Ville Ranta Vapaa-ajattelija -lehdessä

Vierailin pitkästä aikaa Jussi K. Niemelän blogissa ja löysin sieltä linkin Vapaa-ajattelija –lehden numeroon 2/09. Siinä haastateltiin Muhammad-pilakuvakriisin aikana tunnetuksi tullutta sarjakuvapiirtäjä Ville Rantaa, joka piirsi kulttuurilehti Kaltioon Muhammad-kriisiä käsittelevän sarjakuvan.

Tuo sarjakuva vangitsi Suomen poliittisen eliitin reaktiot pilakuvakriisiin erinomaisen hyvin. Koska totuudenpuhujista ei yleensä pidetä, myös kulttuurilehti Kaltio sai tuta, miltä tuntuu piirtää profeetta Muhammad paperille. Vakuutusyhtiöt Sampo ja Tapiola ilmoittivat lopettavansa ilmoittelun Kaltiossa. Viisi päivää myöhemmin Kaltion hallitus erotti päätoimittaja Jussi Vilkunan tämän kieltäydyttyä poistamasta sarjakuvaa verkkosivuilta.

Ennen tapausta kovin moni tuskin tunsi Kaltio-nimistä lehteä. Kuitenkin Kaltion hallituksen toiminta osoitti konkreettisella tavalla, että Suomessa itsesensuurin perinne ei loppunut Neuvostoliiton hajoamiseen vaan jatkuu edelleen. Kaiken tietysti kruunasi pääministeri Matti Vanhasen anteeksipyyntö Suomen Sisun julkaisemista alkuperäisistä Muhammad-pilakuvista.

Ranta ja Chehab

Vapaa-ajattelijan haastattelussa Ville Ranta valitettavasti näyttää, että hän ei ole oikeasti ymmärtänyt, mistä pilakuvakriisissä oli kyse. Ranta joutui sattumalta kohun keskipisteeseen eikä kohu saanut häntä luopumaan vasemmistoliberaalista maailmankuvastaan.
Itse en nähnyt Rantaa Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illassa, mutta Vapaa-ajattelija –lehti kertoo siitä olennaisen:

”Hieman sarjakuvan sensuroimisen jälkeen Ranta osallistui Ajankohtaisen kakkosen Jumala-iltaan, jossa oli mukana myös imaami Khodr Chehab Helsingistä. Keskustelussa imaami hyökkäsi aggressiivisesti Rannan kimppuun, huutaen ja nyrkkiään puiden, ja syytti tätä muslimien tahallisesta loukkaamisesta."

"Taiteilija yritti puolustautua, mutta Chehab ei antanut hänelle suunvuoroa vaan jatkoi raivoamistaan. Hyökkäyksen jälkeen Ranta pysytteli ohjelman loppuun saakka hiljaa.”

On selvää, että Ranta ei tuntenut islamia, kun hän joutui piirtämänsä sarjakuvan myötä julkisuuteen. Khodr Chehabin käytös oli hänelle jotain täysin käsittämätöntä. Valitettavasti Ranta yrittää selittää Chehabin käytöksen oman maailmankuvansa kannalta sopivalla tavalla:

”Käsittääkseni Chehab on täysvaltainen Suomen kansalainen ja totta kai hänellä on oikeus loukkaantua jostain. Tosin tässä sarjakuvajutussa oli kyse pelkästä politiikasta. Minulla oli hyvin vahva käsitys, ettei imaami ollut edes sarjakuvaani lukenut.”

”Chehab myönsi suoran tv-lähetyksen jälkeen ohjelman tekijöille, ettei ole sarjakuvaa nähnyt. Taiteilija koki imaamin hyökkäyksen ikäväksi, koska tämä ei ollut halukas keskustelemaan.”

Ranta tuntuu olettavan, että Chehabin käsitys olisi ollut toinen, jos hän olisi tutustunut Kaltiossa julkaistuun sarjakuvaan aiemmin. Ranta ei ymmärrä, että monikaan Muhammad-pilakuvia vastaan protestoinut muslimi ei ollut nähnyt kuvia eikä arvosta länsimaista sananvapautta silloin, kun kyse on profeetasta.

