lauantaina, elokuuta 23, 2008

Bruce Bawer eurooppalaisesta politiikasta

Olen parhaillaan lukemassa Bruce Bawerin kirjaa ”While Europe Slept…”. Vaikka en vielä varsinaiseen asiaan ole päässytkään, jo kirjan alkusivuilla kirjoittaja esittää osuvia havaintoja eurooppalaisesta politiikasta, josta otteita seuraavassa:

”Amerikassa on kaksi merkittävää poliittista puoluetta, joista kumpikin pitää sisällään poliittisia filosofioita, jotka eivät välttämättä tule hyvin toimeen keskenään. Nykyisellään Republikaanipuolueessa on kristittyjä konservatiiveja, suuryrityksiä puolustavia libertaareja, sotaa kannattavia ”jacksonilaisia” ja sotaa vastustavia ”buchananilaisia”. Demokraattisen puolueen henkilögalleria kattaa kaikki Joe Liebermanin kaltaisista klassisista liberaaleista Michael Mooren kaltaisiin radikaaleihin.”

Vastaavasti eurooppalainen poliittinen järjestelmä poikkeaa amerikkalaisesta.

”Useimmat parlamentit koostuvat useista poliittisista puolueista ja useimmat hallitukset koostuvat kahdesta tai useammasta puolueesta. Poikkeuksena on Britannia, jossa poliittisen kentän äärilaidat eivät vastaa Yhdysvaltojen Republikaaneja ja Demokraatteja vaan Demokraattien valtavirtaa ja radikaalia siipeä.”

Eurooppalaisen vasemmiston ja oikeiston eroista Bawerilla on oma mielipiteensä:

”Vaikka ”vasemmistolaiset” puolueet ovat ylpeästi ja avoimesti sosiaalidemokraattisia ja ”oikeistolaiset” eivät ole, käytännössä valtavirran puolueet eivät aseta kyseenalaiseksi sosiaalidemokraattista käsitystä säännellystä taloudesta ja tulojen uudelleenjaosta – järjestelmästä, jonka koululaisille opetetaan olevan keskitie amerikkalaistyylisen kapitalismin ja neuvostotyylisen kommunismin välissä.”

Bawerin kokemukset ovat enimmäkseen Norjasta, mutta olennaisilta osiltaan ne pätevät myös Suomeen. Euroopassa kuolemantuomio on Euroopan Neuvoston päätöksellä siirretty historiaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä heijasta kansalaisten todellisia käsityksiä Bawerin mielestä:

”Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan eurooppalaiset halveksivat Amerikkaa, koska siellä on kuolemantuomio käytössä. Todellisuudessa useat eurooppalaiset, joidenkin mielipidetutkimusten mukaan enemmistö, haluaisivat sen myös Eurooppaan. Ongelmana on se, että yksikään valtavirran puolue ei kannata sitä.”

Luonnollisesti samanlainen ”mielipideleikkuri” toimii myös maahanmuutto- ja integraatiokysymyksessä:

”Vaikka tavalliset eurooppalaiset ovat olleet asiasta huolestuneita jo vuosia, eurooppalaiset valtavirran puolueet yhdessä median ja akateemisen maailman kanssa ovat käytännössä estäneet keskustelun.”

Bawerin mukaan valtavirran puolueiden hierarkinen rakenne on pitänyt toisinajattelijat aisoissa. Lisäksi mediassa poikkeavat mielipiteet eivät ole saaneet palstatilaa ja ne on vaiettu kuoliaaksi. Valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä kuitenkin esiintyy ja niitä löytää satunnaisesti lehtien yleisönosastosta ja yhä useammin internetin blogeista (Kuinka totta tämä onkaan!).

Kaikki puolueet eivät suinkaan allekirjoita konsensusta. Näitä puolueita kutsutaan populistisiksi, äärioikeistolaisiksi tai fasistisiksi. Bawer kertoo:

”Monissa Euroopan maissa tällaiset puolueet ovat ainoina nostaneet esiin fundamentalistisen islamin, maahanmuuton ja integraation poliittisina teemoina. Tästä syystä nämä puolueet on voimakkaasti leimattu. Valtavirran poliitikot puhuvat ylevästi siitä, mikä on parasta ”yhteiskunnalle”, ”yhteisölle” tai ”kansalle”, mutta kun toiset poliitikot sanovat ääneen tavallisten ihmisten huolista ja heidän kannaltaan tärkeistä asioista, sama valtavirran poliitikko leimaa heidät populisteiksi.”

[...]

