Hannu Reime ja chutzpah

Jiddishin kielen termi chutzpah tarkoittaa äärimmilleen vietyä ja täysin mistään moraalisäännöistä piittaamatonta röyhkeyttä (Wikipedia). Äärimmäisenä esimerkkinä chutzpahista on usein esitetty poika, joka valittaa orpouttaan tapettuaan ensin isänsä ja äitinsä.

Samanlaista chutzpahia tarjosi Ylen ykkösaamun kuuntelijoille kolumnisti Hannu Reime kirjoituksessaan Gaza ja unohtamisen voima. Reime perää vallankäyttäjiltä muistamista aktiivisen unohtamisen sijaan:

”Julkisuuden hallintaa ja sitä kautta ”massojen” hallitsemista helpottaa se, että jotkin asiat muistetaan ja toiset unohdetaan. Julkinen unohtaminen ei enää olekaan ”pelkkä” tahdoton neurofysiologinen tapahtuma niin kuin se itse kunkin yksilön kohdalla on. Siitä tulee joukkotiedotusta.”

Reimen kirjoituksesta tekee chutzpahia se, että hän itse syyllistyy samaan, mitä muilta perää, eli aktiiviseen unohtamiseen ja valikoivaan muistamiseen. Kirjoitin kesällä 2007 Reimen ja muiden suomalaisten Lähi-idän asiantuntijoiden yksipuolisuudesta.

Köyhän miehen Noam Chomsky

Käytän Reimestä nimitystä köyhän miehen Noam Chomsky, koska Reime tuntee viehtymystä kieliin ja hänen tapansa valikoida omaan narratiiviin sopivat faktat on yhteinen oppi-isän kanssa. Reime mm. kysyy:

”… keitä ovat Gazan kaistan asukkaat, joita vastaan Israel nyt käy häikäilemätöntä sotaansa. Miksi tälle pienelle alueelle on ahtautunut puolitoista miljoonaa ihmistä? Mikseivät he asu väljemmin?”

ja vastaa

” Gazan asukkaat ovat palestiinalaisia, osa Palestiinan arabikansaa, ja he asuvat Gazassa siksi, etteivät voi asua missään muuallakaan. Gaza on oikeastaan maailman suurin pakolaisleiri. Noin neljä viidesosaa sen asukkaista on pakolaisia, ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa, jopa neljännessä polvessa. He jättivät kotinsa vuonna 1948, jolloin seitsemän ja puolisataa tuhatta ihmistä — yli puolet silloisen Palestiinan arabiasukkaista — pakeni tai karkotettiin sieltä, missä olivat asuneet lukemattomien sukupolvien ajan.”

Reime ei kuitenkaan kerro, miksi gazalaisia on nykyisin puolitoista miljoonaa, vaikka lähtijöitä oli aikanaan 750 000, joista läheskään kaikki eivät siirtyneet Gazaan. Vastaus on tietysti yksinkertainen eli hillitön väestönkasvu. Vuonna 1950 Gazan kaistaleella asui vain noin 240 000 ihmistä ja ennen Israelin itsenäisyyteen johtanutta sotaa vain 82 500 ihmistä.

Väestönkasvu tuskin olisi ollut mahdollinen, mikäli palestiinalaiset olisivat itse joutuneet huolehtimaan elämisen edellytyksistä, vaan kansainvälisen yhteisön taloudellinen ja humanitaarinen apu ovat suurelta osin vastuussa väestön lisääntymisestä.

Chomskymaista selektiivistä muistamista Reime osoittaa myös seuraavassa:

” mikä Israelille oli itsenäisyyssota, oli palestiinalaisille al-nakba, katastrofi, etninen puhdistus, jonka uhreiksi yli puolet heistä joutui. Palestiinalaisten kärsimyksiä ei lievennä se, että uuden Israelin valtion kansalaisista suuri osa oli holokaustista selvinneitä Euroopan juutalaisia. Palestiinalaisilla ei kansakuntana ollut pienintäkään osaa natsien rikoksiin.”

Ehkä palestiinalaisten kärsimyksiä lieventävät ne noin 800 000 Sefardi- ja Mizrahi-juutalaista, jotka joutuivat lähtemään arabimaista Israelin itsenäistyttyä. Heistä noin 600 000 muutti Israeliin. Käsitys etnisestä puhdistuksesta ei siis perustu historiallisiin tosiasioihin varsinkin, kun suurin osa ”palestiinalaisista” pakolaisista lähti vapaaehtoisesti sodan tieltä, koska ympäröivät arabimaat hyökkäsivät itsenäisyysjulistuksen antaneeseen Israelin valtioon.

Minäkään en pidä palestiinan arabeja kollektiivisesti Hitlerin kanssarikollisina, vaikka Jerusalemin suurmufti Mohammad Amin al-Husseini teki yhteistyötä natsien kanssa Toisen Maailmansodan aikana. Muftin rooli siionismin vastustajana huipentui vuosien 1936-39 arabikapinaan Palestiinan brittiläistä mandaattihallintoa vastaan.

Miksi Gaza on ”vankileiri”?

Reime ”analysoi” myös viimeisimmän sodan syitä:

” Israel poistui Gazasta. Eikö kaiken pitänyt tämän jälkeen olla hyvin? Eikö vika ole palestiinalaisten, jotka alkoivat ampua rakettejaan Israelin puolelle? Näillä melkein retorisiksi tarkoitetuilla kysymyksillä Israel selittää tähän asti ilmeisesti julminta sotaansa Gazan asukkaita vastaan.”

Minä kysyn Reimeltä: Pitäisikö Israelin vain katsoa vierestä, kun raketteja ammutaan? Rakettien joukosta on kotitekoisten Qassamien lisäksi Iranista peräisin olevia, kantomatkaltaan pitempiä Grad-raketteja. Raketeilla ei ole minkäänlaista sotilaallista merkitystä, ja niiden ainoa funktio on kylvää kauhua siviiliväestön keskuuteen.

” Miehittäjä vetäytyi Gazasta, mutta gazalaisista ei sen jälkeen tullut vapaita. Israel teki alueesta suuren vankileirin kontrolloimalla sen rajoja maalta, mereltä ja ilmasta. Gazalaisten ilmayhteyksistä ei tosin enää tarvinnut välittää, sillä Israel oli jo aikaisemmin pommittanut Jasser Arafatin kansainvälisen lentokentän kiitoradan hajalle.”

Miksi Egypti ei päästä Gazan asukkaita vapaasti liikkumaan Gazan ja Egyptin välisen Rafahin rajanylitysaseman kautta? Miksi egyptiläiset rajavartijat ampuivat rajan luvattomasti ylittäneitä palestiinalaisia?

Reime itse asiassa vastaa kysymykseensä Gazan eristämisestä itse ja siteeraa samalla israelilaista rauhanaktivisti Tanya Reinhartia:

” Gazan saartamisen perimmäinen motiivi on seuraava: Israel ei voi antaa Gazalle vapautta, jos se haluaa pitää Länsirannan siirtokunnat. Kolmasosa miehitettyjen alueiden palestiinalaisista asuu Gazassa. Vapaasta Gazasta tulisi hetkessä palestiinalaisten itsenäisyystaistelun keskus, josta olisi yhteydet avoinna sekä länteen että muualle arabimaailmaan, ja jossa palestiinalaiset voisivat vapaasti organisoida taisteluaan kansallisten oikeuksiensa puolesta kaikilla rintamilla.”

Itse kukin voi pohtia, mitä tarkoittaa ”taistelu kansallisten oikeuksien puolesta kaikilla rintamilla.” Pohtimisen voi aloittaa tarkastelemalla palestiinalaisten harjoittamaa terrorismia Oslon rauhanprosessin aikana ja sitä, mitä tapahtui Irakissa, kun amerikkalaiset valtasivat maan.

Gazan ”vapaus” tarkoittaisi Israelin kannalta terrorismin lisääntymistä. Koska Israelin johtajat eivät ole niin tyhmiä kuin Hannu Reime haluaisi, he pyrkivät estämään tällaisen tilanteen syntymisen. Itse asiassa Israelin oikeisto arvosteli Ariel Sharonin päätöstä vetäytyä Gazasta kesällä 2005, koska Gazasta muodostuisi ennen pitkää terrorismin keskus. Jälkikäteen tämä arvio on osoittautunut täysin oikeaksi.

Reimen viimeinen lause on tahatonta komiikkaa parhaimmillaan:

” Historiasta oppii paljon, eikä aina tarvitse muistella kovinkaan kaukaisia asioita. Eikä unohtaminen aina ole niin viatonta kuin miltä se näyttää.”

Reimen kohdalla unohtaminen ei varmasti ole viatonta.

Matti ja sananvapaus

Kullervo ja Yrjö ovat jo kirjoittaneet asiasta olennaiset asiat. Itse totean vain, että pääministerimme ajatusmaailma on muuttunut 24 vuodessa kovin vähän. Sama suomettunut keskustelun tukahduttaja hän on kuin vuonna 1985, jolloin hänen kirjoituksensa Baltic Star julkaistiin Suomenmaassa:

Baltic Star

Television uutisissa Baltic Star:n Suomeen tuomien mielenosoittajien varapuheenjohtaja perusteli mielenosoitustaan. Hän sanoi mielenosoituksella annettavan tukea Viron, Liettuan ja Latvian vapaustaistelulle ja että he puolustavat myös suomalaista veljeskansaa. En ole huomannut, että Suomesta olisi pyydetty näiden matkalaisten tukea itsellemme minkäänlaisissa asioissa.Suomen lain ja poliittisien johtajien avaruutta osoitti se, että tämä provokatoorinen mielenosoitus saatiin Suomessa järjestää. Arvelen jokaisen tv-uutisten katsojan ymmärtäneen mielenosoittajien tarkoitusperät ja asettaneen ne omaan sarjaansa.Mielenosoituksen suomalaisena järjestäjänä ja luvan hakijana toimi eräs SMP:n kunnallisvaalilistoilta valittu kunnanvaltuutettu. SMP:n edustajat sanoutuivat tästä henkilöstä erilleen ja selittivät hänen olevan puolueen ulkopuolisen. Vaalien jälkeen kyllä kai tämänkin “sitoutumattoman” äänet ja valtuustopaikka laskettiin SMP:lle annetuksi äänestäjien tueksi.Mielenosoittajien teemoista ja asenteista paistoi paitsi välinpitämättömyys sodan jälkeisen Euroopan todellisuudelle niin myös halu muuttaa Neuvostoliitossa vallitsevaa järjestelmää. Kumpikaan teemoista ei sovi suomalaiseen poliittiseen linjaan. Eräs ETYK-prosessin kulmakivistä on sodanjälkeisen tilanteen tunnustaminen. Toinen Suomen linjaan liittyvä erityispiirre on se, että me emme lausu mielipidettämme meihin ystävällisissä väleissä olevien muiden maiden sisäisistä asioista.En tiedä olisivatko mielenosoitusluvan hakijat olleet yhtä lailla innokkaita jos laivalastillinen eri Neuvostotasavaltojen kommunisteja olisi tullut tänne ja muihin Pohjoismaihin antamaan tukea Pohjoismaiden “vapauttamiselle”.Monet Suomessakin veljeskansojemme asioista huolta kantavat näkevät aiheensa huoleen Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmässä. Minusta paljon parempaa veljeskansojen yhteistyötä on esimerkiksi se työ, jota sadat kielen tutkijat tekevät parhaillaan Komin Neuvostotasavallassa suomalais-ugrilaisten kielten parissa. Myös Tallinnan valtava laulufestivaali osoitti juuri, että Neuvostovirossa vallitsee voimakas kansallinen kulttuuri. Eikä veljeskansojen monituhatvuotisessa historiassa kapitalismin ja sosialismin välinen ero ole merkitsevä.Minua harmitti, että joku tanskalainen ns. pakolainen tuli tänne sanomaan, että hän puolustaa suomalaista veljeskansaansa ja samaan hengenvetoon puhuu jostakin taistelusta Neuvostoliiton sisällä. Kaiken lisäksi he järjestivät laittoman mielenosoituksen Neuvostoliiton lähetystön vieressä.Muistan, kun rikollista mainetta saanut herra Roosna pakeni kotimaastaan. Muistaakseni neuvostoliittolaiset lähteet mainitsivat kyseessä olevan huliganismiin ja pikkurikoksiin taipuvaisen henkilön. Pohjolassa hänen pakonsa nähtiin poliittisena mielenosoituksena. Nyt hän ryösti Suomessa ja sanoi tarkoituksenaan olevan auttaa muita “pakolaisia”.Nyt nämä pakolaiset, jotka pääosin ovat toisen ja kolmannen polven amerikkalaisia, sanoivat tulevansa tukemaan suomalaisia. Olisi ollut parempi, että olisivat jääneet tulematta.Aivan oma lukuunsa on se, että parituhatta helsinkiläistä antoi tukensa provokaatiolle osallistumalla mielenosoituskokoukseen.

