Olli Rehn ja vastuu

Turun Sanomat äityy puolustamaan Olli Rehniä ja haukkumaan Perussuomalaisia pääkirjoituksessaan, jossa lehti väittää, että Rehn provosoitui Soinin tökeryydestä. Lehti pitää Soinin puheita "Brysselin Bobrikovista" härskeinä:

”Soini vertasi tv-keskustelussa Rehniä Suomen suuriruhtinasajan vihattuun kenraalikuvernööriin, joka 1900-luvun alussa pani karskisti toimeen tsaari Nikolain venäläistämispolitiikkaa.”

Soini viittasi vertauksellaan tapaan, jolla EU:n komissio sanelee toimenpiteitä velkaongelmiensa kanssa painiskeleville euromaille. Bobrikovin käyttö historiallisena analogiana ei tässä mielessä ole mitenkään kaukaa haettua, koska isovenäläinen patriootti Bobrikov tuli Suomeen keskusvallan edustajana kertomaan suomalaisille, miten pitää toimia. Lehti jatkaa:

”EU-vastaisuuden aktivistina tunnetun Soinin tokaisu ”Brysselin Bobrikovista” oli paitsi loukkaava ja tahditon, myös asiayhteydessään keinotekoinen ja kovin pinnallisesta historian tuntemuksesta kielivä tökeryys.”

On tietysti selvää, että talouskomissaari ei moisesta pidä. On myös selvää, että vertauksia historialliseen henkilöön ei pidä ottaa kirjaimellisesti, ikään kuin sortokauden venäläistoimet olisivat täsmälleen verrattavissa tapaan, jolla EU-komissio kohtelee Kreikkaa. Korkeassa asemassa olevan poliittisen virkamiehen voi kuitenkin olettaa kestävän arvostelua, jota hän joutuu kuuntelemaan mm. europarlamentissa.

Esimerkiksi oheisella videolla brittiläinen europarlamentaarikko Nigel Farage kysyy, millä oikeudella komissio pakottaa Kreikan ja Italian demokraattisesti valitut hallitukset tottelemaan. Komission jäseniä ei ole valittu vaaleilla virkaansa eivätkä he vastaa toiminnastaan demokraattisesti valitulle elimelle. Puolueiden lehmänkauppojen tuloksena virkaansa valittu Rehn ei tässä suhteessa merkittävästi poikkea tsaarin nimittämästä kenraalikuvernööristä.

Tämä ei kuitenkaan riitä Turun Sanomille, joka piikittelee Soinia:

”Käytännön tilanteet ovat osoittaneet, ettei edes Soini närkästymättä kestä vertailua esimerkiksi Adolf Hitlerin kaltaisiin historian hahmoihin.”

Perussuomalaisia verrattiin natseihin kansainväliselle lehdistölle tarkoitetussa tilaisuudessa, jossa RKP-aktiivi, professori Jan Sundberg esitteli näkemyksiään eduskuntavaaleista naurunhörähdysten lomassa. Kansanedustaja Jussi Halla-ahoa on nimitelty rotutohtoriksi Yleisradion pääuutislähetyksessä.

Vertausta Hitleriin ja natseihin kutsutaan internetissä yleisesti Hitler-kortiksi. Sen käyttäjä julistetaan väittelyssä automaattisesti hävinneeksi, koska vertaus Hitleriin osoittaa vakavaa suhteellisuuden tajun puutetta. Esimerkiksi Soinin vertaaminen Hitleriin antaa ymmärtää, että Soini olisi suunnittelemassa miljoonien ihmisten kansanmurhaa.

Raskas vastuu painaa

Turun Sanomat päivittelee Rehnin raskasta vastuuta:

”Rehn hoitaa raskasta talouskriisiä EU:n komissiossa virkavastuulla ja ansaitsee roolissaan myös poliittisten vastustajiensa arvostuksen.”

Arvostus ansaitaan teoilla, ei muodollisella asemalla tai tehtävän vaativuudella. Rehn ei ansaitse arvostusta ainakaan lausunnoilla, joita hän on esittänyt talouskriisin aikana. Rehnin puheet ovat nopeasti osoittautuneet jos ei tietoiseksi valehteluksi niin ainakin optimistiseksi toiveajatteluksi. Tapa, jolla EU-maiden johtajat ja komissio ovat hoitaneet euron kriisiä, ei välttämättä ansaitse kunnioitusta.

Lehti lisäksi vähättelee Soinia törkeästi:

”Toisaalta vielä raskaammaksi talouskomissaarin työ henkisesti ja paineiltaan käy, jos hän ryhtyy mediatiedotteiden voimalla reagoimaan jokaiseen syntymämaansa pikkupoliitikon heittämään ärsykkeeseen. ”

”Ei ole oppositiojohtajan halveeraamista todeta, että melkoisesta vaikutusvallan ja vastuun mittakaavaerosta Soinin ja Rehnin välillä on kysymys.”

Turun Sanomat tekisi lukijoilleen palveluksen, jos se kertoisi, mistä Rehn oikeasti vastaa ja kenelle. Silloin lukijatkin ymmärtäisivät, että Rehnillä ei ole todellista poliittista vastuuta yhtään mistään. Valtaa hänellä kyllä on ja monen mielestä sellaista valtaa, joka ei oikeasti hänelle kuulu.

Soini sen sijaan vastaa tekemisistään äänestäjille, jotka voivat pudottaa hänet eduskunnasta koska tahansa.

Turun Sanomat tuntuu kuvittelevan, että suomalaiset hurraisivat automaattisesti komissaari Rehnille, joka on päässyt leikkimään isojen poikien kanssa ja päättämään koko Euroopan asioista. Ei se näin mene varsinkin, kun Rehn ei komissiossa voi virkansa puolesta edistää Suomen asioita.

Sen sijaan hän yhdessä muiden komissaarien kanssa pyrkii kasvattamaan keskushallinnon valtaa suhteessa jäsenvaltioihin eli viemään valtaa pois demokraattisesti valituilta kansallisvaltioiden parlamenteilta. Tästä työstä hän myös nauttii huomattavan suurta palkkaa.

Totalitarismia ja noitavainoja

Jostain syystä edellinen ”välityöksi” tarkoitettu kirjoitus kirvoitti paljon kommentteja. Yritän tässä vastata joihinkin niistä. Nimimerkki Tomin kirjoituksista kävi kyllä selväksi, mistä tuuli puhaltaa ja mikä edellisessä kirjoituksessani närästi. Tomin loppuhuipennuksesta on keskusteltu toisaalla, joten siitä ei sen enempää.

Vihreä totalitarismi

Nimimerkki Sinivihreä taas viljelee olkiukkoargumentointia sen verran innokkaasti, että hänen kommentteihinsa on vaikea vastata. Yritetään silti.

Sinivihreä ihmettelee, mistä johtuu viha vihreitä kohtaan. Totean tässä, että vihreällä liikkeellä on todellisuudessa varsin vähän tekemistä luonnonsuojelun kanssa. Toki teema sieltä löytyy mutta pohjimmiltaan vihreä liike pyrkii kokonaisvaltaiseen yhteiskunnan muutokseen vähän samalla tavalla kuin sen ideologinen edeltäjä vallankumouksellinen kommunismi.

Vihreä utopia poikkeaa kuitenkin perinteisestä marxilaisesta, koska siinä ei pyritä luokattomaan yhteiskuntaan vaan ns. kestävään kehitykseen, jossa ihmiselämä ja luonnonvarojen käyttö ovat tasapainossa eivätkä uhkaa luonnon olemassaoloa ja sitä kautta ihmiselämän edellytyksiä. Tuollaista asiaintilaa ei voida saavuttaa vapaaehtoisesti, vaan ihmiset on siihen pakotettava sääntelyllä ja rajoituksilla.

Kestävä kehitys edellyttää myös ihmisen toiminnan kokonaisvaltaita kontrollointia tavalla, jota voisi kutsua totalitaristiseksi. Kestävän kehityksen yhteiskuntaa ei kukaan ole kuitenkaan tarkasti määritellyt. Vihreälle liikkeelle on kuitenkin tyypillistä ihannoida menneisyyden kuviteltua luonnonmukaista elämäntapaa vähän samalla tavalla kuin nimimerkki Sinivihreä tekee:

”Tuhansia vuosia ovat ihmiset viljelleet maata luonnonmukaisin keinoin ja vain viimeiset n. 50 vuotta teholannoitteilla.”

Teholannoitteet, kasvinjalostus, tuholaistorjunta ja korjuutekniikoiden kehitys ovat mahdollistaneet yhä suurempien ihmismäärien ruokkimisen maapallolla. Jos maanviljelyksessä yhtäkkiä siirryttäisiin luonnonmukaisiin menetelmiin, miljoonat ihmiset kuolisivat nälkään.

Vihreä liike turvautuu propagandassaan pelotteluun ja suoranaisiin maailmanlopun visioihin. Näistä esimerkkinä muutama Sinivihreän esittämä kauhuskenaario:

”Olisiko parempi, että viimeisetkin luonnontilaiset metsät olisi hakattu ja viimeisetkin petoeläimet surmattu? Tai että jääkarhut kuolevat sukupuuttoon ja napajäätiköt sulavat? Rannikkokaupungit tulvivat ja ennestään lämpimät seudut aavikoituvat? Kun ihminen ei älyä lopettaa?”

Nämä skenaariot ovat myös tehonneet erityisesti pelottelu ilmastonmuutoksella. Pelottelun seurauksena on luotu päästökauppajärjestelmä, kiristetty energian verotusta ja lisätty tukiaisia esimerkiksi tuulivoimalle. Jäälautalla epätoivoisesti pyristelevää jääkarhua on käytetty propagandavälineenä tavalla, josta Göbbels olisi ylpeä.

Lopullisesti liikkeen totalitaristinen luonne käy kuitenkin ilmi tavasta, jolla aate puuttuu ihmisten jokapäiväisen elämän asioihin kuten syömiseen, työssä käyntiin ja vapaa-ajan harrastuksiin. Mikään ei ole enää yksityistä vaan kaikissa asioissa on ajateltava luonnonvarojen kulutusta. Lemmikkieläinten pitoa arvosteleva Korkeasaaren ex-johtaja on hyvä esimerkki tällaisesta moralisoivasta puuttumisesta ihmisten arkielämän asioihin.

