Uskooko luterilainen kirkko islamiin?

Otsikossa oleva kysymys on ollut ilmeisesti monen sellaisen mielessä, jotka ovat käyneet eroamassa kirkosta pääsiäisen aikana. Arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti MTV:lle, että kirkko suojelee kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Samalla arkkipiispa muistutti, että kirkon tehtävä Suomessa on rakentaa rauhaa kristittyjen ja muslimien välillä.

Olen sitä mieltä, että median kohuotsikot eivät kertoneet koko totuutta. Arkkipiispa ilmoitti toimivansa yhteistyössä viranomaisten kanssa eikä piilottele ketään. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että luterilainen kirkko on nykyisen arkkipiispan aikana politisoitunut lähinnä vasemmistoliberaaliin suuntaan. Lisäksi kirkko tuntuu olevan enemmän kiinnostunut islamista ja muslimeista kuin seurakuntalaisistaan.

Teologi uskoo islamiin

Helmikuun alussa Suomen kuvalehti julkaisi luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulaisen kirjoituksen ”Miksi uskon islamiin luterilaisena teologina?”. Komulainen on närkästynyt ”islam-kriittisyyden” aallosta, joka hänen mukaansa on voimakkaassa kasvussa.

Komulainen ei myöskään pitänyt valtamedian uutisoinnista, joka hänen mukaansa jättää huomiotta uskontojenvälisen dialogin. Media on myös jättänyt kertomatta Marrakeshin julistuksesta sekä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman vierailusta baltimorelaiseen moskeijaan.

Ovatko nuo uutiset hyviä vai ei? Pintapuolisesti näyttää siltä. Jos Marrakeshin julistusta lukee, siinä viitataan ns. Medinan perustuslakiin, joka julistuksen mukaan ”takasi uskonnonvapauden kaikille uskonnosta riippumatta”. Itse julistuksen tarkoituksena on osoittaa, että allekirjoittaneet haluavat parantaa muslimien vainoamien uskonnollisten vähemmistöjen asemaa levottomassa Lähi-idässä.

Medinan perustuslaki määritti lähinnä kaupungissa asuneiden heimojen väliset suhteet siinä vaiheessa, kun Muhammadin johtama muslimiyhteisö asettui asumaan Medinaan, jonne Mekkaa johtanut Quraysh-heimo oli heidät ajanut.

Kyseinen perustuslaki ei kuitenkaan taannut Medinan juutalaisheimoille rauhaa. Banu Qaynuqa -heimo karkotettiin, kun heimon jäsenen väitettiin riisuneen musliminaisen alastomaksi. Tämä johti vihanpitoon, jonka seurauksena Banu Qaynuqan linnoitus piiritettiin ja nämä antautuivat. Muhammad halusi ensin teloittaa heimon jäsenet mutta myöntyi anelujen jälkeen pelkkään karkoitukseen. Medinan kahdelle muulle juutalaisheimolle ei käynyt yhtään paremmin.

Marrakeshin julistus, joka todennäköisesti on sinänsä merkityksetön Lähi-idän uskonnollisten vähemmistöjen kannalta, määrittää uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet islamin sallimissa rajoissa. Se ei ole mikään todellinen uskonnonvapauden julistus.

Barack Obaman vierailu taas kohdistui Muslimiveljeskunnan peitejärjestö ISNA:n kontrolloimaan moskeijaan, jolla on yhteyksiä ääri-islamiin. On vaikea kuvitella, mitä erityisen positiivista vierailussa oli. Obaman hallinnolla on perinteisesti ollut läheiset suhteet Muslimiveljeskuntaan, joka kannattaa sharia-lakia ja globaalia kalifaattia samoin kuin Islamilainen valtio.

