Essayah ja päiväkodin säännöt

 

Petyin aiemmin Markku Jokisipilään. Nyt tänään petyn poliitikkoon, jota olen aiemmin pitänyt jotakuinkin fiksuna ja asiallisena. MTV Uutisten mukaan Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah sanoo, että ketään ei saa nimitellä natsiksi tai mustaksi säkiksi. Nämä nimittelyt eivät oikein ole keskenään vertailukelpoisia. Ilmeisesti Essayah ei oikeasti ymmärrä, mistä on kyse, kun  puhutaan ”mustasta säkistä”.  En usko, että kukaan syytttää asiaintilasta säkkiin puettua naista itseään, jos hänet on siihen pakotettu. Säkillä tarkoitettaan tässä islamilaista kaapua kuten burkaa tai niqabia, jotka molemmat peittävät käyttäjänsä kasvot kokonaan. Tällainen tarkoittaa käytännössä, että jotkut ihmiset liikkuvat julkisilla paikoilla naamioituneina. Kasvot kokonaan peittävän asusteen kieltämisestä on ollut puhetta monissa maissa, joihin on kohdistunut maahanmuuttoa islamilaisista maista. Sveitsissä burkakielto meni läpi kansanäänestyksessä.

Kasvot kokonaan peittävän kaavun pitäminen ei siis ole mitenkään yleisesti hyväksyttyä kaikkialla. Itse asiassa kasvot kokonaan peittävä kaapu ei kuulu länsimaiseen kulttuuriin.

Sitä, missä määrin kaavun pitäminen on vapaaehtoista ja missä määrin pakotettua, on vaikea sanoa mitään.

Länsimaalaiselle, joka joutuu ympäristössään katsomaan kasvot peittävään kaapuun pukeutuneiden naisten näkeminen voi olla hämmentävää ja epämiellyttävää ja osoitus kulttuurin muuttumisesta huonoon suuntaan.

Se kertoo kulttuurista, jolla perheen ja suvun kunnia on riippuvainen perheen naisten sukupuolisiveellisyydestä.

Kun puhutaan nimittelystä, mustan säkin kohdalla kyse ei ole siitä vaan ”mustan säkin” arvostelun tulkitseminen nimittelyksi kertoo ymmärtämättömyydestä. Jälleen kerran poliitikko on enemmän huolissaan siitä, miten sanotaa kuin se mistä asiassa on kyse.

Valitettavasti Essayahin typeryys ei lopu tähän: ” Essayah kertoo pitävänsä hyvänä, että "kaksoisviestintä" ja muut mahdollisesti pinnan alla olleet asiat ovat nousseet Suomessa esille. Kaksoisviestinnällä viitataan siihen, että esimerkiksi pienelle joukolle äärioikeistoa ilmaistaan tukea symboleilla, joita suuri yleisö ei välttämättä havaitse.”

Essayah kuvittelee, että ”kaksoisviestinnästä on oikeasti jotakin todellista näyttöä eikä pelkästään sellaista, jonka toimittaja tai tutkija on kehittänyt amerikkalaisten esikuvien pohjalta omassa päässään. On täysin absurdia kuvitella, että Perussuomalaiset jotenkin hyötyisivät siitä, että he lähettävät salaisia viestejä uusnatseille.

Essayahilla on selvästikin vaikeuksia erottaa tosiasiat toimittajan sepitteestä.

Tosin Tuija Saresma, joka siis on tutkija, kirjoittaa seuraavaa

”Perussuomalaisille on tyypillistä on rasistinen viestintä ja  kaksoisstrategia”.

Olen ollut mukana maahanmuuttokriittisessä liikkeessä melko pitkään enkä ole koskaan havainnut mitään ”kaksoisstrategiaa”. Jos toimittajat ja tutkijat tuollaiseen uskovat, se kertoo, että heillä on todella alhainen käsitys Perussuomalaisten äänestäjistä. Äänestäjille ja jäsenille jaetaan hardcore-kamaa ja muille pehmoviestintää. Vain elämästä vieraantunut tutkija voi uskoa tuollaiseen.Tai ehkä kyse on siitä, että vasemmisto projisoi omia väkivaltaisia toimintatapojaan muihin, kuten Yhdysvalloissa. Jos jotakin kaksoisviestintää on olemassa, haluaisin kuulla siitä Perussuomalaisilta. En ole kuullut kaksoistiviestinnästä mitään enkä ole sellaista havainnut.

