Vihaisen puheen äärellä

Poliisi ei nykyisin tutki netin vihapuherikoksia yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ylen uutisessa kerrotaan, että vihapuheen tutkintaan vuonna 2017 varattu määräraha on loppunut ja näin syyttäjälle tulleiden kiihottamisrikosten määrä putosi viime vuonna puoleen vuoden 2018 tasosta.

Jutussa kysytään myös, voiko oikeusjuttujen väheneminen johtua siitä, että kansalaiset kirjoittavat syytteeseen johtavia viestejä vähemmän kuin ennen. Tähän löytyy kaksi erilaista vastausta. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ei usko, että kiihottaminen olisi ilmiönä vähentynyt. Poliisihallituksen poliisitarkastaja Måns Enqvist taas arvioi, että aiheesta käyty vilkas julkinen keskustelu on voinut opettaa “vihankylväjille”, missä rikoksen raja menee.

Mielestäni molemmat ovat ainakin jonkin verran oikeassa. Niille asioille, jotka ärsyttävät kansalaisia, ei ole tehty mitään, joten näiden asioiden arvostelu jatkuu entisen kaltaisena. Rangaistuksen pelko ja epämääräinen lain tulkinta taas hillitsevät itsestään kielenkäyttöä.

Valtakunnansyyttäjä on päästetty jutussa kerskailemaan juttujen tuomioprosentilla. Käräjille on viety 78 tapausta ja vain viidessä syyte on hylätty. Tämä kertoo, että syyttäjä ei vie epävarmoja tapauksia oikeuteen.

Toiviainen myös kertoo seuraavaa:

“Näiden asioiden tutkinta vaatii omaa erityisosaamista. Ja jos niiden tutkinta hajautuu sellaisille poliiseille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet, se voi vähentää saapuvien juttujen määrää.”

Tämä vahvistaa sen oletuksen, että kansalainen ei voi etukäteen tietää, millainen kirjoitus johtaa syytteeseen ja millainen ei. Jos esitutkintaviranomainen ei tiedä, mitkä pitää viedä syyteharkintaan ja mitkä ei, laki on epäonnistunut.

Toisaalta juttu ei kerro, että syytettä vastaan on lähes mahdotonta puolustautua erityisesti silloin, jos syytekirjelmään kirjatut lauseet on irrotettu asiayhteydestä ja niitä tulkitaan irrallisina. Yle myös kertoo:

“Suurin osa syyttäjän tutkimista tapauksista on ollut rasistisia nettikirjoituksia.”

Tämä on tietysti selvää, koska pykälässä on erikseen mainittu kansanryhmät, joita vastaan kiihotusrikoksen voi tehdä. Käytännössä esimerkiksi poliittinen vakaumus tai yhteiskuntaluokka eivät ole kansanryhmiä. Tästä syystä vasemmistolaisia ei tuomita kiihotusrikoksista, vaikka he kirjoittavat huomattavan törkeitä kirjoituksia poliittisista vastustajistaan ja niistä, jotka ovat menestyneet yhteiskunnassa taloudellisesti.

Eräs äskettäin suuren apurahan saanut tendenssitutkija fantasioi Twitterissä Perussuomalaisista kuopan reunalla. Lienee turha sanoa, että tällaisilla kirjoituksilla ei pääse leivättömän pöydän ääreen kuten ei myöskään suomalaisia törkeästi solvaavilla kirjoituksilla.

Yksi syy, miksi pykälä koetaan epäoikeudenmukaiseksi, on se, että se kattaa vain tietyn osan vihamielisestä ja dehumanisoivasta kirjoittelusta. Perussuomalaisten haukkuminen on täysin sallitua ja yleisesti hyväksyttyä riippumatta käytetystä tyylistä. Rasistiksi tai natsiksi haukkumisesta sentään voi saada tuomion kunnianloukkauksesta, vaikka molemmat sanat ovat jo liiasta käytöstä kuluneita ja niiden vaikutus on sitä kautta rajallinen.

Vihapuheen vastaiset lait ovat vaarallisia

Gatestone-instituutin sivuilla julkaistussa artikkelissa puolustetaan sananvapautta ja varoitetaan vihapuheen vastaisen lainsäädännön vaaroista. Sananvapauden rajoittajat haluavat estää sellaisen puheen, joka loukkaa jota kuta. Todellisuudessa mielipiteet, jotka eivät loukkaa ketään, eivät tarvitse suojelua vaan sellaiset, jotka loukkaavat. Sananvapauden tarkoituksena on suojata vähemmistöä enemmistön tyrannialta.

Esimerkkinä kirjoituksessa esitetään Saksan liittokansleri Angela Merkelin puhe liittopäivillä. Siinä Merkel vaati rajoituksia sananvapauteen ja varoitti, että sananvapaudella on rajansa:

“Rajat alkavat silloin, kun levitetään vihaa. Ne alkavat siitä, kun toisten ihmisarvoa loukataan. Tämän talon tulee vastustaa äärimmäistä puhetta. Muutoin yhteiskunta ei enää ole vapaa yhteiskunta, jollainen se oli ennen.”

Tässä vaiheessa tekee mieli muistuttaa kansleri Merkelin DDR-taustasta. DDR oli poliisivaltio, jossa väärien mielipiteiden torjumiseksi rakennettiin ehkä historian kattavin urkinta- ja rankaisukoneisto.

Merkelin puhetta on myös helppo arvostella orwellilaiseksi, koska siinä yritetään lisätä sananvapautta rajoittamalla sitä.

Kuten aiemmin mainitsin, kaikki vihamielinen ja solvaava puhe ei ole lainvastaista. Vihapuheen määrittää oman oikeudenmukaisuuskäsityksensä mukaisesti se, joka kulloinkin on vallassa.

Käsitys vihapuheesta muuttuu ajan mukana. Vain muutama vuosi sitten oli mahdollista sanoa, että sukupuolia on kaksi kappaletta. Nykyisin tuon ilmiselvän totuuden mainitseminen saattaa johtaa vaikeuksiin. Entinen tennistähti Martina Navratilova asetti kyseenalaiseksi transsukupuolisten miesten oikeuden osallistua naisten urheilutapahtumiin. Navratilova joutui perääntymään ja pyytämään anteeksi.