”Tämän päivän Länsi-Euroopassa ”populismi” tarkoittaa todellisuudessa ”fasismia” tai vähintäänkin karkeaa, mistään ymmärtämätöntä yksinkertaistamista.”

Bawer vahvistaa myös oman käsitykseni syystä, miksi Ruotsissa ”populistinen” puolue ei ole menestynyt.

”Ansaitsematonkin fasistinen leima on tehokas. Se on tarkoituskin. Se todella estää populistien ajatuksiin sympaattisesti suhtautuvia äänestämästä heitä. Lundin yliopiston amerikkalainen professori Jonathan Friedman on sanonut, että yksi syy, miksi yksikään populistipuolue ei ole päässyt Ruotsin Valtiopäiville, on se, että vaalit eivät Ruotsissa ole salaiset. Muut vaalihuoneistossa olevat voivat nähdä, minkä puolueen vaalilipukkeen otat ja näin mitä puoluetta kannatat. Populistien äänestämiseen liittyvä häpeän tunne on niin voimakas.”

Bawer pitää belgialaista Vlaams Belangia (entinen Vlaams Blok) ja Ranskan Kansallista Rintamaa oikeasti fasistisina puolueita. Itse olen eri mieltä Vlaams Belangin kohdalla. Bawer on itse avoimesti homoseksuaali, mistä syystä hän vierastaa uskonnollista konservatismia. Hänen kirjoituksistaan saa kuitenkin käsityksen, että amerikkalaiset uskonnolliset konservatiivit, jotka pitävät homoseksuaalisuutta syntinä mutta kehottavat rakastamaan homoja ihmisinä, eivät vedä vertoja islamilaisille fundamentalisteille, joiden mielestä homot ansaitsevat kuoleman.

Amerikkalaisena Bawer luonnollisesti kiinnittää huomiota asioihin, joita tavallinen eurooppalainen pitää itsestäänselvyytenä. Pohjoismaissa kukaan ei kyseenalaista valtion merkittävää puuttumista ihmisten yksityisiin asioihin, mutta Bawerin kaltaiselle tämä tuntuu käsittämättömältä. Bawerin kirjan avulla eurooppalainen pystyy tarkastelemaan omaa yhteiskuntaansa ja omia asenteitaan ulkopuolisen näkökulmasta, mitä nykyisessä Euroopassa voi pitää erittäin tervetulleena.

3 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Tässä mainio pätkä Wikipediasta:

Fasismissa kansallisuusaate oli äärimmilleen vietyä ja se tarkoitti oman kansan ja valtion ihannoimista ja parempana pitämistä sekä muiden kansojen halveksimista. Kun fasismi pyrki kohdistamaan ihmisten huomion omaan erinomaisuuteen ja kansalliseen yhteyteen, onnistuttiin kansalaisten ajatukset kääntämään pois oman yhteiskunnan epäkohdista.

Mites tuo eroaa Venäjästä?

Ja tässä sitten fasismin alkuperästä, joka kyllä yksiselitteisesti on sosialistinen:

1800-luvulla Italian sosialistit ryhtyivät perustamaan fasci nimellä kulkevia toimintaryhmiä. Nimitys otettiin vitsakimpusta ja sillä haluttiin symboloida työväen yhtenäisyyden voimaa ja tukea järjestäytymistä. Mussolini toimi yhden tällaisen sosiaalidemokraattisen fasci-ryhmän aktiivina, mistä nimitys hänen myöhemmin johtamalleen liikkeelle tuli.

Vasarahammer kirjoitti...

Olen itse lukenut sekä Hitlerin natsismia että neuvostokommunismia käsitteleviä kirjoja. Niiden perusteella suurin ero natsismin ja kommunismin välillä liittyy ihmisryhmiin, joita järjestelmät vainosivat.

Natsismissa vainottiin tiettyjä roturyhmiä, jotka eivät soveltuneet Hitlerin rotu-utopiaan. Kommunismissa taas vainottiin luokkavihollisia. Natsismissa vihollinen oli selkeästi määritelty, mutta kommunismissa ei, mikä tarkoitti, että jälkimmäisessä kuka tahansa saattoi joutua järjestelmän hampaisiin.

Molemmat olivat militaristisia ideologioita ja molemmissa talouselämä oli valjastettu palvelemaan järjestelmää. Molemmat lisäksi olivat utopistisia ideologioita. Natsien utopia oli puhdas arjalainen rotu-utopia, kun taas kommunismin utopia oli luokaton kommunstinen yhteiskunta.

Eli järjestelmissä oli enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Juha Kettunen kirjoitti...

Täytynee lisätä tuo Bawerin opus lukulistalle.

Perhana kun työ haittaa harrastuksia.