Suvaitsevaiston jihad tiernapoikia vastaan

Äskettäin Stockmann-tavarataloketju veti pois henkilökunnan tekemän tiernapoikaesityksen, koska se sai muutamalta kirjoittajalta negatiivista palautetta. Tiernapoikaesityksessä ongelmaksi koettiin erityisesti se, että murjaanien kuningasta esittävän hahmon naama oli mustattu eli kyseessä oli ns. ”blackface”.

Blackface eli se, että valkoihoinen näyttelijä esittää tummaihoista roolihahmoa värjäämällä kasvonsa mustaksi on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan yksiselitteisesti rasistista. Tiernapojat-esitys itsessään ei ole rasistinen mutta ”blackface” on sellainen aina asiayhteydestä riippumatta.

Tiernapojat ei kohteena  ensimmäistä kertaa

Tiernapoikien ”blackface” ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa negatiivisen huomion kohteena vaan jo muutamana aiempana jouluna asia on saanut vihervasemmistolaisilta itseään suvaitsevina pitäviltä negatiivista huomiota osakseen.

Esimerkiksi tässä kirjoituksessa feministi, tutkija ja opettaja nimeltään Minja Koskela arvostelee Tiernapojat-esitystä. Koskela siteeraa julkisuudessa paljon esillä ollutta somali Maryam Abdulkarimia, joka ”kiteyttää”:

” Jos valkoinen näyttelijä esittää mustaa ihmistä  tekeytyen mustaksi, kytkeytyy se blackface-perinteeseen, joka on perustunut vallan väärinkäyttöön, sortoon ja alisteisessa asemassa olevien tilanteelle ja ominaisuuksille nauramiselle. Suomen konteksti ei nollaa blackfacen historiaa. Vähemmistöistä on tehty karikatyyreja.”

Suomalaisessa historiallisessa kontekstissa Tiernapojat-esitystä ei voi edes lennokkaalla mielikuvituksella liittää vähemmistöihin kohdistuvan vallan väärinkäyttöön. Tämä ei luonnollisesti riitä mihinkään, kun on kyse yhteiskuntamme kaikkein suvaitsemattomimmista poliittisen korrektiuden valvojista. Minja Koskelan aatteellinen lähtökohta tulee lukijalle selväksi seuraavasta sitaatista:

” Mutta jos perinteet eivät muokkaannu sellaisiksi, että ne sopisivat yhä moninaisempaan nyky-Suomeen ja eivät olisi esimerkiksi rasistisia, niin en ymmärrä, mikä niiden paikka on koulussa. Lisäksi kasvattajien on jo ihan lakisääteisistä syistä oltava kiinnostuneita siitä, että uusi opetussuunnitelma ohjaa koulua entistä vahvemmin kohti tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta voimavarana.”

Lukijalle lienee selvää, että perinteiden muokkaaminen koskee vain valkoihoista kantaväestöä, ei vähemmistöjä itseään. Tämä käy ilmi erityisesti vaikeudesta keskustella mistä tahansa vähemmistön omasta perinteestä, joka on yksiselitteisesti vastenmielinen ja joissakin tapauksissa rikollinen. Viittaan tällä somaliväestön keskuudessa yleiseen naisten sukuelinten silpomiseen. Tiernapoikien ”blackface” vaikuttaa tuon rinnalla varsin vaatimattomalta rikkomukselta.

Mitä tulee monikulttuuriin, se itsessään aiheuttaa näitä kulttuurien kohtaamisongelmia, joita kiihkomieliset vihervasemmistolaiset ratkaisevat tekemällä kantasuomalaisten harmittomista perinteistä epäilyttäviä ja likaisia.

Vihervasemmiston ylimielisyydestä kertoo se, että he olettavat ”blackfacen” olevan todistetusti ja itsestään selvästi rasistinen, vaikka rasistisuus perustuu subjektiiviseen tulkintaan ja siihen, että joku ehkä voi loukkaantua siitä. Kukaan järkevä ihminen ihonväristä riippumatta ei loukkaannu Tiernapojista sen jälkeen, kun hänelle on selitetty perinteen historiallinen ja uskonnollinen tausta. Mikäli näin tapahtuu, loukkaantumisen täytyy olla tietoista ja luonteeltaan ideologista. Länsimaisen vasemmistoliberaalin kohdalla kyse lienee oman moraalisen ylivertaisuuden todistamisesta.