”Minua harmittaa, että Chehab esiintyy Suomessa niin usein koko muslimiyhteisön edustajana ja heidän puolestaan. Tällainen on kaikissa yhteisöissä todella epämiellyttävää. Jo silloin esitin vertauksen, että tilanne olisi sama, jos vaikka kristillisten Päivi Räsänen edustaisi Suomen kansaa.”

Vasemmistoliberaaliin relativismiin kuuluu olennaisena osana islamin äärimmäisen suvaitsemattomuuden neutralointi rinnastamalla se muka fundamentalistiseen kristinuskoon. Päivi Räsänen kelpaa tässä Chehabin vastinpariksi ihan luontevasti, mikä sopii myös Vapaa-ajattelija –lehden kustantajalle.

Toiseksi Chehab ei Rannan mielestä edusta ”koko muslimiyhteisöä”. Ranta ei vaivaudu pohtimaan, kenen ansiota on se, että Chehabin kaltainen henkilö edustaa muslimiyhteisöä mediassa ja poliittisessa järjestelmässä. Chehab on vakiovieras Presidentinlinnan itsenäisyysjuhlissa ja esiintyi ekumeenisessa jumalanpalveluksessa yhdessä arkkipiispa Jukka Paarman kanssa, kun WTC-torneihin oli tehty terrori-isku.

Ranta ei antanut Suomen Sisu –järjestölle lupaa julkaista piirtämäänsä sarjakuvaa ja kertoi syyn tälle:

” Sanoin, ettei sarjakuvani julkaiseminen Suomen Sisun nettisivuilla käy missään tapauksessa, koska silloin sarjakuva joutuisi yhteyteen, jossa sitä tulkittaisiin rasistisesti.”

Ranta siis pitää tärkeämpänä, että hänen sarjakuvaansa ei ”tulkittaisesti rasistisesti”, kuin sitä, että sarjakuvaan sisältyvä sanoma menisi perille. Mielenkiintoista. Rannalla on myös sanansa sanottavana Suomen Sisu –järjestöstä, joka julkaisi alkuperäiset Muhammad-pilakuvat nettisivuillaan:

”Taiteilijan käsityksen mukaan Suomen Sisu on rasistinen järjestö.”

Tässä Rannan käsitykset käyvät varmasti yksiin Vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Niemelän kanssa. Rannan mielestä Suomen Sisu ”esiintyy poliittisesti epäkorrektina”. Siis esiintyy eikä aidosti ole sellainen. Poliittisesta korrektiudesta Rannalla on hyvää sanottavaa:

”Poliittisen korrektiuden lähtökohdat ovat ihan hyvät eli pyritään tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja elämään rauhassa yhteiskunnassa. Tämä on hyvä tavoite. Mutta Suomessa usein poliittinen korrektius viedään niin pitkälle, että kaikenlainen vastakkainasettelu ja törmäykset pyritään jo ennalta ehkäisemään.”

Toisin kuin Ranta kuvittelee, poliittinen korrektius viedään liian pitkälle muuallakin kuin Suomessa. Itse asiassa Suomessa poliittinen korrektius ei ole vielä saavuttanut samaa asemaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Ruotsissa. Suomi on jäljessä, ei edelläkävijä.

Suomesta tekee poikkeuksellisen vain valtiovallan eli lähinnä vähemmistövaltuutetun ja valtakunnansyyttäjän voimakas reagointi merkitykseltään varsin mitättömiin poliittisen korrektiuden pelisääntöjen vastaisiin rikkomuksiin (esim. Tomashot ja Mikko Ellilä). Lisäksi Suomessa ei suomettumisen ajan vaikutuksesta ole vahvaa sananvapauden perinnettä, joka estäisi valtiovallan ylilyönnit. Tämä Rannan pitäisi oman kokemuksensa perusteella ymmärtää.

Poliittinen korrektius perustuu sanamagialle. Jos väärää sanaa ei sanota, silloin ongelmiakaan ei ole. Sana ”neekeri” on paha, vaikka sen etymologia perustuu espanjan kielen sanaan ”negro” eli musta. Neekeri ei kuitenkaan lakkaa olemasta mustaihoinen, vaikka häntä kutsuttaisiin afroamerikkalaiseksi tai afrikkalaiseksi.

