lauantaina, syyskuuta 04, 2021

9/11-ajatuksia viimeisen kerran

 


Kun Yhdysvallat vetäytyi äskettäin Afganistanista kaoottisissa merkeissä, ymmärsin, että Yhdysvallat oli ollut maassa 20 vuotta. Kun Yhdysvaltojen joukot vetäytyivät, maan hallinto romahti pikavauhtia ja Taliban otti vallan.

Kun kirjoitin blogin ensimmäisen kirjoituksen vuonna 2006, käsitin jo sen verran, että Yhdysvaltojen demokratiaprojektit islamilaisessa maailmassa olivat epäonnistumassa eikä niillä alun perinkään ollut onnistumisen edellytyksiä. Afganistanissa pitkään oleskelleet amerikkalaiset tiesivät, että koko homma kaatuu heti, kun amerikkalaiset vetäytyvät.

Ennen kuin lähden ruotimaan Yhdysvaltojen nykyisen presidentin epäonnistumisia, on syytä kerrata konfliktin historiaa. Keskuudessamme on jo paljon ihmisiä, jotka eivät olleet vielä syntyneet, kun terroristit iskivät Yhdysvaltoihin 11.9.2001.

Kyseessä ei tuolloin ollut mikä tahansa hyökkäys vaan tuhoisin isku Yhdysvaltojen alueelle sitten Pearl Harborin. Vuonna 2001 Yhdysvallat oli vielä kiistattomasti maailman ainoa supervalta. Kaikki olivat tuolloin varmoja, että Yhdysvallat tulee iskemään niitä vastaan, jotka olivat iskun takana tai suojelivat näitä.

Afganistan oli valtio, jonka alueella Osama bin Ladenin johtama Al Qaeda -terroristijärjestö oli majaillut ja harjoitellut. Afganistania tuolloin hallinnut Taliban-järjestö salli Al Qaedan oleskella alueellaan.

Kun Yhdysvallat aloitti sotatoimet, useimmat pitivät niitä oikeutettuina, koska Yhdysvaltoihin hyökännyt terroristijärjestö Al Qaeda toimi Afganistanista käsin. Ennen sotatoimien aloittamista Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush vaati Taliban-järjestöä luovuttamaan Osama bin Ladenin Yhdysvaltoihin. Taliban-järjestö kieltäytyi tästä, minkä jälkeen Yhdysvallat aloitti sotatoimet 7.10.2001 nimellä operaatio ”Kestävä vapaus” (Enduring Freedom). Tämä operaatio kesti nimellisesti joulukuun loppuun vuonna 2014, jolloin tuolloinen presidentti Barack Obama julisti sen päättyneeksi. Operaation päättyminen ei kuitenkaan tarkoittanut sotatoimien loppumista tai amerikkalaisten poistumista Afganistanista.

Yhdysvaltojen tavoitteena oli tuhota Al Qaedan tukikohdat ja saada kiinni 9/11-terrori-iskuista vastanneet henkilöt, erityisesti Osama bin Laden. Tämän kiinniottamisessa kuitenkin epäonnistuttiin ja Osama bin Laden pääsi pakenemaan, kun amerikkalaiset etsivät häntä Tora Borasta. Osama bin Laden löydettiin vasta toukokuussa 2011 Pakistanin Abbottabadista. Siellä Yhdysvaltojen armeijan iskujoukko tunkeutui Bin Ladenin asuintaloon ja surmasi terroristijohtajan.

”Nation building”

Kun Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin, kovin moni tuskin uskoi, että amerikkalaiset sotilaat oleskelisivat maassa vielä 20 vuotta myöhemmin. Näin kuitenkin kävi ja moni varmasti kysyy miksi.

Yksi syy on tietysti Taliban-hallinnon kaatuminen amerikkalaisten hyökkäyksen sivutuotteena. Jokin muu hallinto piti saada tilalle. Vuonna 2004 Afganistanissa järjestettiin presidentinvaali, jonka seurauksena miehestä nimeltä Hamid Karzai tuli Afganistanin presidentti. Demokratia ei kuitenkaan juurtunut etnisesti epäyhtenäiseen ja takapajuiseen heimoyhteiskuntaan, joka on käytännössä ollut jatkuvasti sodassa 1980-luvulta lähtien.

