu osa tarkoittaa erittäin suurta rajoitusta poliittisten toimijoiden mahdollisuuksiin arvostella vähemmistöjen toimintaa. Puolueet sitoutuvat olemaan julkaisematta, jakelematta ja edistämättä näkemyksiä, jotka voivat aiheuttaa ennakkoluuloja, vihamielisyyttä ja jakautuneisuutta eri etnisten tai kansallisten ryhmien välille tai eri uskonnollisten näkemysten välille. Puolueiden ja poliittisen järjestelmämme onneksi poliitikoille riittää edelleen, että he noudattavat lakia.

Mielipidepoliisi Suurpää

Se, että pölyttynyt julkilausuma juuri nyt kaivetaan arkistojen kätköistä, on tärkeämpi asia kuin itse tekstin sisältö. Suurpää on esitetty julkisuudessa eräänlaisena politiikan yläpuolisena toimijana, jolla on valtuudet ja pätevyys päättää, millaisia poliittisia mielipiteitä julkisuudessa saa esittää, millaisia ehdokkaita puolueilla voi olla ja millaisia asioita puolueet saavat edistää.

Mitä epämäärisempänä käsitteenä sanat "rasismi" ja "ulkomaalaisvastaisuus" pysyvät, sitä enemmän valtaa on niillä, jotka katsovat oikeudekseen määritellä käsitteet tarkoitushakuisesti ja käyttää niitä lyömäaseena. En ole koskaan nähnyt kenenkään rasismista puhuvan määrittelevän itse käsitettä selkeästi ja ymmärrettävästi enkä pidättele hengitystä sitä odotellessa.

Todellisuudessa Suurpäällä ei ole mitään asiaa puuttua virkamiehen ominaisuudessa puolueiden toimintaan. Hänen kannanottonsa osoittaa uskomatonta röyhkeyttä, joka tosin ei ole mitenkään yllättävää, kun muistelee hänen aktivismiaan 1990-luvun alussa ensimmäisten somalien maahantulon yhteydessä.

Viranomaiset olivat tuolloin ymmällään eivätkä tienneet, mitä somalien kanssa pitäisi tehdä. Mietittiin, olisiko Neuvostoliitto turvallinen maa vai ei. Palavasilmäinen ihmisoikeustaistelija Suurpää vaati Suomea noudattamaan solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. Jo tuolloin Suurpää piti YK:n sopimuksia Suomen lain ylittävinä säädöksinä. Samoin on toiminut myös valtionsyyttäjä Mika Illman, jonka väitöskirjan mukaan YK:n rasisminvastainen sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1971, oikeuttaa hänen pyrkimyksensä rajoittaa sananvapautta ja polkea kansalaisten perusoikeuksia.

Suurpään somaliaktivismista on kulunut aikaa jo lähes 20 vuotta, mutta edelleen Suurpää toimii omien periaatteidensa mukaisesti mutta samaan aikaan suomalaisten etujen vastaisesti. Vaikka Suurpää ei ole kansan valitsema, hän pyrkii aktiivisesti käyttämään poliittista valtaa jopa kansanvallan kannalta oleellisten toimijoiden eli puolueiden kahlitsemiseksi poliittisen korrektiuden pakkopaitaan.

Suurpää toteaa lausunnossaan tekopyhästi:

” Kriittistä keskustelua maahanmuuttopolitiikasta ei tule kammeta - se kuuluu demokratiaan. Tosiasioita ei kuitenkaan saa vääristellä tai kokonaisia ryhmiä räikeästi leimata”

Jos maahanmuuttokeskustelua käydään rasisminvastaisen peruskirjan puitteissa, maahanmuuttopolitiikkaa voi arvostella ainoastaan kotouttamisen näkökulmasta. Jos maahanmuuttajat eivät sopeudu suomalaiseen yhteiskuntaan, se on osoitus epäonnistuneesta kotouttamisesta. Tällöin ainoa ratkaisuvaihtoehto on lisätä kotouttamiseen käytettyjä verovaroja. Suomalaisten rasismi pitää myös muistaa mainita oleellisena syynä kotouttamisen epäonnistumiseen. Rasismin kitkemiseksi taas tarvitaan asennekasvatusta ja tietysti nettirasistien tuomitsemista oikeudessa.

Jos tosiasioiden vääristely olisi kiellettyä, poliitikkoja pitäisi kieltää kokonaan puhumasta. Politiikko vääristelee ja yleistää aina, kun hän avaa suunsa. Maahanmuuttoministeri Astrid Thors on paras esimerkki täysin pihalla olevasta poliitikosta, joka ei tunnu ymmärtävän maailman menosta vaan elää jossain omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miksi Suurpään kaltaiset saavat ilman julkista kritiikkiä ja pelkoa virkansa menetyksestä esiintyä politiikan ylituomareina? Näin tapahtuu, koska hyvän asian puolesta taistelevan vähemmistövaltuutetun vastustaminen tulkitaan rasismin puolustamiseksi. Siksi poliitikon kannattaa mieluummin pitää mölyt mahassaan ja antaa vähemmistövaltuutetun mellastaa rauhassa. Sellaista on demlakratia.

Ihmisoikeusteollinen kompleksi

Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower viittasi jäähyväispuheessaan sotilasteolliseen kompleksiin. Termi on jäänyt elämään ja kuvaa parhaiten Yhdysvaltojen armeijan, varusteluteollisuuden ja puolustusministeriö Pentagonin välistä ”rautaista kolmiota”.

Siteeraan tässä pätkän Eisenhowerin tammikuun 17. päivänä 1961 pitämästä puheesta:

” In the councils of government, we must guard against the acquisition of unwarranted influence, whether sought or unsought, by the military-industrial complex. The potential for the disastrous rise of misplaced power exists and will persist.”

Vallan väärinkäytön vaara on ilmeinen, jos kaikkien osapuolten intressinä on asevarustelun lisääminen. Siksi poliittisen vallan on oltava valppaana, jotta ”rautainen kolmio” ei pääse yksin päättämään puolustuspolitiikasta.

Ihmisoikeusteollisuus

Samanlaista etujen yhteneväisyyttä on havaittavissa maahanmuuttoministeriön ja erilaisten maahanmuuton ympärillä pyörivien toimijoiden kuten ihmisoikeusjärjestöjen, pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita majoittavien laitosten ja lakimiesten välillä. Tässä pelissä pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on lähinnä välinearvoa.

Mikään byrokraattinen organisaatio ei koskaan pyri tekemään itseään tarpeettomaksi. Sen sijaan organisaatio pyrkii kasvattamaan omaa merkitystään mm. liioittelemalla oman hallinonalansa ongelmia tai luomalla itse ongelmia, joiden ratkaisuun tarvitaan byrokraattisen organisaation apua.

Maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat nykyisin Suomessa ihmisoikeusteollisen kompleksin hallinnassa. Jos joku asettaa ihmisoikeusteollisen kompleksin mielipiteet tai asiantuntemuksen kyseenalaiseksi, kyseenalaistaja saa välittömästi niskaansa syytökset rasismista ja ksenofobiasta. Näin kävi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajuselle, joka vaati turvapaikanhakijoiden määrän saamista hallintaan.

Teollisuuden toimijat

Aloitetaan maahanmuutosta vastaavasta ministeriöstä. Ministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen on julkisesti sanonut, että 15 vuoden päästä maahanmuuttajia on Suomessa 10 prosenttia väestöstä. Sisäministeriön alaisuudessa on vuoden 2008 alusta toiminut Maahanmuuttovirasto, joka aiemmin tunnettiin nimellä Ulkomaalaisvirasto.

Paljon arvostelua saanella Maahanmuutto- ja Eurabiaministeri Astrid Thorsilla on myös oma lehmä ojassa maahanmuuton suhteen. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toimii Oravaisten vastaanottokeskus, johon mahtuu 200 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Heille opetetaan keskuksessa ruotsin kieltä, ja maahanmuuttajien ruotsinopetus onkin suomenruotsalaiselle kielivähemmistölle sopiva mutta lyhytnäköinen keino pitää kielivähemmistön lukumäärä jatkossakin riittävän suurena. Maahanmuuttajien etua ruotsin tyrkyttäminen ei välttämättä palvele lainkaan.

Kolmantena toimijana kannattaa mainita vähemmistövaltuutettu, jonka tehtävänä ei ole enää olla ulkomaalaisille tyly virkamies vaan auttaa toiseuden edustajia taistelemaan heihin nuivasti suhtautuvia kantaväestön edustajia vastaan. Vähemmistövaltuutettu myös pyrkii vaientamaan ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan arvostelun.

Nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää sopii luontevasti osaksi ihmisoikeusteollista kompleksia. Hän oli itse 90-luvun alussa mukana edesauttamassa Neuvostoliitosta tulevien somalien maahanpääsyä. Romahtaneen Mohammad Siad Barren sosialistisen diktatuurin yläluokka siirtyi luontevasti Suomeen. Internetissä vellovien vahvistamattomien huhujen mukaan tämä ei tapahtunut spontaanisti vaan suomalaisten aktivistien avustuksella.

Kun mukaan lisätään Pakolaisneuvonta, Punainen Risti, Ville Hoikkalan kaltaiset ihmisoikeuksiin erikoistuneet lakimiehet, somalin kielen tulkit ja muut vastaavat, saadaan suuri joukko ihmisiä ja organisaatioita, joiden välittömien etujen mukaista on se, että Suomeen saapuu mahdollisimman paljon turvapaikanhakijoita.

Mukaan voi myös lisätä Suomen ns. porvarihallituksen, joka lanseerasi ensi töikseen teeman ”työperäinen maahanmuutto”. Hallitus haluaa pelastaa Suomen ikääntyvän väestörakenteen aiheuttamalta työvoimapulalta. Hallituksen käytännön toimet ja erityisesti ministeri Thors antavat kuitenkin aiheen olettaa, että ”työperäinen maahanmuutto” –termin tarkoituksena on todellisuuden kaunistelu tekemällä turvapaikanhakijoista työperäisiä.

Uusi ulkomaalaislaki

Ihmisoikeusteollisen kompleksin kädenjälki näkyy Hallituksen esityksessä uudesta ulkomaalaislaista, jota vastustava adressi on kerännyt internetissä jo yli 21 000 allekirjoitusta. Osittain tämän ansiosta Eduskunta on ilmeisesti poistamassa esityksen ”täkyä”, jossa turvapaikanhakijalle olisi myönnetty oleskelulupa, jos palauttamiselle olisi olemassa ”tekninen este”.

Lakiesitys kuitenkin merkitsee aiemman Ulkomaalaislain selkeää liberalisointia, mutta ”täkyksi” jätetyn kohdan poisto tarjoaa hallituspuolueiden kansanedustajille mahdollisuuden äänestää esityksen puolesta ilman pelkoa tulevasta kansanedustajapaikan menetyksestä. Aktivisteille tosin mikään ei tunnu riittävän.

Veronmaksaja kustantaa ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan

Ainoa, joka ei hyödy ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnasta, on tavallinen veronmaksaja, joka rahoittaa sekä kompleksin välittömät kustannukset että maahantulijoiden sosiaaliturvan ja elämisen kustannukset siltä osin, kun nämä eivät sitä työllään pysty rahoittamaan.

Maahanmuuttoon sisältyy lisäksi sekä välittömiä turvallisuusriskejä että pitkän aikavälin ongelmia. Epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksia on lähes mahdotonta korjata, kun ongelmat räjähtävät silmille. Näin on jo käynyt useissa Länsi-Euroopan maissa eikä tilanteen korjautumisesta näy merkkejä. Maahanmuuttopolitiikan virheistä ei makseta pelkästään taloudellista hintaa, vaan seuraukset näkyvät myös turvallisuuden heikkenemisenä sekä asuinalueiden ja koulujen kurjistumisena. Siksi maahanmuuttopolitiikkaa ei saa jättää pelkästään ihmisoikeusteollisen kompleksin harteille.

Suhteellisuudentajun tuolla puolen

En ole koskaan erityisemmin luottanut Yleisradion uutisiin. Luottamus meni vuonna 1991, kun Poikkeustilakomitea kaappasi Neuvostoliitossa vallan Gennadi ”Sarvikuono” Janajevin johdolla. Tuolloin Ylen tv-uutisissa spekuloitiin, mitä Janajevin nousu valtaan merkitsisi idänkaupalle. Samaan aikaan Ruotsin tv ja CNN näyttivät Boris Jeltsinin legendaarista puhetta panssarivaunun päällä.

Rasistiset rikokset lisääntyneet Suomessa

Uusi pohjanoteeraus nähtiin tänään 5.5.2008 Erityisesti tämä uutispätkä edustaa absurdeinta neuvostotyylistä uutisointia. En olisi koskaan uskonut, että näkisin mitään tuon kaltaista Suomessa.

”Rasistiset rikokset yleistyvät Suomessa.”

Mitkä rasistiset rikokset? Potkivatko skinheadit maahanmuuttajia? Ei taida olla skineistä kyse.

”Internetistä on tullut ääriliikkeiden ja vähemmistövihamielisten liikkeiden kasvualusta.”

90-luvulla internetin yleistyessä peloteltiin lapsipornolla. Näköjään sieltä löytyy muutakin pahaa. Mitä muuten ovat nämä ääriliikkeet ja vähemmistövihamieliset liikkeet? Uutisessa ei tietenkään kerrota.

