Nyt kun Mikko Ellilä on saanut tuomion ”sananvapausrikoksesta” Espoon käräjäoikeudessa, ja tuomio vastasi tarkalleen törkeän rattijuoppouden minimirangaistusta (60 päiväsakkoa), on aika tarkastella, miltä sananvapauden tila näyttää meillä ja muualla. Ensimmäiseksi on hyvä katsoa hieman kielipeliä, jota viranomaiset käyttävät vainotessaan ihmisiä näiden mielipiteiden takia.
Sananvapausrikos
Yllä oleva termi kuulostaa orwellilaiselta. Ne, jotka ovat lukeneet kirjan 1984, muistavat Rakkauden ja Totuuden ministeriöt sekä iskulauseen: ”Sota on rauhaa”. Samasta asiasta on kyse tässäkin byrokraattisessa termissä. Sananvapausrikoksesta tulee ensimmäisenä mieleen sananvapautta väärin perustein rajoittava viranomainen, joka näin toimiessaan syyllistyy sananvapausrikokseen. Todellisuudessa tietysti ”sananvapausrikoksessa” tavallinen kansalainen käyttää sananvapautta ”väärin” eli tavalla, joka on ristiriidassa lain kanssa. Rakkauden ministeriö siis rakastaa kiduttamalla kansalaisia ja Totuuden ministeriö valehtelee työkseen. Sananvapausrikoksen ymmärtäminen edellyttää siis kaksoisajattelua.
Entisessä Neuvostoliitossa ei käytännössä ollut sananvapautta, vaikka Stalinin perustuslakiin (katso erityisesti 10. luku) sisältyi paljon kauniita sanoja. Stalinin aikana saattoi päästä hengestään tai joutua leirille myös ilman mitään syytä, mutta ”sananvapausrikos” ainakin oli kaikkein varmin tapa. Myöhemmin Neuvostoliitossa ihmiset oppivat, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Suomessa ja useimmissa Euroopan maissa sananvapaus on taattu perustuslaissa, mutta tavanomaisessa lainsäädännössä on muutamia pykäliä, joissa sananvapauden rajoituksista säädetään erikseen.
Sananvapaus on siis katsottu niin tärkeäksi oikeudeksi, että se on kirjattu perustuslakiin. Lisäksi sananvapaus mainitaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa ja Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Rajoituksia sen sijaan perustellaan muilla erityisillä syillä. Yksityisen henkilön julkinen herjaus on asianomistajarikos ja perusteltavissa sillä, että herjaus haittaa yksityisen henkilön työtä, elinkeinotoimintaa tai yksityiselämää. Yksityinen kansalainen katsotaan siinä heikommaksi osapuoleksi kuin esimerkiksi jokin tiedotusväline. Toisaalta julkisuuden henkilöillä ja poliitikoilla yksityiselämän suoja tulkitaan pienemmäksi kuin tavallisella ihmisellä
Sananvapaudella on merkitystä erityisesti politiikassa, koska kansalainen viime kädessä päättää, kenen hän haluaa edustavan itseään päätöksenteossa. Tätä varten hän tarvitsee tietoa, jota hän saa vapaasti hankkia eikä kukaan saa ennakolta estää vapaata tiedonhankintaa. Tähän perustuu ns. ennakkosensuurin kielto.
Sananvapauden rajoitukset
Julkisen herjauskiellon lisäksi eri Euroopan maiden lainsäädännöstä löytyy pykäliä, joissa kielletään ”kiihotus kansanryhmää vastaan”. Tätä perustellaan usein vähemmistöjen suojaamisella enemmistön harjoittamalta syrjinnältä. Todellisuudessa taustalla kummittelee Hitlerin Saksan vanhat synnit ja juutalaisten joukkotuho. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen kieltämistä voidaan pitää hysteerisenä ylireagointina pelkoon, että vastaava voisi tapahtua uudelleen.
Toisaalta kyseessä on myös postmodernin vasemmistolaisen ideologian tuote. Yksilölle normaalisti kuuluvia oikeuksia laajennetaan ryhmille, käytännössä erilaisille vähemmistöille. Tässä kulttuurimarxismissa pyritään tasamaan eri ryhmien mahdollisuuksia yhteiskunnassa määrittämällä säännöt uudelleen siten, että valtaväestön etulyöntiasema katoaa.