Ihmiset eivät todellisuudessa pysty vihreän kultin edellyttämään hyveellisyyteen. Mahdottomat vaatimukset johtavat teeskentelyyn, ulkokultaisuuteen ja kaksinaismoraaliin kuten missä tahansa liian tiukassa moraalijärjestelmässä, joka ei anna anteeksi inhimillisiä heikkouksia. Sinivihreä tosin väittää vihreiden olevan realisteja:

”Vihreät ovat monissa asioissa realisteja sillä he tiedostavat uhat siinä missä toiset ummistavat niiltä silmänsä romanttisissa kansallismielisissä hörhökuvitelmissaan.”

Todellisuudessa vihreiden käsitys ihmisluonteesta on yhtä epärealistinen kuin luokattomaan utopiaan uskovilla kommunisteilla. On epärealistista uskoa, että siirtyminen kestävään kehitykseen tapahtuisi vapaaehtoisesti ilman leirejä, piikkilankaa ja ihmisten tappamista.

On myös epärealistista kuvitella, että kaikki maailman valtiot sitoutuisivat ns. kasvihuonekaasujen päästörajoituksiin ja myös noudattaisivat niitä. Tässäkin asiassa on helpointa sanoa yhtä ja tehdä toista, kuten käytäntö Kioton sopimuksen kohdalla on osoittanut.

Noitavainoja

Viikon noitavaino tapahtui tällä kertaa Kokoomuksen lupaavan poliitikonalun Facebook-seinällä, jossa Perussuomalaisia edustava köyliöläinen kunnanvaltuutettu Tommi Rautio ylisti Oulun pitseria-ampujaa.

Raution puheista noussut mediakohu peitti alleen itse ampumistapauksen, eli media käänsi huomion pois varsinaisesta rikoksesta kokonaisuuden kannalta toisarvoiseen Facebook-viestiin. Näin media välttyi kysymästä, miksi Oulun ampujan kaltaiset paatuneet väkivaltarikolliset pääsevät Suomessa niin vähällä.

Raution rasistisesta kiihotuksesta tehdään poliisitutkinta, kuinkas muuten. Ilmiantajana toiminut Kokoomuspoliitikko Ossi Mäntylahti sai hänkin paistatella julkisuudessa. Mäntylahti piti Oulun ampujan rikosta rasistisena, vaikka mitään näyttöä tästä ei ole. Mäntylahden kirjoituksista käy ilmi miehen omalaatuinen tapa jäsentää todellisuutta. Kirjoituksessaan ”idän ilmaherruudesta” Mäntylahti ilmiselvästi kuvittelee itähelsinkiläisten äänestäneen innokkaasti Niinistöä siksi, että Kokoomuksen kampanja onnistui hyvin. Todellisuudessa melko suuri osa itähelsinkiläisistä joutui sopivaa presidenttiehdokasta miettiessään tekemään valinnan ruton ja koleran välillä.

Mäntylahti luo itsestään kuvaa nörttinä, joka on lähtenyt mukaan politiikkaan. Itse epäilen, että hänen kykynsä puhua paskaa ilman itsekritiikkiä saa osakseen enemmän arvostusta politiikassa kuin tietotekniikka-alalla, vai mitä sanotte seuraavasta Ossin kehittämisehdotuksesta:

”Facebookissa joku ehti jo kysellä konkreettisia ehdotuksia, joten tässä tulee yksi:
SCRUM on hyväksyttävä hetimiten kaupungin tietotekniikka-alan kehitysprojektien hyväksyttäväksi toimitustavaksi ja projekteja ostavat virkamiehet on koulutettava Certified Product Ownereiksi.”

Ossilla on edessään loistava tulevaisuus politiikassa.

Rasismin ja noitavainojen yhteydestä kannattaa lukea Seppo Oikkosen kirjoitus. Siinä käsitellään samaa teemaa, josta tässä blogissa on usein kirjoitettu. Rasismi on käsitteenä epämääräinen ja sitä käytetään enimmäkseen henkilön leimaamiseen. Rasismisyytöstä vastaan on mahdotonta puolustautua aivan kuten noitaoikeudenkäynnissä:

”Yhteiskunnassamme meneillään oleva rasistijahti muistuttaa noitaoikeudenkäyntejä. Noidillakaan ei ollut puolustuksessaan mitään mahdollisuutta vedota järkiperusteluihin tai käsitesekaannuksiin -- jos järjellä olisi ollut jokin rooli, syytteitäkään ei olisi nostettu. Noitia vastassa oli noituuden leima, maaginen pahuus. ”

Korkeasaaren ex-johtaja provoilee

Koska viime aikoina ei ole juurikaan aikaa riittänyt kirjoittelulle vakavista asioista, täytyy turvautua kevyisiin aiheisiin. Maailma on onneksi sen verran hullu, että aiheista ei ole pulaa.

Pekka Haaviston vaalimenestys on innoittanut vihreästi ajattelevia ottamaan kantaa. Ylen nuori ”kyky” Samppa Korhonen haastatteli Korkeasaaren entistä johtajaa Seppo Turusta Ajankohtainen Ykkönen -lähetyksessä. Uutinen levisi ymmärrettävistä syistä nopeasti valtamediassa ja päätyi luonnollisesti myös Helsingin Totuuden sivuille.

Turusen kärkevät ja huonosti perustellut mielipiteet olisivat itsessäänkin olleet provosoivia, mutta toimittaja Korhonen nosti ne toiseen potenssiin höystämällä niitä omilla vihervasemmistolaisilla uskomuksillaan.

Lemmikkien ekologinen jalanjälki

Mikään ympäristöasioita koskeva uutinen ei ole tarpeeksi päätön toistettavaksi truismina julkisuudessa, jos uutinen vain tukee valtaideologiaa. Käsitys lemmikkieläinten ”ekologisesta jalanjäljestä” edustaa ympäristöhömppää pahimmillaan. Kirjoituksessani ”Katumaasturin hiilijalanjälki” (ja osa 2) kerroin, kuinka väitteet lemmikkieläinten ruokatuotannon viemästä peltoalasta voidaan helposti osoittaa tuulesta temmatuiksi.

Todellisuudessa lihantuotantoa harjoitetaan yksinomaan ihmisen tarpeisiin, ja eläinruoka tuotetaan enimmäkseen ihmisravinnoksi kelpaamattomista lihatuotannon sivutuotteista, jotka ilman lemmikkiruuan tuotantoa käytettäisiin johonkin muuhun tarkoitukseen. Tämä ei estänyt toimittajaa ja Turusta toitottamasta lemmikkieläinten pidon ”ekologisesta kestämättömyydestä”.

Profeetta Turunen myös ennusti, että lemmikkieläinten pidosta joudutaan pitkällä tähtäimellä luopumaan kokonaan eläinsuojelullisten ja ekologisten ongelmien takia. Näin voikin käydä, jos ihmiset nykyistä laajemmin omaksuvat vihreän ekokultin opit. Vaikka vihreä kulttiuskovaisuus on varsin joustavasti onnistunut säilyttämään suosiotaan ja kestänyt jäsentensä ylilyönnit, itse ennustan, että lemmikkieläimiä pidetään vielä senkin jälkeen, kun nykyisen kaltainen vihreä uskonto on kuollut luonnollisen kuoleman.

Luonnosta vieraantuneet

Turunen moittii nykyajan kaupunkilaisia ”luonnosta vieraantuneiksi”. Tässä hän on varmasti oikeassa, jos kaupunkilaisilla tarkoitetaan vihreitä Pekka Haaviston kannattajia, jotka ovat iältään nuoria, yleensä opiskelijoita ja asuvat suurissa kaupungeissa. Vain luonnosta vieraantunut pystyy mystifioimaan luontoa viherkultin jäsenten tapaan. En kuitenkaan usko, että Turunen tarkoitti lausunnollaan erityisesti vihreitä.

Turunen tuntui olevan kovasti huolissaan ihmisten kanssa asuvien lemmikkien hyvinvoinnista. Hänen kaltaisilleen eläimet kuuluvat luontoon ja Turunen lisäksi rakentaa keinotekoista ristiriitaa lemmikkieläinten pidon ja luonnon kunnioittamisen välille.

Historiattomuudessaan Turunen ei ymmärrä, että nykyisen kaltaiset lemmikieläimet ovat olleet ihmisen seurana tuhansia vuosia. Kyse ei siis ole mistään ”muoti-ilmiöstä”, vaikka esimerkiksi koirista ei ihmisille nykyisin ole vastaavaa konkreettista hyötyä kuin esihistoriallisina aikoina, jolloin koirat varoittivat vaarasta ja avustivat ihmistä ravinnon hankinnassa.

Turusen pölhöys nakyy selkeästi myös seuraavassa lausunnossa:

”Lemmikin etu menee aina luonnonvaraisen eläimen edun edelle. Jos Suomessa susi tappaa koiran, susi saa aina tuomion, vaikka Suomessa jokaista sutta kohti on noin 4000 koiraa.”

Turunen ei tunnu lainkaan kunnioittavan syrjäseudun ihmisten omaisuutta ja elinympäristöä, mikä on valitettavan tyypillistiä itseään asiantuntijana pitäville luontoaktivisteille. Susien lisääntyminen aiheuttaa syrjäseudun ihmisille konkreettista vaaraa ja tulonmenetyksiä.

Turunen myös vaatii lemmikkieläinten pitoon koulutusta ja eräänlaista ajokorttia. Tämäkin kertoo lähinnä Turusen vankkumattomasta uskosta valtion holhoukseen. Todellisuudessa pakolliset tutkinnot aihettaisivat ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia niille, jotka muutenkin hoitaisivat lemmikkejään asianmukaisesti. Vastuuttomat eläintenpitäjät eivät opetuksen sisällöstä piittaisi.

Seppo Turunen ei ole suinkaan ainoa suunsa avannut hörhö. Kullervo Kalervonpojan blogissa siteerataan Markus Wasaraa (ei ole sukua allekirjoittaneelle) ja hänen liikennepoliittisia fantasioitaan.

Vaalien laimea toinen kierros

Jos olisin salaliittoteorioihin taipuvainen, sanoisin, että Presidentinvaalin toinen kierros oli käsikirjoitettu ja vaalitaistelun laimeus ennalta suunniteltua. Toinen presidenttiehdokkaista keskittyi miellyttämiseen ja hymistelyyn, kun taas toinen pyrki välttelemään virheitä ja varmistamaan näin voittonsa.