Matti Vanhanen Suomenmaa-lehdessä 30.7.1985

Lisäys 15.1.2009: Matin keskustelutyylistä lisänäyte oheisessa uutisessa vuoden 2007 helmikuulta (HT: Pikkupoika):

"Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) pitää YK:n ilmastoraportin lukuja niin merkittävinä, että tämän jälkeen "kaikkien on otettava ne tosissaan".

"Ilmastonmuutoksen vähättely on lopetettava heti", hän sanoi."

Ei hassumpaa analyysia

Suomalaismediasta ei kenenkään kannata etsiä järkevää analyysia Lähi-idän tilanteesta. Jos hysteerinen voivottelu ja palestiinalaisten uhristatuksen pönkittäminen kiinnostaa, sisältöä löytyy sitäkin enemmän. Siksi kiinnitän huomiota harvinaiseen poikkeukseen, jossa ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomien sivuilla mainitaan sana hudna.

Tätä ennen hudna on esiintynyt vain Helsingin Sanomien keskusteluissa, joissa valistuneet lukijat ovat tehneet tiettäväksi, miksi Hamasin kanssa ei kannata edes yrittää rauhantekoa. Ulkoasianministeriön kehityspoliittisella osastolla työskentelevä Olli Ruohomäki tuntuu HS:n Vieraskynä-palstalla ymmärtävän Hamasin todellisen luonteen ainakin osittain.

Kestääkö tulitauko?

Ruohomäki arvioi, että kansainvälinen yhteisö painostaa osapuolet lähitulevaisuudessa tulitaukoon, jonka pysyvyyttä kannattaa tosin epäillä. Ruohomäki kertoo myös syyn:

”Hamasin näkökulmasta kyseessä olisi hudna eli taktinen tulitauko. On merkittävää, että Hamasin jäsenten kaltaisille islamisteille hudna ei tarkoita irtisanoutumista väkivallasta. Pikemminkin kyse on tauosta, jonka aikana Hamas voi koota voimiaan ja varustautua uuteen väkivaltaiseen yhteenottoon Israelin kanssa.”

Hudna perustuu profeetta Muhammadin esimerkkiin eli Hudaybiyyan sopimukseen, jonka Muhammad teki Mekkaa hallitsevan Quraysh-heimon kanssa. Sopimus oli eräänlainen hyökkäämättömyyssopimus, jossa osapuolet sitoutuivat olemaan taistelematta keskenään kymmenen vuoden ajan. Samalla muslimeille taattiin oikeus tehdä pyhiinvaelluksia Mekkaan.

Merkittävintä sopimuksessa oli kuitenkin tapa, jolla Muhammad tulkitsi sitä. Muslimiosapuolen kannalta sopimus merkitsi mahdollisuutta vahvistaa omia joukkojaan. Lisäksi Muhammadin esimerkki antaa muslimeille koska tahansa luvan rikkoa sopimus, jos he tuntevat itsensä riittävän voimakkaaksi jatkamaan pyhää sotaa.

Jos Israelin ja Hamasin välinen tulitauko on hudna, se tuskin lepää kestävällä pohjalla.

Rauhan edellytykset

Toki itse näen asiat jonkin verran eri tavalla kuin Ruohomäki. Hänen mielestään rauha edellyttää palestiinalaisten yhtenäisyyttä. Toki näin on, jos lähtökohtana pidetään ns. kahden valtion ratkaisua. Tästä ollaan livetty kauas, kun Hamas otti Gazan kaistaleen hallintaansa ja lakkautti palestiinalaishallinnon toiminnan alueella. Gazaan siis syntyi Hamastan ja Länsirannalle Fatahstan.

Ruohomäki selvästikin suhtautuu liian optimistisesti Hamasin kykyyn lieventää islamin pyhiin kirjoituksiin perustuvia kantojaan:

”Hamas ei alun perin ollut poliittinen puolue, vaan Muslimiveljeskunnan ideologiaan pohjautuva uskonnollinen liike, jolle Israelin-vastainen toiminta on aina ollut symbolisesti tärkeää.”

Tuossa minua häiritsevät ainoastaan sanat ”symbolisesti tärkeää”. Hamasin peruskirjan perusteella voi kohtuudella päätellä, että Hamasin ainoa olemassaolon tarkoitus on Israelin tuhoaminen. Kun harjoitetaan terrorismia, kyse on jostain muusta kuin ”symbolisesta” toiminnasta.

Ruohomäki ei suostu näkemään kahden valtion ratkaisun ulkopuolelle. Hän ei suostu ymmärtämään, että kahden erillisen maa-alueen muodostama Palestiinan valtio ei välttämättä ole elinkelpoinen. Mieleen tulee Intian jako vuonna 1947, jolloin brittien aiemmin hallitsema Intia jakautui Intiaan ja Pakistaniin. Tällöin Pakistan muodostui maantieteellisesti erillisistä Itä- ja Länsi-Pakistanista, jotka myöhemmin jakautuivat kahdeksi erilliseksi valtioksi Pakistaniksi ja Bangladeshiksi.

Ruohomäki ei myöskään pyri analysoimaan Israelin tavoitteita. Tämä on puolestaan tehty erinomaisesti oheisessa Martin Kramerin kirjoituksessa. Israel pyrkii viestittämään palestiinalaisille, että aseellinen vastarinta ei kannata. Tämä tehdään pönkittämällä taloudellisesti Länsirannan palestiinalaisia ja vastaavasti pitämällä Hamas tiukasti kurissa Gazan kaistaleella.

Muita ratkaisuja palestiinalaiskysymykseen on esittänyt Daniel Pipes myöskin Jerusalem Post –lehden kolumnissa. Gaza siirtyisi Egyptin valvontaan ja Länsiranta Jordanian yhteyteen. Valitettavasti Egypti ja Jordania ovat tähän saakka halunneet pestä kätensä palestiinalaisten asioista, mikä on osin ymmärrettävää. Hamasin edustama Muslimiveljeskunta on Egyptin ehkä merkittävin Hosni Mubarakin hallintoa uhkaava oppositiovoima. Jordanialla taas oli omat ongelmansa PLO:n kanssa ns. Mustan Syyskuun aikana vuonna 1971.

Jukka Relander kuutamolla

Tuottelias kolumnisti Jukka Relander iskee jälleen, tällä kertaa Helsingin Sanomissa otsikolla Maahanmuuttokeskustelu kuutamolla. Kirjoituksessaan Relander onnistuu kertomaan ainoastaan omista utopistisista ajatuksistaan eikä lainkaan maahanmuuttokeskustelusta tai edes maahanmuuttokritiikin sisällöstä.

Relanderin käsitys maahanmuuttokeskustelusta

Relander osoittaa selkeästi, ettei hän ymmärrä eikä välttämättä edes ole lukenut maahanmuuttokritiikkiä:

”Rintamalinja on jokseenkin se, että maahanmuuttoon sallivasti suhtautuvat perustelevat mielipiteensä suvaitsevaisuudella, heidän kriitikkonsa taas arvostelevat suvaitsevaisuutta kykenemättä tarjoamaan mitään muuta arvopohjaa tilalle.”

Suvaitsevaisuus ei ole mikään arvo vaan enneminkin osoitus arvopohjan puutteesta. Suvaitsemattomuutta on, jos jollakin on joku moraalinen arvopohja esimerkiksi kristillinen vakaumus.

Lisäksi hän rakentelee olkiukkoja väittämällä maahanmuuttokriitikoita ”monokulttuurin kannattajiksi”:

”… omiin silmiini ei ainakaan ole osunut perusteluita sille, miksi monokulttuurisuus olisi parempi. Minkälaista suomalaisuutta monokulturalistit kannattavat, mitä he tarjoavat nykyisen tilalle?”

Tähän kysymykseen ei voi vastata, koska sen perusolettamat ovat syntyneet Relanderin omassa päässä. Relander ilmeisesti kuvittelee, että hänen edustamansa ”kulttuuriton kulttuuri” –ajattelu edustaa valtavirtaa ja modernia suomalaisuutta. Se kuitenkin edustaa vain pienen median ja akateemisen ”älymystön” arvomaailmaa eikä kerro suomalaisuudesta mitään. Myös hänen käsityksiään kansallisvaltiosta ja sen perustasta voidaan pitää lähinnä karikatyyreina.

Relander myös paljastaa, mistä traumoista hänen edustamansa suvaitsevaisuus ja moderni vasemmistoliberalismi ponnistavat:

” Yksi kieli, yksi mieli? Onko ajatus kansallisesti rajautuvasta ja toiseutta ulossulkevasta identiteetistä enää ylipäätään mielekäs? Eikö se homma katsottu Euroopan tasolla loppuun jo 1939–45, tai viimeistään kylmän sodan poteroissa?”

Ns. suvaitsevaiset ajattelevat edelleen maailmaa Toisen Maailmansodan kautta ja näkevät sen romuttaneen kansallisvaltion mielekkyyden. Tämä näkökulma on erittäin pinnallinen ja yksipuolinen, koska Toinen Maailmansota voidaan nähdä myös kahden eri utopistisen sosialismin (natsismi ja kommunismi) kamppailuna. Kylmässä sodassa läntinen maailma (lähinnä Yhdysvallat) taisteli maailmansodasta selvinnyttä kommunistista utopiaa vastaan.

Utopisti Relander

Kuten useimpien ns. suvaitsevaisten, myös Relanderin ajattelu perustuu yksinkertaistettuun ja modernin vasemmistoliberalismin melko vetelällä pohjalla lepäävään eettiseen normistoon, josta käsin hän perustelee omat ajatuksensa:

”…monissa väreissä hymyilevän Benetton-kansainvälisyyden kääntöpuolena se tuo kolmannen maailman kurjuutta läntisiin lähiöihin, mutta samalla myös avartaa kansallisia identiteettejä ja luo moneutta sinne, missä aiemmin vallitsi ykseys. ”

”Vallitsevassa järjestelmässämme maahanmuutto on myös eettinen välttämättömyys. Jos tavarat ja pääomat saavat liikkua vapaasti, saman oikeuden on koskettava myös ihmisiä.”

Moneus on siis itseisarvoisesti jotakin tavoiteltavampaa kuin ykseys ja ilmeisesti nimenomaan sellainen moneus, jossa yhteiskunnan jäsenillä on vain vähän yhteistä arvopohjaa. Moneuteen kuitenkin sisältyy ääneenlausumaton ajatus siitä, että lopulta moneus pelkistyy moderniksi vasemmistoliberalismiksi jättäen jäljelle vain ne jännät ja värikkäät osat moneudesta.
Maahanmuutto ei ole mikään eettinen välttämättömyys. Relander on keksinyt tämän omasta päästään. Tosin monet ns. suvaitsevaiset näkevät maahanmuuton Relanderin tavoin ”eettisesti”.

Relander jatkaa eettistä aivopiereskelyään

”Saan valita asuinpaikkani. Ja minun hyvinvoivat, liberaalit pienet vapauteni ovat toisarvoisia sen rinnalla, millaisia vapauksia pitäisi olla niillä, joilla ei ole aitoja vaihtoehtoja. Sodat, terrori, sortuvat valtiot ja taantuvat taloudet ajavat ihmisiä liikkeelle.”

Todettakoon, että en pidä kolmannen maailman ihmisten halua parantaa omaa elintasoaan maastamuutolla mitenkään moraalittomana. Toisaalta Suomella ei ole mitään moraalista velvollisuutta ottaa vastaan kaikki halukkaita maahantulijoita. Relander myös käsittämättömällä tavalla rinnastaa länsimaiset yksilönvapaudet kolmannen maailman ihmisten kärsimyksiin.