Yksi selitys on ajan henki 2000-luvun alussa. Tuolloin monet uskoivat, että vapaan maailman ei tulisi odotella diktatoristen hallintojen suostumusta uudistuksiin. Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston valtavirtaa olivat ns. uuskonservatiivit, jotka kannattivat interventionistista ulkopolitiikkaa. Afganistania seurasi pian Irak ja sielläkin Yhdysvallat korvasivat Saddam Husseinin diktatorisen hallinnon demokratialla. Kuten blogini ensimmäisessä kirjoituksessa kerroin, demokratia ei välttämättä kasva hedelmättömässä maaperässä. Irak ja Afganistan ovat osoittaneet tämän käsityksen oikeaksi.

Toisen maailmansodan häviäjävaltioista Saksa ja Japani muuttuivat sodan jälkeen demokratioiksi ja niistä tuli merkittäviä talousmahteja. Yhdysvalloissa ajateltiin, että Irakista ja Afganistanista tulisi samalla tavalla demokratioita. Silloin ei ymmärretty, että Japani ja Saksa olivat kehittyneitä yhteiskuntia, joiden ei olisi vaikea omaksua demokraattista hallintojärjestelmää. Afganistan ja Irak taas ovat heimoyhteiskuntia, joista puuttuu lähes täysin sitoutuminen omaan valtioon. Hallinnon nopea romahdus amerikkalaisten vetäytymisen jälkeen kertoo tästä.

20 vuotta ei siis riittänyt tekemään Afganistanista demokratiaa. Ehkä 200 vuotta olisi riittänyt, ehkä ei. Yhdysvaltojen Afganistanin seikkailu kesti pitempään kuin Vietnamin sota ja viisi kertaa pitempään kuin toinen maailmansota.

Spectator.org -sivustolla on käsitelty Yhdysvaltojen ”nation-building” -harjoitusta ja Afganistanin sotilasoperaation pitkää kestoa. Sivusto siteeraa Henry Kissingeriä, jonka mukaan Afganistanin hajanaisuus, maan eri alueiden maantieteellinen eristyneisyys ja heimoyhteiskunta olivat merkittäviä esteitä Yhdysvaltojen tavoitteiden toteutumiselle.

Kissingerin mukaan vikaa oli myös amerikkalaisissa itsessään. Sotilaalliset tavoitteet olivat liian ehdottomia ja vaikeasti saavutettavissa. Poliittiset tavoitteet taas olivat liian abstrakteja ja vaikeasti tavoitettavissa. Molempia yhdistää toisiinsa epäonnistuminen. Yhdysvallat on joutunut konflikteihin, joilla ei ole määritettyä päätepistettä. Maan sisäiset poliittiset kiistat ovat lisäksi vieneet konfliktilta yhteisesti hyväksytyn tarkoituksen.

Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden lopetti Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon Afganistanissa. Toteutus oli amatöörimäinen ja häpeäksi niin presidentille kuin sotavoimien johdolle. Jopa amerikkalaisten demokraateille uskollinen valtamedia uskalsi arvostella Bidenin toimintaa. Osa valtamediasta taas on yrittänyt saada Bidenin johdolla toteutetun operaation näyttämään ennennäkemättömän sankarilliselta.

Todellisuudessa Biden ja Yhdysvaltojen sotavoimat hoitivat vetäytymisen amatöörimäisesti, mikä johti ihmishenkien menetykseen. Amatöörimäisyydessään Biden eroaa kolmesta edeltäjästään, joista yksikään tuskin olisi vastaavaan syyllistynyt. Bidenin hallinnon toiminta ansaitsee kuitenkin oman blogikirjoituksensa.

sunnuntaina, elokuuta 01, 2021

Yle Päivi Räsäsen kimpussa

 


Pravda oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean pää-äänenkannattaja. Pravda tarkoittaa suomeksi totuutta mutta useimmat neuvostokansalaiset tiesivät, että Pravda ei kertonut totuutta vaan puolueen keskuskomitean hyväksymän totuuden. Saadakseen totuuden selville neuvostokansalaisen piti lukea läpikotaisin valheellista juttua rivien välistä.