Ryhmän luonnehtiminen negatiivisilla määreillä tulkitaan osoitukseksi hegemonia-asemasta riippumatta siitä, onko määreellä todellisuuspohjaa vai ei. Luonnollisesti negatiivisen määreen käyttöä pidetään aina ”yleistävänä” silloin, kun se koskee vähemmistöä. Jotta tällainen sanallinen ”syrjintä” poistettaisiin, pitää vähemmistön solvaamisesta rangaista. Tutummassa muodossa tämä kuuluu: ”Sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata.” Luonnollisesti tämä pätee vain, jos valtaväestön edustaja puhuu halventavaan sävyyn jostakin vähemmistöstä. Jos vähemmistön edustaja luonnehtii omaa ryhmäänsä loukkaavalla termillä (esim. somali kutsuu somaleja laiskoiksi), kyseessä ei ole ”sananvapausrikos”. Jos vähemmistön edustaja luonnehtii valtaväestöä yleistävästi (esim. somali sanoo suomalaisten olevan rasisteja), rikoksen tunnusmerkit eivät myöskään täyty. Tarvitaan Kauppakorkeakoulun opiskelija kirjoittamaan, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, ennen kuin rikos on tapahtunut.
Puumalainen, Illman, Suurpää
Vaikka nuo kolme nimeä herättäisivät kuinka negatiivisia mielikuvia tahansa, he eivät ole keksineet näitä asioita itse. Nämä ajatukset ovat saapuneet Suomeen Yhdysvalloista Ruotsin kautta kuten tavallista, ja taustalla on vaikuttanut Yhdysvalloissa 60-luvulla käyty kansalaisoikeustaistelu. Jos haluaa jäljittää monikulttuuriajattelun juuria, voi käydä lukaisemassa tämän Fjordmanin esseen. Siinä esitetään mm. ajatus siitä, että vieraiden kulttuurien ihailu on yhtä luonnollista kuin niiden pitäminen barbaarisina. Ajatus ”jalosta villistä” on yllättävän vanha.
Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että noita kolmea nimeä yhdistää yksi järjestö eli Demokraattiset lakimiehet (Demla), joka kunnostautui 70-luvulla kommunismin lipunkantajana. Nykyisin Demla ei tietystikään kannata enää vanhakantaista kommunismia, vaan he ovat omaksuneet modernin kulttuurimarxismin periaatteet.
Lakimiehet eivät kai yleisesti ole sen vasemmistolaisempia kuin muutkaan, mutta vasemmistolaiset lakimiehet hakeutuvat töihin aloille, jossa he pääsevät tekemään kutsumustyötä. Nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpääkin on palavasilmäinen idealisti, joka aiemmin harjoitti kansalaisaktivismia nykyiseen työhönsä liittyvissä asioissa. Silloin, kun poliitikot ovat haluttomia puuttumaan jonkin maahanmuuttopolitiikan kaltaisen alan asioihin, idealistisella virkamiehellä on paljon valtaa.
Suomi tulee perässä
Kuitenkin kaikkein huolestuttavinta on se, että Suomessa tullaan näissä asioissa – tavanomaiseen tapaan – jälkijunassa. Ruotsissa maahanmuuttokeskustelu on käytännössä kokonaan kielletty, mikäli maahanmuutosta puhutaan negatiiviseen sävyyn. Suomessa sentään Johanna Suurpää muodon vuoksi mainitsee (ks. kohta noin 33 minuutin kohdalla), että maahanmuuttopolitiikan arvostelu on sallittua, vaikka maahanmuuttopolitiikan tuloksista ei saakaan puhua negatiiviseen sävyyn.
Muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ollaan muutenkin meitä edellä. Mikko Ellilä käytti Espoon käräjäoikeuden mukaan afrikkalaisista halventavaa kieltä, mutta Itävallassa Muhammadin kutsumisesta pedofiiliksi joutuu syytteeseen, kun taas kuvaamalla Jeesuksen ja apostolit keskenään sukupuoliyhteydessä tekee suurta taidetta . Belgiassa taas varoitetaan nettikirjoittajia linkittämästä Geert Wildersin Fitna-elokuvaan. Kanadassa ihmisoikeuskomission kuultaviksi ovat joutuneet jo tunnettu kolumnisti Mark Steyn ja maan suurimman poliittisen viikkolehden päätoimittaja.
Lisäksi tulevat vielä ulkoiset paineet, joita edustavat lähinnä islamilaisten maiden järjestö OIC ja sen talutusnuorassa kulkeva YK:n ihmisoikeuskomissio. Uskontojen eli käytännössä islamin halventaminen (eli kaikki arvostelu) pitäisi näiden organisaatioiden mukaan kieltää. EU-johtajat myötäilevät heitä ja sanovat, että sananvapaus ei tarkoita oikeutta loukata. Perinteiset ihmisoikeudet, jotka on määritetty YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, ovat siis hyökkäyksen kohteena eikä niille löydy puolustajia.
On siis odotettavissa, että sananvapaus Suomessa tulevaisuudessa heikkenee riippumatta siitä, mikä on Suomen sijoitus kansainvälisissä sananvapausvertailuissa tai mikä on maan johtavan vasemmistolehden toimittajan käsitys Suomen sananvapaustilanteesta.