Todellisuutta fiktion kautta

Yhdysvalloissa vasemmistolaiset ja feministit ovat osoittaneet mieltä vastustaakseen Donald Trumpin hallintoa ja erityisesti Brett Kavanaughin nimitystä korkeimman oikeuden tuomariksi pukeutumalla Handmaid’s Tale tv-sarjasta tuttuun asuun.

Toki monelle voi tulla mieleen, että Gilead-nimellä sarjassa kuvatun teokratian ja Trumpin hallinnon rinnastaminen ylittää kohtuuden rajat ja että Gilead ei ole millään tavalla kuviteltavissa oleva tulevaisuudenkuva. Sen sijaan se kuvaa nykyisyyttä monessa islamilaisessa maassa, mutta protestoijat eivät tätä tunnu ymmärtävän.

Aikakoneella tulevaisuuteen

Itsekin ajattelin kuvata todellisuutta elokuvien kautta käyttämällä esimerkkinä b-luokkaa edustavia ja vähän sitä parempia science fiction elokuvia. Brittiläinen H.G. Wells julkaisi vuonna novellin Aikakone, jossa päähenkilönä toimiva viktoriaanisen ajan herrasmies rakentaa aikakoneen ja matkustaa tulevaisuuteen. Samalla Wells ensimmäisenä popularisoi aikamatkustuksen, jota on sen jälkeen nähty usein fiktiossa mutta ei koskaan todellisessa maailmassa.

Vaikka 1800-luvun loppupuolella elettiin länsimaisen sivilisaation huippukautta, Wellsin tulevaisuudenkuva on yllättävän pessimistinen. Aikamatkaaja pysähtyy matkallaan vuoteen 802 701 ja havaitsee maailman muuttuneen. Hän kohtaa Eloi-nimisen kansan, joka nauttii pääosin hedelmistä koostuvaa ravintoa ja elelee huolettoman tuntuista elämää. Aikamatkaaja tarkkailee Eloi-kansaa edelleen ja havaitsee, että he pelkäävät pimeää ja erityisesti kuuttomia öitä.

Palattuaan aikakoneelle hän huomaa sen kadonneen. Hän kohtaa Morlock-nimisen toisen ihmisrodun edustajia, jotka ovat rakentaneet maan alle koneita ja teollisuutta. Näin hänelle selviää, miksi Eloit elelevät yltäkylläisyydessä tekemättä töitä. Aikamatkaaja päättelee, että joutilaan luokan edustajista on tullut saamattomia Eloi-ihmisiä ja alistetun työväenluokan edustajista morlockeja.

Kun aikamatkaaja huomaa morlockien saalistavan Eloi-ihmisiä ruuaksi, hän ymmärtää, että kyse ei ole luokkaristiriidoista vaan maatilanpitäjän ja karjan välisestä suhteesta. Aikamatkaaja järkeilee, että älykkyys syntyy vaaran tunteen tuloksena. Ilman haasteita elävät Eloi-ihmiset ovat menettäneet ihmiskunnan huippuaikojen hengen, älykkyyden ja fyysisen kunnon.

Kun palataan nykyaikaan, ei voi välttyä vertaamasta Eloi-ihmisiä modernin hyvinvointivaltion alkuperäisasukkaisiin. He ovat tottuneet elämään turvallisessa yhteiskunnassa, jossa valtio huolehtii ihmisistä kehdosta hautaan. He ovat myös tottuneet luottamaan toisiin ihmisiin. Kun valtio suuressa viisaudessaan ryhtyy asuttamaan maata väkivaltaisista yhteiskunnista tulleilla muukalaisilla, luottamus ja turvallisuus katoaa ja länsimaiset Eloi-ihmiset ovat kyvyttömiä puolustautumaan.

Palkoihmiset

Myöhemmin mm. Likainen Harry -elokuvasta tuttu Don Siegel ohjasi vuonna 1956 elokuvan Ruumiinryöstäjät (Invasion of the Body Snatchers). Siinä ulkoavaruudesta tulleista itiöistä kasvaa palkoja, jotka tuottavat tarkan kopion elävästä ihmisestä. Kun palko kypsyy, se kopioi itseensä sen lähistöllä nukkuneen oikean ihmisen fyysiset piirteet, muistot ja persoonallisuuden. Palkoihmiset eivät kuitenkaan kykene inhimillisiin tunteisiin. Elokuvassa kuvitteellisessa Santa Miran kaupungissa elävä lääkäri pääsee jyvälle palkoihmisten maailmanvalloitussuunnitelmista ja yrittää pysäyttää ne.