Ylen toimittaja Merja Niilola on kirjoittanut Pravda-artikkelin. Siinä on käytetty toimittajien perinteistä valehtelua, vääristelyä ja valikoivaa asiantuntijoiden käyttöä, jotta todellisuudesta saataisiin välitettyä kohteen kannalta mahdollisimman negatiivinen kuva.

Päivi Räsänen vaikuttaa median kautta?

Todellisuudessa Ylen kommunistitoimittajat vihaavat Päivi Räsästä kuin ruttoa ja käyvät armotonta kampanjaa tätä vastaan. Niilolan Pravda-artikkelista lukijalle voi tosin välittyä sellainen kuva, että Räsänen ovelasti manipuloisi julkisuutta vaikuttaakseen tulevaan kiihotusoikeudenkäyntiin.

Niilola on kaivanut jostakin päivystävän dosentin, joka kertoo juuri sen, mitä Niilola haluaa kuulla:

” Apulaisprofessori Tatu Hyttinen Turun yliopistosta pelkää, että oikeuden käyminen mediassa horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa.”

”Myös Yhdysvalloissa Räsäsen puolesta järjestetyt tukimielenosoitukset kummeksuttavat.”

Tatu Hyttiselle ei jostain syystä juolahda mieleen, että Räsäsen oikeudenkäynti itsessään horjuttaa tuomioistuinten arvovaltaa. Kun ihmisiä aletaan viemään oikeuteen Raamatun siteeraamisesta, mielettömyydessä ollaan menty jo huomattavan pitkälle.

Myös Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen lainaa arvovaltaansa Räsäsen parjaamiselle:

” Ei ole koskaan hyväksi, että oikeudenkäyntejä aletaan käydä julkisuuden kautta.”

Jostain syystä Ylen toimittaja Merja Niilolan parjausartikkeli ei edusta julkisuuden kautta vaikuttamista Tolvasen silmissä. Lisäksi varsinainen ongelma ei ole oikeudenkäynnin puinti julkisuudessa vaan se, että tällainen oikeudenkäynti ylipäänsä käydään. Se antaa erittäin huonon kuvan suomalaisesta sananvapaudesta.

Toimittaja Niilola suhtautuu myös negatiivisesti Räsäsen oikeuteen puolustaa itseään.

” Päivi Räsänen on nyt lisännyt vettä somemyllyyn ja vaatinut medialle lähettämässään tiedotteessa, että käräjäoikeus jättää hänen raamatunlauseista koostuvan ja syytteeseen johtaneen twiittiinsä tutkimatta.”

Erityistä närkästystä herättää se, että ”äärioikeisto” on liittynyt Räsäsen tukijoukkoihin. Toimittaja ei luonnollisesti mainitse, mihin tahoon tällä äärivasemmiston yleisesti käyttämällä haukkumasanalla tällä kertaa viitataan.

Julkisuudessa ehkä äänekkäimmin sananvapautta on puolustanut toimittaja Ivan Puopolo. Ehkä hänkin on nyt äärioikeistoa, koska hän on puolustanut Räsäsen sananvapautta. Toinen Räsäsen sananvapauden puolustaja on ollut vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä. Sekä Puopolon että Niemelän aatteellinen lähtökohta on klassinen liberalismi, joka siis tarkoittaa eri asiaa kuin vasemmistoliberalismi, joka ei ole liberalismia ollenkaan.

Matti Tolvanen tölväisee vielä lopuksi Räsästä:

” Ei varmasti ole Räsäsenkään edun mukaista, että tämä joukko [ääriokeisto] lähtee mukaan hänen tukikampanjaansa.”