Dialogia

Kuten monet islamin länsimaiset puolestapuhujat Komulainenkin relativisoi islamin nimissä harjoitetun väkivallan ja rinnastaa sen ristiretkiin ja Ku Klux Klaniin. Hän myös väittää lukeneensa islamilaisia tekstejä, jotka ”motivoivat” valloitussotiin. Silti Komulainen uskoo islamiin. Hän nimittäin asettaa omat subjektiiviset kokemuksensa islamin vakiintuneiden tulkintojen edelle:

”Olen kokenut erilaisissa dialogitilanteissa vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä, jota uskonnollinen viitekehys – siis islamilainen perinne – on vain vahvistanut.”

Hän myös siteeraa valikoivasti Koraania. Erityisesti Koraanin jae 2:256 on miltei loppuun kulunut apologistien käytössä. Se, että jakeen alussa lukee: ”Uskonnossa ei ole pakkoa”, muka todistaa islamin perimmäisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka sen jälkeen tulleissa ilmestyksissä puhutaan taistelemisesta kirjan kansoja vastaan, kunnes nämä kääntyvät islamiin, maksavat rangaistusveroa tai tapetaan.

Komulainen myös siteeraa jaetta 5:48 todisteena siitä, että islam muka tahtoisi eri uskontojen kilpailevan hyvissä töissä. Samalla hän luonnollisesti unohtaa jakeen 98:6, jonka mukaan uskottomat, niiden mukana kirjan kansojen edustajat, palavat helvetin tulessa.

Muslimin käsitys kristinuskosta perustuu pitkälti Koraaniin ja muihin islamilaisiin lähteisiin. Muslimit uskovat, että islam on alkuperäinen Abrahamin uskonto. Allah antoi juutalaisille Tooran ja kristityille Evankeliumin mutta juutalaiset ja kristityt vääristelivät kirjoituksiaan eikä niitä seuraamalla pelastu.

Islamilaisen näkemyksen mukaan Muhammad on viimeinen profeetta ja hänelle esitetty ilmoitus kumoaa aikaisemmat. Kristinusko ja juutalaisuus kumoutuvat samalla uskontoina ja ne, jotka kieltäytyvät seuraamasta Muhammadia, joutuvat helvettiin.

Komulainen kuitenkin uskoo dialogin voimaan:

”...uskontodialogi on yksi avain yhteiskunnalliseen harmoniaan. Vuoropuhelu ei tarkoita hymistelyä, vaan myös kriittisiä kysymyksiä pitää voida sen puitteissa esittää, joskin luottamuksen ilmapiirissä.”

Tässä vaiheessa on syytä kysyä, onko dialogi itsetarkoituksellista vai pyritäänkö sillä joihinkin konkreettisiin tuloksiin. Muslimille voi olla vaikea selittää kristillistä kolminaisuusoppia, jos Koraanissa sanotaan, että kristityillä on kolme jumalaa, joista yksi on Maria. Erityisen vaikeaa se on kertoa, jos muslimi uskoo islamin opetusten mukaisesti, että Koraani on tullut suoraan Allahilta ja on kirjaimellisesti totta.

Onko dialogissa mitään mieltä silloin, kun dialogin toisen osapuolen ymmärrys kristinuskosta säilyy samalla tasolla kuin Koraanissa ja islamilaisessa perimätiedossa? Onko dialogi mielekästä silloin, kun sen seurauksena luterilainen teologi yrittää kertoa suomalaisen aikakauslehden lukijoille yksinomaan positiivisesti värittynyttä tietoa islamista? Eikö silloin toinen osapuoli ole saavuttanut tavoitteensa dialogin suhteen ja tehnyt Komulaisesta hyödyllisen idiootin?

Kannattaa myös lukea Komulaisen artikkelin kommentit ja erityisesti ensimmäinen.

Opetelkaa uimaan

Osmo Soininvaara on kirjoittanut viisi kirjoitusta islamista ja yhden uskonnon ja politiikan suhteesta. Koska minulla ei juuri nyt ole aikaa keskittyä Oden pohdiskeluihin, valitsen helpomman vaihtoehdon. Entinen ministeri Arja Alho on nimittäin kirjoittanut kirjoituksen Profeetan parta Uuden Suomen blogissaan.

