En kirjoita usein ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, ehkä kerran viidessä vuodessa. Venäjään liittyvät asiat ovat monesti tulenarkoja ja ihmisillä on niistä voimakkaita mielipiteitä. Siksi olen jättänyt nämä jutut pääsääntöisesti kirjoittamatta.
Jotta tarinaan saisi vähänkään mielenkiintoa, pitää astua jonkin verran valtavirran jos ei ulkopuolelle niin ainakin reuna-alueille. Lisäksi Venäjän ja lännen heikkenevistä suhteista kaikki olennainen on kerrottu jo muutama vuosi sitten. Tämän kirjoituksen sisältö perustuu pitkälti tähän Vladimir Poznerin luentoon sekä tähän John Mearsheimerin luentoon.
Poznerin luento on vuodelta 2018 eli Donald Trumpin presidenttikaudelta. Mearsheimerin luento taas on vuodelta 2015. Mearsheimerin ajatukset löytyvät luettavissa olevana dokumenttina täältä. Lyhennelmän Poznerin ajatuksista voi lukea täältä.
Miten Venäjästä tuli lännen vihollinen
Otsikon kysymykseen ei ole yhtä yksittäistä vastausta, koska välit huononivat vähitellen, koska osapuolilla oli keskinäisten suhteiden osalta erilaisia odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Lisäksi toisen osapuolen teot koettiin toisella osapuolella uhkaavina ja loukkaavina, vaikka ne eivät olisi sellaisiksi olleet tarkoitettuja.
Kylmän sodan päätyttyä lopullisesti Neuvostoliiton hajoamiseen, Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli toiveikas suhteiden kehittymisen suhteen ja toivoi, että lopputuloksena olisi samanlainen kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa kuin Länsi-Euroopan valtioilla. Tämän kumppanuuden avulla olisi varmistettu, että Venäjän demokratia alkaisi kehittyä
Vaihtoehtoinen lähetymistapa olisi kertoa Venäjän johdolle: ”Te piditte neljäkymmentä vuotta ydinpommi päämme päällä. Hävisitte kylmän sodan ja joudutte maksamaan siitä. Saatte rangaistuksen tekemisistänne.”
Noista kahdesta vaihtoehdosta länsi valitsi Vladimir Poznerin mukaan jälkimmäisen. Hänen mielestään Yhdysvallat aloitti jo George H.W. Bushin kaudella ns. Wolfowitzin doktriinin kehittelyn. Tuohon oppiin sisältyi unilateralismi, ennalta ehkäisevät sotilaalliset operaatiot, joiden avulla toisten valtioiden taholta tuleva sotilaallinen uhka eliminoitaisiin ja diktatoristen valtioiden nousu suurvalloiksi estettäisiin. Tämä oppi realisoitui sekä Yhdysvaltojen puuttumisena Jugoslavian hajoamissotiin että myöhemmin Afganistanissa ja erityisesti Irakissa.
On harhaluulo uskoa, että suhteiden huononeminen alkoi vasta Vladimir Putinin presidenttikaudella. Venäjän suhde Yhdysvaltoinin George H.W. Bushin ja hänen seuraajansa Bill Clintonin kaudella alkoi hyvissä merkeissä. Jeltsin ja hänen ulkoministerinsä Andrey Kozyrev kiinnittivät aluksi paljon huomiota siihen, että Venäjä pääsisi demokraattisten maiden yhteisön jäseneksi. He halusivat Venäjän olevan Yhdysvaltojen kumppani.
Jugoslavian hajoamissotien alkuvaiheessa Venäjä vielä pysyi lännen kumppanina. Venäläiset osallistuivat rauhanturvaoperaatioihin Balkanilla ja auttoivat diplomaattisesti Serbian käännyttämiseksi sotatoimien lopettamisen kannalle.
Venäjä myös vetäytyi suosiolla Baltian maista. Clinton ja Jeltsin olivat myös vastuussa Ukrainan ydinaseiden hävittämisestä. Vastineeksi tästä Venäjä suostui takaamaan Ukrainan turvallisuuden. Suhteet alkoivat kuitenkin huonontua vuoden 1997 jälkeen. Sekä Venäjä että Yhdysvallat ratifioivat mannerten välisiä ballistisia ohjuksia koskevan sopimuksen. Sopimusta ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön ja se haudattiin lopullisesti, kun Yhdysvallat irtautui vuoden 1972 antiballistisia ohjuksia koskevasta sopimuksesta. Kun Yhdysvallat aloitti sotilaallisen operaation Serbiaa ja Montenegroa vastaan Kosovon tapahtumien takia maaliskuussa 1999, Venäjä vastusti tiukasti sotilaallisia toimia. Presidentti Jeltsin ei myöskään pitänyt siitä, kun Bill Clinton arvosteli Venäjän sotilaallisia toimia Tshetsheniassa.
Jeltsin pettyi myös Clintonin tarjoamaan taloudelliseen apuun (vähemmän kuin 3 miljardia dollaria), jolla olisi helpotettu Venäjän siirtymistä kohti markkinataloutta.
Varsinainen kivi kengässä oli kuitenkin Naton laajeneminen Itä-Euroopan entisiin kommunistimaihin sekä myöhemmin Baltian maihin, mikä sai Venäjän tuntemaan itsensä petetyksi.
Putin ja George W. Bush
Vuonna 2000 Vladimir Putinista tuli Boris Jeltsinin seuraaja Venäjän presidenttina. Samaan vuoteen sattuivat myös syyskuun 11. päivän terrori-iskut. Putin tuki Yhdysvaltoja iskujen jälkeen eikä pannut vastaan, kun amerikkalaiset halusivat käyttöönsä Keski-Aasiassa entisellä Neuvostoliiton alueella sijainneita lentokenttiä.
Irakin sotaa Venäjä sen sijaan vastusti voimakkaasti. Yhdysvallat George W. Bushin johdolla toimi kuitenkin yksinään ilman YK:n siunausta, kun se hyökkäsi Irakiin ja syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon tämän väitettyjen joukkotuhoaseiden takia.
Varsinainen riita puhkesi kuitenkin, kun Yhdysvallat halusi sijoittaa ohjuspuolustusjärjestelmiä Puolan ja Tshekin alueelle. Molemmat maat ovat entisiä Varsovan liiton maita. Yhdysvallat väitti, että järjestelmät oli tarkoitettu suojelemaan Yhdysvaltoja ja Eurooppaa Pohjois-Korean ja Iranin ohjuksilta. Putin kuitenkin näki ohjuspuolustusjärjestelmien sijoittamisen analogisena Kuuban ohjuskriisille, jolloin Neuvostoliitto yritti sijoittaa ohjuksia Kuubaan.
Vuonna 2003 Georgiassa tapahtui ns. ruusuvallankumous, jossa presidentti Eduard Shevardnadze syrjäytettiin, mikä tarkoitti neuvostoajan päättymistä maassa. Termi ruusuvallankumous tulee siitä, kun mielenosoittajat Mikhail Shaakasvilin johdolla tunkeutuivat parlamenttii ruusut kädessään. Kyseessä oli ensimmäinen ns. värivallankumous entisen Neuvostoliiton alueella. Ruusuvallankumouksen jälkeen Georgia muutti ulkopolitiikkansa länsimyönteiseksi ja julisti eurooppalaisen ja euroatlanttisen integraation sen painopistealueiksi.