Relander kysyy myös:

” Pitäisikö palata suvereenien kansallisvaltioiden aikaan, sulkea rajat, palauttaa talouden voimat poliittisten koneistojen kaitsettaviksi ja jälleenrakentaa kansakunnat vanhalle normatiiviselle perustalle?”

En kannata talouden kahlitsemista valtion valvontaan, mutta demokratian kannalta ainoa toimivaksi todettu vaihtoehto länsimaissa on kansallisvaltio muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta. Jos joku haluaa vaihtaa toimivan demokratian johonkin muuhun, hänen on perusteltava käsityksensä muillakin kuin ”eettisillä periaatteilla”. Ylikansallinen EU ei edusta demokratiaa.

Relander edustaa seuraavan lauseen perusteella ”skeptistä utopismia” eli hän yrittää olla ”puoliksi raskaana”:

” Vai pitäisikö perustaa maailmanhallitus, joka takaa resurssien oikeudenmukaisen jakautumisen siten, ettei liikkuvuuteen ole tarvetta? Itse voisin ajatuksen epärealistisuudesta huolimatta olla jälkimmäisellä kannalla.”

Tässä vaiheessa lukijalle on käynyt jo selväksi, millaista ajattelua Relander itse edustaa. Maahanmuuttokeskustelusta tai –kritiikistä hän ei ole lausunut halaistua sanaa, jos ei alun Jussi Halla-ahoa koskevia kommentteja sellaiseksi lasketa.

Valitettavasti Relanderin maailmanhallitusvisio edustaa poliittisen, akateemisen ja mediaeliitin vallitsevaa ideologiaa. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole laajalti kannatettu tavallisten ihmisten keskuudessa juuri missään päin maailmaa, ellei se maailmanhallitus samalla ole islamilainen kalifaatti.

Resurssien jakaja Relander paljastaa myös olevansa sosialisti, mikä tuskin on kenellekään hänen teksteihinsä tutustuneelle yllätys. Relander on siis yhteiskunnallinen utopisti ja hän kaipaa myös muilta yhteiskunnallisia utopioita seuraavan lauseen perusteella:

” Mutta ehkä perussuomalaisten poliittiset teoreetikot osaavat minua paremmin esittää kattavan analyysin nykyisestä maailmanjärjestelmästä, ja siitä, miten sitä pitäisi korjata.”

Relander ja hänen kaltaisensa eivät koskaan esitä mitään kattavia analyyseja nykyisestä maailmanjärjestelmästä vaan toistavat papukaijan lailla tuttuja klisheitä globaalista eriarvoisuudesta ja siitä, kuinka on nimenomaan meidän tehtävä poistaa se tai lievittää sitä. Maailma kaipaa Relanderin kaltaisten mielestä korjausta ja parhaiten sellaiseen ovat valmiita Relanderin kaltaiset eettiset sosialistit ja spesialistit työkaluinaan YK, EU ja muut ylikansalliset järjestöt. Massojen tehtävänä on vain totella.

Mitä enemmän HS ja Relander nostavat kohua, sitä enemmän Perussuomalaisten kaltaiset terveeseen käytännön järkeen perustuvat puolueet nostavat kannatustaan. Nähkääs meillä on varsin rajalliset keinot käytössä maailman muuttamiseksi. Emme voi merkittävästi muuttaa maailmaa, vaan maailma on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Se muuttuu mutta useimmiten meistä huolimatta. Kokemus on lisäksi opettanut, että suurisuuntaiset yhteiskuntautopiat johtavat lopulta katastrofiin. Tämä ei tarkoita, ettemmeko omalla pienellä panoksellamme voi tehdä lähiympäristöä paremmaksi paikaksi elää.

Lopuksi totean, että vähän hävettää kommentoida Relanderin kaltaisen ilmaisjakelulehdistä tutun tusinakolumnistin jorinoita. Relanderin uskottavuus nimittäin putosi nollille tämän Uudessa Suomessa julkaistun kolumnin jälkeen.

Kannattaako palestiinalaisia auttaa?

Minulle heräsi tällainen kysymys, kun luin Helsingin Sanomista, kuinka arkkipiispa Jukka Paarma vetosi suomalaisiin Gazan takia. Alkuperäisessä jutussa muistan nähneeni Kirkon Ulkomaanavun tilinumeron, jonne kansalaiset voivat lahjoittaa rahaa. Itse pidän rahan antamista moraalisesti kyseenalaisena.. Väitän, että Gazan hätää liioitellaan ja lisäksi Gazaa hallitseva Hamas-järjestö on itse vastuussa kärsimyksistä. Suurin osa iskuissa kuolleista on ollut Hamasin jäseniä.

Apu lisää väkivaltaa?

Avun tarkoitus voi olla hyvä. Silti apu ei ratkaise perusongelmaa vaan voi jopa pahentaa sitä. Palestiinalaisten kohdalla on aiheellista kysyä, ruokkiiko apu itsessään väkivaltaa.

Palestiinalaiset ovat nimittäin jo vuosia saaneet eniten humanitaarista apua henkeä kohden maailmassa. Oheisesta vuodelta 2007 peräisin olevasta artikkelista käy ilmi, että vuonna 2005 humanitaarista apua annettiin 304 dollaria henkeä kohden.

Artikkelista löytyy lisäksi joukko taulukoita, joissa on esitetty murhien ja budjettiavun välinen korrelaatio. Taulukot eivät ole mukavaa luettavaa niille, jotka uskovat rahallisen avun auttavan konfliktien ratkaisemisessa.

Avokätisen rahallisen avun seurauksena suuri osa varoista hukkuu korruptioon ja väärinkäytöksiin. Palestiinalaishallinnon entisen presidentin Jasser Arafatin huhutaan siirtäneen satoja miljoonia ulkomaisille pankkitileille. Lisäksi Arafatin leski Suha saa miljoonien arvosta elatusapua Palestiinalaishallinnolta vuosittain.

Taloudellinen apu palestiinalaisille muuttui budjettiavuksi toisen intifadan jälkeen. Sitä ennen Palestiinalaishallinto pystyi rahoittamaan toimintansa itse, ja ulkomaiset avustukset keskitettiin infrastruktuurihankkeisiin. Palestiinalaisten verotulot kuitenkin romahtivat 40 prosenttia, kun Israel kiristi turvatoimia lisääntyneen terrorismin seurauksena. Tämä vähensi verotuloja, koska palestiinalaisten työskentely Israelissa vaikeutui. Samalla palestiinalaisten väkivalta alkoi muuttua yhä enemmän jäsentenväliseksi.

Kansainvälinen yhteisö muutti tämän jälkeen rahoitusta suoraksi budjettiavuksi, mikä poisti Palestiinalaishallinnolta käytännössä kaikki kannustimet kehittää alueen taloutta ja esti sitä kohtaamasta väkivallan taloudellisia seurauksia. Ennen vuotta 1999 Palestiinalaishallinto ei saanut lainkaan budjettitukea, kun taas vuonna 2001 58 prosenttia avusta meni Palestiinalaishallinnon budjettiin.

Kaiken lisäksi budjettivaroja käytettiin terrorismin tukemiseen. Israelin armeija on tutkinut, miten Palestiinalaishallinto käytti varoja vuonna 2002 ja havaitsi, että noin 100 miljoonaa dollaria kului terrorismin tukemiseen. Tämä siis koski Fatahin hallitsemaa Palestiinalaishallintoa. Hamas hallitsee nykyisin Gazaa yksin sen jälkeen, kun Fatah ajettiin väkivaltaisesti ulos Gazan kaistaleelta kesäkuussa 2007.

Tässä vaiheessa täytyy todeta, että Kirkon Ulkomaanavun kaltaisten järjestöjen apu ei mene Palestiinalaishallinnon budjettitukeen vaan suoraan tarvitsijoille. Silti se on omalta pieneltä osaltaan mukana lisäämässä palestiinalaisten riippuvuutta ulkomaisesta avusta ja estämässä palestiinalaisia ottamasta itse vastuuta omasta yhteiskunnastaan.

Ihmiset kärsivät Gazassa?

Avustusjärjestöjen edustajien suusta kuulee usein, kuinka elämä Gazassa on ankeaa. Gazan kaistaletta sanotaan raflaavasti ”maailman suurimmaksi avovankilaksi”. Tällaista liioittelua esiintyy usein suomalaisissa tiedotusvälineissä. Harvalla meistä on mahdollisuus käydä Gazassa, mutta virtuaalimatkailua voi harrastaa esim. katsomalla oheisen melko tuoreen (3.12.2008) videon. Tuon perusteella Gaza vaikuttaa varsin tavalliselta Lähi-idän kaupungilta. Ihmiset eivät vaikuta erityisen kurjasti pukeutuneilta tai nälkää näkeviltä.

Tosin tämän BBC:n uutisen perusteella Gazan sairaalat ”ovat lähellä romahdusta”. Jutussa siteerataan YK:n alaisen pakolaisjärjestö UNRWA:n edustajia. Kyseinen järjestö perustettiin Israelin itsenäistymisen jälkeisen sodan jälkeen joulukuussa 1949 tarjoamaan hätäapua palestiinalaispakolaisille, jotka asutettiin pakolaisleireille Gazaan, Länsirannalle ja Libanoniin.

Nykyisin nuo pakolaisleirit muistuttavat enemmän pieniä kaupunkeja kuin leirejä. UNRWA kuitenkin toimii edelleen pääasiallisena avun jakelijana 4,6 miljoonalle rekisteröidylle palestiinalaispakolaiselle. Sopii kuitenkin kysyä, miksi yhä 50 vuotta alkuperäisen konfliktin jälkeen noin paljon ihmisiä asuu ”pakolaisleireissä”.

Israel ei ole pakottanut palestiinalaisia asumaan ”pakolaisleireissä”, vaan palestiinalaisten järjestöt ovat itse aktiivisesti estäneet pakolaisia muuttamasta pois niistä. Israel yritti 70-luvulla rakentaa pakolaisille uusia asuntoja, joihin nämä voisivat muuttaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska PLO vastusti pakolaisten poismuuttoa ja uhkasi jopa tappaa leirit jättäneet pakolaiset. Jopa YK tuki päätöslauselmallaan pakolaisten palauttamista takaisin leireille.

Sitä paitsi Gazan asukkaista valtaosa ei asu pakolaisleireissä. Vuonna 2005 Gazan 1 275 000:sta asukkaasta 471 555 asui leireissä, vaikka rekisteröityjä pakolaisia oli 961 645.

Vuonna 2004 UNRWA:n budjetti oli noin 440 miljoonaa dollaria ja sen toimenkuvaan kuuluu terveydenhuolto, koulutus, hätapu- ja sosiaalipalvelut sekä mikrolainaohjelmat. UNRWA:n palveluksessa työskentelee 25 000 ihmistä, joista 99 prosenttia on paikallisia palestiinalaisia. Jostain olen myös lukenut, että UNRWA vie kaksi prosenttia koko YK:n budjetista.

En väitä, että elämä Gazassa välttämättä olisi mukavaa tai että itse haluaisin muuttaa sinne. Kuitenkin maailmasta löytyy paljon kurjempiakin paikkoja, jotka eivät ole samanlaisen jatkuvan mediahuomion kohteena.

Tiedotusvälineet myös muistavat kertoa, kuinka humanitaarinen apu ei pääse Gazan ”avovankilaan”. Myös toisenlaisia tietoja löytyy. Humanitaarista apua kuljetetaan Gazaan ja vaikeimmin loukkaantuneet pääsevät hoidettaviksi israelilaisiin sairaaloihin. Kirkon Ulkomaanavun näkemys tilanteesta löytyy täältä.

Loppujen lopuksi kukin päättää itse, haluaako avustaa Gazaan humanitaarista apua lähettäviä järjestöjä vai ei. En pidä auttamista tai auttamattomuutta kumpaakaan pahana asiana. Sen sijaan suomalaisten, eurooppalaisten ja amerikkalaisten veronmaksajien rahojen kantaminen kaivoon pitäisi lopettaa. Tähän tosin on tavallisen suomalaisten vaikea vaikuttaa, koska päätökset avustuksista tehdään EU:n tasolla.

Vuosi 2008 tämän blogin kautta

Omien vanhojen tekstien selailu on muutoin tylsää, mutta vuoden vaihtuessa ajattelin silti tarkastella, miltä maailma näyttää tämän blogin kautta katseltuna.