Essayah myös paheksui natsiksi nimittelyä. Tämä on aivan oikein tapauksissa, joissa kohde ei ole oikeasti natsi. Toisaalta hyvät tavat eivät välttämättä edellytä, että oikeaa uusnatsia kutsutaan kansallissosialistiksi.

Sana natsi tulee saksan kielen kansallissosialistia tarkoittavasta sanasta. Sanalla natsi on myös muita käyttötarkoituksia, joita Seura-lehti tässä esittelee.

Puhekielessä jonkin alan yli-innokasta kiihkoilijaa kutsutaan kyseisen alan ”natsiksi” kuten esimekiksi ”terveysnatsi” tai ”kielioppinatsi”.  Tämä ei tarkoita, että nimitellyllä henkilöllä olisi mitään kytköksiä natsismiin.

Sen sijaan, jos yritetään vihjailla, että joku henkilö olisi todellisuudessa natsi, silloin pitää olla asiasta todisteet, koska muuten nimittely menee kunnianloukkauksen puolelle. Valtamedian natsijahdin kohteeksi joutunut Vilhelm Junnila ei ole mikään natsi ja hän olisi ainakin teoriassa nostaa natsivihjailuista kunnianloukkauskanteen.

Poliittista oikeudenkäyttöä

Vuonna 2007 olin kovasti vihainen ja ehkä vähän naiivikin, kun kirjoitin tuolloisesta vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisesta, joka oli tehnyt tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Kuvittelin vielä, että Suomessa sananvapaus olisi tärkeä perusoikeus. Myöhempinä vuosina huomasin, että näin ei ollut. Moni kannatti toki sananvapautta puheissaan mutta käytännössä rajasi tiettyjen mielipiteiden esittämisen sananvapauden ulkopuolelle.

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli ennen Puumalaisen kautta vähemmistövaltuutettuna käytännössä maannut käyttämättä tai ainakin vähän käytettynä. Puumalainen haki inspiraatiota valtionsyyttäjä Mika Illmanin väitöskirjasta ”Hets mot folkgrupp” (2005), jossa Ilman linjasi periaatteet sananvapauden rajoittamiseksi. Periaate oli, että ajatella saa mutta ääneen ei saa lausua.

Myöhemmissä ”sananvapausrikoksiin” liittyvissä oikeudenkäynneissä, joissa Illman usein itsekin esiintyi, luotiin se jo vakiintuneeksi muodostunut nykypäivänäkin vaikuttava oikeuskäytäntö. Illman oli toki tunnistanut pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan väljäksi. Hänen tunnetuin sitaattinsa lienee tämä:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla on lainkäyttäjälle jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Tässä Mika Illman on täysin oikeassa. Ansio tosin kuuluu vuonna 1990 oikeusministerinä toimineelle Tarja Haloselle, joka ajoi väljästi muotoillun pykälän läpi Eduskunnassa. Illman itse ei kuitenkaan vienyt pykälää loogiseen äärimmäisyyteensä vaan syytti ennen siirtymistään muihin tehtäviin riittävän monta kertaa, jotta tapa tulkita lakia vakiintui. On epäselvää, toimiko Illman omin päin ajaessaan tiukkaa tulkintaa väljälle laille, vai saiko hän toimeksiannon jostain ylempää.

Toiviainen etsii äärimmäisyyksiä

Kiihotusrikosten täytäntöönpanossa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Monet kirjoitukset, joista oli jaettu tuomioita käräjillä, eivät koskaan kadonneet internetistä, vaan niistä löytyi jopa useita kopioita ja löytyy edelleen. Mikko Ellilän vanha kirjoituskin löytyy yhdellä haulla. Viimeistään internetin arkistosta löytyy kopio poistetuistakin kirjoituksista.