Gatestonen kirjoituksessa mainitaan myös se, että vihapuheen kiivaimmat vastustajat ovat usein itse vihamielisiä jotakin toista kohtaan. Jotkut amerikkalaiset väittävät presidentti Donald Trumpin olevan rasisti. Nämä samat ihmiset ilmaisevat avoimesti vihaavansa presidentti Trumpia ja tämän kannattajia. Nämä ihmiset eivät vastusta “vihaa” vaan katsovat, että heidän vihansa on ainoaa legitiimiä vihaa.

Vihapuheen vastaiset lait ovat ongelmallisia erityisesti islamin edessä. Suomessa on jaettu useita tuomioita kiihottamisesta muslimeja vastaan. Tällaiset tuomiot eivät ota huomioon lainkaan islamin pyhissä kirjoituksissa estiintyvää äärimmäistä suvaitsemattomuutta, jota käytetään perusteluna väkivallanteoille. Luonnollisesti näiden kirjoituksen siteeraamisesta ei saa tuomioita “vihapuheesta”.

Monet vastaavat, että onhan Raamatussakin sitä sun tätä suvaitsematonta. Tämä ei kuitenkaan ole islamin arvostelun pääajatus vaan se, että suuri osa muslimeista edelleen seuraa elämässään näiden kaikkein suvaitsemattomimpien ja väkivaltaisten tekstien sanomaa.

Kirjoituksen lopuksi todetaan, että lait “vihapuhetta” ja “rasismia” vastaan johtavat aina poliittiseen sensuuriin, koska “vihan” määritelmään vaikuttaa aina politiikka ja ideologia. Tästä syystä tällaisista laeista pitäisi hankkiutua eroon. Oikeutta välttyä loukkaamiselta ei ole olemassakaan. Sananvapaus tarkoittaa, että joudut kuuntelemaan ja katselemaan mielipiteitä, joita et itse allekirjoita.

Leikkimielinen visailu

Ylen sivuilta löytyy myös leikkimielinen arvauskilpailu, jossa voi tapauskohtaisesti itse arvata, tuliko kiihotuksesta tuomio vai ei. Juttujen perusteella mitään selkeää linjaa ei ole ja näyttää siltä, että perusteet syyttämättä jättämiselle keksitään lennosta.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen yrittää näin antaa kuvan, jonka mukaan vain “törkeimmät” tapaukset viedään käräjille:

“Julkisessa keskustelussa esiintyy usein käsitys, että mitään ei saisi sanoa sakkojen pelossa.”

Näin en ainakaan itse ole väittänyt. Kansalainen vain ei voi ennalta tietää, mistä tulee tuomio ja mistä ei. Kiinnijäämiseen vaikuttaa luonnollisesti se, miten korkean profiilin kirjoittajasta on kyse. Tunnettu Perussuomalainen joutuu varmemmin vasemmistolaisen ilmiantamaksi kuin satunnainen kansalainen.

Ylellä on myös oma mielipide asiasta:

“Ylen pyytämät ratkaisut viime vuosien vihapuhejutuista näyttävät, että näin ei ole. Välillä maallikon on vaikea hahmottaa, miksi jostakin tapauksesta on nostettu syyte ja toisesta ei. Syytteen nostamisen raja on kuitenkin vedetty ratkaisujen perusteella korkealle.”

En ole samaa mieltä. Syyttäjällä ja tuomioistuimella on valtavasti harkintavaltaa epämääräisen lain takia. Esitetyistä esimerkkitapauksista ei löydy selkeää linjaa vaan syyttämättäjättämisistä paistaa sattumanvaraisuus. Toki perussuomalaisuus lisää merkittävästi syytteen nostamisen todennäköisyyttä, eli kyseessä on poliittinen laki.

Tieto vihapuhetutkintojen vähenemisestä ei miellyttänyt kaikkia. Ihmisoikeusprofessori Martin Scheinin ei ollut tyytyväinen. Scheinin on entinen kommunisti, jonka vanha tausta valitettavasti näkyy edelleen. Kansainvälinen velvoite pykälään syntyi 1960-luvulla itäblokin kommunistimaiden painostuksesta. Pykälän sananvapaudelle aiheuttamat ongelmat tunnustettiin jo tuolloin. Kansainvälinen velvoite ei myöskään tarkoita blankopykälää, jolla kuka tahansa voidaan tarvittaessa tuomita poliittisten suhdanteiden mukaan.

Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori Jarno Limnéll puolestaan harmittelee poliisin resurssien vähentämistä. Asiat kuulemma eivät muutu toivomalla parasta vaan vihapuhe kylvää epäjärjestystä yhteiskuntaamme.

Limnel ei ymmärrä, että kansalaisten lisääntynyt ärtymys voi olla seurausta jostakin eikä ole syntynyt tyhjästä demagogien puheiden ansiosta.

Suomalainen sananvapaus tänään

Ajattelin jo hetken kirjoittaa islamista ja Maria Petterssonin kehnosta blogikirjoituksesta, mutta Tiina Wiik ehti ensin. Pettersson toteaa Image-lehden blogikirjoituksessaan, että ”sinä et päätä, mitä on aito islam”.

Tiivistettynä Pettersson edustaa tyypillistä suvaitsevaista näkemystä, jonka mukaan islamista ei voi sanoa mitään, koska se on niin monimuotoinen. Olen kuullut samanlaista argumentointia useita kertoja kuten myös muistuttamista kristinuskon nimissä tehdyistä pahoista teoista ja siitä, kuinka Vanhassa Testamentissa on väkivaltaisia kohtia. Yleensä tällaista sanova ei vaivaudu kuuntelemaan, kun hänelle kerrotaan, että Koraani on muslimille sellaisenaan Allahin sanaa, kun taas Vanhan Testamentin kertomukset kuvaavat enimmäkseen juutalaisen kansan historiaa eivätkä ne kymmentä käskyä lukuun ottamatta ole uskovalle moraalisesti sitovia.