Tammikuussa odoteltiin kovasti Geert Wildersin Fitna-elokuvan julkaisua. Allekirjoittanutkin odotteli ja julkaisi paremman puutteessa ”ennakkovideon”, joka puolestaan osoittautui pitkälti lainaksi aiemmin julkaistusta ”Islam – What the West needs to know” –elokuvasta (Islam – Mitä lännen tulee tietää). 14. tammikuuta nimimerkki Tomashot tuomittiin Tuusulan käräjäoikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan (ks. Turkkilaista tuumintaa). Itsekin kommentoin asiaa seuraavana päivänä.

Alkuvuodesta Johanna Suurpää nimitettiin uudeksi vähemmistövaltuutetuksi huonon maineen saaneen edeltäjänsä Mikko Puumalaisen tilalle. Suomen Kuvalehti teki positiivisen jutun Johannasta ja itse kommentoin helmikuussa Suurpään ihmisoikeusaktivismia tässä jutussa.

Maaliskuussa Mikko Ellilä tuomittiin oikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Tuomio tuli artikkelista ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. En katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa asiasta omaa juttua, koska olin mielestäni sanonut kaiken oleellisen, kun asia tuli julki. Myös Geert Wildersin Fitna-elokuva julkaistiin vihdoin LiveLeak-sivustolla. Itse postasin linkin elokuvaan melkein heti ja blogin kävijämäärät nousivat merkittävästi. Luonnollisesti suomalaismedian reaktiot elokuvaan olivat yksiselitteisen negatiivisia, minkä panin myös merkille.

Huhtikuussa Abdullah Tammi varoitti Iltalehdessä Viroa Yhdysvaltojen kelkkaan menemisestä. Tammen uhkaukset eivät tähän mennessä ole realisoituneet. JReunamo julkaisi Fitnan suomenkielisin tekstein Youtubessa.

Toukokuussa ymmärsin vasta, mitä tarkoittaa uhka arjen turvallisuudelle. Kyseessä eivät tietystikään ole terroristit tai katujen turvallisuutta vaarantavat rikolliset vaan ne, jotka kirjoittavat rasistisia kirjoituksia internetiin. Yleisradion uutislähetyksessä kerrottiin muun muassa, että vain harva verkkorasisti jää kiinni. Tätä kirjoitettaessa neljäs ”verkkorasisti” joutuu syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Kesäkuun merkittävin tapahtuma sattui Irlannissa, jossa äänestäjät hylkäsivät Lissabonin sopimuksen. Luonnollisesti EU äänestyttää irlantilaisia niin kauan, kunnes he hyväksyvät sopimuksen. Suomessa historioitsija ja tunnettu nettipersoona Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman tuomion useista törkeistä kunnianloukkauksista, uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomio tuskin tuli kenellekään yllätyksenä, mutta tuomion kovuus sen sijaan yllätti. Google on sulkenut suurimman osan Lehdon blogeista muutaman viime viikon aikana.

Heinäkuussa yksi etsityimmistä Bosnian sodan sotarikollisista Radovan Karadzic saatiin kiinni ja kuljetettiin tuomittavaksi Haagin sotarikostuomioistuimeen. Kirjoitin itse asiasta ja olen edelleenkin sitä mieltä, että serbijohtajien tuomitseminen ei kerro koko totuutta Jugoslavian hajoamiseen johtaneista tapahtumista eikä selitä serbien länsimaisesta näkökulmasta ylimitoitettua reaktiota Alija Izetbegovicin johtamaan Bosnian muslimihallintoon.

Elokuussa Venäjä hyökkäsi Georgiaan juuri Pekingin olympialaisten alla. Suomen ulkopoliittinen johto reagoi tilanteeseen erittäin hitaasti. Kokematon ulkoministeri Alexander Stubb ehti esittää julkisuudessa kannanottoja, joiden perusteella hän piti NATO-jäsenyyttä Suomen kannalta suositeltavana vaihtoehtona. Esitin kriisin yhteydessä useita ulkopoliittisia puheenvuoroja. Myös Paavo Lipponen palasi otsikoihin, kun hänen konsulttityönsä kaasuputkiyhtiö Nordstreamin palveluksessa tuli ilmi. Tuomitsin Lipposen toiminnan ja esitin kriittisen arvion Lipposen poliittisista saavutuksista. Myöhemmin Lipponen on osoittanut, että miehen käsitykset omasta merkittävyydestään selkeästi ylittävät ulkopuolisten arviot.

Elokuussa Alaskan kuvernööri Sarah Palin valittiin republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi. Palin sai kielteistä julkisuutta ensisijaisesti, koska hän oli uskovainen ja vääränlainen nainen. Jos hän olisi ollut lapseton ateistilesbo, julkisuus olisi varmasti ollut myönteisempää. Britanniassa arkkipiispa Rowan Williamsin toive osoittautui jo toteutuneeksi, kun kävi ilmi, että sharia-laki oli Britanniassa jo käytössä.

Lokakuussa esitin oman käsitykseni Barack Obaman mahdollisesta vaalivoitosta, ja käsitys oli kielteinen. Radikaalien vasemmistolaisten ja mustien rotupoliitikkojen avulla uransa luonut, poliittisesti kokematon Obama olisi riskivalinta näyttävästä retoriikasta huolimatta. Suomessa Perussuomalaiset oli yksi kunnallisvaalien voittajista, mikä herätti negatiivisia reaktioita sekä valtamediassa että hallituksen ministerien keskuudessa

Marraskuussa Barack Obama valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi melko selvin lukemin. Ennustin, että Obaman valinta ei tuo suurta muutosta Yhdysvaltojen politiikkaan, vaikka erityisesti eurooppalainen vasemmisto.asetti suuria toiveita mustan miehen valintaa kohtaan. Talouskriisi rajoittaisi merkittävästi Obaman liikkumavaraa sisäpolitiikassa. Järjettömästä Bush-vihasta toki päästäisiin eroon. Mediahysteria perussuomalaisten listoilta valittua Jussi Halla-ahoa kohtaan saavutti huipennuksensa, kun Vihreät Naiset maksimoivat moraalisäteilynsä ja tekivät Halla-ahon kirjoituksista rikosilmoituksen. Tämä tietysti osoittautui perusteettomasti, mutta poliisi päätti silti tutkia kaikki Halla-ahon kirjoitukset siltä varalta, että niistä löytyisi jotakin raskauttavaa.

Joulukuussa esitin tukun omia mielipiteitäni siitä, miksi politiikka on länsimaissa muuttunut mielipuoliseksi (1 ja 2). Suomen johtavat oikeusoppineet kertoivat oman mielipiteensä Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin ehdotuksesta europarlamenttivaalien suhteen.

Uskon myös tulevan vuoden tuovan tullessaan yhtä mielipuolisia uutisia. Onneksi niihin ei tarvitse uskoa. Hyvää uutta vuotta blogin lukijoille!

Media ja Lähi-itä

Vuoden 2006 kesällä käydyn Libanonin sodan mediaraportoinnin perusteella en enää pysty järkyttymään suomalaismedian uutisoinnista Israelin hyökkäyksestä Gazaan. Yllättäviä eivät ole myöskään eurooppalaisten poliitikkojen lausunnot ja vaatimukset välittömästä tulitauosta. Yhdysvallat myös tukee hiljaisesti Israelin toimia, kuten olettaa sopii.

Silloin tällöin ilahdun, kun suomalaismediassa raportoidaan tapahtumiin oleellisesti liittyvät tosiasiat puolueettomasti. Tämä tosin ei vielä riitä, koska tapahtumien konteksti ei uutisista käy selväksi eivätkä kaikki ihmiset tunne konfliktin pitkää historiaa.

Median tapaa raportoida konfliktia voi kuitenkin analysoida ja erityisesti perusoletuksia, joihin raportointi perustuu. Kun nämä oletukset ovat selvillä, konfliktin raportointia on helpompi ymmärtää.

Oletus 1: Vain Yhdysvallat ja Israel voivat vaikuttaa konfliktin ratkaisuun. Israel on riippuvainen Yhdysvalloista ja suostuu rauhaan, jos Yhdysvallat painostaa Israelia.

Toki on selvää, että Israel suostuu myönnytyksiin, jos sen tärkein liittolainen sitä vaatii. Tästä paras käytännön osoitus on Israelin ja Egyptin välinen Camp Davidin rauhansopimus. Tosin sopimuksen ehtoihin kuuluu myös miljardien dollarien suuruinen jokavuotinen tuki Egyptille ja Israelille.

Sen sijaan Oslon rauhansopimus Israelin ja palestiinalaisten välillä osoittautui täydelliseksi epäonnistumiseksi. Palestiinalainen terrorismi kiihtyi rauhansopimuksen solmimisen jälkeen ja laantui vasta, kun Israel rakensi turva-aidan palestiinalaisalueiden ympärille.

Tämän oletuksen mukaan muut toimijat eivät Yhdysvaltojen ja Israelin rinnalla ole merkittäviä, vaikka esimerkiksi Hizbollahin kaltainen järjestö ei pysyisi pystyssä ilman Iranin ja Syyrian tukea. Mitä tahansa Mahmoud Abbasin Fatah-järjestö lupaa rauhanneuvotteluissa, sen Iran ja Syyria pystyvät halutessaan romuttamaan. Ei siis ole olemassa ketään tai mitään, joka pakottaisi palestiinalaiset noudattamaan rauhansopimusta.

Oletus 2: Pysyvä rauha saadaan, kunhan osapuolet suostuvat neuvottelupöytään, jossa rauhansopimus tehdään. Pysyvä rauha edellyttää Israelilta alueluovutuksia eli käytännössä paluuta vuoden 1949 aseleporajoihin.

PLO:n johtaja Jasser Arafatille tarjottiin osana rauhanprosessia koko Gazan kaistaletta ja melkein koko Länsirantaa. Arafat kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta, lopetti neuvottelut ja käynnisti toisen eli ns. Al-Aqsan intifadan. Oslon rauhanprosessin epäonnistuminen osoitti viimeistään, että Israelin myönnytykset eivät ratkaise konfliktia.

Neuvottelupöytä ei sellaisenaan ratkaise mitään, koska kaikki osapuolet eivät sitoudu neuvottelujen lopputulokseen tai edes pyri rauhaan. Neuvottelut ovat vain väline edistää omia tavoitteita. Hamas avoimesti kertoo peruskirjassaan, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja ainoa ratkaisu konfliktiin on jihad.

Oletus 3: Palestiinalaisten toimet ovat seurausta Israelin toimista ja niiden aiheuttamasta epätoivosta.

Jos epätoivoiset palestiinalaiset kiihdyttävät raketti-iskuja, se on seurausta Israelin toimista kuten Gazan ”saarron” kiristämisestä. Palestiinalaisosapuolella ei siis voi olla mitään omaa erityistä syytä kiihdyttää taisteluita. Kuitenkin Hamas sanoi yksipuolisesti irti voimassaolevan tulitauon, mistä oli seurauksena raketti-iskujen kiihtyminen.

Jos Israel ei vastaa raketti-iskuihin tai toteuttaa puolivillaisia vastatoimia, raketti-iskut jatkuvat tai jopa kiihtyvät. Jos Israel vastaa raketti-iskuihin voimallisesti, Hamas esiintyy mediassa uhrina ja tuo todellisia tai näytteleviä urheja tv-kameroiden eteen paistattelemaan. Kummassakin tapauksessa Israel häviää, sillä kansainvälinen yhteisö pakottaa jossain vaiheessa osapuolet aselepoon. Tämä ei tietysti kestä ja sama kuvio alkaa alusta uudelleen. Tämän asian voi lukea Barry Rubinin kolumnista Jerusalem Post –lehdessä.

Hamasilla on oma itsenäinen agendansa, joka on riippumaton Israelin ja muun maailman toimista. Toimintatapa sen sijaan joustaa tilanteen mukaan, ja vääjäämättömän sotilaallisen tappion jälkeen pelkkä selviytyminen hengissä on voitto Hamasille. Tässä se toistaa PLO:n ja Hizbollahin esimerkkiä. Hamasin tavoitteena on Israelin tuhoaminen eli kansanmurha. Koska Hamas ei median ja vasemmistoakateemikkojen mielestä toimi itsenäisesti, sen ei koskaan tarvitse kestää samanlaisia syytöksiä sotarikoksista tai ylipäänsä kantaa vastuuta tekemisistään.

