Lars Vilks - rohkea mies

Päivän yksi suurimmista ja samalla surullisimmista uutisista oli tieto Lars Vilksin kuolemasta. Kahdesta murhayrityksestä selvinnyt taiteilija menehtyi yhdessä kahden henkivartijansa kanssa, kun Vilksiä kuljettanut auto ajautui E4-moottoritiellä Markarydin taajaman kohdalla vastaantulevalle kaistalle ja törmäsi rekkaan.

Poliisi tutkii Vilksin ja kahden poliisin kuolemaa murhana, mutta ainakaan tähän mennessä selvinneistä tiedoista ei voi päätellä, että Vilks olisi tullut tapetuksi tai että kyseessä oli terrori-isku.

Vilks tuli tunnetuksi piirroksistaan, joissa islamin profeettaa muistuttava hahmo esiintyi liikenneympyräkoirana (rondellhund). Luulen, että Vilks halusi taiteellaan puolustaa sananvapautta. Vilks ei ollut mikään islam-kriitikko tai ”äärioikeistolainen” vaan taiteilija, joka halusi piirtää vapaasti ilman pelkoa.

Kun Vilksiltä kysyttiin vuonna 2007, kun liikenneympyräkoirakohu oli kuumimmillaan, että kannattaako pilakuvan takia kuolla, Vilks vastasi yksinkertaisesti, että kyllä kannattaa.

Pilakuvan piirtäminen muutti Lars Vilksin elämän lopullisesti ei hän joutui viettäämään loput elämästään poliisivartioinnissa. Ruotsalainen veronmaksaja kustansi loppuun asti piirtäjälle poliisivartioinnin.

Tämä hieman ihmetytti, koska Ruotsin valtio vuosikymmenet harjoittanut liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa, joka on tuonut maahan myös paljon ihmisiä, joiden mielestä Vilksin voisi tekonsa takia tappaa. Osa näistä iloitsi Vilksin kuolemasta avoimesti sosiaalisessa mediassa.

Vaikka Ruotsi on holtittomalla maahanmuuttopolitiikallaan aiheuttanut itse omat ongelmansa, sananvapauden kunnioitus Vilksin tapauksessa on jotenkin ihailtavaa.

Suomessa viranomainen ei nykyisin edes teeskentele kunnioittavansa sananvapautta. Jos Vilks olisi suomalainen, hänet olisi luultavasti raahattu vankilaan. Kun tanskalainen Jyllands Posten aikanaan julkaisi kuuluisat Muhammad-pilakuvat, yksikään suomalainen valtamedian instanssi ei puolustanut sananvapautta. Yksikään lehti ei julkaissut pilakuvia. Ainoa kuvat julkaissut taho eli Suomen Sisu joutui julkaisun takia poliisitutkintaan.

Kun Suomi Matti Vanhasen pääministerikaudella joutui kohtaamaan islamin suvaitsemattomuuden, se teki sen pelon vallassa valmiina uhraamaan tärkeän kansalaisvapauden muslimien lepyttelemiseksi. Ehkä tästä syystä Suomeen vakiintui sananvapauden tulkinta, jonka mukaan se, joka puhuu pahaa islamista tai sen profeetasta, on aina syyllinen. Näin ehkäistään ennalta rikoksia.

Sananvapaus on Suomessa virkamiesten ja valtamedian edustajien jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Koska rohkeus puolustaa kansalaivapauksia puuttuu, pelkuruus sanelee päätösten reunaehdot. Ne, jotka tästä huolimatta kertovat totuuden massamaahanmuuton vaikutuksista yhteiskuntaan, ovat jatkuvan valtion taholta tulevan vainon kohteita ja heidän on turha odottaa Suomen valtaeliitillä mitään sympatiaa tai ymmärrystä.

Internetissä törmäsin historiantutkija Herman Lindqvistin sitaattiin, jossa tämä sanoi ruotsalaisten olevan arkoja ja konfliktia pelkääviä. Lisäksi heiltä puuttuu siviilirohkeutta.