Lisäksi maailmasta löytyy paljon nykypäivän suvaitsevaiselle moraaliselle paremmistolle epämieluisaa aineistoa, joka tosin on kirjoitettu, ennen kuin kiihottaminen oli rikolliseksi säädetty. Monien muinaisten vihakirjoitusten kirjoittajatkin ovat jo menneet manan majoille.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen halusi lopun moiselle rikollisuudelle. Ensiksi hänen aloitteestaan Päivi Räsäsen Uuden Testamentin roomalaiskirjeitä siteeraavasta twiitistä käynnistettiin esitutkinta. Myöhemmin mukaan liitettiin vuodelta 2004 Luther-säätiön sivuilla julkaistu pamfletti, jossa Räsäsen väitetään panettelevan ja solvaavan homoseksuaaleja.

Tätä ennen Poliisi oli jo päättänyt, että esitutkintaa ei aloiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Markku Silen totesi päätöksen jälkeen ja ymmärsi selvästi, mihin kiihkoilu johtaa:

” Mikäli esimerkiksi joidenkin Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin sellaisenaan täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, olisi myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen lähtökohtaisesti kiihottamisrikoksena rangaistava.”

Jos Raamatussa on lainvastaista materiaalia, Raamatusta on joko poistettava lainvastaiset osat tai kirja on kokonaan poistettava yleisön saatavilta. Vielä nykyisenä mielipuolisena aikana uskon, että valtaosa ihmisistä ymmärtää Raamatun sensuroinnin mielettömyyden.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ennen vuotta 2011 mainittu seksuaalista suuntautumista kansanryhmää määrittävänä tekijänä. Räsäsestä saadaan kuitenkin taannehtivasti rikollinen, jos tulkitaan, että rikollinen sisältö on edelleen ”yleisön saatavilla” eli kyseessä on ns. jatkettu rikos.

Jännän äärellä

Räsäsen tapauksessa ollaan jännän äärellä sekä sanan- että uskonnonvapauden kannalta. Räsänen otti twiitissään kantaa tapaan, jolla kirkko osallistui Pride-tapahtumaan. Tueksi hän esitti otteen roomalaiskirjeestä.

Luther-säätiön pamfletissa hän esitti perinteisen kristinuskon mukaisen käsityksen homoseksuaalisuudesta, ilmaisi kielteisen käsityksen homoliitoista ja puolusti perinteistä miehen ja naisen avioliittoa yhteiskunnan perustana.

Jos Räsänen tuomitaan, uskonnonvapaudella pyyhitään takapuolta. Aiemmin pelkästään sananvapautta on rajoitettu ja sen käyttäjiä pyritty nöyryyttämään kiihotustuomioilla.

Mikäli Toiviainen onnistuu,  tuomio avaa uusia mahdollisuuksia ihmisten rankaisemiseen ja voi johtaa jopa oikeisiin kirjarovioihin eikä pelkästään virtuaalisiin. Olli Pusa varoitteli niistä kirjoituksessaan Oikeassa Mediassa. Käytännössä koko länsimainen kulttuuriperintö on vapaata riistaa kiihkomielisille sensoreille.

Kiihotuslaki kertoo pyrkimyksestä totalitarismiin

Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä oli aikanaan laaditu siten, että kuka tahansa saataisiin sen avulla tuomituksi vankileirille. Tavarajunien kolistessa miljoonat neuvostokansalaiset kuljetettiin maan etäisimpiin kolkkiin tappavaa pakkotyötä tekemään.

Pykälällä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on paljon yhteistä historiallisen edeltäjänsä kanssa. Sen avulla voidaan kuka tahansa tuomita, kun tulkitaan kirjoitusta tarkoituksellisen pahantahtoisesti, otetaan lauseita irti asiayhteydestä ja unohdetaan kirjoituksen kokonaisuus ja konteksti. Totuus ei kiihotusoikeudenkäynnissä ole mikään puolustus.