”Viranomaiset pitävät netissä toimivia ääriryhmiä jo uhkana arjen turvallisuudelle.”

Mitkä ääriryhmät? Millä tavalla ne uhkaavat ihmisten arkea? Ketkä viranomaiset?

Sitten kuvataan netissä myytäviä natsilippuja ja mukaan tulevat ”asiantuntijat”. Ensimmäisenä on vuorossa lähetystöneuvos Kirsti Westphalen:

”Rasististen rikosten määrä on merkittävästi noussut.”

Mitä ovat ”rasistiset rikokset? Mihin tietoihin tuo väite perustuu? Tampereella kaksi nettisoimaajaa saa kuulemma syytteet kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

”Vain harva verkkorasisti jää kiinni.”

Annetaan ymmärtää, että netissä on paljon verkkorasisteja, joista vain harvat kuitenkin jäävät kiinni. Itse tiedän kolme kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittua ”verkkorasistia”. Petri Peltosen runokirja julkaistiin netissä, ja runoilija antoi itsensä ilmi. Tomashotin sivustolle koottiin uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja seurauksena oli myös sakkotuomio. Mikko Ellilän kirjoitus ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä” tuomittiin lainvastaiseksi käräjäoikeudessa, mutta hovioikeudessa asian käsittely on vielä kesken.

Tämän jälkeen suunvuoron saa valtionsyyttäjä Mika ”Kim Jong” Illman, mikä lopullisesti paljastaa kupletin juonen. Uutisen tarkoituksena on paisutella nettirasismia, jotta Illmanin ja vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään ajama tiukka rasisminvastainen linja voitaisiin edes jotenkin perustella.

Kim Jong Illman on väitöskirjassaan vaatinut tiukkaa sananvapauden suitsimista. Luonnollisesti Illman, Suurpää ja Kirsti Westphalen eivät vaivaudu määrittelemään kiellettyä rasismia tarkemmin. Pelotevaikutus on sitä suurempi, mitä epämääräisemmin rasismi määritetään.

Viranomaispropagandaa

Kun viranomainen haluaa lisää rahaa, lisää toimivaltuuksia tai muutosta lakiin, se käyttää mediaa hyväkseen. Luodaan ”uutinen”, jossa jokin yhteiskunnallinen ongelma. kuten huumeet, veronkierto, talousrikollisuus, alkoholinkulutus tai muu vastaava esitetään räjähdysmäisesti kasvavana ilmiönä.

Käytetään ylisanoja, esitetään perusteettomia väitteitä ja maalaillaan kauhukuvia. Kaikki nuo Goebbelsiltä opitut propagandakeinot löytyvät tuostakin nettirasismia käsittelevästä uutisesta. Yleisradio ja valtalehtien vanhat stalinistitoimittajat antavat auliisti palstatilaa, kun viranomainen edistää ”hyvää asiaa” tai ”oikeaa aatetta”.

Illmanin tavoitteena on muuttaa lakia siten, että internet-sivustojen ylläpitäjät (eli käytännössä palveluntarjoajat) velvoitettaisiin vastaamaan palvelimien sisällöstä. Luonnollisesti Ylen kaltainen tiedotusväline ei vaivaudu selvittämään, mitä käytännön seurauksia lainmuutoksesta olisi.

On täysin selvää, että yksikään palveluntarjoaja ei lähde seuraamaan kaikkia palvelimiensa sivustoja. Sen sijaan he summittaisesti poistavat asiakas- ja viranomaispalautteen perusteella ne sivut, joissa mahdollisesti epäillään olevan lainvastaista aineistoa. Kun ”sananvapausrikoksia” koskeva lainsäädäntö on epämääräinen, maallikon on täysin mahdotonta arvioida, mikä aineisto täyttää rikoksen tunnusmerkit ja mikä ei. Illman haluaa vetää lain tulkinnan tiukaksi syyttämällä mahdollisimman montaa ”verkkorasistia”, jotta ennakkotapauksia tulisi paljon. Siksi ex-vähemmistövaltuutettu ja nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen tehtaili tutkintapyyntöjä ollessaan vähemmistövaltuutetun virassa.

Nettisoimaajat käräjäoikeudessa

Eikä siinä ole vielä kaikki. Kim Jong Illman on ajamassa Tampereen käräjäoikeudessa syytettä kahdelle ”nettisoimaajalle”. Näiden soimaajien väitetään julkaisseen eräitä julkisuuden henkilöitä herjaavia blogeja internetissä. Nettiä pitkään seuranneet tietävät kyllä, kuka on väitetty tekijä ja mistä blogeista on kyse. Helsingin Sanomat uutisoi.

”Tampereen käräjäoikeudessa maanantaina aloitetussa jutussa on yhdeksän asianomistajaa. Heistä on laadittu loukkaavia sivuja kuluvan vuosikymmenen puolivälissä tai sen jälkeen.”

Kyseessä ovat maamme johtavat poliitikot, joiden nimellä löytyy törkyblogeja Googlen ylläpitämiltä palvelimilta. Koska Google on amerikkalainen yhtiö, Suomen viranomaiset eivät saa Yhdysvaltain perustuslain sananvapaussäädöksen suojaamia tietoja yritykseltä itseltään.

Kim Jong Illmanin kannalta tilanne on kuitenkin herkullinen. Jos hän saa johtavien poliitikkojen herjaajat vastuuseen, hänen ajamallaan lakiesityksellä on hyvät mahdollisuudet mennä läpi. Kahden nettisoimaajan kohtalolla ei ole väliä kuten ei myöskään vähemmän tunnetuilla soimatuilla.

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas ja Suomen Sisun puheenjohtaja Teemu Lahtisen nimellä löytyy samanlainen törkyblogi, mutta Lahtinen ei ole jutussa asianomistajana. Näin on siitä huolimatta, että vaalien alla Ylioppilaslehti antoi ymmärtää törkyblogin olevan Lahtisen käsialaa. Lahtinen oli tehnyt törkyblogista rikosilmoituksen, mutta Orwellin maailmassa toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset eikä Kim Jong Illmanille ole mitään hyötyä Teemu Lahtisen asian ajamisesta.

Illmanin aatetoveri Demlasta vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää avasi myös sanaisen arkkunsa tässä Uusi Suomi –verkkolehden jutussa:

”Suurpää tuntee nettirasismin omakohtaisesti. Häntä tituleerataan rasistisissa blogeissa jo ”neekerivaltuutetuksi”. Suurpään mukaan netti onkin rasismille selkeä kasvualusta.”

Google-haku sanalla ”neekerivaltuutettu” tuottaa tulokseksi pelkästään väitettyjen nettisoimaajien sylttytehtaan tuotantoa.(HT: Pikkupoika) Blogeja on useita, mutta sana tuskin on kovin laajassa käytössä.