Itse olen sitä mieltä, että rohkeuden puute vaivaa laajemminkin länsimaita. Lars Vilksiltä rohkeutta ei puuttunut. Hän oli valmis kuolemaan sananvapauden takia eikä luopunut vapaudestaan edes kahden murhayrityksen jälkeen.

 

Järjestelmän vihollinen

Entinen MV-lehden päätoimittaja Ilja Janitskin menehtyi äskettäin suolistosyöpään 42-vuotiaana. Suolistosyöpä todettiin heinäkuussa 2017 eli ennen Janitskinin vangitsemista. Janitskin oli mitä todennäköisimmin kuolemansairas tutkintavankeutensa ja oikeudenkäyntinsä aikana.

Kun tämä uutinen julkistettiin 27.1.2020, tiesin, että Janitskinilla on elinaikaa korkeintaan muutama kuukausi. Siksi ei ollut yllätys, että hän menehtyi suolistosyöpään 7.2.2020.

Kun lukee Ilja Janitskinista tehtyä Wikipedia-sivua, miehestä tulee kuva pikkurikollisena, joka ryhtyi myöhemmin solvaamaan ja kiihottamaan internetissä. Tänä aikana hän lainasi luvatta suomalaisen valtamedian artikkeleita ja solvasi yksittäisiä ihmisiä, esimerkiksi Ylen toimittaja Jessikka Aroa.

Wikipedian sivujen ylläpitäjät ovat usein poliittisesti vasemmistolaisia, joten kuva voi vääristyä sitäkin kautta. Toisaalta sivujen sisältö on tietosanakirjamainen, eli siihen ei mahdu yksittäisten faktojen lisäksi kovin syvällistä pohdiskelua. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on auttaa täyttämään nämä aukot.

Internetiin mahtuu kaikenlaista, mutta Ilja Janitskinista ei olisi tullut kuuluisaa toisen vihaamaa ja toisten rakastamaa hahmoa, mikäli hänen toimittamanssa MV-lehdestä ei olisi tullut niin suosittu. MV-lehti oli vähän samanlainen kuin Seiska tai edesmennyt Nykyposti. Kukaan ei julkisesti tunnustanut lukevansa sitä mutta todennäköisesti piti sitä kädessään ainakin parturissa käydessään.

MV-lehden suuruudenaika ajoittui myös tämän vuosituhannen merkittävimpään suomalaista yhteiskuntaa ravistelleeseen tapahtumaan eli Euroopan siirtolaiskriisiin vuonna 2015. Tämän kriisin vaikutukset näkyvät edelleen kaikissa sen kohteeksi joutuneissa maissa. Kriisi jakoi kansakuntia sisältä ja johti uusien poliittisten liikkeiden nousuun.

MV-lehti oli tuolloin paikalla ja raportoi tapahtumista. Ne kertoivat usein erilaista tarinaa kuin suomalainen valtamedia ja Suomen viranomaiset, jotka valehtelivat kansalaisille päin naamaa mm. väittämällä tuntevansa kaikkien tulijoiden taustat. Näistä valheista tuolloinen Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg palkittiin tunnustuspalkinnolla.

Juha Sipilän johtama hallitus ei tehnyt yhtään mitään tulijavirran pysäyttämiseksi syksyllä 2015. Päinvastoin Sipilä itse houkutteli Suomeen lisää tulijoita ilmoittamalla antavansa Kempeleen kotinsa tulijoiden käyttöön. Tarina levisi Lähi-idän mediassa ja varmasti lisäsi jonkin verran Suomeen päätyneiden määrää.

Koska MV-lehdellä oli laaja lukijakunta, yhä useampi ihminen alkoi ymmärtää, että suomalainen valtamedia ja viranomaiset peittelevät maahanmuuton ja monikulttuurin todellisuutta. Valtamediassa mielipidehegemoniaa ylläpitävät journalistit naamioivat tietojen pimittämisen ylevään puheeseen journalistisista periaatteista sekä halpahintaiseen hurskasteluun, kuten Hämeen Sanomien päätoimittaja tässä jutussa.