Kiihotuspykälä on myös luonteeltaan postmoderni eli ihmisen syntyperä vaikuttaa siihen, joutuuko hän syytettyjen penkille vai ei. Itse en muista ainuttakaan maahanmuuttajataustaista, joka olisi joutunut asiasta käräjille. Ensimmäinen ehdokas on iranilaismielinen islamisti Hussein Al-Taee, joka kampanjoi ”Rauhan Taeena” itsensä eduskuntaan tukenaan Tarja Halosen ja Rauli Virtasen kaltaisia tunnettuja vaikuttajia. Yksi mahdollisuus on, että Al-Taeen paljastuminen antisemiitiksi ja islamistiksi oli liian kova paikka. Siksi rinnalle tarvittiin Juha Mäenpää ja Päivi Räsänen. Etenkin Räsänen on onnistuneesti vienyt huomiota Al-Taeen tapaukselta. Oliko tämä kenties tarkoituksellista?

Kiihotuspykälä on romuttanut sananvapauden, politisoinut oikeuslaitoksen, tehnyt selvää uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä.Kaiken lisäksi valtaeliitti on kiristämässä ruuvia entisestään, kun maalittamista tuodaan rikoslakiin kovia kokeneen Ylen toimittajan itkeskelyn säestämänä. Mikäli laki toteutuu, lisää syyttömiä ihmisiä tuomitaan.

Sananvapauden rajoituksia tarvitsevat ainoastaan ne, joiden mielipide ei pärjää julkisessa keskustelussa, koska se perustuu valheelle. Valhe tarvitsee suojakseen sensuuria, ei totuus. Totuus vaientaa valheen, ei sensuuri. Valtamedian keskustelussa asia on käännetty päälaelleen. Sananvapautta käyttävät yksityiset kansalaiset ovat uhka heitä arvokkaampien ihmisten eli virkamiesten ja toimittajien sananvapaudelle. Vain rajoittamalla tavallisten kansalaisten sananvapautta "todellinen sananvapaus” voi toteutua.

Järkeilijät

Suomalaiset ovat keskimäärin lainkuuliaista kansaa. Siksi joukostamme löytyy niitä, joiden mielestä kiihotusoikeudenkäyntien vastustaminen on väärin ja”oikeusvaltion pitää antaa toimia”. Näille ihmisille ei voi kuin nauraa. Jokainen sortokoneisto on aina käyttänyt epäoikeudenmukaista lakia sumuverhona sortotoimilleen. Sitä varten oli Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä, jotta ihmiset saatiin leirille ”laillisesti”.

Esimerkkinä järkeilijästä otan Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksen. Siinä Jaakko Heinimäki osoittaa, miten kirkko ja sen julkaisut ovat etääntyneet varsin kauas kristillisyydestä ja omaksuneet modernin vasemmistoliberalismin karvoineen päivineen:

” Raamattu ei nauti syytesuojaa. Raamattua voi siteerata myös rikollisella, loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.”

”Jos joku alkaisi tylyttää Helsingin juutalaista seurakuntaa ja poimisi sanomansa vahvistukseksi Uuden testamentin kaikkein antisemitistisimmät jakeet, kyseessä olisi varmasti rikoksen tunnusmerkistön täyttävä hyökkäys kansanryhmää vastaan.”

Heinimäki ei ymmärrä, että kyse on uskonnonvapaudesta. Hän voi olla eri mieltä Räsäsen kanssa, mutta hän sortuu heittämään ensimmäisen kiven. Virallisen kirkon kommenteissa Räsäsen mielipiteet on ensin tuomittu ja sen jälkeen on puolustettu uskonnonvapautta. 

Heinimäen hypoteettisella esimerkillä ei puolestaan ole mitään tekemistä Räsäsen argumentin kanssa. Hänen käsityksensä Raamatun syytesuojasta on typeryydessään uskomaton. Jos hänen kaltaisensa saavat päättää, kirjaroviot ovat totta pikemmin kuin uskommekaan.