”Kirjoittelijat eivät suoraan suuntaa nimittelyä eri etnisille ryhmille, vaan siinä haetaan vastakaikua omalle ajattelulle toisilta samantyyppisiltä ihmisiltä.”

Johanna esittää terävää psykologista analyysiä. Valitettavasti siihen ei voi suhtautua vakavasti, koska Suurpään todellisuudentaju on pahasti hukassa.

”Täysin rasististen sivustojen ja ”kovemman aineiston” taustalla on vähemmistövaltuutetun mukaan pienehköjä porukoita, joita ei voi suoraan yhdistää kaikkiin keskustelupalstojen kommentteihin. Teksteistä on Suurpään mukaan tullut myös aiempaa hienotunteisempia.

”Tekijät ovat tulleet tietoisiksi siitä, että he ovat rikosoikeudellisesti vastuussa omista teksteistään. Tämä on tärkeä signaali varsinkin nuorille. Sananvapaus ei ole täysin rajoittamatonta eikä kukaan saa sanoa ihan mitä tahansa, Suurpää toteaa.”

Vähemmistövaltuutettu Suurpään kannattaisi pitäytyä tosiasioissa ja jättää mielikuvituksen käyttö vähemmälle, jos hän haluaa säilyttää vähäisetkin uskottavuuden rippeet.

60-luvun arvot

Palataan vielä Gosteleradion Vremja-uutislähetykseen. Siinä nimittäin selviää, minkälaisesta ajatus- ja arvomaailmasta nettirasismin vastainen ristiretki kumpuaa. Lähetyksessä kerrotaan nettirasismin lisäksi Bolivian kriisistä, joka sai alkunsa, kun Santa Cruzin provinssi uhkasi ottaa etäisyyttä keskushallintoon. Bolivian näkyvän vasemmistolainen presidentti Evo Morales edustaa alkuperäisväestöä ja on Venezuelan presidentti Hugo Chavezin hyvä kaveri. Yleisradion ja Illmanien arvomaailmassa hän on siis hyvien puolella pahoja vastaan, mikä näkyy toimitetusta uutisesta.

Samaa arvomaailmaa edustaa myös uutisointi Hamas-järjestön hallitseman Gazan kaistaleen polttoainepulasta. Luonnollisesti pula on Israelin syytä kuten kaikki palestiinalaisten kärsimykset kautta aikojen Yleisradion ja Demlan jäsenten arvomaailman mukaan.

Nettirasismia vastaan taistelevat 60-lukulaiset Demla-virkamiehet haluavat saada kaikki ihmiset noudattamaan omia eettisiä periaatteitaan. Näin tehdään ylhäältä päin pakottamalla, kuten kaikki vasemmistolaiset kaikkialla maailmassa aina ovat tehneet. Kansalaiskeskustelun ja demokratian kärsimät kolhut ovat merkityksettömiä oheisvahinkoja, kun ollaan hyvän puolella pahaa vastaan.

Jälkikirjoitus

Yleisradion uutislähetyksessä esiintyneiden natsilippujen inspiroimana aion myydä hallussani olevan neuvostovalmisteisen Lenin-pienoispatsaan eniten tarjoavalle. Ilmoitan tästä myöhemmin, kunhan keksin mihin lahjoitan mahdolliset rahat. Patsas on taatusti aito ja sen takaa löytyy kyrillisin kirjaimin kirjoitettuna teksti: ”A. Murzin 64”.

Perusoikeuksien alennustila

Nyt kun Mikko Ellilä on saanut tuomion ”sananvapausrikoksesta” Espoon käräjäoikeudessa, ja tuomio vastasi tarkalleen törkeän rattijuoppouden minimirangaistusta (60 päiväsakkoa), on aika tarkastella, miltä sananvapauden tila näyttää meillä ja muualla. Ensimmäiseksi on hyvä katsoa hieman kielipeliä, jota viranomaiset käyttävät vainotessaan ihmisiä näiden mielipiteiden takia.

Sananvapausrikos

Yllä oleva termi kuulostaa orwellilaiselta. Ne, jotka ovat lukeneet kirjan 1984, muistavat Rakkauden ja Totuuden ministeriöt sekä iskulauseen: ”Sota on rauhaa”. Samasta asiasta on kyse tässäkin byrokraattisessa termissä. Sananvapausrikoksesta tulee ensimmäisenä mieleen sananvapautta väärin perustein rajoittava viranomainen, joka näin toimiessaan syyllistyy sananvapausrikokseen. Todellisuudessa tietysti ”sananvapausrikoksessa” tavallinen kansalainen käyttää sananvapautta ”väärin” eli tavalla, joka on ristiriidassa lain kanssa. Rakkauden ministeriö siis rakastaa kiduttamalla kansalaisia ja Totuuden ministeriö valehtelee työkseen. Sananvapausrikoksen ymmärtäminen edellyttää siis kaksoisajattelua.

Entisessä Neuvostoliitossa ei käytännössä ollut sananvapautta, vaikka Stalinin perustuslakiin (katso erityisesti 10. luku) sisältyi paljon kauniita sanoja. Stalinin aikana saattoi päästä hengestään tai joutua leirille myös ilman mitään syytä, mutta ”sananvapausrikos” ainakin oli kaikkein varmin tapa. Myöhemmin Neuvostoliitossa ihmiset oppivat, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Suomessa ja useimmissa Euroopan maissa sananvapaus on taattu perustuslaissa, mutta tavanomaisessa lainsäädännössä on muutamia pykäliä, joissa sananvapauden rajoituksista säädetään erikseen.

Sananvapaus on siis katsottu niin tärkeäksi oikeudeksi, että se on kirjattu perustuslakiin. Lisäksi sananvapaus mainitaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa ja Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Rajoituksia sen sijaan perustellaan muilla erityisillä syillä. Yksityisen henkilön julkinen herjaus on asianomistajarikos ja perusteltavissa sillä, että herjaus haittaa yksityisen henkilön työtä, elinkeinotoimintaa tai yksityiselämää. Yksityinen kansalainen katsotaan siinä heikommaksi osapuoleksi kuin esimerkiksi jokin tiedotusväline. Toisaalta julkisuuden henkilöillä ja poliitikoilla yksityiselämän suoja tulkitaan pienemmäksi kuin tavallisella ihmisellä

Sananvapaudella on merkitystä erityisesti politiikassa, koska kansalainen viime kädessä päättää, kenen hän haluaa edustavan itseään päätöksenteossa. Tätä varten hän tarvitsee tietoa, jota hän saa vapaasti hankkia eikä kukaan saa ennakolta estää vapaata tiedonhankintaa. Tähän perustuu ns. ennakkosensuurin kielto.