Tässä vaiheessa Venäjä ei kuitenkaan katsellut sivusta, kuinka yksi entinen Neuvostoliiton tasavalta siirtyy länsileiriin. Venäjä tuhosi Georgian länsihaaveet Venäjän ja Georgian sodassa vuonna 2008.
Russian resetistä Ukrainan sotaan.
Vuonna 2008 Yhdysvaltojen presidentiksi nousi Barack Obama ja Putin väistyi tilapäisesti pääministeriksi mutta pysytteli silti Venäjän todellisena johtajana.
Obama ja ulkominiteri Hillary Clinton yrittivät parantaa Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteita ns. Russian Reset -ohjelmallaan, joka alkoi toiveikkaasti hyvän tahdon eleillä. Venäjä salli amerikkalaisille kauttakulun Afganistaniin ja Yhdysvallat Barack Obaman suulla ilmoitti, että se lopettaa Bushin hallinnon aloittaman ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisen Puolaan ja Tshekkiin.
Russian resetin menestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi. Ohjelma kaatui lopullisesti Ukrainan sotaan vuonna 2014.
John Mearsheimer väittää Foreign policy -lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan, että Ukrainan kriisi on lännen syytä.
Vallitsevan länsimaisen viisauden mukaan Ukrainan kriisin ainoa syy löytyy Venäjän aggressiosta, josta puolestaan vastaa Vladimir Putin. Krimin liittäminen Venäjään kertoo pitkäaikaisesta halusta palauttaa Neuvostoliiton imperiumi ja lopulta liittää siihen Ukraina kokonaisuudessaan sekä muita itäisen Euroopan maita. Tämän näkemyksen mukaan presidentti Leonid Janukovitshin syrjäyttäminen toimi tekosyynä Venäjän interventiolle, jossa anastettiin Ukrainan itäosa.
Mearsheimerin mukaan kyse on Naton laajenemisesta, joka taas on olennainen osa strategiaa, jossa Ukraina siirretään pois Venäjän vaikutuspiiristä lännen leiriin. Tässä EU:n laajeneminen itään ja lännen vuoden 2004 oranssista vallankumouksesta alkanut demokratiamyönteisten voimien tukeminen Ukrainassa olivat myös kriittisiä elementtejä.
Venäjän johtajat ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien vastustaneet Naton itälaajenemista ja ovat tehneet selväksi, että Venäjä ei jäisi toimettomaksi, jos sen strategisesti tärkeä naapuri muuttuisi läntiseksi linnakkeeksi.
Putinille demokraattisesti valitun, Venäjä-myönteisen presidentti Janukovitshin syrjäyttäminen oli viimeinen pisara. Hän vastasi ottamalla haltuunsa Krimin niemimaan, jonne hän pelkäsi tulevan Naton laivastotukikohdan. Krimin anastamisen lisäksi hän pyrkisi epävakauttamaan Ukrainaa, kunnes maa luopuisi yrityksistään liittyä länsileiriin.
Putinin vastaiskun ei olisi pitänyt olla yllätys, jos länsi olisi ymmärtänyt, että kyse oli Venäjän elintärkeistä strategisista intresseistä. Mearsheimerin mukaan länsimaisen eliitin yllättyneisyys selittyy puutteellisella ymmärryksellä kansainvälisestä politiikasta. He uskovat, että realismin logiikalla ei enää ole merkitystä 21. vuosisadalla vaan Eurooppa pysyy vapaana liberaalien periaatteiden kuten oikeusvaltion, taloudellisen keskinäisriippuvuuden ja demokratian avulla. Suomessa puhutaan mielellään sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä.
Ukrainassa kaikki liberaalit periaatteet heittivät häränpyllyä. Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajat epäonnistuivat yrityksessään muuttaa Ukraina länsimaiden linnakkeeksi Venäjän rajalla.
Naton pyrkimykset laajentua itään olivat esillä Bukarestin kokouksessa vuonna 2008. Tuolloin sotilasliitto harkitsi Georgian ja Ukrainan jäsenyyttä. George W. Bushin hallinto tuki sitä. Jäsenyydet kuitenkin torpattiin Ranskan ja Saksan toimesta. Maat pelkäsivät, että jäsenyys voisi tarpeettomasti ärsyttää Venäjää.
Lopulta päädyttiin kompromissiin, jossa järjestö julkaisi lausunnon, jossa tuettiin Georgian ja Ukrainan jäsenyyttä ja julistettiin, että näistä maista tulisi vielä Naton jäseniä.
Tätä Venäjän varaulkoministeri Alexander Grushko kommentoi sanomalla, että Georgian ja Ukrainan jäsenyys olisi valtava strateginen virhe, jolla olisi vakavat seuraukset Euroopan turvallisuudelle.
Myös EU:n itälaajeneminen on aiheuttanut huolta Venäjän johdossa. Ulkoministeri Sergei Lavrov on syyttänyt Euroopan Unionia vaikutuspiirin luomisesta itäiseen Eurooppaan.
Mearsheimerin kirjoitus on vuodelta 2014. Tuon jälkeen on paljon vettä virrannut Dneprissä, mutta mikään oleellinen ei konfliktin osalta ole muuttunut. Venäjän tukemat kapinalliset pitävät edelleen hallussa itäistä Ukrainaa. Länsi puolestaan pyrkii integroimaan Ukrainan osaksi läntistä järjestelmää.
Mearsheimerin kirjoituksessa analysoidaan myös, miksi Putin toimi kuten toimi Ukrainan osalta.
”Putinin toimia ei ole vaikea tulkita. Ukraina on valtava tasankoalue, jonta Napoleonin Ranska, keisarillinen Saksa ja ja Natsi-Saksa ylittivät iskeäkseen Venäjän ydinalueille. Puskurivaltiona Ukrainalla on valtava merkitys Venäjälle. Yksikään Venäjän johtaja ei sallisi sotilasliittouman, joka oli aivan viime aikoihin asti Moskovan pahin vihollinen, siirtyä Ukrainan alueelle. Yksikään Venäjän johtaja ei myöskään jäisi toimettomaksi samaan aikaan, kun länsi auttaa nousemaan Ukrainassa valtaan sellaista hallintoa, joka on päättänyt integroida Ukrainan osaksi länttä.”
Washington ei välttämättä pidä Venäjän asenteesta, mutta sen pitäisi ymmärtää sen takana oleva logiikka. Suurvallat ovat aina epäluuloisia potentiaalisille uhkille lähellä ydinaluettaan.
Edes Yhdysvallat ei sietäisi sitä, että joku kaukainen suurvalta sijoittaisi sotilasjoukkoja läntiselle pallonpuoliskolle. Voi vain kuvitella sen närkästyksen, joka syntyisi, jos Kiina rakentaisi sotilaallisen liittouman ja liittäisi Kanadan ja Meksikon siihen.
