Ukrainan tulevaisuus

Mielipiteen muodostaminen Ukrainan tilanteesta on vaikeaa siksi, koska liian monella taholla tuntuu olevan jonkinlainen agenda asian suhteen. Luin Tshekin ex-presidentti Vaclav Klausin ja hänen avustajansa Jiri Weiglin kirjoittaman analyysin tilanteesta Lubos Motlin blogista. Jos kyseisessä kirjoituksessa jokin agenda on, se on varovaisuus.

Klausin ja Weiglin näkemykset

Ukrainan valtiosta hän sanoo seuraavaa:

”Nykymuodossaan Ukraina on suurelta osin keinotekoinen yksikkö, joka on itsenäinen ainoastaan 20 vuotta sitten tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen ansiosta.”

Nykyisen Ukrainan rajat muodostuivat Toisen maailmansodan tuloksena. Neuvostotasavaltaan liitettiin aiemmin Puolalle kuuluneita alueita, jotka eivät koskaan aiemmin olleet Venäjän yhteydessä. Näiden alueiden kulttuuri ja historia poikkeaa suuresti maan itäosien vastaavasta. Lisäksi Krimin niemimaa, joka ei koskaan ole kuulunut Ukrainaan, liitettiin Ukrainan Neuvostotasavaltaan Nikita Hrustshevin käskystä vuonna 1954. Krimin niemimaalla sekä Ukrainan itä- ja eteläosissa on alueita, jotka ovat olleet pitempään kiinteässä yhteydessä Venäjään.

Valtiona Ukraina ei ole itsenäisyytensä aikana oikein toiminut kunnolla. Klaus ja Weigl toteavat:

”Maan tietynlainen keinotekoisuus ja asukkaiden epäyhtenäinen näkemys sen tulevaisuudesta ja kehityksestä ovat halvaannuttaneet maan poliittisen elämän heti alusta alkaen."

"...Tilanteeseen ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti maan huonosti toteutettu muutos, kommunismin perintö ja viimeisen 20 vuoden taloudellinen ja poliittinen kaaos.”

Tässä tilanteessa monet ovat Klausin ja Weiglin mukaan alkaneet ajatella, että maan tulevaisuus olisi joko idässä tai lännessä ja että tästä voitaisiin kilpailla lännen ja Venäjän kesken. Tämä käsitys kuitenkin sivuuttaa todellisuuden, sillä ristipaineet johtavat maan konfliktiin, josta voi seurata vain kärsimystä.

Siksi he toivovat malttia:

”Jotta Ukraina säilyisi itsenäisenä mutta toimivana ja vaurastuvana valtiona nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, sekä maan poliitikoilta että heidän kumppaneiltaan vaaditaan kykyä pidättyväisyyteen ja poliittista taitoa. Valitettavasti olemme todistaneet kaikkien osapuolten toimivan täsmälleen päinvastoin.”

Klausin ja Weiglin mielestä länneltä ei löydy riittävästi poliittista tahtoa eikä kykyä, jotta se pystyisi integroimaan Ukrainan kokonaisuudessaan länteen. Tästä syystä on vastuutonta rohkaista Länsi-Ukrainan radikaalien toiveita ja kuvitelmia. Jos ukrainalaiset pakotetaan valitsemaan idän ja lännen välillä, maa hajoaa. Klausin ja Weiglin mukaan hajoamisprosessi on jo käynnistynyt ja enemmistö kriisin osapuolista on tämän sisäistänyt.

Janukovitsh

Ukrainan talous on surkeassa kunnossa ja maa tarvitsee selviytyäkseen 25 miljardin tukipaketin välittömästi. Tällä hetkellä kateissa oleva Presidentti Viktor Janukovitshin hallinto keskittyi lähinnä presidentin ja tämän lähipiirin taskujen täyttämiseen. Nepotismi ja korruptio riivasivat.

Janukovitshin tärkein rahoittaja, Ukrainan rikkain mies Rinat Akhmetov lopulta suostui sopimukseen opposition kanssa. Ehkä ukrainalaisemigranttien mielenosoitus oligarkin Lontoon asunnolla tehosi paremmin kuin Kiovan protestit. Lontoossa Akhmetovia kehotettiin luopumaan Janukovitshin tukemisesta. Janukovitshin aikana Ukraina oli ottanut aimo askelia kohti venäläistyylistä ”vallan vertikaalia”, vaikka aivan naapurimaa Valkovenäjän Aleksandr Lukashenkon tasolle ei vielä ylletykään.

Janukovitsh ylitti demokraattisen valtion päämiehelle sopivan rajan siinä vaiheessa, kun mielenosoittajia alettiin ampua kovilla rakennusten katoilta. Toisaalta Janukovitshin kaatumisen jälkeisen Ukrainan väliaikaishallinnon kommandopipoihin pukeutuneet epäviralliset turvamiehet eivät ole omiaan herättämään luottamusta uuden hallinnon kykyyn pitää maa tasapainossa.

Länsimielisen opposition puolelta löytyy nyrkkeilijä Vitali Klitshkon ja ex-pääministeri Julia Timoshenkon lisäksi myös radikaalimpia aineksia. Näihin kuuluu kansallismielinen Svoboda-puolue, jonka johtajana toimii Oleh Tiagnibok. Svobodaa on syytetty rasismin ja juutalaisvastaisuuden lisäksi kiistanalaisten kansallisten hahmojen kuten Stepan Banderan kunnioittamisesta. Banderan hahmo ei herätä maan venäläismielisten keskuudessa samanlaisia ylpeydentuntoja kuin Länsi-Ukrainassa.

Svoboda toimii kuitenkin jo nykyisin Ukrainan parlamentissa ja kuuluu opposition pääpuolueisiin. Sitä vaarallisempi ryhmittymä on mielenosoituksiin osallistunut Dmytro Jaroshin johtama militantti ”Oikea sektori” -ryhmittymä. Juuri sen jäsenet osallistuivat Euromaidan-mielenosoituksiin kommandopipoihin pukeutuneina.

Noin 2000 - 3000 jäsenestä koostuva Oikea sektori sanoutuu irti Svoboda-puolueesta, koska tämä on järjestön mielestä liian liberaali ja konformistinen. Jäsenet ovat nuoria venäjänkielisiä miehiä, jotka ovat aiemmin toimineet Kiovan Dynamon jalkapallojoukkueen kannattajina. Juuri tämän ryhmän ansiosta mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi.

Todettakoon, että Oikea Sektori suhtautuu vihamielisesti niin Venäjän nykyhallintoon kuin Euroopan Unioniin, jota se pitää Euroopan kansojen sortajana. Ryhmä on pieni, mutta nykyisen kaltaisessa epämääräisessä tilanteessa Oikean sektorin kaltaiset pienet militantit ryhmät voivat vaikuttaa ratkaisevasti kriisin lopputulokseen, yleensä negatiivisella tavalla.

Tulevaisuuden uhkakuvat

Ukrainan talouteen liittyvistä asioista ja spekulointeja maan tulevaisuudesta voi lukea täältä. EU ja IMF eivät suinkaan tarjoa edullista kauppasopimusta vaan talouden matokuuria, joka varmuudella kurjistaisi väestön elinoloja. Luultavasti ex-presidentti Janukovitsh hylkäsi EU:n tarjouksen tästä syystä.

Kuten Klaus ja Weigl totesivat, länneltä ei ole tulossa sellaista taloudellista eikä poliittista tukea, jolla Ukraina saataisiin integroitua länteen. Tämä pettymys voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä länsi tavoittelee.

Ukrainan hajotessa maan taloudellisesti vauraampi itäosa irtautuisi ja ajautuisi Venäjän yhteyteen. Jäljelle jäisi maatalousvaltainen länsiosa, jolle voisi riittävän taloudellisen tuen puutteessa käydä samoin kuin Moldovalle, joka oli Neuvostoliiton aikana yksi vauraimmista neuvostotasavalloista. Moldova on nykyisin Euroopan köyhin maa, ja sen työikäisestä väestöstä neljäsosa on muuttanut ulkomaille.

Pahin skenaario on luonnollisesti taloudellinen romahdus, sitä seuraava kaaos ja sisällissota. Vielä ei tällaisessa tilanteessa olla. Ukrainan talous on vahvasti kytköksissä Venäjään ja muihin entisiin neuvostotasavaltoihin. Vaikka Venäjää pitäisi kuinka pahantahtoisena toimijana, edes sen etuihin ei kuulu naapurimaan ajautuminen anarkiaan.

Ehkä Ukraina toimisi nykyisellä alueellaan parhaiten liittovaltiona, jossa alueilla olisi laaja autonomia. Keskitetty parlamentarismi tai presidentin valta ei välttämättä toimi jakautuneessa maassa, koska maan johto edustaisi väistämättä jompaa kumpaa puolta ja toinen puoli asukkaista olisi jatkuvasti tyytymätön.

Valtamedia ja homoseksuaalisuus

Vasemmistoliberaalissa yhteiskunnassa valtamedia on ottanut kirkon paikan ylimpänä moraalinvartijana. Parhaiten tämä näkyy uutisissa, jotka valtamedia nostaa esille, ja yleisessä niiden ihmisten paheksumisessa, jotka eivät osoita tarpeeksi suurta innostusta valtamedian suosikkivähemmistöjä kohtaan.

Homous ja Sotshin kisat

Muutaman päivän kuluttua avataan talviolympialaiset Venäjän Sotshissa. Jos seuraa valtamedian uutisia, luulee helposti, että homous on tärkein asia kisoissa. Venäjän uusi homoseksuaalisen propagandan kieltävä laki on kuin kivi toimittajan kengässä. Siitä pitää kirjoittaa koko ajan ja katsoa koko kisoja tämän lain kautta. Todellisuudessa homoseksualismi ei ole kisojen tärkein asia, mutta se on keskeinen osa valtamedian agendaa, jossa vähemmistöistä tehdään muita hyveellisempiä pelkästään sen takia, että he ovat vähemmistöjä.

Valtamedia ei jännitä, kuinka monta mitalia Suomi saa kisoista tai miten Suomen jääkiekkomaajoukkue pärjää. Sitä kiinnostaa, miten paljon urheilijat protestoivat Venäjän homolakia vastaan. Kun Saksan joukkueen värikäs kisa-asu julkistettiin, sen värityksessä nähtiin heti protesti Venäjän homolakeja vastaan. Helsingin Sanomat kirjoitti:

”Monet saksalaiset ovat tulkinneet kuitenkin sateenkaarta muistuttavat asut poliittiseksi kannanotoksi.”

Nämä monet saksalaiset ovat tietysti HS:n toimittajien saksalaisia kollegoita, joita yhdistää se, että he ovat omasta mielestään suvaitsevaisia ja avarakatseisia. Toimittajien protesteilla tuskin on mitään vaikutusta Venäjän sisäpolitiikkaan eikä hallinnon sosiaalikonservatiiviseen linjaan. Tämä ei luultavasti ole tarkoituskaan, vaan tavoitteena on enemmänkin pitää yllä poliittista oikeaoppisuutta kotimaassa.