Sananvapauden rajoitukset

Julkisen herjauskiellon lisäksi eri Euroopan maiden lainsäädännöstä löytyy pykäliä, joissa kielletään ”kiihotus kansanryhmää vastaan”. Tätä perustellaan usein vähemmistöjen suojaamisella enemmistön harjoittamalta syrjinnältä. Todellisuudessa taustalla kummittelee Hitlerin Saksan vanhat synnit ja juutalaisten joukkotuho. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen kieltämistä voidaan pitää hysteerisenä ylireagointina pelkoon, että vastaava voisi tapahtua uudelleen.

Toisaalta kyseessä on myös postmodernin vasemmistolaisen ideologian tuote. Yksilölle normaalisti kuuluvia oikeuksia laajennetaan ryhmille, käytännössä erilaisille vähemmistöille. Tässä kulttuurimarxismissa pyritään tasamaan eri ryhmien mahdollisuuksia yhteiskunnassa määrittämällä säännöt uudelleen siten, että valtaväestön etulyöntiasema katoaa.

Ryhmän luonnehtiminen negatiivisilla määreillä tulkitaan osoitukseksi hegemonia-asemasta riippumatta siitä, onko määreellä todellisuuspohjaa vai ei. Luonnollisesti negatiivisen määreen käyttöä pidetään aina ”yleistävänä” silloin, kun se koskee vähemmistöä. Jotta tällainen sanallinen ”syrjintä” poistettaisiin, pitää vähemmistön solvaamisesta rangaista. Tutummassa muodossa tämä kuuluu: ”Sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata.” Luonnollisesti tämä pätee vain, jos valtaväestön edustaja puhuu halventavaan sävyyn jostakin vähemmistöstä. Jos vähemmistön edustaja luonnehtii omaa ryhmäänsä loukkaavalla termillä (esim. somali kutsuu somaleja laiskoiksi), kyseessä ei ole ”sananvapausrikos”. Jos vähemmistön edustaja luonnehtii valtaväestöä yleistävästi (esim. somali sanoo suomalaisten olevan rasisteja), rikoksen tunnusmerkit eivät myöskään täyty. Tarvitaan Kauppakorkeakoulun opiskelija kirjoittamaan, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, ennen kuin rikos on tapahtunut.

Puumalainen, Illman, Suurpää

Vaikka nuo kolme nimeä herättäisivät kuinka negatiivisia mielikuvia tahansa, he eivät ole keksineet näitä asioita itse. Nämä ajatukset ovat saapuneet Suomeen Yhdysvalloista Ruotsin kautta kuten tavallista, ja taustalla on vaikuttanut Yhdysvalloissa 60-luvulla käyty kansalaisoikeustaistelu. Jos haluaa jäljittää monikulttuuriajattelun juuria, voi käydä lukaisemassa tämän Fjordmanin esseen. Siinä esitetään mm. ajatus siitä, että vieraiden kulttuurien ihailu on yhtä luonnollista kuin niiden pitäminen barbaarisina. Ajatus ”jalosta villistä” on yllättävän vanha.

Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että noita kolmea nimeä yhdistää yksi järjestö eli Demokraattiset lakimiehet (Demla), joka kunnostautui 70-luvulla kommunismin lipunkantajana. Nykyisin Demla ei tietystikään kannata enää vanhakantaista kommunismia, vaan he ovat omaksuneet modernin kulttuurimarxismin periaatteet.

Lakimiehet eivät kai yleisesti ole sen vasemmistolaisempia kuin muutkaan, mutta vasemmistolaiset lakimiehet hakeutuvat töihin aloille, jossa he pääsevät tekemään kutsumustyötä. Nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpääkin on palavasilmäinen idealisti, joka aiemmin harjoitti kansalaisaktivismia nykyiseen työhönsä liittyvissä asioissa. Silloin, kun poliitikot ovat haluttomia puuttumaan jonkin maahanmuuttopolitiikan kaltaisen alan asioihin, idealistisella virkamiehellä on paljon valtaa.

Suomi tulee perässä

Kuitenkin kaikkein huolestuttavinta on se, että Suomessa tullaan näissä asioissa – tavanomaiseen tapaan – jälkijunassa. Ruotsissa maahanmuuttokeskustelu on käytännössä kokonaan kielletty, mikäli maahanmuutosta puhutaan negatiiviseen sävyyn. Suomessa sentään Johanna Suurpää muodon vuoksi mainitsee (ks. kohta noin 33 minuutin kohdalla), että maahanmuuttopolitiikan arvostelu on sallittua, vaikka maahanmuuttopolitiikan tuloksista ei saakaan puhua negatiiviseen sävyyn.

Muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ollaan muutenkin meitä edellä. Mikko Ellilä käytti Espoon käräjäoikeuden mukaan afrikkalaisista halventavaa kieltä, mutta Itävallassa Muhammadin kutsumisesta pedofiiliksi joutuu syytteeseen, kun taas kuvaamalla Jeesuksen ja apostolit keskenään sukupuoliyhteydessä tekee suurta taidetta . Belgiassa taas varoitetaan nettikirjoittajia linkittämästä Geert Wildersin Fitna-elokuvaan. Kanadassa ihmisoikeuskomission kuultaviksi ovat joutuneet jo tunnettu kolumnisti Mark Steyn ja maan suurimman poliittisen viikkolehden päätoimittaja.

Lisäksi tulevat vielä ulkoiset paineet, joita edustavat lähinnä islamilaisten maiden järjestö OIC ja sen talutusnuorassa kulkeva YK:n ihmisoikeuskomissio. Uskontojen eli käytännössä islamin halventaminen (eli kaikki arvostelu) pitäisi näiden organisaatioiden mukaan kieltää. EU-johtajat myötäilevät heitä ja sanovat, että sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata. Perinteiset ihmisoikeudet, jotka on määritetty YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, ovat siis hyökkäyksen kohteena eikä niille löydy puolustajia.

On siis odotettavissa, että sananvapaus Suomessa tulevaisuudessa heikkenee riippumatta siitä, mikä on Suomen sijoitus kansainvälisissä sananvapausvertailuissa tai mikä on maan johtavan vasemmistolehden toimittajan käsitys Suomen sananvapaustilanteesta.

Suurpää hovitoimittajan käsittelyssä

Suomen Kuvalehti julkaisi viimeisessä numerossaan vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään henkilökuvan. Joku ystävällismielinen sielu on skannannut jutun nettiin ja se on luettavissa kolmessa osassa täällä, täällä ja täällä.