Venäjän johto on kertonut useita kertoja Yhdysvalloille, etä se ei hyväksy Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyttä eikä mitään yrityksiä kääntää näitä maita Venäjää vastaan. Venäjän ja Georgian sota vuonna 2008 lähetti tästä selkeän viestin.”
Ennen kuin siirymme tuoreempiin näkemyksiin, annetaan Mearsheimerin vielä kertoa, mikä on pohjimmainen ero Venäjän ja lännen näkemysten välillä.
”Ukrainan kriisin osapuolet ovat toimineet täysin erilaisella pelikirjalla. Putin maanmiehineen on toiminut realismin periaatteiden mukaisesti, kun taas länsi on noudattanut liberaaleja ajatuksia kansainvälisestä politiikasta. Tämän lopputuloksena Yhdysvallat liittolaisineen provosoi tahtomattaan Ukrainaan suuren kriisin.”
Mitä tapahtuu seuraavaksi?
Vähän tuoreemmassa Foreign Affairs -julkaisun kirjoituksessa pohdiskellaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Venäjähän on viime kuukausina keskittänyt sotavoimiaan Ukrainan rajojen tuntumaan. Tämä saattaa olla esinäytös Venäjän presidentti Vladimir Putinin yritykselle ratkaista poliittinen pattitilanne Ukrainassa.
Kirjoittajat Michael Kimmage ja Michael Kofman uskovat, että Moskova yrittää taas turvautua pakottavaan diplomatiaan. Tällä kertaa Moskova ei välttämättä bluffaa. Jos sopimusta ei saada aikaiseksi, konflikti uusiutuu paljon aiempaa laajamittaisempana.
Kirjoittajien mukaan Moskovan itseluottamus on kasvanut sekä poliittisesti että taloudellisesti. Samaan aikaan Washingtonin mielenkiinto ja resurssit ovat enenevässä määrin suuntautuneet kilpailuun Kiinan kanssa. Tämä taas on saanut Putinin uskomaan, että Ukraina edustaa Yhdysvalloille toissijaista ongelmaa.
Moskova siis yrittää ratkaista konfliktin sotilaallisella voimalla, jos Moskova, Washington ja Kiova eivät kykene löytämään rauhanomaista ratkaisua.
Miten tähän on päädytty? Viimeisen vuoden aikana Venäjän strategia ei ole tuottanut poliittista ratkaisua, jonka Moskova voisi hyväksyä. Vaikka vuoden 2018 vaalikampanja vihjaili avoimuuteen dialogiin Venäjän kanssa, Ukrainan presdenti Volodymyr Zelenskyn kova käännös pois kompromissihakuisuudesta Venäjän kanssa tuhosi kaikki toiveet siitä, että Moskova voisi saavuttaa tavoitteensa diplomaattisin keinoin.
Samaan aikaan Ukraina on laajentanut kumppanuuttaan Yhdysvaltojen, Britannian ja muiden Nato-maiden kanssa. Yhdysvallat on toimittanut sotilaallista apua ja Nato on auttanut Ukrainan asevoimien koulutuksessa. Nämä suhteet ärsyttävät Moskovaa ja Venäjä on lakannut pitämästä Ukrainan jäsenyyttä Natossa ylitsepääsemättömänä esteenä ja muuttanut suhtautumistaan Ukrainan yhteistyöhön länsimaiden kanssa erittäin kielteiseksi.
Yhdysvaltojen toiminnassa on kuitenkin havaittavissa merkkejä sotaväsymyksestä. Yhdysvaltojen päättäväisyys asetettujen tavoitteiden toteuttamisessa on vuosien varrella horjunut. Syyriassa Yhdysvallat vaati kovaan ääneen presidentti Assadin eroa. Tavoitetta ei kuitenkaan tuettu minkäänlaseilla sotilaallisella voimalla. Tämä taas tarjosi Moskovalle mahdollisuuden lisätä vaikutusvaltaansa Lähi-idässä.
Samalla tämä on herättänyt kysymyksiä siitä, onko Washingtonin tuki Ukrainalle tarpeeksi päättäväistä.
Sivilisaatioiden yhteentörmäys
Siinä missä monet kirjoittajat sivuuttivat Ukrainan selkeästi länsimaiden etupiiriin kuulumattomana maana, Samual HuntingtonUkrainaa kirjassaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä käsitteellä jakautunut valtioa (”cleft country”)Itse muistan, miten Samuel Huntington kuvasi Ukrainaa kirjassaan Clash of civilizations.Huntingtonin mukaan Ukrainaa ei voi valtiona pitää kuuluvaksi Venäjä-johtoiseen ortodoksiseen sivilisaatioon eikä toisaalta myöskään länsimaiseen sivilisaatioon. Huntingtonin mukaan yritykset siirtää Ukrainan valtiota jompaan kumpaan suuntaan, johtaisivat konfliktiin.
Toisin kuin monet jälkipolvien kirjoittajat ovat yrittäneet väittää, Huntington ei yrittänyt edistää sivilisatioiden yhteentörmäystä. Sen sijaan hän rohkaisi länsimaalaisia tunnustamaan länsimaalaisen sivilisaation ainutlaatuisuuden ja pyrkimään säilyttämään sen.
Yhdysvaltojen politiikka Ukrainaa kohtaan on ollut täysin päinvastaista verrattuna siihen, mitä Huntington olisi suositellut. Ristiretkimäinen demokratian edistäminen on se tekijä, joka johti tukemaan vallankaappausta Kiovassa.
”Suomettunut” puheenvuoro
Aluksi totean, että en ole enkä ole koskaan ollut Heikki Patomäen kirjoitusten suuri ystävä. Tässä Helsingin Sanomien julkaisemassa kirjoituksessa hän kuitenkin kysyy oikeita asioita.
”Patomäki muistuttaa, että kansainvälisen politiikan teorian poliittisen realismin keskeinen periaate on pyrkiä katsomaan tilanteita eri toimijoiden näkökulmasta. Kuten nyt myös Venäjän.”
”Patomäki arvosteleekin suomalaisia viestimiä siitä, etteivät ne ole pyrkineet kuvaamaan tilannetta eri toimijoiden näkökulmasta tai analysoimaan syvemmin.”
”Suomalaisilla journalisteilla ei ole hänen mukaansa ”aikaa tai kärsivällisyyttä tai intellektuaalisia kykyjä käydä asioita läpi”, joten juttuja kopioidaan läntisestä mediasta.”
Patomäen mainitsemat asiat ovat oikeasti itsestäänselvyyksiä. Kun konfliktia analysoidaan, pitää yrittää ymmärtää, mistä konfliktissa on kyse eri osapuolten näkökulmasta. Helsingin Sanomat puhuu otsikossa ”Venäjän aiheuttamasta kriisistä” ja paljastaa samalla tahattomasti, että Patomäen kommentit ovat oikeutettuja.