Ranta yrittää todistella puhtaita motiivejaan:

”Jälkeenpäin ajatellen Muhammad-sarjakuva sarjakuvani oli aika poliittisesti korrekti, koska se avoimesti ilmoitti, etten ole rasisti enkä halua tuomita uskontoa tai ihmisryhmää.”

Minä kun luulin, että sarjakuvan viesti oli toisenlainen. Tuo lause kertoo Rannan henkilökohtaisesta tarpeesta todistaa, että hän ei ole rasisti. Tarve todistella omaa antirasismiaan kuuluu valitettavasti nykyiseen länsimaiseen yhteiskuntaan ja on enemmänkin sairauden oire kuin osoitus hyveellisyydestä. Kyllä minäkin olen lopettanut vaimoni hakkaamisen.

Ranta, Halla-aho ja nationalistit

Rannan mielestä ”poliittista korrektiutta voi käyttää politiikassa hyväksi”. Epäselväksi jää, tarkoittaako Ranta niitä, jotka latelevat oikeaoppisia korulauseita vai niitä, jotka paljastavat näiden lauseiden onttouden ja älyllisen epärehellisyyden. Onneksi Vapaa-ajattelija –lehti tietää paremmin:

” Puhe kääntyy välittömästi Helsingin kaupunginvaltuustoon sitoutumattomana Perussuomalaisten listalta äänivyöryllä valittuun Jussi Halla-ahoon.”

Ehkä Ranta ei noin suoraan viitannut Halla-ahoon vaan viittaus johtuu ennemminkin vapaa-ajattelijoiden puheenjohtajan omasta henkilökohtaisesta pakkomielteestä.

Ranta elää vahvasti Hitler-myytin lumoissa ja puhuu sen mukaisesti:

” 30-luvun Saksasta on kaikkien tuntema esimerkki siitä, että kun asiat eivät ole ihan kunnossa, ääriliikkeet pääsevät valtaan. Suomessa yhteiskunta on muuttunut aika nopeasti ja koska avointa keskustelua on melko vähän, löytyy varmaan paljon ihmisiä, jotka ovat hämmentyneitä monista ilmiöistä.”

Islamilainen suvaitsemattomuus, väkivalta, misogynia ja ylivaltapyrkimykset siis hämmentävät. Minusta olisi kummallista, jos kyseiset ilmiöt eivät aiheuttaisi hämmennystä. Ne nimittäin edustavat länsimaissa ääri-ilmiöitä puhtaimmillaan.

Vielä enemmän hämmenystä tavallisissa ihmisissä kuitenkin aiheuttavat asiat, joita Ranta itse kuvaa omassa sarjakuvassaan ja etenkin sen lopussa, jossa Tarja Halonen ja Matti Vanhanen tulevat polttamaan Tanskan lipun osoittaakseen solidaarisuutta islamin äärimmäiselle suvaitsemattomuudelle.

Seuraava lause ei yllätä:

”Meille on ylhäältä annettu tietyt lauseet, joita maahanmuuttajista tai ulkomaalaisista saa sanoa. Kun niiden toistelemisella maailmankuva ei oikein aukene, niin tyhmät liikkeet saavat kannatusta.”

”Tämä johtuu siitä, että ne tuntuvat rehellisiltä.”´

Rannan maailmankuva kertoo tarpeesta osoittaa omaa moraalista erinomaisuuttaan. Rannalle on tärkeämpää olla leimautumatta rasistiksi kuin se, mitä hänen sarjakuvansa kertoo.

Se, että ulkomaalaisista puhutaan vain myönteisessä sävyssä, tuo kannatusta ”tyhmille liikkeille”. Jutun kontekstista on pääteltävissä, että Suomen Sisu on tällainen ”tyhmä liike”. Missään vaiheessa Ranta ei perustele, miksi hymistelyä ja moraaliposeerausta vastustavat liikkeet ovat ”tyhmiä”.

Ranta tunnustaa, että hän ei tunne islamia eikä tuntenut sitä sarjakuvaa piirtäessään. Ilmeisesti islam on hänen mielestään käsittämätöntä salatiedettä, jota eurooppalainen ei voi ymmärtää, koska hän sanoo:

”Ehkä hyvä sääntö tasapainoilussa sananvapauden ja suvaitsevaisuuden välillä olisi tiedostaa olevansa itsekin rajoittunut eurooppalainen. Jotkut asiat ovat tuttuja ja niitä on helppo kritisoida, ja jotkut vieraita, jolloin aika helposti alkaakin kritisoida niiden vierautta, mikä on rasismia.”

