Saksa, äärioikeisto ja Suomi

EU:n myötä olemme saaneet kaksi suurta lahjaa. Ne ovat avoimet rajat ja monikulttuuri. Näiden ansiosta katukuva on paljon aiempaa värikkäämpi eikä Schengen-alueen sisällä tarvitse enää jonottaa rajatarkastuksissa ja näyttää passia.

Jo Schengen-aluetta synnytettäessä varoitettiin rikollisuuden liikkuvan maasta toiseen vaivattomasti. Tämä uhkakuva on toteutunut myös terroristien vapaana liikkuvuutena kuten myös niiden onnenonkijoiden, jotka onnistuvat hilaamaan itsensä Schengen-alueen sisäpuolelle. Värikäs katukuva on seurausta avoimista rajoista, joiden sisällepääsy käytännössä takaa, että alueelta ei koskaan tarvitse poistua, jos ei niin halua tehdä.

Junan alle Saksassa

Eritrealainen Habte Araya työnsi 8-vuotiaan pojan ja tämän äidin raiteille Frankfurtin asemalla, kun supernopea ICE-juna oli saapumassa asemalle. Hän yritti tehdä saman vielä 78-vuotiaalle naiselle mutta epäonnistui. 8-vuotias poika menehtyi tapahtumassa.

40-vuotias Araya oli saanut Sveitsistä oleskeluluvan. Zürichin kantonissa asuva Araya oli esiintynyt monikulttuurimannekiinina eli esimerkkinä “onnistuneesta integraatiosta”. Myöhemmin hän oli äitynyt väkivaltaiseksi ja mm. uhannut naapuriaan veitsellä. Araya oli ollut mielenterveyshoidossa eikä poliisi löytänyt hänestä merkkejä “radikalisoitumisesta”.

Viime maanantain tekojensa jälkeen Araya saa syytteen murhasta ja murhan yrityksestä. Pojan äiti selvisi raiteille työntämisestä hengissä. Tapaus muistuttaa neljän vuoden takaista IKEA-puukotusta, jossa eritrealainen turvapaikanhakija murhasi kaksi ihmistä. Kyseiselle teolle oli myös vaikea löytää järkevää motiivia.

Saksassa on muutaman viime vuoden aikana tapahtunut muitakin raiteille työntämisiä. Tammikuussa 2017 joukko nuorukaisia työnsi miehen raiteille Berliinin Kreuzbergissa sijaitsevalla Kottbusser Tor -metroasemalla. Mies onnistui kiipeämään turvaan ennen junan saapumista.

Hampurissa 16-vuotias nuorukainen, joka oli luultavasti Marokosta, hyökkäsi 34-vuotiaan naisen kimppuun, ryösti tämän ja työnsi raiteille. Nainen loukkaantui tilanteessa lievästi.

Maaliskuussa 2017 kaksi turvapaikanhakijaa, joista toinen oli marokkolainen ja toinen libyalainen, työnsi saksalaisen perheenisän raiteille. Tekijät potkivat uhria ja estivät häntä nousemasta. Onneksi saapuvan paikallisjunan kuljettaja toimi ripeästi ja pysäytti junan vain muutaman metrin päähän raitella makaavasta loukkaantuneesta uhrista.

Huhtikuussa 2017 38-vuotias Csilla H. puhui 59-vuotiaalle liikkeenjohdon konsultti Werner H:lle kielellä, jota tämä ei ymmärtänyt. Tämän jälkeen hän työnsi 59-vuotiaan takaa päin raiteille. Junan kuljettaja oli jälleen tarkkana ja onnistui pysäyttämään junan kolmen metrin päähän uhrista.

Näitä tapauksia on lisää ja ne kaikki on kerrottu täällä.

Frankfurtin tapaus on herättänyt suurta huomiota Saksassa uhrin nuoren iän takia. Pitkällä tähtäimellä tällaiset toistuvat tapaukset saavat ihmiset pelkäämään julkisilla paikoilla. Joku koiranleuka voisi vääntää asian siten, että ainakin älypuhelimen tuijottelu asemalaiturilla vähenee.

Keskiviikkona Stuttgartissa syyrialaistaustainen mieshenkilö surmasi toisen miehen keskellä katua iskemällä tätä toistuvasti miekalla. Uhri oli Saksassa asuva kazakki. Miekka vaikutti käyrältä sapelilta. Stuttgartia on Saksassa pidetty yhtenä turvallisimmista kaupungeista.

Syksyllä 2015 kysyin: “Viekö Saksa muun Euroopan mukanaan?” Tässä vaiheessa näyttää siltä, että ainakin Saksassa liittokansleri Angela Merkelin politiikan seuraukset ovat selkeästi nähtävissä. Merkelistä voidaan kai sanoa, että hän on Saksan tuhoisin kansleri sitten erään viiksekkään itävaltalaisen.

Entä Suomessa?

Suomessakin seurataan Saksan tapahtumia. Keskiviikon A-studiossa tärkein asia oli saksalaisen CDU-poliitikon murha Kasselin kaupungissa. Murha tapahtui jo kesäkuun alussa, joten ohjelman alkuvaiheessa oli vaikea ymmärtää, miksi se juuri nyt oli ajankohtainen. Murhaaja oli “äärioikeistolainen”. A-studion insertissä pyrittiin antamaan kuva “äärioikeiston” uhasta, joka uhkaa demokratiaa. Lisäksi viitattiin vihapuheeseen mahdollisena väkivallan syynä.

Tämän jälkeen studioon oli tuotu uustaistolainen tendenssitutkija Oula Silvennoinen, joka varmana mielipiteenään esitti, että Perussuomalaiset on “oikeistoradikaali” puolue. Silvennoinen myös opasti katsojia siitä, mitä tarkoitetaan “äärioikeistolaisuudella”:

“...se on aika laaja termi, jonka alle mahtuvat sekä oikeistoekstremistiset Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kaltaiset uusnatsiliikkeet että oikeistoradikaalit puolueet kuten Perussuomalaiset.”

Kun toinen studiovieras, Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalo kieltäytyi hyväksymästä Silvennoisen määritelmää, tendenssitutkija totesi, että me tutkimuksessa kyllä tiedetään.

Kysymys on Silvennoisen mukaan suhteesta autoritarismiin, hierarkiseen yhteiskuntaan ja kategoria-ajatteluun. Perusteluja tälle hän ei esittänyt vaan yritti tendenssitutkijan auktoriteetillä lyödä Slunga-Poutsalolle jauhot suuhun.

Todellisuudessa nimenomaan identiteettipolitiikan omaksuneelle vihervasemmistolle on tyypillistä ihmisten kategorisointi näiden viiteryhmän mukaan. Mielestäni ihmisryhmien kollektivistinen jakaminen uhriryhmiin ja sortajiin edustaa kategoria-ajattelua. Puheet suhteesta autoritarismiin ja hierarkiseen yhteiskuntaan ovat käsittämättömiä ja mahdottomia kommentoida. Silvennoinen on keksinyt omasta päästään tämän yhteyden.

Kun Slunga-Poutsalo yritti selittää Perussuomalaisten linjauksia, kamera näytti Silvennoisen ylimielistä virnistelyä.

A-studio myös tarjosi Silvennoiselle tilaisuuden esiintyä vaalihäirinnän ja somehäirinnän uhrina. Todellisuudessa Silvennoinen itse käyttäytyy aggressiivisesti sosiaalisessa mediassa ja harrastaa somehäirintää eli sitä, minkä uhrina hän pyrkii esiintymään. Silvennoisen suhde totuuteen on sen verran liberaali, että en suoralta kädeltä ostaisi hänen väitteitään. Lopussa Silvennoinen myös kehtasi mestaroida käyttäytymisestä sosiaalisessa mediassa.

Ohjelmassa saksalaisen paikallispoliitikon murhalla luotiin aasinsilta Perussuomalaisiin, äärioikeistoon ja vihapuheeseen eli valtamedian toimittajien suosikkiaiheisiin. Perussuomalaiset on viimeisimmissä mielipidetutkimuksissa noussut suurimmaksi puolueeksi. Veronmaksajan rahoittama Yleisradio haluaa vastustaa tällaista kehitystä. Mitenkään muuten en suostu A-studion aihevalintaa ja “asiantuntijan” mukanaoloa selittämään.

Silvennoisen julkiset esiintymiset aiheuttavat monissa kuten allekirjoittaneessa voimakasta vastenmielisyyttä. Siksi hänen esiintymisensä kääntyvät hänen edustamaansa asiaa vastaan. Silvennoinen on asiantuntijana selkeästi puolueellinen, mikä ei tunnu veronmaksajan rahoittamaa yhtiötä vaivaavan. Ylen A-studiokin kääntyi kaikessa läpinäkyvässä propagandistisuudessaan itseään vastaan varsinkin, kun toimittaja ja Oula Silvennoinen hyökkäsivät yhdessä Slunga-Poutsalon kimppuun ns. ampumistapauksessa, jossa kahden Perussuomalaisten jäsenen väitetään ampuneen vasemmistopoliitikkoja esittäviin maalitauluihin.

Asia käsitellään elokuussa Puoluevaltuuston kokouksessa. Oula Silvennoinen ei kuitenkaan malttanut olla antamatta ilmaisia neuvoja siitä, miten asia pitäisi käsitellä. Itse luotan nykyisen puoluejohdon kykyyn olla tanssimatta Oula Silvennoisen kaltaisten pillin mukaan, koska tanssista ei loppua tule, jos siihen kerran lähtee mukaan.

Uuniluukkujen kolahtelua

Eurovaalit käytiin vähän aikaa sitten. Median ja analyytikkojen keskuudessa huomio kiinnittyi ”äärioikeiston” menestykseen, ja erityisesti Ranskan Kansallisen rintaman vaalivoittoon. Politiittinen analyytikko ja historiantutkija Jussi Jalonen kommentoi Pispalan haulitornistaan:

”FN on yhä edelleen aito äärioikeistopuolue, eikä Marine le Penin dédiabolisation-politiikka ole onnistunut pesemään puoluetta puhtaaksi muukalaisvihasta.”

Jalonen ei kuitenkaan ehdi Markku Jokisipilän arvostelultaan analysoimaan, miksi ”äärioikeistoa” kannatti neljännes Ranskan äänioikeutetuista:

”...ovat huolissaan siitä, että neljäsosa äänioikeuttaan käyttäneistä ranskalaisista on pitänyt tätä vaihtoehtoa peräti poliittisen tukensa arvoisena. Taustalla on epäilemättä osin myös äänestäjäkunnan keskuudessa vallitseva monisyisempi pettymys. Mutta se, että nimenomaan äärioikeistopuolue on kyennyt valjastamaan nämä tuntemukset oman menestyksensä välikappaleiksi, on tosiaan paha päivä maanosalle.”

Jokisipilä oli moittinut ”äärioikeisto”-kortin käyttäjiä uusmoralismista ja siitähän puheessa ”äärioikeistosta”, ”rasismista” ja ”muukalaisvihasta” on lähinnä kyse. Jalonen ottaa nämä asiat annettuina eikä vaivaudu miettimään, mitkä asiat valtapuolueiden politiikassa saavat monet äänestäjät turvautumaan Kansallisen Rintaman kaltaisiin puolueisiin. Median, akateemikoiden ja poliittisen eliitin ylimielinen moralismi, jota Jalonen itsekin edustaa, on osa ongelmaa. Piiloutuminen merkityksettömiksi leimakirveiksi muuttuneiden käsitteiden kuten ”äärioikeisto” ja ”rasismi” taakse auttaa jättämään huomiotta ne todelliset ongelmat, joista ”äärioikeiston” kannatus kumpuaa.

Euroopassa on vaarallista olla juutalainen

Jalonen ei ole ainoa, joka on huolissaan äärioikeistosta. Vasemmistolaisen Guardian-lehden blogisti Michele Hanson kirjoittaa oikeiston noususta ja siitä, kuinka hän on alkanut huolestua asiasta. Hanson on juutalainen ja on kiinnittänyt huomiota EU-parlamenttiin selvinneisiin puolueisiin kuten brittiläiseen UKIP-puolueeseen. Aiemmin Hansonilla ei omien sanojensa mukaan ole joutunut kärsimään juutalaisuudestaan, mutta nyt on syytä huoleen.