Homous ja julkisuus

Äskettäin uimari Ari-Pekka Liukkonen, josta en itse ole koskaan ennen tätä kuullutkaan, tuli ulos kaapista ja valtamedia reagoi ”moniäänisesti”. Liukkosen ulostuloa ylistettiin pääkirjoituksissa kautta maan ( esim. Savon Sanomat). Liukkosen ulostuloa pidettiin rohkeana ja sille hymisteltiin yleisesti, koska näin haluttiin mainostaa omaa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta.

Kun Kokoomuksen kansanedustaja ja entinen jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo selitti, miksi avoin homoseksuaalisuus voi olla ongelmallista joukkueurheilussa, häntä vastassa oli paheksumismyrsky. ”Kansanedustajan homokommentit hämmentävät”, kertoo Uusi Suomi. Keskisuomalainen puolestaan toteaa, että Wallinheimon homokommentista nousi häly. Satu Hassi puolestaan saarnaa, että ihmisen on voitava elää omana itsenään, peittelemättä seksuaalista suuntautumistaan.

Luonnollisesti häly nostettiin ja sen takana oli valtamedia sekä sitä säestävät itseään suvaitsevaisina ja avarakatseisina pitävät poliitikot. Media nostatti moraalipaniikin eikä edes yrittänyt miettiä, että Wallinheimon lausunto kertoo asiat jääkiekkoilijan näkökulmasta ja siten, kuin asiat todellisuudessa ovat. Hän ei ottanut moraalista kantaa ja kertonut, miten asioiden pitäisi olla.

Ryhmän paine kävi Wallinheimolle liian voimakkaaksi ja hän joutui pyytämään lausuntoaan julkisesti anteeksi. Näin käy kaikille, jotka uskaltavat esittää poliittisesta oikeaoppisuudesta poikkeavia näkemyksiä tai pohdiskelemaan asioita jostakin muusta kuin hurmahenkisen suvaitsevaisesta näkökulmasta. Anteeksipyynnöstään huolimatta Wallinheimon homokommentit varjostavat jatkossakin hänen poliittista uraansa. Lisäksi vasemmistolaiset saivat taas yhden syyn pitää jääkiekkoilijoita idiootteina. En yllättyisi, jos media vielä vaatisi Wallinheimoa eroamaan toimestaan jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistyksessä.

Homous ja muut vähemmistöt

Toisen vähemmistön edustaja voi esittää jyrkkiä käsityksiä homoseksuaalisuudesta, kuten Mellunmäen imaami Abbas Bahmanpour teki, kun hän totesi homoseksuaalisuuden olevan kiellettyä ja että sharia määrää siitä kuolemanrangaistuksen. Valtamedia vaikeni asiasta, ja ainoastaan Perussuomalaiset yrittivät nostaa imaamin puheet valokeilaan.

Imaami Bahmanpour on muslimi ja edustaa homoseksuaalien tavoin vähemmistöä. Jostain syystä imaami Bahmanpouria ei nostettu valtamediassa tikun nokkaan eikä häneltä vaadittu julkista nöyrtymistä vasemmistoliberaalin ortodoksian edessä. Perussuomalaiset yrittivät jonkin aikaa pitää imaamin puheita esillä, mutta aihe unohdettiin pian ja valtamediassa varmasti oikein mielellään.

Valtamedian reaktio Imaami Bahmanpourin puheisiin poikkeisi täysin tavasta, jolla Sinuhe Wallinheimoa kohdeltiin. Imaami kertoi islamin dogmaattisen ja jyrkän kielteisen suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja sen, mikä rangaistus siitä seuraa islamilaisen sharia-lain mukaan.

Wallinheimo taas pohdiskeli, miten homoseksuaalin kannattaisi käyttäytyä jääkiekkojoukkueessa. Hän ei mitenkään paheksunut tai pitänyt kielteisenä sitä, että homot pelaavat jääkiekkoa. Hän vain totesi, että vastustaja pyrkii pelissä käyttämään kaikkia keinoja horjuttaakseen joukkueen itseluottamusta ja avoimesti homoseksuaalinen pelaaja on yksi keino tähän.

Valtamedia ei juurikaan paheksunut imaamin puheita vaan vaikeni niistä. Sinuhe Wallinheimon puheista taas pöyristyttiin oikein porukalla.

Moraalipaniikeista ja paheksuvista pääkirjoituksista tietysti seuraa, että jatkossa julkisuuden henkilöt pitävät käsityksensä homoseksuaalisuudesta, sen syistä ja vaikutuksista omana tietonaan ja turvautuvat poliittisesti oikeaoppiseen liturgiaan. Sen sijaan tarpeeksi eksoottisen vähemmistön edustaja voi rauhassa sanoa ihan mitä tahansa homoseksuaaleista ilman pelkoa julkisesta lynkkauksesta.

Kyse ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan mihin viiteryhmään puhuja kuuluu. Valkoihoinen heteromies on rasisti, sovinisti ja kolonialisti, jos hän erehtyy puhumaan asioista rehellisesti. Sen sijaan partasuinen imaami voi sanoa homoseksuaalisuudesta ihan mitä tahansa ilman pelkoa julkisesta tuomiosta. Sen sijaan ne, jotka kiinnittävät huomiota imaamin homopuheisiin, voidaan hyvällä omatunnolla tuomita rasisteiksi, fasisteiksi ja ulkomaalaisvihamielisiksi. Homoseksuaaleilla ihmisinä ei ole valtamedialle kuin välinearvoa, jonka avulla pidetään yllä liberaalia hegemoniaa julkisessa keskustelussa.

Ruotsin äärivasemmisto urkkii luottotietoja

Reilu kuukausi sitten ruotsalainen iltapäivälehti Expressen julkaisi sivuillaan ”rasistisivustojen” kuten Avpixlatin, Exponeratin ja Fria Tiderin nimimerkkien henkilötietoja. Tiedot oli hankittu vasemmistolaisen Expo-säätiön verkostoon kuuluvalta Researchgruppenilta, joka hyödynsi Disqus kommentointijärjestelmän haavoittuvuutta ja sai selville käyttäjien sähköpostisosoitteita.

Luottotietojen urkintaa

Äskettäin paljastui, että verkostoon kuuluva Seppuku Media -niminen ”taloudellinen yhdistys” (ekonomisk förening) on tiedustellut paljastuneiden käyttäjien luottotietoja. Noin 400 käyttäjää oli saanut kirjeen Bisnode AB -nimiseltä luottotietoja tarjoavalta yhtiöltä. Seppuku Median taustalta löytyy julkisten tietojen mukaan tunnetut äärivasemmistolaiset aktiivit Martin Fredriksson, Mathias Wåg ja Ayman Osman.

Luottotietojen kysely on täysin legitiimi tapa varmistaa asiakkaan maksukyky. Ruotsin luottotietoja koskevan lain perusteella kyselyyn tarvitaan kuitenkin laillinen syy. Tiettävästi yksikään 400 kirjeen saaneesta ei ole ollut missään liikesuhteessa Seppuku Mediaan, jonka toimialaan kuuluu ”kirjallinen ja taiteellinen luova toiminta”. Eli Seppuku Mediaa voidaan perustellusti epäillä Ruotsin luottotietoja koskevan lain rikkomisesta.

Bisnode ja Seppuku Media tuskin tekevät sattumalta yhteistyötä, sillä Expo-säätiön toimitusjohtaja ja aikakauslehti Expon päätoimittaja Daniel Poohl pitää Bisnoden tiloissa kurssin ”henkilötutkimuksesta”. Kurssilla opetetaan mm. Googlen käyttöä, internet-sivuston taustahenkilön selvittämistä, Facebookin luonnetta ja sitä, miten käyttäjän Facebookissa näkymättömäksi asettamia tietoja saadaan selville. Kolme tuntia kestävän kurssin hinta on Bisnoden asiakkaille 750 kruunua (n. 80 €) ja ulkopuolisille 2995 kruunua (n. 310 €).

Exponerat-sivustolla on kerrottu ohjeita kirjeen saaneille ja heitä kehotetaan tekemään rikosilmoitus Seppuku Median toiminnasta ja ilmoittamaan asiasta Ruotsin tietosuojavaltuutetulle (Datainspektionen). Nähtäväksi jää, johtaako ilmoitus viranomaisille mihinkään konkreettiseen rangaistukseen.

Ainakin Researchgruppenin ja Seppuku Median edustajat avoimesti kerskailevat Twitterissä, kuinka ”he eivät vielä ole Stasin tasolla mutta matkalla sinne”. Researchgruppenia on leikkisästi kutsuttu ”Ruotsin Stasiksi” eikä tämä nimitys ole täysin vailla perustetta. Suomalaisen lukijan kannattaa panna merkille Vasemmistoliittoa edustavan poliitikko Dan Koivulaakson kuva Researchgruppenin twiittauksen yhteydessä.

Ammattimaista toimintaa

”Ruotsin Stasin” ammattimainen toiminta kertoo, että Expo-verkostolla on paljon rahaa käytettävissään. Lisäksi he toimivat julkisesti ja leveilevät teoillaan Twitterissa, eli heidän ei käytännössä tarvitse pelätä viranomaisia eikä mediahuomiota. Luottotietojen urkintaa ei toistaiseksi ole käsitelty Ruotsin valtamediassa.

Expo-säätio rahoittaa toimintansa oman ilmoituksensa mukaan ilmoitustuloilla, mainoksilla, luennoilla, lahjoituksilla, tilausmaksuilla ja omilla tuotannoilla. Ainoa valtiollinen tuki tulee kultturiministeriön apurahasta (Kulturrådet), jolla rahoitetaan internet-sivuston ylläpitoa ja aikakauslehti Expoa. Lisäksi järjestö saa tukea yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja organisaatioilta, joista ammattijärjestöt ovat merkittävimpiä.

Expo Exponerat -sivustolla on lueteltu säätiön rahanlähteitä. Suuri osa rahoista tulee nimellisesti järjestöiltä, jotka tosin ovat itse usein verovaroin tuettuja. Ruotsin sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Mona Sahlin istuu nykyisin Expo-säätiön hallituksessa, johon hän pääsi järjestettyään Expolle viisi miljoonaa kruunua ”Taitelijat natseja vastaan” -tapahtuman kautta. Expo myös tienaa ”luennoilla” noin neljä miljoonaa kruunua vuodessa. Luentojen asiakkaista suurin osa on ammatillisia tai kunnallisia järjestöjä, eli julkista rahaa valuu Expolle sitäkin kautta.

Sitä vastoin aikakauslehti Expon julkaiseminen ei ole erityisen kannattavaa, sillä lehdellä on Expo Exponerat -sivuston mukaan vain noin 2000 tilaajaa. Lehti lisäksi ilmestyy vain neljästi vuodessa, eli julkaisutoimintaa ei voi pitää Expon päätoimialana.