Ranta on niin suvaitsevainen, että ihan häkellyttää. Toiseus suojaa arvostelulta. Voiko kulttuurirelativismia tuon paremmin sisäistää? Jos arvostelet toiseutta, olet rasisti.

Ranta ja sananvapauden väärinkäyttö

Ranta jatkaa pohtimalla nationalistien tapaa käyttää sensuurikorttia poliittisten tarkoitusperiensä ajamiseen.

”Jos siellä on ketään älykästä, niin he kyllä tajuavat, että heillä tarkoitus pyhittää keinot. Eli he itse periaatteessa kannattavat ideologisesti rajattua sananvapautta, mutta käyttävät hyväkseen liberaalia sananvapautta.”

En tiedä, miten paljon Vapaa-ajattelijat –lehti on pannut sanoja Rannan suuhun lupaa kysymättä. Kuitenkin yllä oleva käsitys edustaa vähintäänkin olkiukkoargumentointia. Pahimmillaan se on vainoharhainen salaliittoteoria.

Toisaalta nationalistit ovat ”pahoja”, joten heillä täytyy olla ilkeämieliset motiivit. Näin se suvaitsevainen logiikka menee. Se, että nettikirjoituksista on jaettu tuomioita kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, ei merkitse mitään, koska ”nationalistit” vain käyttävät hyväkseen liberaalia sananvapautta ja muuten ilmeisesti lakkauttaisivat sananvapauden, jos vain pystyisivät.

”Nationalistit” lyövät lisäksi rasismikortilla:

”Aina kun jostakin tulee kritiikkiä, he hyökkäävät rasismikortilla.”

Minä kun luulin, että keskustelu esimerkiksi maahanmuuttoasioista vaiennetaan kutsumalla väärien mielipiteiden esittäjää rasistiksi. Aina voi oppia uutta. Ilmeisesti rasistikortin käytön esilletuonti onkin sitten ”nationalistien” oma rasismikortti. Perussuomalaiset ja Timo Soini kuitenkin kusettavat roskasakkia. Ranta analysoi:

”Perussuomalaiset on jännä puolue. Timo Soini herättää paljon sympatiaa, hän on tavallaan pehmeä poliitikko. Mutta toisaalta hän vetää perässään hirveää roskasakkia.”

”Rannan mukaan Soini kuitenkin pyrkii tekemään Perussuomalaisista keskivertopuolueen eikä äärioikeistolaista puoluetta. Soini vain käyttää hyödyllisiä idiootteja eli populismia kerätäkseen puolueelle ääniä.”

Soinin motiiveista ja tavoitteista tietää viime kädessä vain Timo Soini itse. Olen itse tässä blogissa yrittänyt miettiä Soinin käyttäytymistä ja motiiveja, mutta en ole niiden suhteen yhtä varma kuin Ranta. En täysin ymmärrä Soinin toimintaa enkä usko, että Ranta ymmärtää yhtään paremmin.

Joka tapauksessa perussuomalaisten aktiivit ja kannattajat varmaan muodostavat Rannan mielipiteistä oman käsityksensä enkä usko, että se kauheasti mairittelee sarjakuvapiirtäjää. Ehkä kulttuurilehden sarjakuvapiirtäjän toimenkuvaan kuuluu tietty elitismi ja usko omaan paremmuuteen suhteessa taviksiin.

Kuitenkin Ranta piirsi aikanaan hienon ja ajankohtaan sopivan sarjakuvan, mutta se ei tee hänestä merkittävää poliittista ajattelijaa. On tavallaan surullista lukea Rannan edesottamuksia näin reilu kolme vuotta tapahtuneen jälkeen. En kuitenkaan jaksa olla vihainen Rannalle, vaikka hän ei ilmiselvästi ole ymmärtänyt, minkälaiseen muurahaispesään hän sohaisi kolme vuotta sitten. Vapaa-ajattelija –lehti sen sijaan käyttää Rantaa hyväkseen puheenjohtajansa Suomen Sisu- ja Halla-aho –vastaisen agendansa edistämiseen. Lehdellä on toki oikeus tähän mutta se ei kerro hyvää lehdestä eikä sitä julkaisevasta järjestöstä.