Hanson mainitsee kirjoituksessaan ammuskelun Brysselin juutalaismuseossa, joka johti neljän ihmisen kuolemaan. Kirjoituksessaan hän antaa epäsuorasti ymmärtää, että EU-parlamenttivaalien tuloksella olisi jotakin tekemistä asian kanssa.

Olen samaa mieltä Hansonin kanssa siitä, että Euroopan juutalaisilla on syytä huoleen. Juutalaisviha on maanosassamme korkeimmalla tasolla 70 vuoteen. Syyt ovat kuitenkin aivan toisaalla kuin siellä, mistä Hanson niitä etsii.

Amerikkalainen konservatiivikolumnisti Mark Steyn kirjoittaa sivuillaan eurooppalaisten kyvyttömyydestä tunnustaa epämiellyttävä totuus:

”Uudessa Eutopiassa ei ole tilaa rehelliselle ja avoimelle juutalaisyhteisölle eikä edes juutalaiselle museolle.”

Euroopan ”äärioikeiston” johtajista ainakin hollantilaisen Vapauspuolueen johtaja Geert Wilders on tunnettu islam-vastaisuutensa lisäksi myönteisestä suhtautumisestaan Israeliin ja juutalaisiin yleensä. Ukip:n Nigel Farage taas ei ole sanonut asiasta juuri mitään. Itse asiassa juutalaisvastaisuutta löytää helpommin vasemmistosta kuin ”äärioikeistosta”. Vasemmisto vain kutsuu sitä antisiionismiksi, joka asettaa kyseenalaiseksi juutalaisten oikeuden omaan valtioon.

Norjassa kiihkeä monikulttuurin kannattaja ja kansallisvaltioiden tuhon apostoli Thomas Hylland Eriksen kirjoitti Aftenposten -lehteen myrkyllisen ja moralisoivan artikkelin ”Israelin sielu on vaarassa”. Siinä Hylland Eriksen mm. kutsuu Israelia apartheid-valtioksi sekä rinnastaa holokaustin ja palestiinalaisten Nakban (= Israelin valtion synty) toisiinsa.

”Ranskalainen” terroristi

Vasemmisto ja ”äärioikeisto” eivät kuitenkaan ole niitä, jotka Euroopassa murhaavat juutalaisia siksi, koska nämä ovat juutalaisia, vaan asialla ovat täysin muut tahot. Ranskan Toulousessa Mohammed Merah -niminen terroristi murhasi juutalaisia siksi, että nämä olivat juutalaisia. Tätä ennen jotkut median kommentaattorit ehtivät toivoa hänestä Ranskan Breivikiä.

Kun Ranskan poliisi pidätti 29-vuotiaan ranskalaisen Brysselin museoiskusta, moni median kommentaattori luultavasti toivoi, että mies olisi kiihkeä Kansallisen Rintaman kannattaja. Näin ei luultavasti ollut, sillä mies oli viettänyt vuoden taistelemassa Syyriassa ja hänellä oli yhteyksiä radikaaleihin jihadisteihin.

Epäilty Mehdi Nemmouche tunnusti tekonsa. Hän on todellakin Ranskan kansalainen mutta Ranskan Kansallisen Rintaman kanssa hänellä tuskin on mitään tekemistä.

Vasemmisto, media ja akateemikot eivät kuitenkaan halua nähdä, mistä Euroopassa löytyy se todellinen suvaitsemattomuus ja murhanhimo. Heille Euroopan kasvava muslimiväestö edustaa syrjittyä väestönosaa, jonka keskuudessa leviävä islamilainen kiihkoilu vain kertoo syrjinnästä ja heidän elämässään olevista epäkohdista. Niistä syytetään kantaväestöä ja näiden väitettyä rasismia eikä vaihtoehtoisia selityksiä edes yritetä etsiä.

Sen sijaan ”äärioikeiston” kohdalla kannatuksen syyt löytyvät aina ”muukalaispelosta” tai ahdasmielisestä impivaaralaisuudesta eli kaikesta siitä, mistä edistyksellinen suvaitsevaisto itse katsoo olevansa vapaa. Jos tämä ei riitä, otetaan mukaan taloudellinen epävarmuus, syrjäytyminen ja työttömyys, joihin ”populistien” väitetään tarjoavan helppoja ratkaisuja.

Mikä sitten on suvaitsevaisten ratkaisu ”äärioikeiston” ongelmaan? Fiksuimmat suvaitsevaiset ymmärtävät, että vanhojen jäärien päihin ei uppoa banaali ja omahyväinen puhe kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuuden ihanuudesta. Nuorempiin sen sijaan voi yrittää vaikuttaa.

Siksi Ruotsin valtio käyttää viisi miljoonaa kruunua tukemaan koululaisten matkoja Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Päätös syntyi Euroopan äärioikeiston menestyksen inspiroimana. Kansanpuoluetta edustava demokratiaministeri Birgitta Ohlsson totesi:

”Meidän on toimittava usealla eri rintamalla. Olen vakuuttunut, että nuorten on ymmärrettävä, mitä tapahtuu, kun viha voittaa demokratian.”

Suomessa veronmaksajan rahoittama Yleisradio on tehnyt samaa jo pitkään. Ei mene viikkoakaan ilman natseista kertovaa dokumenttia.

Juutalaisten joukkotuho ei kuitenkaan ole ainoa historiallinen tapahtuma, josta kannattaisi ottaa oppia. Tänä vuonna tulee täyteen 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta, jota voidaan pitää kommunismin ajan päättymisen symbolina, vaikka Neuvostoliitto elikin vielä pari vuotta tapahtuman jälkeen. Ehkä kommunismista ja sen aiheuttamista kymmenistä miljoonista ihmisuhreista kannattaisi ottaa jotakin opiksi, mutta tätä ei koululaisille haluta kertoa ainakaan Ylen kanavilla.

Islamin nimissä vaan ei sittenkään

Kun islamilainen terrori-isku tapahtuu, valtamedia ja itseään suvaitsevaisina ja/tai avarakatseisina pitävät ihmiset kieltäytyvät näkemästä iskun motiivia ja pyrkivät etsimään sille vaihtoehtoisia selityksiä. Minulle ei ole vielä selvinnyt, onko ihmetys aitoa vai poliittisen korrektiuden mukaista käytöstä.

Nidal Hasan

Vuonna 2009 Nidal Hasan -niminen sotilaspsykiatri surmasi 13 ihmistä ja haavoitti 23:a. Hän avasi tulen täydessä odotushuoneessa ja huusi muslimien taisteluhuudon: ”Allahu akbar”. Tästä huolimatta hänen tekoaan ei koskaan luokiteltu terrorismiksi eikä häntä myöskään syytetty terrorismista sotilastuomioistuimessa vaan 13 murhasta 23 murhayrityksestä.

Kirjoitin Hasanista vajaa neljä vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa kävin läpi hänen Powerpoint-esitystä vuodelta 2007. Käsittelin myös artikkelia, jossa käännynnäismuslimi väitti Nidal Hasanin vääristelleen islamia.

Vaikka Nidal Hasanin teko vaikuttaa jokaisen järkevän ihmisen mielestä terrorismilta, presidentti Barack Obaman hallinto on eri mieltä. Yhdysvaltain puolustusministeriö kutsuu tekoja ”työpaikkaväkivallaksi”. Iskusta selvinneiden kannalta asialla on merkitystä. Jos kyseessä olisi terroriteko, iskussa loukkaantuneet sotilaat saisivat samanlaista korvausta kuin sotatilanteessa haavoittuneet. Todettakoon, että Nidal Hasan itse on nauttinut täyttä palkkaa odottaessaan oikeudenkäyntiä.

Pelkät taloudelliset näkökohdat eivät kuitenkaan selitä ”työpaikkaväkivalta” -luokituksen käyttöä. Nidal Hasan on muslimi ja palveli Yhdysvaltojen asevoimissa. On poliittisesti tärkeää näyttää, että asevoimat on ”monimuotoinen” organisaatio. Tätä kuvaa ei työpaikkaväkivalta saa himmentää.

Jo vuonna 2009 esitettiin kysymyksiä siitä, miksi Nidal Hasanin toimiin ei puututtu aikaisemmin. Liittovaltion poliisi FBI tiesi Hasanin yhteydenpidosta tunnetun terroristi Anwar al-Awlakin kanssa. Hasanin kollegat Fort Hoodissa panivat myös merkille miehen oudon käytöksen. Hasan pyrki käännyttämään kollegoitaan ja potilaitaan islamiin, ja pelkästään miehen Powerpoint-esityksen olisi pitänyt saada hälytyskellot soimaan.

Mitään ei kuitenkaan tehty syistä, joita voimme vain arvailla. Mark Steyn päätyi MacLeans-viikkolehden artikkelissaan johtopäätökseen, jonka mukaan poliittinen korrektius johti Fort Hoodin joukkomurhaan. Sen sijaan, että Hasan olisi siirretty sivuun tehtävistään, hänet ylennettiin majuriksi ja siirrettiin Fort Hoodin tukikohtaan.

Nidal Hasanin oikeudenkäynti alkoi 6. elokuuta. Samalla Fort Hoodin uhrit nostivat kanteen liittovaltiota vastaan. Kanteessa he väittävät, että ”jihadistisotilaan” annettiin nousta urallaan ilman kontrollia poliittisen korrektiuden takia. Uhrit vaativat liittovaltiolta yhteensä 750 miljoonan dollarin korvauksia joukkomurhaan johtaneista laiminlyönneistä.

Oikeudenkäynnin avauspuheenvuorossaan Hasan totesi:

”Me mujahedinit olemme epätäydellisiä muslimeja, jotka yrittävät perustaa täydellisen uskonnon korkeimman Jumalan maahan.”

Brittiläinen BBC editoi Hasanin lausuntoa seuraavasti:

”Me epätäydelliset muslimit yritämme perustaa täydellisen uskonnon.”

Tsarnajevin veljekset

Kun Tamerlan ja Dzokhar Tsarnajev räjäyttivät pomminsa Bostonin maratonilla, valtamedia toivoi, että tekijät olisivat äärioikeistolaisia. Siksi spekuloinneissa viitattiin Timothy McVeighiin ja iskun ajankohdan symboliseen merkitykseen amerikkalaisille.

Tekijöiden paljastuttua alkoi spekulointi iskun motiiveista. Oikeaan ideologiaan vihkiytymättömälle isku vaikutti selkeästi islamilaiselta jihadismilta. Tamerlan Tsarnajev sopeutui huonosti Yhdysvaltoihin, kiinnostui islamista ja omaksui radikaaleja näkemyksiä. Terroristina hän on tyyppiesimerkki lännessä radikalisoituneesta muslimista.

Tänä päivänävaihtoehtoisia selityksiä ei enää etsitä, ja valtamediakaan ei enää suuremmin ihmettele, kuinka suloinen poika räjäytti pommin.

Brittiläinen BBC löysi kuitenkin lisämotiiveja teolle. Uutisen mukaan Tamerlan Tsarnajevilla oli ”äärioikeistolaista kirjallisuutta”. BBC:n mukaan:

”Tähän asti Tsarnajevin veljeksiä on pidetty pelkkinä radikaaleina jihadisteina.”

Lisäksi BBC epäili Tsarnajevien uskon aitoutta. Veljesten Cambridgessa sijaitsevan kotimoskeijan puhemies Nicola Mossalemin mukaan Tamerlan rukoili moskeijassa vain satunnaisesti. Mossalem kuvasi häntä ”vihaiseksi nuoreksi mieheksi, joka tarttui islamiin”.

Artikkelillaan BBC pyrki herättämään mielenkiintoa Bostonin terrori-iskua käsittelevää Panorama-dokumenttia kohtaan. Siinä veljesten ”äärioikeistolainen kirjallisuus” sai kokonaista 20 sekuntia ohjelma-aikaa.