Tekstin on kirjoittanut toimittaja Katri Merikallio (ent. Himma), joka on kirjoitustyössään keskittynyt kehitysmaiden kuten Indonesian ja Intian asioihin ja jonka kynänjäljessä näkyy sama tiedostava asenne kuin monella nykytoimittajalla. Merikallion Suurpäätä käsittelevästä jutusta on siis turha etsiä kritiikkiä tai kyseenalaistamista. Tämä näkyy, kun Merikallio kuvaa Suurpään esiintymistä Suomen johtavassa monikulttuuripalatsissa, veronmaksajan rahoilla pyörivässä kulttuurikeskus Caisassa.

Suurpää on tehnyt työtä maahanmuuttajien ja ihmisoikeuksien parissa 19 vuotta. Se näkyy siinä luontevassa tavassa, jolla hän asettuu ruandalaisten joukkoon. Ei vältteleviä katseita mutta ei myöskään väkinäistä hymistelyä.

Suurpää kuvaa, kuinka Suomi on hänen työuransa aikana kehittynyt.

Suomi on tänä aikana muuttunut todella paljon: ulkomaalaislaki on muuttunut, hallinto on muuttunut ja asenneilmapiiri on muuttunut.

Tässä vaiheessa olisi sopivaa pohtia, missä suhteessa muutokset ovat olleet positiivisia. Ainakin asenneilmapiirissä on korjaamisen varaa, jos Suurpään edeltäjän Mikko Puumalaisen toiminnasta voisi jotain päätellä. Laki ja hallinto ovat myös muuttuneet, mutta riippuu näkökulmasta, pitääkö muutoksia positiivisina vai negatiivisina. Jos ajattelee vanhanaikaisesti, että hallinnon tehtävänä on palvella kansalaisia, muutokset ovat olleet pääsääntöisesti negatiivisia. Jos taas ajatellaan maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin tavoin ”asiakaslähtöisesti”, muutokset voidaan nähdä tietystä näkökulmasta myös positiivisina.

80-luvulla ns. edistykselliset piirit pitivät tiukkaa ulkomaalaispolitiikkaa harjoittanutta Suomea Pohjolan Albaniana mutta onneksi

Joukko nuoria juristeja ajatteli, että linja ei sovi länsimaiselle oikeusvaltiolle.

Nämä nuoret juristit ovat usein lakimiesjärjestö Demlan (ent. Demokraattiset lakimiehet) jäseniä. Oheisesta historiikistä voi käydä lukemassa järjestön menneisyyttä ja sitä, kuinka se toimi tiedostavien nuorten majakkana jo 1970-luvulla. Kommunismin romahdettua sieltä ovat löytäneet aatteellisen kotinsa niin Suurpää kuin Puumalainenkin. Perustellusti voi sanoa, että vasemmistolainen poliittinen aktivismi on Suurpään työuran aikana korvannut kansallisen edun ulkomaalaispolitiikan johtotähtenä.

Somalit ja suurpää

Suurpään ihmisoikeusaktivismi huipentui, kun somalipakolaisia alkoi tulla Suomeen. Suurpää oli tätä ennen neuvonut muutamaa kymmentä turvapaikanhakijaa vuosittain. Lehdistössä puhuttiin avoimesti maahan vyöryvistä somaleista ja siitä, kuinka he tulevat tänne käyttämään hyväksi sosiaaliturvaamme.

Tuon ajan lehdet ja niiden mukana edesmennyt pilapiirtäjä Kari Suomalainen olivat tässä oikeassa. Somalit ovat yhä edelleen suurimmalta osaltaan sosiaalisektorin elättejä. Tilanne ei ole ratkaisevasti parantunut noista päivistä. Myös muualla lännessä somalien kohtalo on ollut samankaltainen, kuten Jussi Halla-aho tässä jutussaan toteaa.

Suurpää vähemmistövältuutettuna

Suurpää on vasta toinen vähemmistövaltuutetun virkaan valittu henkilö. Yllättäen Katri Merikallion jutussa ei puututa lainkaan Suurpään edeltäjän Mikko Puumalaisen toimintaan ja siihen, kuinka Puumalaisen ansiosta vähemmistövaltuutetun viran maine on pahasti ryvettynyt. Jutussa vain todetaan, että Suurpää oli aikanaan itse esittämässä vähemmistövaltuutetun viran perustamista.

Miten Suurpää sitten kestää ”usein repivää” työtään? Merikallio maalaa kuvan vakaumuksellisesta ihmisoikeuksien puolustajasta:

…Suurpää sanoo, että hänen olisi vaikea kuvitella tekevänsä työtä, joka ei edistäisi hänelle tärkeitä asioita.

Suurpään lapsuudenkodissa vallitsi humanistinen ilmapiiri, ja eettinen pohja oli vahva. Äiti oli opettaja ja isä kirjallisuusihminen.

Suurpää jatkaa itse

Minulla oli jo nuorena vankka käsitys, että jokainen ihminen on arvokas ja samanarvoinen. Ja koska ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia, meidän tehtävämme on puolustaa heikompia.

Suurpää siis toteuttaa pyhää tehtävää ja hänellä on missio. Maahanmuuttopolitiikassa hän on kuitenkin realisti ja tunnustaa, että monessa Euroopan maassa on tehty pahoja virheitä. Esimerkkeinä hän mainitsee Saksan ja Ranskan. Edes Ruotsia ei hänen mukaansa kannata kopioida suoraan.

Allekirjoittaneen ja monen muun mielestä Ruotsin kannattaisi ennemmin ottaa mallia Suomen 1980-luvun maahanmuuttopolitiikasta, mutta sehän ei olisi humaania eikä länsimaisen oikeusvaltion periaatteiden mukaista. Valitettavasti Suurpää pelaa monen maailmanparantajan tavoin epämääräisesti määritetyillä käsitteillä, kuten ”oikeusvaltio”. Hän ei missään vaiheessa täsmennä, miten tiukka maahanmuuttopolitiikka olisi jotenkin oikeusvaltion periaatteiden vastaista. Miksi valistunut itsekkyys ei kelpaa, vaan vaaditaan rajatonta altruismia?

Suurpää harhailee fantasiamaailmassa

Tyypillisen monikulttuurisuusideologiaa kannattavan ihmisoikeusaktivistin tavoin Suurpään käsitykset eivät perustu todellisuuteen vaan siihen, millainen todellisuuden pitäisi Suurpään mielestä olla. Tämä käy hyvin ilmi seuraavista sitaateista, joissa Suurpää yrittää selittää, miksi Suomessa on mahdollisuudet onnistua siinä, missä muualla on epäonnistuttu eli monikulttuurisen yhteiskunnan luonnissa:

”Suomi ei koskaan ole ollut varsinainen luokkayhteiskunta, eli kaikilla on arvonsa, hiukan samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa.”

Tämä väite on puhdasta puppua ja kertoo Suurpään täydellisestä tietämättömyydestä. Suomi on historiansa aikana ollut luokkayhteiskunta. Suomessa oli säädyt (aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat). Lisäksi maaseudulla asusteli paljon tilatonta väestöä. Säädyt lakkautettiin Suomessa vuonna 1906, kun siirryttiin yksikamariseen eduskuntaan, eli vertailu Yhdysvaltoihin ei perustu tosiasioihin.