Identiteettipolitiikkaa

Markku Jokisipilä kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin, jossa hän analysoi identiteettipolitiikkaa, sen rantautumista Suomeen ja vaikutuksia Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Kirjoitus on erittäin hyvä ja itsessään lukemisen arvoinen. Puutun kuitenkin muutamaan kohtaan ja erityisesti kysymykseen, parantaako identiteettipolitiikka oikeasti vähemmistöjen asemaa vai onko vähemmistöjen menestymisessä ja menestymättömyydessä kyse kenties jostain muusta.

Identiteettipolitiikassa vähemmistöt kilpailevat uhristatuksella. Tällöin valkoihoisella kantaväestöllä ei ole muuta roolia kuin toimia sortoa kokeneiden vähemmistöjen sylkykuppina, jonka syyksi kaikki todelliset ja kuvitellut vääryydet voidaan panna. Identiteettipolitiikan tuoma statuksen nousu ei perustu vähemmistön todelliseen nousuun vaan katkeruuteen menneistä vääryyksistä ja niiden jatkuvaan esillä pitämiseen. Jokisipilä näkee aivan oikein identiteettipolitiikan kyynisen hyväksikäytön mahdollisuudet:

” Raadollisemmin ajateltuna identiteettikysymykset tarjoavat myös erinomaisen poliittisen agendan, koska ne asemoivat käyttäjänsä automaattisesti hyvän puolelle kaikkea sortoa vastaan.”

Identiteettipolitiikan juuret löytyvät postmodernista filosofiasta, joka taas on syntynyt taloudellisen marxilaisuuden epäonnistumisesta. Reaalisosialismin epäonnistumista ei 1960-luvulle tultaessa enää voitu selittää parhain päin ja uudet lupaavat sosialismikokeilut kolmannessa maailmassa osoittautuivat yksi kerrallaan samanlaisiksi väkivaltaisiksi tyrannioiksi kuin niiden varhaisemmat esikuvat. Vasemmistolle jäi jäljelle enää etninen, rodullinen ja sukupuolinen identiteetti, joiden avulla se kykeni pitämään yllä sortomytologiaa.

Postmodernissa ajattelussa on ensisijaisesti kyse identiteettiryhmien keskinäisistä valtasuhteista ja niiden tasaamisesta, joka tapahtuu aina hegemonisen ryhmän kustannuksella. Tasaaminen koskee kaikkia yhteiskunnan osa-alueita eikä mikään elämän alue ole turvassa silloin, kun lisätään ”monimuotoisuutta”. Ideologian mukaan valtasuhteiden tasoittaminen johtaa parempaan ja ”tasa-arvoisempaan” yhteiskuntaan. Käytännössä tämä tapahtuu syrjimällä niitä ihmisryhmiä, joiden väitetään menestyvän yhteiskunnassa valta-asemansa ansiosta, eli käytännössä valkoisia heteroseksuaalisia miehiä. Luonnollisesti mitään todisteista yhteiskunnan muuttumisesta paremmaksi identiteettipolitiikan avulla ei ole ideologian kannattajien uskontunnustusten lisäksi.

Miksi hulluus voittaa aina?

Helsingin Sanomien Nyt-liite yritti jutussaan pukea blackfacen rasistisuuden pseudotieteelliseen kaapuun. Feministi ja Helsingin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Sari Näre selittää asian näin:

” Monelle valkoinen esittämässä Murjaanien kuningasta voi assosioitua esimerkiksi pohjoisamerikkalaiseen perinteeseen, jossa blackfacella on vahva yhteys kolonialismiin, orjuuteen ja valkoiseen ylivaltaan. Stockmannin asiakaskunta on kansainvälistä, eikä kaikille tiernapoikaperinne ole välttämättä erityisen tuttu. Se pitää tajuta.”

Eli joillekin voi tulla sellainen tunne, että tiernapojat on rasistinen.

Entinen kommunisti ja Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen esittää parannuskeinona blackfacesta luopumista:

” Esityksen uudelleensanoittaminen ja henkilöhahmojen vaihtaminen ei vaadi kovin suurta mielikuvitusta.”