Suvaitsevainen näkemys on tässä suhteessa vain pintaa eikä se perustu mihinkään syvempään ymmärrykseen asioiden todellisesta laidasta. Voit tutustua islamin oppiin, sen pyhiin kirjoitukseen ja islamin profeetan elämänvaiheisiin. Sen jälkeen voit tutustua islamin historiaan ja vetää siitä omat johtopäätöksesi. Et tarvitse siihen Maria Petterssonin tai kenenkään muun shariapoliisin lupaa.

Itse olen tutustunut islamiin lähinnä siltä kannalta, mitä se tarkoittaa vääräuskoisen ei-muslimin kannalla. Olen tullut siihen tulokseen, että islamissa ei ole vääräuskoisen kannalta mitään hyvää. Tämä koskee niin islamin historiaa, sen pyhiä kirjoituksia kuin islamin profeetan edesottamuksia.

Islam on maailmanhistorian menestyksekkäin imperialistinen projekti, joka on taas innostunut valloittamaan samalla, kun entiset länsimaiset siirtomaaimperiumit keskittyvät syleilemään maailmaa ja piehtaroimaan syyllisyydessä.

Laajamittaisen islamilaisen maahanmuuton salliminen on suuren luokan typeryyttä, josta tulevat sukupolvet maksavat kovan hinnan. Islamilaisen maahanmuuton puolustelut voivat olla tunteisiin vetoavia ja vaikuttaviakin, mutta ne edustavat silti itsetuhoista mielipuolisuutta.

Sananvapaus vaakalaudalla

Islam vaikuttaa myös sananvapauteen ja tietysti negatiivisesti. Loukkaavaksi tulkittu lausunto tai piirros voi johtaa väkivaltaan. Suomessa syyllinen on tällöin lausunnon antaja tai piirtäjä, kuten eläkkeelle jäänyt apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske sanoi:

”Pykälällä on kriminalisoitu sellaiset rikokset, jotka voivat aiheuttaa vastareaktioita ja väkivallantekoja.”

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen valtio toimii shariapoliisina. Erityisesti niiden ihmisten uskonnollia tunteita suojellaan, jotka ovat valmiita tappamaan piirroksen takia. Tässä Suomen valtio on vääryyden asialla.

Maria Petterssonin todellisuuteen perustumattomat hourailut islamin luonteesta ovat täysin sopusoinnussa islamilaisen sharian kanssa. Suomesta sharia-valtiota haluavat islamistit luultavasti ovat Jorma Kalskeen kanssa eri mieltä ainoastaan Allahia ja hänen sanansaattajaansa pilkkaavien saamien tuomioiden ankaruudesta.

Tänään julkisuuteen tuli kaksi suomalaisen sananvapauden kannalta merkittävää uutista. Poliisi on saanut valmiiksi esitutkintansa kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen väitetystä sananvapausrikoksesta ja juttu siirtyy syyteharkintaan. Nizzan terrori-iskun jälkeen Hakkarainen erehtyi Facebookissa vaatimaan muslimien poistamista Suomesta.

Kukapa ei olisi vihastunut Nizzan terrori-iskusta, jossa Mohamed Lahouaiej-Bouhlel -niminen Allahin soturi ajoi puolustuskyvyttömään väkijoukkoon kuorma-autolla ja tappoi 86 ihmistä huutaen samalla ”Allahu akbar”. Hänen tarkoituksenaan oli tappaa mahdollisimman monta vääräuskoista ennen siirtymistään paratiisiin 72 neitsyen viihdytettäväksi.

Lahouaiej-Bouhlel ei alkujaan ollut erityisen uskonnollinen vaan oli saanut herätyksen ja alkanut kasvattaa partaa vasta hieman ennen terrori-iskua. Ennen herätystään mies oli pikkurikollinen, jolla oli tilillään useita ampuma-ase- ja väkivaltarikoksia.

Nizzan terroristin polku joukkomurhaajaksi oli varsin tavanomainen. Myös Teuvo Hakkaraisen syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ole erityisen epätavallinen vaan kertoo ikävää kieltä valtiovallan suhtautumisesta kansalaisen perusoikeuksiin.

Ilja Janitskin tähtäimessä

Tänään kerrottiin myös, että poliisi vaatii MV-lehden päätoimittaja Ilja Janitskinia vangittavaksi. Poliisin mukaan Janitskinia ei ole tavoitettu. Syyttäjä Heikki Wendorfin mukaan vangitsemispäätös tarkoittaisi, että syyttäjä hakee Janitskinista eurooppalaista pidätysmääräystä.

Eurooppalainen pidätysmääräys voidaan toteuttaa, jos rikoksesta määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta. Ilja Janitskinin kohdalla epäiltyjen rikosten joukossa on sellaisia, joista voidaan tuomita jopa kahden vuoden vankeusrangaistukseen (kiihottaminen kansanryhmää vastaan).

Tässä vaiheessa on syytä todeta, että Ilja Janitskin on ainoastaan aukonut päätään internetissä ja repostellut valtamedian juttuja MV-lehden sivustolla. Vaikka kaikki eivät pidä MV-lehden tyylistä, jälkikäteen on monesti voitu todeta MV-lehden olleen uutisoinnissaan oikeassa ja valtamedian väärässä. MV-lehti kertoo ne asiat, jotka valtamedian instanssit pimittävät uutisoinnissaan. Tästä Janitskin on saanut valtamedian vihat niskoilleen, ei siitä, että hän on ehkä kopioinut valtamedian juttuja kokonaisuudessaan sivustolleen. Jälkikäteen ajateltuna hän olisi ehkä voinut lainata vähemmän, koska koko uutisen kopiointi ei palvele mitään muuta kuin valtamedian kostonhalua.