”Meillä on myös mielletty monikulttuurisuuden edut paremmin kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi sen, että äidinkielen osaaminen on tärkeää.”

Ei voi kuin ihmetellä, mihin tällainen käsitys voisi perustua. Ennemminkin Suomessa monikulttuurisuuden haitat eivät näy yhtä pahasti kuin monessa muussa länsimaassa. Tästä syystä täällä näkyy enemmän naiivin ymmärtämätöntä suhtautumista monikulttuurisuuteen, eli sitä pidetään lähinnä eksoottisena värinänä ja rikkautena. Moiset illuusiot ovat pitemmälle monikulttuurisuudessa edenneissä maissa pääsääntöisesti kadonneet, koska ongelmat ovat räjähtäneet silmille eikä niiden syyksi voi enää selittää pelkästään kantaväestön rasistisia asenteita.

Lisäksi voi kysyä, mitä tekemistä monikulttuurisuuden eduilla ja ilmeisesti maahanmuuttajien äidinkielellä on keskenään.

”Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi naisten pahoinpitely pitäisi tulkita jotenkin kulttuuriin kuuluvaksi. Se ei sitä ole.”

Suurpää puhuu tässä jälleen vastoin totuutta. Monissa islamilaisissa maissa naista kohdellaan edelleen miehen omaisuutena. Tottelemattomuudesta rangaistaan väkivallalla, ja myös Koraani siunaa väkivallan käytön. Jos tämä ei ole kulttuuria, mikä sitten on? Pelkästään se, että Suurpää sanoo naisten pahoinpitelyn olevan kulttuuriin kuulumatonta, ei tee siitä sellaista. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että Suomeen muuttavan on luovuttava tietyistä kulttuurillisista ominaispiirteistään eli hänen on sopeuduttava suomalaisiin arvoihin, joiden mukaan naisten pahoinpitely on sekä moraalisesti tuomittavaa että rikosoikeudellisesti rangaistavaa.

Suurpää ja rasistit

Sitten päästään Suurpään edeltäjän suosikkiaiheeseen eli rasisteihin. Suurpään mukaan Suomeen ei ainakaan toistaiseksi ole syntynyt ”organisoitua rasistista liikettä”. Mikähän se sellainen olisi rouva vähemmistövaltuutettu? Jälleen kerran Suurpää käyttää huonosti määritettyä käsitettä. Netissä kuitenkin rasisteja riittää. Vaikka heitä on vain muutama kymmenen, he ovat sitäkin uutterampia. Johanna opastaa:

”Meillä tuntuu levinneen käsitys, että netissä saa sanoa ihan mitä vaan. Näin ei ole. Samat lait pätevät netissä kuin muuallakin.”

Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta ongelmana eivät ole itse lait vaan se, miten niitä tulkitaan. Katsotaanko sananvapaus niin tärkeäksi perusoikeudeksi, että sen puitteissa voi tarvittaessa käyttää kovaakin kieltä? Vai rajataanko sananvapautta tiukasti Mikko Puumalaisen ja valtionsyyttäjä Mika Illmanin haluamalla tavalla? Jos jälkimmäinen toteutuu, sananvapaudelle voidaan sanoa saman tien hyvästit. Suurpään lauseeseen sisältyvä alentuva ja opettajamainen asenne tietysti ärsyttää, koska hän ei edes halua ymmärtää, mistä asiassa todellisuudessa on kyse.

Jutun otsikossa väitetään, että Suurpää haluaa suomalaisten keskustelevan maahanmuutosta avoimemmin. Tämän täytyy olla toimittaja Katri Merikallion keksintöä, koska on täysin absurdia kuvitella Suurpään oikeasti haluavan keskustella maahanmuutosta avoimesti. Toki hän jutun lopussa jonkin verran antaa periksi:

”Myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista pitää voida puhua ilman, että leimautuu rasistiksi. Jokaisessa väestöryhmässä on omat piirteensä ja joka joukkoon mahtuu myös ikäviä elementtejä. Ei tätä pidä hyssytellä.”

Uskon vasta sitten, kun näen tuon tapahtuvan todellisuudessa, enkä pidättele hengitystä tuota odotellessani. Suurpään tausta ja muut lausunnot ovat niin vakavasti ristiriidassa yllä olevan kanssa, että vaatimusta avoimesta keskustelusta ei voi ottaa vakavasti. Sitä paitsi maahanmuutosta keskustellaan avoimesti täällä internetissä, mutta jostain syystä tätä keskustelua pidetään jotenkin likaisena ja arvottomana. Valtamediasta, kuten toimittaja Merikallion edustamasta Suomen Kuvalehdestä, ei kannata etsiä avointa keskustelua maahanmuutosta.

Ei ole väärin vastustaa Suomelle haitallista maahanmuuttoa eikä niitä kulttuuriin kuuluvia tapoja, jotka maahanmuuttajat tuovat tullessaan. On myös asetettava kyseenalaiseksi laajamittaisen maahanmuuton tarpeellisuus oletetun työvoimapulan torjunnassa ja sen tehokkuus väestön ikääntymisen aiheuttamien ongelmien ratkaisuna. Maahanmuuttoa pitää voida arvostella järkiperustein, ja maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin pitää löytyä muitakin syitä kuin se ainoa sallittu eli kantaväestön rasismi.

Kauan eläköön uusi Suur-Puumalainen!

Kovin pitkään ei tarvinnut odottaa, kun uusi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää näytti todellisen karvansa. Kalevassa julkaistussa jutussa Suurpää vaatii nettirasismia kuriin melko lailla samanlaisin sanankääntein kuin jo legendaksi noussut edeltäjänsä Mikko Puumalainen.

Suurpää toivoo muun muassa, että toisia ihmisiä syrjivän ja kansanryhmiä vastaan kiihottavan aineiston levittäjiä saataisiin oikeuteen sen todistamiseksi, että netissä julkaiseminen voi johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Suurpää ei ilmeisesti ole tutustunut edeltäjänsä tutkintapyyntöihin, jotka ovat hiljalleen siirtymässä oikeuskäsittelyyn.

Toiseksi Johanna Suurpää ei pysty sensuroimaan internetiä, vaikka hän yrittäisi kuinka paljon tahansa. Aina löytyy sivusto tai julkaisukanava, josta voi levittää ihan mitä tahansa ajatuksia. Omalla nimellään netissä esiintyvät Suurpää voi saada hiljaiseksi tai ainakin osan heistä.

Suurpää jatkaa toteamalla seuraavaa:

”Vallalla tuntuu olevan selvästi sellainen käsitys, että netissä voi pistää ulos mitä tahansa.”