Nykyisin suomalaisessa julkisessa keskustelussa Venäjän näkökulman ymmärtäminen on käytännössä kielletty. Ymmärtäjää syytetään aina suomettuneisuudesta. Venäjää ei voi ymmärtää muuten kuin sanomalla, että Putin on autoritaarinen johtaja, jolla ei ole toiminnalleen mitään oikeutusta. Putin on Hitlerin kaltainen johtaja, joka haluaa laajentaa omaa valtakuntaansa. Hänen kantojensa ymmärtäminen on sama asia kuin Chamberlainin myönnytykset Hitlerille. Todellisuudessa Putinilla luultavasti on venäläisten enemmistön tuki takanaan. Myös toisenlainen johtaja kuin Putin luultavasti vastustaisi Ukrainan lännettymistä. Putin uhkaa sotilaallisella voimalla, koska länsi ei ole kuunnellut häntä vaan itsepäisesti jatkanut Ukrainan siirtämistä lännen leiriin.
Patomäkeä on tuon kirjoituksen jälkeen syytetty suomettuneisuudesta ja miestä on luonnehdittu ”salonkikelpoiseksi Johan Bäckmaniksi” pelkästään sen takia, että hänen mielestään myös Venäjän näkökulmaa pitäisi ymmärtää.
Nykyisin on kiellettyä sanoa, että lännen liberalismi ei kaikkialla herätä ihastusta vaan jotkut voivat pitää lännen laajenemista itään päin uhkaavana, vaikka lännen johtajat eivät haluaisi mitään pahaa kenellekään. Lännen toimet voivat provosoida Venäjää aloittamaan sodan Ukrainaa vastaan. Samaan aikaan länsimailla itsellään ei ole aikomustakaan sotia Ukrainan puolella.
Patomäki ilmaisi asian seuraavasti:
” Venäjän näkökulmasta on tietenkin selvää se, että Naton laajentuessa ja sen sotilaallisen voiman työntyessä lähemmäksi Venäjän rajoja, tilanne on sellainen, joka laukaisee helposti reaktion. Tilanteessa, jossa monien vuosien ajan Naton laajenemista ja myös Euroopan unionin politiikkaa on turvallistettu Venäjällä.”
Olen täsmälleen samaa mieltä Patomäen kanssa.
Putin on omilla sanoillaan ja teoillaan selkeästi ilmaissut, että Ukrainan siirtyminen lännen leiriin on Venäjän elintärkeiden etujen vastaista ja Venäjä on tarvittaessa valmis estämään tämän sotilaallista voimaa käyttäen.
Lännen johtajavaltio Yhdysvalloille Ukraina ei sen sijaan ole mikään strategisesti elintärkeä kysymys. Jos olisi, Ukraina olisi jo Naton jäsen.
Nyt Yhdysvalloilla on edessään kysymys, bluffaako Putin vai onko hän tosissaan. Millainen kompromissi tarvitaan, jotta sodalta vältytään?
Patomäki esittää HS:n jutussa omia ehdotuksiaan siitä, miten konflikti voitaisiin ratkaista. Hänen mukaansa Venäjän etupiiriajattelua ei voida hyväksyä mutta Nato voisi sitoutua olemaan laajenematta tietyksi ajaksi ilman, että erikseen annettaisiin sitoumuksia, että tietyt maat olisivat Venäjän etupiirissä. Patomäki penää presidentti Niinistöltä moraalista johtajuutta, jotta mahdollisesti jopa ydinsodaksi eskaloituvalta konfliktilta vältyttäisiin.
Lopuksi vielä muutama kommentti Vihreiden europarlamentaarikko Alviina alametsän ”paikalliselta avustajalta” Emil Kastehelmeltä.
” Miksi Suomen median pitäisi tarkastella asioita aggressiivisen semidiktatuurin näkökulmasta?
Ehkä olisi hyödyllistä ymmärtää, mitä Venäjän johto tavoittelee ja miksi se toimii kuten toimii.
”Pienellä ja demokraattisella valtiolla ei ole mitään velvoitteita toistaa omassa mediassaan Venäjän harhaisia väitteitä. Venäjä ei omalla toiminnallaan ole pyrkinyt rauhaan, vaan vaikuttaa eri tavoin naapureihinsa aktiivisesti, Natossa ja sen ulkopuolella.”
Venäjä pyrkii suojelemaan omia elintärkeitä strategisia etujaan. Niin suurvallat tekevät kysymättä keneltäkään lupaa.
” Väite sisältää ajatuksen, että eri toimijoiden pyrkimykset ja argumentit olisivat yhtä perusteltuja, ja niitä tulisi tarkastella järkevinä kannanottoina. Ymmärretäänköhän Kiinankin toimet vaikka uiguurien suhteen vain täällä väärin, kun toimittajilla ei vaan riitä kyvyt?”
Mikä muu taho kuin Venäjä voi määrittää, mitkä ovat Venäjän elintärkeät strategiset edut?
” "Venäjä tulkitsee näkevänsä ulkopuolelta tulevan eksistentiaalisen uhan eli uhan, joka liittyy Venäjän olemassaoloon."
Venäjä itse päättää, mikä on sille elintärkeä strateginen etu. Mikään muu taho ei sitä voi Venäjän puolesta päättää.
” Venäjähän on nimittäin nimenomaan todennut, että Suomen liittyminen Natoon johtaisi vahvoihin vastatoimiin. Uskomatonta, että tämä julkilausuttu ja kaikissa medioissa läpikäyty vaatimus on maailmanpolitiikan professorille jotenkin epäselvä.”
Se, että Venäjä ei pidä Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä tuskin on mikään uutinen kenellekään.
” Missä Venäjä on antanut erityisesti periksi? Ja vielä monta kertaa?”
Sotahistorian tutkijaksi itsensä tituleeraava Kastehelmi ei ole lukenut historiaa. Tässä kirjoituksessa on referoitu historiaa, joka alkaa Neuvostoliiton hajoamisesta. Venäjä ja länsi ajautuivat vähitellen välirikkoon. Venäjä antoi periksi, kun se oli heikko. Myöhemmin se ei enää ole antanut periksi Naton itälaajenemiselle.
”Venäjällä ei ole mitään ikiaikaista oikeutta puuttua suvereenien, demokraattisten naapurimaidensa rauhanomaisiin sisäsisiin asioihin. Venäjä vetelee rajojaan mielivaltaisesti, eikä niitä myötäilemällä voi koskaan pitkällä aikavälillä voittaa.”
Tämä on liberaalin uskontunnustus, ei mikään analyysi. Valtioiden väliset suhteet ovat anarkia, jossa tarpeeksi voimakas ja häikäilemätön toimija voi toimia omavaltaisesti. Sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys toimii vain, jos suurvallat niin haluavat ja sopimusten takana on riittävästi sotilaallista voimaa.
” Jos Venäjälle annetaan sitoumuksin oikeus määritellä, mihin valtioihin Nato ei laajene, rakentaa se itselleen de facto etupiiriä. Erikoista, että Patomäki puhuu jotain realismista, mutta väittää samalla ettei etupiiri olisi etupiiri.”
Tässä Kastehelmi on oikeassa. Venäjälle tehtäviin myönnytyksiin sisältyy riski siitä, että Venäjä tulkitsee ne oikeudeksi pitää yllä etupiiriä.
” Venäjällä ei ole mitään oikeutta sanella itsenäisten valtioiden turpo-ratkaisuja.”