Expoa voi pitää tyypillisenä pohjoismaisena kansalaisjärjestönä siinä mielessä, että se nauttii avokätisestä julkisen vallan tuesta eikä ole riippuvainen kansalaisten suosiosta. Järjestöllä on läheiset kytkökset poliittiseen valtaan, eli on varsin epätodennäköistä, että Ruotsin hallitus lähtisi avoimesti vastustamaan järjestöä tai puuttumaan sen ”tutkimusosastojen” laittomaan toimintaan.

Nimitys ”Ruotsin Stasi” antaa osin harhaanjohtavan kuvan Researchgruppenin ja Expon toiminnasta. Varsinainen Stasi oli kiinteä osa DDR:n valtiokoneistoa, kun taas Expo-verkosto ei ole. Expoa voisi paremmin verrata Ernst Röhmin johtamaan SA-järjestöön Weimarin tasavallassa. Se harjoittaa laitonta toimintaa viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä tarkoituksenaan julkisesti häpäistä poliittiset vastustajat ja pelotella heidät hiljaisiksi.

Varsinaiset natsit, joiden vastustamisella Expo toimintansa perustelee, eivät nauti minkäänlaisesta julkisesta tuesta eikä heillä ole takanaan vastaavaa rahoituspohjaa kuin Expolla ja Researchgruppenilla. Nykyajan länsimaiset uusnatsit ovat lähinnä säälittäviä luusereita, joiden kannattamalla ideologialla ei nykymaailmassa ole menestyksen mahdollisuuksia.

Pelottavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, miten helposti pahantahtoinen taho voi kerätä internetistä tietoja vastustajistaan Seppuku Median tapauksessa jopa lakia rikkoen. Jälkimmäinen on mahdollista vain, koska rangaistusta ei oikeasti tarvitse pelätä. Ehkä Researchgruppenin jäseniksi on tarkoituksella valittu tuomittuja väkivaltarikollisia, jotka eivät epäröi käyttää arveluttavia keinoja oikeana pitämänsä asian puolesta.

Obaman Amerikka

Amerikkalainen konservatiivinen filmintekijä Dinesh D'Souza joutui syytteeseen vaalirahoitusta koskevan lain rikkomisesta. D'Souza on todennäköisesti suomalaisille varsin tuntematon henkilö, sillä hänen elokuviaan ei ole tietääkseni esitetty Suomessa.

Hänen vuoden 2012 presidentinvaaleihin tehty Barack Obaman ideologista taustaa tutkiva elokuva 2016: Obama's America on kuitenkin Yhdysvaltojen kaikkien aikojen toiseksi katsotuin poliittinen dokumentti. Sen edellä on vain Michael Mooren George W. Bushin politiikkaa räävittömästi arvosteleva Fahrenheit 9/11, joka on esitetty Ylen kanavilla useaan kertaan.

Vaaliraharikos

Yhdysvalloissa yksittäisen henkilön lahjoitussumma on tarkoin rajattu D'Souzan väitetään lahjoittaneen 20 000 dollaria bulvaanien kautta Republikaanien New Yorkin senaattoriehdokas Wendy Longille. Yksittäinen henkilö saa esivaalit ja varsinaisen vaalin mukaan lukien lahjoittaa vain 5000 dollaria.

Lakia tosin kierretään yleisesti eikä D'Souzan rikettä voi pitää kovin merkittävänä. Long hävisi senaattorivaalin selkeästi demokraattien Kirsten Gillibrandille. Hänellä oli myös suuria vaikeuksia kerätä rahaa, ja hän sai koottua vain noin 785 000 dollarin vaalikassan. Long ja D'Souza ovat vanhoja tuttuja, sillä molemmat opiskelivat Dartmouthin yliopistossa samoihin aikoihin.

D'Souzan syytteessä ei sinänsä olisi mitään ihmeellistä, mikäli liittovaltion viranomaiset eivät aiemmin olisi käyneet konservatiivien kimppuun. Liittovaltion verohallitus IRS oli keskittynyt tutkimuksissaan Teekutsuliikettä lähellä oleviin verovapaisiin järjestöihin, joita se epäili liittovaltion verovapaita järjestöjä koskevan lain rikkomisesta. Teekutsuliikettä lähellä olevat ”poliittiset toimintakomiteat” nauttivat verovapaudesta mutta rahoittivat samalla avokätisesti Republikaanien ehdokkaita.

Verohallinnon toiminta joutui epäilyksen alaiseksi, kun kävi selväksi, että se keskittyi tutkimuksissaan lähinnä konservatiivisiin ja Teekutsuliikettä lähellä oleviin järjestöihin. Asiasta käynnistyi Kongressin tutkimus, ja tapaus johti lopulta eräiden verohallinnon henkilöiden eroon.

Miten tämä liittyy D'Souzaan? Verohallinnon skandaalin takia jokaista konservatiiveihin kohdistuvaa liittovaltion syytettä epäillään herkästi poliittisesti motivoiduksi. D'Souza on tunnettu presidentti Barack Obaman arvostelija, menestynyt dokumenttielokuvien tekijä ja hänen rikkeensä oli varsin pieni. Kaikki nämä tekevät syytteestä, joka voi enimmillään johtaa seitsemän vuoden vankeustuomioon, erittäin epäilyttävän.

Tähän väliin on syytä todeta, että George W. Bushin aikana liittovaltion viranomaiset eivät puuttuneet Michael Mooren toimintaan millään tavalla.

Obaman Amerikka

D'Souzan elokuvassa pyritään etsimään Barack Obaman poliittisen ajattelun juuria. Jos ei jaksa katsoa itse elokuvaa, olennaisen voi lukea D'Souzan kirjoittamasta artikkelista Forbes-aikakauslehdessä.

Yhdysvaltojen politiikka on selkeästi kahtia jakautunutta, joten D'Souzan dokumentissa ei tietysti kiitellä Obamaa. Elokuvan tekijä D'Souza esittelee elokuvassa myös itseään. Hän syntyi Intian Bombayssa (Mumbai) katoliseen perheeseen. Hän kävi koulut Intiassa ja siirtyi vuonna 1978 vaihto-oppilaana Yhdysvaltoihin. Myöhemmin Yhdysvalloissa hän opiskeli Dartmouthin ”Ivy League” -yliopistossa, jossa hänestä tuli poliittisesti konservatiivi.

D'Souza näki itsessään yhtäläisyyksiä Barack Obaman kanssa. Molemmat ovat saman ikäisiä ja kolonialismin jälkeisen ajan tuotteita.

Elokuvassa D'Souza maalaa Obamasta kuvan isänsä unelmien toteuttajana. Barack Obama senior ei ollut mikään mallikelpoinen isä. Hän kävi naisissa, harrasti moniavioisuutta, juopotteli ja ajoi autoa juovuksissa. Yksi ihminen kuoli, kun Obama senior ajoi autoa juovuksissa. Barack junior ei isäänsä juurikaan tavannut. Vuonna 1982 Obama senior kuoli auto-onnettomuudessa ajettuaan puuhun Nairobin baareissa vietetyn illan päätteeksi.

Barack Obama on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kirjan Dreams from my Father, jossa Obama kertoo, miten hän muodosti kuvan poissaolevasta isästään. D'Souza kiinnittää huomion kirjan nimeen (dreams from eikä dreams of) ja väittää, että Obaman poliittinen ajattelu perustuu hänen isänsä antikolonialistiseen ajatteluun.

Obama senior kasvoi brittien hallitsemassa Keniassa ja oli mukana taistelussa maan vapauttamiseksi siirtomaahallinnon alaisuudesta. Hän oli myös yksi niistä kenialaisista, jotka pääsivät opiskelemaan Yhdysvaltoihin.

D'Souza tuntee itsekin antikolonialistisen ajattelun. Sen mukaan länsimaat rikastuivat valloittamalla, miehittämällä ja ryöstämällä Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan köyhiä maita. Antikolonialistisen näkemyksen mukaan monet entiset siirtomaat jäivät taloudellisesti riippuvaisiksi entisestä emämaasta. Tätä riippuvuutta kutsutaan uuskolonialismiksi.

Obaman isä oli sosialisti, ja hänen antikolonialistisen ajattelun mukaan valtion oli takavarikoitava omaisuus ulkomaisilta ryöstäjiltä ja palautettava se afrikkalaisille. Tällainen yksisilmäinen näkemys on johtanut Afrikassa ja muuallakin suuriin inhimillisiin katastrofeihin. D'Souzan entinen kotimaa Intia kokeili myös sosialismia mutta taloudellinen kasvu alkoi vasta, kun sosialismista luovuttiin. D'Souzan oma suhtautuminen kolonialismiin ei ole yksiselitteisen kielteistä, vaan hänen mukaansa Afrikassa kolonialismi kesti liian vähän aikaa, jotta paikalliset asukkaat olisivat ehtineet ottaa oppia siirtomaaisänniltä.

Elokuvan mukaan presidentti Obaman poliittisen ajattelun juuret eivät ole Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelussa vaan antikolonialismissa, mikä näkyy Obaman käytännön teoissa.

Heti presidenttikautensa aluksi Obama poisti Winston Churchillin patsaan Valkoisesta talosta. Tätä temppua ihmeteltiin eikä sille keksitty järkevää syytä, koska Churchill oli Yhdysvaltojen liittolainen toisessa maailmansodassa ja auttoi voittamaan natsit. Obaman antikolonialistisen näkemyksen mukaan Churchill oli kuitenkin ensisijaisesti vakaumuksellinen kolonialisti, mikä tietysti on sekin totta.

Obama on myös presidenttikaudellaan rohkaissut öljynporausta Brasiliassa mutta kieltänyt sen Yhdysvalloissa. Hän on tukenut islamisteja Lähi-idässä ja D'Souzan mukaan tämä johtuu siitä, että hän näkee islamistit ensisijaisesti vapaustaistelijoina eikä murhanhimoisina fanaatikkoina.

Konservatiivien kannalta kauhistuttavinta on tietysti se, että presidentti Obama pitää Yhdysvaltojen hegemoniaa maailmassa negatiivisena. Tämä näkyy D'Souzan mukaan tavassa, jolla Obama suhtautuu Afganistanin sotaan.

Vaalivideo

D'Souzan elokuva oli tehty vuoden 2012 presidentinvaaleihin, ja tarkoituksena oli tietysti heikentää Obaman kansansuosiota. Sen pääteema Obaman isän vaikutuksesta poikansa ajatteluun vaikuttaa hieman köykäisesti kokoon kudotulta, vaikka esimerkkien perusteella jotkut toimet voidaan selittää antikolonialistisen ajattelun kautta.

Elokuvassa käydään myös pintapuolisesti läpi Obamaan vaikuttaneet poliittiset ajattelijat Saul Alinsky, Frank Marshall Davis, Bill Ayers ja muut vakaumukseltaan poliittisen kentän vasenta laitaa edustavat hahmot.