Presidentiksi valittu Sauli Niinistö ei joutunut missään vaiheessa kampanjaa vastaamaan ikäviin kysymyksiin Euroopan Unionista eikä Kokoomuksen EU-politiikasta, jonka yhtenä elementtinä on Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa ja siitä johtuvat velkavastuut EU:n kriisimaissa. Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä Paavo Lipposen johtamassa hallituksessa, kun Suomi liittyi rahaliittoon ilman kansanäänestystä ja vastoin EU-kansanäänestyksen aikana annettuja lupauksia.

Vaalitaistelun aikana euron kriisi jätettiin kokonaan käsittelemättä. Näin ei olisi käynyt, jos vastustajana Haaviston tilalla olisi ollut Paavo Väyrynen tai Timo Soini.

Niinistö on kuin jalkapallon maailmanmestari, joka voitti mestaruuden kohtaamatta yhtäkään todellista huippuvastustajaa. Edes omat puheenjohtaja Jyrki Kataisen johdolla eivät pystyneet estämään Niinistön voittokulkua, vaikka Jyrki-boy erehtyi ensimmäisen kierroksen jälkeen tölväisemään Paavo Väyrysen ja Timo Soinin äänestäjiä lausunnollaan, josta Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi pahoitti mielensä. Kataisen lausunto saattoi toki alentaa äänestysprosenttia jonkin verran.

Niinistön onneksi Katainen piti suunsa kiinni vaalin jälkeisiä juhlia lukuun ottamatta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Katainen esiintyi televisiossa selvästi päihtyneenä mutta hyväntuulisena. Toisella kerralla juhliminen meni pitkäksi, kun kukkaruukku sattui Kataisen pään tielle.

Kevyt vastustaja

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto osoittautui lopulta kevyeksi vastustajaksi. Kampanjasta puuttui särmä eikä Haavisto pystynyt missään vaiheessa murtautumaan Niinistön ympäripyöreiden lausuntojen taakse.

Haaviston kampanja pyrki teennäisesti miellyttämään ns. kansan syviä rivejä, mutta taustajoukot tekivät parhaansa sabotoidakseen nämä yritykset. Tiedostavan kulttuuriväen näyttävä esiintyminen Haaviston tukena lämmittää kannattajia mutta ei tuo uusia ääniä.

Joku voi sanoa, että Haavisto hävisi vaalit avoimen homoseksuaalisuutensa takia. Toisaalta juuri niillä alueilla, joilla Haaviston seksuaalisen suuntautumisen luulisi herättävän eniten negatiivisia tunteita, äänestysprosentti jäi erittäin alhaiseksi. Äänestysprosentti oli erityisen korkea Helsingissä ja Uudellamaalla, jotka ovat molemmat Vihreiden tukialueita. Todisteita homofobian vaikutuksesta Haaviston kannatukseen voi olla vaikea löytää.

Persujen rauhoitusaika päättyi

Toista kierrosta edeltänyt kaksi viikkoa oli mielenkiintoista aikaa sikäli, että Perussuomalaisten haukkuminen eli ”persubashing” keskeytyi täysin. Rauhoitusajan päättymisestä todistaa historiantutkija Jussi Jalosen kirjoitus, joka asiasisällön puolesta olisi pitänyt julkaista ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Jalonen ottaa kaiken irti Soinin tappiosta ja keskittyy ruotimaan Soinin lausuntoja. En ole näistä erityisemmin eri mieltä kuten en myöskään Matti Putkosen operoinnista ay-kentällä. Soinin vaalimenestys tuhoutui sillä hetkellä, kun Paavo Väyrysestä tuli Keskustan ehdokas. Sen sijaan Jalonen menee liian pitkälle, kun hän ennustelee Keskustan uutta nousua.

Vaalitulos oli toki Keskustan johdon kannalta erinomainen. Paavo Väyrynen keräsi paljon ääniä mutta ei kuitenkaan selvinnyt toiselle kierrokselle. Näin Mari Kiviniemen ei tarvinnut lainkaan teeskennellä onnitellessaan Väyrystä vaalimenestyksestä.

Väyrynen ei uhostaan huolimatta kykene uhkaamaan puoluejohtoa, koska hän näytti, että perinteisellä linjalla ei Keskustan syöksykierrettä käännetä. Väestökehitys pitää huolen siitä, että pelkästään Itä- ja Pohjois-Suomen äänillä ei vaaleja voiteta. Toisaalta Kiviniemen cityliberaalilla linjalla Keskusta kuihtuu nopeammin kuin Väyrysen diagonaalityylillä, mutta paluuta entiseen ei yksinkertaisesti ole.

Itse asiassa nämä vaalit näyttivät, miten tulevatkin vaalit ratkaistaan. Itä- ja Pohjois-Suomen ja ylipäänsä maakuntien merkitys vaalituloksen kannalta pienenee vuosi vuodelta, ja vaalit ratkaistaan Helsingissä ja Uudellamaalla.

Hyvän esimerkin tarjoaa Jussi Jalosen kotimaakunta Satakunta, jossa asukkaita on 226 740 eli vähemmän kuin Espoossa, jossa asuu 252 188 ihmistä. Väestökehitys tarkoittaa, että kuntauudistuksen kaltaiset hankkeet voi nykyisin viedä läpi ilman suurta pelkoa Keskustan ”veret seisauttavasta vaalivoitosta”.

Keskusta ei Väyrysen linjalla vakuuta Etelä-Suomen äänestäjiä vaan menettää niitä. Kiviniemen vasemmistoliberalismille taas löytyy tarjontaa ilman Keskustaakin. Perussuomalaiset on onnistunut tunkeutumaan kaupunkeihin paremmin kuin Keskusta. Puolueen heikkoutena on kuitenkin johtajakeskeisyys ja puolueorganisaation kehittymättömyyys, joista Jalonen aiheellisesti muistuttaa.

Kymmenen vuotta Fadime Sahindalin murhasta

Nimimerkki Julia Caesar muisteli Snaphanen-blogissa Fadime Sahindalin kunniamurhaa. Tapaus järkytti aikanaan ruotsalaisia ja herätti keskustelua kunniakulttuureista saapuvien maahanmuuttajatyttöjen kokemasta väkivallasta. Aihetta on käsitelty myös Petri Kaivannon säveltämässä musikaalissa Leyla ja Daniel, josta kirjoitin nelisen vuotta sitten.

Rahmi Sahindal

Julia Caesar kertoo tällä kertaa Fadimen isä Rahmi Sahindalin tarinan, joka kertoo, miten vaikeiden haasteiden kanssa ns. kotouttamisessa joudutaan painimaan. Caesarin kirjoitus perustuu Aftonbladetissa vuonna 2002 julkaistuun artikkeliin, jossa pohditaan, miksi Rahmi Sahindal ampui oman tyttärensä.

Rahmi Sahindal saapui Ruotsiin vuonna 1981 turvapaikanhakijana. Perusteluna hän käytti monen muun kurdin tavoin Turkin valtion harjoittamaa sortoa, jonka takia kurdin oli mahdotonta elää ihmisarvoista elämää. 35-vuotias Rahmi oli elänyt Tapkiranin kylässä vaimon, neljän tyttären ja yhden pojan kanssa.

Ensimmäisenä Ruotsin vuotenaan Rahmi yritti opiskella kieltä, mutta kieli ei tarttunut yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. 80-luvun Ruotsissa työtä oli tarjolla kielitaidottomillekin, ja Rahmi sai lopulta sisarensa avustuksella työpaikan pesulasta pyykkien lajittelijana. Salabacketin pesulan johtaja Curt Ågstrand piti Rahmin sisarta hyvänä työntekijänä eikä epäröinyt palkata tämän veljeä.

Rahmi lajitteli pyykkejä ahkerasti eikä valittanut, vaikka vanhainkodista toimitetut lakanat haisivatkin pahalle. Työtoverit pitivät häntä kilttinä mutta vähän yksinkertaisena, koska Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia eikä ollut koskaan oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Rahmin kirjoittama lappu asiakkaalle toimitettavan pyykkilastin kyljessä oli helppo tunnistaa kömpelöstä kielestä ja runsaista kirjoitusvirheistä.

Kielitaidon puutteen takia Rahmin kontaktit ruotsalaisiin jäivät vähäisiksi. Sen sijaan hän viihtyi mainiosti Uppsalan kurdiyhdistyksen tiloissa, jossa joi teetä ja pelasi korttia maanmiestensä kanssa.

Unelmana Turbo-Saab

Työn ohessa Rahmi innostui osakesijoittamisesta. Hän keskusteli työtovereidensa kanssa osakesijoituksistaan. Työtoverit ihmettelivät, miten luku- ja kirjoitustaidoton mies voi harrastaa sijoittamista. Jotkut heistä ajattelivat, että Rahmi yrittää huijata heitä.

90-luvun veroilmoitusten perusteella Rahmi Sahindalin pääomatulot kasvoivat tasaisesti ja huipentuivat vuonna 1999, jolloin hän ansaitsi 365 736 kruunua pääomatulona eli yli kaksi kertaa enemmän kuin päätoimestaan pesulassa.

Unelma rikkaudesta sopi hyvin yhteen toisen unelman eli ajokortin hankkimisen kanssa. Rahmi kertoi työtoverilleen, että hän aikoi hankkia ajokortin, ostaa Turbo-Saabin ja ajaa sillä Turkissa sijaitsevaan kotikylään.

Työtoverit ripustivat Turbo-Saabin kuvan Rahmin työpisteen vieraan. Kuva pysyi seinällä useita vuosia. Hän puhui pitkään ajokortista ja siitä, kuinka vaikeita ajotunnit olivat ja kuinka kallista ajokortin hankkiminen oli. Sitten hän lakkasi puhumasta asiasta ja hankki itselleen mopedin.

Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia, joten hänellä oli mukanaan tulkki. Tässä tehtävässä toimi hänen 14-vuotias tyttärensä Fadime, jonka Rahmi ampuisi muutaman vuoden päästä. Fadime istui auton takapenkillä ja käänsi autokoulunopettajan sanat isälleen.

Autokoulun kannalta Rahmi oli unelmaoppilas. Hän käytti paljon ajotunteja, maksoi ne ajallaan eikä tuntunut piittaavan kustannuksista. Kolmen vuoden aikana autokoulunopettaja Stefan Jovelou ajoi Rahmin kanssa sata ajotuntia, mutta ongelmia ei ollut pelkästään ruotsin kielessä. Rahmi ei yksinkertaisesti oppinut ajamaan autoa. Lopulta hän luovutti ja tyytyi mopediin.