Tämä on jo toinen liberaalin uskontunnustus. Itsenäisen valtion turvallisuusratkaisulla voi olla ei-toivottuja seurauksia, vaikka ratkaisut tehtäisiin vilpittömin mielin.
” Patomäki toistaa jälleen Venäjän narratiivia, sanasta sanaan. Ei ole olemassa mitään uhkaa Venäjään päin. Nato on tiukan puolustuksellinen liitto.”
On todennäköistä, että mitään reaalista uhkaa ei ole. Venäjä kuitenkin päättää itse, minkä se kokee uhaksi. Nato-maat ovat käyneet hyökkäyssotia parin viime vuosikymmenen aikana.
” Se, mitä Patomäki haastattelussaan ylenkatsoo, on demokratian ja rauhan puolustamista. Nämä arvot eivät etene yksinvaltiaita kumartelemalla.”
Paradoksaalisesti pitäytyminen liberaalissa ajattelussa ja demokratiafundamentalismissa johtaa melko suurella varmuudella sotaan. Liberalismin asemesta tarvitaan realismia eli tietoisuutta siitä, mikä on reaalisesti saavutettavissa sillä panostuksella, johon ollaan valmiita.
Öykkäröinnistään huolimatta Venäjä on laskussa oleva suurvalta. Yhdysvallat ei pidä sitä pääkilpailijanaan, koska Venäjä on taloudellisesti heikko. Yhdysvaltojen pahin kilpailija on Kiina.
Venäjän kanssa asioidessa Yhdysvaltojen kannattaa välttää turhia konflikteja, jotka ajaisivat Venäjän Kiinan syliin. Yhdysvalloilla olisi toisin toimimalla ollut 1990-luvulla mahdollisuus tehdä Venäjästä lännen liittolainen. Tätä ei kuitenkaan haluttu tuolloin ja nykyiset konfliktit ovat osin seurausta 1990-luvulla tehdyistä päätöksistä. Näihin päätöksiin luultavasti vaikuttivat Yhdysvalloissa asuvat emigranttiyhteisöt, joille entisten kotimaiden suojeleminen Venäjän imperialismilta oli tärkeampi asia kuin liittolaisuus Venäjän kanssa.
21 kommenttia:
Tuhkaa mietityttää mitä ukrainalaiset itse tuumivat koko jutusta. Maan syntyvyys on alhainen löytyykö ihmisiä jotka haluavat puolustaa maataan.
Saati sitten millaisen maan ukrainalaiset itse haluavat tulevaisuudessa. Kuten mainittiin Ukraina on tasankoa, moni valloittaja on jyrnnyt maan yli aiemmin.
Ukraina on nyt tilanteessa jossa sen kansalla ja alueella pelataan valtapeliä ja se on karu tilanne.
Maata voidaan joko saavuttaa tai menettää, aika kertoo miten Ukrainalle käy.
Näistä arvioinneista käy valitettavan selvästi ilmi, että tärkeää on vain se mitä isot öykkärivaltiot haluavat tai minkä katsovat ajavan omaa etuaan. Ukrainalaisilta itseltään ei pidetä tarpeellisena edes kysyä yhtään mitään. Niinhän se Rahikainenkin: "Pienten kansojen oikeudet? Niitten peälle nostaa koira jalan." Kaipa tuo sitten on sitä realismia, jota voisi lähinnä kuvailla sanoilla 'terveisiä pers...'!
Eikö sanottu että toinenmaailamnsota syttyi ensimmäisen maailamnsodan loputtua johtuen suurimmaksi osaksi Sakasall määrätyistä järettömistä sotakorvauksista, Tosien maailmasodanäjäälkeen vähän "viisastuttiin", mutta tuo taidettiin unohtaa Neuvostoliiton hajoamiesen jälkeen ?
Kiinan himoa Siperiaan taitaa hillitä Venäjän valtava ydinasearsenaali ?
Mutta joo ainaku lukee näitä usarissa kirjotteliva Juhani Putkisia, Pasi Majureita ja kumppaneita, niin kaiken pahan alku maailmasa on vain venäjä, Tosin näillä kavereilla taitaa olla elämän ainoa tarkoiktus että Odostus palkittaisi ja Venäjä hyökkäisi oikkeesti Suomeen (einaki tämä Putkinen tuntuu olevan sellanen..) elämältä katoaisi tarkoitus jos näin ei tahatus näiden kaveria kohdalla ainaki ? ..
-jpt-
Putinin kannattaisi olla enemmän huolissaan Kiinasta kuin mahdollisesta NATO:n laajenemisesta. Kiina käyttää heti tilannetta hyväkseen jos Venäjä lähtee sotaan länsimaita vastaan.
Putinilke saattaisi jäädä "tynkävenäjä" kun kinuskit nappaavat haltuunsa kaiken siperiasta itään.
Ei Kiinalla ole länsimaita vaivaavia pidäkkeitä käydä sotaa.
Nyt Kiina kaveeraa putlerin kanssa koska jos sota Ukrainassa alkaa niin Kiinan tie Taiwanin valtaamiseen on auki.
Tuhka: "Ukraina on nyt tilanteessa jossa sen kansalla ja alueella pelataan valtapeliä ja se on karu tilanne."
Niinhän se on. Ei käy kateeksi. Jos sota syttyy, ei voi olla edes varma siitä, että Ukraina jatkaa itsenäisenä valtiona.
Tosin itse uskon, että sen verran taistelutahtoa löytyy, että mahdollisesta miehityksestä tulee valloittajalle hankala. Venäläisillä on kokemusta hankalista miehityksisstä Tshetsheniassa.
Olavi Koskela: "Kaipa tuo sitten on sitä realismia, jota voisi lähinnä kuvailla sanoilla 'terveisiä pers"
Nimenomaan. Pienten valtioiden toiveista ei piitata silloin, kun pelataan suurvaltapolitiikkaa. Ukraina on pelannut korttinsa lännen tuen varaan. Nähtäväksi jää, löytyykö länneltä halua tukea Ukrainaa vai saako Putin järjestellä kuviot oman mielensä mukaan. Sodan välttämiseksi toivon, että osapuoluet löytävät kompromissin, jonka kanssa molemmat voivat elää.
Anonyymi: "Tosien maailmasodanäjäälkeen vähän "viisastuttiin", mutta tuo taidettiin unohtaa Neuvostoliiton hajoamiesen jälkeen ?"
Moni venäläistaustainen kommentaattori sanoo nimenomaan tuota eli länsi ei halunnut Venäjästä liittolaista vaan toimi siitä piittaamatta, kunnes Venäjä alkoi panna hanttiin. Vertauksessa Versaillesin jälkeiseen Saksaan on joitakin yhtymäkohtia.
"Mutta joo ainaku lukee näitä usarissa kirjotteliva Juhani Putkisia, Pasi Majureita ja kumppaneita, niin kaiken pahan alku maailmasa on vain venäjä, Tosin näillä kavereilla taitaa olla elämän ainoa tarkoiktus että Odostus palkittaisi ja Venäjä hyökkäisi oikkeesti Suomeen (einaki tämä Putkinen tuntuu olevan sellanen..) elämältä katoaisi tarkoitus jos näin ei tahatus näiden kaveria kohdalla ainaki ? .."