Mietitäänpä hetki tuota Puurosen ehdotusta. Periksi antaminen on toki helppoa. Tiernapojat kuuluu joulun perinteisiin mutta valtaosalle ihmisistä kyseinen perinne ei ole millään tavalla olennainen osa joulua. Miksi siis mustaksi naamansa maalanneesta murjaanien kuninkaasta ei voisi luopua?

Toisaalta niille, jotka kuuluttavat blackfacen itsestään selvää rasistisuutta, asia on aatteellisella tasolla tärkeä. Voidaan jopa puhua uskonnollisen kultin kaltaisesta ryhmästä, joka edustaa melko pientä vähemmistöä, ehkä muutamaa prosenttia suomalaisista.

Kyseessä on kuitenkin ns. periaatteistaan tinkimätön vähemmistö, josta Nassim Taleb kirjoittaa Medium-sivustolla. Tällainen vähemmistö voi täydellisellä tosikkomaisuudellaan ja kompromissihaluttomuudellaan pakottaa asenteiltaan joustavan enemmistön alistumaan vaatimuksiinsa. Näin suvaitsemattomasta vihervasemmistosta tulee yhteiskunnallisen moraalin määrittäjä.

Monet sosiaalisessa mediassa ovat närkästyneet Stockmannin johdon toiminnasta tapauksen yhteydessä. Toisaalta kannattaa muistaa, että Stockmann on liikeyritys eikä sen keskeisiin tehtäviin kuulu keskustelu yhteiskunnallisesti tulenaroista asioista. Sen kannalta on järkevää antautua ja näin vetäytyä keskustelusta. Jos yhtiö ei olisi toiminut näin, sen johto olisi viikkokaudet joutunut selittämään valtamediassa, kuinka se hyväksyy rasistisen blackfacen. Selitykset olisivat mediamylläkässä kaikuneet kuuroille korville.

Vesa Puurosen ehdotus ei siis ole mikään järkevä kompromissi vaan ehdoton antautuminen vihervasemmiston harjoittaman painostuksen edessä ja moraalin määrittelyvallan luovuttaminen vihreiden nuorten opiskelijajärjestön kaltaisille elimille. On erittäin epätodennäköistä, että ensi jouluna Tiernapojat-näytelmissä nähdään montaakaan mustaksi maalattua naamaa.

Suvaitsematon antirasistiseksi itseään väittävä lobby ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä eikä kyseessä ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään voitto moraalin määrittelijöille. Monet saattavat muistaa, kuinka Musta pekka -korttipeli muuttui yhtäkkiä Pekka-peliksi tai kuinka Fazerin lakupaperien tumma naama yhtäkkiä muuttui abstraktiksi kuvioksi.

Vihervasemmiston vastustaminen ei ole kivaa. Siinä joutuu kestämään jos jonkinlaisia syytöksiä rasismista, fasismista ja äärioikeistolaisuudesta. Se, joka vastustaa vihervasemmiston tavoitteita, edustaa heidän retoriikassaan absoluuttista pahuutta eikä ansaitse minkäänlaista armoa.

Itse olen sitä mieltä, että suomalaisia perinteitä arvostavien kannattaa puolustaa niitä, vaikka yksittäinen asia itsessään ei olisi niin merkittävä. Määrittelyvallan käyttö ei lopu antautumalla vaan sitä pitää aktiivisesti vastustaa ja tarvittaessa käyttää suoraa puhetta. Kannattaa myös muistaa, että vihervasemmistolle kyse on vallasta, ei vähemmistöjen puolustamisesta.

Sillisalaattia - osa 2

Joulun odotusaika on perinteisesti uutisten kannalta hiljaista. Tämä vuosi tekee asian suhteen poikkeuksen, kiitos valtakunnan päälehtenä pidetyn Helsingin Totuuden.

Konsernin ensimmäinen lehti

On vaikea käsittää, mitä Helsingin Sanomat tavoitteli tekemällä jutun Viestikoekeskuksesta ja kertomalla, että lehdellä on hallussaan salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja. Seuraavan päivänä poliisi teki kotietsinnän toimittaja Laura Halmisen kotiin, kun tämä oli yrittänyt tuhota tietokoneensa kovalevyä vasaralla.