Millaista kirjallisuutta veljeksillä sitten oli hallussaan? Biased BBC -blogi on selvittänyt Panorama-dokumentissa esitettyjen artikkeleiden alkuperän. Ne ovat peräisin American Free Press -nimiseltä sivustolta, joka on selkeästi antisemitistinen ja keskittyy artikkeleissaan syyttämään juutalaisia melkein kaikesta pahasta maailmassa.

Vaikka American Free Press on antisemitistinen, se suhtautuu muslimien huoliin ymmärtäväisesti. Eräässä artikkelissa lehti syyttää Israelille myönteistä propagandaa Anders Breivikin murhatöistä. Artikkelin mukaan eurooppalaisten pitäisi pelätä juutalaisia, ei muslimeja. AFP:n edustajia on myös esiintynyt Iranin valtion propagandakanava Press TV:n lähetyksissä.

Sen, että jihadistilla on hallussan juutalaisten salaliittoteorioita esittelevää aineistoa, ei pitäisi yllättää ketään. Juutalaisiin kohdistuvat salaliittoteoriat ovat Lähi-idässä ja laajemmin muslimien keskuudessa tavanomaisia ja tukevat islamin omiin kirjoituksiin sisältyvää juutalaisvastaista perinnettä.

BBC ei kuitenkaan halua antaa tällaista kuvaa vaan pyrkii vierittämään syyllisyyttä Tsarnajevin veljesten teosta Yhdysvaltojen ”äärioikeistolle” ja vähättelemään jihadistista motiivia. Näin siitä huolimatta, että Tamerlan Tsarnajev halusi omistaa elämänsä jihadille (И жизнь свою джихаду посвяти), kuten eräässä hänen kuuntelemassaan laulussa sanottiin.

Hbl, Malmö ja juutalaiset

Hufvudstadsbladet puuttui pääkirjoitussivuillaan Ruotsin Malmössa esiintyvään antisemitismiin otsikolla ”Meidän on opittava historiasta”. Artikkelissa toimittaja Jens Berg näyttää, että kyllä Suomessakin osataan, varsinkin Ankkalammikossa.

Useimmat tämän blogin lukijat tietävät, että juutalaisiin kohdistuvista viharikoksista vastaavat enimmäkseen Malmön muslimimaahanmuuttajat. Tämä asia ei helposti käy ilmi Jens Bergin kirjoituksesta. Sen sijaan hän keskittyy eurooppalaiseen antisemitismiin ja antaa epäsuorasti ymmärtää, että rasismilla ja äärioikeiston nousulla olisi jotakin tekemistä viharikosten kanssa.

Jens Berg kirjoittaa:

”Juutalaisvihalla on pitkä, yleensä uskonnollissävyinen historia, mutta niin sanottu moderni antisemitismi, joka ilmaantui 1800-luvulla, pohjautui käsitykseen, että juutalaiset kahmivat itselleen suhteettoman paljon poliittista ja taloudellista valtaa. Tämä on edelleen toistuva myytti nykypäivän valkoisen vallan liikkeissä.”

…

”Ei ole mitenkään yllättävää, että juuri Malmöstä on tullut rasismin pahamaineinen keskus. Maahanmuutto on suurta, työttömyys kasvaa ja sosiaalinen eriarvoisuus kasvaa. Ruotsidemokraateilla on jo vahva jalansija Skoonessa ja mielipidemittaukset ennustavat esiinmarssin jatkuvan.”

Ainoastaan yhdestä lauseesta voi päätellä, että muutkin kuin äärioikeistolaiset rasistit ehkä mahdollisesti saattavat olla syyllisiä:

”Myös Lähi-idän pitkällinen konflikti ruokkii jatkuvasti vanhoja ennakkoluuloja.”

Tässäkin ruokitaan Bergin mielestä vanhoja ennakkoluuloja, ei siis niitä, joita muslimimaahanmuuttajat tuovat vanhasta kotimaastaan.

Suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä Berg joko valehtelee tietoisesti, yrittää harhauttaa lukijaa tai toimii vain poliittisesti korrektin vakaumuksensa mukaisesti. Lukijalle hänen kirjoituksensa ei kuitenkaan tarjoa mitään osviittaa siitä, mistä Malmön antisemitismi voisi johtua.

Berg ei myöskään mainitse kertaakaan sanoja muslimi tai islam. Niin ei vain saa tehdä, jos haluaa säilyttää kuvan itsestään suvaitsevaisena ja avarakatseisena ihmisenä.

Jyväskylän puukkoisku ja sen hyödyntäminen

Jyväskylän pääkirjastossa järjestettiin Mikael Brunilan, Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson kirjoittaman ”Äärioikeisto Suomessa” -kirjan esittelytilaisuus. Paikalle eksyi ilmeisesti kolme Kansallinen Vastarinta -liikkeen aktivistia. Syntyneessä tappelussa yhtä ihmistä puukotettiin. Esitutkinta on vielä kesken, joten tapahtumien tarkasta kulusta ei ole tietoa.

Kun politiikka muuttuu väkivaltaiseksi, ollaan huonoilla teillä ja kannatan ehdottomasti kirjan tekijöiden oikeutta esitellä teostaan, vaikka itse en sen sisältöä erityisen hyvänä pidäkään. Itse kukin voi tutustua kirjaan lataamalla sen esimerkiksi täältä. Huonoa omatuntoa lataamisesta ei kannata tuntea, koska suomalaisena veronmaksajana olet jo osallistunut kustannuksiin.

Porukan pomo Dan Koivulaakso ei ollut mukana kirjan esittelytilaisuudessa vaan ainoastaan Brunila ja Andersson. Koivulaakso on poliittisena toimijana sen verran vastenmielinen, että allekirjoittaneella on suuria vaikeuksia tuntea minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. Sen sijaan Brunila ja Andersson näyttävät olevan sen verran nuoria, että heille suo mielellään sympatiaa. Ehkä he joskus järkiintyvät ja ymmärtävät, että Koivulaakson kaltaisten agitaattorien kelkkaan ei kannata lähteä.

Hyödylliset idiootit

Olen aina pitänyt Kansallinen Vastarinta -järjestöä äärivasemmiston hyödyllisinä idiootteina. Tämä kuva vahvistui, kun katsoo tapaa, jolla Koivulaakso käyttää Jyväskylän tapahtumia poliittisesti hyväkseen. Koivulaakso ei todellisuudessa pidä Kansallista Vastarintaa merkittävänä uhkana vaan se on hänelle pelkkä väline päästä todellisten vastustajien eli Perussuomalaisten ja maahanmuuttokriittisen Hommafoorumin ympärillä pyörivän liikeen kimppuun. Koivulaakso sanoi Ylen uutisissa:

”Erilaiset äärioikeistolaiset ryhmät toimii Suomessa, esimerkiksi nyt täs myös perussuomalaisten sisällä ja saa valtavasti julkisuutta niin se on luonut tilaa myös tämmöselle radikaalimmille natsiryhmille.”

Koivulaakso syyttää suoraan nimeltä mainitsemattomia Perussuomalaisten kansanedustajia Kansallinen vastarinta -liikkeen toimista. Hänen poliittisten tavoitteidensa ja kirjansa uskottavuuden kannalta puukkoisku tuli taivaan lahjana. Aiemmin Suojelupoliisin edustajat olivat vähätelleet Koivulaakson, Brunilan ja Anderssonin kirjan esittämiä uhkakuvia.

Koivulaakson toimintatavat ovat sen verran läpinäkyviä, että jotkut epäilevät Jyväskylän puukkoiskua järjestetyksi ”false flag -operaatioksi”. Itse taas katson, että ehtymätön luonnonvara nimeltä inhimillinen typeryys selittää tapahtumat paremmin kuin mikään salaliittoteoria. Lisäksi ei kannattaisi provosoitua, kun provosoidaan. Tässä mielessä Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolan ulostuloa voi pitää huonosti harkittuna. Kansanedustajan olisi kannattanut pidättäytyä kommenteista ja sanoa odottavansa esitutkinnan tuloksia.

Toinen syy, miksi pidän vasemmiston DDR-nuorten huolta sanan- ja kokoontumisvapaudesta tekopyhänä, on heidän oma sensuurihenkisyytensä. He niputtavat väkivallattomat ja demokraattisiin toimintaperiaatteisiin sitoutuneet tahot samaan äärioikeistomössöön kuin Kansallinen vastarinta -liikkeen väkivaltaiset huligaanit. Itsekin kuulun heidän mukaansa samaan "järjestäytynyttä suvaitsemattomuutta" edustavaan porukkaan.

Taustatukea Koivulaakso ja kumppanit saavat Itä-Suomen yliopiston tutkija Vesa Puuroselta, joka Mtv3:n uutisen mukaan toteaa:

”Vakavampi ilmiö on että oikeistolainen, erityisesti maahanmuuttoon liittyvä ääriajattelu on saanut varsin paljon julkisuutta. Lisäksi sillä on myös poliittista vaikutusvaltaa aivan toisessa mitassa, kuin pienillä äärijärjestöillä. Erittäin äärimmäistä ja rasististakin ajattelua edustavia henkilöitä istuu mm. eduskunnassa.”

Puuronen itse on entinen kommunisti, nykyinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Rovaniemellä ja näin Koivulaakson aatetoveri. Se, että häntä haastatellaan puolueettomana tutkijana, kertoo suomalaisen valtamedian toiminnasta kaiken olennaisen. Puuronen myös vahvistaa epäilyni, että puukkoiskun poliittisella hyväksikäytöllä tähdätään nimenomaan Perussuomalaisia vastaan. Kansallisella vastarintaliikkeellä on tässä vain välinearvoa.

Katainen ja Stubb reagoivat

Myös pääministeri Jyrki Katainen reagoi tapahtumiin:

”Sananvapaus on avoimen, demokraattisen yhteiskunnan ehdoton edellytys. Samoin kokoontumisen vapaus. Molemmat näistä oikeuksista ovat loukkaamattomia ja rikkomuksiin niitä kohtaan on oltava nollatoleranssi.”

Kuulostaa hyvältä mutta otsikossa mainittu sana ”sananvapausrikos” on juridisessa kielenkäytössä tarkoittanut blogikirjoituksia, joiden kirjoittajia syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Katainen tuskin tarkoittaa oikeasti, mitä sanoo.

Sen sijaan Kataisen puoluetoveri hallituksessa, Eurooppaministeri Alexander Stubb yllätti positiivisesti twiittauksellaan:

”Voisiko joku kertoa, mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikein tiedä. Kertokaa please.”

Suurta eroa ei koskaan ole ollutkaan, koska molemmat suuntaukset kannattavat yhteiskuntaa, jossa yksilön tehtävä on palvella valtiota. Erona on lähinnä se, että toinen versio on luonteeltaan kansallinen ja toinen internationalistinen. Jälkimmäinen versio selvisi toisesta maailmansodasta mutta romahti lopulta taloudellisesti.

Kumpikaan suuntaus ei kaihda poliittista väkivaltaa. Esimerkkinä DDR-nuorten suhtautumisesta poliittiseen väkivaltaan olkoon Seppo Lampelan eli räppäri Steen1:n kannanotto Paavo Arhinmäen Facebook-sivulla:

”Jos joku aikoo vahingoittaa meitä, se allekirjoittaa samalla lupalapun ottaa itse reikiä.”

Tämä lausunto keräsi kuusi tykkäystä.

Miten torjua "muukalaisvastaisia" puolueita?

Ennen kuin menen varsinaiseen aiheeseen, kommentoin termiä äärioikeisto. Kyseessä on vasemmistolaisten keksimä ja käyttämä haukkumasana, jota käytetään establishmentin vastaisten poliittisten puolueiden leimaamiseen näiden poliittisesta linjasta riippumatta. Vasemmiston mielestä pahat asiat saadaan näin liitettyä oikeistoon, vaikka ns. äärioikeistolainen puolue todellisuudessa edustaisi vasemmistolaisia ajatuksia ja vasemmiston peruskannattajakuntaa eli työväestöä.