Jontsu hei, minä kerron sinulle yhden asian. Netissä voi todellakin julkaista ihan mitä tahansa. Sinulle tämä voi olla uutinen, mutta nettiä pitkään käyttäneet ymmärtävät tämän itsestäänselvyytenä. Jos toisaalta haluat, että sinua kuunnellaan, kannattaa kiinnittää huomiota asioihin ja niiden ilmaisutapaan.

Toisaalta valtamediassa julkaistaan uutisia, joihin edes netissä ei pystytä. Itse asiassa valtamedia nykyisellään tekee huumorilehdet tarpeettomiksi. Ei ole sattumaa, että Pahkasikaa ei enää julkaista, to dellisuus on yksinkertaisesti muuttunut liian absurdiksi. Tässä on yksi esimerkki täydellisestä hulluudesta, johon eläin ei pysty. Octavius kuvaa samanlaista hulluutta omassa blogissaan.

Itse asiassa kaikkein älyttömimpiin mielipiteisiin tarvitaan akateeminen loppututkinto ja mielellään sieltä pappisseminaarin puolelta. Pappisseminaarilla en tässä tarkoita teologista tiedekuntaa vaan yleisemmin humanistisia tieteitä, joissa poliittinen aktivismi ja usko oikeaan asiaan ovat jo kauan sitten johtaneet järjenkäytön hylkäämiseen tarpeettomana.

Vastakulttuurista valtavirtaan

Kun ensimmäiset somalit saapuivat Suomeen, Suurpää oli aktiivisesti mukana puolustamassa somalien asemaa, kuten Jussi Halla-ahon vieraskirjassa siteeratuista 90-luvun alun Helsingin Sanomien jutuista voi päätellä. Suurpää on siis ihmisoikeusaktivisti, joka nyt on päässyt valtion virkaan. Kun Suurpää vielä harrasti aktivismia, Suomen tiukka ulkomaalaispolitiikka henkilöityi Ulkomaalaisosaston päällikkö Eila Kännöön.

Nyt asetelmat ovat muuttuneet ja entisestä aktivistista on tullut virkamies. Joidenkin mielestä tämä on osa luonnollista kehitystä, mutta asian voi nähdä myös toisin. Vastakulttuuri ei välttämättä ole hyvää valtakulttuuria.

Suurpää edustaa aatemaailmaltaan modernia vasemmistoliberalismia, jonka ylin johtotähti on täydellinen syrjimättömyyden periaate. Syrjimättömyys voi edustaa rakentavaa kritiikkiä silloin, kun valtakoneisto oikeasti edustaa autoritaarista valtiota. Jos taas valtakoneisto pääsääntöisesti toimii oikeudenmukaisesti ja lakia noudattaen, syrjimättömyyden periaate muuttaa oikeudenmukaisen valtakoneiston mielivallan harjoittajaksi.

Rasismin suunnaton pahuus

Täydellisen syrjimättömyyden kannattajalle ”rasismi” edustaa absoluuttista pahaa, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin. Jos ”rasismi” poistuu, vähemmistöt pääsevät näyttämään kykynsä ja menestyvät yhteiskunnassa. Syrjimättömyyttä on myös kulttuurirelativismi eli kaikkien kulttuurien pitäminen lähtökohtaisesti samanarvoisina. Länsimaista kulttuuria, joka on tuottanut ylivoimaisen valtaosan maailman tieteellisistä läpimurroista ja teknologisista innovaatioista, ei voi pitää parempana kuin afrikkalaisella savannilla harjoitettua paimentolaisheimokulttuuria. Ainakaan tätä ei saa sanoa ääneen.

Täydellisen syrjimättömyyden periaatteen tiellä on kuitenkin esteitä. Pahimpia niistä ovat ihmiset, jotka eivät ajattele asioista samalla tavalla kuin moderni vasemmistoliberaali. Hyviä asioita kannattava ja oikeat mielipiteet omaava vasemmistoliberaali edustaa absoluuttista hyvää. Jos joku on vasemmistoliberaalin kanssa eri mieltä, hänen on oltava paha ihminen.

Pahuutta edustavat kaikki täydellisen syrjimättömyyden periaatteesta poikkeavat mielipiteet. Jos ihminen esimerkiksi vastustaa maahanmuuttoa kolmannen maailman maista, hän on rasisti ja ksenofobi. Jos hän ilmaisee mielipiteensä avoimesti, häntä voidaan syyttää kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Rasismi ja ksenofobia ovat mielipiteitä ja asenteita, jotka eivät sellaisenaan ole rikollisia. Suomessa on toistaiseksi voimassa mielipiteen- ja omatunnonvapaus. Siksi rasismia ja ksenofobiaa ei voi kriminalisoida sellaisenaan. Sen sijaan niitä on täysin luvallista etsiä mielipidekirjoituksista ja tarvittaessa tulkita vähemmistöjä negatiiviseen sävyyn kuvaavia kirjoituksia kuin Piru Raamattua. Johanna Suurpään edeltäjä Mikko Puumalainen toimi juuri näin, kun hän teki tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta Yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Itse kannatan laajaa sananvapautta ja kriminalisoisin ainoastaan suorat tappouhkaukset ja –kehotukset. Virheelliset mielipiteet pitää pystyä kumoamaan asia-argumentein ilman viranomaisten taholta käynnistettäviä pakkokeinoja. Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää ei usko sanan- ja mielipiteenvapauteen, vaan hänen näkemyksensä mukaan vääristä mielipiteistä pitää rangaista leivättömän pöydän ääressä. Minusta taas Suurpää edustaa mielipideterroria ja totalitarismia, joita vastaan jokaisen kunniallisen kansalaisen pitää taistella. Suurpää on paljon vaarallisempi kuin mielipiteet ja asenteet, joita vastaan hän väittää taistelevansa.

Rasismi ja ksenofobia kun eivät edusta yksinomaan valkoihoisen heteromiehen silmitöntä pahuutta, vaan ne ovat inhimillisiä ominaisuuksia, joita esiintyy kaikissa kansanryhmissä ja kaikissa maailman maissa. Moderni vasemmistoliberaali on tässä suhteessa samanlainen kuin henkinen edeltäjänsä kommunisti, joka elätteli unelmia uudesta uljaasta yhteiskunnasta ja joka kuvitteli valtion pystyvän muuttamaan ihmisluonteen toisenlaiseksi.

P.S. Oikeutta saattaa sittenkin olla olemassa. Jos tämän linkin tieto pitää paikkansa, entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen on joutumassa oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.

Korjaus edelliseen: Ex-vähemmistövaltuutettu ei välttämättä ole joutumassa oikeuteen vastaajana vaan muussa ominaisuudessa.