Itsekin kirjoittelin vuonna 2008 Barack Obamasta ja olen ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä Dinesh D'Souzan kanssa. Barack Obama valittiin presidentiksi suurelta osin hänen ihonvärinsä takia. Häntä äänestäneet valkoiset eivät tunteneet Obaman poliittista ajattelua eivätkä sen taustoja tai he eivät välittäneet niistä. Heille oli tärkeintä osoittaa äänestämällä, että he eivät olleet rasisteja.

Jos Obama olisi ollut valkoihoinen, hänen vasemmistolaisuutensa ja kokemattomuutensa olisi tehnyt hänestä äänestyskelvottoman. Toisaalta kukaan ei voi kieltää Obaman henkilökohtaista karismaa.

Jos Obaman hallinto on D'Souzan ja muiden konservatiivien poliittisen vainon takana, tämä taas kertoo jostain vaarallisemmasta eli pikkumaisuudesta ja halusta käyttää valtiota poliittisia vastustajia vastaan. Tällaiset toimintatavat eivät kuulu demokratiaan vaan stalinismiin.

Vasabladet ja Ruotsin poliittinen kulttuuri

Olen joskus miettinyt, mitä suomenruotsalaiset ajattelevat kielisukulaistensa toimista Ruotsissa. Onko Ruotsin poliittinen kulttuuri jotakin kauhistuttavaa suomalaiseen verrattuna vai onko se tavoiteltava ihannetila, johon täälläkin pitäisi pyrkiä?

Todennäköisesti vastaus on riippuvainen siitä, keneltä kysyy. Jos kysyy suomenruotsalaiselta journalistilta, vastaus on luultavasti Vasabladetin toimittaja Tom Forsmanin kaltainen. Forsman kirjoitti Vasabladetiin artikkelin ”Viha, ilmapiiri ja vaihtoehdottomuuden harmaa massa”.

Jaksoin lukea artikkelia vain vähän alusta ja sen perusteella kuvittelin aluksi, että Forsman on ymmärtänyt ruotsalaista yhteiskuntaa leimaavan konformismin, ideologisen yksisilmäisyyden ja kaksinaismoraalin täydellisesti. Kun luin artikkelin uudestaan, harhaluulot karisivat.

Nettiviha

Forsman aloittaa verkkovihasta. Hänen mielestään kuka tahansa voi joutua verkkovihan kohteeksi, mutta erityisesti naiset ja liberaaleja tai vasemmistolaisia mielipiteitä ilmaisevat joutuvat Forsmanin mielestä useammin verkkovihan kohteiksi. Tämä kertoo hänen mielestään siitä, ketkä ovat eniten vihaan taipuvaisia. Ne on ne äärioikeistolaiset.

Myös ideologista polarisaatiota on Forsmanin mukaan tapahtunut, ja tästä saa tietysti syyttää laitaoikeistolaisia, Ruotsissa Ruotsidemokraatteja ja Suomessa Perussuomalaisia. Äärivasemmiston vihan ja väkivallan Forsman sivuuttaa kokonaan.

Forsmanin kirjoituksen ainoa ansio on siinä, että hän on huomannut poliittisen ja mediaeliitin suhtautuvan eri tavalla eliittiä vastustavaan puolueeseen Suomessa ja Ruotsissa. Siinä missä Ruotsissa Ruotsidemokraateista on tehty poliittisia paarioita, Suomessa Perussuomalaiset nähdään käytännönläheisesti potentiaalisena hallituskumppanina.

Erot suhtautumisessa

Ruotsissa poliittinen eliitti ja valtamedia ovat ottaneet etäisyyttä Ruotsidemokraatteihin. Ruotsin politiikassa on itsestään selvää, että muut puolueet kieltäytyvät yhteistyöstä Ruotsidemokraattien kanssa. Tässä vaiheessa on mahdotonta olla eri mieltä Forsmanin kanssa.

Forsman mainitsee iltapäivälehti Expressenin ja sen, kuinka lehti julkaisi anonyymien verkkokirjoittajien henkilöllisyyden sivuillaan. Hän myöntää varovaisesti, että ehkä lehti meni toiminnassaan liian pitkälle. Forsman ei kerro mitään äärivasemmistolaisen Researchgruppenin edustajien taustasta väkivaltaisessa ”antifasismissa”.

Hänen mukaansa virallisessa Ruotsissa pelätään sellaisten mielipiteiden ilmaisua, jotka voidaan tulkita kansallismielisiksi, syrjiviksi tai loukkaaviksi. Tämä taas avaa tilaa syytteille poliittisesta korrektiudesta, joilla Ruotsidemokraatit keräävät pisteitä.

Forsman tunnustaa, että Perussuomalaiset eivät ole osa poliittista eliittiä. Suomessa kuitenkin Perussuomalaisia siedetään eikä heitä suljeta Ruotsidemokraattien tavoin päätöksenteon ja poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Tämäkin pitää suurelta osin paikkansa, vaikka erityisesti valtamediassa Perussuomalaisia mustamaalataan surutta ja heihin kohdistetaan voimakkaampaa arvostelua kuin ”vanhoihin puolueisiin”. Erona on se, että Perussuomalaisten poliittisten toimijoiden ei tarvitse samalla tavalla pelätä menettävänsä työpaikkaansa poliittisen toimintansa takia tai henkensä ja terveytensä puolesta, kuten monet Ruotsidemokraatit joutuvat.

Forsman analysoi lisää Ruotsidemokraattien ja Perussuomalaisten eroja. Suomessa Perussuomalaisten kannatus on kaksinkertainen Ruotsidemokraattien vastaavaan verrattuna. Toisaalta molemmat ovat omassa maassaan kolmanneksi suurimpia puolueita. Tärkein ero on se, että Suomessa yksikään puolue ei ole kategorisesti sulkenut Perussuomalaisia hallituksen ulkopuolelle, kun taas Ruotsissa yksikään ”vanha puolue” ei ainakaan puheissaan voi tehdä minkäänlaista yhteistyötä Ruotsidemokraattien kanssa.

Terveen järjen tuolla puolen

Forsmanin kirjoitus muuttuu järjettömäksi vasta artikkelin loppupuolella. En lukenut hänen artikkeliaan kuin vähän alusta, minkä takia en ymmärtänyt, miksi kirjoitukseen suhtauduttiin niin negatiivisesti.

Forsmanin mielestä ruotsalainen tapa puolustaa omaa näkemystä ja pitää siitä kiinni edustaa ”poliittista rohkeutta”. Näin on tietysti silloin, kun mielipiteen esittää poliittisesti korrektin linjan edustaja. Suomalainen tapa on hänen mielestään pelkkää tuulen haistelua. Maallikon mielestä poliittisesti oikeaoppisten mielipiteiden puolustaminen ei vaadi mitään erityistä rohkeutta vaan edustaa pelkkää konformismia ja sopeutumista ryhmän paineeseen. Eliitin mielipiteiden vastustaminen taas on rohkeaa, koska tällöin esittäjä altistuu syytöksille populismista, äärioikeistolaisuudesta ja rasismista.

Forsmanin mielestä on hienoa, kuinka liberaalilla äänestäjällä on Ruotsissa runsaasti valinnanvaraa. On seitsemän puoluetta, jotka kaikki edustavat vasemmistoliberaaleja arvoja. Hänen mielestään on kyseenalaista, onko suomalaisella äänestäjällä mahdollisuus valita yhtä runsaasta samanlaisten mielipiteiden valikoimasta omaansa.

Forsman kieltäytyy ymmärtämästä sitä, että Ruotsi on poikkeuksellinen valtio sekä Euroopassa että Pohjoismaissa. Ruotsissa suvaitsevaisuus ja poliittinen korrektius on viety äärimmäisyyksiin. Lainsäädännön osalta Suomella ja Ruotsilla ei ole suurta eroa. Molemmat maat noudattavat turvapaikka- ja pakolaispolitiikassaan liki identtistä lainsäädäntöä. Ainoa ero liittyy maahanmuuton historiaan, joka on Ruotsissa huomattavan pitkä ja Suomessa paljon lyhyempi.

Forsman myös unohtaa autuaasti historialliset tekijät. Suomessa Perussuomalaisten edeltäjä SMP toimi ”unohdetun kansan” äänitorvena vuosikaudet, kun taas Ruotsissa ”populistisia” puolueita ei ole esiintynyt lainkaan, jos mukaan ei lasketa ”Uusi demokratia” -puoluetta 1990-luvun alussa. Ruotsidemokraatit on tuon lyhyen perinteen jatkaja.

Venäjän verkossa

Yleisradion toimittaja Jarmo Mäkelä kertoo Ylen ykkösaamussa neljän viikon välein, miten Suomea käsitellään Venäjän verkossa. Hyväntahtoisen huumorin säestyksellä Mäkelä avaa Venäjän median kuvaa Suomesta, jota moni suomalainen ei aina tunnista omakseen.

Suomen ja Venäjän välillä on kielimuuri, sillä vain harva suomalainen osaa riittävästi venäjää osatakseen itse seurata venäläisiä tiedotusvälineitä internetissä. Siksi Yleisradion tarjonta on monelle ainoa tapa seurata naapurin tiedotusvälineitä ja niiden esittämää kuvaa Suomesta.

Tossavainen ja Venäjän media

Tällä kertaa yksi Mäkelän kolumnin aiheista kosketti Perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavaista. Ylen mukaan Tossavainen olisi loihenut lausumaan seuraavaa:

”Suomalaiset kaipaavat taas Venäjän alamaisiksi. Julkaisun on asiasta vakuuttanut kansanedustaja Reijo Tossavainen (ps.), jonka mukaan Suomi on historiansa aikana ollut todella vapaa vain lyhyen aikaa – Venäjän suuriruhtinaskuntana.”

Tossavainen vaikuttaa Uusi Suomi -verkkolehden blogipalvelussa. Siellä Ylen lausuma otettiin todesta, mikä poiki Tossavaista arvostelevan blogikirjoituksen. Siinä kirjoittaja Pekka Lukkala hyökkäsi ilmeisen tarkoitushakuisesti Tossavaisen kimppuun. Tossavainen vastasi toistamalla oman kirjoituksensa viime joulukuulta. Tällä hän yritti todistaa, että hän ei missään vaiheessa ollut sanonut mitään sellaista, jonka Yle julkaisi nettisivullaan. Tossavainen kuitenkin syytti tapahtuneesta Johan Bäckmania, joka on aiemmin toiminut venäläisen median ”syväkurkkuna” Suomea käsittelevissä uutisissa.

Ylen sivuilta löytyy kuitenkin linkki Tossavaisen lausunnon julkaisseelle Argumenty Nedeli -sivustolle. Yleensä Yle muun valtamedian tavoin ei julkaise linkkejä lähteenä käytetyille sivustoille. Koska linkin takaa löytyvä teksti on kirjoitettu venäjäksi, Yle ilmeisesti olettaa, että kukaan ei vaivaudu selvittämään, mitä tekstissä oikeasti sanotaan vaan ihmiset luottavat Jarmo Mäkelän hassunhauskaan tapaan siteerata Venäjän mediaa.