Äärioikeistolle on olemassa miedompi ja tuoreempi haukkumasana eli ”laitaoikeisto”, joka kärsii samasta ongelmasta. Toinen tapa leimata näitä puolueita on kutsua niitä ”muukalaisvastaisiksi”, ikään kuin puolueet vastustaisivat kategorisesti kaikkia muita kuin kantaväestöön kuuluvia.

Leimaamisen tavoitteena on eristää puolueet muista ja tehdä niistä poliittisia hylkiöitä, jotta ihmiset eivät äänestäisi niitä ja puolueiden poliittiset tavoitteet jäisivät vaille huomiota. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan erilaisia keinoja, joilla valtaeliitti pyrkii taistelemaan niitä vastaan.

Eristäminen

Poliittisesti epämiellyttävä puolue voidaan monissa tapauksissa eristää päätöksenteosta kokonaan. Suhteellisessa vaalitavassa yksittäinen puolue saa yleensä korkeintaan hieman yli 20 prosenttia annetuista äänistä eikä saa yksin ehdotonta enemmistöä. Muut puolueet voivat keskinäisillä sopimuksilla ja sopivilla koalitioilla varmistaa, että epämiellyttävä puolue ei pääse hallitusvastuuseen.

Eristäminen eli ”cordon sanitaire” kuitenkin rapauttaa demokratian uskottavuutta, koska se edellyttää blokkirajat ylittäviä epäpyhiä alliansseja oikeiston ja vasemmiston kesken. Jos epämiellyttävä puolue saavuttaa riittävän suuren suosion, poliittiset vaihtoehdot katoavat ja samat puolueet käytännössä hallitsevat vaalituloksesta riippumatta.

Cordon sanitaire toimii hyvin Belgiassa, koska maa on etnisesti jakautunut flaameihin ja valloneihin. Koska Vlaams Belang (Flaamien etu) ajaa Flanderin itsenäisyyttä eli Belgian valtion lakkauttamista ja koska hallitukseen tarvitaan molempien etnisten ryhmien edustus, vallonien puolueet eli käytännössä Vallonian sosialistit pystyvät estämään Vlaams Belangin pääsyn valtaan.

Myös Norjassa Edistyspuolue on vuosikausia onnistuttu pitämään yli 20 prosentin kannatuksestaan huolimatta oppositiossa. Työväenpuolue on hallinnut maata viime vuodet parin pikkupuolueen (Sosialistinen Vasemmisto ja Keskustapuolue) tuella.

Demonisointi

Demonisointi kuuluu tietysti osana eristämiseen, mutta otan sen tässä erikseen lähinnä Ruotsin tilanteen, koska siellä tämä toimintatapa on viety äärimmäisyyteen.

Demonisointi vaatii onnistuakseen konsensusyhteiskuntaa, jossa valtablokkien, median ja akateemisen eliitin kesken vallitsee laaja yhteisymmärrys tietyn puolueen vahingollisuudesta. Käytännössä tällainen on mahdollista vain pienessä maassa, jossa media on keskittynyttä, sen mielipidekirjo on suhteellisen kapea ja valtiollisella tv-yhtiöllä on vahva asema.

Ruotsissa Ruotsindemokraattien demonisointi on viety äärimmilleen. Ei riitä, että kaikki muut puolueet kieltäytyvät yhteistyöstä sen kanssa. Tämän lisäksi puolueen jäsenet voivat menettää työpaikkansa, puolueen on vaikea vuokrata itselleen kokoontumistiloja tai postittaa mainoskirjeitä. Maan suurin päivälehti Aftonbladet on lisäksi kieltäytynyt julkaisemasta puolueen vaalimainoksia sivuillaan.

Kun kaiken lisäksi ”antifasistiset” mielenosoittajat häiritsevät mellakoinnilla puolueen järjestämiä tilaisuuksia ja pahoinpitelevät puolueen johtohenkilöitä, voidaan puhua jo poliittisesta terrorista, jota viranomaiset eivät yritä tosissaan torjua.

Ruotsindemokraattien kannatus on viimeisissä gallupeissa ylittänyt neljän prosentin rajan, eli on todennäköistä, että puolue saa seuraavien vaalien jälkeen edustajia valtiopäiville, mikä tekee demonisoinnista aiempaa vähemmän tehokasta. Demonisointi toimiikin parhaiten pieniä ja poliittisen toimintansa alkuvaiheessa olevia puolueita vastaan.

Vallan jakaminen

Ns. laitaoikeistolaiset puolueet voidaan myös ottaa mukaan päätöksentekoon joko suoraan hallitusvastuuseen kuten Italiassa tai hallituksen ulkopuolelle hyödyntämään vaa'ankieliasemaansa kuten Tanskassa.

Suomessa establishmentin vastainen puolue on jo kerran onnistuttu tuhoamaan hallitusvastuun avulla, kun SMP pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen vuonna 1983. Puolueen kannatus hiipui ja lopulta puolue hajosi sisäisiin riitoihin.

SMP:n menestys perustui 1980-luvulla selkeään populismiin, joka ei enää kantanut, kun rötösherrajahti hiipui. Puolueen johto ei myöskään pystynyt vastustamaan hallitusvallan korruptoivaa vaikutusta, kun SMP:n puheenjohtaja Pekka Vennamo hyväksyi poliittisen virkanimityksen ja siirtyi Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi.

SMP:n kohtalo kuuluu jo menneeseen aikaan, ja on vaikea kuvitella, että esimerkiksi Tanskassa paikallinen Kansanpuolue voitaisiin samalla tavalla neutralisoida. Kansanpuolue on kolmissa viime vaaleissa saavuttanut yli 12 prosentin kannatuksen eikä sen hiipumisesta ole merkkejä.

Mitä oikeasti pitäisi tehdä?

Ruotsin ja Tanskan keskusteluilmapiirit poikkeavat merkittävästi toisistaan jälkimmäisen hyväksi. Tanskalainen Jyllands Posten suositteli pääkirjoituksessaan ruotsalaisille keskustelun vapauttamista.

Jyllands Posten kertoo Ruotsin mediasta seuraavaa:

”Ensinnäkin ruotsalainen media, kiitos vääristyneen käsityksen lehdistön roolista demokratiassa ja ruotsalaisen konsensusajattelun, on ottanut itselleen sensuuri-instituution roolin. Media tietää parhaiten, mitä Herra ja Rouva Svensson kestävät kuulla.”

Jimmie Åkessonin mielipidekirjoituksen herättämään keskusteluun viitaten lehti toteaa:

”Ruotsissa viime päivinä käydyn debatin perusteella tulee vaikutelma, että media näkee tehtäväkseen ihmisten kouluttamisen. Se haluaa opettaa ihmisiä hillitsemään itsensä. Mutta tämä on ristiriidassa sananvapauden ytimen kanssa, koska luottamus sananvapauteen edellyttää, että mitään mielipidettä ei suljeta pois keskustelusta, mikäli sillä ei yllytetä väkivaltaan.”

Lehti käyttää lisäksi eräänlaista Hitler-korttia mainitsemalla, että Adolf Hitlerin suosio kasvoi 1920-luvulla, kun viranomaiset kielsivät häneltä julkiset esiintymiset.

On kuitenkin epätodennäköistä, että ruotsalaiset ottaisivat pikkuveljeltään neuvoja vastaan. Dagens Nyheter -sanomalehdessä pohdiskellaan uusia tapoja torjua ”ääriliikkeitä”. Artikkelissa käytetään asiantuntijana saksalaisen Bertelsmann-säätiön tutkija Orkan Kösemeniä, jonka mielestä eristäminen ja vallan jakaminen eivät ratkaisuina toimi.

Kösemen suositteleekin kolmatta vaihtoehtoa eli ”offensiivista vetäytymistä”. Sen mukaan ”demokraattisten” puolueiden pitäisi käsitellä kysymyksiä, joita ”muukalaisvastaiset” hyödyntävät kuten maahanmuuttoa, islamia tai hyvinvointikysymyksiä. Esimerkiksi islamin pelosta päästään, kun pakotetaan ihmiset etsimään ratkaisu pelkoon. Se ei katoa karkottamalla kaikki muslimit tai pakottamalla heidät vaihtamaan uskontoaan.

Kösemen on osittain oikeassa. Välttelemällä ”muukalaisvastaisten” puolueiden teemoja valtapuolueet jättävät pelikentän ”muukalaisvastaisille” puolueille. Kösemenin lausunnosta ei kuitenkaan voi päätellä, että valtapuolueiden pitäisi omaksua näiden puolueiden teemoja itselleen. Hän tuntuu olettavan, että vallitseva poliittisesti korrekti lähestymistapa on ainoa oikea ja ihmisten on vain opittava ymmärtämään se.

DN:n artikkeli tavallaan päätyy kehäpäätelmään. Koska propaganda ei toimi, tarvitaan lisää propagandaa. Malmön yliopiston sosiologian professori Björn Fryklund tuntuu uskovan valistuksen voimaan:

”Eduskuntapuolueiden on kerrottava, että tämän kaltaiset puolueet [Ruotsindemokraatit] aiheuttavat suurta vahinkoa. 90-luvulla nähtiin, kuinka ihmisiä pahoinpideltiin tuollaisten virtausten takia, pakolaiskeskuksia poltettiin ja lasermies sai inspiraation hyökkäyksilleen.”

Ruotsissa taitaa todellakin olla mahdotonta myöntää, että parin viime vuosikymmenen aikana harjoitettu maahanmuutto- ja integraatiopolitiikka on ajanut kiville. Mikään selittely ei muuta tätä tosiasiaa vaan pelkästään siirtää ongelmien kohtaamista kauemmas tulevaisuuteen.

Vasemmiston epäonnistuminen

Kun Britannian valtiollinen televisioyhtiö BBC päätti kutsua Britannian Kansallispuolueen eli BNP:n puheenjohtaja Nick Griffinin yhtiön suosituimpaan poliittiseen keskusteluohjelmaan, asiaa vatvottiin etukäteen viikkokaupalla mediassa.

Monet olivat sitä mieltä, että Griffinin kaltaista rasistia ei ikinä pitäisi päästää televisioon. Äärivasemmistolaiset ”antifasistiset” ryhmittymät järjestivät mielenosoituksia BBC:n televisiostudioiden ulkopuolella ja itse ohjelmassakin lähinnä hyökättiin Griffiniä vastaan ”pressiklubityyliin”.

Mikä BNP?

Britanniassa äärioikeiston historian voi jäljittää aina Sir Oswald Mosleyn ruskeapaitoihin saakka. Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeisto nousi ensimmäistä kertaa parrasvaloihin 1970-luvulla, jolloin British National Front saavutti jonkinlaista menestystä, mutta kannatus hiipui Margaret Thatcherin valtaantulon ja sitä seuranneen tiukan oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan sekä lakia ja järjestystä korostavan linjan myötä.

Moderni Britannian kansallispuolue syntyi National Frontin pohjalta vuonna 1980, ja perustajana toimi NF:n entinen johtaja John Tyndall, jota voi melko ansaitusti kutsua rasistiksi, fasistiksi ja jopa natsiksi. Nykyinen puheenjohtaja Nick Griffin syrjäytti Tyndallin vuonna 1999 ja on siitä lähtien pyrkinyt muuttamaan puolueen linjaa kauemmas Tyndallin radikalismista.

Griffin itse ei kuitenkaan ole mikään puhtoinen pulmunen kuten ei moni muukaan BNP:n johtohenkilöistä. Griffinin tausta on Tindallin tavoin National Frontissa ja hänen aiemmista lausunnoistaan löytyy sen verran epäilyttävää aineistoa, että hänen uskottavuuttaan BNP:n valtavirtaistajana voi syystä epäillä. Griffin on mm. sanonut seuraavaa:

”Olen tietoinen, että oikeaoppisen mielipiteen mukaan kuusi miljoonaa juutalaista kaasutettiin, poltettiin ja heistä tehtiin lampunvarjostimia. Oikeaoppisen mielipiteen mukaan maata pidettiin joskus litteänä.”