Hamasin fanaattisesta taipumattomuudesta kärsivät erityisesti palestiinalaissiviilit, joita kuolee Israelin iskuissa ja joiden elintaso heikkenee sotatoimien seurauksena. Israel kantaa kuitenkin yksin vastuun kaikesta, ainakin median silmissä. Palestiinalaisten onneksi EU:n ja kansainvälisten avustusjärjestöjen humanitaarinen apu kiihtyy konfliktin myötä, vaikka Hamas saa syyttää konfliktista lähinnä itseään.

Oletus 4: Israel syyllistyy ”suhteettomaan voimankäyttöön”.

Tässä oletuksessa on kaksi virhettä. Ensinnäkin oikeassa suhteessa olevaa voimankäyttöä ei määritetä selkeästi, ja toiseksi suhteellisen voimankäytön seurauksista Israelille ei piitata. Israel ei iske tarkoituksella siviiliväestöön toisin kuin palestiinalaiset raketinampujat ja itsemurhapommittajat. Israelin iskuissa kuoli Hamas-lähteiden mukaan noin 300 ihmistä, joista noin 50 oli siviilejä ja loput Hamasin edustajia.

Siviilien kuolemat ovat tietysti valitettavia mutta kuuluvat mihin tahansa sotaan hurskaista toiveista huolimatta. Suhteettomasta voimankäytöstä puhuvat poliitikot ja journalistit eivät kuitenkaan koskaan kerro, mikä on hyväksyttävä määrä siviilejä, jotta suhteettomasta voimankäytöstä ei enää voitaisi puhua. Vai pitäisikö Israelin taistella samanlaisilla aseilla kuin Hamas? Pitäisikö yhtä rakettia kohden lähetetään yksi samanlainen raketti tai Israelin ilmavoimien hävittäjien ohjuksista joka toisen olla tarkoituksella suutari?

EU Referendum –blogissa kuitenkin sanotaan asia suoraan:

”Jos joku ensinnäkin haluaa tappaa sinut, silloin on vastattava kuolettavalla voimalla ja tappamalla vihollinen, ennen kuin hän ehtii saavuttamaan tavoitteensa. Silloin ei neuvotella vaan tapetaan.”

”[…]”

”Toiseksi puolivillainen vastaus on enemmän kuin hyödytön. Kyvyttömyys vastata päättäväisesti vihollisen hyökkäykseen saa vihollisen kaksinkertaistamaan panostuksensa.”

”[…]”

”Kolmanneksi pehmoilu on tuomittu epäonnistumaan. Lähi-idän macho-kulttuurissa tämä nähdään osoituksena heikkoudesta, mikä ei lopeta ongelmia vaan pitkittää niitä.”

Ratkaisuna tähän kaikkeen on tietysti ”suhteeton” voimankäyttö, joka saa vihollisen miettimään kahdesti, kannattaako vihollisuuksien jatkaminen vai ei. ”Suhteeton” voimankäyttö ei tässä tarkoita siviilien summittaista pommittamista vaan ylivertaista sotilaallista voimaa. Toki voima ei välttämättä takaa pysyvää rauhaa, mutta lopettaa omiin sotilaisiin ja siviileihin kohdistuvan välittömän uhan.

Verorahojen käyttöä meillä ja muualla

Olen aiemmin kirjoittanut kanadalaisten ihmisoikeuskomissioiden toiminnasta. Viimeisimmässä Ezra Levantin kirjoituksessa kerrotaan, kuinka Kanadan ihmisoikeuskomissio on tutkinut kaksi ja puoli vuotta konservatiivista Free Dominion –keskustelupalstaa.

Free Dominionin ylläpitäjät pyysivät tarkasteltaviksi tutkimukseen liittyviä asiakirjoija, joista mm. kävi ilmi, että tutkimukseen on osallistunut 13 tutkijaa. Tutkijoiden nimet käyvät ilmi Ezra Levantin kirjoituksesta.

Nimien joukossa on Kanadan ihmisoikeuskomissioiden sananvapausloukkauksia seuranneille ainakin kaksi tuttua nimeä. Dean Steacy on tutkimustensa yhteydessä soluttautunut uusnatsien järjestöihin ja käyttänyt virtuaalista uusnatsipersoonaansa narauttaakseen järjestöjen jäsenet vihapuheista. Steacy on myös julkisesti sanonut:

”Sananvapaus on amerikkalainen käsite, joten en anna sille mitään arvoa.”

Sandy Kozak puolestaan sai potkut Ottawan poliisista poliisille sopimattoman käytöksen takia. Kozakilla oli viranhoitonsa aikana suhde rikolliseen, jonka toimia poliisi tutki. Hänelle löytyi uusi työpaikka ihmisoikeuskomission tutkijana.

Kannattaa myös lukea ihmisoikeuskomission Free Dominion –sivustolle tarjoama raportti (iso tiedosto), jos haluaa tarkemmin tutustua tutkijoiden aikaansaannoksiin. Niitä nimittäin ei ole tai ne on tarkoituksella jätetty kertomatta asianosaisille. Asiakirjassa on 23 informaatiosisällöltään tyhjää sivua.

Kanadassa Access to Information Act takaa kansalaisille oikeuden saada viranomaisilta asiakirjoja (Suomessa Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) Ihmisoikeuskomission toiminta on siis tässä suhteessa voimassa olevien lakien kannalta kyseenalaista.

Entä Suomessa?

Kanadan ihmisoikeuskomission toiminta toi luonnollisesti mieleen meneillään olevan poliisitutkinnan Jussi Halla-ahon kirjoituksista. Poliisi aikoo rikoskomisario Vesa Hietalan mukaan syynätä läpi kaikki kirjoitukset. Tutkintavaihe venyy vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan.

Haluaisin veronmaksajana tietää, montako tutkijaa on työllistetty Jussi Halla-ahon tekstejä syynäämään. Ennen joulua Halla-aho kommentoi vieraskirjassaan, että poliisin ip-osoitteesta oli käyty lukemassa hänen tekstejään. Jonkinlaista akateemista mielenkiintoa löytyy myös poliisin tutkintamenetelmiä kohtaan. Tulostetaanko kaikki tekstit paperille? Käykö tutkija punaisen alleviivauskynän kanssa läpi tekstejä ja etsii niistä mahdollisesti lainvastaista kiihotusta? Tämä tutkimusmenetelmä ei mielestäni toimi, koska tekstit sisältävät runsaasti linkkejä uutisiin (joista osa on myös hävinnyt kyberavaruudesta. Todennäköisesti tekstien läpikäynti on kuitenkin miellyttävämpää työtä kuin ylinopeuksien valvonta räntäsateeessa. Kahvilla saa varmasti käydä useammin

Poliisi on perinteisesti nauttinut arvostusta tavallisten kansalaisten silmissä. Tämä arvostus saattaa murtua, jos poliisi muuttuu puolueettomasta esitutkintaviranomaisesta poliittisten noitavainojen toteuttajaksi ja sananvapauden tukahduttamiseen pyrkivien poliitikko- ja viranomaistahojen käsikassaraksi. Itse pidin poliisia pääpiirteittäin selväjärkisenä toimijana, ennen kuin luin Suur-Jyväskylä –lehdestä ylikomisario Raimo Peltovuoren mietteitä jutussa, jota koristi kuva tästä blogista.

Suomessa Syrjintälautakunta ei onneksi ainakaan vielä käsittele sananvapauteen liittyviä asioita. Syrjintälautakunnan sivujen tapausluetteloista käy ilmi, että tämän pseudotuomioistuimen toimista kärsivät toistaiseksi lähinnä kiinteistöyhtiöt ja ravintoloitsijat sekä tietysti kuntien veronmaksajat etnisestä tai uskonnollisesta taustasta riippumatta.

Tapaninpäivä

Ne, jotka eivät nukkuneet koulun uskontotunneilla, muistavat, miksi Tapaninpäivää vietetään. Kyseessä on kristinuskon ensimmäisen marttyyrin eli Stefanoksen muistopäivä. Stefanos kivitettiin kuoliaaksi Jerusalemissa joko vuonna 34 tai 35.

Apostolien tekojen 6. luvussa kerrotaan Stefanoksen tarina. Stefanos saarnasi Jeesuksesta ja tuli sen takia tuomituksi Mooseksen ja Jumalan pilkasta. Tuomio pantiin täytäntöön kivittämällä. Tästä syystä Carlo Crivellin vuodelta 1476 peräisin olevassa maalauksessa (joka on myös tämän jutun kuvituksena) Stefanoksen pään ympärillä on kolme kiveä.

Kristinuskossa marttyrius siis tarkoittaa omasta uskostaan kiinnipitämistä silloinkin, kun se johtaa hengenvaaraan. Tämän päivän länsimaissa kenenkään ei tarvitse pelätä marttyyrikuolemaa. Toisaalta esimerkiksi islamilaisessa maailmassa kääntyminen islamista kristinuskoon voi olla hengenvaarallista.

Maallisessa mielessä marttyyreina voidaan pitää niitä, jotka pysyttelevät totuudessa ja kieltäytyvät valehtelemasta, vaikka valehtelu olisi edullisempaa kuin totuuden kertominen. Ainoana uskontona maailmassa islam hyväksyy valehtelun, jos olosuhteet ovat oikeat. Shialaisen islamin taqiyya-doktriini hyväksyy valehtelun, jos sen avulla välttää fyysisen tai henkisen vaaran. Jos Stefanos olisi ollut shia-muslimi, Allah olisi siunannut hänen valheensa, jos hän niiden avulla olisi selviytynyt hengissä.

Marttyyrius islamissa

Myös islam sisältää marttyyriuden käsitteen, mutta sitä ei voi ymmärtää ilman yhteyttä jihad-käsitteeseen. Ne, jotka kuolevat osana jihadia, ovat marttyyreja. Käytännössä tämä on aina tarkoittanut kuolemaa taistelukentällä osana islamin puolesta käytyä sotaa.

Nykyaikana löytyy sekä niitä, jotka pyrkivät peittämään islamin marttyyriuden väkivaltaista luonnetta, että niitä, jotka avoimesti tunnustavat kuoleman vääräuskoisten tappamisen yhteydessä marttyyriudeksi. Itsemurhapommitukset eivät siis ole syntiä vaan sellaisen tekijä pääsee suoraan paratiisiin, jos pommittaja onnistuu samalla tappamaan vääräuskoisia.

Parhaassa mahdollisessa valossa tarkasteltuna islamin marttyyrikäsite voidaan nähdä siten, että kristinuskon marttyyrius sisältyy siihen. Islamin marttyyrius on kuitenkin paljon laajempi. Mikä tahansa islamin edistämiseksi tehty teko on tulkittavissa islamin pyhien kirjoitusten perusteella marttyyriudeksi, vaikka sen yhteydessä kuolisi syyttömiä siviilejä. Tämä onnistuu, kun määritetään syyttömyys tarpeeksi tiukasti siten, että kukaan tietoisesti islamin hylännyt ei-muslimi ei voi olla syytön.

Hyvää joulua!

Joulunpyhinä blogin päivitys on hiljaisempaa. Rentotua voi itse kukin esimerkiksi katsomalla kuolleen terroristi Achmedin jouluspesiaalia.

Korkean tason jeesustelua

Helsingin Sanomat kirjoitti 16.12.2008, että oikeusoppineiden mielestä Soinin EU-protesti-idea on moraaliton. Oikeusoppineet viittasivat Timo Soinin aikeeseen asettua ehdolle tulevissa eurovaaleissa, joiden jälkeen hän jättäytyisi pois europarlamentista.

Helsingin Sanomat kertoo myös:

”Protestiehdokkuudella Soini haluaa arvostella tapaa, jolla EU:n Lissabonin sopimusta yritetään saada voimaan. Irlanti kaatoi sopimuksen ratifioinnin kansanäänestyksessä viime kesäkuussa, ja perjantaina selvisi, että irlantilaiset äänestävät asiasta vielä uudestaankin.”

En väitä, että protestiehdokkuus olisi välttämättä hyvä ajatus. On mahdollista, että äänestäjät eivät sisäistä protestin ajatusta, vaikka Euroopan Unioni oikeasti halveksiikin demokratiaa. Kuitenkin oikeusoppineet eli oikeustieteen professori Kaarlo Tuori ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessori Antero Jyränki vetävät pohjat päättömillä lausunnoillaan. HS kertoo:

”Eihän tämä poliittista moraalia osoita.” Tuorista idea kuulostaa demokraattisen prosessin pilkalta.