Valtamedia, vasemmistoaktivistit ja Suomen viranomaiset eivät erityisemmin ole pyrkineet peittelemään yrityksiään lopettaa MV-lehti ja sen julkaiseminen. Se, että viranomaiset käyttävät eurooppalaista pidätysmääräystä, kertoo heidän olevan tosissaan ja valmiita käyttämään äärimmäisiä keinoja MV-lehden tuhoamiseksi.

Tapahtumissa ei ole kyse oikeuden toteutumisesta vaan pyrkimyksestä hiljentää liian suosituksi noussut vallanpitäjien (joihin lasken myös valtamedian) arvostelija. Jos Janitskin pitäisi muutaman sadan lukijan seuraamaa blogia peräkammarin hämärässä, hänen juttunsa tuskin innostaisivat valtamediaa ja viranomaisia yhtä paljon.

Nimenomaan sivuston suosio saa erilaiset wannabe-asiantuntijat heittämään lokaa MV-lehden päälle. Päätoimittajan venäläinen sukunimi tekee hänestä helpon maalin niille, jotka väittävät häntä Venäjän kätyriksi. Samalla heitetään lokaa Suomi ensin -kansanliikkeen päälle.

Jälkikäteen herää epäilys, että Pelit poikki -mielenosoitus masinoitiin antamaan moraalinen oikeutus Teuvo Hakkaraisen mahdolliselle rikosoikeudenkäynnille ja Ilja Janitskinin vangitsemisoikeudenkäynnille. Miten muuten on selitettävissä se, että hallituksen ministerit patsastelivat samassa mielenosoituksessa väkivaltavasemmiston edustajien kanssa ja kuuntelivat Mikael Brunilan kuvottavaa puhetta?

Näissä olosuhteissa epäilyt Ilja Janitskinille diplomaattipostissa lähetetyistä ruplakuorista muuttuvat merkityksettömiksi. Kuten blogisti Yrjöperskeles, kommenttiosastossaan toteaa:

”Mitä tulee vielä MV-lehteen niin siitä toteaisin että sen kohdalla kysymyksenasettelu hyvä / huono on väärä. MV ei ole hyvä eikä huono vaan se on tällä hetkellä välttämätön.”

MV-lehden pitää jatkaa, muuten olemme tiellä kohti DDR:ää. Ilja Janitskinia ei saa luovuttaa Suomeen, koska täällä hän ei saa reilua oikeudenkäyntiä. Tapauksessa on ainekset uuteen Seppo Lehto -oikeudenkäyntiin, jossa valtiovalta haluaa saada yhdelle ihmiselle kohtuuttoman tuomion ja luoda samalla varoittavan esimerkin nykymenoon tyytymättömille tavallisille kansalaisille.

DDR tänään

DDR on valtiona ollut kuollut ja kuopattu jo 26 vuotta. Sen entiset nokkamiehet, kaksi Erichiä, Stasin johtaja Mielke ja puoluejohtaja Honecker ovat hekin maanneet haudassaan pitkään. Viimeaikaiset toimenpiteet vihapuheen kitkemiseksi Saksassa kuitenkin kertovat, että voit haudata DDR:n valtiona mutta et voi poistaa mentaliteettia, joka teki ehkä kaikkien aikojen kattavimman kontrolliyhteiskunnan mahdolliseksi.

Ei ole mikään salaisuus, että islam-kriittinen Pegida-liike ja EU-kriittinen Vaihtoehto Saksalle -puolue ovat suositumpia entisen DDR:n alueella kuin ns. vanhoissa osavaltioissa. Nämä liikkeet ovat ärsyttäneet liittokansleri Angela Merkeliä ja siksi suiden tukkimiseen tarvitaan asiantuntemusta, jota DDR:n turvallisuusministeriö Stasilla oli käytössään.

Viime syyskuussa uutisoitiin, kuinka liittokansleri Merkel tapasi Facebookin perustaja Mark Zuckerbergin New Yorkissa YK:n tilaisuudessa ja tivasi tältä, onko tämän edustama yhtiö aikeissa puuttua pakolaiskriisiä koskeviin loukkaaviin viesteihin. Zuckerberg vastasi kysymyksen myöntävästi, ennen kuin äänitys katkesi.

Käytännön toimet

Käytännön toimia varten ei ole perustettu omaa salaista poliisia DDR:n tapaan, vaan sensuuri on ulkoistettu kansalaisjärjestöille. Yksi näistä on Amadeu Antonio -säätiö, joka on saanut nimensä oikeistoradikaalien vuonna 1990 surmaamasta angolalaisesta Amadeu Antoniosta.

Säätiö muistuttaa selvästi ruotsalaista Expo-säätiötä. Molemmat saavat rahoitusta veronmaksajalta ja molemmat ovat enemmän tai vähemmän avoimesti vasemmistolaisia. Amadeu-säätiön johdossa toimii entinen Stasin ilmiantaja Anetta Kahane, jonka isä Max Kahane oli vakaumuksellinen kommunisti ja aikanaan yksi merkittävimmistä DDR:n mediavaikuttajista.

Anetta Kahanen Stasi-ura alkoi 19-vuotiaana ja hän toimi siinä vuosina 1974 – 1982 koodinimellä ”Victoria”. Kahanen Stasi-kansio on noin 800-sivuinen ja hän ehti uransa aikana toimittaa kymmenittäin ihmisiä enimmäkseen taidepiireistä Stasin käsiin. Joidenkin kohtalo oli traaginen. Näyttelijä Klaus Brasch valmistui vuonna 1973 Berliinin näyttelijäkoulusta ja esiintyi sen jälkeen teattereissa, DEFA-yhtiön elokuvissa ja DDR:n televisiossa. Vuonna 1976 Kahane kertoi Stasille Braschin olevan ”DDR:n vihollinen”. Brasch kuoli helmikuussa 1980 vähän ennen 30. syntymäpäiväänsä alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen.