Tytär Fadime taas poikkesi isästään täysin. Hän oli fiksu ja osasi hyvin ruotsia. Ystävien mukan hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut. Toisin kuin isänsä Fadime sai myös aikanaan ajokortin.

Isä Rahmi puolestaan juuttui kiinni entisen kotikylänsä arvomaailmaan. Hänellä oli ruotsalainen työpaikka ja hän oli hyvin sopeutunut, mutta hänen sosiaaliset kontaktinsa rajoittuivat suvun jäseniin ja toisiin kurdeihin. Hän noudatti kotikylänsä normeja.

Tie kohti kunniamurhaa

Kun Fadime oli töissä myöhään, joku perheestä soitti ja tarkisti, että tyttö varmasti oli siellä. Rahmin sisar, joka järjesti hänelle työpaikan, erosi aviomiehestään. Työtoverit huomasivat, että Rahmi lakkasi tervehtimästä sisartaan ja keskustelemasta tämän kanssa.

Tässä valossa isän reaktio oli ymmärrettävä, kun hän näki tyttärensä Fadimen ruotsalaisen poikaystävänsä Patrikin kanssa kolmas syyskuuta 1997. Rahmi palasi tuolloin töistä mopedillaan ja nähtyän nuoret hän huusi:

”Sinä saatanan huora. Tule kotiin niin hakkaan sinut.”

Samassa yhteydessä Rahmi Sahindal uhkaili poikaystävä Patrikia, jonka olemassaolosta hän ei tätä ennen ollut tietoinen. Tästä tapauksesta alkoi Fadimen painajainen ja tie kohti kuolemaa.

Sores Bladhede, joka auttoi Rahmia, kun tämä saapui Ruotsiin vuonna 1981, kertoi, että Fadime aiheutti paljon keskustelua kurdiyhteisössä:

”Rahmi ei pidä huolta perheestään.”

”Rahmi ei osaa puolustaa kunniaansa.”

”Hänen pitäisi käyttäytyä kuin mies ja puolustaa perhettään.”

Isän ja tyttären välit menivät lopulta poikki ja kurditaustainen kansanedustaja Nalin Pekgul yritti sovitella osapuolten välejä. Pekgulin mukaan Rahmi oli kovan paineen alla. Toisaalta tytär oli hylännyt hänet ja paljastanut perheen salaisuudet koko maailmalle. Toisaalta hänen oma yhteisönsä vaati kunnian palauttamista.

Rahmi yritti todistella, että hän ei ollut mikään mahdoton isä:

”Sanoin Fadimelle, että mennään kotikylään. Sieltä saat valita kenet tahansa serkuista ja mennä hänen kanssaan naimisiin.”

Peter Kadhammarin tarina, johon tämäkin kirjoitus perustuu, on kirjoitettu 19.2.2002 eli kuukausi Fadime Sahindalin kuoleman jälkeen. Julia Caesar kommentoi Rahmi Sahindalia ja tämän arvoja seuraavasti:

”Tyttärensä surmannut kurditalonpoika edustaa kaikua menneisyydestä, joka on hajottamassa ruotsalaista yhteiskuntaa kappaleiksi. Hän symbolisoi katastrofaalista törmäystä, joka syntyy, kun Lähi-idästä ja Afrikasta kotoisin olevat maahanmuuttajat noudattavat ruotsalaisen yhteiskunnan kanssa yhteen sovittamattomia tapoja.”

”Kunnia- ja häpeäkulttuuri edustavat ryhmäegoismia, joissa kollektiivi ja klaani ovat kaikki kaikessa ja yksilö ei ole yhtään mitään. Miehen kunnia lepää naisen jalkojen välissä ja miehet – isät, veljet ja sedät – valvovat sitä. Viattomuudella on hintansa ja kunniakulttuurissa se on kovaa valuuttaa. Kun nuori tyttö menee naimisiin, hänen perheensä saa suuret myötäjäiset, jotka voivat rahassa merkitä viisi- tai kuusinumeroista summaa. Ne voivat myös koostua maa-alueesta vanhassa kotimaassa, kullasta tai täysin kalustetusta asunnosta. Se perheen pää, joka ei kykene valvomaan ja säilyttämään tyttäriinsä sisältyvää kovaa valuuttaa häihin asti, joutuu kohtaamaan klaanin halveksunnan, hylkäämisen ja lopulta kuolemantuomion.”

Kunniamurhat ovat Fadime Sahindalin päivistä muuttaneet muotoaan. Niitä tehdään Ruotsissa edelleen yhdestä kolmeen kappaletta vuodessa. Monet tapaukset jäävät pimentoon, koska niissä tyttö putoaa yllättäen parvekkeelta tai joutuu liikenneonnettomuuteen.

Presidentinvaalien antijytky

Äskettäin päättynyttä Presidentinvaalin ensimmäistä kierrosta voisi luonnehtia vastajytkyksi, joka osoittaa, että Perussuomalaisten vuoden takaisesta vaalivoitosta on jäljellä pelkkä muisto. Näin ainakin monet Pekka Haaviston kannattajat haluaisivat ajatella yhdessä Eva Biaudetia ja Paavo Lipposta tukeneiden kanssa.

Haavistoko voittaja?

Vihreiden Pekka Haavisto nousi vasemmiston ykkösehdokkaaksi, koska Paavo Lipposesta ei sellaiseksi ollut. Itseään suvaitsevaisina, kansainvälisinä ja avarakatseisina pitävät tarvitsivat ehdokkaan, joka olisi tarpeeksi erilainen kuin Timo Soini ja Haavistossa he sellaisen myös saivat. Toisaalta jos lasketaan yhteen Lipposen, Arhinmäen ja Haaviston ääniosuudet, lopputulos ei ylitä kolmen vasemmistopuolueen yhteenlaskettua ääniosuutta eduskuntavaaleissa.

Vaikka Haavisto esiintyi kampanjassa sovittelevasti myös poliittisten vastustajien suuntaan, hänen arviotaan siitä, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat siirtyneet hänen taakseen, ei voi pitää täysin uskottavina.

Haaviston mahdollisuudet Niinistöä vastaan ovat vähäiset ja perustuvat lähinnä siihen, että Niinistön leiri sortuu ylimielisyyteen. Jos Niinistön kampanjassa ääntä pitävät Taru Tujusen tai Jyrki Kataisen kaltaiset, Väyrysen ja Soinin kannattajille saattaa kotisohva osoittautua toisella kierroksella houkuttelevammaksi kuin äänestyskoppi tai ääni menee Haavistolla ihan vaan piruuttaan. Jos taas Niinistö tekee edes jonkinlaisen kädenojennuksen Väyrysen ja Soinin kannattajien suuntaan, voittoa voi pitää lähes varmana.

Väyrynen ja Keskusta hävisivät

Väyrynen keräsi selvästi suuremman kannatuksen kuin Keskusta viime eduskuntavaaleissa, mutta se ei riittänyt kolmatta sijaa parempaan tulokseen. Väyrysen ongelma on sama kuin Keskustan yleensä. Perinteisellä linjalla kerätään kyllä ääniä maakunnista, mutta kaupungeissa saalis jää laihaksi. Cityliberaali linja taas vie ydinalueilla kannattajia Perussuomalaisten taakse.

Väyrysen menestys teki pahiten hallaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun entiset Kepun äänestäjät palasivat joukolla takaisin vanhan suosikkinsa taakse. Kohtuullisen suuresta ääniosuudesta huolimatta Väyrystä ja Keskustaa ei voi pitää vaalin voittajana eikä Väyrysen kannatus tarkoita Kepun paluuta huipulle.

Timo Soinin tappio

Pettymys näkyi ehkä pahiten Timo Soinin kasvoilla, kun hänen ääniosuutensa jäi vain puoleen eduskuntavaalien suuresta jytkystä. Tästä Soini ja Perussuomalaiset saavat syyttää itseään.

Perussuomalaiset asettivat ainoana puolueena Vasemmistoliiton lisäksi istuvan puheenjohtajan ehdokkaaksi. Tämä sinänsä viestitti, että Soini ei ollut vakavissaan pyrkimässä presidentiksi vaan lähinnä pitämässä puoluettaan esillä. Soinin päävastustaja Väyrysellä taas riitti enemmän aikaa kampanjointiin. Kilpailu Soinin ja Väyrysen kesken ratkaistiin gallupeissa, jotka lopulta nostivat Väyrysen edelle. Soini kuitenkin söi Väyryseltä sen verran ääniä, että paikka toisella kierroksella jäi haaveeksi.

Perussuomalaisten kannalta vaaleista voi tehdä vääriä ja oikeita johtopäätöksiä. On väärin päätellä, että puolueen kannatus olisi laskenut, vaikka Liisa Jaakonsaaren kaltaiset sellaista kuinka yrittäisivät esittää. On myös väärin pitää 9,5 prosentin ääniosuutta voittona, vaikka se riitti Väyrysen pudottamiseen toiselta kierrokselta. Sen sijaan on oikein tunnustaa, että takkiin tuli ja että puolueen kannatus lepää edelleen vahvasti maakuntien Kepuun tyytymättömien äänestäjien varassa.  On myös oikein tunnustaa, että Timo Soinin karisma ei selitä Perussuomalaisten suosiota muualla kuin valtamediassa.

Valtamedia ratkaisi vaalit

Presidentinvaalit poikkeavat eduskuntavaaleista siinä, että ne eivät näy normaalissa katukuvassa. Vain harva äänestäjä eksyy ehdokkaiden vaalitilaisuuksiin ja näin valtamedian rooli nousee suureksi.

Valtamedia tarjosi vaaleissa myönteistä julkisuutta kolmelle eniten ääniä saaneelle eli Niinistölle, Haavistolle ja Väyryselle. Soinia ja Lipposta käsiteltiin selvästi kriittisemmin. Aiemmin myönteiseen julkisuuteen tottuneelle Soinille tämä oli uutta. Soini joutui jatkuvasti vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyivät hänen katoliseen uskoonsa sekä Perussuomalaisten väitettyyn rasismiin ja vihapuheeseen.

Vaalit kuitenkin ratkesivat varsinaisesti mielipidetiedusteluihin, joissa Haavisto nousi jo varhain vasemmiston ykkösehdokkaaksi ja Väyrynen kiri karkuun Soinilta. Tämän jälkeen ainoaksi jännityksen aiheeksi jäi, pääseekö Väyrynen vai Haavisto toiselle kierrokselle Niinistön seuraksi.