Ohjaaja Siegel ja tuottaja Jack Finney kielsivät, että heidän teoksessaan olisi ns. poliittisia konnotaatioita, mutta monet halusivat nähdä elokuvan McCarthyn ajan vertauskuvana aivan kuten monet haluavat nähdä Handmaid’s Tale -sarjan Trumpin Amerikan kuvauksena.

Nykyajan näkökulmasta palkoihmiset ovat ennemminkin moderneja suvaitsevaisia liberaaleja, joilla ei ole omia ajatuksia vaan valmiiksi pureskellut poliittisesti korrektit mielipiteet. Palkoihmiset menevät virran mukana eikä heillä ole kykyä tai halua itsenäiseen ajatteluun.

Pahan kehä

John Carpenterin vuonna 1988 ohjaama Pahan kehä (They Live) on tämän kirjoituksen kolmesta elokuvasta selkeästi poliittisin. Carpenter ei pitänyt Reaganin Amerikan populaarikulttuurin ja politiikan kaupallistumisesta, mikä näkyy selkeästi filmissä.

Päähenkilö John Nadaa esittää ammattilaispainija Roddy Piper, jossa ohjaajan sanoin eletty elämä näkyy päälle päin. John Nada on kulkuri, joka saapuu suurkaupunkiin etsimään töitä. Nada uskoo amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että jokaiselle on tarjottu mahdollisuus parempaan elämään.

Hän kuitenkin huomaa vähitellen, että säännöt ovat muuttuneet. Maailmaa hallitsevat ulkoisen olemuksensa ihmisiltä kätkeneet muukalaiset, jotka manipuloivat ihmisiä kuluttamaan, sopeutumaan ja hyväksymään vallitseva asiaintila massamedian alitajuntaan vaikuttavien viestien avulla.

Havaittuaan tilanteen Nada ei luovuta vaan pyrkii vaientamaan ihmisiä manipuloivan tv-lähetyksiin kätketyn signaalin.

Vaikka Carpenterin tähtäimessä oli Reaganin Amerikka, elokuvan muukalaiset voi nykyajan valossa nähdä globalisteina, jotka ajavat kansallisvaltioita alas yhteistoimintamiehinä toimivien poliitikkojen avustuksella. Tavallisen ihmisen osaksi jää vain sopeutuminen ja jatkuva kuluttaminen ilman poliittista vaikutusvaltaa.

Fiktiivisestä teoksesta voi nauttia täysillä viihteenä piittaamatta sen muista ulottuvuuksista. Toisaalta hyvä fiktio stimuloi myös muunlaista ajattelua eikä aina samaan suuntaan kuin teoksen tekijä on tarkoittanut.

Suvaitsevaiston jihad tiernapoikia vastaan

Äskettäin Stockmann-tavarataloketju veti pois henkilökunnan tekemän tiernapoikaesityksen, koska se sai muutamalta kirjoittajalta negatiivista palautetta. Tiernapoikaesityksessä ongelmaksi koettiin erityisesti se, että murjaanien kuningasta esittävän hahmon naama oli mustattu eli kyseessä oli ns. ”blackface”.

Blackface eli se, että valkoihoinen näyttelijä esittää tummaihoista roolihahmoa värjäämällä kasvonsa mustaksi on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan yksiselitteisesti rasistista. Tiernapojat-esitys itsessään ei ole rasistinen mutta ”blackface” on sellainen aina asiayhteydestä riippumatta.

Tiernapojat ei kohteena  ensimmäistä kertaa

Tiernapoikien ”blackface” ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa negatiivisen huomion kohteena vaan jo muutamana aiempana jouluna asia on saanut vihervasemmistolaisilta itseään suvaitsevina pitäviltä negatiivista huomiota osakseen.