Tolvanen erehtyy. Se, että ”äärioikeisto” on Räsäsen puolella, ei ole varsinainen ongelma vaan se, että äärivasemmisto on päässyt määräämään sen, mitä tässä maassa saa sanoa ja mitä ei. Äärivasemmistoon lasken suurimman osan toimittajista.

Kummallisia näkemyksiä

Toinen Niilolan käyttämä päivystävä dosentti Tatu Hyttinen on myös närkästynyt asioiden julkisesta käsittelystä.

En pidä suotavana, että oikeutta käydään tämänkaltaisilla tiedotteilla.”

Minä taas pidän Räsäsen tiedotteita erittäin suotavina toisin kuin Hyttisen ilmiselvää sensuurinhalua.

Hyttinen sanoo, että tuomioistuinten legitimiteetti on arka asia: sitä joko on tai ei ole. Päätöksiin ei voida vaikuttaa, mutta vaikkapa trollaus ja vino someviestintä voi haperruttaa ihmisten luottamusta instituutioihin.”

Hyttinen on väärässä. Todellisuudessa jokainen sananvapausrikoksesta käytävä oikeudenkäynti heikentää luottamusta instituutioihin eikä se, että oikeudenkäynnistä ja sen perusteista puhutaan.

Perusteet ovat yksinkertaiset. Jos lausuma on omiaan aiheuttamaan halveksuntaa erityissuojelua nauttivaa kansanryhmää kohtaan, kyseessä on rikos. Pykälästä voi saada tuomion melkein kenelle tahansa, jos tahtoa löytyy riittävästi.

Pykälä on myös selkeä ajatusrikospykälä. Siinä kielletään mielipiteen lausuminen ääneen julkisesti. Räsäsen tapauksestakin löytyy kielletty mielipide. Se on Räsäsen Raamattuun perustuva käsitys homoseksuaalisuudesta syntinä.

Tatu Hyttinen on myös närkästynyt Räsäsen väitteestä, jonka mukaan oikeudessa olisi kyse Raamatun tulkinnasta. Tämä on kummallista, koska yksi Räsäsen syytteistä perustuu twiittiin, jossa siteerataan Raamattua. On päivänselvää, että tämän kieltäminen on ongelmallista uskonnonvapauden kannalta.

Oikeus arvioi sitä, täyttävätkö tietyt ilmaukset kiihottamisrikoksen rikostunnusmerkistö. Rikosasioissa kukaan ei joudu nyt eikä tulevaisuudessa perustelemaan uskontoaan tai Raamatun jakeita tuomioistuimessa.”

Hyttinen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Oikeudenkäynnissä on kyse Raamatun siteeraamisesta, vaikka Hyttinen sanoisi mitä. Räsänen on kristitty ja hänen moraalinsa perustuu Raamatun opetuksiin. Jos Raamatun siteeraamisesta tulee tuomio, homoseksuaalisuutta ei saa enää kutsua Jumalan tahdon vastaiseksi. Mahdollisella tuomiollaan tuomioistuin puuttuisi uskonnonvapauteen ennennäkemättömällä tavalla.

Räsäsen oikeudenkäynnin voi myös nähdä uuden ja vanhan uskonnon välisenä kamppailuna. Vasemmistolainen korvikeuskonto identiteettipolitiikkoineen syrjäyttää perinteisen kristillisyyden ja tekee siitä vähitellen kiellettyä.

Tai ehkä totalitaristinen kontrolli vain kuuluu niin olennaisena osana vasemmistolaisuuteen, että kyseessä on vakiintunut toimintamalli. Mene ja tiedä.

Niilolan käyttämät päivystävät dosentit puolustavat kaunopuheisesti tuomioistuimen arvovaltaa. Näin tehdessään he puolustavat sellaista, jota ei voi puolustella, eli kansalaisen perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden tukahduttamista.

 

 

maanantaina, heinäkuuta 26, 2021

Korona ja pelolla hallitseminen


 

Kuuntelin Triggernometry- podcastin jakson, jossa brittiläinen journalisti Laura Dodsworth kertoi, että Britanniassa hallitus turvautui pelonlietsontaan maaliskuussa 2020, kun se pelkäsi, että kansalaiset eivät noudata koronarajoituksia eivätkä hyväksy ulkonaliikkumiskieltoja.