Mitä oikeasti sanottiin

Argumenty Nedeli -sivuston artikkelin otsikossa kerrotaan, että ”suomalaiset haaveilevat Venäjän imperiumista”. Tämä on tietysti ylitulkintaa, jolla halutaan antaa venäläiselle lukijakunnalle positiivinen kuva Venäjästä.

Reijo Tossavainen on monen muun perussuomalaisen tavoin EU-kriittinen. Tossavaisen EU-kriittisistä lausunnoista halutaan venäläismediassa ottaa kaikki irti. Artikkelissa viitataan Ukrainan levottomuuksiin ja annetaan ymmärtää, että Euroopan Unionissa kaikki ei ole niin auvoista kuin sanotaan. Ukraina-aspekti osoittaa, että Argumenty Nedeli -sivuston tarkoituksena oli käyttää Tossavaisen EU-kriittisyyttä hyväksi ja näin asettaaa Ukrainan ja EU:n välinen, toistaiseksi solmimaton sopimus arveluttavaan valoon.

Argumenty Nedeli siteerasi Reijo Tossavaista. Seuraavat sitaatit olen itse kääntänyt Argumenty Nedeli -sivustolta, joten ne eivät välttämättä vastaa täysin Tossavaisen alkuperäistä kirjoitusta:

”Suomella ei enää ole itsenäisyyttä.”

”EU-lainsäädäntö on Suomen lakien yläpuolella, jopa Suomen perustuslain.”

Tämän jälkeen Argumenti Nedeli -sivuston toimittaja kirjoitti Tossavaisen mielipiteistä seuraavaa:

”Hänen mielestään Suomen itsenäisyyden lyhyt hetki koitti, kun Suomen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän imperiumia.”

Tämän Yleisradio tulkitsi Tossavaisen lausumaksi ja vieläpä siten, että Tossavaisen mielestä Suomi olisi ollut todella vapaa vain Venäjän suuriruhtinaskuntana. Todellisuudessa Argumenty Nedeli jatkaa Tossavaisen siteeraamista seuraavasti:

”1800-luvulla Suomi syntyi ja kasvoi kansakuntana. Imperiumin osana meillä oli omat lait ja oma hallinto, tullilaitos, valuutta ja jopa keskuspankki. Nykyisin tullisektori on Euroopan Unionin alaisuudessa, ja kaikki rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan keskuspankissa.”

Venäläisen nettisivuston artikkelin suorat sitaatit Tossavaisen lausunnoista osoittautuvat täysin korrekteiksi. Lisäksi niissä esitetyt tosiasiat pitävät paikkansa. Suomi on todellakin luovuttanut itsenäisyyttään ylikansalliselle elimelle. EU on tulliliitto ja päättää tulleista jäsenvaltioiden puolesta. Kaikki Tossavaisen mainitsemat instituutiot kehittyivät Suomessa Venäjän vallan aikana. Myös Suomen kansallinen herääminen tapahtui tuolloin.

Toisaalta kysymys Suomen itsenäisyydestä on mielipidekysymys. Kiistatonta on se, että päätösvalta on luovutettu ylikansallisille elimille juuri Tossavaisen mainitsemilla osa-alueilla. Hän käyttää Venäjän vallan aikaa vertailukohtana osoittaakseen, miten paljon päätösvaltaa on siirretty pois kansallisvaltiolta.

Yleisradion internet-sivujen Tossavaisen lausumaksi väittämä lause on vääristelty törkeästi eikä sylttytehdas löydy Venäjältä vaan Pasilasta. Yleisradion toimittajat eivät malttaneet olla käyttämättä Venäjän mediaa hyväkseen harrastaakseen lempipuuhaansa persujen mollaamista.

Tarkoituksena on saada suuri yleisö uskomaan, että Perussuomalaisten kannattama itsenäinen kansallisvaltio ajaa itse asiassa Venäjän asiaa, kun taas EU edustaa todellista Suomen etua. Veronmaksajan rahoittama Yleisradio vaikuttaa naurettavalta, kun se Venäjän mediaa satirisoivassa kolumnissa vääristelee lähdeaineistoa. Ehkä Venäjällä pitäisi aloittaa samanlainen radio-ohjelma, jossa kerrotaan suomalaismedian valehtelusta ja vääristelystä.

Feminismi ja islam

Joskus ihmettelin, miksi feministit eivät ole ensimmäisenä puolustamassa musliminaisen oikeutta tasa-arvoon. Luettuani tämän kirjoituksen ja tutustuttuani siihen liittyvään tarinaan ymmärsin itse riittävästi, jotta voin kirjoittaa oman käsitykseni.

Rasismi

Linkitetyssä kirjoituksessa selitetään rasismin todellinen olemus sellaisena, kuin tämän blogin lukijat sen tunnistavat. Rasismi on yksisuuntaista eli siihen voi syyllistyä vain hegemonista ihmisryhmää edustava taho, kun hän arvostelee uhriryhmää. Tästä seuraa, että uhriryhmän edustajien omia rasistisia asenteita ja ennakkoluuloja on järjetöntä tuomita.

Lännessä rasismi on valkoihoisen enemmistön yksinoikeus, jota väitetään käytettävän usein tiedostamatta oman valta-aseman pönkittämiseen ja ”toiseuden” edustajien sortamiseen. Globaalilla tasolla varakkaat demokratiat hyödyntävät rasismia ”Globaalin Etelän” alistamiseen. Tämä ilmenee orientalismina, sotilaallisena ja kulttuuri-imperialismina sekä uusliberalismina.

Lisäksi rasismi on olemassa riippumatta yksilöllisistä ennakkoluuloista tai kulttuurinormeista kuten valtajärjestelmät, joihin se liittyy. Se on abstraktia, metafyysistä, väistämätöntä ja muuttumatonta. Se on rakenteellista ja edes valkoihoiset liberaalit, jotka pitävät itseään avarakatseisina ja ennakkoluulottomina, eivät sitä huomaa. Siksi jokaisen valkoihoisen on ensin tarkistettava ”valkoinen etuoikeutensa”, ennen kuin hän voi kommentoida vähemmistökulttuureja koskevia asioita. Näin on tehtävä, jotta ei tulisi vahingossa vahvistaneeksi vähemmistöjä sortavia valtarakenteita. Sen sijaan, että valkoihoinen länsimaalainen tarkastelisi vähemmistökulttuureja universaalin standardin kautta, hänen on sisäistettävä ja hyväksyttävä erilaisuus kyselemättä.

Vähemmistöjen kannalta tämä tarkoittaa, että heidän tekemisiään ei arvostella samalla mittatikulla kuin valkoihoisen valtaväestön. Tätä ilmiötä on joskus nimitetty ”alhaisten odotusten rasismiksi”. Ei-länsimaalaiselta ei edellytetä samanlaista käyttäytymistä kuin länsimaalaiselta. Ayaan Hirsi Ali on kuvannut tätä asennetta kirjassaan ”Nomadi” seuraavasti:

”Tämä länsimainen asenne perustuu ajatukseen, että eri väristen ihmisten ei voi odottaa noudattavan ”normaaleja” käyttäytymissääntöjä. Lännessä on monia hyviä miehiä ja naisia, jotka yrittävät asuttaa pakolaisia ja pyrkivät poistamaan syrjinnän. He lobbaavat hallituksia, jotta vähemmistöiltä ei edellytettäisi länsimaisia käyttäytymisstandardeja. He taistelevat, jotta vähemmistöt voisivat säilyttää kulttuurinsa ja suojelevat heidän uskontoaan kriittiseltä tarkastelulta. Nämä ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta heidän aktivisminsa on osa sitä ongelmaa, jota he yrittävät ratkaista.”

Hirsi Alia on julkisuudessa kutsuttu ”valistusfundamentalistiksi” eli sellaiseksi, joka on sisäistänyt uuden kotimaansa arvot liiankin hyvin. Samalla tavalla Yhdysvalloissa liian paljon valkoisten tavoille oppineita mustia nimitetään usein pilkallisesti ”setä Tuomoiksi”. Nimittelyllä on tarkoitus osoittaaa, että kyseiset henkilöt eivät ole autenttisia oman kulttuurinsa edustajia.

Mielipide ja sen seuraus

Miten tämä liittyy feminismiin? Asia selviää parhaiten esimerkin kautta. Olipa kerran feministikirjoittaja ja -aktivisti nimeltään Adele Wilde-Blavatsky. Hän toimi verkkosivusto The Feminist Wiren toimituksen jäsenenä, ja hänen mielestään myös valkoihoinen länsimaalainen voi arvostella musliminaisten sortoa.

Maaliskuussa 2012 eteläisessä Kaliforniassa murhattiin 32-vuotias irakilaissyntyinen nainen nimeltä Shaima Alawadi. Hänen kallonsa oli murskattu sorkkaraudalla tai vastaavalla. Naisen 17-vuotiaas tytär Fatima löysi hänet verilammikosta. Fatima oli tapahtuman aikaan talossa mutta ei ollut kuullut mitään. Rouva Alawadi vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli jonkin ajan kuluttua oltuaan sitä ennen koomassa. Brittiläisen Guardian-lehden mukaan Shaima Alawadin ruumiin viereen oli jätetty lappu, jossa luki: ”Painu takaisin omaan maahasi. Olet terroristi.” Tämä lappu antoi aiheen epäillä, että kyseessä oli islamofobinen viharikos.

Alawadin murha sattui samoihin aikoihin kuin Yhdysvalloissa ja muuallakin paljon kohua herättänyt Trayvon Martinin tapaus. Martin tapettiin, koska hän piti yllään hupparia. Alawadi taas murhattiin, koska hän käytti musliminaisten päähuivia eli hijabia.

Amerikkalaiset vasemmistoaktivistit heräsivät ja järjestivät ”miljoonan hupparin” marssin. Vastaavasti Alawadin puolesta kampanjoitiin ”miljoonan hijabin” marssilla. Yliopistojen kampuksilla nämä kaksi kampanjaa yhdistettiin ja kampanjajulisteesta löytyi sekä Martinin että Alawadin kuvat.

Tuolloin The Feminist Wire -sivuston toimittaja Wilde-Blavatsky närkästyi. Hänen mielestään ei ollut sopivaa rinnastaa hupparia päähuiviin vaan se oli järjetöntä ja jopa vaarallista. Wilde-Blavatsky kirjoitti tapauksesta artikkelin toimittamalleen verkkosivustolle (kopio löytyy täältä). Kirjoituksessaan hän ei pitänyt vaatekappaleita keskenään vertailukelpoisina:

”Tässä on kyse hupparin ja päähuivin asettamisesta samanarvoiseen asemaan etnisen identiteetin ja ylpeyden lähteinä. Hijab, joka on syrjivä ja jonka juuret ovat miehen halussa kontrolloida naisen ulkonäköä ja seksuaalisuutta, ei ole vapaaehtoinen valinta enemmistölle sitä pitävistä naisista. Huppari taas on vapaaehtoinen valinta jokaiselle, jolla on se yllään. Näiden vaatekappaleiden alkuperä ja se, mitä ne edustavat, eivät voisi poiketa enempää toisistaan. Niiden rinnastaminen on kuin vertaisi kiinalaisten naisten ahdistavia jalkasiteitä Kiinassa valmistettuihin Niken lenkkitossuihin.”