Esimerkiksi tässä kirjoituksessa feministi, tutkija ja opettaja nimeltään Minja Koskela arvostelee Tiernapojat-esitystä. Koskela siteeraa julkisuudessa paljon esillä ollutta somali Maryam Abdulkarimia, joka ”kiteyttää”:

” Jos valkoinen näyttelijä esittää mustaa ihmistä  tekeytyen mustaksi, kytkeytyy se blackface-perinteeseen, joka on perustunut vallan väärinkäyttöön, sortoon ja alisteisessa asemassa olevien tilanteelle ja ominaisuuksille nauramiselle. Suomen konteksti ei nollaa blackfacen historiaa. Vähemmistöistä on tehty karikatyyreja.”

Suomalaisessa historiallisessa kontekstissa Tiernapojat-esitystä ei voi edes lennokkaalla mielikuvituksella liittää vähemmistöihin kohdistuvan vallan väärinkäyttöön. Tämä ei luonnollisesti riitä mihinkään, kun on kyse yhteiskuntamme kaikkein suvaitsemattomimmista poliittisen korrektiuden valvojista. Minja Koskelan aatteellinen lähtökohta tulee lukijalle selväksi seuraavasta sitaatista:

” Mutta jos perinteet eivät muokkaannu sellaisiksi, että ne sopisivat yhä moninaisempaan nyky-Suomeen ja eivät olisi esimerkiksi rasistisia, niin en ymmärrä, mikä niiden paikka on koulussa. Lisäksi kasvattajien on jo ihan lakisääteisistä syistä oltava kiinnostuneita siitä, että uusi opetussuunnitelma ohjaa koulua entistä vahvemmin kohti tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta voimavarana.”

Lukijalle lienee selvää, että perinteiden muokkaaminen koskee vain valkoihoista kantaväestöä, ei vähemmistöjä itseään. Tämä käy ilmi erityisesti vaikeudesta keskustella mistä tahansa vähemmistön omasta perinteestä, joka on yksiselitteisesti vastenmielinen ja joissakin tapauksissa rikollinen. Viittaan tällä somaliväestön keskuudessa yleiseen naisten sukuelinten silpomiseen. Tiernapoikien ”blackface” vaikuttaa tuon rinnalla varsin vaatimattomalta rikkomukselta.

Mitä tulee monikulttuuriin, se itsessään aiheuttaa näitä kulttuurien kohtaamisongelmia, joita kiihkomieliset vihervasemmistolaiset ratkaisevat tekemällä kantasuomalaisten harmittomista perinteistä epäilyttäviä ja likaisia.

Vihervasemmiston ylimielisyydestä kertoo se, että he olettavat ”blackfacen” olevan todistetusti ja itsestään selvästi rasistinen, vaikka rasistisuus perustuu subjektiiviseen tulkintaan ja siihen, että joku ehkä voi loukkaantua siitä. Kukaan järkevä ihminen ihonväristä riippumatta ei loukkaannu Tiernapojista sen jälkeen, kun hänelle on selitetty perinteen historiallinen ja uskonnollinen tausta. Mikäli näin tapahtuu, loukkaantumisen täytyy olla tietoista ja luonteeltaan ideologista. Länsimaisen vasemmistoliberaalin kohdalla kyse lienee oman moraalisen ylivertaisuuden todistamisesta.

Identiteettipolitiikkaa

Markku Jokisipilä kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin, jossa hän analysoi identiteettipolitiikkaa, sen rantautumista Suomeen ja vaikutuksia Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Kirjoitus on erittäin hyvä ja itsessään lukemisen arvoinen. Puutun kuitenkin muutamaan kohtaan ja erityisesti kysymykseen, parantaako identiteettipolitiikka oikeasti vähemmistöjen asemaa vai onko vähemmistöjen menestymisessä ja menestymättömyydessä kyse kenties jostain muusta.

Identiteettipolitiikassa vähemmistöt kilpailevat uhristatuksella. Tällöin valkoihoisella kantaväestöllä ei ole muuta roolia kuin toimia sortoa kokeneiden vähemmistöjen sylkykuppina, jonka syyksi kaikki todelliset ja kuvitellut vääryydet voidaan panna. Identiteettipolitiikan tuoma statuksen nousu ei perustu vähemmistön todelliseen nousuun vaan katkeruuteen menneistä vääryyksistä ja niiden jatkuvaan esillä pitämiseen. Jokisipilä näkee aivan oikein identiteettipolitiikan kyynisen hyväksikäytön mahdollisuudet:

” Raadollisemmin ajateltuna identiteettikysymykset tarjoavat myös erinomaisen poliittisen agendan, koska ne asemoivat käyttäjänsä automaattisesti hyvän puolelle kaikkea sortoa vastaan.”