SPI-B on Britanniassa alakomitea, joka antaa tietoja hätätilanteiden neuvonantajaryhmälle. Eräs SPI-B:n jäsen kertoi Dodsworthille, miten hallitus oli tietoisesti lietsonut pelkoa ja että  pelon käyttö on ”dystooppista”. Hän totesi:

”Pelon käyttö on ehdottomasti ollut eettisesti kyseenalaista. Lopulta se kostautui, kun ihmisten pelko kasvoi liian suureksi.”

Toinen SPI-B:n jäsen kertoi olevansa hämmästynyt, miten käyttäytymispsykologiasta on tehty ase pandemian aikana. Psykologit eivät havainneet, milloin se lakkasi olemasta hyväntahtoista ja muuttui manipulatiiviseksi. Heillä on liikaa valtaa ja he ovat juopuneet siitä.

Konservatiivien kansanedustaja Steve Baker, joka kuuluu puolueensa koronasta toipumisryhmään sanoi:

”Jos on totta, että valtio päätti pelotella kansalaisia, jotta saisi nämä noudattamaan sääntöjä, mieleen tulee kysymys, millaisseen yhteiskuntaan me pyrimme."

”Jos vastaan rehellisesti, että pelkäänkö hallituksen politiikan vievän meidät kohti totalitarismia,vastaus on  ehdottomasti kyllä”

Pelkopropagandan strategia

Tässä artikkelissa Dodsworth kertoo, millaisia keinoja brittihallitus käytti pelon lietsontaan. Hänen mukaansa koko pandemian ajan hallituksen käyttämä kieli on muotoiltu siten, että se maksimoi huilen ja tottelevaisuuden. 23. maaliskuuta 2020 pitämässään puheessa pääministeri Boris Johnson lietsoi pelkoa puhumalla ”näkymättömästä tappajasta” ja mainitsi puheessaan, että ihmisiä tulee kuolemaan. Briteille kerrottiin, että sääntöjä noudattamalla pelastetaan tuhansia ihmishenkiä.

Brittihallitus on käyttänyt viestintään yli 184 miljoonaa puntaa. Lähestymistapa perustui kahteen asiaan:

”1. Riskin demokratisointi”

 ”2. Yksilöiden toinen toisilleen aiheuttamien riskien korostaminen”

Ensimmäistä lähestymistapaa hyödynnettiin kertomalla, että koronavirus on vaarallinen kaikenikäisille. Aikanaan 1980-luvulla AIDSin vaarallisuutta liioiteltiin väittämällä, että 10 vuoden päästä jokainen tuntee jonkun, joka on kuollut kyseiseen tautiin. Näin vältyttiin leimaamasta yhtä tiettyä ryhmää ja sitä kautta tulevia syytöksiä syrjinnästä.

Dodsworthin mukaan vielä yleisempi lähestymistapa oli korostaa riskejä, joita yksilöt aiheuttavat toisilleen. Tämä näkyi selkeimmin julistesarjassa, jonka yhdessä julisteessa oli isoilla kirjaimilla teksti:

”JOS MENET ULOS, VOIT LEVITTÄÄ SITÄ.

”IHMISIÄ KUOLEE”

Julisteen taustalla on NHS:n hoitaja täydessä maskivarustuksessa.

Viesti on selkeä: Olet vaarassa mutta vielä tärkeämpää on se, että olet itse vaarallinen.

Hallituksen kampanjassa käytettiin isoja lukuja, jotka hallitus ja terveysviranomaiset olivat valinneet huolen maksimoimiseksi. Päivittäiset kuolemat raportoimiin mainitsematta kontekstia eli sitä, että noin 1600 ihmistä kuolee Britanniassa joka päivä. Sairaalapotilaiden määrä raportoitiin mutta ei paranemisia tai sairaalasta poistumisia.