Arja ja uskonto

Arja Alho kirjoittaa naiivisti ja hyväuskoisesti. Hänen mielestään keskustelut Suomen Islamilaisen Neuvoston (SINE) puheenjohtaja Anas Hajjarin ja teologian tohtori Seppo Rissasen kanssa tekevät hänestä asiantuntijan neuvomaan, miten islamiin pitäisi suhtautua.

Siinä missä vihreä älykkö Osmo Soininvaara haluaa uskontojen haalistuvan, Arja Alho fiilistelee:

” Mutta uskonnot vastaavat myös ihmisten kysymykseen kuka minä olen, mistä tulen ja ennen muuta antavat mahdollisuuden kokea universaaleja tunteita. Mikä nyt voisi olla universaali tunne? Minulle ainakin sitä kun istun kesäyönä tyynen veden äärellä ja tunnen kuuluvani johonkin suurempaan ja olevani osa luomakuntaa.”

Minusta Arja Alhon vasemmistoliberalismi on itsessään uskonnon kaltainen ideologia, jonka avulla voi kokea suuria tunteita. En tiedä, onko Arja Alho kristitty. Todennäköisesti hän ei ole sellainen.

Arja ja islam

Arjalle islam edustaa maailmoja syleilevää kumbayaa, jolla on paljon yhteistä kristinuskon kanssa:

” Islamilaisuuden ja kristinuskon polut risteävät monin kohdin. Kummatkin uskovat yhteen ainoaan jumalaan, rukoukseen ja toisille ihmisille hyvän tekemisen tärkeyteen.”

Omien toiveiden projisointi islamiin ei välttämättä tuota oikeaa kuvaa islamin opetuksista. Islam pitää itseään monoteistisenä uskontona, mutta islamin opetusten mukaan kristinusko ei ole sellainen, koska kristinuskon mukaan jumalia on kolme ja Allahilla on poika.

Islamin väkivaltaisuuden Arja selittää omalla tavallaan:

” Islamin ja kristinuskon konfliktit ovat kuitenkin olleet hyvin poliittisia. Pyhää sotaa ei itse asiassa ole olemassa. Ristiretket, sodat ja terroriteot asettuvat todellisuudessa yhteiskunnallisiin taustoihin, poliittisiin pyrkimyksiin, alistamien ja sorron monimutkaisiin yhteyksiin tavalla, joka edellyttää niiden tunnistamista mutta myös uskontojen merkityksen oivaltamista.”

Islamin poliittisuus on rakennettu sisään uskontoon. Pyhä sota eli jihad on olennainen osa islamia ja yksi sen historiallisen menestyksen syistä. Kaikki islamilaisen lain koulukunnat hyväksyvät pysyvän jihadin vääräuskoisia vastaan, kunnes muuta jumalaa ei palvota kuin Allahia. Anas Hajjar ei ilmeisesti kertonut Arjalle tätä.

Ristiretket puolestaan alkoivat satoja vuosia sen jälkeen, kun islamin armeijat olivat valloittaneet kristinuskon ydinalueita Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Kaikesta päätelllen Arja Alho ei ole ymmärtänyt uskontojen ja erityisesti islamin merkitystä.

Arja Alholle ei myöskään ole selvinnyt, että muslimit voivat valehdella hänelle, kun he väittävät islamin parantaneen naisten asemaa. Arja satuilee:

” Naisten yhteiskunnallisesti eriarvoinen asema selittyy myös kulttuurista eikä vain pelkästään uskonnosta. Anas Hajjar totesi hyvin, että islamilaisuus paransi aikanaan naisten asemaa ja mahdollisti esimerkiksi koulutuksen.”

Arjalle suosittelen lukemiseksi Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, jossa selkeästi sanotaan, että mies on perheen pää. Miehellä on myös oikeus hakata vaimoaan, jos tämä kieltäytyy tottelemasta miestään. Jos Arja Alho olisi lukenut edes puolet Koraanin naisvihamielisistä jakeista, hän tuskin laukoisi moisia päättömyyksiä. Anas Hajjarilla puolestaan on Allahin lupa kertoa muunneltua totuutta tai jättää osa totuudesta kertomatta, jos se edistää islamin asiaa. Arjan puheiden perusteella valehtelu toimii.