Presidentinvaaleissa näkyy erityisesti politiikan viihteellistyminen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voidaan pitää presidenttiehdokkaiden esiintymistä Putous-sketsiohjelman tuomareina. Media sai tässäkin, mitä halusi.

Reime Israelin ystävien kimpussa

Ylen Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime hyökkää viimeisimmässä kolumnissaan Israelin ystävien kimppuun. Kimmokkeen Reime sai kahden presidenttiehdokkaan, Timo Soinin ja Sari Essayahin, Israel-myönteisistä kommenteista.

Soini ja Israel

Eniten Reimettä tuntui ärsyttävän Timo Soinin perustelu, jossa Soini ilmoitti olevansa aina pienen puolella. Reime asettaa kyseenalaiseksi Soinin perustelun:

”Kokonaan toinen asia on se, kuinka tuo käsitys vastaa todellisuutta Israel/Palestiinassa. Soini näyttää ajattelevan Lähi-idästä samalla tavoin kuin niin sanotut "Israelin ystävät" meillä ja muualla.”
…

”Timo Soini antaa ymmärtää, että Israel on heikompi osapuoli. Vallitsevaan objektiiviseen todellisuuteen verrattuna kyseessä on aika erikoinen käsitys, mikä jälleen osoittaa, kuinka oman suosikkijoukkueen valinta voi politiikassa sumentaa maailman ymmärtämisen.”

Soini on tunnettu Millwallin kannattaja (mistä ei ainakaan allekirjoittaneelta heru sympatiapisteitä). Reime näyttää kuvittelevan, että Israelin ystävät valitsisivat puolensa samaan tyyliin kuin suosikkijoukkueen jalkapallossa. Näinhän asia ei ole vaan Israeliin suhtaudutaan myönteisesti moraalisista ja poliittisista syistä.

Miksi Israel

Moraaliset syyt liittyvät juutalaisten oikeuteen omaan kansallisvaltioon. Epäsuorasti tämän oikeuden ovat tunnustaneet ainakin ne arabimaat, jotka karkottivat oman juutalaisvähemmistönsä ja joille Israel tarjosi asuinsijan. Israel on toimiva demokratia toisin kuin esimerkiksi naapuri Egypti, joka vasta ottaa ensiaskeliaan demokratian polulla ja ne askeleet näyttävät vievän kohti islamismin pimeyttä.

Israel on kehittynyt taloudellisesti, koska maahan muuttaneet juutalaiset ovat rakentaneet maata vuosikymmenten ajan. Vastaavaa kehitystä tuskin olisi tapahtunut, jos juutalaisia ei olisi muuttanut alueelle, vaan maa olisi jäänyt harvaan asutuksi ja pölyiseksi puoliautiomaaksi, jonka kaltaisena 1800-luvun länsimaiset matkaajat sitä kuvailevat.

Poliittisesti Israel on Yhdysvaltojen luotettavin liittolainen Lähi-idässä. Reime kuitenkin antaa ymmärtää, että Yhdysvaltojen tuki Israelille on kyynistä reaalipolitiikkaa:

”Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille johdu sympatiasta, vaan geopoliittisista laskelmista.”

Tämä on vain puolitotuus. Todellisuudessa Yhdysvalloista löytyy paljon myös niitä, joiden mielestä Israel on ennemminkin rasite Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle. Erityisesti ulkoministeriöstä löytyy paljon ymmärrystä arabimaille, joiden kanssa amerikkalaisten olisi helpompi kaveerata, jos Israelia ei olisi mukana häiritsemässä. Öljyn ansiosta arabimaiden strategista merkitystä ei sovi vähätellä.

Yhdysvaltojen johto joutuu kuitenkin kuuntelemaan omia äänestäjiään, joiden enemmistö kannattaa Israelin tukemista. Israelin heittäminen susille olisi Yhdysvalloille suuri moraalinen ja poliittinen tappio.

Reimen sokeat pisteet

Reime sanoo kolumnissaan, että Yhdysvaltojen mahtiasema ei ole ikuinen ja Israel menee nykyisellä politiikallaan kohti varmaa tuhoa, mikäli se ei pääse sopuun palestiinalaisten kanssa:

”Perimmäinen kysymys kuuluu, tuleeko Israelista keskiajan ristiretkeläisvaltioiden toinen painos vai integroituuko se ympäristöönsä, Lähi-itään.”

Reime siteeraa israelilaista Palestiina-aktivistia Tanya Reinhartia, jonka mukaan Israel pelastetaan pelastamalla palestiinalaiset. Todellisuudessa Israel ei voi pelastaa palestiinalaisia, jos nämä eivät itse sitä halua.

Oma valtio on ollut palestiinalaisille tarjolla, mutta palestiinalaiset eivät ole sitä halunneet. Hannu Reimeen kaltaiset eivät ymmärrä, että kynnys hyväksyä Israelin olemassaolo juutalaisvaltiona on useimmille palestiinalaisille liian korkea. Palestiinalaisjohtaja, joka hyväksyy Israelin olemassaolon, on hyvin pian entinen johtaja ja onnekas, jos saa pitää henkensä.

Siksi ns. kahden valtion ratkaisu, jota ns. kansainvälinen yhteisö ajaa kuin käärmettä pyssyyn, ei ole rauhan tae. Kuka tai mikä takaa, että uusi Palestiinalaisvaltio olisi jotakin muuta kuin aiempaa parempi väline jatkaa taistelua Israelin tuhoamiseksi?

Periksi antaminen terrorismin edessä johtaa terrorismin lisääntymiseen. Jos taipumattomuus neuvotteluissa palkitaan uusilla myönnytyksillä, miksi kannattaa pyrkiä kompromissiin? Yksipuolisten myönnytysten tie on Israelissa nähty. Vetäytyminen Etelä-Libanonista toi Hizbollahin raketit Israelin rajan tuntumaan eikä lähtö Gazasta ole tuonut rauhaa Israelin eteläosiin.

Reime on lisäksi kieltäytynyt näkemästä palestiinalaisten jyrkkää juutalaisvastaista propagandaa, jolla yhä uudet sukupolvet kasvatetaan vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Reime ei myöskään ymmärrä, että ”Israelin yksipuoliset toimet” ovat itse asiassa vastatoimia palestiinalaisten harjoittamalle terrorismille. Esimerkiksi Gazan saarron tarkoituksena on estää Hamasia hankkimasta raketteja, joita se voi ampua Israelin siviiliväestön keskuuteen.

Pasifistina Reime ei ymmärrä, että pysyvä rauhansopimus ei ole tällä hetkellä mahdollinen. Pitkällä tähtäimellä Israelin on toki sopeuduttava ympäristöönsä mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Arabijytkystä ja Yle Puheesta

Yle Puheen uudistuksesta on esitetty paljon mielipiteitä, enimmäkseen kielteisiä kuten esimerkiksi tämä Arvo Kuuselan kirjoitus, jossa kirjoittaja on närkästynyt radion urheiluohjelmien tuonnista Yle Puhe -kanavalle. Vanhana penkkiurheilijana en suhtaudu kielteisesti urheilulähetyksiin, mutta Yle Puhe -kanavalla ne ovat selkeästi väärässä paikassa.

Vaikka Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat sisältävät luvattoman paljon vasemmistolaishenkistä asenteellisuutta, kuuntelen niitä mieluummin kuin aamu-ohjelmia, joissa musiikin seassa esitetään tyhjänpäiväistä ja tekopirteää lässytystä. Uusittu valtakunnallinen Yle Puhe on myös siirtynyt tyhjänpäiväiseen lässytykseen Olga K:n aamuohjelman myötä. Yllättäen latteudet ja mitäänsanomattomat haastattelut ilman musiikkia kuulostavat vielä huonommalta kuin latteudet musiikin kanssa.

Arabijytkyn pauloissa

Ei ole välttämättä toimittajan tai Ylen vika, jos ohjelma on huono. Politiikkaradion viimeisimmässä lähetyksessä käsiteltiin islamistiseksi syksyksi kääntynyttä arabikevättä kolmen asiantuntijan voimin. Kun islamistit saivat Egyptin vaaleissa 70 prosentin kannatuksen, on aika vaikea pitää yllä virallista narratiivia, jonka mukaan arabikevät edustaisi samanlaista demokratian auringonnousua kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismista 1980-luvun lopulla.

Siksi keskustelu keskittyy islamin valkopesemiseen ja islamismi-sanan pyörittelyyn. Professori Tuomo Melasuo suorastaan närkästyy, kun luetaan liikaa Koraania eikä keskitytä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ohjelman asiantuntijat eivät millään suostu kertomaan kuulijoille, että islamismin nimellä tunnettu uudistusliike edustaa paluuta alkuperäiseen islamiin sellaisena, kuin se esiintyy Koraanissa ja profeetan elämästä kertovassa perimätiedossa.

Asiantuntijoille tuntuu olevan kova tarve esittää islamistit maltillisina ja korostaa sitä, että he joutuvat ”demokratiassa” toimimaan yhdessä muiden puolueiden kanssa. Etenkin Melasuo korostaa, että vallankumous alkoi nuorten maallistuneiden opiskelijoiden voimin. Melasuo on aiemmissa kommenteissaan suhtautunut erittäin optimistisesti arabikevään jälkeiseen aikaan. Kun todellisuus sitten johti poliittisen islamin voittokulkuun, asiantuntija Melasuolle jäi selvästi jotakin hampaankoloon, koska hän vertaa islamistien voittoa Perussuomalaisten jytkyyn ja löytää yhteisiä teemoja:

”Arabikevät on pikku hiljaa muuntumassa arabijytkyksi. Jos te luette näiden jytkypuolueen takana olevaa ideologista diskurssia, se ei ole kovinkaan kaukana näiden tiettyjen niin sanottujen islamististen liikeiden diskurssista ja poliittisesta kielenkäytöstä. Muutamat sanat vaan vaihdetaan niin teemat on ihan samoja.”

Tutkija Minna Saarnivaara tirskui taustalla ja oli täysin samaa mieltä Melasuon ”analyysin” kanssa. Asiantuntijoiden mukaan islam ei ole radikalisoitunut tai muuttunut mitenkään. Sen sijaan egyptiläinen yhteiskunta on. Islamin vaikutus Egyptissä on lisääntynyt ainakin, jos katselee kuvia 50-luvun lopun Aleksandiasta, jonka rannoilla myös juutalaiset uskalsivat liikkua vapaasti. Nykypäivänä kaikki pitävät itsestään selvänä, että Egypti on käytännössä "Judenrein".