Britanniassa (kuten myös Suomessa) yleisimmin käytetty tunnusluku oli PCR-testillä todennettujen tartuntojen määrä. Tartunta ei luonnollisesti ollut sama kuin tautitapaus, joka olisi edellyttänyt testin lisäksi sairauden oireita.

Jatkuva pelottelu johti siihen, että ihmiset alkoivat etsiä syntipukkeja niistä, jotka eivät noudattaneet. Media käytti termejä kuten ”kovidiootti”,  ”itsekäs hölmö” tai ”isoäidintappaja.”

Sulkujen vastustajia alettiin kutsua ”sulkuskeptikoiksi” (lockdown sceptics), joka myöhemmin muuttui ”denialistiksi”, jotta epäilijät saataisiin näyttämään hassahtaneilta hölmöiltä.

Hallituksen sulkujen uhmaamisesta sai suuret sakot. Esimerkiksi karanteenin uhmaamisesta tai yksityisten juhlien järjestämisestä saattoi saada 10 000 punnan sakon. Rangaistuksen pelko esti aiemmin normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ja teki kansanterveydestä rikosoikeusasian.

Pitkään jatkuneilla sulkutoimilla oli merkittävä vaikutus kansalaisten mielenterveyteen. Jopa 1,5 miljoonan britin arvioidaan tarvitsevan mielenterveyspalveluja sulkutoimien takia.

Sulkutoimet ovat myös saaneet ihmiset pelkäämään toisiaan. Ihmiset ovat viruksen välittäjiä. Emme enää luota arvostelukykyymme siinä, miten hallitsemme elämäämme. Emme tiedä, ketä uskaltaisi halata ja kenelle voisi lainata lusikkaa.

Artikkelinsa lopuksi Dodsworth toteaa:

"Käyttäytymispsykologian soveltaminen ja pelon lietsonta kertovat hallituksesta, joka on luopunut luottamuksesta ja läpinäkyvyydestä. Elintärkeä osa toipumista on palauttaa luottamus ja läpinäkyvyys.Tämä tapahtuu vain, jos olemme rehellisiä taktiikoista, joita käytettiin, ja niiden vaikutuksista ja eettisistä ulottuvuuksista."

Entä Suomessa?

Tietoinen pelkopropagandan käyttö selittää hyvin, miksi Britanniassa ja muualla anglosaksisessa maailmassa turvauduttiin koronan torjunnassa ankariin sulkutoimiin, joilta Suomessa ollaan osittain vältytty.

Pääministeri Johnson on myös kehunut sulkutoimia, joiden hän katsoo omalta osaltaan vaikuttaneen koronapandemian laantumiseen.

Suomessa merkittävin sulkutoimi oli Uudenmaan sulku keväällä 2020. Kyseisen toimen hyödyt jäivät laihoiksi mutta sillä oli ainakin yksi vaikutus. Monet maakuntien ihmiset tekivät Uudenmaan asukkaista syntipukkeja koronapandemiaan.

Suomessa THL:n edustajat eivät ole erityisemmin liioitelleet koronan vaarallisuutta. Sen sijaan jotkut median haastattelemant terveydenhuollon edustajat (esim. HUS:n Asko Järvinen) ovat mediahaastatteluissaan usein lietsoneet pelkoa tautia kohtaan joko tahallaan tai tahattomasti.

Myös Suomessa tartuntaluku on se, jota media innokkaimmin raportoi. Näin on siitä huolimatta, että tartuntaluku ei kerro sairastuvuudesta mitään varsinkin, kun PCR-testiä pidetään epäluotettavana. Pahiten pelotteluun syyllistyneitä medioita ovat oman kokemukseni perusteella Iltasanomat ja MTV Uutiset.  Hyvänä esimerkkinä median pelkopornosta voi mainita tämän artikkelin, jossa IS kertoo Intiassa havaitusta sieni-infektiosta. ”Musta sieni” on tuossa toista kertaa otsikoissa. Sen relevanssi suomalaiselle lukijalle on lähes olematon.