Lopuksi Arja tarjoaa meille ratkaisun:

” Uskontojen vuoropuhelulla mutta myös poliittisten päätäjien tuella voidaan luoda sellaisia olosuhteita, joissa tavanomaiselle kanssakäymiselle ja naapuruudelle syntyy edellytyksiä.”

Vuoropuhelu tuottaa tulosta, jos molemmat osapuolet käyvät sitä vilpittömin mielin. Jos toinen osapuoli yrittää huijata ja pelkästään hyötyä vastapuolen hyväuskoisuudesta, silloin vuoropuhelu ei toimi vaan epärehellinen osapuoli edistää sen avulla omia tavoitteitaan. Jätän Arjalle kotitehtäväksi miettiä, kumpi on se epärehellinen osapuoli.

Uskontojenvälistä dialogia suomalaiseen tyyliin

Monet pitävät uskontojenvälistä vuoropuhelua lääkkeenä läntisen ja islamilaisen maailman välisten väärinkäsitysten ehkäisyyn. Suomen lähetysseuran tuottama elokuva Kohtaamisia vuodelta 2003 valottaa vähän, mistä uskontojenvälisessä vuoropuhelussa on kysymys. Pintapuolisella katselulla elokuvasta tuli vähän samanlainen vaikutelma kuin suomalaisdelegaatioiden matkoista Neuvostoliittoon YYA-aikana. Isännät esittivät asiat parhain päin ja valehtelivat tarvittaessa suomalaisvieraiden nyökytellessä tyytyväisinä.

Edward Saidin vaikutus

Aivan aluksi elokuvassa kerrataan kristittyjen historiaa Syyriassa. Luonnollisesti islamin alistamien uskontojen kohtaloa muslimivallan aikana ei käsitellä mitenkään erityisemmin, vaan todetaan vain kristinuskolla olevan pitkä historia alueella. Samalla tavalla kuin Neuvostoliiton ystävyysmatkoilla uskontojenväliseen dialogiin kuuluu olennaisena osana ikävien kysymysten välttäminen. Arabian niemimaan luostarit olivat ystävyyden ja yhteisyyden paikkoja muslimeille 1400 vuotta sitten. Elokuvassa ei kuitenkaan kysytä, mitä Arabian niemimaan luostareille tapahtui ja miksi niitä ei nykypäivänä enää ole olemassa.

Seuraavaksi puheenvuoro annetaan pakistanilaiselle yliopiston opettajalle, joka kertoo suomalaisen ystävänsä sanoista seuraavasti:

”Hän kasvoi Suomessa ilmapiirissä, jossa muslimin pelko ja viha imettiin jo äidinmaidossa. Se ei ollut tietoista. En usko, että Suomessa kukaan opettaa vihaamaan ketään. Se johtuu yhteentörmäyksestämme 150 vuotta sitten. Silloin Eurooppa oli siirtomaavalta. Sitä se ei enää ole, mutta samat asenteet elävät yhä.”

En tiedä kenen kanssa nainen on keskustellut, mutta hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan Edward Saidin surullisenkuuluisasta ja paljon vahinkoa aikaansaaneesta kirjasta Orientalismi, joka selittää eurooppalaisten kolonialististen asenteiden vaikuttaneen kuvaan itämaista ja islamista. Islam on siis edustanut toiseutta. Jo edesmenneen Saidin kirjan teesit on revitty palasiksi moneen kertaan, ja viimeksi Ibn Warraq osoitti Orientalismi-kirjan onttouden omassa teoksessaan ”Defending the West – A critique of Edward Said’s Orientalism”.