Identiteettipolitiikan juuret löytyvät postmodernista filosofiasta, joka taas on syntynyt taloudellisen marxilaisuuden epäonnistumisesta. Reaalisosialismin epäonnistumista ei 1960-luvulle tultaessa enää voitu selittää parhain päin ja uudet lupaavat sosialismikokeilut kolmannessa maailmassa osoittautuivat yksi kerrallaan samanlaisiksi väkivaltaisiksi tyrannioiksi kuin niiden varhaisemmat esikuvat. Vasemmistolle jäi jäljelle enää etninen, rodullinen ja sukupuolinen identiteetti, joiden avulla se kykeni pitämään yllä sortomytologiaa.

Postmodernissa ajattelussa on ensisijaisesti kyse identiteettiryhmien keskinäisistä valtasuhteista ja niiden tasaamisesta, joka tapahtuu aina hegemonisen ryhmän kustannuksella. Tasaaminen koskee kaikkia yhteiskunnan osa-alueita eikä mikään elämän alue ole turvassa silloin, kun lisätään ”monimuotoisuutta”. Ideologian mukaan valtasuhteiden tasoittaminen johtaa parempaan ja ”tasa-arvoisempaan” yhteiskuntaan. Käytännössä tämä tapahtuu syrjimällä niitä ihmisryhmiä, joiden väitetään menestyvän yhteiskunnassa valta-asemansa ansiosta, eli käytännössä valkoisia heteroseksuaalisia miehiä. Luonnollisesti mitään todisteista yhteiskunnan muuttumisesta paremmaksi identiteettipolitiikan avulla ei ole ideologian kannattajien uskontunnustusten lisäksi.

Miksi hulluus voittaa aina?

Helsingin Sanomien Nyt-liite yritti jutussaan pukea blackfacen rasistisuuden pseudotieteelliseen kaapuun. Feministi ja Helsingin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Sari Näre selittää asian näin:

” Monelle valkoinen esittämässä Murjaanien kuningasta voi assosioitua esimerkiksi pohjoisamerikkalaiseen perinteeseen, jossa blackfacella on vahva yhteys kolonialismiin, orjuuteen ja valkoiseen ylivaltaan. Stockmannin asiakaskunta on kansainvälistä, eikä kaikille tiernapoikaperinne ole välttämättä erityisen tuttu. Se pitää tajuta.”

Eli joillekin voi tulla sellainen tunne, että tiernapojat on rasistinen.

Entinen kommunisti ja Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen esittää parannuskeinona blackfacesta luopumista:

” Esityksen uudelleensanoittaminen ja henkilöhahmojen vaihtaminen ei vaadi kovin suurta mielikuvitusta.”

Mietitäänpä hetki tuota Puurosen ehdotusta. Periksi antaminen on toki helppoa. Tiernapojat kuuluu joulun perinteisiin mutta valtaosalle ihmisistä kyseinen perinne ei ole millään tavalla olennainen osa joulua. Miksi siis mustaksi naamansa maalanneesta murjaanien kuninkaasta ei voisi luopua?

Toisaalta niille, jotka kuuluttavat blackfacen itsestään selvää rasistisuutta, asia on aatteellisella tasolla tärkeä. Voidaan jopa puhua uskonnollisen kultin kaltaisesta ryhmästä, joka edustaa melko pientä vähemmistöä, ehkä muutamaa prosenttia suomalaisista.

Kyseessä on kuitenkin ns. periaatteistaan tinkimätön vähemmistö, josta Nassim Taleb kirjoittaa Medium-sivustolla. Tällainen vähemmistö voi täydellisellä tosikkomaisuudellaan ja kompromissihaluttomuudellaan pakottaa asenteiltaan joustavan enemmistön alistumaan vaatimuksiinsa. Näin suvaitsemattomasta vihervasemmistosta tulee yhteiskunnallisen moraalin määrittäjä.

Monet sosiaalisessa mediassa ovat närkästyneet Stockmannin johdon toiminnasta tapauksen yhteydessä. Toisaalta kannattaa muistaa, että Stockmann on liikeyritys eikä sen keskeisiin tehtäviin kuulu keskustelu yhteiskunnallisesti tulenaroista asioista. Sen kannalta on järkevää antautua ja näin vetäytyä keskustelusta. Jos yhtiö ei olisi toiminut näin, sen johto olisi viikkokaudet joutunut selittämään valtamediassa, kuinka se hyväksyy rasistisen blackfacen. Selitykset olisivat mediamylläkässä kaikuneet kuuroille korville.