Tapauksesta ei siis puutu koomisia piirteitä kuten ei myöskään Totuuden toimituspäällikkö Esa Mäkisen selittelyistä:

” Kaikkien, myös Helsingin Sanomien etu on toimiva, lakia noudattava tiedustelu. Asiakirjojen ja artikkelin julkaisemisen tärkein tarkoitus oli tuoda Viestikoelaitos julkisen keskustelun piiriin.”

Tuomalla Viestikoekeskuksen julkisuuteen Totuus ja sen toimittajat todennäköisesti rikkoivat lakia. Lisäksi se yhteiskunnallinen epäkohta, jota julkisuudella pyritään korjaamaan, jää harvinaiseen epäselväksi. Jos lehti olisi oikeasti kiinnostunut tiedustelulain aiheuttamasta uhasta kansalaisten yksityisyydelle, se ei olisi tarvinnut jutun tueksi salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja.

Totuuden linjassa sen sijaan ei ole mitään epäselvää. Lehti on asemoinut itsensä Helsingin punaviherkuplan omaksi sanomalehdeksi, jota yhä harvempi Kallion ja Käpylän akselin ulkopuolella viitsii enää lukea. Lehden journalismi on muuttunut täydellisen vastuuttomaksi samalla tavalla, kuin sen pääasiallisen kohderyhmän eli vihervasemmiston toiminta on. Tunnuslauseena on: ”Minä päätän, mitä lakeja saan rikkoa.”

Sanotaan, että journalismi on itseään korjaava prosessi. Valitettavasti tällä lauseella on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Mitä enemmän Helsingin Totuuden levikki putoaa, sitä raivopäisen ideologisemmaksi lehden journalismi muuttuu. Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila  kirjoitti pääkirjoituksessaan, että HS ei ole enää uutisväline. Turkkila toteaa:

” Poliittiseksi aktivistiksi ryhtynyt media pelaa HS:n johdolla häiriintynyttä peliä, jossa journalistiset säännöt riippuvat siitä, kenestä kulloinkin on kyse. Suosikkien teot selitetään parhain päin, inhokit demonisoidaan ja häpäistään.”

Itse kukin voi todeta tämän lukemalla silloin tällöin lehden juttuja. Jopa lehden ”tähtijournalisti”, Bonnier-palkittu toimittaja Saska Saarikoski vaimoineen on seonnut täysin Donald Trumpin takia. Tämän kuun alussa Saarikoski haaveili jopa Watergatesta, joka kaataa Donald Trumpin presidenttiyden.

Itse muistan Saarikosken jo 80-luvulta, jolloin hän oli Ylioppilaslehden toimittaja ja ”nuori vihainen mies”. Tuolloin Ylioppilaslehti lensi asuinpaikassani yleensä lukematta suoraan paperinkeräykseen. Nykyisin valtamedia on pelkkää Ylioppilaslehteä ja mennyt paljon sen 80-luvun versiota pahemmaksi.

Konsernin toinen lehti

Sanoma-konsernin toinen edustaja, valheellista isänmaallista imagoa ylläpitävä Iltasanomat kunnioitti sisarlehtensä ahdinkoa olemalla vaiti. 

Sen sijaan lehti kävi vastahyökkäykseen uutisoimalla näyttävästi Teuvo Hakkaraisen törttöilyistä Eduskunnan pikkujouluissa. Perinteisesti toimittajien ja kansanedustajien välillä on hiljainen sopimus, jonka mukaan vastaavista törttöilyistä ei kirjoiteta. Tällä kertaa siitä oli pakko kirjoittaa, koska huomio piti jotenkin saada pois Helsingin Totuuden omista törttöilyistä. Hakkaraisen humalainen sekoilu tarjosi toimittajille myös tilaisuuden hurskastella. Totuuden penaali Marko Junkkari ihmettelee Perussuomalaisten kaksinaismoralismia ja sitä, kuinka Hakkaraiselta siedetään ihan mitä tahansa törkeyksiä tahansa. Itsekin ihmettelen Totuuden penaalien kaksinaismoralismia, jossa hurskastellaan ”sananvastuulla” ja samalla toimitaan kansallisen turvallisuuden kannalta vastuuttomasti.