Wilde-Blavatsky lisäksi kirjoitti, että keskustelun naisten oikeuksista ja feminismin tarpeesta ei välttämättä tarvitse olla sokeaa kulttuurieroille mutta se ei ainakaan saa olla niille alisteista.

Hänen artikkelinsa herätti runsaasti keskustelua mutta myös nimittelyä ja solvausta. Myöhemmin Wilde-Blavatsky kirjoitti Huffington Postissa:

”Artikkelini herätti runsaasti keskustelua verkossa mutta myös nimittelyä, joka kohdistui ihonväriini (valkoinen), ominaisuuksiini (ei-muslimi) ja motivaatiooni (imperialismi). Minua kutsuttiin rasistiksi ja valkoiseksi imperialistiksi, ja minua jopa syytettiin siitä, että käytin ”sekarotuista” perhetaustaani hyväksi ”häivyttääkseni valkoisuuteni”.”

Kaksi päivää alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen 77 feministiaktiivia ja -akateemikkoa julkaisi avoimen kirjeen, jossa hyökättiin Wilde-Blavatskya vastaan. Kirjoituksessa he ilmaisivat olevansa pettyneitä The Feminist Wire -verkkosivuston toimituksen linjaan. Kirjeessä Wilde-Blavatskyä syytettiin välinpitätämättömyydestä niitä rotujen ja etnisten ryhmien välisiä yhteyksiä ja solidaarisuutta kohtaan, jotka syntyivät Trayvon Martinin ja Shaima Alawadin traagisten murhien yhteydessä. Häntä myös arvosteltiin tietämättömyydestä hijabin historian ja tehtävän suhteen.

Nuorta ja kokematonta Adele Wilde-Blavatskya siis lyötiin isolla lekalla ainoana tarkoituksena hiljentää hänet ja sulkea hänen esittämänsä mielipiteet sallitun keskustelun ulkopuolelle. Mitään vasta-argumentteja ei esitetty, vaan kirjoittaja tuomittiin hänen poliittisesti vääräoppisten mielipiteidensä takia.

Neljä päivää 77 mielipidevaikuttajan avoimen kirjeen jälkeen The Feminist Wire -lehden toimitus nöyrtyi paineen edessä. Se julkaisi nimettömän anteeksipyynnön, jossa se sanoutui irti Wilde-Blavatskyn mielipiteistä häntä erikseen nimeämättä. Ennen julkaisua Wilde-Blavatskyn artikkeli ja avoin kirje lukijakommentteineen poistettiin sivustolta, joka ei myöskään julkaissut Wilde-Blavatskyn vastinetta 77 feministiaktiivin avoimeen kirjeeseen.

Verkkosivusto The Feminist Wire heitti toimittajansa susille ja hänet potkaistiin ulos toimituksesta. Ennen potkuja hänelle oli luvattu vastineoikeus, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Toimituksen muut jäsenet olivat hyväksyneet Wilde-Blavatskyn alkuperäisen kohua herättäneen artikkelin julkaisun ilman vastaväitteitä, mikä kävi myöhemmin ilmi sähköpostikirjeenvaihdosta.

Kuinkas sitten kävikään

Kaikki eivät suinkaan sulattaneet Wilde-Blavatskyn tylyä kohtelua. Pieni ryhmä feministiaktiiveja, jotka vastustivat islamilaista kulttuuritraditionalismia ja islamilaisen fundamentalismin poliittista vaikutusta, julkaisi häntä tukevan lausunnon iranilaisen ex-muslimi Maryam Namazien blogissa:

”Ilmaisemme solidaarisuutemme Adele Wilde-Blavatskya kohtaan erityisesti hänen länsimaiselle ja pohjoisamerikkalaiselle feministille selkeästä ja harvinaisesta analyysistaan, jossa naisten vastarinta muslimioikeistoa kohtaan – mukaan luettuna kaikenlainen fundamentalistinen pukeutuminen – tuodaan esille ilman, että se uhrataan antirasismin ja anti-imperialismin alttarille.”

Tämä liikuttava solidaarisuuden osoitus ei jäänyt viimeiseksi luvuksi tarinassa. Shaima Alawadin murhatutkimukset etenivät tavalla, jota monet tasapainoisemmat kommentaattorit ja aktivistit pelkäsivät.

Marraskuussa 2012 poliisi ilmoitti pidättäneensä Kassim Alhimidin, Shaima Alawadin 48-vuotiaan miehen epäiltynä vaimonsa murhasta. Hänen neljä nuorinta lastaan otettiin huostaan. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan rasistinen lappu osoittautui kopioksi, vaikka vielä ei tiedetä mistä.

Kävi ilmi, että Shaima Alawadi oli harkinnut avioeroa ja muuttamista pois perheen kodista. Lisäksi vanhin tytär Fatima, joka ilmoitti rikoksen poliisille, oli ahdistunut tulevasta pakkoavioliitosta serkkunsa kanssa ja yrittänyt itsemurhaa. Shaima Alawadi oli 11-vuotias, kun hän meni naimisiin miehensä kanssa, ja 13-vuotias, kun tytär Fatima syntyi. Tällaisessa ympäristössä on melko vaikea puhua naisen vapaasta valinnasta ja naisesta itsenäisenä toimijana.

Kun Kassim Alhimidi pidätettiin, ketään ei enää kiinnostanut Adele Wylde-Blavatskyn kohtalo. Hänen mielipiteensä kuitenkin osoittautui oikeaksi. Trayvon Martinin tapausta ei voi millään tavalla verrata Shaima Alawadin murhaan eikä kukaan enää väitä, että jälkimmäisellä olisi jotakin tekemistä rasismin ja islamofobian kanssa.

Päiväkoti ilman sukupuolirooleja

Kirjoitin reilu kaksi vuotta sitten ruotsalaisesta Egalia-päiväkodista ja siitä, kuinka siellä sukupuolirooleja sekoitetaan. Mtv3:n uutiset kertoo tänään, että sama päiväkotilasten indoktrinaatio on saapunut tänne lahden takaa.

Tonttulan taikaa

Etelä-Haagassa sijaitsevassa päiväkoti Tonttulassa riittää vipinää. Vuosi sitten asiat eivät kuitenkaan olleet yhtä hyvällä mallilla. Päiväkodin johtaja Marjo Virtanen kertoo:

”Ehkä ajateltiin, että tytöt leikkivät nukeilla ja pienemmässä tilassa ja pojille sallitaan menevämpää toimintaa esimerkiksi puihin kiipeilyä.”

Nimenomaan Virtanen on ollut taustavaikuttajana hankkeessa, jossa sukupuolirooleja on kannustettu tietoisesti rikkomaan.

”Sukupuolisensitiiviseen” kasvatukseen kannustava hanke on avannut kasvattajien silmät. Kasvatuksen tarkastelu videolta oli Tonttulan lastentarhanopettaja Maija-Liisa Rantalaisen mielestä kaikkein karuinta:

”Pojat päästettiin pälkähästä eli heidän ei tarvinnut siivota eikä korjata tavaroita ja tytöt keräsivät kaiken, sellaisenkin, mitä he eivät olleet tekemässäkään.”

Lasten vanhemmat ovat heränneet asettamaan kyseenalaiseksi omia ajatuksiaan. Rantalainen jatkaa:

”Lapsilla on ollut myös sellaisia ajatuksia, että äidit tekevät vain tiettyjä asioita ja isät tiettyjä. "Voiko äitikin ajaa autoa?" on ollut yksi hämmästynyt kysymys, mihin sitten vanhemmat ovat heränneet miettimään sitä, että näinkö meillä ajatellaan.”

Jutun mukaan yksittäisiä vanhempia lukuun ottamatta hanke on saanut osakseen kiitosta. Siinä erikseen pojille tai tytöille suunnatut leikit on asetettu kyseenalaiseksi. Myös arjen värimaailma on uudistettu eikä sininen enää ole varattu pojille eikä punainen tytöille.

Postmodernia kasvatusta

Eikä siinä vielä kaikki. Alan professori nimeltään Kristiina Brunila toivoo, että sukupuolisensitiiviseen arkeen siirryttäisiin kaikkialla Suomen ”kasvatuslaitoksissa”:

”Mielestäni hankkeista pitäisi siirtyä siihen, että se tasa-arvo elää päiväkodeissa ja kouluissa – sellaisena päivänselvänä toiminnan lähtökohtana, mitä se ei edelleenkään vielä ole.”

Brunilan englanninkielisellä esittelysivulla kerrotaan hänen taustastaan. Hän työskentelee Kasvatustieteen laitoksella tutkijana Kulttuurisen ja feministisen kasvatustutkimuksen ryhmässä (KUFE). Hänen tutkimuskohteistaan ja luentoaiheistaan löytyy mm. seuraavia:

• Agency, Societal differences and Power
• Social Justice and Equality in Education and in Working life
• Theoretizations of Michel Foucault, Jacques Derrida, Gilles Deleuze, Judith Butler and Gayatri Chakravorty Spivak
• Discursive, deconstructive and genealogical analysis.

Nämä kohdat kertovat, että Brunilan tutkimuksen teoreettinen pohja lepää postmodernin filosofian varassa. Tältä pohjalta hänen pyrkimyksensä indoktrinoida päiväkotilapset pois perinteisistä sukupuolirooleista ovat ymmärrettäviä.

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Kristiina Halkola lauloi vuonna 1969 laulun ”Sinun lapsesi eivät ole sinun”. Laulun sanoma voidaan ymmärtää monella tavalla. Halkola oli taistolainen, eli itse ymmärrän sanoman tätä taustaa vasten.

Nykypäivänä useimmissa perheissä molemmat vanhemmat käyvät töissä ja jättävät suuren osan lasten kasvatuksesta päiväkotien vastuulle. Taloudellisesti näin on pakko tehdä, koska muuten asuntolaina jäisi luultavasti maksamatta ja elintaso heikommaksi.

Tämän ilmiön taustalla on tietoisesti harjoitettu politiikka. Vanhemmat lukijat muistavat vielä ajan, jolloin lapsista sai verovähennyksen eikä päivähoito ollut itsestään selvä vaihtoehto. Nykyisin lasten vienti päiväkotiin kannattaa taloudellisesti, koska vanhemmat eivät joudu maksamaan päivähoidon todellista kustannusta, joka on noin viisinkertainen korkeimpaan päivähoitomaksuun verrattuna.