Ilja Janitskinin MV-lehti ei hurskastellut vaan sanoi asiat karusti ja suoraan, myös sellaiset asiat, joita valtamedia ei olisi sanonut. Oli tietysti selvää, että kaikkia asioita ei olisi kannattanut julkaista.

Euroopan pakolaiskriisin aikana viranomaisille oli annettu ohjeistus olla kertomatta rikoksentekijän taustaa, jos kyseessä oli turvapaikanhakija. Suomalaiselle valtamedialle tämä ei ollut mikään ongelma, koska se on tottunut omiin “journalistisiin” periaatteisiinsa, joiden mukaan lukijoiden ei tarvitse sellaista tietää.

Euroopan pakolaiskriisin ja sen aikana Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden rikollisuus ei ole saanut aikaan asennemuutosta valtamediassa ja tuskin saakaan. Kyseisen alan toimijat ovat itseriittoisia ja ala itsessään taantuu koko ajan.

MV-media näytti myös, että varsin pienillä resursseilla voi saada paljon huomiota. Tämä ehkä oli MV-lehden pelottavin opetus raskailla organisaatioilla toimiville mediataloille.

Lopun alku

Tiedät, että olet tehnyt jotakin oikein, jos poliittinen vasemmisto alkaa hyökätä sinua vastaan. Näin kävi myös MV-lehdelle, kun Sosialidemokraattisten opiskelijoiden (SONK) Hanna Huumonen käynnisti mainostajiin kohdistuvan boikotin MV-lehteä kohtaan.

Varsinaisesti viranomaistoimet käynnistyivät, kun poliittiset nuorisojärjestöt toimittivat valtakunnansyyttäjävirastolle tutkintapyynnön MV-lehdestä. Sen jälkeen järjestelmä käynnisti toimet Ilja Janitskinin saamiseksi Suomeen tuomittavaksi.

Wikipedian mukaan opiskelijajärjestöt perustelivat tutkintapyyntöään seuraavasti:

“26. tammikuuta 2016 poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt toimittivat valtakunnansyyttäjänvirastolle tutkintapyynnön MV-lehdestä. Järjestöt pyysivät virastoa kokoamaan yksittäiset rikosilmoitukset yhteen. Perusteina olivat sananvapauden väärinkäyttö, yhteiskuntarauhan rikkominen ja häirinnän ja loukkausten jatkumisen laajamittaisuus sekä pitkäkestoisuus.”

Opiskelijajärjestöjä rahoitetaan veronmaksajan kukkarosta ja ne ovat osa ns. vallitsevaa järjestelmää. Yksittäiset rikokset Janitskinin syytekirjelmässä olivat enimmäkseen vähäisiä, joten niitä kasattiin siihen pitkä lista. Etenkin tekijänoikeusrikoksia oli lukumääräisesti paljon, koska Janitskinilla oli etenkin julkaisun alkuaikoina tapana lainata artikkelit kokonaisuudessaan, mikä oli tietysti typerää.

Mitä tulee yhteiskuntarauhan rikkomiseen, siitä voi perustellusti olla eri mieltä. Kumpi oli oikeasti vahingollisempaa: se, että maahan päästettiin yli 30 000 tulijaa Lähi-idästä vai MV-lehden toiminta? Todellisuudessa syynä yhteiskuntarauhan horjumiseen oli pääministeri Juha Sipilän hallituksen toimettomuus tulijavirran pysäyttämisessä. Tässä asiassa Janitskinia ja MV-lehteä voi korkeintaan syyttää hallituksen, viranomaisten ja valtamedian pimittämien tietojen levittämisestä.

Erityishuomiota voi kiinnittää Ylen toimittaja Jessikka Aroon, joka Yle Kioskin artikkelissa nimesi MV-lehden “Venäjän johdon poliittisia näkemyksiä myötäileväksi sivustoksi”. Tämän jälkeen MV-lehdessä ilmestyi useita toimittaja Aroa rienaavia artikkeleita. Janitskinin oikeudenkäynnissä Aron tapaus sai paljon huomiota mutta Aron tarkoituksena oli vain tuoda oikeudenkäynnille moraalinen oikeutus ja kerätä sympatiaa nuoren ja kauniin toimittajan avulla. Tämän voi päätellä siitä, että Aron myöhemmät yritykset saada oikeutta häntä väitetysti vainoavia kohtaan eivät enää ole saaneet vastaavaa sympatiaa.