Iltasanomat antoi suunvuoron lievästi häiriintyneelle ja puutteellisella lähdekritiikillä varustetulle Timo Haapalalle, joka sai sutia olan takaa. Haapala toteaa:

”… viitasaarelainen kansanedustaja Teuvo Hakkarainen on omalla toiminnallaan parin vaalikauden aikana pilannut eduskunnan arvovaltaa enemmän kuin yksikään hänen edeltäjänsä.”

Lisäksi hän antaa ilmaisia neuvoja:

” Nyt kannattaisi miettiä pikemminkin, mitä perustuslaki sanoo kansanedustajan erosta eduskunnasta – vapaaehtoinen lähtö voisi olla paikallaan. Eroja on myönnetty pienemmistäkin syistä. Pakolla edustajaa on paha panna pihalle, edustajan mandaatti on liki pyhä.”

” Mutta kysymys kuuluu: voiko eduskunnassa olla kansanedustaja, jota muut – varsinkin naiskansanedustajat – joutuvat pelkäämään?”

Luulen, että tavalliset suomalaiset pelkäävät tällä hetkellä enemmän, millä tavalla Helsingin Totuus seuraavan kerran vaarantaa kansalaisten turvallisuuden. Haapalan jutussa oli aluksi paljon asiavirheitä, mutta ne on linkin takana olevassa juttussa jo korjattu.

Hakkaraisen ahdistelema Veera Ruoho on taekwondon entinen Suomen mestari ja olisi halutessaan voinut satuttaa Hakkaraista pahastikin. Ainakaan Ruohon ei ole syytä pelätä Hakkaraista.

Sanoma-konsernin penaalit toivovat, että uutisointi Hakkaraisesta veisi huomion pois konsernin päälehden rikollisesta ja valtakunnan turvallisuutta vahingoittavasta vastuuttomuudesta.

Kohti lopullista tuhoa

Luonnollisesti toimittajat puolustelevat kollegoitaan. Toimittajat ovat nykyisin yksi vähiten arvostetuista ammattikunnista eikä heidän törttöilylleen tule sympatiaa kuin toisilta toimittajilta ja Helsingin punaviherkuplasta. Sympatiaa ei luonnollisesti lisää häpeämätön hurskastelu. Totuuden päätoimittaja Kaius Niemi oli yksi #sananvastuuvalan vannojista. Toivon sydämestäni, että Niemi saa maistaa sananvastuuta oikein olan takaa. Jos vankilatuomiota ei tule, olen tyytyväinen myös Niemen potkuihin. Koska lehden sairaus on terminaalivaiheessa, seuraava päätoimittaja tuskin pystyy kurssia kääntämään.

On todennäköistä, että juttu Viestikoekeskuksesta kiihdytti huomattavasti Helsingin Totuuden levikin alamäkeä. Mikäli alamäki alkaa uhata lehden olemassaoloa, on mahdollista, että lehti ryhtyy lobbaamaan valtion tuen puolesta. Toivottavasti päättäjillä riittää viisautta olla antamatta tekohengitystä kuolevalle toimialalle.

Lopuksi on syytä mainita Helsingin Totuuden ja Sanoma-konsernin kannalta kiusallinen uutinen. Andorralainen tuomioistuin päätti olla luovuttamatta Ilja Janitskinia Suomen viranomaisille esitutkintaa varten. Repikää siitä, penaalit.

Ylen toimittaja selittää asiat Sipilän kannalta parhain päin

Vain jonkin aikaa oman kirjoitukseni jälkeen veronmaksajan rahoittaman Ylen sivuille ilmestyi kirjoitus, jossa politiikan toimittaja Pirjo Auvinen selittelee asioita pääministeri Juha Sipilän kannalta parhain päin. Kommentoin Auvisen spekulaatioita kohta kohdalta.

Kohdassa 1 Auvinen puhuu kiristyskirjeestä. Kyseessä on Perussuomalaisten maahanmuuttokriittisten viimeinen epätoivoinen teko, jolla he pyrkivät muuttamaan harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa. Kyseessä ei ollut kiristyskirje, koska yhdeksällä kansanedustajalla ei ole riittävästi voimaa sellaiseen. Teko oli myös henkilökohtainen riski allekirjoittaneille, koska Soini on aiemminkin erottanut istuvia kansanedustajia puolueesta.