Saidin ajatuksille löytyi kuitenkin kaikupohjaa Lähi-idässä, jossa alueen poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat voitiin sysätä länsimaisen siirtomaaisännän piikkiin ja näin välttää ottamasta itse vastuuta omista virheistään. Ibn Warraq osoitti kuitenkin, että eurooppalaisten asenteet itämaita kohtaan olivat huomattavasti monisyisempiä kuin Saidin yksipuolinen karikatyyri antoi ymmärtää.

Elokuvan varsinainen ongelma liittyy muslimioppineiden puheenvuoroihin, jotka tuntuvat edustavan kovasti sympaattista näkemystä. Syyrialainen uskontotieteiden tohtori Muhammad Al-Habash puhuu elokuvassa kauniisti ja kuulostaa juuri sellaiselta, kuin me haluaisimme muslimioppineen kuulostavan.

”Uskontomme mukaan kaikille on annettava vapaus uskonnon alueella. Koraani kutsuu meitä ymmärtämään, että maailmankaikkeus on perhe. Me kuulumme yhdelle Jumalalle. Jumala on yksi, mutta hänellä on monta nimeä. Todellisuus on yksi, mutta sillä on monta muotoa. Ei voi olla muslimi ilman uskoa Jeesukseen Kristukseen Jumalan profeettana ja sanansaattajana, Jumalan henkenä ja sanana. Hän tulee takaisin ennen loppua ja ohjaa jalot ihmiset hyvyyteen. "

"..."

”Kolminaisuus ja ykseys: on eroja, mutta ei olennaisia eroja. Vain sillä on merkitystä, kuka pyrkii pahaan ja kuka hyvään, kuka työskentelee ihmiskunnan hyväksi ja kuka vahingoittaa sitä.”

Al-Habashin näkemykset eivät edusta muslimien valtavirtaa, vaan häntä voi pitää uudistusmielisenä. Silti hänen esittämänsä ajatukset voisi asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi kysymällä, mitä käytännössä tarkoittaa vapaus uskonnon alueella. Tarkoittaako se, että myös muslimi saa halutessaan kääntyä kristityksi tai luopua kokonaan uskonnosta? Syyriassa tämä ei ole mahdotonta, ja tässä suhteessa tilanne on parempi kuin esimerkiksi naapurimaa Jordaniassa, vaikka Syyriassakaan ei siedetä avointa lähetystyötä, vaan valtio pyrkii varjelemaan uskontojen välisiä suhteita ja puuttuu tarvittaessa käännytykseen uskontojen välisen rauhan säilyttämiseksi.

Israelin kohdalla Al-Habash ei kuitenkaan osoita erityistä maltillisuutta, kuten oheisesta jutusta voi päätellä. MEMRI:n kääntämistä Al-Habashin puheista käy ilmi, että Syyrian parlamentin jäsen puhuu omilleen islamilaisittain puhdasoppisemmin kuin suomalaisille vierailleen.

Radikaalit ja maltilliset

Videon toisen osan alussa puhutaan fundamentalismista, ja kuvassa näytetään Newsweekin artikkelia ”Amerikan sielun puolesta”. Tarkoituksena on luonnollisesti vihjata, että fundamentalismi ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös kristittyjen joukosta löytyy kiihkoilijoita. Tämä poliittisesti korrekti näkemys on mielestäni elokuvan vastenmielisintä antia.

Al-Habash esittää vielä oman käsityksensä islamin suuntauksista, joista toinen on radikaali ja toinen maltillinen. Hän lisäksi sanoo:

”Korostan: radikaalilla tulkinnalla ei ole perusteita islamissa.”

Mikä on se radikaali tulkinta, jolle ei löydy perusteita? Tämä jää katsojalle kertomatta.

”On hyvin vähän ihmisiä, jotka kehottavat tappamaan toisia ihmisiä.”