DDR:n kaaduttua Kahane työskenteli ulkomaalaisvaltuutettuna Itä-Berliinin maistraatissa. Vuonna 1998 hän oli mukana perustamassa Amadeu Antonio -säätiötä ja sai vuonna 2002 Moses-Mendelssohn -palkinnon työstään ulkomaalaisvihamielisyyttä ja oikeistoradikalismia vastaan. Tämä tapahtui ennen hänen Stasi-menneisyytensä paljastumista. Viimeisimmän pakolaiskriisin aikana Kahane tuki Baden-Würtenbergin osavaltion pääministeri Kretschmannin ehdotusta, jossa vaadittiin Saksan itäosiin enemmän pakolaisia. Kahanen mukaan itäisten osavaltioiden pitäisi ”uudistua henkisesti ja kulttuurillisesti”.

Kun Suomessakin monet entiset stalinistit ovat luontevasti löytäneet uuden kodin poliittisesti korrektista multikulturalismista, Kahanen tarinassa on tuttuja piirteitä. Menneisyys totalitaristisen aatteen kannattajana tai edes sitä yllä pitävän sortokoneiston osana ei ole merkinnyt urakehityksen pysähtymistä. Kommunisteina heillä on annettavaa silloin, kun valtiojohdon pitää ohjata kansalaisten ajattelua oikeaoppiseen suuntaan.

Ohjeistus vihapuheen tunnistamiseksi

Amadeu Antonio -säätiö on julkaissut pamfletin, jossa on mm. annettu ohjeita rasistisen kiihotuksen tunnistamiseksi (engl. Täällä).

Seuraavassa on esitetty joitakin esimerkkejä rasistisesta kiihotuksesta:

- vastakkainasettelu ”meidän” ja ”muiden” välillä

- yleistykset (”kaikki pakolaiset...) ja yhtäläisyysmerkkien asettaminen (esim. pakolainen = muslimi)

- syrjinnän normalisointi

- ”pakolaisten” syyttäminen yhteiskunnallisista ongelmista kuten seksismistä, rikollisuudesta ja asuntopulasta

- halventavien termien (”taloudellinen pakolainen”) käyttö, kun halutaan esittää, että pakolaiset tulevat saksaan taloudellisten syiden takia eikä siksi, että he etsisivät turvaa vainolta

- epäinhimillistäminen: pakolaisia verrataan hyönteisiin, loisiin tai eläimiin

- valheet pakolaisista tai heidän väitetystä rikollisuudestaan, väkivaltaisuudestaan, raiskauksista, väärennetyistä asiakirjoista, jotka esitetään usein omana kokemuksena

- kulttuurirasismi (”He eivät sovi yhteen meidän kanssamme”)

- (kansallismielinen) relativisointi (”Entä meidän omat lapset/kodittomat jne.)

- kansakunnan tuho (”Tunnemme itsemme muukalaisiksi omassa maassamme”)

- eliitti / valehteleva media ei kerro meille totuutta

- kuka tahansa pakolaisia auttava on ”suvakki” (Gutmensch) tai jopa äärivasemmistolainen

- olenko natsi vain, koska... Entä minun mielipiteenvapauteni, kun te poistatte kommenttini?

Voin kuvitella, että suomalaisilla tuomioistuimilla on käytössään samanlainen sapluuna, jolla päätetään tuomiosta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Sillä, että melko suuri osa yllä olevan listan esimerkeistä voi osoittaa kokonaan tai ainakin osittain (tilastollisiksi) tosiasioiksi, ei ole merkitystä. Tosiasioihin perustuva väitekin voi olla kiihotusta, koska postmodernissa vasemmistolaisuudessa totuus ei ole mikään puolustus.

Nykypäivän monikultturisti ei ymmärrä eurooppalaisia kansallisvaltioita ja sitä, mihin niiden menestys perustuu. Kyse ei ole pelkästä kielestä tai ihonväristä vaan keskinäisesti luottamuksesta ja käyttäytymisnormeista, jotka kaikki tuntevat mutta joita ei ole kirjattu mihinkään lakeihin. Kun maahan tuodaan suuri määrä ihmisiä vieraista kulttuureista, luottamus vähenee ja konfliktit erilaisia normeja edustavien ihmisryhmien välillä kärjistyvät ja johtavat yhteisöjen eriytymiseen. Eurooppalaisessa kansallisvaltiossa korkea sosiaaliturva, johon jokainen tänne tullut on automaattisesti oikeutettu, lisää entisestää tyytymättömyyttä vapaamatkustajuutta kohtaan, koska on aivan selvää, että viimeisimmän maahantulijakriisin aikana tulleista suuri osa muodostaa jatkuvan taloudellisen rasitteen hyvinvointivaltiolle.

Tämä kehitys on jo nähty Länsi-Euroopassa eikä Yhdysvallatkaan ole kyennyt ongelmaa ratkaisemaan. Monikulttuurisuus ei toimi Saksassa, Yhdysvalloissa eikä Suomessa. Siksi sitä yritetään saada toimimaan samalla tavalla kuin kommunismia aikanaan DDR:ssä eli mielipiteiden manipuloinnilla ja sen epäonnistuessa väkipakolla.

Monikulttuurisuusideologiaan kuuluu kommunismin tavoin olennaisena osana huumorintajuttomuus ja kyvyttömyys kestää satiiria. Kommunismissa vääränlainen vitsi saattoi merkitä leiri- tai vankilatuomiota. Nykypäivän monikulttuurisessa Euroopassa ollaan menossa samaan suuntaan.

Saksan valtiollisen ZDF-kanavan toimittaja Achim Winter teki Amadeu Antonio -säätiöstä satiirisen videon, jossa naureskeltiin tavallisten kadulla kulkijoiden kanssa vihapuheen määritelmille. Säätiö ei pitänyt joutumisesta vitsailun kohteeksi vaan vaati ZDF-yhtiön johtajia poistamaan videon. Samanlaisen kohtelun saivat myös Die Zeit -lehden juttu tapauksesta tai Tagesspiegel-lehden tarina. Achim Winterin kohtalosta on vaikea tässä vaiheessa sanoa mitään. Voi olla, että häneen kohdistetaan mustamaalauskampanja, jonka tueksi kaivetaan vanhoja Facebook- tai Twitter-viestejä. Saksan ja monen muun Euroopan maan ongelma on se, että pukki on päästetty kaalimaan vartijaksi eli pahimpina vihaajina kunnostautuneet entiset stalinismit toimivat valtiojohdon neuvonantajina.