Jyränki säestää Tuoria:

"Erikoinen järjestely. Tällaiset liikkeet vievät uskottavuutta poliittiselta järjestelmältä"

Jyränki kuitenkin mainitsee, että EU-parlamentissa toimii jo nyt paljon EU-kriitikkoja. Tässä hän on toki oikeassa, mutta farisealainen moralisointi poliittisen prosessin pilkasta olisi kannattanut jättää tekemättä.

Kuten Soini sanoo, EU pilkkaa itse demokratiaa niin törkeästi, että sen rinnalla Soinin ja perussuomalaisten mahdollinen protesti vaikuttaa itse asiassa suoraselkäiseltä toiminnalta. Ranskan ja Hollannin kansalaiset hylkäsivät EU-perustuslain kansanäänestyksissä. Perustuslakiin tehtiin kosmeettisia muutoksia, minkä jälkeen se ristittiin Lissabonin sopimukseksi. Vain irlantilaiset saivat äänestää sopimuksesta ja he hylkäsivät sen. Nyt irlantilaiset pannaan normaaliin EU-tyyliin äänestämään uudelleen niin kauan, kunnes äänestystulos miellyttää EU-eliittiä.

Myös EU:n ”leluparlamentin” arvovalta ja todellinen päätösvalta ovat kyseenalaisia. Komission byrokraatit valmistelevat edelleen lait eivätkä he ole vastuussa tekemisistään kenellekään. EU-parlamentti osaa myös muulla tavoin halventaa demokraattista prosessia. Äskettäin EU-parlamentti kielsi Geert Wildersin Fitna-elokuvan esittämisen tiloissaan.

Silloin, kun EU-parlamentti käyttää valtaa, se estää välttämättömiä uudistuksia kuten äskettäin työaikadirektiviin muutosehdotuksen. EU-parlamenttivaalien äänestysprosentti on useimmissa EU-maissa selkeästi alhaisempi kuin kansallisten parlamenttivaalien. Suomessa kaksissa viime EU-vaaleissa äänestysprosentti on liikkunut 30 ja 40 prosentin välillä.

Euroopan Unioni ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, joten eurodemokratiaa ei voi halventaa, vaikka yrittäisi kuinka. Järjestö on perusteiltaan puutteellinen ja sitä voi jopa pitää suurimpana yksittäisenä uhkana demokratialle Suomessa ja muissa EU-maissa.

EU:n puutteista riippumatta en silti kannata Soinin kaavailema protestia. Perussuomalaisten kannalta parempi vaihtoehto olisi asettaa tarpeeksi hyviä EU-kriittisiä ehdokkaita, jotka tultuaan valituksi osallistuvat "leluparlamentin" työskentelyyn. Protestoida voi nimittäin näinkin (tai jopa näin).

Ihmisoikeusteollinen kompleksi

Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower viittasi jäähyväispuheessaan sotilasteolliseen kompleksiin. Termi on jäänyt elämään ja kuvaa parhaiten Yhdysvaltojen armeijan, varusteluteollisuuden ja puolustusministeriö Pentagonin välistä ”rautaista kolmiota”.

Siteeraan tässä pätkän Eisenhowerin tammikuun 17. päivänä 1961 pitämästä puheesta:

” In the councils of government, we must guard against the acquisition of unwarranted influence, whether sought or unsought, by the military-industrial complex. The potential for the disastrous rise of misplaced power exists and will persist.”

Vallan väärinkäytön vaara on ilmeinen, jos kaikkien osapuolten intressinä on asevarustelun lisääminen. Siksi poliittisen vallan on oltava valppaana, jotta ”rautainen kolmio” ei pääse yksin päättämään puolustuspolitiikasta.

Ihmisoikeusteollisuus

Samanlaista etujen yhteneväisyyttä on havaittavissa maahanmuuttoministeriön ja erilaisten maahanmuuton ympärillä pyörivien toimijoiden kuten ihmisoikeusjärjestöjen, pakolaisia sekä turvapaikanhakijoita majoittavien laitosten ja lakimiesten välillä. Tässä pelissä pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on lähinnä välinearvoa.

Mikään byrokraattinen organisaatio ei koskaan pyri tekemään itseään tarpeettomaksi. Sen sijaan organisaatio pyrkii kasvattamaan omaa merkitystään mm. liioittelemalla oman hallinonalansa ongelmia tai luomalla itse ongelmia, joiden ratkaisuun tarvitaan byrokraattisen organisaation apua.

Maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat nykyisin Suomessa ihmisoikeusteollisen kompleksin hallinnassa. Jos joku asettaa ihmisoikeusteollisen kompleksin mielipiteet tai asiantuntemuksen kyseenalaiseksi, kyseenalaistaja saa välittömästi niskaansa syytökset rasismista ja ksenofobiasta. Näin kävi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajuselle, joka vaati turvapaikanhakijoiden määrän saamista hallintaan.

Teollisuuden toimijat

Aloitetaan maahanmuutosta vastaavasta ministeriöstä. Ministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen on julkisesti sanonut, että 15 vuoden päästä maahanmuuttajia on Suomessa 10 prosenttia väestöstä. Sisäministeriön alaisuudessa on vuoden 2008 alusta toiminut Maahanmuuttovirasto, joka aiemmin tunnettiin nimellä Ulkomaalaisvirasto.

Paljon arvostelua saanella Maahanmuutto- ja Eurabiaministeri Astrid Thorsilla on myös oma lehmä ojassa maahanmuuton suhteen. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla toimii Oravaisten vastaanottokeskus, johon mahtuu 200 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Heille opetetaan keskuksessa ruotsin kieltä, ja maahanmuuttajien ruotsinopetus onkin suomenruotsalaiselle kielivähemmistölle sopiva mutta lyhytnäköinen keino pitää kielivähemmistön lukumäärä jatkossakin riittävän suurena. Maahanmuuttajien etua ruotsin tyrkyttäminen ei välttämättä palvele lainkaan.

Kolmantena toimijana kannattaa mainita vähemmistövaltuutettu, jonka tehtävänä ei ole enää olla ulkomaalaisille tyly virkamies vaan auttaa toiseuden edustajia taistelemaan heihin nuivasti suhtautuvia kantaväestön edustajia vastaan. Vähemmistövaltuutettu myös pyrkii vaientamaan ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan arvostelun.

Nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää sopii luontevasti osaksi ihmisoikeusteollista kompleksia. Hän oli itse 90-luvun alussa mukana edesauttamassa Neuvostoliitosta tulevien somalien maahanpääsyä. Romahtaneen Mohammad Siad Barren sosialistisen diktatuurin yläluokka siirtyi luontevasti Suomeen. Internetissä vellovien vahvistamattomien huhujen mukaan tämä ei tapahtunut spontaanisti vaan suomalaisten aktivistien avustuksella.

Kun mukaan lisätään Pakolaisneuvonta, Punainen Risti, Ville Hoikkalan kaltaiset ihmisoikeuksiin erikoistuneet lakimiehet, somalin kielen tulkit ja muut vastaavat, saadaan suuri joukko ihmisiä ja organisaatioita, joiden välittömien etujen mukaista on se, että Suomeen saapuu mahdollisimman paljon turvapaikanhakijoita.

Mukaan voi myös lisätä Suomen ns. porvarihallituksen, joka lanseerasi ensi töikseen teeman ”työperäinen maahanmuutto”. Hallitus haluaa pelastaa Suomen ikääntyvän väestörakenteen aiheuttamalta työvoimapulalta. Hallituksen käytännön toimet ja erityisesti ministeri Thors antavat kuitenkin aiheen olettaa, että ”työperäinen maahanmuutto” –termin tarkoituksena on todellisuuden kaunistelu tekemällä turvapaikanhakijoista työperäisiä.

Uusi ulkomaalaislaki

Ihmisoikeusteollisen kompleksin kädenjälki näkyy Hallituksen esityksessä uudesta ulkomaalaislaista, jota vastustava adressi on kerännyt internetissä jo yli 21 000 allekirjoitusta. Osittain tämän ansiosta Eduskunta on ilmeisesti poistamassa esityksen ”täkyä”, jossa turvapaikanhakijalle olisi myönnetty oleskelulupa, jos palauttamiselle olisi olemassa ”tekninen este”.

Lakiesitys kuitenkin merkitsee aiemman Ulkomaalaislain selkeää liberalisointia, mutta ”täkyksi” jätetyn kohdan poisto tarjoaa hallituspuolueiden kansanedustajille mahdollisuuden äänestää esityksen puolesta ilman pelkoa tulevasta kansanedustajapaikan menetyksestä. Aktivisteille tosin mikään ei tunnu riittävän.

Veronmaksaja kustantaa ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnan

Ainoa, joka ei hyödy ihmisoikeusteollisen kompleksin toiminnasta, on tavallinen veronmaksaja, joka rahoittaa sekä kompleksin välittömät kustannukset että maahantulijoiden sosiaaliturvan ja elämisen kustannukset siltä osin, kun nämä eivät sitä työllään pysty rahoittamaan.

Maahanmuuttoon sisältyy lisäksi sekä välittömiä turvallisuusriskejä että pitkän aikavälin ongelmia. Epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksia on lähes mahdotonta korjata, kun ongelmat räjähtävät silmille. Näin on jo käynyt useissa Länsi-Euroopan maissa eikä tilanteen korjautumisesta näy merkkejä. Maahanmuuttopolitiikan virheistä ei makseta pelkästään taloudellista hintaa, vaan seuraukset näkyvät myös turvallisuuden heikkenemisenä sekä asuinalueiden ja koulujen kurjistumisena. Siksi maahanmuuttopolitiikkaa ei saa jättää pelkästään ihmisoikeusteollisen kompleksin harteille.

Mistä hulluus alkoi – Osa 2/2

Ensimmäisessä osassa käytin erilaisia aktivismin muotoja ja niihin liittyviä järjestöjä esimerkkinä järjen korvaamisesta tunteella poliittisessa päätöksenteossa. Nämä järjestöt eivät kuitenkaan yksinään olisi mitään ilman yliopisto-opetuksen politisoitumista ja sen aiheuttamaa vaikutusta tiedotusvälineisiin. Myös talouden globalisoituminen ja kansallisvaltioiden heikkeneminen ovat auttaneet irrationalismin leviämistä.

Politiikkaa yliopistoissa

Norjalainen kirjoittaja Fjordman on monesti sanonut, että länsi ei voittanut kylmää sotaa vaan hävisi sen. Neuvostokommunismi toki katosi maan päältä mutta lännen sisällä vaikuttanutta marxilaisuutta ei koskaan julkisesti teilattu. Marxilaisuutta opetetaan totuutena vielä tänäkin päivänä yliopistoissa.

Suomessa taistolaisten julkisia ripittäytymisiä nähtiin jonkin aikaa 90-luvun alussa, mutta suurin osa taistolaisista on luonut mukavan uran yliopistoissa ja tiedotusvälineissä. Ideologia ei toki enää ole sama kuin 70-luvulla, vaan se on muuttunut sukupuoli-, ympäristö- tai vähemmistöpolitiikaksi. Sirppi ja vasara ovat kadonneet, mutta kollektivismi on säilynyt. Valkoinen heteromies on kollektiivisesti syyllinen oman viiteryhmänsä perusteella ja uhreja ovat seksuaalivähemmistöt, naiset ja ei-länsimalaiset vähemmistöt.

Kuitenkin viimeisin ideologinen invaasio ei tule idästä vaan paradoksaalisesti kapitalismin kehtona pidetystä Yhdysvalloista. Amerikkalaisissa yliopistoissa ei vallitse vapaan mielipiteenvaihdon henki, vaan rotu-, sukupuoli- ja vähemmistöpoliittinen ortodoksia tukahduttaa kaikki kriittiset äänet. Tämän voi itse kukin todeta katsomalla Indoctrinate U –dokumentin.

Oikean ideologian kannattajat eivät edes halua keskustella eri mieltä olevien kanssa vaan pyrkivät vaientamaan toisinajattelijat. Sananvapaudestaan ylpeilevät amerikkalaiset joutuvat yliopistoissa alistumaan erilaisten puhesääntöjen edessä. Väärää mielipidettä edustavan puhujan esiintymistä häiritään joukkovoimalla.