Kohdassa 2 kerrotaan, että Soini vakuutti Terhon voittavan. Valitettavasti siinä ei kerrota ajankohtaa, milloin Soini vakuutuksensa antoi. Viimeistään kunnallisvaalien jälkeen kaikille oli selvää, että Halla-ahon voittomahdollisuudet olivat hyvät.

Kohdassa 4 mainittiin puhelinnumeron puuttuminen. Puhelinnumero löytyy yhdellä Google-haulla helposti ja on nähtävissä täällä. En ymmärrä, mitä Auvinen yrittää selittää puuttuvalla puhelinnumerolla.

Kohdassa 5 mainitaan Soinin järkyttyneen. Sen sijaan siinä jätetään kertomatta, miksi Soini järkyttyi. Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi oli todennäköinen skenaario. Aivan hyvin Soini olisi voinut järkyttyä siitä, että hänen suojattinsa hävisivät kaikki puheenjohtajavaalit selvin numeroin. Näin kävi myös puolustusministeri Jussi Niinistölle.

Kohdassa 6 Auvinen spekuloi Halla-ahon ministerikaavailuilla. On mahdollista, että Halla-aho halusi ulkoministeriksi Huhtasaaren. Mitään näyttöjä hän ei esitä pääministerille syntynyttä mielikuvaa lukuun ottamatta. 

Kohdassa 6 myös mainitaan, että Petteri Orpo oli jo tammikuussa ilmoittanut, ettei Kokoomus voi olla mukana arvojensa vastaisessa kokoonpanossa. Tämä oli juuri se tekijä, joka provosoi Soinin hajottamaan puolueen. Tällaiseen ilmoitukseen voi vastata monella tavalla. Yksi tapa on panikoida, kuten Soini teki. Toinen tapa on pitää pokerinaama ja sanoa hallituskumppaneille, että olkaa hyvä ja muodostakaa sitten uusi hallitus. Useimmat Soinin toimintaa seuranneet ymmärtävät, miksi jälkimmäinen vaihtoehto ei Soinin kohdalla tullut kyseeseen.

Kohdassa 7 Auvinen toteaa:

” Siinä, että pääministeri sai koko ajan täsmätietoa siitä, miten loikkaussuunnitelmat etenivät, ei ole mitään kummallista. Kyse on hänen hallitukseensa kuuluvan puolueen olennaisesta muutoksesta, joka vaikuttaa viiden ministerin kohtaloon ja siten koko hallitukseen.”

Puheenjohtajan vaihdos on normaalia vaalikauden aikana tapahtuvaa toimintaa. Yleensä puheenjohtajanvaihdos johtaa myös ministerivaihdoksiin.

Peräkonttikohun Auvinen kuittaa kevyesti:

” Siksi koko peräkontti-kohu on todella outo ja kertoo ehkä täsmällisemmin vain PS:n valtiosihteerin ja koko eroa suunnitelleen joukon omasta sisäisestä paineesta.”

Tämä sisäinen paine oli seurausta siitä, että Timo Soini oli menettämässä ministeripaikkansa. Meneillään oli salahanke, jossa 20 Perussuomalaisten kansanedustajaa loikkaa puolueesta ja muodostaa oman eduskuntaryhmän. Tällaista hanketta ei sovi pilata liialla julkisuudella. Siksi peräkontti.

Kohdassa 8 Auvinen selittelee Sipilän toimintaa parhain päin:

” Sipilän mukaan hän pyysi tiistaina Simon Elolta mustaa valkoisella kahteen kysymykseen: sitoutuuko uusi ryhmä hallitusohjelmaan ja tukemaan hallituksen kaikkia ministereitä. Turkuun laskeutumiseen mennessä vastaus oli tullut vain siihen, että he tukevat omia ministereitään. Jatkopuheluiden tuloksena Sipilä sai puhelimeensa sitoumukset allekirjoituksineen molempiin kysymyksiin.”

”Vasta sitten Sipilä peruu hallituksen eronpyynnön ja soittaa presidentti Niinistölle.”

Tässä jätetään vastaamatta olennaiseen kysymykseen: Mihin tarvittiin lentonäytöstä ja teatraalista erokirjeen polttamista?