Ruotsin äärivasemmisto urkkii luottotietoja

Reilu kuukausi sitten ruotsalainen iltapäivälehti Expressen julkaisi sivuillaan ”rasistisivustojen” kuten Avpixlatin, Exponeratin ja Fria Tiderin nimimerkkien henkilötietoja. Tiedot oli hankittu vasemmistolaisen Expo-säätiön verkostoon kuuluvalta Researchgruppenilta, joka hyödynsi Disqus kommentointijärjestelmän haavoittuvuutta ja sai selville käyttäjien sähköpostisosoitteita.

Luottotietojen urkintaa

Äskettäin paljastui, että verkostoon kuuluva Seppuku Media -niminen ”taloudellinen yhdistys” (ekonomisk förening) on tiedustellut paljastuneiden käyttäjien luottotietoja. Noin 400 käyttäjää oli saanut kirjeen Bisnode AB -nimiseltä luottotietoja tarjoavalta yhtiöltä. Seppuku Median taustalta löytyy julkisten tietojen mukaan tunnetut äärivasemmistolaiset aktiivit Martin Fredriksson, Mathias Wåg ja Ayman Osman.

Luottotietojen kysely on täysin legitiimi tapa varmistaa asiakkaan maksukyky. Ruotsin luottotietoja koskevan lain perusteella kyselyyn tarvitaan kuitenkin laillinen syy. Tiettävästi yksikään 400 kirjeen saaneesta ei ole ollut missään liikesuhteessa Seppuku Mediaan, jonka toimialaan kuuluu ”kirjallinen ja taiteellinen luova toiminta”. Eli Seppuku Mediaa voidaan perustellusti epäillä Ruotsin luottotietoja koskevan lain rikkomisesta.

Bisnode ja Seppuku Media tuskin tekevät sattumalta yhteistyötä, sillä Expo-säätiön toimitusjohtaja ja aikakauslehti Expon päätoimittaja Daniel Poohl pitää Bisnoden tiloissa kurssin ”henkilötutkimuksesta”. Kurssilla opetetaan mm. Googlen käyttöä, internet-sivuston taustahenkilön selvittämistä, Facebookin luonnetta ja sitä, miten käyttäjän Facebookissa näkymättömäksi asettamia tietoja saadaan selville. Kolme tuntia kestävän kurssin hinta on Bisnoden asiakkaille 750 kruunua (n. 80 €) ja ulkopuolisille 2995 kruunua (n. 310 €).

Exponerat-sivustolla on kerrottu ohjeita kirjeen saaneille ja heitä kehotetaan tekemään rikosilmoitus Seppuku Median toiminnasta ja ilmoittamaan asiasta Ruotsin tietosuojavaltuutetulle (Datainspektionen). Nähtäväksi jää, johtaako ilmoitus viranomaisille mihinkään konkreettiseen rangaistukseen.

Ainakin Researchgruppenin ja Seppuku Median edustajat avoimesti kerskailevat Twitterissä, kuinka ”he eivät vielä ole Stasin tasolla mutta matkalla sinne”. Researchgruppenia on leikkisästi kutsuttu ”Ruotsin Stasiksi” eikä tämä nimitys ole täysin vailla perustetta. Suomalaisen lukijan kannattaa panna merkille Vasemmistoliittoa edustavan poliitikko Dan Koivulaakson kuva Researchgruppenin twiittauksen yhteydessä.

Ammattimaista toimintaa

”Ruotsin Stasin” ammattimainen toiminta kertoo, että Expo-verkostolla on paljon rahaa käytettävissään. Lisäksi he toimivat julkisesti ja leveilevät teoillaan Twitterissa, eli heidän ei käytännössä tarvitse pelätä viranomaisia eikä mediahuomiota. Luottotietojen urkintaa ei toistaiseksi ole käsitelty Ruotsin valtamediassa.

Expo-säätio rahoittaa toimintansa oman ilmoituksensa mukaan ilmoitustuloilla, mainoksilla, luennoilla, lahjoituksilla, tilausmaksuilla ja omilla tuotannoilla. Ainoa valtiollinen tuki tulee kultturiministeriön apurahasta (Kulturrådet), jolla rahoitetaan internet-sivuston ylläpitoa ja aikakauslehti Expoa. Lisäksi järjestö saa tukea yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja organisaatioilta, joista ammattijärjestöt ovat merkittävimpiä.

Expo Exponerat -sivustolla on lueteltu säätiön rahanlähteitä. Suuri osa rahoista tulee nimellisesti järjestöiltä, jotka tosin ovat itse usein verovaroin tuettuja. Ruotsin sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Mona Sahlin istuu nykyisin Expo-säätiön hallituksessa, johon hän pääsi järjestettyään Expolle viisi miljoonaa kruunua ”Taitelijat natseja vastaan” -tapahtuman kautta. Expo myös tienaa ”luennoilla” noin neljä miljoonaa kruunua vuodessa. Luentojen asiakkaista suurin osa on ammatillisia tai kunnallisia järjestöjä, eli julkista rahaa valuu Expolle sitäkin kautta.

Sitä vastoin aikakauslehti Expon julkaiseminen ei ole erityisen kannattavaa, sillä lehdellä on Expo Exponerat -sivuston mukaan vain noin 2000 tilaajaa. Lehti lisäksi ilmestyy vain neljästi vuodessa, eli julkaisutoimintaa ei voi pitää Expon päätoimialana.

Expoa voi pitää tyypillisenä pohjoismaisena kansalaisjärjestönä siinä mielessä, että se nauttii avokätisestä julkisen vallan tuesta eikä ole riippuvainen kansalaisten suosiosta. Järjestöllä on läheiset kytkökset poliittiseen valtaan, eli on varsin epätodennäköistä, että Ruotsin hallitus lähtisi avoimesti vastustamaan järjestöä tai puuttumaan sen ”tutkimusosastojen” laittomaan toimintaan.