Griffin on siis ainakin ollut holokaustin kieltäjä, joka ei ole ymmärtänyt, että kuuden miljoonan juutalaisen joukkomurha on historiallinen tosiasia, vaikka sen oikeuttamana heilutellaan natsikorttia vielä yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Griffin on itse osoittanut, että natsikorttia ei hänen kohdallaan voi pitää erityisen epäoikeudenmukaisena.

Muutenkin BNP:n vanhakantainen sosialistinen talouspolitiikka, vain ”etnisille briteille” sallittu jäsenyys ja huonosti peitelty antisemitismi kertovat virheistä, joita monet ns. äärioikeistolaiset puolueet ovat tehneet ja tekevät edelleen pyrkiessään vaikuttamaan politiikassa.

Miksi BNP menestyy?

BNP sai edellisissä europarlamenttivaaleissa 6,2 prosenttia annetuista äänistä, eli yhteensä noin miljoona brittiä äänesti Nick Griffinin johtamaa puoluetta. Griffin itse tuli valituksi yhdessä Andrew Bronsin kanssa.

BNP:n menestystä seliteltiin jälkikäteen alhaisella äänestysprosentilla ja vaalien aikaan julkisuudessa olleella kansanedustajien kulukorvausskandaalilla. Kansanedustajia niin opposition kuin hallituksen riveistä oli jäänyt kiinni epämääräisillä perusteilla myönnettyjen kulukorvausten nostamisesta.

On turvallista sanoa, että ylivoimainen valtaosa brittiläisestä äänestäjistä ei missään nimessä haluaisi nähdä BNP:a maan johdossa eikä Nick Griffiniä pääministerinä. Kuitenkin BBC:n Question Time -lähetyksen jälkeen tehdyissä gallupeissa 22 prosenttia vastanneista harkitsi vakavasti äärioikeiston äänestämistä vaaleissa.

Tämänkin voi yrittää selittää sympatian osoituksena julkisen lynkkauksen kohteeksi joutuneelle Griffinille. Kuitenkin taustalta löytyy aivan oikeita ongelmia, joille Työväenpuolueen johtama hallitus ja oppositiossa oleva Konservatiivipuolue eivät ole pystyneet vastaamaan.

Työväenpuolueen vuodesta 1997 kestäneen valtakauden aikana Britanniaan on muuttanut arviolta kolme miljoonaa maahanmuuttajaa. Edes viranomaiset eivät tarkasti tiedä todellista määrää. Maahanmuuton seuraukset näkyvät luonnollisesti ensimmäisenä valkoisen työväenluokan elämässä.

Työväenluokka on perinteisesti äänestänyt Työväenpuoluetta. Ei ole sattumaa, että Griffin mainostaa BNP:n olevan Työväenpuolue, jota isoisänne äänestivät. Puolueohjelman perusteella hän ei paljoa valehtele, sillä BNP:n talouspoliittinen linja edustaa vanhakantaista sosialismia ja puolueen arvot puolestaan työväenluokkaista arvokonservatismia.

Varsinainen Labour taas on Tony Blairin ja Gordon Brownin puheenjohtajakausilla ajanut monikulttuuripolitiikkaa ja tukeutunut entistä enemmän etnisiin vähemmistöihin ja julkisen sektorin työntekijöihin. Labour on hallituskaudellaan kasvattanut julkista sektoria ja luonut runsaasti tarpeellisuudeltaan kyseenalaisia virkoja ”diversiteettikoordinaattoreille” ja vastaaville näennäistyön tekijöille.

Työväenpuolueen kuolema?

Britannian Työväenpuolue on nykyisellään ehkä epäsuositumpi kuin koskaan historiansa aikana. Britannia kuuluu talouskriisistä pahiten kärsineisiin maihin. Punnan kurssi on lasketellut alamäkeä ja työttömyys lisääntynyt.

Varsinainen pommi on kuitenkin vielä tulossa. Jos tämä Telegraphin artikkeli pitää paikkansa, Työväenpuolue on tietoisesti avannut rajat hallitsemattomalle maahanmuutolle. Tony Blairin, Jack Straw´n ja David Blunkettin entinen neuvonantaja Andrew Neather väittää, että maahanmuuttajien määrä on kasvanut, koska Labour-ministerit halusivat tietoisesti muuttaa maata ja ”niistää oikeiston nenää diversiteetillä”.

Tätä ei kuitenkaan haluttu myöntää julkisesti, koska puolue pelkäsi menettävänsä ydinkannattajiensa eli työväenluokan äänet. Politiikan tuloksena julkisessa keskustelussa keskityttiin maahanmuuton positiivisiin taloudellisiin vaikutuksiin ja uusien maahanmuuttajien tarpeeseen.i

Ateisti ja poliittisesti keskustavasemmistolainen Youtube-kolumnisti Pat Condell tuskin olväärässä, kun hän eräässä videopakinassaan totesi, että ääni Labourille on ääni islamin puolesta.

Työväenpuolue itsekin on joutunut tunnustamaan maahanmuuttopoliittiset virheensä, sillä Britanniassa on helmikuusta lähtien ollut käytössä maahamuuttajien pisteytysjärjestelmä. Seuraavia vaaleja suunnanmuutos ei kuitenkaan pelasta, vaan Työväenpuolue todennäköisesti kärsii murskatappion ja saattaa jopa pudota kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

1970-luvun loppuun verrattuna tilanne on kuitenkin toinen. Opposition konservatiivit eivät poliittiselta linjaltaan poikkea merkittävästi Työväenpuolueesta. Nykyinen puheenjohtaja David ”Call me Dave” Cameron on pyrkinyt luotsaamaan puoluetta vasemmalle ja omaksunut muodikkaita ympäristöaatteita. Konservatiiveista tulee todennäköisesti seuraava hallituspuolue, mutta voitto jäänee pieneksi.

Konservatiivien aneemisuus palvelee kuitenkin yhtä puoluetta eli Britannian Kansallispuoluetta, joka vastenmielisyydestään huolimatta voi jopa saada paikkoja parlamenttiin. Jos puolue herättäisi voimakkaiden antipatioiden sijasta intoa ja luottamusta, pöytä olisi sille valmiiksi katettu.

Pelon politiikkaa

Johanna Korhosen suhteellisen kehno analyysi eurovaalien tuloksista ei sinänsä ansaitse kommentointia, mutta se kirvoitti ajatuksia pelon käytöstä politiikanteon välineenä. En usko, että Korhonen on ajatellut pelon hyväksikäyttöä loppuun asti, mikä näkyy selvästi hänen kolumnissaan.

Korhonen kertoo aluksi itsestäänselvyyden:

” Koulukirjassa luki, että valistuksen ajoista lähtien länsimaisten yhteiskuntien kehitystä ovat ohjanneet järki ja sivistys: ymmärrys lisääntyy, asioiden väliset yhteydet hahmottuvat, tieto auttaa puuttumaan epäkohtiin.”

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa:

” Kun katson ympärilleni, en voi estää itseäni näkemästä, että järjenkäytön ja sivistyksen sijaan voimakkain yhteiskuntaa ohjaava voima on tätä nykyä pelko.”

Kun noita Korhosen lauseita pyörittää mielessään, ei voi olla kuin samaa mieltä. Pelkoa on aina käytetty hallitsemisen välineenä ja käytetään edelleen. Kuitenkin seuraava kappale paljastaa, että Korhosen käsitys pelon olemuksesta poikkeaa olennaisesti omastani:

” Yhteisössä, jossa pelko on voittanut järjen ja sivistyksen, on ihan normaalia elää ja toimia erilaisten fobioiden varassa. Ulkomaalais-, homo- ja islamofobia tai vaikka naisviha kukoistavat parhaiten oloissa, joissa minkäänlainen järjenkäyttö ei pääse niiden tolkuttomuutta kyseenalaistamaan.”

Korhonen nostaa esille muodikkaat fobiat, joita vastaan media ja poliittinen eliitti taistelevat herkeämättä. Valitettavasti nämä fobiat eivät ole todellisia vaan lähinnä lyömäaseita, joiden tarkoitus on vaientaa keskustelu asiasta ja pakottaa ihmiset hyväksymään poliittisesti oikeaoppinen totuus. Niillä ei ole mitään tekemistä todellisen pelonlietsonnan kanssa.

En ole rasisti, mutta...

Ehkä voimakkain pelko, johon moderni länsimaalainen ihminen on ehdollistettu, on rasismin pelko. Rasismi sinänsä ei aiheuta pelkoa, vaan pelkoa aiheuttaa se, että ihminen pelkää itse leimautuvansa rasistiksi. Vain harva ihminen nyky-yhteiskunnassa kutsuu tummaihoista neekeriksi. Rasisminpelko pitää siitä huolen.

Jos kuitenkin halutaan puhua maahanmuuttajaväestön mahdollisesti aiheuttamista ongelmista, pitää ongelmia lieventää ensinnäkin aloittamalla lause sanoilla ”En ole rasisti, mutta...”. Toiseksi ongelmista kertomisen jälkeen on muistettava mainita kaksi asiaa. Kantaväestö syyllistyy täsmälleen samoihin asioihin, joista maahanmuuttajia ”syyllistetään”. Lisäksi vain ”vähemmistö” maahanmuuttajista syyllistyy epätoivottuun käytökseen. Sillä ei ole merkitystä, että tietyt maahanmuuttajaryhmät syyllistyvät suhteellisesti useammin väkivalta- ja seksuaalirikoksiin kuin kantaväestö. Valtaosa maahanmuuttajista on kuitenkin kunnon ihmisiä.

Rasisminpelko ilmenee monella tavalla. Esimerkiksi yöelämässä monet vierastavat ravintoloita, joissa käy paljon ”ulkomaalaisia”. Ravintoloitsija Seppo ”Sedu” Koskinen kertoo tästä yllättävän avoimesti Haaga Restonomia -seminaarissa:

"Tällä hetkellä ulkomaalaisongelma on olemassa. Se on pakko nostaa jossain foorumissa esiin. Minulle voi tulla viikossa kymmeniä valituksia siitä, että meillä on käynyt liikaa ulkomaalaisia. Tavalliset asiakkaat kokevat sen häiritseväksi. Ulkomaalaiset miehet eivät välttämättä arvosta varsinkaan naisia. Ryhdytään ihan avoimesta hiplaamaan ja kourimaan ja käyttäytymään huonosti. Se on todellisuutta."

Seppo Koskinen on liikemies ja ajattelee omaa kassavirtaansa. Jos epävirallista ja nykyisen syrjintälainsäädännön vastaista ”ulkomaalaisten” syrjintää ei olisi, Sedun kapakat eivät menestyisi. Toisaalta hiplaamisen ja kourimisen kohteeksi joutuneet tytöt ajattelevat ensimmäiseksi, että olenko rasisti, jos mottaan hiplaajaa korville, mikäli tämä on ulkomaalainen. Kantasuomalaista voi huoletta vedellä pitkin korvia, mikäli tämä äityy hieromaan tuttavuutta liian innokkaasti.

Rasismin pelon lietsonta auttaa poliittista eliittiä hiljentämään maahanmuuttopoliittisen keskustelun ja estää tehokkaasti löysän turvapaikkapolitiikan arvostelun. Jos pelko itsessään ei riitä, käytössä on aina blankopykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Rasismia pelkäävät maksavat kiltisti veronsa valtion kassaan, vaikka niiden avulla tuettaisiin ihmisoikeusteollista kompleksia ja perusteettomien turvapaikanhakijoiden elämistä sosiaaliturvan varassa.

Ihmiskarhusika

Olen monesti miettinyt, mitä Keisarin uudet vaatteet –blogin nimi oikeasti tarkoittaa. Kun olen lukenut blogia, olen hitaasti tajunnut nimen merkityksen. Jos kyseenalaistaa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja kuvittelee, että ihmisen uloshengityksessä vapauttama hiilidioksidi ei ole saaste vaan normaali luonnollisen kiertokulun alainen kaasu, syyllistyy pyhäinhäväistykseen.