Lomahuomioita

Vietän kesäloman yleensä impivaaralaisten sosiaalisten konstruktioiden parissa tai sitten käyn tutkimusmatkoilla Impivaaran ulkopuolella. Mukaan tarttuu aina jotakin kirjoittamisen arvoista, vaikka päätarkoitus onkin irrottautua arjesta aitosuomalaisen topeliaanisen sepitteen avulla.

Maan viisaus

Kesällä Kokkolassa järjestettiin nuorison parissa työskenteleville eurooppalaisille tarkoitettu Wisdom of the earth -kurssi, jota vetivät itävaltalainen Leo Kaserer ja kanadalainen mohawk-intiaani, professori Michael Lickers.

Keskipohjanmaa -sanomalehti siteerasi Lickersiä, joka kertoi kurssin tavoitteista:

”Teemme ryhmän kanssa aistiharjoituksia ulkona, jotta osallistujat tuntisivat yhteyden luontoon. Tavoitteena on, että he oppisivat omien kokeustensa kautta ymmärtämään luontoa ja omaa paikkaansa sen keskellä.”

Pintapuolisesti katsottuna tuo vaikuttaa New age -henkiseltä kvasiuskonnolliselta hömpältä. Käytännössä kurssille osallistujat ovat viettäneet joka päivä yhden tunnin valitsemassaan paikassa yksin ja puhumatta. Lisäksi jokainen nuori vietti kokonaisen vuorokauden yksin Kokkolan ulkopuolella sijaitsevalla Trutklippanin saarella.

Lickers filosofoi lisäksi kurssin tarkoitusta:

”Kaikki elävä on yhteydessä toisiinsa, ja jopa hyttysillä on tarkoituksensa, vaikka ne ovatkin meitä välillä ulkona häirinneet.”

Itsekin pääsin näkemään kurssilaisten tanssia tiipiin ympärillä Lickersin rummutuksen ja hoilauksen säestyksellä. Ulkopuoliselle touhu vaikutti lähinnä tahattoman koomiselta. Mieleen tulivat nämä kaksi Suomessa asuvan alkuperäiskansan parodiahahmoa, jotka nyky-Suomessa ovat jo poliittisesti epäkorrekteja ja ”pönkittävät stereotypioita”.

Veronmaksajana olisi mukava tietää, mistä rahat kurssitukseen tulevat. Koska kyseessä on yleiseurooppalainen hanke, rahoitus todennäköisesti tulee Euroopan Unionilta tai joltakin sitä lähellä olevalta järjestöltä. Luultavasti myös valtio ja Kokkolan kaupunki ovat osallistuneet rahoitukseen.

En vastusta Kanadan alkuperäiskansojen yrityksiä pitää yllä omaa kulttuuriaan. Vieroksun sen sijaan tapaa, jolla veronmaksaja rahoittaa ja markkinoi Wisdom of the earth -kurssien kaltaista hölynpölyä. Tosin kurssin osallistujille taisi olla tärkeintä hauskanpito muiden samanikäisten nuorten seurassa.

Googlen avulla löytyy kaksi Wisdom of the earth -sivustoa. Toinen on selkeästi hippihenkinen new age -sivusto. Kanadalaisesta osoitteesta löytyy taas sivusto, joka vaikuttaa samanhenkiseltä kuin Kokkolassa järjestetty kurssi. Siellä ainakin tavoitellaan ”syvää yhteyttä luontoon ja toisiin ihmisiin”.

Ilmastokerettiläisyyttä asiakaslehdessä

Valtamediasta on Suomessa vaikea löytää artikkeleita, joissa suhtaudutaan kriittisesti oppiin ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Lomalla käteeni osui energiayhtiö Katternön asiakaslehti, joka on luettavissa pdf-muodossa täältä.

Lehdessä ei ole ainoastaan yhtä vaan useita vallitsevaan ilmasto-oppiin kriittisesti suhtautuvia artikkeleita. Näistä kannattaa mielestäni lukea ainakin kahden teollisuusmiehen Per-Olof Erikssonin ja Stig Gustavsonin mielipiteitä energiapolitiikasta ja erityisesti sen vihreästä ulottuvuudesta.