Kirjoitin itse arabikevään aikana kaksi kirjoitusta (1 ja 2), joissa ennakoin islamistien lopulta syrjäyttävän Egyptin ”Facebook-vallankumouksen” keulakuvat. Vaalit osoittivat ennusteeni todeksi ja ainoa, joka minua tuloksessa yllätti, oli islamistien vaalivoiton suuruus.

Toimittaja yritti lähetyksen aikana puristaa asiantuntijoilta näkemystä ”islamofobiasta” ja siitä, onko se suurempi uhka kuin islamismi. Valitettavasti asiantuntijoilta ei tähän polttavaan kysymykseen saatu selkeää vastausta. Sen sijaan saatiin kuulla useita keinotekoisia rinnastuksia arabimaailman ja länsimaisen politiikan ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli postmoderniin tapaan hämmentää käsitteitä kuten ”länsimaat”, joka on virallisen narratiivin mukaan puhtaasti ideologinen konstruktio paitsi silloin, kun etsitään syyllisiä islamilaisten maiden kehnoon yhteiskunnaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Silloin länsimainen kolonialismi kelpaa kyllä selitykseksi.

On vaikea kuvitella, mitä Arabijytkyn kolmen asiantuntijan jutustelu antaa sellaiselle, joka on seurannut vähän tai ei lainkaan arabimaiden tapahtumia. Ainakin itselleni ohjelma ei tarjonnut mitään sellaista uutta, jota suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat eivät olisi useaan kertaan toistaneet. Melasuo muisti vielä pitää yllä Andalusia-myyttiä, jonka mukaan ”kolme uskontoa” eli rauhanomaisesti keskenään Espanjassa satojen vuosien ajan.

Ohjelman tärkein anti liittyy virallisen narratiivin muutokseen eli siihen, miten asiantuntijat tekevät islamisteista maltillisia kristillisdemokraatteja, jotka eivät ole yhtään sen vaarallisempia kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini.

Sekalaisia ajatuksia

Tällä otsikolla varustettu kirjoitus voi olla merkki väsymyksestä tai ideoiden loppumisesta. Toisaalta sen avulla voi aloittaa jostakin ja katsoa, minne tuuli kuljettaa.

Kaasuputkimies

Tänään kuulin radiosta, että Paavo Lipponen oli suuttunut Aamulehdelle. Aamulehden Näkökulma-puheenvuorossa Venäjä-asiantuntija Arto Luukkanen mm. esitti, että ryhtyminen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi heikensi kansan silmissä Lipposen valtiomiesasemaa.

Sattumalta kirjoitin itse vuonna 2008 kirjoituksen Lipposesta kaasuputkimiehenä. Tuolloin kaasuputken turvallisuuspoliittiset on ongelmat olivat esillä, koska Venäjä oli samana vuonna hyökännyt Georgiaan. Oli ilmeistä, että konsultti Lipponen ei enää piitannut Suomen edusta eikä kaasuputken turvallisuuspoliittisesta merkityksestä vaan ajatteli lähinnä omaa lompakkoaan. Venäläiset eivät palkanneet Lipposta, vaan sen teki venäläisten rekrytoima Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder.

Paavo Lipposelta ryhtyminen presidenttiehdokkaaksi osoitti kehnoa arvostelukykyä ja itsekritiikin puutetta. Kaasuputki ei nimittäin ole ainoa asia, joka näyttää Lipposen huonossa valossa. Päätös Stasi-listan julkaisematta jättämisestä ja Alpo Rusin oikeudenkäynti kertovat, että sosiaalidemokraatit ovat kyvyttömiä käsittelemään omaa osuuttaan suomettumisessa ja pyrkivät peittelemään sitä.

Rusin kirjassa Tiitisen lista vihjailtiin avoimesti, että pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa oli KGB:n luottomies ja ylitti kanssakäymisessään itänaapurin kanssa sopivaisuuden rajat. Sorsan avulla KGB tavoitteli vaikutusvaltaa Sosialistisessa internationaalissa ja pyrki kääntämään järjestön kantoja myötämielisemmiksi Neuvostoliittoa kohtaan.

Lipposta rasittaa lisäksi Suomen liittyminen Euroopan rahaliittoon ilman kansanäänestystä, vaikka EU:n liittymisen yhteydessä kansalle kerrottiin, että EU-jäsenyys ei tarkoita jäsenyyttä EMU:ssa. Kun euro on vajoamassa ja viemässä jäsenmaitaan kohti taloudellista katastrofia, Lipposen on presidenttiehdokkaana pakko selittää aiempia toimiaan. Selitykset eivät todennäköisesti vakuuta ketään.

Lipponen sai tänään tukea yllättävältä taholta. Entinen pääministeri Matti Vanhanen kertoi Ylen uutisille, että Lipponen ei lobannut hallitusta. Itse en vuonna 2008 väittänyt Lipposen tehneen niin, mutta hän joka tapauksessa hyödynsi poliittista osaamistaan tavalla, josta oli potentiaalista haittaa Suomen turvallisuudelle. ”Baltic Star” -Vanhanen on suomettumisen ajan kasvatti, joten hänen lobbaamistaan tuskin olisi edes tarvittu.

Lipposen kannatus on gallupeissa ollut hämmästyttävän korkea ja lähennellyt kymmentä prosenttia. Tämän on pakko johtua kantansa ilmoittamatta jättäneiden suuresta määrästä.

Rikollinen Malmö

Wikipedian mukaan kriminologia tutkii rikollisuutta empiirisin menetelmin. En tiedä, millaista empiriaa ruotsalainen kriminologi Sven Granath käytti, kun hän selitti Malmön ongelmien johtuvan Kööpenhaminan läheisyydestä, joka avaa markkinat salakuljetetulle tavaralle ja kiihdyttää taistelua tavaravirtojen hallinnasta.

Suur-Kööpenhaminan alueella asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä. Rikostilastojen mukaan siellä tapetaan vuosittain 14 ihmistä. 300 000 tuhannen asukkaan Malmössa tapettiin 12 ihmistä eli suhteessa väkilukuun nelinkertainen määrä verrattuna Kööpenhaminaan.

Maalaisjärjellä luulisi, että suurkaupunki Kööpenhamina tarjoaisi paremman toimintaympäristön järjestäytyneelle rikollisuudelle kuin huomattavasti pienempi Malmö. Myös tavalliselle tallaajalle Malmö on muuttunut aiempaa vaarallisemmaksi. Pelkästään marraskuussa kaupungissa tehtiin 80 ryöstöä.

Blogisti Yrjöperskeles kutsuisi kriminologi Granathia ”Selitteläätiön” maisteriksi. Brittiläinen Theodore Dalrymple puolestaan kutsuu kriminologiaa ”roskaksi, jonka tarkoituksena on tietoisesti pimittää todellisuutta 60-lukulaisen sosiologian hengessä.”

Kansanvalistusta

Pelastakaa Lapset ry on liittynyt monikulttuuri-ideologiaa tuputtavien järjestöjen sankkaan joukkoon. En tiedä, onko liittyminen tapahtunut vasta äskettäin vai jo pitemmän aikaa sitten. Joka tapauksessa järjestö on julkaissut R-sanakirjan, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa rasismista, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Kirjan sisältö on sitä itseään eli samaa huttua kuin muutkin vastaavasta aihealueesta julkaistut valistusläpyskät. Lähdeviitteistä löytyy myös tuttuja nimiä kuten Honkatukia, Rastas, Jokisalo (Stasi), Suurpää (Leena, ei Johanna), Honkasalo (se uhriutunut rasismitutkija) ja Puuronen.

Kirja on ilmeisesti suunnattu sekä nuorten parissa ammatikseen työskenteleville että vapaaehtoisille. Se tarjoaa hyvät eväät noituuden rasismin tunnistamiselle ja siihen puuttumiselle. Eli kaikki, jossa mikä tahansa ei-länsimainen esiintyy negatiivisessa valossa, on rasismia, myös tämä blogi.

Lieksan Facebook-rasismi syyteharkintaan

Pohjois-Karjalan poliisi on saanut valmiiksi esitutkinnan Lieksan ns. Facebook-jutussa, ja tapaus on siirtynyt Valtakunnansyyttäjänvirastolle syyteharkintaa varten. Jutussa kymmentä henkilöä epäillään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja näistä kahta rikoksen törkeästä muodosta. Nuorin epäillyistä on 15- vuotias tyttö ja loput 20-50 -vuotiaita miehiä.

Törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan lisättiin rikoslakiin uutena rikosnimikkeenä viimeisimmässä lakimuutoksessa. Lieksan tapaus on ensimmäinen kerta, kun kyseistä rikosnimikettä käytetään poliisitutkinnassa.

Rikoskomisario Antti Arponen Pohjois-Karjalan poliisista kertoo:

”Laki lähtee siitä, että puhutaan törkeästä tekomuodosta, jos teko on aiheuttanut kohteelle jonkinlaista konkreettista vaaraa.”

Arponen ei kuitenkaan kerro, mikä tai kuka on rikoksen kohde ja millaista konkreettista vaaraa Facebook-kirjoittelusta on aiheutunut. Tyypillisesti kiihottaminen kansanryhmää vastaan on ns. uhriton rikos, jossa konkreettista kärsijää on mahdotonta löytää. Voi olla, että tässä tapauksessa Arposen mainitsema konkreettinen vaara on mielikuvituksen tuotetta.

Mikäli epäilty kirjoitus on tämä, syytteen törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää saa Ajankohtaisen kakkosen lähetyksessäkin esiintynyt lieksalaismies. Tv-lähetyksessä mies kertoo, että muutama loukkaava kirjoitus oli tehty alkoholin vaikutuksen alaisena. Lähetyksestä käy myös ilmi, että maahanmuuttajien saamat todelliset ja kuvitellut sosiaalietuudet herättävät katkeruutta kantaväestön edustajissa. Lieksassa on mm. spekuloitu, onko kunta ostanut maahanmuuttajille autoja.

Illman testaa lain mahdollisuuksia

Ajankohtaisessa kakkosessa esiintynyttä vihakirjoittajaa on vaikea pitää vaarallisena rikollisena, joka muutaman kännipostauksen takia pitäisi tuomita vankilaan. Tarkoituksena on lähinnä testata uuden sananvapautta rajoittavan lain toimivuutta käytännössä. Tämän voi päätellä muutama viikko sitten julkaistusta Turun Sanomien uutisesta.

