Kummittelevatko Lahden 2001 tapahtumat edelleen suomalaisen urheiluyleisön mielessä?

 

Uutisissa kerrottiin, kuinka doping-skandaaliin ja suomalaishiihtäjien joukkokäryyn päättyneistä hiihdon MM-kisoista Lahdessa vuonna 2001 on tehty tv-sarja. Itse työnnän tässä lusikkani soppaan. Todettakoon, että katsoin kisoja tuolloin televisiosta kuten suurin osa suomalaisista. En vaivautunut paikan päälle.

Doping ja maastohiihto

Maastohiihto on kestävyyslaji ja siinä dopingissa on 1960 luvun jälkeen aina keskitytty veren hapenkuljetuskyvyn parantamiseen. Suomessa on toki perinteitä varhaisemmastakin dopingin käytöstä. Suomalaisen kaukopartiomiehen varustukseen kuului pervitiini-niminen valmiste. Sen vaikuttava aine oli metamfetamiini eli kyseessä oli pirista. Pervitiinin avulla kaukopartiomies saattoi hiihtää vihollista karkuun, vaikka väsymys olisikin jo painanut.

Sodan jälkeen pervitiiniä käytettiin maastohiihdossa doping-aineena siihen asti, kunnes piristeiden käytöä alettiin testaamaan.

Myöhemmin suosituimmaksi veridopingin menetelmäksi muodostui ns. verenvaihto tai ”veritankkaus eli urheilija talletti harjoituskaudella omaa vertaan, joka sitten lisättiin taas verenkiertoon kilpailukauden alussa. Tästä menetelmästä ei voinut jäädä kiinni doping-testeissä. Tästä huolimatta joillekin urheiljoille tuli tunnontuskia. Hiihtäjä Aki Karvonen tunnusti käyttäneensä veritankkausta. Samoin teki Moskovan olympialaisissa 10 000 metrin juoksussa hopeaa saavuttanut juoksija Kaarlo Maaninka. Tunnustuksen motiivina oli uskonnollinen vakaumus. Ainakin Maaningalla näin oli.

EPO

1990-luvulla mukaan tuli erittäin vahvasti erytropoetiini-niminen lääkevalmiste. Tämä mullisti veridopingin täysin. Kaikki vanhat menetelmät saattoi tässä vaiheessa heittää romukoppaan. Merkittävää oli, että EPO:n käyttöä ei voitu todeta testeissä.

Hiihdossa lääkärit olivat mitanneet arvokisoihin osallistuneiden hiihtäjien hemoglobiiniarvoja, jotka olivat poikkeuksellisen korkeita ja jopa hengenvaarallisia. Tästä syystä hiihtoon otettiin hemoglobiinitestit, joiden perusteella päätettiin, voiko hiihtäjä osallistua kilpailuun vai ei. Liian korkea hemoglobiiniarvo johti kilpailusta sulkemiseen.

Urheilijat kuitenkin jatkoivat EPO:n käyttöä mutta käyttivät muita valmisteita, joilla hemoglobiiniarvoa laskettiin. Yksi tällainen valmiste oli Lahden MM-kisoissa kuuluisaksi tullut ”Hemohes” Kyseessä oli ns. plasmanlaajentaja eli ”plasmaekspanderi” kuten vuonna 2001 sanottiin. Lahden 2001 MM-kisoissa suomalaishiihtäjät siis kärysivät plasmanlaajentajan käytöstä. EPO:n käytölle ei vielä tuolloin ollut testiä.

Jos muistan oikein, Suomen hiihtomaajoukkue ei tiennyt, että heidän käyttämänsä plasmalaajentaja oli lisätty testattavien listalle. Tuolloisen päävalmentaja Kari-Pekka Kyrön mukaan muut hiihtomaajoukkueet käyttivät Albumin -nimistä valmistetta, josta ei voinut jäädä kiinni.

Suomen hiihtomaajoukkue ja EPO

Milloin EPO sitten tuli osaksi hiihtomaajoukkueen arkea. Itse olen kuullut, että Falunin vuoden 1993 MM-kisat olisivat olleet käännekohta. Tuolloin Jari Isometsä ja Mika Myllylä olisivat olleet testien mukaan huippukunnossa. Jos katsotte, mille sijoille he kisoissa sijoittuivat, huomaatte, että sijat olivat joukossa ynnä muut. 10 kilometrin perinteisellä  Jari Isometsä oli 15. ja Mika Myllylä 17.

Jos Isometsä ja Myllylä olivat tuolloin testien mukaan huippukunnossa, tuolloinen päävalmentaja Pekka Vähäsöyrinki varmasti tiesi,että  jotakin muuta kuin onnistunut harjoitusleiri, oli kisoissa menestyneiden taustalla.

Norjalaiset hiihtotähdet Björn Dähli ja Vegard Ulvang menestyivät erittäin hyvin. Tuloslistalta löytyy myös Saksaa edustanut Johann Mühlegg, joka myöhemmissä arvokisoissa kärysi dopingista.

Dopingin käyttöön ajaa tieto tai arvio, että ilman dopingia ei ole mahdollista pärjätä. Itse uskon, että 1990-luvun EPO-maailmassa asia oli nimenomaan näin. EPO:n käyttäjien etumatka puhtaisiin urheilijoihin verrattuna oli niin suuri. Pidän myös todennäköisenä, että Suomen hiihtomaajoukkue sitoutui ”farmakologiseen ohjelmaan” siksi, koska maajoukkueen johto uskoi, että menestystä ei olisi voinut saavuttaa ilman sitä.