Nimitys ”Ruotsin Stasi” antaa osin harhaanjohtavan kuvan Researchgruppenin ja Expon toiminnasta. Varsinainen Stasi oli kiinteä osa DDR:n valtiokoneistoa, kun taas Expo-verkosto ei ole. Expoa voisi paremmin verrata Ernst Röhmin johtamaan SA-järjestöön Weimarin tasavallassa. Se harjoittaa laitonta toimintaa viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä tarkoituksenaan julkisesti häpäistä poliittiset vastustajat ja pelotella heidät hiljaisiksi.

Varsinaiset natsit, joiden vastustamisella Expo toimintansa perustelee, eivät nauti minkäänlaisesta julkisesta tuesta eikä heillä ole takanaan vastaavaa rahoituspohjaa kuin Expolla ja Researchgruppenilla. Nykyajan länsimaiset uusnatsit ovat lähinnä säälittäviä luusereita, joiden kannattamalla ideologialla ei nykymaailmassa ole menestyksen mahdollisuuksia.

Pelottavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, miten helposti pahantahtoinen taho voi kerätä internetistä tietoja vastustajistaan Seppuku Median tapauksessa jopa lakia rikkoen. Jälkimmäinen on mahdollista vain, koska rangaistusta ei oikeasti tarvitse pelätä. Ehkä Researchgruppenin jäseniksi on tarkoituksella valittu tuomittuja väkivaltarikollisia, jotka eivät epäröi käyttää arveluttavia keinoja oikeana pitämänsä asian puolesta.

Sosialismisimulaattori

En aikanaan ehtinyt käydä Berliinissä ennen muurin murtumista. Kun kaupungissa käy nykyisin, entistä Itä-Saksaa ja muurin muistoa voi etsiä museoista ja kirjoista. Tavallisen DDR-kansalaisen arkipäivää voi käydä katselemassa DDR-museossa. Sieltä löytyy niin Trabant-auto kuin tyypillinen DDR-kansalaisen olohuone.

Mikä DDR?

DDR perustettiin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1949. 40 vuoden olemassaolonsa aikana DDR:stä tuli ehkä maailmanhistorian tehokkain kontrolliyhteiskunta, jossa joka 50 kansalainen työskenteli valtion turvallisuudesta vastaavan ministeriön ilmiantajana.

Itse olen kasvanut kylmän sodan aikana ja muistan vielä Berliinin muurin murtumisen hyvin. Nuoremman sukupolven voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli elää kahteen blokkiin jakautuneessa Euroopassa ja millainen oli Rautaesiripun takainen todellisuus.

DDR-museo yrittää välittää kuvaa DDR:n todellisuudesta pienoismalleilla, autenttisilla esineillä, multimediaesityksillä ja rekonstruoiduilla tiloilla kuten Stasin vankisellillä tai edellä mainitulla olohuoneella. Tarkoituksena on näyttää, että DDR ei ollut pelkkä Stasi vaan siellä ihmiset pystyivät sosialistisen ankeuden asettamissa rajoissa elämään jotakuinkin normaalia elämää, jos he eivät pyrkineet vastustamaan valtiota.

Valtion oleellinen luonne käy kuitenkin ilmi tämän kirjoituksen kuvituksesta, joka tulee DDR-museon kävijälle vastaan heti ensimmäisenä. Siinä on pienoismalli Berliinin muurista, jonka länsipuolella ihmiset elävät normaalia elämää aivan muurin vieressä. Itäpuolella taas näkyy ihmisistä tyhjä alue ja siinä vartiotorni. Takana häämöttää aita.

Viralliselta nimeltään Berliinin muuri oli ”fasismin vastainen suojamuuri”. Todellisuudessa sen ainoa tehtävä oli pitää DDR-kansalaiset muurin sisäpuolella, minkä pienoismalli kertoo hyvin. Ihmiset olivat DDR:ssä konkreettisesti valtion omaisuutta toisin kuin sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa valtio kyllä huolehtii ja holhoaa mutta ei sentään aktiivisesti tunkeudu ihmisten yksityiselämään.

Museokäynnin jälkeen voi pistäytyä syömään ”aitoon” DDR-ravintola Domklauseen, joka oli olemassa jo DDR-aikana. Ruokalistalla on pyritty aitouteen, sillä kaikkia listalla olevia ruokalajeja ei ole saatavilla. Itsekin Neuvostoliitossa käyneenä muistan, että ravintolassa ei pitänyt tilata listalta vaan kysyä tarjoilijalta, mitä ruokalajeja on saatavilla.

Itse valitsin listalta jägerschnitzelin eli metsästäjänleikkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se normaali versio, jossa leivitetty porsaanleike tarjoillaan kermaisen sienikastikkeen kera. DDR:ssä oli pulaa lihasta ja se korvattiin usein makkaralla. Jägerschnitzelin DDR-versiossa tarjoillaan leivitetty jahtimakkaran viipale kierremakaroneilla ja tomaattikastikkeella. Museossa oli myynnissä myös DDR-keittokirja, ja itse kukin voi valmistaa metsästäjänleikkeen DDR-version oheisen reseptin avulla.

Stasiland

DDR-museon ja -ravintolan perusteella totesin itse, että sosialismia ei voi simuloida. Sen voi kyllä kaupallistaa mutta toden tuntua ei sosialismisimulaattoriin saa, vaikka tekisi multimediaesityksen DDR:n tunnetusti vilpillisistä vaaleista, joissa kansa aina äänesti 95-prosenttisesti Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen johtamaa kansanrintamaa.

Museokäynnin perusteella DDR vaikutti osittain pelkältä vitsiltä eikä totalitaristiselta vankilalta. Käynti Stasi-museossa jäi toiseen kertaan, joten ostin noin kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan nimeltä Stasiland. Sen kirjoittaja, australialainen Anna Funder edustaa omaa ikäluokkaani ja on kirjaansa varten haastatellut DDR:ssä eläneitä ihmisiä sekä vainottuja että vainoojia.