Suomelle Venäjä on kuitenkin se tärkein uhka eli pakkomielteen toisaalta ymmärtää.
Minua kuitenkin hämmentää realimin puute tässä hommassa kaikkein eniten. Vaikka Venäjä pelkäisi Natoa turhaan tai pelkästään oikeuttaakseen oman imperialisminsa, Venäjän intressit ovat realiteetti.
On myös uskomatonta, miten monet poliitikot haluaisivat juuri nyt lunsataa "Nato-option", ikään kuin sen voisi tehdä tuosta vain ilman pelkoa mahdollisista seurauksista.
Myös Ruotsin jäsenhakemus saattaisi aiheuttaa Suomen kannalta ikävän reaktion.
Joo joo, mutta kellä tässä olisi mitään aihetta kohkata, jos naapurissa olisi maltillinen ja oman kansansa etua vain diplomatian ja kauppapoliittisin keinoin ajava valtion päämies? Mutta samalla tavalla kuin ukrainalaisilta ei kysytä, niin eihän sitä kysytä venäläisiltäkään, onko Putinin nykyisissä sotaan tähtäävissä touhuissa järjen hiventä. En ollenkaan usko, että venäläiset olisivat unohtaneet kakkosrähinässä kaatuneet miljoonat maanmiehensä ja -naisensa. Mitä Ruotsiin tulee, niin homma on kyllä hoidettava heidän kanssaan koordinoidusti.
Olavi Koskela: "Joo joo, mutta kellä tässä olisi mitään aihetta kohkata, jos naapurissa olisi maltillinen ja oman kansansa etua vain diplomatian ja kauppapoliittisin keinoin ajava valtion päämies? Mutta samalla tavalla kuin ukrainalaisilta ei kysytä, niin eihän sitä kysytä venäläisiltäkään, onko Putinin nykyisissä sotaan tähtäävissä touhuissa järjen hiventä. En ollenkaan usko, että venäläiset olisivat unohtaneet kakkosrähinässä kaatuneet miljoonat maanmiehensä ja -naisensa. Mitä Ruotsiin tulee, niin homma on kyllä hoidettava heidän kanssaan.
koordinoidusti.
Putinilla on ihan aitoa kannatusta niiden venäläisten keskuudessa, jotka ovat syntyneet Neuvostoliitossa. Nuoremmat venäläiset ievät välttämättä osta kaikkia putinismin aksioomia. Nykyinen Venäjän päättäjäpolvi on kaikki syntyneet Neuvostoliitossa ja keränneet elämänkokemuksensa sieltä. Nuorempi sukupolvi Venäjällä ajattelee eri tavalla ja muuttaa varmasti Venäjän politiikkaa, mutta siihen menee aikaa 20-30 vuotta.
Euroopassa ei taida olla toista kirppuvaltiota kuin Suomi jossa on hirveästi halua juosta jatkuvasti sotkeentumaan isojen jalkoihin ja räksyttää suuremmilleen. Toisin sanoen, kaivaa verta nenästään. Sitä pidetään täällä vielä jonkinlaisena rohkeuden mittana. Muualla ollaan viisaampia. Ymmärretään oma asema ja vaikutusvalta suurvaltapolitiikassa. Suomihan ei ole vielä vaikutusvaltaansa edes mittauttanut kun on ollut joojäsenenä päättävien pöytien alla. Jos oikein muistan niin räksyttäjät ne ovat niitä takalinjan taaveja jotka konfliktin saatuaan ensimmäisenä karkuun juoksevat.
Aika pitkälle luulen ja nimenomaan luulen, että Putin syrjäytetään ennen kuin aloitettaisiin sota Ukrainaa vastaan. Ukraina on sotilaallisesti ihan eri valtio kuin 1914, kun tunnuksettomat vihreät kohteliaat miehet valtasivat Krimin. Eihän Ukraina ole suhteellisesti varustautunut kuin esim. Suomi, mutta aika riittävästi kyllä. Ukrainalla on kyky tehdä ydinpommit pienellä aikataululla. Jos niitä nyt ei sattunut vaikka muutama jäämäänkin sopimuksesta huolimatta. Ei Venäjän kansa halua sotaa, pankkimaailma romahtaa, ruplan arvo menee nollille, kukaan ei halua Venäläisiä turisteja ja ilman kaasuakin pärjätään yksi vuosi, jolloin keksitään korvaavat.
Anonyymi 1: "Euroopassa ei taida olla toista kirppuvaltiota kuin Suomi jossa on hirveästi halua juosta jatkuvasti sotkeentumaan isojen jalkoihin ja räksyttää suuremmilleen. Toisin sanoen, kaivaa verta nenästään. Sitä pidetään täällä vielä jonkinlaisena rohkeuden mittana. Muualla ollaan viisaampia. Ymmärretään oma asema ja vaikutusvalta suurvaltapolitiikassa."
Perinteisesti näin ei ole ollut. Kyllä se on tuoreemmat sukupolvet kuten tämä Alviina Alametsän paikallinen avustaja, joiden realismin aste on sama kuin länsimaisella liberaalilla yleens.
Anonyymi 2: "Aika pitkälle luulen ja nimenomaan luulen, että Putin syrjäytetään ennen kuin aloitettaisiin sota Ukrainaa vastaan. Ukraina on sotilaallisesti ihan eri valtio kuin 1914, kun tunnuksettomat vihreät kohteliaat miehet valtasivat Krimin. Eihän Ukraina ole suhteellisesti varustautunut kuin esim. Suomi, mutta aika riittävästi kyllä. Ukrainalla on kyky tehdä ydinpommit pienellä aikataululla."
Uskon itsekin, että Ukraina ei ole enää samassa tilanteessa kuin aiemmassa sodassa. Valitettavasti pelkään, että kehitys ei välttämättä riitä.
Mediassa asiantuntijat asettuivat Bidenin puolelle ja olivat ihastuksissaan kun Trump taiteiltiin presidentin virasta ulos, ja toistuvasti kuulin puhuttavan sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen siirtymisestä, mitä Trump oli horjuttanut. Kuviteltiinko saavutettavan suurempaa yhtenäisyyttä ja sopimuspohjaa asettua Venäjän pyrkimyksiä vastaan? Putin haluaa erillisiä sopimuksia yksittäisten valtioiden kanssa, hajoittaa pakkaa, mitä EU yrittää pitää koossa ilman menestystä, pelkät puheet ilman konkretiaa eivät kauan lämmitä. Biden on heikko, samoin EU, mutta ei näytä ymmärrystä riittävän Venäjän näkökulman huomioon ottamiseen. Lisäpakotteilla ei tilannetta voi enää ratkaista, ratkaiseeko Venäjä umpikujan sodalla, kun lännessä tuudittaudutaan liberaaliin moraaliseen ylimielisyyteen, eikä haluta katsoa tilannetta realistisesti.
"Liberalismin asemesta tarvitaan realismia eli tietoisuutta siitä, mikä on reaalisesti saavutettavissa sillä panostuksella, johon ollaan valmiita."