Järjestelmä näytti valtaansa tuomalla parantumattomasti sairaan miehen Suomeen tutkintavankeuteen ja tuomiolle eli kyseessä oli ainakin osittain näytösoikeudenkäynti, jossa Janitskinille annettua 22 kuukauden ehdotonta vankeustuomiota voi pitää kohtuuttomana.

Aika moni varmasti ajattelee, että Janitskinin olisi alkujaankin pitänyt olla fiksumpi ja varovaisempi. Toisaalta tietty räävittömyys ja kaiken mahdollisen salliminen saattoivat houkutella enemmän satunnaisia kävijöitä verrattuna siihen, että julkaisu olisi alkujaankin ollut sisäsiisti. Joka tapauksessa julkaisu oli tekijänsä näköinen niin hyvässä kuin pahassa. Haudan takaa Janitskin voi korkeintaan sanoa, että tehkää paremmin, jos osaatte.

Tapio Tuurin muistokirjoitus

Vähäkyrössä asunut entinen toimittaja Tapio Tuuri nukkui pois laskiaistiistaina 17.2.2015. Tätä ennen tieto hänen vakavasta sairaudestaan oli kerrottu hänen bloginsa seuraajille.

Törmäsin ensimmäisen kerran Tapio Tuuriin Jussi Halla-ahon vieraskirjassa joskus vuonna 2006 tai 2007. En enää muista varmasti. Menin hänen kotisivuilleen ja sain tietää, että hän oli kirjoittanut kirjan ”Suomen viimeinen suvaitsematon”, joka perustui tuolloin vielä suhteellisen tuntemattoman Jussi Halla-ahon henkilöhahmoon. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kirjaa, joten joudun luottamaan asiassa muiden arvioihin.

Myöhemmin minusta tuli hänen bloginsa vakiokävijä ja vuosien varrella hänen piikikkäät, hauskat ja ajoittain räävittömät kirjoitukset tulivat tutuiksi. Tapio ei pelkästään pitänyt poliittista blogia vaan julkaisi siellä kertomuksia kissojen elämästä ja kauniita valokuvia Kyrönjoen maisemista.

Tyypillinen Tapion blogitarina kertoi jostain julkisuuden henkilöstä. Tapio itse esiintyi kertomuksessa joko itsenään tai roolihahmossaan Tuurinperä-konsernin pääjohtajana, joka hyväntahtoisesti keskusteli milloin Jani Toivolan ja milloin jonkun muun erityisen suvaitsevaisen julkisuuden henkilön kanssa.

Petri Kaivanto mainitsi muistokirjoituksessaan Tapion poliittisesta ajattelusta seuraavaa:

”Minulle Tapio oli yksi niistä harvoista ja äärimmäisen kunnioitettavista suurten ikäluokkien demareista, joka oikeasti seurasi aikaansa, ei dementoitunut tai sementoitunut, vaan pystyi eheytymään demariudesta itsenäiseksi ajattelijaksi.”

Itse en ole tästä aivan samaa mieltä. Minusta Tapion kirjoituksista kävi ilmi, että hän epäili virallista totuutta jo YYA-aikana. Monikulttuurisessa Suomessa usein käytettyä rasismisyytöstä hän vertasi mielestäni osuvasti YYA-ajan syytteisiin ”neuvostovastaisuudesta”. Hän tunnisti ns. virallisen totuuden ja sen hyvät viholliset eri aikakausina ja ymmärsi, miten kritiikittömästi monet seurasivat valtaideologiaa, vaikka todellisuus oli aivan jotakin muuta kuin korulauseet.