Vesa Puurosen ehdotus ei siis ole mikään järkevä kompromissi vaan ehdoton antautuminen vihervasemmiston harjoittaman painostuksen edessä ja moraalin määrittelyvallan luovuttaminen vihreiden nuorten opiskelijajärjestön kaltaisille elimille. On erittäin epätodennäköistä, että ensi jouluna Tiernapojat-näytelmissä nähdään montaakaan mustaksi maalattua naamaa.

Suvaitsematon antirasistiseksi itseään väittävä lobby ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä eikä kyseessä ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään voitto moraalin määrittelijöille. Monet saattavat muistaa, kuinka Musta pekka -korttipeli muuttui yhtäkkiä Pekka-peliksi tai kuinka Fazerin lakupaperien tumma naama yhtäkkiä muuttui abstraktiksi kuvioksi.

Vihervasemmiston vastustaminen ei ole kivaa. Siinä joutuu kestämään jos jonkinlaisia syytöksiä rasismista, fasismista ja äärioikeistolaisuudesta. Se, joka vastustaa vihervasemmiston tavoitteita, edustaa heidän retoriikassaan absoluuttista pahuutta eikä ansaitse minkäänlaista armoa.

Itse olen sitä mieltä, että suomalaisia perinteitä arvostavien kannattaa puolustaa niitä, vaikka yksittäinen asia itsessään ei olisi niin merkittävä. Määrittelyvallan käyttö ei lopu antautumalla vaan sitä pitää aktiivisesti vastustaa ja tarvittaessa käyttää suoraa puhetta. Kannattaa myös muistaa, että vihervasemmistolle kyse on vallasta, ei vähemmistöjen puolustamisesta.

Sillisalaattia - osa I

En ole lopettamassa blogia, mutta muiden kiireiden takia sen päivittäminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle. Nyt kuitenkin lopetan kirjoitustauon toistaiseksi ja yritän päästä takaisin viikottaiseen kirjoitustahtiin.

Sananvapaus

Vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade tekee Twitterissä taitavaa ja purevaa satiiria poliittisen poliisin vihapuhejahdista. Välillä todellisuus muuttuu niin absurdiksi, että Vihapuhepoliisilla on vaikeuksia pysytellä mukana.

Helsingin poliisi tiedotti äskettäin palkanneensa uudeksi nettipoliisiksi ylikonstaapeli Teemu Hokkasen, jonka tehtävänä on puuttua nettirikoksiin ja korjata somessa esiintyvää väärää tietoa. Hokkanen totesi pontevasti:

” Samalla tavalla kuin poliisi pyrkii olemaan kaupungilla läsnä siellä missä tapahtuu ja poliisia tarvitaan, pyrkii poliisi olemaan myös verkossa siellä missä tarvitaan ‒ opastaen ja ennaltaehkäisten rikosten ja häiriöiden syntymistä. Näin toimitaan myös vihapuheen kohdalla.”

Tätä ei olisi vielä muutama vuosi sitten pystynyt kukaan keksimään omasta päästään. Uuden nettipoliisin ja parodiapoliisi Keijo Kaarisateen twiittauksia on vaikea erottaa toisistaan. On mieletöntä verrata oikean poliisin kenttätyötä ja nettipoliisin toimintaa keskenään ja kuvitella, että nettipoliisin toiminta olisi samalla tavalla normaalia kuin ihmisten keskuudessa tapahtuva järjestyksenvalvonta.

Hyvin nopeasti selvisi, että Hokkanen oli edellisissä Eduskuntavaaleissa vihreiden ehdokkaana. Polpo on siis olemassa ja sen tehtävä on valvoa postmodernia käsitystä sananvapaudesta, jonka mukaan sanomisen vapaus on riippuvainen sanojan viiteryhmästä. Twiitissään Hokkanen totesi, että kiihottamislait on ensisijaisesti määritelty vähemmistöjen suojaksi ja perusteli tätä väitettään hallituksen esityksellä, joka annettiin vuonna 2010 eli edellisellä kerralla, kun illmanistista sananvapauskäytäntöä kiristettiin.