Uutinen, jossa väitettiin teleoperaattorien joutuvan vastuuseen vihapuheista, kuitenkin osoittautui ankaksi. Valtionsyyttäjä Illman korjasi väärinkäsityksen seuraavasti:

”Kuten lehden sivulla 11 kerrottiin, työryhmä pohtii, voisiko lakia tulkita muiden ylläpitäjien vastuuedellytysten suhteen niin, että he saisivat samanlaisen aseman, kuin mitä operaattorit sähkökauppalain erityissäännöksen nojalla saavat.”

Itse en ymmärrä, mitä Illman tuossa oikeasti halusi sanoa. Kuten linkittämäni kirjoittaja arvelee, Illman tuskin on lieventämässä vastuukysymyksiä. Siksi on mielenkiintoista seurata, mitä Lieksan Facebook-rasismista seuraa. Kuka on vastuussa ja millä perusteilla?

Lieksan tapauksessa kiinnittää huomiota myös se, että Pohjois-Karjalan poliisi on näkyvästi pyrkinyt mustaamaan Lieksan mainetta ja esittänyt peiteltyjä uhkauksia lehdistön välityksellä. Maakunnan valtalehti Karjalaisen toimitus on osallistunut kampanjaan moralisoivilla lehtijutuilla ja kolumneilla.

Poliisin resurssipulasta puhuminen ei ole uskottavaa, jos aikaa ja energiaa riittää Facebook-jutun kaltaisten mitättömien asioiden tutkimiseen ja enimmäkseen harmittomien ihmisten vangitsemiseen vaarallisina viharikollisina.

Dagmar

En ole yleensä pelännyt metsässä, mutta tämä aamupäivä teki poikkeuksen. Puista putoili kovassa tuulessa oksia ja kuuset natisivat uhkaavasti tuulenpuuskissa.  Vanhat kuuset märässä ja savisessa metsämaassa eivät kestäneet Dagmar-myrskyä pystyssä.

Valokuvat on otettu kännykkäkameralla eivätkä valitettavasti pärjää tasoltaan Tapio Tuurin kuville Kyrönjoen maisemista.

Hyvää joulua 2011

Vuoden 2011 joulublogin aloitan tarkastelemalla, miten ei-kristityt suhtautuvat joulun viettoon. Varmana suuren kristillisen juhlapyhän merkkinä voi pitää sitä, kun ateisti ja skeptikko Lauri Gröhn muistuttaa, mistä juhlassa oikeasti on kyse.

Lauri on useimpien ateistien ja skeptikkojen tavoin leppoisa ja huumorintajuinen ihminen, jonka maailmankuva ei iästä ja runsaasta tietomäärästä huolimatta ole päässyt urautumaan. Laurin mielestä kristinusko on mithralaisuuden jäljitelmä. Kiitos Lauri tästä tiedosta! Ilman sitä voisi olla vaikea tulla toimeen. Joulun kunniaksi toivotan Laurille onnea ja menestystä taistelussa ilmastodenialismia, pseudotieteitä, horoskooppeja, astrologiaa ja muuta hömppää vastaan.

Seuraavaksi siirrytään muslimeihin. Tässä eräs islamin asiantuntija varoittaa muslimeita joulun vaaroista. Hänen mukaansa on väärin toivottaa vääräuskoisille kristityille hyvää joulua. Muslimille oikea tapa on sanoa: ”Toivotan sinulle parasta.” Muslimille paras tarkoittaa tietysti islamia ja toivotukseen sisältyy toivomus, että vääräuskoinen palaisi ainoan oikean uskonnon pariin.

Joulu ei olisi mitään ilman joululauluja. Tässä laulussa kerrotaan muun muassa, miltä joulu näyttää kristinuskon alkuperäisillä syntysijoilla Bethlehemissä. Palestiinalaishallinnon hallitsemattoman raivon ministeri Tawil Fadiha esittää tunnetun joululaulun uusitulla sanoituksella.

Blogin kuvituksena oleva joulumaisema puolestaan saa minut melkein uskomaan ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen. En ole ennen nähnyt pajunkissoja jouluna. Hyvää joulua lukijoille ja muillekin!

Muhammadista ja Aishasta taas

Itävallassa juuri päättynyt Elisabeth Sabaditsch-Wolffin oikeudenkäynti oli lopputulokseltaan liki identtinen taannoisen Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin kanssa. Oikeus katsoi Sabaditsch-Wolffin syyttömäksi kiihottamiseen kansanryhmää vastaan mutta syylliseksi uskonrauhan rikkomiseen tai itävaltalaisittain laillisesti tunnustetun uskonnon pyhinä pitämien asioiden halventamiseen.

Sabaditsch-Wolff oli tammikuusta 2008 alkaen pitänyt joukon luentoja islamin ideologiasta ja vaikutuksesta Euroopassa. Aluksi osallistujia oli kymmenkunta ja loppuvaiheessa 35. Lokakuussa 2009 kaksi itävaltalaisen news.at -lehden toimittajaa osallistui seminaariin ja kirjoitti aiheesta jutun. Vähän myöhemmin Sabaditsch-Wolff kutsuttiin Liittovaltion perustuslakia suojelevan ja terrorisminvastaisen viranomaisen kuultavaksi.

Helmikuussa 2011 alioikeus tuomitsi Sabaditsch-Wolffin syylliseksi uskonrauhan rikkomiseen ja tänään Itävallan korkein oikeus piti tuomion voimassa. Ennakkotapauksena oli aiempi Susanne Winterin tuomio samasta aiheesta.

Sananvapausrikoksen perustelut

Kuten aiemmassa sananvapauden puutetta käsitelevässä artikkelissani totesin, totuus ei ole nykyaikaisessa sananvapausrikosoikeudenkäynnissä mikään puolustus. On täysin turhaa todistella, että hadithien mukaan islamin profeetta Muhammad meni naimisiin 6-vuotiaan Aishan kanssa ja avioliitto saavutti täyttymyksensä, kun Aisha oli 9-vuotias.

Oikeus ei välitä totuudesta vaan siitä, oliko tarkoituksena halventaa islamia. Sabaditsch-Wolffin tapauksen perustelut kertovat tämän varsin hyvin:

”Naimisiinmeno kuusivuotiaan kanssa ja avioliiton täyttyminen, kun hän on yhdeksän vuotta, voi järkyttää joitakin ihmisiä. Tässä on kuitenkin villakoiran ydin. Syyllisyyden kannalta voimme todeta, että ilmaisu ”Muhammad ilmeisesti piti lapsista...” ei ole hyväksyttävä mielipide. Kyseessä on halventaminen, jota ei voi puolustella.”

Sabaditsch-Wolff oli luennollaan ilmaissut, että Muhammad ilmeisesti pitää lapsista. Lause oli oikeuskäsittelyssä irrotettu asiayhteydestään ja todettu halventavaksi. Tällä perusteella oikeus päätti tuomita Sabaditsch-Wolffin.

Totuus joskus loukkaa etenkin silloin, kun länsimainen vääräuskoinen puhuu islamista. Islamin profeetta Muhammadin elämän ja toiminnan tietyt kohdat ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä ei kannata puhua tai kirjoittaa lainkaan, jos ei halua tulla tuomituksi. Miten ja miksi tällaiseen tilanteeseen on länsimaissa tultu, onkin jo sitten toinen tarina.

Tuomioiden seuraukset

Suomessakin on Hämeen-Anttilan suulla todettu tuomioistuimessa asti, että profeetta Muhammad on muslimeille pyhä. Samalla monet pitävät itsestään selvänä, että toisten pyhinä pitämiä asioita ei saa loukata.

1400 vuotta sitten elänyt uskonnollinen johtaja eli täysin toisenlaisessa maailmassa, kuin missä me nykyisin elämme. Muhammadin elinaikana hänen avioliittonsa Aishan kanssa ei ollut mikään suuri skandaali eivätkä islamilaiset lähteet tunnu tätä tekoa mitenkään erityisesti häpeävän. Aisha eli vielä pitkään profeetan kuoleman jälkeen, ja hän on merkittävä esikuva musliminaisille.

Ongelmalliseksi Muhammadin käytöksen tekee profeetan esikuvallinen luonne. Lapsiavioliitot ovat tavanomaisia islamilaisissa maissa ja muslimimaahanmuuttajat ovat tuoneet käytännön mukanaan länteen. Tämä on oikeasti ikävä ja järkyttävä asia eikä se, mitä tapahtui 1400 vuotta sitten.

Profeetan lapsivaimosta päästäänkin sitten sharia-lakiin, jota jopa Suomessa on yritetty tuoda osaksi kotimaista lainsäädäntöä Kimmo Sasin johdolla. Pelkistetysti voidaan sanoa, että sharia-lailla ei ole muita lähteitä kuin Koraani ja profeetta Muhammadin elämästä kertova perimätieto. Kaikki lait ja säädökset johdetaan näistä kahdesta tavalla tai toisella.

Tällainen lainsäädäntö soveltuu erittäin huonosti länsimaiseen yhteiskuntaan, joka lähtee siitä, että lait ovat ihmisten tekemiä ja niitä voi muuttaa. Ne eivät ole peräisin Allahilta kuten sharia.

Yllä mainitut asiat osoittavat selkeästi, että Muhammadin avioliitto kuusivuotiaan Aishan kanssa ei ole yhteiskunnallisesti merkityksetön asia. Sen sijaan, että tuomioistuimet tuomitsevat länsimaisia ”islamofobeja” islamin pyhinä pitämien asioiden pilkkaamisesta, muslimimaahanmuuttajille tulisi tehdä selväksi, että lännessä sharia-lailla ei ole eikä pidä olla minkäänlaista asemaa. Profeetan antama esimerkki ei anna aikuiselle ihmiselle oikeutta mennä naimisiin esipuberteetti-ikäisen tytön kanssa. Maailmasta löytyy tarpeeksi islamilaisia maita, joihin voi muuttaa, jos haluaa elää sharia-lain mukaisesti.

Suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden nimiin vannova ei kuitenkaan voi asettaa länsimaista kulttuuria islamilaista ylemmälle tasolle ja sanoa, että sharia-laki ei sovellu länsimaiseen yhteiskuntaan. Siksi totuudenpuhujat pitää mieluummin vaientaa ja pakottaa ihmiset suvaitsemaan islamin kaikkein vastenmielisimpiä piirteitä tai vähintäänkin selittämään niitä parhain päin.