Ensinnäkin väärinajattelija asettaa kyseenalaiseksi ihmiskarhusian eli tulevaisuuden lämpötilakehitystä kuvaavat tietokonemallit, jotka edustavat ”tieteellistä konsensusta”. Koska vain harvalla tavallisella ihmisellä on riittävästi tieteellistä pätevyyttä kyseenalaistamaan tietokonemallit, useimmat pitävät suunsa kiinni.

Ehkä puhtaimmillaan pelon hyväksikäyttö ilmenee Nobel-palkitun Al Goren dokumentissa ”Epämiellyttävä totuus”, jossa kauhupropagandan avulla pelotellaan ihmisiä hyväksymään oman elintasonsa alentaminen, aiempaa korkeammat verot ja saadaan lisäksi tavalliset ihmiset tuntemaan syyllisyyttä omasta hyvinvoinnistaan. Söpöt jääkarhut katoavat jäätiköiden sulaessa ja syyllinen on katumaasturilla ajava tavallinen keskiluokkainen ihminen.

Ihmiskarhusika on siis tuhottava hinnalla millä hyvänsä. Eurooppalaiselle Al Goren kauhupropaganda menee läpi tehokkaasti, koska eurooppalainen ei tiedä, että suuri osa amerikkalaisista ei erityisemmin arvosta Al Gorea vaan nauraa tälle avoimesti.

Väärät pelot

Kuten olen tässä kirjoituksessa kertonut, Johanna Korhosen kaltaisten ongelmana ei niinkään ole pelon hyväksikäyttö politiikassa vaan poliittisen eliitin kannalta väärät pelot. Suvaitsevaisuutta ylhäältä päin pakottavalle eliitille homofobia on ongelma, koska moni tavallinen ihminen pitää miehen ja naisen muodostavaa parisuhdetta luonnollisena ja kannatettavana.

Islamofobia puolestaan ei ole irrationaalinen pelko, vaan perustuu islamin pyhiin kirjoituksiin, profeetta Muhammadin esimerkkiin ja muslimien käyttäytymiseen länsimaissa. Eliitin kannalta rasismin ja äärioikeistolaisuuden irrationaalinen pelko olisi paljon parempi vaihtoehto.

Vasemmiston epäonnistuminen

Luin taannoin Gates of Vienna –blogista kirjoituksen Hitler-myytistä eli asioista, jotka me kaikki lännessä olemme sisäistäneet Adolf Hitleristä ja Natsipuolueesta. Myytin mukaan Hitleriä rahoittivat kapitalistit, holokaustissa oli kyse antisemitistisestä hulluudesta ja natsien jäsenet olivat sosiaalisesti turhautunutta keskiluokkaa.

Hitler-myytti

Todellisuudessa näin ei tietystikään ollut, vaan Hitler ja natsit olivat erittäin suosittuja valtansa huipulla vuonna 1938, viisi vuotta valtaannousunsa jälkeen. Menestys perustui samaan kuin jakopolitiikkaa harjoittavien puolueiden aina ja kaikkialla, eli taloudellisen vaurauden jakamiseen omille kannattajille.

Eurooppalainen antisemitismi on vuosisatoja vanhaa eikä koskaan ole johtanut samanlaisiin pogromeihin kuin natsien valtakaudella. Hitlerillä oli nimittäin toinenkin syy vainota juutalaisia. Hän takavarikoi heidän omaisuutensa ja jakoi sen omille kannattajilleen. Yrityksiä ”arjalaistettiin” eli annettiin ei-juutalaisille omistajille.

Kapitalistit eivät myöskään tukeneet Hitleriä eivätkä ansainneet suurta omaisuutta Hitleriä palvelemalla. He vain sopeutuivat vallitsevaan asiaintilaan, jossa teollisuus valjastettiin natsien johtaman valtion palvelukseen ja erityisesti sotilasteollisiin tarkoituksiin. Yritykset eivät saaneet pitää sotateollisuudesta saamiaan voittoja vaan valtio takavarikoi ne. Muutenkin yrityksiä ja kapitalisteja verotettiin ankarasti.

Natsit myös toivat mukanaan sosiaalipoliittisia innovaatioita kuten lapsilisän ja kasvattivat muitakin sosiaalietuuksia kuten lomapäiviä ja maataloustukia sekä edistivät ympäristönsuojelua. Sodan jälkeen sosiaalidemokraatit ovat edistäneet täsmälleen samoja tavoitteita, joita nykyisin pidetään itsestäänselvyyksinä.

Natsit kuitenkin saivat aikaan valtavaa tuhoa, koska juutalaisilta ei riittänyt rajatonta määrää vaurautta takavarikoitavaksi. Siksi lisää vaurautta piti lähteä etsimään Saksan rajojen ulkopuolelta katastrofaalisin seurauksin. Sosiaalidemokraatit olivat viisaampia ja käyttivät progressiivista tuloveroa (natsien keksintö muuten) siirtääkseen rahaa ”hyvätuloisilta” omille kannattajilleen. Progressiivinen tulovero ei tapa vaan lehmä jatkaa lypsämistä paljon kauemmin kuin keskitysleirille teljetty juutalainen.

Yllä esitetty ei tietystikään ole kansallissosialismin koko kuva, mutta tarkoituksena oli vain esittää, että natsit eivät olleet äärioikeistoa ja tuskin edes laitaoikeistoa vaan heidän politiikkansa muistutti monilta osin sosiaalidemokratiaa. Weimarin tasavallassa natsit ja vasemmisto kilpailivat samoista äänestäjistä, mutta natsit vetivät pitemmän korren.

EU ja 40-luku

Mark Steyn kuvasi nykyistä Euroopan Unionia 70-luvun ratkaisuksi 40-luvun ongelmiin, eli 70-lukulaisella byrokraattisella sääntelyllä yritetään estää juutalaisten joukkotuhoa tapahtumasta uudelleen. Sodanjälkeinen vasemmisto on nähnyt nimenomaan kansallismielisyyden ja oikeistolaisuuden vaarallisina ja siksi suosinut ylikansallisia instituutioita, joista merkittävimpiä on nykyinen Euroopan Unioni. Kansallismielisyys ja nationalismi ovat pysyneet tabuina näihin päiviin saakka, kiitos Hitler-myytin.

Todellisuudessa EU on ennemminkin ensimmäisen maailmansodan tuote, joka pantiin sotien välisenä aikana telakalle odottamaan parempia aikoja. Vasta toisen maailmansodan rauniot tarjosivat uuden tilaisuuden Jean Monnetin kuningasidealle eli Euroopan valtioiden vähittäiselle yhdentymiselle. Prosessin lopputuloksena kansallisvaltiot häviävät ja syntyy uusi ylikansallinen supervaltio.

Tätä uutta supervaltiota on kehitetty pienin askelin siirtämällä sopimus kerrallaan valtaa kansallisvaltioilta keskusvallalle. Samanaikaisesti tavalliset EU-maiden kansalaiset kuvittelevat edelleen elävänsä itsenäisessä valtioissa, vaikka kansallisten parlamenttien päätehtävänä on nykyisin soveltaa komission byrokraattien laatimia direktiivejä kansalliseen lainsäädäntöön. Direktiivin noudattamatta jättämisestä seuraa sakko, mikä suurelta osin selittää, miksi monet lait menevät läpi ilman vastustusta.

Euroopan Unionilla on toki oma parlamentti, mutta se ei itse asiassa ole parlamentti lainkaan, koska sillä ei ole valtaa säätää lakeja. Sillä on toki mahdollisuus vaikuttaa komission jäsenten valitaan ja veto-oikeus EU:n budjetin suhteen, mutta muuten sen luonne on lähinnä seremoniallinen. Parlamentaarikot ovatkin lähinnä EU:n lobbaajia jäsenvaltioiden suuntaan.

Koska EU:ssa demokratia on pitkälti ulkoistettu komission byrokraateille, myös kansallisten parlamenttien merkitys on vähentynyt. Tämä on rapauttanut demokratian perustaa, koska kansallinen parlamentti ei voi vaikuttaa direktiivien sisältöön vaan toimii ainoastaan niiden antamissa puitteissa. Siksi kansallinen parlamentti voi joko keskittyä direktiivien soveltamiseen tai niihin asioihin, joista EU-tasolla ei vielä päätetä (eli yleensä uuden tarpeettoman lainsäädännön luomiseen).

Demokratian loppu

Vaikka suuri osa vallasta on ulkoistettu demokraattisen kontrollin ulkopuolella toimivalle keskushallinnolle, monet ihmiset edelleen kuvittelevat, että heidän äänestämänsä parlamentti käyttää todellista valtaa.

Uusia EU-sopimuksia tulee. Joissakin maissa äänestetään sopimuksesta ja sopimus hylätään. Sopimukseen tehdään kosmeettisia muutoksia, minkä jälkeen äänestetään uudelleen. Sopimus hyväksytään. Kansanvalta toimii, eikö niin?

Euroopan Unionin vastentahtoisimmassa jäsenmaassa Britanniassa tämä ilmiö on kehittynyt pisimmälle. Ennen viime vaaleja Työväenpuolue lupasi kansanäänestyksen EU:n perustuslaista. Kansanäänestystä ei kuitenkaan tullut, koska perustuslaki oli muuttunut sisällöltään suurin piirtein samanlaiseksi Lissabonin sopimukseksi, jonka Britannian parlamentti ratifioi ilman kansanäänestystä.

Taloudellinen kriisi koettelee rahoitusalasta riippuvaista Britanniaa kovemmin kuin monia muita Euroopan valtioita. Lisäksi Britannian parlamentin jäsenet jäävät yksi toisensa jälkeen kiinni kulukorvausten väärinkäytöstä milloin puutarhan kunnostamiseen ja milloin tarpeettoman kakkosasunnon kustannusten kattamiseen. Väärinkäytökset eivät kuitenkaan ole syy demokratian ongelmiin vaan lähinnä oire.

BNP europarlamenttiin

Britit todellakin käyttivät hyväkseen mahdollisuutta protestoida europarlamenttivaaleissa. Hallitseva työväenpuolue kärsi ehkä historiansa suurimman tappion ja jäi vaaleissa kolmanneksi suurimmaksi ryhmittymäksi konservatiivien ja EU-kriittisen UKIP:n jälkeen.

On täysin normaalia, että oppositio etenee EU-vaaleissa, jos hallitus on epäsuosittu. Epänormaalia on puolestaan se, jos oppositio häviää myös. Konservatiivit olivat EU-vaalien suurin ryhmä mutta menettivät ääniosuuttaan kuten myös kolmanneksi suurin puolue liberaalidemokraatit. Salonkikelpoisen protestipuolue UKIP:n lisäksi EU-parlamenttiin pääsi käenpoika Britannian kansallispuolue BNP, joka sai kaksi edustajaa.

Useimmat britit pitävät BNP:tä rasistisena, juutalaisvastaisena, muukalaisvastaisena ja erittäin epäpätevänä hallitsemaan maata. He ovat todennäköisesti oikeassa. Kuitenkin BNP on mitä suurimmassa määrin EU-Britannian tuote ja luonnollinen seuraus pitkään jatkuneesta epäterveestä kehityksestä.

Silloin kun vaikeneminen ei riitä, media ja valtapuolueiden poliitikot keskittyvät julkisuudessa esittämään moraalista erinomaisuuttaan tuomitsemalla BNP:n ja sen edustamat arvot. BNP:n puolueohjelma olisi kuitenkin helppo repiä kappaleiksi ja osoittaa mahdottomaksi, mutta harva vaivautuu näin tekemään. Sen sijaan ”antifasistiset” katujoukot heittelevät BNP-johtaja Nick Griffiniä kananmunilla.

Yksi syy BNP:n vieroksumiseen löytyy Hitler-myytistä. Avoimesti kansallismielinen puolue edustaa poliittisen eliitin poliittisesti korrektissa ajattelussa aina fasismia. Toisaalta BNP:n puolueohjelmasta löytyy useita tavallisen alaluokan kadunmiehen vaistomaisesti kannattamia asioita kuten ”British jobs for British workers”. Nämä asiat ovat kuitenkin mahdottomia toteuttaa, koska ne ovat EU:n sisämarkkinalainsäädännön vastaisia.