Vasemmiston epäonnistuminen

Luin taannoin Gates of Vienna –blogista kirjoituksen Hitler-myytistä eli asioista, jotka me kaikki lännessä olemme sisäistäneet Adolf Hitleristä ja Natsipuolueesta. Myytin mukaan Hitleriä rahoittivat kapitalistit, holokaustissa oli kyse antisemitistisestä hulluudesta ja natsien jäsenet olivat sosiaalisesti turhautunutta keskiluokkaa.

Hitler-myytti

Todellisuudessa näin ei tietystikään ollut, vaan Hitler ja natsit olivat erittäin suosittuja valtansa huipulla vuonna 1938, viisi vuotta valtaannousunsa jälkeen. Menestys perustui samaan kuin jakopolitiikkaa harjoittavien puolueiden aina ja kaikkialla, eli taloudellisen vaurauden jakamiseen omille kannattajille.

Eurooppalainen antisemitismi on vuosisatoja vanhaa eikä koskaan ole johtanut samanlaisiin pogromeihin kuin natsien valtakaudella. Hitlerillä oli nimittäin toinenkin syy vainota juutalaisia. Hän takavarikoi heidän omaisuutensa ja jakoi sen omille kannattajilleen. Yrityksiä ”arjalaistettiin” eli annettiin ei-juutalaisille omistajille.

Kapitalistit eivät myöskään tukeneet Hitleriä eivätkä ansainneet suurta omaisuutta Hitleriä palvelemalla. He vain sopeutuivat vallitsevaan asiaintilaan, jossa teollisuus valjastettiin natsien johtaman valtion palvelukseen ja erityisesti sotilasteollisiin tarkoituksiin. Yritykset eivät saaneet pitää sotateollisuudesta saamiaan voittoja vaan valtio takavarikoi ne. Muutenkin yrityksiä ja kapitalisteja verotettiin ankarasti.

Natsit myös toivat mukanaan sosiaalipoliittisia innovaatioita kuten lapsilisän ja kasvattivat muitakin sosiaalietuuksia kuten lomapäiviä ja maataloustukia sekä edistivät ympäristönsuojelua. Sodan jälkeen sosiaalidemokraatit ovat edistäneet täsmälleen samoja tavoitteita, joita nykyisin pidetään itsestäänselvyyksinä.

Natsit kuitenkin saivat aikaan valtavaa tuhoa, koska juutalaisilta ei riittänyt rajatonta määrää vaurautta takavarikoitavaksi. Siksi lisää vaurautta piti lähteä etsimään Saksan rajojen ulkopuolelta katastrofaalisin seurauksin. Sosiaalidemokraatit olivat viisaampia ja käyttivät progressiivista tuloveroa (natsien keksintö muuten) siirtääkseen rahaa ”hyvätuloisilta” omille kannattajilleen. Progressiivinen tulovero ei tapa vaan lehmä jatkaa lypsämistä paljon kauemmin kuin keskitysleirille teljetty juutalainen.

Yllä esitetty ei tietystikään ole kansallissosialismin koko kuva, mutta tarkoituksena oli vain esittää, että natsit eivät olleet äärioikeistoa ja tuskin edes laitaoikeistoa vaan heidän politiikkansa muistutti monilta osin sosiaalidemokratiaa. Weimarin tasavallassa natsit ja vasemmisto kilpailivat samoista äänestäjistä, mutta natsit vetivät pitemmän korren.

EU ja 40-luku

Mark Steyn kuvasi nykyistä Euroopan Unionia 70-luvun ratkaisuksi 40-luvun ongelmiin, eli 70-lukulaisella byrokraattisella sääntelyllä yritetään estää juutalaisten joukkotuhoa tapahtumasta uudelleen. Sodanjälkeinen vasemmisto on nähnyt nimenomaan kansallismielisyyden ja oikeistolaisuuden vaarallisina ja siksi suosinut ylikansallisia instituutioita, joista merkittävimpiä on nykyinen Euroopan Unioni. Kansallismielisyys ja nationalismi ovat pysyneet tabuina näihin päiviin saakka, kiitos Hitler-myytin.