Toinen mielenkiintoinen artikkeli käsittelee Ylen ja Ilmatieteen laitoksen välistä sopimusta, jossa Yle ja Ilmatieteen laitos sitoutuivat 1.5.2007 alkaen luomaan edellytyksiä ilmastonmuutoksen seurannalle vuosien 2007 ja 2010 välisenä aikana.

Sopimus nousi esille Ylen oman MOT-ohjelman ansioista ja asetettiin esille internetissä sen jälkeen, kun Ilmatieteen laitos oli kieltäytynyt vastaamasta MOT-ohjelman esittämiin kriittisiin kysymyksiin ilmastonmuutoksesta.

Katternön jutussa siteerattiin Ole Norrbackia, jonka mielestä sopimus on ristiriidassa asiallisuudesta ja puolueettomuudesta annettujen yhtiön ohjelmasääntöjen kanssa. Lisäksi juttu arvosteli Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalasta, joka toimii valtion virkamiehenä, edustaa IPCC:tä Suomessa ja toimii lisäksi ympäristöaktivismia edustavan WWF:n hallituksessa.

Yle ei ole ainoa julkisen palvelun yhtiö, joka on luopunut puolueettomuudesta ilmastonmuutosasioissa. Sen esikuva ja isoveli BBC teki samoin. Entisen BBC-toimittaja Peter Sissonsin mukaan BBC järjesti vuonna 2007 seminaarin, jonka seurauksena yhtiö päätti, että todistusaineisto ei enää puolla samanarvoista käsittelyä konsensuksen vastustajille.

Päivi Räsänen

Kesäloma ei jäänyt ilman valtamedian valehtelun ja vääristelyn seurauksena syntynyttä ajojahtia. Kohteena oli median vakioinhokki, sisäministeri Päivi Räsänen, joka joutui median hampaisiin Kansanlähetysseuran vuotuisilla kansanlähetyspäivillä pitämänsä puheen ansiosta.

Puheessa esitetty moraalinen pohdiskelu irrotettiin asiayhteydestä ja siitä revittiin otsikoita viikkotolkulla. Pääkirjoituksissa vaadittiin kiivaasti ministerin eroa ja väitettiin, että Räsäsen puheet karkottavat väkeä kirkosta. Itse olin tapahtumien aikaan valtamedian uutisoinnin varassa. Koska Räsäsen lausunnon asiayhteyttä ja oikeata sitaattia oli vaikea löytää, oli helppo päätellä, että kohu oli tekemällä tehty ja tarkoituksena oli myydä lehtiä muutoin hiljaisena kesäaikana.

Räsäs-kohun seurauksena kirkosta eroavien määrä toki lisääntyi, mutta kysyä sopii, aiheuttiko eropiikin se, mitä Räsänen oikeasti sanoi, vai se, miten valtamedia asian toi julki.

Pohjat veti lopulta Moskeija ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola, joka totesi Iltasanomien mukaan:

”Parasta olisi, jos koko puolue lakkaisi olemasta tai että ainakin sitä johtaisi joku muu kuin Räsänen tai että hän edes osaisi pitää suunsa kiinni.”

Lisäksi Simola arvosteli nettikeskustelua, jossa on hänen mukaansa lynkkausmielialan piirteitä. Todellisuudessa valtamedia käynnisti Räsästä vastaan ajojahdin, johon osa nettikeskustelijoista liittyi.

Monen mielestä Simola itse eikä niinkään Räsänen aiheuttaa vahinkoa kirkolle, kun hän pyrkii viemään tilaa konservatiivisilta näkemyksiltä. Valtamedia ja kirkon sisällä toimivat suvaitsevaiset eivät toki suoraan pyri tuhoamaan kirkkoa vaan tekemään siitä itsensä kaltaisen yleishumanistisen toimijan, jossa kirkon perinteiseen sanomaan uskovat on ajettu marginaaliin.