Juurikin näin. Kieltämättä vaikuttaa vahvasti siltä (ja on vaikuttanut jo hyvän aikaa), että kyseessä ei ole pelkästään intressien, vaan myös maailmankuvien yhteentörmäys. Kykyä katsoa asioita myös toisen osapuolen näkökulmasta (vaikka kuinka olisikin itse asioista eri mieltä) ei enää oikein tunnu löytyvän. Arvojen ja tosiasioiden eroa ei haluta ymmärtää, ja eri osapuolet puhuvat toistensa ohi. Tämä on toki paha puute jo sisäpolitiikassakin, mutta ulkopolitiikasta puhuttaessa se voi käydä jo vaaralliseksi. Tosin Huntingtonin tapaiset realistit kylläkin varoittivat myös tämäntapaisista kehityskuluista jo 90-luvulta lähtien, mutta kuten monen monta kertaa aiemminkin, heitä ei haluttu kuunnella, koska heidän sanomansa oli ilmeisesti liiaksi ristiriidassa tuolloin voimissaan olleen liberaalin hybriksen kanssa. (Analogia tässä esim. maahanmuuttopolitiikkaan verrattuna on aivan ilmeinen, mutta eipä siitä nyt tällä kertaa sen enempää.)
Suosittelen muuten lukaisemaan Wolf Halstin teoksen "Me, Venäjä ja muut" (Otava 1968). Vaikka teos on kirjoitettukin jo puolisen vuosisataa sitten, ja sellaisenaan sitä on luettava oman aikansa maailmantilanteen valossa, siihen sisältyy kuitenkin melkoisen kattava yleiskatsaus Suomen, Euroopan ja Venäjän keskinäisten suhteiden historiaan ja kehitysvaiheisiin, nimenomaan suurvaltasuhteiden näkökulmasta katsottuna. Samalla siihen sisältyvä poliittisen realismin teorian (ns. valtapolitiikan, mitä nimitystä kirjoittaja tästä asiakokonaisuudesta käyttää) yleisesitys on yhä edelleen yksi parhaista, mitä aiheesta on suomeksi kirjoitettu, ja muutama muutettava muuttaen tuo analyysi on yhä edelleenkin pääpiirteissään relevanttia tavaraa.
-J.Edgar-
Putiniko on ainoo joka haluaa hajottaa ja hallita?, eiköhän siihen syylisty kaikki ns suurvallat..
Yksi asia kanssa tuli mieleen Venäjästä kanssa, Venäläinen luonne, on sellanen että Venäläisten pitäs suoda antaa asioissa myös perääntyä siten, ettei tarvi menettää kasvojaan, se on kuulemma Venäläiselle pahempi asia kuin moni muu, nythän Länsi painaa kuin kyytä haulikonpiippuun..
Kiinalaiselle tuo kasvojen menetys on vissiin viellä suurempi asia ..
-jpt-
Bogreol: " Biden on heikko, samoin EU, mutta ei näytä ymmärrystä riittävän Venäjän näkökulman huomioon ottamiseen."
Bidenin heikkous on toki selvä viimeistään möhlityn Afganistan-operaation jälkeen. Toisaalta joku siellä taustalla vetelee naruista, mutta henkilöllisyys ei ole tiedossa.
Putin on omilla toimillaan ilmoittanut haluavansa katsoa lännen kortit. Toivon todella, että sopuratkaisuun päästään kuitenkin siten, että kumpikin osapuoli voi selittää ratkaisun voitoksi.
J.Edgar "Juurikin näin. Kieltämättä vaikuttaa vahvasti siltä (ja on vaikuttanut jo hyvän aikaa), että kyseessä ei ole pelkästään intressien, vaan myös maailmankuvien yhteentörmäys. Kykyä katsoa asioita myös toisen osapuolen näkökulmasta (vaikka kuinka olisikin itse asioista eri mieltä) ei enää oikein tunnu löytyvän. Arvojen ja tosiasioiden eroa ei haluta ymmärtää, ja eri osapuolet puhuvat toistensa ohi. "
Minusta erityisesti liberaalin maailmankuvan omaavat edistykselliset ovat kyvyttömiä näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Huntingtonilla oli aikalainen nimeltä Francis Fukuyama, joka tavallaan edusti liberaalin hybriksen kulminaatiopistettä.
Anonyymi: "Putiniko on ainoo joka haluaa hajottaa ja hallita?, eiköhän siihen syylisty kaikki ns suurvallat..
Yksi asia kanssa tuli mieleen Venäjästä kanssa, Venäläinen luonne, on sellanen että Venäläisten pitäs suoda antaa asioissa myös perääntyä siten, ettei tarvi menettää kasvojaan, se on kuulemma Venäläiselle pahempi asia kuin moni muu, nythän Länsi painaa kuin kyytä haulikonpiippuun.."
En laskisi venäläisiä puhtaaksi kasvojenmenetyskulttuuriksi, mutta silti vastustajan nöyryyttäminen on huono asia kansainvälisessä politiikassa. Venäjä koki itsensä nöyryytetyksi kylmän sodan päättymisen jälkeisinä vuosina. Tästä maksetaan nyt hintaa.
Neuvostoliiton/Venäjän julkilausuttu turvallisuuspolitiikka perustuu siihen, että kaikki sen naapurivaltiot ovat valmistautumassa hyökkäämään Naton niissä Venäjän kimppuun. Tällaista vaaraa ei oikeasti ole. Nato ei hyökkää vaan puolustautuu. Sen Venäjä tietää varmasti. Turvallisusöyhötyksellä se pitää pikkuvaltiot varpaillaan. Sen seurauksena Suomi ei uskalla liittyä Natoon koskaan. Olisi pitänyt.
Suomi joutuu ottamaan vastaan Venäjän konnankoukut ja mahdollisen sotilaallisen hyökkäyksen yksinään.
Anonyyymi:
"Neuvostoliiton/Venäjän julkilausuttu turvallisuuspolitiikka perustuu siihen, että kaikki sen naapurivaltiot ovat valmistautumassa hyökkäämään Naton niissä Venäjän kimppuun. Tällaista vaaraa ei oikeasti ole. Nato ei hyökkää vaan puolustautuu. Sen Venäjä tietää varmasti. Turvallisusöyhötyksellä se pitää pikkuvaltiot varpaillaan. Sen seurauksena Suomi ei uskalla liittyä Natoon koskaan. Olisi pitänyt."
Se, että Suomi ei ole Naton jäsen, on myös seurausta Suomen poliittisten johtajien valinnoista. Nato-jäsenyyden heikohko suosio gallupeissa ei ole tuonut johtajille painetta hakea jäsenyyttä. Lisäksi vuoden 2008 jälkeen tilanne oikeasti muuttui Venäjän toimien takia.
Vaikka Nato vakuuttelisi kuinka olevansa puolustusliitto, Venäjä voi silti kokea sen uhaksi varsinkin, kun se laajenee lähelle Venäjän ydinalueita.
Tervehdys Vasaralle erityisesti ja kommenttilooran valveutuneille.