Todellisuudessa EU on ennemminkin ensimmäisen maailmansodan tuote, joka pantiin sotien välisenä aikana telakalle odottamaan parempia aikoja. Vasta toisen maailmansodan rauniot tarjosivat uuden tilaisuuden Jean Monnetin kuningasidealle eli Euroopan valtioiden vähittäiselle yhdentymiselle. Prosessin lopputuloksena kansallisvaltiot häviävät ja syntyy uusi ylikansallinen supervaltio.

Tätä uutta supervaltiota on kehitetty pienin askelin siirtämällä sopimus kerrallaan valtaa kansallisvaltioilta keskusvallalle. Samanaikaisesti tavalliset EU-maiden kansalaiset kuvittelevat edelleen elävänsä itsenäisessä valtioissa, vaikka kansallisten parlamenttien päätehtävänä on nykyisin soveltaa komission byrokraattien laatimia direktiivejä kansalliseen lainsäädäntöön. Direktiivin noudattamatta jättämisestä seuraa sakko, mikä suurelta osin selittää, miksi monet lait menevät läpi ilman vastustusta.

Euroopan Unionilla on toki oma parlamentti, mutta se ei itse asiassa ole parlamentti lainkaan, koska sillä ei ole valtaa säätää lakeja. Sillä on toki mahdollisuus vaikuttaa komission jäsenten valitaan ja veto-oikeus EU:n budjetin suhteen, mutta muuten sen luonne on lähinnä seremoniallinen. Parlamentaarikot ovatkin lähinnä EU:n lobbaajia jäsenvaltioiden suuntaan.

Koska EU:ssa demokratia on pitkälti ulkoistettu komission byrokraateille, myös kansallisten parlamenttien merkitys on vähentynyt. Tämä on rapauttanut demokratian perustaa, koska kansallinen parlamentti ei voi vaikuttaa direktiivien sisältöön vaan toimii ainoastaan niiden antamissa puitteissa. Siksi kansallinen parlamentti voi joko keskittyä direktiivien soveltamiseen tai niihin asioihin, joista EU-tasolla ei vielä päätetä (eli yleensä uuden tarpeettoman lainsäädännön luomiseen).

Demokratian loppu

Vaikka suuri osa vallasta on ulkoistettu demokraattisen kontrollin ulkopuolella toimivalle keskushallinnolle, monet ihmiset edelleen kuvittelevat, että heidän äänestämänsä parlamentti käyttää todellista valtaa.

Uusia EU-sopimuksia tulee. Joissakin maissa äänestetään sopimuksesta ja sopimus hylätään. Sopimukseen tehdään kosmeettisia muutoksia, minkä jälkeen äänestetään uudelleen. Sopimus hyväksytään. Kansanvalta toimii, eikö niin?

Euroopan Unionin vastentahtoisimmassa jäsenmaassa Britanniassa tämä ilmiö on kehittynyt pisimmälle. Ennen viime vaaleja Työväenpuolue lupasi kansanäänestyksen EU:n perustuslaista. Kansanäänestystä ei kuitenkaan tullut, koska perustuslaki oli muuttunut sisällöltään suurin piirtein samanlaiseksi Lissabonin sopimukseksi, jonka Britannian parlamentti ratifioi ilman kansanäänestystä.

Taloudellinen kriisi koettelee rahoitusalasta riippuvaista Britanniaa kovemmin kuin monia muita Euroopan valtioita. Lisäksi Britannian parlamentin jäsenet jäävät yksi toisensa jälkeen kiinni kulukorvausten väärinkäytöstä milloin puutarhan kunnostamiseen ja milloin tarpeettoman kakkosasunnon kustannusten kattamiseen. Väärinkäytökset eivät kuitenkaan ole syy demokratian ongelmiin vaan lähinnä oire.

BNP europarlamenttiin

Britit todellakin käyttivät hyväkseen mahdollisuutta protestoida europarlamenttivaaleissa. Hallitseva työväenpuolue kärsi ehkä historiansa suurimman tappion ja jäi vaaleissa kolmanneksi suurimmaksi ryhmittymäksi konservatiivien ja EU-kriittisen UKIP:n jälkeen.