Valtio subventoi lasten päivähoitoa suurelta osin ideologisista syistä. Näin edistetään naisten työssäkäyntiä ja kannustetaan naisia siirtymään lapsen syntymän jälkeen työelämään mahdollisimman pian sen sijaan, että he jäisivät kotiin hoitamaan lapsia.

Tutkija Kristiina Brunilan ja päiväkodin johtaja Marjo Virtasen kaltaiset pyrkivät käyttämään tätä asiaintilaa hyväkseen ja tuomaan päiväkoteihin ideologista agendaa eli muokkaamaan lasten asenteita vanhemmilta lupaa kysymättä. Kun valtio on ottanut vastuun lasten päivähoidosta, se myös päättää, millaisia asenteita ja arvoja heihin iskostetaan. Kun lapsia kasvataan Jacques Derridan ja Michel Foucaultin kaltaisten filosofien ajatusten pohjalta, voi olla varma, että kaikki perinteinen hylätään ja tehdään juuri, kuten Haagassa tai ruotsalaisessa Egalia-päiväkodissa on tehty. Äärivasemmistolaiset telaketjufeministit päättävät, että lapsesi eivät saa oppia miehen ja naisen rooleja, eli sinun lapsesi eivät ole sinun.

Ruotsin lehdistön rappio

Ruotsalaisissa rikoselokuvissa toimittajat kuvataan usein sankareina. Kommunisti Stieg Larssonin kirjoittamassa Millennium-trilogiassa sellainen oli toimittaja Mikael Blomqvist. Äskettäin Suomessakin televisioidussa, sävyltään vahvasti feministissävytteisessä Liza Marklundin kirjoihin perustuvassa Annika Bengtzon -sarjassa päähenkilö oli Kvällspressen-lehden toimittaja, joka selvitti vakavatkin rikokset ennen poliisia ja toimi samalla kahden lapsen yksinhuoltajana.

Expressenin paljastukset

Expressen-sanomalehti otti suuren riskin, kun se lähti taisteluun vihakirjoittajia vastaan väkivaltavasemmistoa lähellä olevan Researchgruppenin mahdollisesti laittomasti hankkiman aineiston perusteella.

Jos lehti kuvitteli löytävänsä aineistosta ”ison kalan”, se joutui pettymään. Suurin osa paljastetuista oli tavallisia ruotsalaisia yhteiskunnan eri alueilta. Ruotsidemokraatteja joukosta toki löytyi mutta ei yhtään sellaista nimeä, jota voisi käyttää propagandassa viikkokaupalla, vaan tavallisia kunnallispoliitikkoja.

Expressenin toimittajat ylittivät rajan siinä vaiheessa, kun he alkoivat ahdistella tavallisia ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä Ruotsidemokraattien kanssa. Lehden sivuilta löytyy videoita, joissa toimittaja ahdistelee yksityishenkilöä tämän kotiovella. Heidän nimensä kerrotaan ja kasvonsa näytetään, vaikka he eivät ole syyllistyneet mihinkään rikokseen. Ahdistelu iski omille näpeille, mikä näkyy parhaiten tavassa, jolla eläkkeellä oleva dosentti Jim Olsson kohtelee kotiovelleen ilmestyvää ”sankaritoimittajaa”.

Yksi paljastetuista oli Landskrona Energi AB:n työntekijä Patrik Gillsvik, jonka Expressen-lehti nimesi ”nettivihaajaksi” viime keskiviikkona. Yhtiön toimitusjohtaja Johan Holmstedt ilmoitti, että tapaus tutkitaan. Gillsvik oli sanonut Expressenin mukaan:

”Pyydän saada seuloa itsestäni enemmistöyhteiskunnan rakenteellisen ennakkoluuloisuuden ja totean, että mustalaiset ovat kekseliäitä ja nopeaälyisiä yrittäjiä, jotka voivat rikastaa kulttuuriamme. Ja sitten he varastelivat kuin korpit.”

Expressenin paljastusten mukaan hän on myös käyttänyt sanaa ”blatte” (suom. mutakuono). Ei ole mahdotonta, että Gillsvik saa tutkinnan jälkeen potkut, koska yhtiön johtaja kertoi, että hän ei halua yhtiötä yhdistettävän Gillsvikin esittämiin mielipiteisiin.

Tässä vaiheessa on syytä muistaa, että ruotsalaiset tiedotusvälineet rutiininomaisesti jättävät rikoksesta epäillyn nimen kertomatta ja valkopikselöivät murhaajien ja raiskaajien kasvot, jos nämä ovat maahanmuuttajataustaisia. Omaa kaksinaismoraalia ei voisi täydellisemmin paljastaa kuin ahdistelemalla tavallisia kansalaisia, jotka eivät todistettavasti ole syyllistyneet rikokseen. Expressenille ei tuottanut ongelmia tehdä yhteistyötä entisen AFA-järjestön tutkimusosaston kanssa, joka on nimennyt itsensä uudelleen Researchgruppeniksi.

Expressenille ei myöskään tuottanut ongelmia käyttää väkivaltavasemmiston ylläpitämää, mahdollisesti Ruotsin henkilörekisterilain vastaista aineistoa skuuppiinsa. Ruotsalaismediassa nousi taannoin kohu mustalaisrekisterissä, johon poliisin väitettiin tallentaneen rikollisten romanien henkilötietoja. Uutinen, josta vastasi tuolloin Dagens Nyheter, osoittautui ankaksi ja lietsottu moraalipaniikki lässähti.

Expressenin päätoimittaja Thomas Mattsson on myös tuomittu ampuma-aserikoksesta. Lehden toimittaja Diamant Salihu oli ostanut laittoman aseen Malmön kaduilta ja tehnyt tästä jutun lehteen tarkoituksenaan näyttää, miten helppoa laittoman aseen hankinta on. Tuomio piti vielä hovioikeudessa. Journalistit asuvat Suomessakin lasitalossa, mutta se ei yleensä ole estänyt heittelemästä kiviä.

Kritiikkiä

Iltapäivälehti Expressen jäi skuuppinsa kanssa melko yksin, sillä muu valtamedia ei lähtenyt kovin innokkaasti mukaan paljastuksiin. Sosialistinen Aftonbladet ei hehkuttanut Avpixlat-sivustolta paljastuneita keskustelijoita vaan keskittyi enemmän Ruotsin puolustusvoimien tiedustelupalvelu FRA:n hakkerointiskandaaliin.

Jopa ”nettivihasta” ja rasismista sivukaupalla kirjoittanut Lisa Bjurwald arvosteli iltapäivälehden toimintaa. Bjurwald ei tuntenut sympatiaa Jim Olssonin kaltaisia kohtaan vaan epäili aivan oikein, että paljastukset osuvat omaan nilkkaan. Bjurwald myös kysyy aiheellisesti:

”Millä perusteella kiihottamiseen kansanryhmää vastaan syyllistyneet on tärkeämpää paljastaa kuin miehet, jotka raiskaavat lapsia?

Hän myös arvioi Expressenin toiminnan vaikutuksia demokratialle:

”..demokratian kannalta se on vaarallinen tie. Se myös johtaa valheelliseen jakoon ”meihin hyviin” ja ”niihin halveksittaviin nettivihaajiin”. Sellainen jako vaikuttaa kielteisesti, sillä nettiradikaalit tuntevat (jossain määrin oikeutetusti) itsensä rekisteröidyksi mielipiteensä takia ja radikalisoituvat lisää eikä se auta nettirasismista huolestuneita ymmärtämään ilmiötä syvemmin.”

Tässä Bjurwald voisi itse myös katsoa peiliin. Hän on itse omilla kirjoituksillaan syyllistynyt samaan, josta hän nyt syyttää Expresseniä eli jakamaan ihmisiä hyviin ja nettivihaajiin. Yritykset ymmärtää ovat hänellä jääneet pinnallisen keittiöpsykologian tasolle ja perustuvat väärille tai ainakin hatarille oletuksille.

Todellinen syy Bjurwaldin närkästykselle lienee se, että skandaali ei todennäköisesti vahingoita Ruotsidemokraatteja lainkaan vaan vahvistaa heitä. Tanskalainen veteraanijournalisti Erik Meier Carlsen sanoi televisiokanava DR2:n ohjelmassa:

”Seiskapuolue ja journalistipuolue voivat aivan hyvin jättää käyttämättä kaikki likaiset temppunsa, jotka he ovat säästäneet seuraavalle kymmenelle kuukaudelle. Ne vahingoittavat demokratiaa, heitä itseään ja yhteiskunnan yleistä ilmapiiriä mutta eivät Ruotsidemokraatteja.”

Seiskapuolueella (tanskaksi syvpartiet, ruotsissa Sjuklövern) tarkoitetaan Timo Soinia mukaillen ”vanhoja puolueita” eli muita kuin Ruotsidemokraatteja. Meier Carlsen myös vertasi Ruotsin tilannetta Tanskan vastaavaan 15 vuotta sitten. Hän myös totesi, että Ruotsidemokraatteja ei voi pitkään eristää poliittisesta vallankäytöstä.

Expressenin tapauksessa journalistit ovat konkreettisesti osoittaneet, että valtamedia ei ole vallan vahtikoira vaan valtaa palveleva rakkikoira, joka ei epäroi käyttää likaisikaan keinoja kansalaismielipiteen tukahduttamiseen. Journalistit eivät ole sankareita muualla kuin ruotsalaisissa rikoselokuvissa, joiden klisheet jätän tällä kertaa käsittelemättä.

Ruotsissa peli menee likaiseksi

Äskettäin Ruotsissa vasemmistolaiseen Expo-järjestöön liittyvä tutkimusryhmä Researchgruppen sai haltuunsa nettisivustojen kommentointipalvelu Disquksen käyttäjätunnuksia ja sähköpostiosoitteita. Disqus-palvelu on käytössä suositulla ruotsalaisella Avpixlat-sivustolla.

Iltapäivälehti Expressen on saanut haltuunsa nämä tiedot ja on julkaissut Disqus-palvelun käyttäjien nimiä ja kuvia sivustollaan. Lehti on keskittynyt Ruotsidemokraattien riveissä vaikuttaviin poliitikkoihin.

Mitä tietoja on hankittu

Tietojen hankinnassa on käytetty jos ei laittomia niin ainakin eettisesti kyseenalaisia keinoja. Researchgruppen mainostaa lisäksi omilla sivuillaan:

”Olemme onnistuneet paljastamaan noin joka neljännen aktiivikommentaattorin, eli 406 noin 1500 päivittäisestä kirjoittajasta. Olemme tutkineet tarkemmin näitä 406 henkilöä ja selvittäneet, mitä tietoja he ovat jättäneet verkkoon, seuranneet heidän kanssakäymistään viranomaisten kanssa, tarkistaneet missä he ovat kirjoilla, selvittäneet heidän ikänsä ja lukeneet heidän tuomionsa.”