Sama ilmiö on luonnollisesti rantautunut myös Eurooppaan ja on levittänyt vaikutustaan yliopistojen kautta mediaan ja koulumaailmaan. Tämän voi itse kukin todeta lukemalla esimerkiksi Helsingin Sanomia lukemalla. Nuori toimittajapolvi ei pyri tapahtumien totuudenmukaiseen raportointiin tai uutisanalyysiin vaan ajaa avoimesti ideologista agendaa. Journalistin rooli on muuttunut vallan vartijasta aktiiviseksi vallan käyttäjäksi.

Kansallisvaltio uhattuna

Toimivassa demokratiassa erilaiset ajatukset saavat ansaitsemansa arvon ja niiden kannatus mitataan vaaleissa. Näin asia on teoriassa ja parhaiten se on toteutunut käytännössä kansallisvaltiossa, jollaisia suurin osa demokratioista on. Kansallisvaltion dekonstruoiminen ei kuitenkaan ole pelkästään ideologisesti oikeaoppisten vasemmistolaisten synti, vaan monet reaalimaailman ilmiöt ovat heikentäneet kansallisvaltiota.

Ilmiö, jota tässä kutsun globaaliksi kapitalismiksi, on tuottanut vaurautta miljoonille uusille ihmisille erityisesti maailman väkirikkaimmissa valtioissa Kiinassa ja Intiassa. Vastaavasti talouden globalisoituminen on kaventanut demokratian suurimman perusyksikön eli kansallisvaltion vaikutusvaltaa. Erityisesti tämä on näkynyt Suomen kaltaisissa pienissä kansallisvaltioissa.

Samanaikaisesti talouden globalisoitumisen kanssa yhä suurempi osa ihmisten elämään vaikuttavista asioista päätetään kansallisvaltion ulkopuolella. Erilaiset ylikansalliset järjestöt ovat ottaneet kansallisvaltioille perinteisesti kuuluvaa valtaa itselleen. YK ja erityisesti EU tekevät päätöksiä ohi demokraattisen prosessin eivätkä ole vastuussa päätöksistään kenellekään.

En lähde tässä kirjoituksessa erittelemään YK:n puutteita, vaan keskityn välittömästi jokaisen suomalaisen elämän vaikuttavaan Euroopan Unioniin. Kyseistä organisaatiota voi pitää ensimmäisen maailmansodan tuotteena, vaikka ajatus sai tuulta siipiensä alle vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Paljon on puhuttu EU:n ”demokratiavajeesta”, mutta ehkä oikeampaa olisi puhua demokratianvastaisuudesta. EU on monesti osoittanut, että se ei kunnioita jäsenmaissaan järjestettyjen kansanäänestysten tulosta vaan äänestyttää uudelleen niin kauan, kunnes vastaus on oikea.

EU ei ole demokratia missään merkittävässä mielessä, vaan siinä komission virkamiehet laativat lait, jotka hyväksytään paketteina ministerineuvoston kokouksissa. Tavallisen kansalaisen on erittäin vaikea seurata komission työtä puhumattakaan vaikuttamisesta kansalaismielipiteen tasolla. Sen sijaan erilaiset ylikansalliset kansalaisjärjestöt pystyvät tähän, ja ne edustavatkin ”kansalaismielipidettä” EU-tasolla.

Jälkidemokraattisessa EU:ssa tavallisen kansalaisen ainoa rooli on sopeutua EU:n päätöksiin. Kansalliset parlamentit toimivat toki, mutta niiden on pakko soveltaa EU:n direktiivit rangaistuksen uhalla. Kansallisvaltiosta on siis tullut yhä enemmän pelkkä kulissi ilman todellista päätösvaltaa.

Kansallisvaltion dekonstruktio

EU-maat ovat kuitenkin pääsääntöisesti kansallisvaltioita, mutta samanaikaisesti kansallisvaltio sinänsä muodostaa jatkuvan esteen EU:n kehittymiselle kohti ylikansallista supervaltiota. Tässä mielessä kansallisvaltion dekonstruoimista kannattavat ideologiset vasemmistolaiset ovat hyödyllisiä EU-projektin onnistumisen kannalta.

Norjalainen kulttuuriantropologi, Oslon yliopiston professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut:

”Meidän on dekonstruoitava enemmistö [valtaväestö] niin tarkasti, että sitä ei enää voi kutsua enemmistöksi.”

Samalla tavalla Suomen presidentti Tarja Halosen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlapuheen lausunto ”suomalaisuuden epädramatisoinnista” on tulkittavissa suomalaisuuden dekonstruktioksi. Mikä tahansa muu kuin perinteinen suomalaisuus on oletusarvoisesti hyvää ja erinomaista.

Vaikka en usko mihinkään salaliittoteoriaan kansallisvaltioiden hävittämisestä, akateemisen ja poliittisen eliitin joukosta löytyy ihmisiä, joiden mielestä kansallisvaltio ja kansallinen kulttuuri joutavat historian roskatynnyriin. He myös aktiivisesti toimivat tämän asian edistämiseksi. Massamaahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat työkaluja tämän päämäärän toteuttamisessa.

Mistä hulluus alkoi? - Osa 1/2

Otsikon kysymykseen en aiokaan vastata vaan ainoastaan pohdiskella syytä, miksi Suomi on juuri nyt sellainen kuin se on. Ennen kaikkea haluan etsiä vastausta siihen, miksi 90-luvun lama ja sitä seurannut Nokia-vetoinen menestys ei johtanut markkinatalouden voittokulkuun ja kansallisen itseluottamuksen nousuun vaan itsetuhoisuuteen ja vihervasemmistolaisuuden ylivaltaan yliopistoissa ja tiedotusvälineissä.

Aatehistoriallinen tie Kantista, Hegelistä ja Marxista nykypäivän postmoderniin mielettömyyteen on pitkä ja vaikeaselkoinen. Sen vuoksi en edes yritä käydä sitä tässä läpi. Kehityksen hedelmät näkyvät kuitenkin kulttuuri- ja moraalirelativismina ja kaiken objektiivisen totuuden kieltämisenä. Mikä tahansa perinteinen arvo tai instituutio voidaan dekonstruoida ja osoittaa seuraukseksi valkoisen heteromiehen ylivallasta.

Hulluuden eli länsimaisen itsetuhoisuuden voittokulkua ei voi selittää pelkällä aatehistorialla, vaan se on monen historiallisen kehityskulun lopputulos. Pyrin tässä käsittelemään pintapuolisesti näistä muutamia.

Neuvostoliiton hajoaminen ja korvikeideologiat

Viimeistään 1980-luvun puolivälin jälkeen jopa monille kommunisteille alkoi olla selvää, että neuvostomallinen kommunismi oli tullut tiensä päähän. Järjestelmän kyky tuottaa vaurautta kansalaisille oli osoittautunut selkeästi länsimaista markkinataloutta heikommaksi. Järjestelmään olennaisena osana kuulunut brutaali sortokoneisto ja äärimmilleen viety militarismi veivät myös moraalisen uskottavuuden.

Perinteisen marxilaisuuden korvikkeeksi syntyi useita erilaisia ideologioita. Näistä kestävimmiksi ovat osoittautuneet vihreä ympäristöideologia, kehitysmaaideologia ja poliittisesti korrekti multikulturalismi. Myöhempää perua on kapitalismin vastainen globalisaatiokriittinen liike.

Toisin kuin perinteiseltä marxilaisuudelta näiltä liikkeiltä puuttuu selkeä ideologia ja yhteiskuntamalli, johon pyritään. Sen sijaan ne pyrkivät vetoamaan tunteisiin ja käyttävät ajatustensa perusteluina ensisijaisesti moraalisia argumentteja. Ne siis ovat monella tavalla uskontojen kaltaisia liikkeitä, joiden avulla jäsenet saavat elämälleen merkitystä.

Tie poliittiseen vaikutusvaltaan

Näiden liikkeiden voima itsessään ei riittäisi viemään tavoitteita läpi, mutta heillä on usein tukenaan myötämielinen media ja liikkeet ovat myös taitavia käyttämään mediaa hyväkseen. Parhaiten tässä on onnistunut ympäristöjärjestö Greenpeace.

Poliittisesti korrekti multikulturalismi ei ensi kuulemalta vaikuta kovin mediaseksikkäältä, mutta tätä ideologiaa ajetaankin ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Amnestyn kaltaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät nykyisin enää ole huolissaan toisinajattelijoiden kohtelusta sosialistisissa maissa vaan keskittyvät enemmänkin erilaisten vähemmistöjen kohteluun perinteisesti ihmisoikeuksia hyvin kunnioittavissa länsimaissa.

Koska liikkeiden sanoma menee läpi mediassa, myös valtavirran poliitikot joutuvat ottamaan niiden esittämiin asioihin kantaa. Poliitikon suosio on riippuvainen mediasta, jolloin kunnianhimoisen poliitikon on ainakin puheiden tasolla kannatettava ilmastonsuojelua, monikulttuurisuutta ja kehitysmaiden auttamista.

Valtion jatkeet

Eikä siinä ole vielä kaikki. Nykyisin nämä liikkeet ovat jo osa poliittista päätöksentekoa, koska niiden mielipide otetaan huomioon lakien ja EU-direktiivien valmistelussa. Esimerkiksi helmikuussa päätettävän uuden ulkomaalaislain valmistelussa on kuultu Amnestyn edustajia asiantuntijoina. Myös Maan Ystävien kaltaisilla ympäristöjärjestöillä on samanlainen rooli ympäristölakien valmistelussa.

Kun edellä mainitun kaltaiset järjestöt vielä saavat julkista rahaa projekteihinsa, ei enää voida puhua mistään kansalaisjärjestöistä vaan valtion jatkeista. Tietysti niitä voidaan kutsua kansalaisjärjestöiksi, jos esimerkiksi Neuvostoliiton virallinen nuorisojärjestö Komsomol voidaan tulkita sellaiseksi.

Edellä mainitut liikkeet kannattavat periaatteessa hyviä asioita kuten ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja kehitysmaiden auttamista. Kaikki näistä asioista ovat kuitenkin yhteiskunnalle tuhoisia äärimmilleen vietyinä. Ympäristöfundamentalismi raunioittaa talouden ja ihmisoikeusfundamentalismi puolestaan johtaa etnisiin konflikteihin ja kansalaisvapauksien menetykseen.

Hyviä asioita edistävillä liikkeillä ei ole poliittista vastuuta mistään. Ne voivat ajaa hyviä asioita seurauksista välittämättä. Koska niiden argumentit perustuvat tunteeseen ja moraaliin, järjen käyttö ja ehdotettujen toimenpiteiden seurausten analysointi eivät kuulu liikkeiden vahvoihin puoliin.

jatkuu...

Juutalainen kelpaa kuolleena mutta ei elävänä

Otsikko viittaa siihen, että juutalaisten joukkotuho on nykypäivän Länsi-Euroopassa kanonisoitu jonkinlaiseksi pahuuden ylimmäksi symboliksi. Toisaalta elävät juutalaiset eivät nykyisin nauti samanlaista arvostusta etenkään, jos he sattuvat olemaan Israelin kansalaisia. Monesti Israelin toimet rinnastetaan juutalaisten joukkotuhon toteuttajien eli natsien vastaaviin.

Tämän jutun kuvituksena on Finn Graffin piirtämä karikatyyri norjalaisesta Dagbladet-lehdestä. Karikatyyrissä Israelin pääministeri Ehud Olmert on piirretty Schindlerin lista –elokuvasta tutun keskitysleirin komentajan kaltaiseksi, ihmisiä huvikseen ampuvaksi hirviöksi.

Toinen esimerkki ns. uudesta antisemitismistä löytyy myös Libanonin sodan ajoilta. Norjalaisen kirjailija Jostein Gaarderin (Sofian maailma) mielipidekirjoitus ”Jumalan valittu kansa” julkaistiin Aftenposten-sanomalehdessä. Gaarderin kirjoitus on järkyttävän yksisilmäinen ja moralistinen mutta kertoo totuudenmukaisesti siitä erityisesti eurooppalaisen vasemmiston edustamasta ajattelumallista, johon ”uusi antisemitismi” perustuu.