Nähdyn kaltaiset tuomiot herättävät varmasti vastareaktioita. Ihmisten oikeustajua loukkaa se, että islamia kohdellaan silkkihansikkain samalla, kun kristinuskoa saa vapaasti halventaa. Samalla tavalla postmoderniin oikeudenkäyttöön tottumattomalle voi olla vaikea ymmärtää, miksi totuuden puhumisesta rangaistaan ja miksi radikaalit islamistit saavat vapaasti levitellä vihapuheitaan.

Brittiläinen kommentaattori Douglas Murray kertoi Kööpenhaminassa pitämässään puheessa oman käsityksensä English Defence League -järjestön synnystä. Hänen mukaansa järjestöä tuskin olisi olemassa, jos radikaalit islamistit Anjem Choudaryn johdolla eivät olisi häirinneet Lutonissa järjestettyä sotilasparaatia. Viranomaisten pyrkimys suojella islamistien mielenosoitusta ja heidän sananvapauttaan herätti närää ihmisissä, jotka olivat tulleet seuraamaan brittisotilaiden marssia kaupungin läpi.

Murray käytti myös esimerkkinä Geert Wildersin Fitna-elokuvaa, jonka sisältö koostui lähes pelkästään radikaalien islamistien julkisista esiintymisistä. Fitnassa pahana ei pidetty islamistien puheita sinänsä vaan sitä, että Wilders esitti näitä puheita elokuvassaan ja näin ”lietsoi vihaa”.Asiat on siis käännetty päälaelleen. Islamistin vihaa tursuavat puheet eivät ole ongelma vaan se, että valkoihoinen länsimaalainen siteeraa niitä.

Samalla tavalla islamin profeetta Muhammadin ja Aishan välisen avioliiton antama moraalinen esimerkki ja sen vaikutukset tänä päivänä eivät ole ongelma sinänsä vaan se, jos valkoihoinen länsimaalainen sanoo, että 54-vuotiaan miehen ja 9-vuotiaan tytön välinen sukupuolisuhde on itse asiassa pedofiliaa.

Perussuomalaiset valtamedian tähtäimessä

Vajaa viikko sitten mediassa väitettiin vakavalla naamalla, että Perussuomalaiset saivat jytkyyn vetoapua medialta. Uutisessa viitattiin Turun yliopistossa tehtyyn tutkimukseen, jossa kartoitettiin vaaliajan mediaa. Erityisesti se, että Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini päästettiin tv-väittelyyn kolmen suuren puolueen kanssa, katsottiin merkittäväksi vetoavuksi.

Lisäksi mainitaan seuraavaa:

” Myös lehdissä korostuivat perussuomalaisten nousuun liittyvät jutut. Puolueen kannatuksen kasvu, nousun syiden pohdinta ja puolueen poliittiset linjaukset kuuluivat eniten kirjoitettujen aiheiden joukkoon.”

Jos jokin puolue kasvattaa gallupeissa merkittävästi kannatustaan edellisiin vaaleihin verrattuna, kyseessä on uutinen. Vai onko media unohtanut tärkeimmän tehtävänsä uutisten levittäjänä? Perussuomalaiset nousi mielipidetutkimuksissa raketin lailla ja puolue saavutti Suomen historian suurimman vaalivoiton, jos sitä mitataan kannatusprosentin nousun perusteella.

Lisäksi uutisessa ei lainkaan kuvattu tapaa, jolla tiedotusvälineet kohtelivat Perussuomalaisia. Olisi valehtelua väittää, että tiedotusvälineet olisivat ennen vaaleja suhtautuneet Perussuomalaisten nousuun myönteisesti.

Vaalien alla Taloustutkimus mittasi Perussuomalaisille aiempaa alhaisemman 15,4 prosentin kannatuksen. Tämä johti spekulointeihin Taloustutkimuksen puolueettomuudesta tai lähinnä sen puutteesta. Yhtiön omistaja nimittäin on Kokoomuksen kansanedustaja Eero Lehti.

Perussuomalaisten gallup-kannatusta säädettiin ns. korjauskertoimilla, joiden avulla pyrittiin arvioimaan Perussuomalaisten kannattajien äänestystodennäköisyyttä. Korjauskertoimista ja Taloustutkimuksen epämääräisistä gallupeista huolimatta jytky realisoitui 19 prosentin kannatuksena.

Vaalien jälkeen

Vaalien jälkeen tiedotusvälineet kävivät kiinni Perussuomalaisten kokemattomiin kansanedustajiin ja onnistuivatkin luomaan useita skandaaleja. Jossakin vaiheessa suomalaismedian edustajat tajusivat, että he eivät osaa selittää Perussuomalaisia kunnolla. Apua tähän ongelmaan haettiin naapurimaa Ruotsista ja rasisminvastaisesta Expo-sanomalehdestä.

Turun Sanomissa Tuomas Muraja osoitti ymmärtävänsä ongelman luonteen. Artikkelissaan ”Suomen Sisun fasistisuutta ei tuotu esiin vaalikampanjan aikana” Muraja valittelee:

” Yksi tärkeimmistä tiedotusvälineiden tarjoamista vetoavuista oli kuitenkin se, ettei perussuomalaisten sisällä vaikuttavan Suomen Sisu -järjestön periaateohjelman fasistisuutta ja Nuivan vaalimanifestin rasistisuutta kunnolla ja asiantuntevasti käsitelty mediassa.”

Päällisin puolin tuo vaikuttaa itsekritiikiltä mutta tuskin todellisuudessa on sitä. Ennemminkin media etsii itselleen oikeutusta jatkaa Perussuomalaisten mustamaalausta ja tarvitsee siihen uusia keinoja. Rasisti-, fasisti- ja natsikortit tahtovat kulua käytössä ja menettää sitä myötä uskottavuutensa. Kannattaa myös huomata tapa, jolla Muraja puhuu vetoavusta. Media mielellään näkee itsensä kuninkaantekijänä, vaikka valtamedian roolia Perussuomalaisten nousussa voi pitää vähäisenä.

Vetoapua Ruotsista

Expon Daniel Poohl tosin yrittää pitkittää rasisti- ja fasistikorttien käyttöikää tarjomalla median käyttöön omaa asiantuntemustaan:

”Ruotsalaislehti Expon päätoimittaja Daniel Poohl osoitti muutama päivä sitten, että Suomen Sisun periaateohjelma on toimitettu versio Suomen, Saksan ja Italian 1930–40-luvun fasistipuolueiden ohjelmista ja Nuiva vaalimanifesti kehittelee rasismia.”

Voiko mustamaalaus olla vähemmän omaperäistä kuin yllä olevassa sitaatissa? 

Muraja osoittaa tietojensa ja ymmärryksensä vähäisyyden viimeistään seuraavassa kappaleessa:

” Suomalaisesta keskustelusta puuttuu fasismin ja rasismin tuntemus, mikä on mahdollistanut Soinin ja Suomen Sisun liiton olemassaolon.”

”Suomessa moni kuvittelee, ettei 1930-luku voisi tapahtua uudestaan, mutta esimerkiksi näin tapahtui Etelä-Amerikassa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan aina siihen asti, kunnes demokratia hiljalleen alkoi vakiintua. Demokratia voi sortua hyvin helposti.”

Muraja ei ilmeisesti ole koskaan törmännyt suureen rasismiasiantuntijaan Vesa Puuroseen, jolla ei ole ilmennyt vaikeuksia saada omia näkemyksiään sanomalehtien sivuille. Vaihtoehtoisesti Muraja ei pidä Puurosta tarpeeksi kovan luokan rasismintuntijana. 

30-luvun Eurooppa ja Etelä-Amerikan sotilashallitukset kylmän sodan aikana eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Yhden syyn demokratian vakiintumiselle Muraja jättää mainitsematta. Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä kommunismin uhka poistui eikä Yhdysvalloilla enää ollut syytä tukea diktatuureja Latinalaisessa Amerikassa.

Joskus sokea kana löytää jyvän. Näin kävi Murajallekin:

” Yksi syy siihen, miksi Suomessa media ei saa todettua Suomen Sisun fasistista luonnetta on historiantuntemuksen puutteen lisäksi se, että Neuvostoliitto ja sen liittolaiset, kuten suomalaiset taistolaiset, käyttivät fasismin käsitettä väärin kuvaamaan yleisesti oikeistoa.”

Muraja olisi kuitenkin voinut kysyä, miksi kommunistit käyttivät sanaa fasismi eikä kansallissosialismi. Tapio Tuuri vastaa kirjoituksessaan tähän:

” Miksi neukut nostivat fasismin propagandasodassa suureksi vihollisekseen? No tietenkin siksi, että natsit olivat melkein yksi yhteen neukkuideologian kanssa. Sitä ei sopinut paljastaa.”

Samalla tavalla Expo-järjestö vaikenee Ruotsin äärivasemmistolaisen AFA-järjestön harjoittamasta väkivallasta ja poliittisesta terrorista. 

Persuvastaista propagandaa

Valtamedialta onkin odotettavissa lisää persuvastaista propagandaa höystettynä sopivilla rasisti-, fasisti-, natsi- tai impivaararinnastuksilla. Viimeisin trendi valtamediassa on julkaista sopivasti Perussuomalaisten teemoja mitätöiviä tarkoitushakuisia mielipidekyselyjä. Esimerkiksi Iltalehden äskettäisen gallupin perusteella suomalaisten enemmistö kannattaa euroa.

Varsinaiset pohjat vetää kuitenkin Helsingin Sanomat pääkirjoitussivullaan, jossa lehti ennustaa Perussuomalaisten suosion heikkenemistä. Muinoin laatulehtenä pidetty HS valehtelee lukijoilleen häpeämättä:

” Kysely näyttää kannatuksen hienoista laskua myös Sdp:lle, mutta vielä ei voi puhua trendistä – kuten perussuomalaisilla – vaan notkahduksesta.”

Näin lehti selittää SDP:n vaaleista toiseen jatkunutta kannatuksen laskua. 

On epäselvää, miten valtamedian ”vetoapu” todellisuudessa vaikuttaa Perussuomalaisten kannatukseen. Valtamedian uskottavuutta kömpelö ja läpinäkyvä propaganda ei ainakaan paranna.