En tuntenut Tapiota ihmisenä hyvin mutta blogikirjoituksissa ilmeni joskus hänen synkempi puolensa. Oli ilmeistä, että Tapio on joutunut elämässään kohtaamaan myös pettymyksiä. Ajoittaiset katkeruuden purkaukset tosin jäivät yleensä lyhytkestoisiksi mutta kertoivat elämän kolhimasta miehestä, joka tästä huolimatta jaksoi vanhoilla päivillä osallistua internetissä käytävään keskusteluun ja tuomaan oman panoksensa siihen.

Itse tapasin Tapion vain kerran ja se tapahtui heinäkuussa 2012 ”konsernivierailulla”. Näin vanhan, harmaantuneen miehen, jonka silmien välähdys keskustelun lomassa kertoi, että ajatuksen terävyys ei ollut kadonnut iän myötä minnekään. Sain myös kunnian nähdä Kille-kissan vanhoilla päivillään mutta valitettavasti Pomo pysytteli vierailuni ajan piilossa.

Yksi asia, joka yhdistää minua, Tapiota ja monia muita ”voiman pimeän puolen” kirjoittajia, on epäily vallitsevia totuuksia kohtaan. Tapio osasi hyväntahtoisesti pilkata niitä, jotka kaikkein innokkaimmin julistivat virallista ideologiaa ja samalla omaa moraalista erinomaisuuttaan. Tässä vaiheessa harmittaa vain se, että en Tapion eläessä kertonut näin kaunopuheisesti, kuinka paljon häntä arvostan. Lepää rauhassa, Tapio.

Rautarouvan muistolle

Päätin sittenkin kirjoittaa edesmenneelle Margaret Thatcherille jonkinlaisen muistokirjoituksen tapaisen. Onhan kyse sentään ehkä merkittävimmästä eurooppalaisesta poliittisesta johtajasta II maailmansodan jälkeen.

Vasemmistolle Thatcherin nimi on kirosana, ja moni vasemmistolainen haluaa ateismistaan huolimatta uskoa, että Thatcher joutuu kuolemansa jälkeen helvettiin. Thatcherin harjoittama markkinoiden vapauttamiseen tähtäävä politiikka on muodostunut vasemmiston silmissä kirosanaksi nimeltä uusliberalismi.

1970-luku ja entinen imperiumi

Britannia oli 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hiipuva entinen imperiumi, joka oli menettänyt uskon itseensä. Kuten monissa muissa Euroopan maissa valtion rooli taloudessa oli merkittävä, verotus korkea ja inflaatio laukkasi. Ay-liikkeen asema oli vahva ja sen johtajilla oli vapaa pääsy Downing Street 10:een nauttimaan olutta ja voileipiä, joita hallitus tarjoili heille siinä toivossa, että ay-liike jättäisi lakot väliin.

Vuonna 1976 maa joutui anomaan lainaa Kansainväliseltä valuuttarahastolta, kun inflaatio aiheutti painetta puntaa kohtaan. Parlamentissa väiteltiin budjettivajeen kaventamisesta leikkauksilla ja veronkorotuksilla. Harold Wilsonin johtama Työväenpuolueen hallitus erosi, kun puolueen vasemmistosiipi kaatoi budjetin.

IMF-lainan edellytyksenä olivat budjettileikkaukset, joita Wilsonin seuraaja James Callaghan ryhtyi toteuttamaan. IMF:n kanssa saavutetun sovun jälkeen korot laskivat ja punnan arvo nousi. Kriisin myötä Britannian talouspolitiikan painopiste muuttui täystyöllisyyden ja korkean sosiaaliturvan tavoittelusta inflaation torjuntaan ja julkisten menojen pitämiseen kurissa.

Tyytymättömyyden talvi

Sanonta tyytymättömyyden talvi (Winter of Discontent) tulee William Shakespearen näytelmä Rikhard III:n avauspuheenvuorosta. Britit tuntevat sen kuitenkin paremmin poikkeuksellisen kylmästä talvesta 1978-79, lakoista ja siitä, mitä nämä yhdessä saivat aikaiseksi.