Funder kyllästyi lännessä kasvaneiden saksalaisten journalistikollegojensa yliolkaiseen suhtautumiseen entisen DDR:n asukkaisiin ja päätti selvittää itse, millaisia tarinoita edesmennen valtion historiaan kätkeytyy. Haastattelujen perusteella syntyi kirja, jota lukee kuin fiktiivistä romaania mutta joka samalla avaa näkymän elämään vuonna 1990 kadonneessa valtiossa. Kirjasta saatava kuva on monella tapaa todentuntuisempi ja elävämpi kuin DDR-kitschiä esittelevän DDR-museon versio.

Uhrien osalta kirja kertoo totalitarismiin kuuluvasta valtiollisesta poliisista, jolla mikään kansalaisen elämään liittyvä ei ole pyhää. Se kertoo, miten Stasi manipuloi uhrejaan psykologisesti ja murtaa heidät kuulusteluissa uuvuttamalla eli vähentämällä unen määrää. Se myös kuvasi Stasin uhreiksi joutuneiden inhimillisiä kärsimyksiä. Onnekkaimmat toisinajattelijat ostettiin länteen, eli työläisten ja talonpoinkien valtio kävi kansalaisillaan ihmiskauppaa. Näin valtio myös vähensi tyytymättömyyttä maan sisällä.

Monet kirjassa esiintyneistä järjestelmän kätyreistä eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta. Osa perusteli tekonsa sillä, että he vain noudattivat lakia. Kaikkein kiihkeimmät järjestelmän palvelijat eivät olleet luopuneet kommunistisesta vakaumuksestaan. Eräs tällainen henkilö oli Karl-Eduard von Schnitzler, joka toimitti DDR:n television propagandaohjelmaa nimelttä Der Schwarze Kanal (Musta kanava). Sattumoisin DDR-museon olohuoneen televisiossa pyöri tämä ohjelma, vaikka se ei ollut erityisen suosittu DDR:n asukkaiden keskuudessa.

Läntisen Saksan tv-ohjelmat näkyivät suurimmassa osassa DDR:n aluetta, joten DDR:n hallinnon oli pakko jotenkin vastata niissä esitettyihin puolueen virallisen totuuden vastaisiin väitteisiin. Ohjelmien häirintä ei ollut teknisesti toteutettavissa, koska häirintä olisi näkynyt myös länsipuolella ja olisi johtanut vastatoimiin Saksan liittotasavallan taholta.

Der Schwarze Kanal sijoitettiin maanantai-iltaan yleensä jonkin suositun ohjelman jälkeen tai sitä ennen. Ohjelmassa Schnitzler kommentoi yleensä jotakin läntisessä tv-ohjelmassa käsiteltyä aihetta ja esitti sen DDR:n hallinnon kannalta parhain päin. Ohjelmaa esitettiin maaliskuusta 1960 aina muurin murtumiseen saakka. Viimeinen lähetys nähtiin 30. lokakuuta 1989, ja rajat avautuivat 9. marraskuuta.

Kirjassa Schnitzleristä piirtyy öykkärimäinen kuva ihmisestä, joka kieltäytyy myöntämästä olleensa väärässä ja palvelleensa julmaa yhteiskuntakokeilua. Sen verran hän myöntyy, että valtion ei olisi kannattanut valehdella niin paljon tuotantoennätyksistä ja erilaisista saavutuksista, kun jokainen näki, että raportit eivät pitäneet yhtä todellisuuden kanssa.

Ostalgia

Nykyisin monet kapitalismiin pettyneet entisen DDR:n asukkaat eivät enää näe DDR-aikaa pelkästään negatiivisessa valossa vaan muistelevat kaiholla DDR:n täystyöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ostalgia näkyy DDR-ravintolassa mutta myös kaupoissa, joissa on edelleen myynnissä DDR:n aikaisia tuotemerkkejä kuten Rotkäppchen-kuohuviiniä tai Vita-kolaa.

Berliini on myös täynnä Ampelman-myymälöitä ja Trabantiin liittyvää rihkamaa myyviä kauppoja. Näin sosialistinen yhteiskuntakokeilu on tuotteistettu ja tullut olennaiseksi osaksi yhdistyneen Saksan pääkaupungin katukuvaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun DDR:ssä asuneet ja eläneet ovat kuolleet, itse DDR jää luultavasti vain alaviitteeksi Saksan historiassa. 40 vuotta on kuitenkin historiallisesti lyhyt aika.

DDR:n tarina kannattaa kuitenkin muistaa, koska utopistiset yhteiskunnalliset kokeilut ja yritykset perustaa paratiisi maan päälle tuskin loppuvat reaalisosialismiin. Yhteistä tällaisille kokeilulle on se, että ne tarvitsevat väkivaltaa tai sen uhkaa toteutuakseen. Valhe on utopioiden käyttövoima siinä vaiheessa, kun kokeilu on objektiivisesti katsottuna epäonnistunut, koska siinä taas kerran pyrittiin saavuttamattomissa olevaan ihanteeseen inhimillisistä rajoituksista piittaamatta.

Loppuun laitan vielä videolinkkejä DDR-aiheisiin videoihin. Lipsi-tanssi kehitettiin DDR:ssä länsimaisen hapatuksen vastapainoksi. Se katosi kuvasta muutaman vuoden jälkeen.

Klaus Renft Combo oli DDR:n suosituimpia underground-yhtyeitä (video). Se lakkautettiin virallisesti vuonna 1975, kun kulttuuriministeriö ei suostunut uusimaan sen lisenssiä. Yhtyeen levyt katosivat kaupoista yhdessä yössä. Yhtyeen perustaja Klaus Jentsch kuoli vuonna 2006 mutta yhtye toimii edelleen.

Pätkiä Der Schwarze Kanal -ohjelmista löytyy myös.