Ulkopuolisesta vaikuttaa käsittämättömältä, miten yksittäinen äärivasemmistoon kytkeytynyt ”tutkimusryhmä” toimii kuin tiedustelupalvelu. Pelottavinta ovat ryhmän yhteydet katuväkivaltaa harjoittavaan AFA-liikkeeseen. Ruotsissa on runsaasti tapauksia, joissa huppupäiset antifasistit ovat tunkeutuneet yksittäisen esim. Ruotsidemokraatteja edustavan henkilön kotiin, töhrineet seiniä ja jopa pahoinpidelleet kyseisen henkilön.

Mikä Researchgruppen?

Tutkimusryhmä Researchgruppen on osa Expo-lehden ympärille ryhmittynyttä verkostoa, jonka rakenteesta löytyy erilaisia kaavioita internetistä. Expo-lehden vastaava päätoimittaja on tunnettu ruotsalainen tv-tuottaja ja journalisti Robert Aschberg, jonka isoisä Olof Aschberg keräsi omaisuutensa välittämällä bolshevikkien Venäjältä vallankumouksen jälkeen ryöstämiä aarteita länteen.

Aschberg oli nuoruudessaan 1970-luvulla vakaumuksellinen maolainen kommunisti, joka kuitenkin omien sanojensa mukaan alkoi ottaa etäisyyttä kommunismiin Tshekkoslovakian matkansa jälkeen ja myöhemmin Kiinassa, jossa hän näki maidon ja hunajan asemesta nälänhätää. 80-luvulla hän siirtyi media-alalle ja on tuottanut useita Ruotsissa suosittuja tosi-tv -ohjelmia.

Hän kommentoi Expon perustamista sanomalla, että näin haluttiin lopettaa väkivalta ja torjua demokratianvastaisia voimia. Ruotsidemokraatteja hän kommentoi seuraavasti:

”Ääni SD:lle on ääni rikollisille.”

Researchgruppenin ja Expo-lehden lisäksi Expo-verkostoon kuuluu ”uutistoimisto” nimeltä Piscatus, joka kerää tietoja tuomioistuimilta ja syyttäjäviranomaisilta. Luultavasti Researchgruppen käytti Piscatuksen resursseja kerätäkseen tietoja 406:n Avpixlat-sivuston aktiivikommentaattorin rikostuomioista ja asioinnista viranomaisten kanssa.

Kummisetä Aschbergin varsinaisina työrukkasina paljastuksessa toimivat Mathias Wåg ja Martin Fredriksson, joiden kummankin taustalta löytyy väkivaltainen AFA-järjestö. Wåg kävi alustamassa reilu pari vuotta sitten Vasemmistonuorten järjestämää Äärioikeiston anatomia -keskustelutilaisuutta, jonka järjestäjiin kuuluivat Vasemmistoliiton nuorisopoliitikot Dan Koivulaakso ja Li Andersson. Tuolloin Wågista käytettiin titteliä ”rasismin ja fasismin tutkija”. Wåg kuuluu Ruotsin AFA:n perustajajäseniin.

Martin Fredriksson puolestaan tuomittiin tammikuussa 2006 pahoinpitelystä Linköpingin käräjäoikeudessa. Pahoinpidelty henkilö oli jakamassa lentolehtisiä, kun Fredriksson suihkutti pippurisumutetta tämän silmille. Sen jälkeen hän löi miestä rautaputkea muistuttavalla esineellä. Tuomioksi tuli 75 tuntia yhdyskuntapalvelua ja tietysti korvaukset pahoinpitelyn uhrille. Fredriksson kaiketi pitää itseään tutkijana ja toimittajana.

Mitä tämä kertoo Ruotsista?

Vaalit lähestyvät ja Ruotsidemokraattien kannatus gallupeissa on noussut yli kymmenen prosentin ja suurimmat luvut ovat jo ylittäneet 15 prosenttia. Edellisessä kirjoituksessa käsitelty vasemmiston moraalipaniikki Dagens Nyheterissä julkaistusta kirjamainoksesta oli vasta alkua.

Expo-verkoston toiminta vaikuttaa ammattimaiselta, ja heillä on myös taloudellisia resursseja käytössään. Aschberg ei ole köyhä mies, ja lisäksi Expo saa tukea monilta järjestöiltä ja säätiöiltä sekä veronmaksajalta.

Paljastusten tarkoituksena on tietysti horjuttaa Ruotsidemokraatteja ja pelotella ihmisiä, jotta he eivät uskaltaisi toimia puolueen riveissä. Researchgruppenin toimijoiden AFA-tausta tarkoittaa myös fyysisen väkivallan uhkaa.

Ruotsalainen yhteiskunta muuttuu totalitaristiseen suuntaan, jos ja kun poliittinen eliitti antaa Expo-verkoston ja antifasistien mellastaa vapaasti valtamedian hiljaisella ja joskus avoimella tuella viranomaisten katsoessa sivusta. Ruotsista on vaikea enää puhua avoimena ja demokraattisena yhteiskuntana silloin, kun yhden poliittisen puolueen menestys herättää niin voimakasta hysteriaa vasemmistossa ja valtamediassa.

En lähde ennustamaan, mihin kehitys johtaa, mutta mitään suurta juhlaa ei kannata odottaa. Seuraavista valtiopäivävaaleista luultavasti tulee kaikkien aikojen likaisimmat.

Rasistinen lehti-ilmoitus

Etnologi Karl-Olof Arnstberg ja journalisti Gunnar Sandelin kirjoittivat kirjan Invandring och Mörkläggning (Maahanmuutto ja salailu), Siinä he esittävät faktoja Ruotsin maahanmuuttopolitiikan onnistumisesta.

Ruotsalainen valtamedia ei kirjaa juuri noteerannut lukuun ottamatta vasemmistolaista Aftonbladetia, joka julkaisi siitä täysin asiattoman arvostelun otsikolla ”Samaa vanhaa rasismia uudessa raportissa”. Arvostelu oli kuvitettu valokuvalla ruotsalaisten oikeistoekstremistien marssista Ruotsin kansallispäivänä vuonna 2007. Itse arvostelussa keskityttiin kirjoittajien mustamaalaamiseen ja kysyttiin, ”voiko inhimillisyydellä olla hintalappua”?

Tanskalainen Jyllands Posten ja norjalainen Aftenposten sen sijaan noteerasivat kirjan ja saivat myös aikaiseksi kunnollisen arvostelun. Tähän päivään mennessä Aftonbladet on ainoa ruotsalainen valtamediajulkaisu, joka on kirjoittanut teoksesta arvostelun.

Ilmoitus DN:ssä

Arnstberg halusi kuitenkin kirjalleen julkisuutta ja maksoi omalla kustannuksellaa ilmoituksen vasemmistoliberaaliin Dagens Nyheter -sanomalehteen. Silloin tavanomaiset epäillyt reagoivat odotetulla tavalla eli huutamalla hysteerisesti ja vaatimalla anteeksipyyntöä Dagens Nyheter -lehden päätoimittaja Peter Wolodarskilta. Entinen Aftonbladetin poliittisen toimituksen päällikkö Helle Klein twiittasi:

”Hyvä DN ja @pwolodarski! Laatikaa anteeksipyyntö huomiseen lehteen ja sanokaa, että kyseisen rasisti-ilmoituksen julkaiseminen oli suuri virhe.”

Itseään sosiaalidemokraattiseksi opettajaopiskelijaksi kutsuva Pontus Samuelsson osoitti twiitissään, että hän on sisäistänyt suvaitsevaisuuden ydinteesit:

”Auschwitz, Srebrenica, Ruanda. Kaikki alkaa jostakin.”

Twitter-vasemmisto järjesti myös mielenosoituksen Tukholman Medborgarplatsenilla. Mielenosoituksesta ja Twitter-reaktioista on pääteltävissä, että Ruotsin vasemmisto ja monikulttuuriin sitoutunut kansanosa ei halua minkäänlaista keskustelua maahanmuutosta, vaan yrittää vaientaa ja leimata rasismileimalla kaikki kriittiset äänet.

Dagens Nyheterin linjanmuutoksesta tuskin kannattaa olla huolissaan. Huomenna lehti on yhtä poliittisesti korrekti kuin aina ennenkin ja antaa varmasti jatkossakin auliisti palstatilaa niille, jotka närkästyivät lehti-ilmoituksesta.

Löytyy Ruotsista toki asiallisiakin reaktioita. Vanhan liiton sosiaalidemokraatti ja Folkbladetin vastaava päätoimittaja Widar Andersson ymmärtää ratkaisun julkaista ilmoitus ja ihmettelee Helle Kleinin reaktiota:

”Tavallaan reaktiot kertovat ongelmista ruotsalaisessa maahanmuuttokeskustelussa. Korpraalit, jotka vaativat lopettamista ja kieltämistä, haluavat rajoittaa muiden kuin pelkästään positiivisten faktojen esittämistä.”

Varjojen ja kummitusten maa

Juutinrauman toiselta puolelta ruotsalainen maahanmuuttokeskustelu näyttää kummalliselta. Jyllands Postenissa Mikael Jalving kirjoittaa Ruotsista ”varjojen ja kummitusten maana”. Jalving ihmettelee, miten kirjamainos sanomalehdessä voi aiheuttaa viikonlopun suurimman kohun.

Arnstberg on Jalvingin vanha tuttu, jota hän mm. haastatteli kirjassaan Absolut Sverige. Jalvingin mukaan Arnstberg oli yrittänyt löytää kirjalleen kustantajaa Ruotsista mutta luopunut yrityksistä ja julkaissut kirjan omakustanteena. Kirja nousi bestseller-listalle huolimatta siitä, että valtamedia yritti vaieta sen kuoliaaksi eikä sitä mainostettu missään muualla kuin internetissä. Kirjaa myydään myös ainoastaan internetin välityksellä.

Jalving kuvailee kirjaa ”underground-kirjallisuudeksi”, jota luetaan suljettujen verhojen takana vähän samalla tavalla kuin Aleksandr Solzhenitsynin teoksia Neuvostoliitossa. Jalving päättää kirjoituksensa toteamalla:

”Loppu on hysteriaa. Ruotsin historia alkaa tästä ja päättyy tähän ilman, että kukaan voi varmuudella sanoa, mihin ruotsalaiset ovat menossa. Mitään juhlaa tuskin on tulossa.”

Arnstberg ja Sandelin tuskin uskalsivat odottaa pelkän lehti-ilmoituksen aiheuttavan nähdyn kaltaista reaktiota. Joka tapauksessa kohu lisää kirjan myyntia, kuten Arnstberg toteaa:

”On surullista saada rasistin leima otsaansa, kun yrittää käydä keskustelua Ruotsille tärkeistä asioista. Kirjaa tosin myydään tästä syystä enemmän, mutta tulot eivät kata mainoksen hintaa.”

Arnstberg kieltää myös synneistä pahimman eli yhteydet Ruotsidemokraatteihin. Moralismi ja epämiellyttävien faktojen kieltäminen eivät Ruotsista kirjan myötä lopu, mutta yhä useampien ihmisten luottamus valtamediaan ja sen mielipideautomaatteihin rapautuu hiljalleen kiitos internetin.