Callaghanin johtama hallitus oli asettanut viiden prosentin rajan julkisen sektorin palkankorotuksille tarkoituksenaan pitää budjettivaje aisoissa. Britannian ammattiliittojen keskusjärjestö TUC kuitenkin hylkäsi kokouksessaan hallituksen asettaman rajan ja vaativat kollektiivisia työehtosopimuksia.

Tammikuussa 1979 ”Britannian AKT” eli kuorma-autonkuljettajien liitto TWGU aloitti lakon. Autojen polttoaineen jakelu loppui ja monet bensa-asemat joutuivat sulkemaan ovensa. Lakkolaiset lisäksi pyrkivät estämään lakkoon kuulumattomien yritysten toimintaa lakkovahtien avulla.

Kun monet yksityisen sektorin liitot tekivät uuden sopimuksen työnantajan kanssa, julkisen sektorin liitot huolestuivat palkkojen jäämisestä jälkeen. Rautatieläiset ja sairaanhoitajat aloittivat lakkonsa. 22. tammikuuta 1979 oli suurin Britanniassa nähty lakkopäivä sitten vuoden 1926 yleislakon.

Talven pahamaineisimmaksi lakoksi muodostui haudankaivajien lakko Liverpoolissa. Kun arkkuja alkoi kertyä, Liverpoolin kaupunginvaltuusto vuokrasi niitä varten tyhjän tehtaan. Tuolloin lehdistössä spekuloitiin paljon, mitä ruumiille tapahtuisi, jos lakko kestää pitkään. Onneksi lakko kuitenkin päättyi kahdessa viikossa eikä ruumiita tarvinnut haudata merelle, kuten Liverpoolin kaupungin terveystarkastaja tohtori Duncan Dolton ehdotti.

Jätehuollon lakot puolestaan aiheuttivat roskien kertymistä kaduille ja puistoihin. Westminsterin valtuusto kasasi keräämättömät roskat turistien suosimalle Leicester Squarelle, mikä toi rotat paikan päälle.

Poliittisesti tyytymättömyyden talvi kaatui Callaghanin hallituksen päälle. Liitot lakkolivat, vaikka Callaghan oli tullut tunnetuksi ay-liikkeen miehenä. Vielä kesällä 1978 Työväenpuolueen suosio gallupeissa oli nousussa ja näytti, että se voittaisi seuraavat vaalit. Callaghan kuitenkin kieltäytyi järjestämästä vaaleja vuoden 1978 aikana, mikä osoittautui hänen pääministeriuransa kannalta kohtalokkaaksi virheeksi.

Samanaikaisesti vasta valittu konservatiivien puheenjohtaja Margaret Thatcher hyödynsi lakkoaallon taitavasti. Kesken kuorma-auton kuljettajien lakon hän ehdotti rajoituksia ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Valtaan päästyään hän toteutti rajoitukset, joista tärkein oli vaatimus järjestää jäsenäänestys lakon aloittamisesta.

Thatcher voitti vaalit ja seuraavien vuonna 1983 järjestettyjen vaalien aikaan lakkojen määrä oli pienimmillään 30 vuoteen. Thatcherin valtaannousu lopetti Britanniassa ns. sodanjälkeisen konsensuksen, joka perustui hyvinvointivaltioon ja keynesiläiseen talouspolitiikkaan.

Thatcherin valtakauden jälkeen paluuta entiseen ei ollut. Työväenpuolue voitti seuraavan kerran vaalit vasta vuonna 1997, kun Tony Blairin johtama Labour kukisti John Majorin konservatiivit. Tuossa vaiheessa Työväenpuolue oli siirtynyt konservatiivien linjoille ja suosi alhaista julkista kulutusta, alhaisia veroja ja julkisomisteisten yritysten yksityistämistä. Ammattiliittojen asema Britanniassa ei koskaan palannut entiselleen.

Myöhemmät vaiheet

Thatcheriä on syytetty köyhien jättämisestä heitteille, Britannian teollisuuden romahduttamisesta ja työväenluokan tuhoamisesta. Toki monet hänen toimenpiteensä olivat radikaaleja eivätkä monet perinteiset konservatiivitkaan pitäneet niistä.