Dopingin käytöstä urheilija ja koko laji joutuu kuitenkin maksamaan hintaa. Menestyksen kannalta merkittävä osa-alue joudutaan pitämään salassa ja keksimään peitetarinoita. Itse olen ymmärtänyt, että aikanaan kovasti muodissa olleet alppimajat, joissa urheilija eli kotonaan keinotekoisesti aikaansaaduissa vuoristo-olosuhteissa, oli tällainen peitetarina. On myös selvää, että sekä sponsoreille, julkiselle vallalle että nuorisolle ei voi myydä dopingin tahrimaa lajia.

Siksi hiihtomaajoukkue eli eristettynä omassa maailmassaan. Kaikkia asioita ei yksinkertaisesti voinut kertoa ulkopuolisille. Ne kerrottiin, jos kansallisella tasolla maajoukkueen portteja kolkutteli lupaava hiihtäjä. Hänelle oli pakko kertoa, että sitoutuminen edellytti ”harmaalla vyöhykkeellä” liikkuvien menetelmien hyväksymistä. Kaikki eivät tätä hyväksyneet ja joko siirtyivät harrastelijoiksi tai lopettivat uransa kokonaan. Myös Hiihtoliiton luottamusmiesjohto pidettiin ulkopuolisena eikä heille kerrottu, mitä keinoja maajoukkue käytti menestyksen saavuttamiseen. Asia valkeni vasta Lahden kisojen aikana.

Internetistä löytyy myös Lahden kisoissa tehty verenkuvatutkimus.jossa selvitettiin kisojen mitalistien verenkuvat. Tutkimuksen perusteella kisoissa testatuista 17 prosentilla oli erittäin epänormaali verenkuva ja 19 prosentilla epänormaali.Tutkimuksen yhteydessä toki todetaan, että epänormaali verenkuva ei ole todiste EPO:n käytöstä eikä normaali verenkuva ole todiste urheilijan puhtaudesta. Tutkimuksen tulokset  antoivat aiheen olettaa, että veridoping on yleistä ja tehokasta, kun taas testit ovat tehottomia.

Lahden kisoja on mahdotonta tarkastella ilman siihen liittyvää tragediaa eli Mika Myllylän 5.7. 2011 tapahtunutta kuolemaa. Vaikka kuollema on luokiteltu tapaturmaksi, ei voi välttyä ajattelemasta, että Myllylä ei kestänyt Lahden kisojen doping-käryyn liittyvää häpeä ja lääkitsi tätä päihteillä. Huippu-urheilijan elämä on kokonaisvaltaista urheilun ehdoilla toimimista. Mika oli satsannut kaiken hiihtoon eikä osannut löytää oikeaa tietä muuttuneessa tilanteessa.

Hänen kilpakumppaninsa Jari Isometsä putosi jaloilleen. Isometsä jäi suomalaishiihtäjistä ensimmäisenä kiinni, valehteli joukkueen puolesta. Pääkohdat voi lukea tästä artikkelista.

Kyse on lopulta kuitenkin vain urheilusta. Elämässä on muutakin ja urheilu voi olla vain mukava harrastus. Sen ei tarvitse olla elämän tärkein asia.

Maastohiihto ei Suomesta hävinnyt Lahden tapahtumien takia. Toki norjalaiset ovat paljon meitä parempia mutta meidän täytyy tulla toimeen sillä, mitä on.

Kaikki eivät ole haltioissaan Nelosen tv-sarjasta mutta itse toivon, että sarja on hyvä. Ainakin näyttelijöiden kommentit vaikuttivat siltä, että henkilöiden sielunelämään on paneuduttu tosissaan.

Toisaalta ennusmerkit eivät ole hyviä, koska mediakonsernin oma lehti arvostelee sarjaa. HS:n mukaan Lahden tapahtumista tehtiin jännäri. Tässä lähestymistavassa on yksi vakava ongelma: Kuka on roisto ja kuka on sankari?  Lahden tapahtumista on vaikea löytää ihmisiä, jotka ovat yksiselitteisesti roistoja tai sankareita.

Varmasti monet inhosivat ja ehkä jopa inhoavat edelleen Kari-Pekka Kyröä tai Paavo M. Petäjää. Kyrö jatkoi vain siitä, mihin hänen erittäin menestyksekäs edeltäjänsä Pekka Vähäsöyrinki oli maajoukkueen jättänyt. Paavo M. Petäjä taas oli doping-asioista tietämätön liiton luottamusmiespuheenjohtaja.

Suomalainen urheiluyleisö olisi vaatinut päitä vadille myös siinä tapauksessa, että Suomen parhaat hiihtäjät olisivat kotikisoissa jääneet sijoille ynnä muut. En ole varma, olisiko kohtelu tällöin ollut jopa vielä armottomampaa kuin joukkokäryn jälkeen.

Todellisuudessa koko hiihtomajoukkue oli muutamaa poikkeusta(Sami Repo) lukuun ottamatta täysillä mukana myös harmaan vyöhykkeen menetelmissä. Lisäksi kaikki muut huippumaat käyttivät täsmälleen samoja menetelmiä. On mieletöntä syyttää Lahden MM-kisoissa mukana olleita suomalaishiihtäjiä mistään, kun koko järjestelmä oli veridopingin mädättämä. Hiihtäjät olivat onnekkaita, koska hemoglobiinitestit varmistivat, että kukaan ei kuollut ladulle.

Hiihtomaajoukkueen henkilögalleria olisi antanut sarjan tekijöille mahdollisuuksia vaikka mihin ilman, että tekijöiden  tarvitsisi mennä siitä mistä aita on matalin.