Gaarder rinnastaa häpeämättä Israelin valtion Etelä-Afrikan apartheid-hallintoon ja unohtaa ilmeisesti tarkoituksella, että Israelia ympäröivät valtiot ja erilaiset terroristijärjestöt eivät hetkeäkään epäröisi ajaa juutalaisia mereen, jos tällainen tilaisuus vain tulisi. Gaarder kuitenkin menee pitemmälle kuin monet muut, sillä hän melko yksiselitteisesti kiistää Israelin oikeuden olla olemassa:

”Emme tunnusta Israelin valtiota, emme tänään, tästä kirjoituksesta lähtien emmekä tänä surun ja vihan hetkenä. Jos koko Israelin kansa joutuisi hätään ja osa väestöstä pakenisi hallussaan pitämiltä alueilta toiseen diasporaan, sanoisimme: ”Olkoon heidän ympäristönsä rauhallinen ja heille armollinen.” On ajaton rikos ilman lieventäviä asianhaaroja hyökätä pakolaisia ja valtiottomia ihmisiä vastaan.”

Gaarderin kirjoitus herätti runsaasti arvostelua ja kirjailijan israelilainen kustantaja Schocken Publishing House ilmoitti lopettavansa yhteistyön ja Gaarderin kirjojen julkaisemisen. Gaarder sai myös tukea, sillä Norjan entinen pääministeri Kåre Willoch kritisoi Gaarderin arvostelijoita:

”Aina, kun Israelin politiikkaa arvostellaan, jotkut yrittävät kääntää huomion pois arvostelun sisällöstä.”

Humanitaarisen naamion takana

Monet israelilaiset eivät suinkaan passiivisena katsele, kuinka heidän valtiotaan demonisoidaan eurooppalaisessa mediassa. Yksi heistä on Hollannissa syntynyt ympäristönsuojeluun erikoistunut tohtori Manfred Gerstenfeld, joka nykyisin toimii poliittisena toimittajana ja on julkaissut kirjan Behind the Humanitarian Mask. Kirjassa Gerstenfeldin maalitauluna ovat Pohjoismaat, erityisesti Norja ja Ruotsi.

Äskettäin Gerstenfeld aiheutti kohua väittämällä, että antisemitismi kasvaa Norjassa. Israelissa akateemikot kokoontuivat konferenssiin, jossa käsiteltiin epätavallista aihetta eli antisemitismiä Norjassa ja Ruotsissa. Gerstenfeld sanoi:

”En ole koskaan ennen nähnyt vastaavaa ilmiötä. Vain Norjassa Israelista tehdään samassa määrin ainoa roisto.”

Todisteeksi syytöksistä Gerstenfeldillä oli tarjota pitkä lista tapauksista, joista yksi oli Gaarderin Libanonin sodan aikana julkaistu kirjoitus. Gerstenfeld ei myöskään ole vakuuttunut Israelia vastaan kohdistetun kritiikin sisällöstä:

”Israelin arvostelu on tietysti hyväksyttävää eikä tästä ole kyse. Arvostelu on kuitenkin niin puolueellista, että sen lopputuloksena on demonisointi ja dehumanisointi.”

Pohjoismaita on perinteisesti pidetty antirasismin ja humanismin mallimaina. Gerstenfeldin mukaan humanistiset perinteet paradoksaalisesti lisäävät uudenlaista rasismia:

”Yleisen käsityksen mukaan ei-valkoiset ihmiset ovat aina uhreja. Jos sanot näin, poistat heiltä vastuun omasta elämästään. Tämä vastuu on olennainen inhimillinen ominaisuus ja ilman sitä ihmisistä tulee vähemmän inhimillisiä ja huonompia. Tämä synnyttää rasismia niitä ei-valkoisia ihmisiä kohtaan, joita alun perin on tarkoitus auttaa.”

Gerstenfeldin mukaan tällainen rasismi koskee etupäässä afrikkalaisia eikä lainkaan israelilaisia. Sen sijaan israelilaisia demonisoidaan, ja heistä tehdään suurimpia ihmisoikeusrikollisia, jota he eivät ole. Gerstenfeld sanoo tämän luoneen uuden oikeutuksen antisemitismille.

Virallisen Israelin kantaa syytöksiin ei tiedetä, mutta Israelin ulkoministeriön diplomaatit ovat esittäneet mielipiteitä, joiden mukaan nimenomaan Norjassa Israel-vastaisuus on kaikkein suurinta. Israelin ulkoministeriö on kuitenkin ollut varsin pidättyväinen arvostelussaan Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Stoerea kohtaan, vaikka tämä julkaisi viime kuussa kirjan, jossa eräiden väitteiden mukaan rinnastettiin juutalaiset uudisasukkaat natseihin.

Vastaus yllättävästä suunnasta

Gerstenfeldin kritiikki ei jäänyt vaille vastausta, mutta vastaus tuli yllättävästä suunnasta. Norjan holokaustikeskuksen johtaja Odd-Björn Fure sanoi, että norjalaiset eivät ole muuttuneet aiempaa antisemitistisemmiksi.

Furen mukaan

”On päivänselvää, että Norjan julkinen mielipide on muuttunut epäilevämmäksi suhteessa Israeliin viime vuosina. Tätä ei kuitenkaan voi kutsua osoitukseksi antisemitismistä. Arvostelulla ei ole mitään tekemistä antisemitismin kanssa.”

[...]

”On täysin oikeutettua arvostella Israelin valtiota ja eri Israelin hallituksia, kun Israel rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeuksia vastaan ja ylläpitää brutaalia miehityshallintoa.”

Viime aikoina sanasta ”juutalainen” on taas tullut suosittu haukkumasana Norjassa. Furen mukaan

”Olen kuullut samaa muualta ja tästä on syytä olla todella huolissaan.”

Entä Suomessa?

On päivänselvää, että Israelin toimia tarkastellaan pohjoismaisessa ja myös suomalaisessa mediassa eri kriteereillä kuin konfliktin muiden toimijoiden. Tämä näkyi erityisen selvästi Libanonin sodan aikaisessa uutisoinnissa, jossa Israelia syytettiin suhteettomasta voimankäytöstä eikä lainkaan otettu huomioon sitä, että Israelilla oli kansainvälisen lain mukainen oikeus vastata alueeseensa kohdistuvaan hyökkäykseen.

Hizbollah-järjestö ei tietysti ole sama asia kuin Libanonin valtio, vaikka sillä onkin edustus Libanonin päättävissä elimissä. Libanonin valtio kuitenkin sallii Hizbollahin toiminnan omalla alueellaan, vaikka tietysti on päivänselvää, että Libanonin hallitukselta puuttuu sekä tahto että kyky estää Hizbollahia toimimasta Israelin tuhoamiseksi.

Vaikka Suomenkin media käsittelee Israelin ja palestiinalaisten konfliktia yksipuolisesti, Suomessa poliittisen vasemmiston Israel-vastaisuus ei kuitenkaan ole niin merkittävää kuin Ruotsissa ja Norjassa. Suomessa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja on näkyvimmin arvostellut Israelia ja näin joutunut myös kritiikin kohteeksi. Tuomiojan näkemykset eivät kuitenkaan välttämättä edusta edes hänen oman puolueensa valtavirtaa.

Olen sen verran lukenut ruotsalaista Israel-kritiikkiä, että en olisi ihan ensimmäisenä niputtamassa Suomea samaan koplaan Norjan ja Ruotsin kanssa Sanna Neguksesta huolimatta. Suomalainen Israel-kritiikki perustuu pitkälti siihen virheelliseen käsitykseen, että Israelin politiikka estää ns. kahden valtion ratkaisun toteutumisen, ja toissijaisesti siihen, että muslimien viha länttä kohtaan perustuu ensisijaisesti Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin.

6.12.2008

Urheilu ja kansallistunne ovat Suomessa perinteisesti kuuluneet yhteen. 1970-luvulla tunnetta nostatti erityisesti Lasse Viren neljällä olympiakultamitalillaan. Seuraavassa videossa on Virenin ehkä uskomattomin juoksu eli Montrealin 5000 metrin kilpailu, jossa hän kukistaa pitkällä kirillään Uuden Seelannin mailerit. Vielä uusinnassakin näyttää, että Dick Quax kiilaa väkisin Virenin ohi, mutta Lasse kesti.

Deja vu

Olen nähnyt tämän ennenkin jossain, mutta en muista missä. Tällainen tunne tulee, kun lueskelee Suomen Antifasistisen Komitean (SAFKA) blogia. Juttujen sävy on kuin Tiedonantajasta 70-luvulta ja aiheiden käsittelytapakin melkein sama eli kommunistista paatosta ilman kommunismia. Proletaareja ei kehoteta liittymään yhteen vaan antifasisteja.

Antifasismikin on ymmärretty hiukan eri tavalla kuin esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa, jossa antifasistit riehuivat vastamielenosoittajina ja heittelivät kiviä ja pulloja, kun ruotsalaiset nationalistit muistelivat sankarikuningas Kaarlea. Nämä huppareihin pukeutuvat 18-25 –vuotiaat nuoret miehet ovat tulleet tutuiksi globalisaationvastaisista mielenosoituksista.

Jotenkin tuntuu, että vanhakommunistiselta itse itsensä parodialta vaikuttavassa SAFKA:ssa on vähän eri asiasta kyse. Komitea ilmoittaa vastustavansa:

- kouluampumisia
- Perussuomalaisten rasismia ja seksismiä
- Viron apartheid-politiikkaa
- Russofobiaa.

Näistä jo viimeistään paljastuu kytkös Pronssisoturi-kirjan kirjoittajaan, dosentti Johan Bäckmaniin. SAFKA on Venäjän asialla Viroa vastaan. Vaikka Bäckmanin ja erityisesti Leena Hietasen historiallinen revisionismi vaikuttaa vastenmieliseltä, minulla herää tämän SAFKA:n ja Pronssisoturi-sivuston perusteella epäilys, että ovatko tekijät kaikilta osin vakavissaan.

Kömpelön neuvostopropagandan elementtejä on sotkettu kirjoituksiin tavalla, joka herättää muistoja toisaalta oikeasta neuvostopropagandasta ja toisaalta vanhasta pilalehti Pahkasiasta. SAFKA on postmoderni järjestö ja ilmeisesti osallistujilleen jonkinlainen performanssiesitys, jossa ”kokeillaan erilaisia näkökulmia”. Erityisesti seuraava ”esimerkillisestä antifasistista” kertova tarina nauratti hartaasti ja pitkään. Siinä Pohjan kirkkoherra Juha Molari kertoo jälkikasvunsa sotaleikeistä:

”Kun Juha kerran tuli töistä kotiin, Igor-poika oli rakentanut leluistaan rintaman. Vain vihollinen puuttui komeasta sotaleikistä. "Vihollinen on näkymätön", poika vastasi isälle ja näytti ylpeänä muutaman sotilaan kantamaa Venäjän lippua. Sitten Igor sanoi isälleen, että kysymyksessä on
taistelu "fasisteja vastaan".

[…]

” Muistakaa Ilja Ehrenburgin sanat: Me tiedämme, ettei kuolema voi voittaa elämää, ja siksi olemme varmoja siitä, että me tuhoamme fasismin. ”

Toisaalta sivuilta löytyy linkki Leena Hietasen puheita esitteleviin videoihin, jotka ovat jopa minulle vastenmielistä katseltavaa. Hietanen vaikuttaa olevan tosissaan.

En myöskään ole ymmärtänyt, miltä suunnalta Bäckman ja Hietanen olettavat saavansa tukea ajatuksilleen Virosta ”apartheid-valtiona”. Vanhoja SNS:n veteraaneja ja Tiedonantajien tilaajia tuskin löytyy kovin paljon, eivätkä he välttämättä innostu isovenäläisestä imperialismista ilman punaista aatetta muutoin kuin nostalgiasyistä. Fasismin vastainen suojamuuri kaadettiin jo vuonna 1989.

Antifasistit ja Halla-aho

SAFKA:n sivuilla otetaan myös kantaa Jussi Halla-ahon ympärillä pyörivään keskusteluun. Siinä epäillään, että Halla-ahon ajatukset olisivat peräisin Ukrainasta. Itse en usko tähän, mutta kirjoituksen sävyn perusteella epäilen, että jutun on kirjoittanut Johan Bäckman itse. Toki en voi tätä väitettäni todistaa. Bäckman ja Halla-aho ovat työskennelleet samaan aikaan Helsingin yliopistolla ja ilmeisesti myös tavanneet toisensa.