Itse olen seurannut ”sananvapausrikoksia” vähän yli 10 vuotta. Alkuaikoina kävi jo varhain selväksi, että laki ja sen soveltaminen loukkaavat kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä. Teon rangaistavuus on riippuvainen sekä loukkaajan viiteryhmästä että kansanryhmästä, jota vastaan kiihotetaan. Laki ei ole sama kaikille, vaikka monet edelleen uskovat näin.

Samalla tavalla pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tarkoitettu islamin suojeluun arvostelulta. Syynä tähän on muslimien muita uskonnollisia ryhmiä korkeampi väkivaltapotentiaali. Lain olemassaolo ja soveltaminen antavat ymmärtää, että islamin arvostelija on syyllinen muslimien väkivaltaisiin tekoihin. Tämä on juuri se, mihin Muslimiveljeskunta peitejärjestöineen pyrkii. Suomessa asia on saatu läpi viranomaisten ja poliittisten päättäjien yhteistyöllä lähes ilman minkäänlaista muslimien taholta tullutta painostusta ja suostuttelua.

Laajamittainen muslimien maahanmuutto lisää turvattomuutta ja väkivallan uhkaa. Virallisen Suomen edustajat kääntävät kuitenkin asiat päälaelleen syyttämällä tästä uhasta kantaväestön edustajia, jotka puhuvat pahaa islamista ja muslimeista. Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen teki pari viikkoa sitten juuri näin ja syytti ”rasisteja” terrorismin ruokkimisesta. Tässä parhaita paloja:

” Syrjään sysätty ihminen katkeroituu helposti ja on altis kohde väkivaltaisten ääriliikkeiden värvääjille. Siitä ei hyvää seuraa.”

Luonnollisesti viranomaiset tekevät erittäin vähän ääriliikkeiden toiminnan estämiseksi ja ääriliikkeiden taustaideologian analysoimiseksi. Itse asiassa kaikkialla länsimaissa on lähes mahdotonta käsitellä islamilaista terrorismia ja sen taustalla vaikuttavaa islamilaista ylivaltaideologiaa ja sen Koraaniin, profeetan esimerkkiin ja islamin muihin pyhiin kirjoituksiin perustuvaa oikeutusta.

Sen sijaan niistä, jotka syyttävät ”radikalisoitumisesta” islamofobiaa tai ”rasisteja”, ei ole puutetta. Tällaiset ihmiset kuitenkin keskittyvät toissijaiseen ongelmaan ja unohtavat täysin ensisijaisen eli kasvavan muslimiväestön seurauksena lisääntyvän rikollisuuden, terrorismin ja turvattomuuden.

” Kiihottamisrikosten taustalla on aina rasistinen, toisten ihmisarvoa mollaava motiivi. Ei ole yli-ihmisiä ja ali-ihmisiä, on vain tasavertaisia ihmisiä.”

Tässäkin oletetaan liian paljon. Toiviainen ei monien muiden kaltaistensa tavoin ymmärrä, miksi ihmiset ovat vihaisia vallanpitäjille. He ovat vihaisia siksi, että vallanpitäjät ovat sallineet muslimien massamaahanmuuton ja kääntäneet selkänsä niille, jotka kärsivät tämän seurauksista. Monikulttuurin seuraukset näkyvät pahiten kaikkein köyhimpien suomalaisten arjessa. Varakkaammat taas joutuvat korkeiden verojen kautta maksamaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seuraukset. Syksyn 2015 maahanmuuttovyöryn kustannukset ovat olleet miljardiluokkaa ja kasvavat edelleen, kunhan perheenyhdistämisautomaatti toden teolla käynnistyy.

Kansalaismielipide eri Euroopan maissa kannattaa muslimien maahanmuuton lopettamista kokonaan. Englantilaisen Chatham  Housen tutkimuksen tulokset puhuvat selkeää kieltä ja ovat yhtä selkeästi ristiriidassa eurooppalaisen poliittisen eliitin tavoitteiden kanssa.

Lopuksi Toiviainen päästää suustaan todellisen pökäleen:

” Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät.”