BNP:n kannattajat tulevat Pohjois-Englannista, joka on vuosikymmenten aikana kokenut suuria muutoksia. Teollisuus on kadonnut aiemmin teollisuudesta eläneeltä seudulta ja kaupunkeihin on virrannut runsaasti ulkomaalaisia Britannian entisistä siirtomaista. Valkoisen kantaväestön aiemmin asuttaneiden alueiden väestörakenne on tyystin muuttunut ja tavallinen perusenglantilainen voi tuntea itsensä muukalaiseksi entisellä kotiseudullaan.

Jos joku erehtyy valittamaan ulkomaalaisten suuresta määrästä ja heikosta sopeutumiesta brittiläiseen elämäntapaan, hänet leimataan heti rasistiksi ja ksenofobiksi, vaikka samanaikaisesti radikaalia islamia saarnaavat muslimit elävät sosiaalituilla ja saavat levittää vihapuheitaan ilman pelkoa rangaistuksesta. Kun läheiselle työmaalle tuodaan työntekijät Itä-Euroopasta ja samaan aikaan brittien keskuudessa vallitsee korkea työttömyys, BNP:n siemenet on kylvetty.

Pohjois-Englanti on Työväenpuolueen valta-aluetta, jossa konservatiiveilla ei perinteisesti ole ollut vaaleissa mahdollisuuksia. Työväenpuolue kuitenkin itse ajaa politiikkaa, joka tekee kantaväestön aseman entistä huonommaksi eli monikulttuurisuutta, lisää Euroopan Unionia ja lisää virkoja Guardianin sivuilta rekrytoiduille, yliopistoista valmistuneille kunnallisille tyhjäntoimittajille, jotka edistävät etnistä ja sukupuolista ”diversiteettiä” ja tutkivat, onko jätteet lajiteltu juuri oikealla tavalla roskien noutoa varten.

Kun oppositiopuolue konservatiivit samaan aikaan ottaa askeleita vasemmalle ja omaksuu monikulttuurisuuden ja vihreät arvot osaksi ohjelmaansa, Pohjois-Englannin Työväenpuoluetta äänestäneelle kantaväestön edustajalle ei jää ketään, joka puolustaisi hänen etujaan, paitsi BNP.

BNP:n puheenjohtajan heittely kananmunilla todennäköisesti vain kasvattaa puolueen suosiota kuten myös poliitikkojen ja valtamedian tekopyhä moralisointi. Jos taas BNP:n nousun takana oleville todellisille ongelmille oikeasti haluttaisiin tehdä jotakin, moni eliitin toteemi pitäisi kaataa. Siihen tuskin löytyy rohkeutta, koska eliitti on tottunut etuisuuksiinsa ja menetettävää on liian paljon. Siksi tarvitaan lisää kosmeettisia uudistuksia eli tiukempaa kontrollia kulukorvauksille.

Guillou ruotsindemokraattien matkassa

Kirjailija ja toimittaja Jan Guillou osoitti kaksiosaisella artikkelisarjallaan (1 ja 2) ruotsindemokraateista, että myös vasemmistolainen journalisti voi kirjoittaa itselleen epämiellyttävästä ilmiöstä ilman demonisointia ja saarnaamista.

Artikkeleissaan Guillou seuraa ruotsindemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkessonin matkaa junalla pitkin Ruotsia, hänen tapaamisiaan paikallisten puolueaktiivien kanssa ja puhetilaisuuksia.

Etninen skånelainen

Jimmie Åkesson on nuori mies, joka pukeutuu siististi mutta ei liian tyylikkäästi, vain pykälän verran Dressmannia parempaa, kuten Guillou asian ilmaisee. Åkesson kutsuu itseään ”etniseksi skånelaiseksi”, koska hän vietti varhaislapsuutensa Valjen kylässä sadan metrin päässä Blekingen rajasta. Skånelainen aksentti kuuluu Åkessonin puheesta selvästi, mikä tekee hänen kuuntelemisestaan vähän hankalaa meikäläisen kaltaiselle ”muumiruotsia” koulussa opiskelleelle.

Guillou käy läpi ruotsindemokraattien historiaa puolueen juhlajulkaisusta, jossa puolueen jäsenet muistelevat menneitä. Juhlajulkaisusta löytyy myös Åkessonin vuoden 2003 puolueohjelmaa koskeva lausunto:

”Ehkä kaikkein tärkeintä oli se, että sovimme avoimen ruotsalaisuuden periaatteesta. Muualta kotoisin olevien ihmisten tulee voida tulla ruotsalaisiksi. Ruotsalaisuus ei lepää ihonvärissä vaan arvoissa ja käyttäytymisessä.”

”Klanipäinen” historia

Guillou ei kuitenkaan malta olla muistuttamatta puolueen vuonna 1988 alkaneesta historiasta. Tuolloin puolueen jäsenistö koostui Guilloun sanoin ”pienestä natsilahkosta”, jota olisi aivan hyvin voinut kutsua Ruotsalaiseksi Isänmaapuolueeksi. Vuoden 1988 vaaleissa ruotsindemokraatit saivat valtakunnallisesti vain 5000 ääntä.

Ruotsindemokraateista tuskin olisi koskaan tullut mitään, mikäli ensimmäinen maahanmuuttoa vastustanut populistipuolue Uusi Demokratia ei olisi ajanut karille 1990-luvun alussa. Åkesson ei ollut mukana Ruotsindemokraattien alkuvaiheissa, mutta jo hänen edeltäjänsä Mikael Jansson aloitti puolueen linjan reivaamisen äärioikeistolaisuudesta vaikeammin määritettävään populismiin, kuten Guillou asian ilmaisee. Tätä kehitystä Åkesson itse kutsuu ”normalisointiprosessiksi”.

Janssonin johdolla puolue siivosi ohjelmasta mm. ”70-säännön”, jonka mukaan vuoden 1970 jälkeen Ruotsiin muuttaneet maahanmuuttajat tulisi heittää ulos. Kuitenkin Åkesson ja kolme muuta ruotsindemokraattien nuorisojärjestöstä noussutta kaveria syrjäyttivät Janssonin ”falangin” ja käytännössä muuttivat puolueen kasvot toisennäköisiksi.

Åkessonin johdolla puoluetta siistittiin ja sieltä savustettiin ulos sopimattomat ainekset. Guillou toteaa, että mikään muu puolue ei ole erottanut yhtä paljon jäseniään kuin Ruotsindemokraatit. Erottamiset huipentuivat vuonna 2001, kun joukko tyytymättömät erosivat puolueesta ja perustivat Kansallisdemokraatit-nimisen puolueen. Guillou kysyy mielestäni aiheellisesti, että eikö olisi ennemmin kannattanut perustaa kokonaan uusi puolue kuin lähteä rakentamaan uutta Ruotsindemokraattien perustalle.

Puolueen ”musta ydin”

Guilloun mukaan ruotsindemokraattien ydinkysymys on maahanmuutto. Alkuaikoina maahanmuuton vastustamista perusteltiin puhtaan rasistisilla argumenteilla. Nykyisin Ruotsindemokraatit puhuvat enemmän maahanmuuton kustannuksista. Sieltä Guillou on löytävinään puolueen ”mustan ytimen” eli pelon siitä, että Ruotsi menee nurin hallitsemattoman maahanmuuton seurauksena.

Åkesson kuitenkin pyrkii luomaan ruotsindemokraateista ”tavanomaisen puolueen” eikä pelkästään yhden asian liikettä. Tämä on myös tuottanut tulosta, sillä vuoden 2006 valtiopäivävaaleissa Ruotsindemokraatit sai 162 500 ääntä. Puolue vie määrällisesti eniten ääniä sosiaalidemokraateilta mutta suhteellisesti eniten kristillisdemokraateilta, jotka uhkaavat äänikadon myötä jäädä Valtiopäivien ulkopuolelle.

Ainoa puolue, jolta Ruotsindemokraatit ei vie ääniä on Maltillinen Kokoomus, jonka kannattajien alueille ei edes jaeta ruotsindemokraattien mainoslehtiä. Guillou toteaa: ”Ruotsindemokraatit haluavat kuitenkin kansan luokse ja heillä on ”musta ydin”, joka vetoaa suureen osaan kansasta, vaikka he ovat luopuneet avoimesta rasismista ja korvanneet sen ulkomaalaispelolla, muukalaispelolla tai ksenofobialla.”

Guillou siis antaa Ruosindemokraateille puolittaisen synninpäästön, kun hän poistaa heiltä rasitileiman ja jättää jäljelle ksenofobian. Guilloun kaltaiselta tuo on jo melko paljon.

Uhrimentaliteetti

Guillou löytää puolueen linjasta ”ulkomaalaispelon” lisäksi muitakin elementtejä. Ruotsindemokraatit ovat Ruotsin ainoa selkeästi EU-vastainen puolue. Lisäksi puolueen linjasta heijastuu arvokonservatismi ja tietynlainen nostalgia menetettyä kansankotia kohtaan.

Ruotsindemokraatit näkevät itsensä usein median ja poliittisen eliitin uhreina. Guillou ilmaisee tämän seuraavasti:

”Aivan kuin vapaakirkollisissa kansanliikkeissä Ruotsindemokraatit uskovat löytäneensä niin vaarallisen totuuden, että sitä ei voi lausua ääneen ja että poliitikot ja media-eliitti epätoivoisesti pimittävät tämän vaarallisen totuuden.”

Guillou siis rinnastaa ruotsindemokraatit uskovaisiin, vaikka samalla myöntää, että puolueessa toimivat saavat kärsiä poliittisesta väkivallasta. Osittain hän on oikeassa, sillä media ei todellakaan ole käsitellyt Ruotsindemokraatteja silkkihansikkain. Eikä itse itsensä antifasisteiksi nimittäneiden katuhuligaanien kivisateessa ole kiva tehdä politiikkaa.

Jos poliittista uraa Ruotsissa haluaa luoda, on parempi yrittää sitä esimerkiksi sosiaalidemokraattien riveissä kuin taloudellisessa niukkuudessa, jota Guilloukin artikkelissa käsittelee kuvatessaan puolueen toimitiloja. Valtapuolueisiin verrattuna Ruotsindemokraateilla on kuitenkin paljon aktiivisia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka korvaavat osittain heikot taloudelliset toimintaedellytykset.

Korostaessaan marttyyrikokemuksen tuomaa vakaumusta omasta oikeutuksesta ja kieltäessään hallitsemattoman maahanmuuton tuomat todelliset ongelmat Guillou paljastaa oikeastaan ensimmäisen kerran oman kyvyttömyytensä nähdä, millaisen Ruotsin hänen edustamansa 60-lukulaiset vasemmistolaiset jättävät tuleville sukupolville.

Sama puolue, joka rakensi kansankodin ja teki siitä kansallisen ylpeydenaiheen, jättää jälkeensä kyseenalaisen monikulttuurionnelan, joka ei niinkään syntynyt tietoisesti poliittisena projektina kuten kansankoti vaan typeryyden ja leväperäisyyden seurauksena.

Ohjattu demokratia

Perussuomalaisten vaalivoitto herättää joissakin paniikkia, josta kerroin jo edellisessä kirjoituksessa. Nyt Oikeusministeriö ryhtyy tämän tv-uutisten pätkän mukaan ”kouluttamaan” valtuustojen puheenjohtajia mahdollisten vihapuheiden varalta. Uutisvideon loppupuolella käy ilmi, keneltä näitä vihapuheita odotetaan.

”Helsingissä Perussuomalaisten ääniharavaksi kiri avoimesti muukalaisvastainen ehdokas.”

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kuitenkin varoittaa:

”Nyt pitää todella rankasti varoa demonisoimasta ihmisiä. Meillä on karmeita esimerkkejä esimerkiksi Hollannista Pim Fortuynin kohtalo.”