Paljonko sellaisia tarvitaan, jotta se olisi ongelma? Al-Habashin puheen jälkeen kuvaan tulee Hizbollahin keltainen lippu. Toimittaja Jouko Marttinen selvittää sen jälkeen lyhyesti ääri-islamilaisen ideologian sisällön ja kertoo, kuinka rauhaa rakastavan enemmistön islam on vaarassa tulla kaapatuksi. Tässä hän toistaa jo tuttua harhakäsitystä, jonka mukaan radikaalit jotenkin vääristelisivät islamia, vaikka todellisuudessa heidän tulkintansa on sopusoinnussa islaminuskon päälähteiden Koraanin, Hadithin ja Siran kanssa. Maltillisella tulkinnalla on puolestaan enemmän ongelmia todistaa olevansa ”oikeaa islamia”.

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella kannattaa seurata Koraanin lauseita, jotka vilahtelevat Al-Habashin takana. Yksi niistä kuuluu:

”Niillä, jotka ovat uskottomia, eivät totisesti heidän rikkautensa eivätkä heidän lapsensa vähääkään hyödytä Jumalan edessä; he joutuvat tulen omiksi ja pysyvät siinä iankaikkisesti.”

Luonnollisesti kristityt ja juutalaiset lasketaan uskottomiksi. Elokuvan tekijöiltä voisi kysyä myös, miksi taustalla näytetään amerikkalaisia sotilaita silloin, kun puhutaan fundamentalisteista. Presidentti Ahtisaari päästetään myös luennoimaan mystisistä ”fundamentalisteista”, joita hänen mukaansa löytyy joka maasta.

Islam Euroopassa

Toimittaja Marttinen siteeraa vielä Tariq Ramadania, tuota pehmeää islamistia, jota niin monet edistykselliset kuuntelevat innokkaasti. Marttinen kertoo:

”Ramadan kutsuttiin tutkijaksi Indianan Notre Damen yliopistoon, mutta hän ei saanut viisumia työpaikalleen, koska hän on turvallisuusriski Amerikalle.”

Ramadanin yhteydet radikaaleihin islamisteihin ovat hyvin dokumentoituja ja Yhdysvallat eväsi viisumin siksi, että hän oli rahoittanut hyväntekeväisyysjärjestöä, joka tukee Hamasia. Ramadania on myös syytetty siitä, että hän puhuu länsimaiselle yleisölle yhtä ja ”kotiyleisölle” toista. Ramadanin kaksinaisesta luonteesta on jopa kirjoitettu kirja ”Brother Tariq: The doublespeak of Tariq Ramadan”

En usko uskontojen välisen dialogin tuottavan mitään merkittäviä tuloksia. Toisaalta se aiheuttaa myös vahinkoa ainoastaan, jos päättäjät ja tavalliset ihmiset luottavat siihen. Kun dialogia käydään, on syytä pitää mielessä, että toinen osapuoli ei välttämättä ole liikkeellä vilpittömin mielin, tai ainakin islam rajoittaa merkittävästi sitä, miten pitkälle muslimi voi ymmärtämisessään mennä.

Islam ei ole mikään mysteeri, vaan siihen voi perehtyä ilman dialogia itsekseen lukemalla kirjoja ja etsimällä tietoa internetistä. Kun lukee islamin usein järkyttäviä opetuksia, kannattaa ajatella, että suuri osa muslimeista ei joko tunne niitä tai välitä niistä. Toisaalta ne, jotka ottavat opetukset kirjaimellisesti, eivät välttämättä tahdo mitään hyvää länsimaiselle ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Rehellinen näkemys islamin ja kristinuskon yhteydestä sekä dialogin ongelmista löytyy Risto Soramiehen kirjoittamasta ja Teologisen instituutin julkaisemasta kirjasta Islam ja evankeliumi, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täällä. Uskon ja ajattelun puolesta –blogissa on kuusi kyseiseen kirjaan liittyvää kirjoitusta (1, 2, 3, 4, 5 ja 6), joista kirjan keskeiset kohdat käyvät ilmi.

Erityisesti kannattaa mainita viimeinen eli kuudes osa, jossa Vesa Ollilainen tiivistää kirjan keskeiset kohdat.