Thatcherin politiikkaa kuitenkin kopioitiin muissa Euroopan maissa, myös Suomessa, jossa rahamarkkinat vapautettiin vuonna 1987. Suomessakin monia valtion laitoksia yhtiöitettiin ja yksityistettiin.

Kaikki yksityistämiset eivät suinkaan olleet mitään menestystarinoita Thatcherin Britanniassa. Närää ovat herättäneet erityisesti rautatieyhtiöiden ja vesilaitosten yksityistämiset. Vanha julkinen monopoli on korvattu yksityisellä, joka nostaa hintoja ja laiminlyö investoinnit infrastruktuuriin.

Britannian ay-liikekin kukistui vasta Thatcherin toisella pääministerikaudella vuosien 1984-85 hiilikaivoslakon jälkeen. Tuo lakko henkilöityi Thatcherin ja kaivostyöläisten liiton puheenjohtaja Arthur Scargillin väliseksi kaksintaisteluksi, joka päättyi Thatcherin tyrmäysvoittoon. Lakko kuitenkin jakoi kansakuntaa eikä siitä selvitty ilman väkivaltaa. Kolme lakkovahtia kuoli epäilyttävissä olosuhteissa.

Thatcher ja Euroopan Unioni

Monet nuoremmat saattavat muistaa Thatcherin kovana euroskeptikkona. Tämä kuva ei kuitenkaan pidä täysin yhtä todellisuuden kanssa. Kun Britannia liittyi 70-luvun alussa Euroopan talousyhteisö EEC:n jäseneksi Thatcher oli mukana kampanjoimassa jäsenyyden puolesta yhdessä konservatiivipääministeri Edward Heathin kanssa. Rautarouva oli kuitenkin jo järkiintynyt lokakuuhun 1990 mennessä, jolloin hän piti kuuluisan ”kolmen ein” puheensa parlamentille.

Thatcherin syrjäyttäminen liittyy myös Euroopan Unioniin ja Maastrichtin sopimukseen, jota Thatcher ei koskaan hyväksynyt. Thatcherin syrjäyttämisen jälkeen hänet korvasi John Major, jonka johtama hallitus allekirjoitti sopimuksen. Tämän jälkeen suhtautuminen Euroopan Unioniin on jakanut konservatiiveja ja johtanut euroskeptisten sirpalepuolueiden perustamiseen.

Thatcherin perintö

Suhtautuminen Thatcheriin on Britanniassa kaksijakoista. Useimmat tunnustavat hänen aikaansaamansa muutoksen ja sen välttämättömyyden, mutta arvostelevat sosiaalista hintaa, joka hänen uudistuksistaan jouduttiin maksamaan.

Thatcher on suosittu myös Yhdysvalloissa, jossa häntä arvostetaan Ronald Reaganin kumppanina kylmän sodan aikana. Hän syvensi Britannian ja Yhdysvaltojen välistä erityissuhdetta, jota myöhemmät pääministerit Major ja Blair jatkoivat.

Poliittinen vasemmisto ei kuitenkaan ole koskaan antanut Thatcherille anteeksi ay-liikkeen kukistamista. Siksi Thatcherin kuolemaa on myös juhlittu Britanniassa vasemmiston tapaan mellakoimalla kadulla.

Thatcheriltä ei aikanaan herunut minkäänlaista sympatiaa Brixtonin mellakoijille. Siksi ei ole yllättävää, että juuri Brixtonissa Rautarouvan kuolema on johtanut anarkiaan kaduilla.

Thatcherin politiikka jakaa jyrkästi mielipiteitä, mutta hänen aikaansaannoksiaan ei kukaan voi kiistää. Myös vasemmiston kannattaisi muistaa tämä, koska Thatcherin valtaannousua ei olisi tapahtunut ilman sosialistisen politiikan aiheuttamaa taloudellista alennustilaa ja militanttia ay-liikettä.