Olisihan tuo ihan suotavaa että tämä kaurahattukansa ymmärtäisi Naton sotahaukkojen tarkoitusperistä.Siellä taustalla häärää rotannaamaiset ekonomit ja lainoppineet.
Aseteollisuus on niin suuri tekijä USA:n taloudessa että se sanelee.
Jos arvioidaan Naton onnistumisia rauhanteossa niin saldo surkeudessaan hakee vertaistaan.
Ei Nato eikä YK ymmärrä eri kulttuureista yhtään mitään.
Ja siinä se suurin ongelma on.
Olkoon esimerkkinä Ruandan kansanmurha.
Muukalaislegioona hyvissä ajoin ilmoitti että nyt tarvitaan joukkoja ja rahoitus niille.YK ei tehnyt mitään.
Jos joku kuvittelee miehityssotaa,niin ajatelkaapa Vietnamia tai Afganistania.
Tuli vähän kalliit oppirahat.
Hyvää alkanutta vuotta kaikille tasapuolisesti.
Regards:Josef
ps. Vasaralle : tuli Jaskan kommenttilooraan heitettyä vähä rankasti...
Ei Suomen tarvitse Kremlin erimielisyyksien takia kysellä apuun General-Electricsiä.
Ei Taiwanissakaan kysellä Pekingin erimielisyyksien takia ulkomailta neuvoja.
Tämä oli hieno geopoliittinen analyysi ja kirjoitus. Kiitos siitä! Suomi on aina ollut Venäjän naapurivaltio ja strategisesti erittäin merkittävä Venäjän kannalta. Mikäli Suomi liittyy NATO:n jäseneksi, se tulee olemaan mahdollisessa NATO:n ja Venäjän välisessä sotilaallisessa konfliktissa ensimmäinen kohde. Silloin ei Suomea auta täällä olevat NATO:n joukot, sillä sota eskaloituu vääjäämättä ydinsodaksi. NATO:n ja Venäjän välinen konflikti voi saada alkunsa tässä kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa pienestä kipinästä esim. Ukrainassa ja leviää kulovalkean tavoin eikä sitä pystytä sen jälkeen estämään.
Paasikiven ja Kekkosen poliittisena linjana oli vakuuttaa NL ettei Suomen kautta tule koskaan olemaan mitään sotilaallista uhkaa. Mielestäni tämä geopoliittinen realiteetti olisi hyvä säilyttää Suomen nykyisenäkin linjana.
Nämä tahot, jotka todellisuudessa hallitsevat maailmaa eivät ole vähääkään kiinnostuneita Suomesta tai tämän maan eduista. Heitä kiinnostavat globaalit intressit, joissa Suomelle olisi varattu shakkilaudalla uhrattavan moukan kohtalo.
Augustin Ehrensvärdin sitaatti Suomenlinnan kuninkaanportin kivitauluun on mielestäni yksi hienoimpia poliittisia ohjenuoria Suomen tulevien sukupolvien päättäjille: Eftervard, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp. (Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun)
Tervehdys pitkästä aikaa. Jostain syystä päätin kurkata, mitä VH mahdat olla kirjoittanut Venäjän ja Ukrainan sodasta. Sodan alkamisen (24.2.) jälkeisiä blogeja ei ollut, mutta löytyi sen sijaan tämä. Ja kyllä minä hämmästyin.
Ihmeen paljon Venäjän intressien ymmärtämistä! Suorastaan ”suomettunut puheenvuoro”, kuten itsekin ilmaisit. Sitten haukut yhtä vihreää avustajaa, joka on antanut jyrkkiä lausuntoja Venäjästä...
Kuvittelepa, että eläisimme vielä kylmän sodan ja kommunistisen Neuvostoliiton aikaa. Silloin olisi taatusti toinen ääni kellossa! Silloin todennäköisesti itse lausuisit jyrkkiä ”neuvostovastaisia” mielipiteitä ja haukkuisit suomettuneita poliitikkoja (esim. Tuomioja ja Halonen, jotka vastustivat EEC-sopimuksia mutta ajoivat DDR:n tunnustamista), vihreän (puhumattakaan että vasemmistolaisen) pasifistin ollessa maltillisempi.
Olisi voinut luulla, että mielestäsi juuri geopoliittisen realismin nimessä olisit vankasti kannustamassa Suomea liittymään NATOon, ja että olisit iloinnut siitä, että ”vihdoinkin” myös perinteisesti pasifistiset puolueet, kuten Vihreät, Vasemmistoliitosta puhumattakaan, ovat hekin kääntyneet NATOlle myönteisiksi. (Oli aikakin!)
Mutta ei! Sen sijaan tämä vihreä (Emil Kastehelmi) saa sinulta moitteita siitä ettei ymmärrä Venäjää ja tuputtaa länsimaista turvallisuusajattelua?! Mitä ihmettä?! Ovatpas asiat heittäneet häränpyllyä oikein kunnolla... Yleensä NATOon pyrkijöitä on pidetty ”realisteina” ja liittoutumattomuuslinjan kannattajia ”idealisteina” ja ”naiiveina”.
Onko jotenkin niin, että vaikka toki kuten kaikki muutkin tuomitset Venäjän hyökkäyksen, koet jonkinlaista alitajuista sympatiaa Venäjän muita arvoja kohtaan? Sitä, että se valtiona suhtautuu kielteisesti seksuaalivähemmistöihin ja feminismiin ja vaalii ”konservatiivista” aatemaailmaa, siinä missä EU (enimmäkseen) ja Yhdysvallat (nyt jälleen demokraatti- eli liberaalivetoinen) myöntyvät koko ajan enemmän suvaitsevaisuudelle ja monikulttuurisuudelle?
Vai johtuuko tämä siitä, että sinun VH pitää väen väkisin olla eri mieltä ja eri puolella kuin ”punavihreät” tahot? Jos itse sattuisit olemaan NATOn suuri puolestapuhuja ja joku vihreä olisi liittoutumattomuuden kannalla, niin aivan taatusti haukkuisit häntä naiiviksi idealistiksi!
Mistä tämä 180 asteen käännös?! Ja mitä tarjoaisit Suomelle NATOn sijasta?
Halusin Venäjä-aiheeseen erilaista näkökulmaa ja löysin John Mearsheimerin, joka edustaa (inho)realistista ulkopoliittista koulukuntaaa, joka ei paljon pane painoa pienten maiden toiveille.
Mearsheimerin mukaan valtioiden välisissä suhteissa vallitsee vahvemman oikeus. Tämä on totta, jos joku taho ei ole niin ylivoimainen, että pääsee sanelemaan säännöt. Yhdysvalloilla oli oma yksinapaisuuden hetkensä mutta se alkaa olla jo ohi.
En vastusta Nato-jäsenyyttä sinänsä, mutta sen hakemiseen sisältyy merkittävä riski sotilaallisesta konfliktista Venäjän kanssa. Siksi en ole sitä koskaan yrittänyt promota.
Kirjoitan vielä toisen Ukrainaa ja Suomen Nato-jäsenyyttä sivuavan tekstin jossain vaiheessa.
Lähetä kommentti