Sattumoisin eilisessä kirjoituksessa mainitsin Fortuynin murhaaja Volkert van der Graafin, joka mitä ilmeisimmin oikeasti uskoi estävänsä murhan avulla uuden Hitlerin nousun valtaan. Edellisen kirjoituksen kommenteissa Veikko Suvanto siteerasi Bruce Bawerin While Europe Slept –kirjaa:

” Bruce Bawerin While Europe Slept -kirjan ehkä hätkähdyttävin kohta – ja niitä oli monta – oli ainakin minulle se, jossa Bawer ehdottaa että van der Graafin tekemä murha olisi kenties jäänyt tapahtumatta, jos sitä ei olisi edeltänyt Hollannin "vastuullisen" median masinoima loanheittokampanja, jossa Pim Fortuyn maalattiin suunnilleen Hitlerin veroiseksi fasistiksi ja rasistiksi.”

Hankkeen takana oleva ja aiemminkin sensuuria kannattanut oikeusministeri Tuija Brax hymähtelee Soinin puheille. Samalla tavalla Hollannissakin uskottiin, ettei siellä voi tapahtua poliittista väkivaltaa. Fortuynin murhan jälkeen elokuvaohjaaja Theo van Gogh surmattiin, ja nykyisistä tunnetuista poliitikoista Ayaan Hirsi Ali ja Geert Wilders tarvitsevat henkivartijoiden suojelua joka päivä.

Suomessa vasemmistohuligaanit Paavo Arhinmäen johdolla ovat keskittyneet räyhäämään poliisille ja puolustamaan seinätöherryksiä. On täysin mahdollista, että Suomessakin syntyy organisoitunut ”antifasistinen” liike, jonka huppareihin pukeutuneet, työmarkkinatuella elävät aktivistit keskittyvät jatkossa häiritsemään natseiksi ja rasisteiksi katsomiensa ihmisten kokouksia ja julkisia tilaisuuksia valtiovallan hiljaisella tuella.

Braxin ja hallituksen reaktio on täysin ylimitoitettu ja Ylen uutispätkä jälleen kerran puhdasta propagandaa. Monet ihmiset kuitenkin uskovat Ylen uutisten kertovan asioista totuuden ja ottavat vakavasti jutussa esitetyn väitteen kaupunginvaltuutetun ”avoimesta ulkomaalaisvastaisuudesta”.

Suomalainen ”vastuullinen” media on siis aloittanut loanheittokampanjan, joka todennäköisesti laantuu pian palatakseen taas sopivan tilaisuuden koittaessa uudestaan.

Suomen hallitus puolestaan on tekemässä Suomesta venäläismallista ohjattua demokratiaa, jossa hallitus etukäteen päättää, mitkä poliittiset mielipiteet ovat sallittuja, mistä asioista ja miten saa keskustella. Minkä hinnan suomalaiset maksavat pään pistämisestä pensaaseen? Se jää nähtäväksi.

Reaktioita Perussuomalaisten vaalivoittoon

Ehdottomasti mielenkiintoisin reaktio Perussuomalaisten ja erityisesti Jussi Halla-ahon kunnallisvaalimenestykseen löytyy Helsingin Sanomista, jossa maahanmuuttajien arvostelija muuttui lyhyessä ajassa maahanmuuttokriitikoksi. Ihan itsestään jutun sisältö ei kehittynyt, vaan siihen tarvittiin 20 aktiivisen nettikirjoittajan panosta.

Syitä Perussuomalaisten hyvään menestykseen on tietysti etsitty. Koska valtamedia tykkää Timo Soinista, se mielellään näkee Soinin henkilökohtaisen karisman puolueen menestyksen takana. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Todellisuudessa Perussuomalaisten kannatuksen nousun takaa löytyy ehdokaslistojen monipuolistuminen ympäri maata.

Ilkeämielisimmät haluavat nähdä menestyksen takana myös ”kalastelua sameissa vesissä” eli maahanmuuttoon kansan keskuudessa esiintyvien epäluulojen hyväksikäyttöä. Tämäkin pitää osittain paikkansa, sillä muiden puolueiden ehdokkaat eivät ole erityisemmin pitäneet maahanmuuton aiheuttamia ongelmia esillä. Toisaalta tämäkään selitys ei kerro koko totuutta, koska Perussuomalaiset menestyivät myös Pääkaupunkiseudun ympäryskunnissa, joissa maahanmuutto ei liity juuri millään tavalla paikallispolitiikkaan.

Halla-ahon menestys järkyttää

Jussi Halla-ahon huima lähes 3000 kivunnut äänimäärä on kirvoittanut kommentteja monilta poliitikoilta. Esimerkiksi taistolaisprofessori Jeja-Pekka Roos kirjoitti blogissaan:

” Kävin lueskelemassa Halla-ahon blogia ja onhan se aika järkyttävää tekstiä. Mies on paitsi ulkomaalaisten vihaaja niin myös innokas ammuskelija ja puolustaa kiivaasti oikeuttaan saada ampua millä aseilla tahansa. Olin jo hetken tuntenut huonoa omaatuntoa siitä että olen mollannut täällä kokoomuslaisia ja muita itsestään väärää kuvaa antavia, ja nyt kaveri, joka kirjoittelee tuollaisia saa Helsingissä 3000 ääntä! Hyvä, perussuomalaiset!”

Jossain joku vasemmistolainen sosiaalitantta jo ehti pitämään ampuma-aseharrastajia psyykkisesti epänormaaleina, ja Roos heijastaa samaa arvomaailmaa. Olen lukenut Halla-ahon kirjoitukset ampuma-aseista ja pidän niitä asiallisina, vaikka itse en omista asetta enkä harrasta ammuntaa. Roosin luonnehdinta ei mielestäni edusta älyllistä rehellisyyttä.

Vihreiden edustaja Jyrki JJ Kasvi ei sorru vastaavaan, vaan häneltä löytyy jopa ymmärrystä Perussuomalaisten menestykselle:

” Moni on pitänyt perussuomalaisten kannatuksen nousua ongelmana, mutta todellisuudessa ongelma olemme me muut, jotka emme osaa puhua perussuomalaisten äänestäjiä koskettavista asioista heidän ymmärtämällään kielellä.”

Tässä suhteessa Kasvin ajatus juoksee oikeilla raiteilla. Valtapuolueiden vaikeneminen kansalaisten arkipäivään merkittävästi vaikuttavasta asiasta palvelee Perussuomalaisten etua. Toisaalta mies kuitenkin jatkaa:

” Valitettavasti Soinin imussa valtuustoihin tuli myös avoimesti ulkomaalaisvihamielisiä valtuutettuja, joiden kannat ovat yksinkertaisesti vastenmielistä.”

Kasvi ei tarkemmin määrittele, ketkä ehdokkaat ovat esittäneet vastenmielisiä kantoja ja keitä hän tarkoittaa puhuessaan avoimesti ulkomaalaisvihamielisistä valtuutetuista. Kasvi kuitenkin toistaa perinteistä mantraa:

” Kunnat ovat jo nyt suurelta osin ulkomaalaisen työvoiman varassa, ja väestön eläköityessä ulkomaalaisen työvoiman tarve eri aloilla vain kasvaa.”

Itse olen ymmärtänyt asian niin, että maahanmuuttokriitikot vastustavat Suomelle haitallista maahanmuuttoa. Luku- ja kirjoitustaidottomat maahanmuuttajat kuormittavat sosiaalisektoria, eivät työllisty ja ovat veronmaksajalle suuri taakka sen sijaan, että he parantaisivat huoltosuhdetta. Kaikki maahanmuuttajat eivät ole tällaisia, mutta suurin osa humanitaarisesta maahanmuutosta ei hyödytä isäntäyhteiskuntaa.

Myös pääministeri Matti Vanhanen esitti Mtv3-kanavan uutisissa käsityksensä maahanmuuttokeskustelusta:

”Ensinnäkin toivon sitä, että Suomessa ei käynnisty samanlaista maahanmuuttopoliittista keskustelua kuin joissakin Euroopan maissa on ja se on suorastaan vihamielistä maahanmuuttoa kohtaan. Suomi tarvitsee varsinkin työperäistä maahanmuuttoa ja...ja... ja...maahanmuutto tulee olemaan osa suomalaisten tulevaisuutta."

Matti Vanhasen hallitus on lisännyt ”työperäistä” maahanmuuttoa mm. helpottamalla oleskeluluvan saantia tapauksissa, joissa turvapaikalle ei ole selkeää perustetta. Tämä on johtanut turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun, koska muualla Länsi-Euroopassa ovia on alettu lyödä kiinni.

Nykyisin maahanmuuttopoliittista keskustelua käydään lähinnä internetissä. Valtamediassa asioita käsitellään hyssytellen, ja ongelmista enimmäkseen vaietaan. Pohjoismaista vain Tanskassa maahanmuuttokeskustelua voidaan käydä avoimesti, kiitos Muhammad-pilakuvakriisin ja Tanskan Kansanpuolueen vaa’ankieliaseman. Jos Vanhasen tahto toteutuu, nykyinen hyssyttelylinja jatkuu ja Perussuomalaisten kannatus nousee. Ilmeisesti Vanhanen katsoo, että Perussuomalaisten kannatuksen kasvu ei haittaa Keskustan vaalimenestystä.

Pohjanoteeraus

Kaikkein järkyttävin vaalikommentti löytyy kuitenkin epämääräisestä Johannes Nälkäkorpi –blogista, jossa otsikolla ”Vaalit pidetty, demokratia hävisi” vaaditaan demokratian lakkauttamista ja korvaamista diktatuurilla. Seuraavassa parhaita paloja Nälkäkorven reseptistä ”demokratian” pelastamiseksi:

” Aivan alkajaisiksi: eduskunta hajotettaisiin toistaiseksi ja maan johtoon nostettaisiin tilapäinen hallitus, johon kuuluisi luotettavia ja tasaisia miehiä sekä armeijan johdosta että maltillisista pääpuolueista, siis kokoomuksesta, keskustasta ja sosialidemokraateista.”

”…”

” Internointileirejä perustetaan poliittisesti epäilyttäville tai niskuroiville aineksille.”

”…”

” Siviilipalvelus kielletään toistaiseksi ja suuri osa reservistä kutsutaan palvelukseen, jotta yhteiskuntajärjestystä voitaisiin valvoa tehokkaasti eikä järjestyshäiriköille jäisi mahdollisuuksia toimia omissa poliittisissa ryhmissään, kun heidät olisi kiskottu niistä irti isänmaan töihin.”

”…”

” Maahanmuutolle asetetaan toistaiseksi moratorio. Sen verran me täällä Nälkäkorven torpassakin voimme antaa periksi kämyille, että heidän huolelleen voi olla aitoja ja asiallisia syitäkin, vaikkei se tietenkään oikeuta huonoa käytöstä, nettiuhkailua, törkeyttä eikä asiattomuutta.”

Toisin kuin Vanhasen toive hyssyttelyn jatkamisesta, Nälkäkorven resepti aivan varmasti johtaisi Perussuomalaisten kannatuksen laskuun. Näin tapahtuisi, koska vaaleja ei enää pidettäisi vaan epämääräiset ainekset vietäisiin internointileireille.

Nälkäkorven toimenpide-ehdotuksesta tulee mieleen Pim Fortuynin murha Hollannissa. Eläinaktivisti Volkert van der Graaf murhasi Fortuynin, kun tämä oli palaamassa tv-haastattelusta Hilversumin kaupungissa. Van der Graaf tunnusti murhanneensa Fortuynin, koska hän halusi estää tätä käyttämästä hyväkseen yhteiskunnan heikkoja osia ja tekemästä muslimeista syntipukkeja poliittisen vallan saamiseksi.

Van der Graafin ja Nälkäkorven kaltaiset haluavat itse määrittää, ketkä ovat sopivia osallistumaan demokratiaan ja katsovat, että heillä on sekä oikeus että kyky päättää asiasta muiden puolesta. Tämä on minusta paljon pahempaa suvaitsemattomuutta, kuin mihin maahanmuuttokriitikot ikinä pystyvät.