Islamilaisista maista tulevat huonosti koulutetut ja usein lukutaidottomat maahanmuuttajat ajautuvat suurelta osin sosiaalisektorin asiakkaiksi ja heidän työllistymisedellytyksensä ovat heikot. Tästä ei voi syyttää vihapuhujia vaan sitä yhteiskuntaa, joka sallii yhteiskunnalle haitallisen maahanmuuton. Ns. vihapuhe on vain reagointia päättäjien hölmöilyyn eikä ongelma itsessään. Poliittinen eliitti tekee siitä ongelman, koska virheiden myöntäminen on sille liian vaikeaa.

New York, New York

Meidän tulisi olla kilttejä muslimeille, jotta he eivät radikalisoidu. Näin itseään moraalisesti muita parempina ihmisinä pitävät suvaitsevaiset meille kertovat. Mitä tapahtuu, jos yritämme olla kilttejä muslimeille?

Äskettäin New Yorkin Manhattanilla Uzbekistanista kotoisin oleva laillinen maahanmuuttaja nimeltään Sayfullo Saipov ajoi lavakuorma-autolla pyörätiellä kävelevien ihmisten päälle. Kahdeksan ihmistä kuoli ja tusinan verran loukkaantui.

Tekijä kajautti ilmoille perinteisen muslimien taisteluhuudon ”Allahu akbar”. Hän oli myös ISIS:in kannattaja ja ”radikalisoitunut” Yhdysvalloissa.

Virallisessa suvaitsevaisessa liturgiassa Allahu akbar on vain muslimien rukouksissa käytetty lausahdus tai yleinen kiitollisuuden osoitus. Voi se olla näitäkin. Kirjaimellisesti Allahu akbar kääntyy muotoon ”Allah on suurempi.”

Suurempi kuin mikä? No, tietysti suurempi kuin vääräuskoisten jumala. Vaikka lausetta yritetään selittää viattomaksi, se on historiallisesti aina ollut muslimien taisteluhuuto sodassa vääräuskoisia vastaan.

Kysymys kuuluukin, tuleeko meidän muslimien mieliksi teeskennellä, että Allahu akbar on vain nöyryyden osoitus mahtavan Allahin edessä vai tunnustaa lauseen perimmäinen islamin ylivaltaa korostava merkitys.

Nykyinen New Yorkin pormestari Bill de Blasio on vasemmistolainen. Hän lausui terrori-iskun jälkimainingeissa:

”Viimeinen asia, joka meidän pitäisi tehdä, on pyrkiä syyttämään asiasta kokonaisia ihmisjoukkoja, uskontoja tai kansakuntia. Se vain pahentaa tilannetta.”

Eli meidän pitää edelleen teeskennellä, että islam on pohjimmiltaan rauhan uskonto ja vain pieni vähemmistö on terroristeja. Meidän ei pidä keskustella, mistä islamilaisessa terrorismissa todellisuudessa on kyse.

Ehkä kuitenkin kannattaisi tunnustaa, että ongelma on islamilainen terrorismi. Kyseessä on uskonnollisesti perusteltu väkivalta, jota käytetään Allahin, Koraanin ja islamille määrätyn kohtalon nimissä.

Olemme tekemisissä islamilaisen ylivaltaideologian kanssa. Kun tämä tunnustetaan, voidaan miettiä, ketä siitä voidaan syyttää.

Terrori-iskun jälkeen kävi ilmi, että terroristi kävi palvomassa Allahia New Jerseyn Patersonissa sijaitsevassa moskeijassa.

Lyhyen aikaa 9/11-terrori-iskujen jälkeen amerikkalaiset viranomaiset pyrkivät valvomaan radikaalia islamia saarnaavia moskeijoita. Patersonin moskeija oli yksi New Yorkin poliisin harjoittaman valvonnan kohteista. Valvonta kuitenkin herätti vastustusta, koska sen väitettiin loukkaavan muslimien kansalaisoikeuksia. Niinpä se lopetettiin ja lopetuksesta vastasi suvaitsevaisuutta saarnaava pormestari Bill de Blasio.

Poliittinen vasemmisto haluaa miellyttää muslimeja, koska muuten nämä saattavat ”radikalisoitua”. Siksi poliittinen vasemmisto estää radikaalia islamia saarnaavien valvonnan, koska se ärsyttää muslimeja. Tämän seurauksena radikaalin islamin leviämistä ei estä kukaan. Sillä ei ole väliä, koska radikaalien muslimien tekemistä terroriteoista voidaan aina syyttää islamofobiaa ja vihapuhetta.