Kohdassa 9 opetetaan valtiosääntöä:

” Niinistö kuvaili henkilökohtaisesti olleensa sillä kannalla, että hallituksen olisi pitänyt erota. Pääministeri oli toista mieltä. Sipilä kertoo, että myös pääministerin kansliasta oltiin yhteydessä Niinistön mainitsemaan valtiosääntöasiantuntijaan, jottei maasta löytyisi yhtään valtiosääntöoppinutta, joka jälkikäteen sanoisi hallituksen toimineen väärin.”

Juridisesti Sipilä ei toiminut väärin. Kyse on luottamuksesta pääministerin sanaan. Se valitettavasti puuttuu. Presidentti Niinistö oli oikeassa korrektista toiminnasta nähdyn kaltaisessa tilanteessa. Valitettavasti Sipilä valitsi sen epäkorrektin vaihtoehdon.

Kohta 10 on puhdasta valkopesua taas kerran. Kaikki tietävät, että kristillisten ja RKP:n ottaminen hallitukseen olisi tarkoittanut pitkiä neuvotteluja, joissa etu olisi ollut uusilla pienpuolueilla, jotka olisivat kyenneet kiristämään itselleen myönnytyksiä. Sipilän ja Orpon kannalta kuuliaisista lakeijoista koostuva uusi eduskuntaryhmä oli ilman muuta parempi vaihtoehto.

Halla-aho ei esittänyt maanantaina 12. kesäkuuta mitään kohtuuttomia vaatimuksia. Siitä huolimatta hänet tyrmättiin suoralta kädeltä. Tämä itsessään kertoo, että Kokoomuksen ja Keskustan kannalta edullisempi vaihtoehto oli tiedossa.

Lopuksi Auvinen toteaa:

”…ennen puoluekokousta perussuomalaisten sisäiset paineet saattoi aistia myös hallituksessa. Nyt ne ovat kuulemma poissa. Veikkaukset perussuomalaisten hajoamisesta ovat olleet vuosikausia kestoaihe, ja arvailtu on vain sitä, mikä on se asia, mikä hajoamiseen johtaa.”

Suomalainen valtamedia on lietsonut Perussuomalaisten hajoamista ensimmäisestä jytkystä lähtien. Kirjoitusten sävystä on ollut havaittavissa, että hajoamista suorastaan toivotaan. Valtamedia sai haluamansa mutta tavalla, jota se ei osannut ennustaa. Sisäiset paineet taas ovat suoraa seurausta Perussuomalaisten ministeriryhmän toiminnasta. Maahanmuuttokriittiset eivät enää jaksaneet katsella, kuinka heidän silmilleen syljetään ja heidän toiveensa sivuutetaan lonkalta. Siksi puheenjohtajaksi haluttiin Jussi Halla-aho. Soinin ja maahanmuuttokriittisten mukavuusavioliitto särkyi Soinin ylimielisyyden sekä hänen johtamansa ministeriryhmän toiminnan seurauksena.

Auvinen ei myöskään usko, että kyseessä olisi ollut Sipilän, Orpon ja Soinin pitkään harkittu suunnitelma. Ei se voinutkaan olla, mutta suunnitelma oli olemassa ja se toteutui Soinin kannalta huonomman vaihtoehdon kautta.

Auvinen toteaa myös:

” Eli kaikki te, jotka sanotte Sipilän valehdelleen eduskunnalle: lisää näyttöjä!”

Mitään lisänäyttöjä ei poliittisessa mielessä tarvita. Jos näytöt eivät riitä, se kertoo suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä kaiken olennaisen eikä siinä ole äänestäjän kannalta mitään positiivista. Sipilä, Orpo ja Soini juonittelivat ja hajottivat yhden poliittisen puolueen. Tästä ei ole mitään epäselvyyttä, vaikka mitään ”pitkään harkittua suunnitelmaa” ei olisikaan. Siitä, mitä loikkareille luvattiin, ei ole olemassa yksityiskohtaista tietoa. Vain Hanna Mäntylä on toistaiseksi saanut palkkioviran.

Toimittaja Pirjo Auvinen osoittaa käytännössä, miksi valtiollinen veronmaksajan rahoittama mediayhtiö on kansalaisten kannalta vahingollinen instituutio.