On täysin normaalia, että oppositio etenee EU-vaaleissa, jos hallitus on epäsuosittu. Epänormaalia on puolestaan se, jos oppositio häviää myös. Konservatiivit olivat EU-vaalien suurin ryhmä mutta menettivät ääniosuuttaan kuten myös kolmanneksi suurin puolue liberaalidemokraatit. Salonkikelpoisen protestipuolue UKIP:n lisäksi EU-parlamenttiin pääsi käenpoika Britannian kansallispuolue BNP, joka sai kaksi edustajaa.

Useimmat britit pitävät BNP:tä rasistisena, juutalaisvastaisena, muukalaisvastaisena ja erittäin epäpätevänä hallitsemaan maata. He ovat todennäköisesti oikeassa. Kuitenkin BNP on mitä suurimmassa määrin EU-Britannian tuote ja luonnollinen seuraus pitkään jatkuneesta epäterveestä kehityksestä.

Silloin kun vaikeneminen ei riitä, media ja valtapuolueiden poliitikot keskittyvät julkisuudessa esittämään moraalista erinomaisuuttaan tuomitsemalla BNP:n ja sen edustamat arvot. BNP:n puolueohjelma olisi kuitenkin helppo repiä kappaleiksi ja osoittaa mahdottomaksi, mutta harva vaivautuu näin tekemään. Sen sijaan ”antifasistiset” katujoukot heittelevät BNP-johtaja Nick Griffiniä kananmunilla.

Yksi syy BNP:n vieroksumiseen löytyy Hitler-myytistä. Avoimesti kansallismielinen puolue edustaa poliittisen eliitin poliittisesti korrektissa ajattelussa aina fasismia. Toisaalta BNP:n puolueohjelmasta löytyy useita tavallisen alaluokan kadunmiehen vaistomaisesti kannattamia asioita kuten ”British jobs for British workers”. Nämä asiat ovat kuitenkin mahdottomia toteuttaa, koska ne ovat EU:n sisämarkkinalainsäädännön vastaisia.

BNP:n kannattajat tulevat Pohjois-Englannista, joka on vuosikymmenten aikana kokenut suuria muutoksia. Teollisuus on kadonnut aiemmin teollisuudesta eläneeltä seudulta ja kaupunkeihin on virrannut runsaasti ulkomaalaisia Britannian entisistä siirtomaista. Valkoisen kantaväestön aiemmin asuttaneiden alueiden väestörakenne on tyystin muuttunut ja tavallinen perusenglantilainen voi tuntea itsensä muukalaiseksi entisellä kotiseudullaan.

Jos joku erehtyy valittamaan ulkomaalaisten suuresta määrästä ja heikosta sopeutumiesta brittiläiseen elämäntapaan, hänet leimataan heti rasistiksi ja ksenofobiksi, vaikka samanaikaisesti radikaalia islamia saarnaavat muslimit elävät sosiaalituilla ja saavat levittää vihapuheitaan ilman pelkoa rangaistuksesta. Kun läheiselle työmaalle tuodaan työntekijät Itä-Euroopasta ja samaan aikaan brittien keskuudessa vallitsee korkea työttömyys, BNP:n siemenet on kylvetty.

Pohjois-Englanti on Työväenpuolueen valta-aluetta, jossa konservatiiveilla ei perinteisesti ole ollut vaaleissa mahdollisuuksia. Työväenpuolue kuitenkin itse ajaa politiikkaa, joka tekee kantaväestön aseman entistä huonommaksi eli monikulttuurisuutta, lisää Euroopan Unionia ja lisää virkoja Guardianin sivuilta rekrytoiduille, yliopistoista valmistuneille kunnallisille tyhjäntoimittajille, jotka edistävät etnistä ja sukupuolista ”diversiteettiä” ja tutkivat, onko jätteet lajiteltu juuri oikealla tavalla roskien noutoa varten.

Kun oppositiopuolue konservatiivit samaan aikaan ottaa askeleita vasemmalle ja omaksuu monikulttuurisuuden ja vihreät arvot osaksi ohjelmaansa, Pohjois-Englannin Työväenpuoluetta äänestäneelle kantaväestön edustajalle ei jää ketään, joka puolustaisi hänen etujaan, paitsi BNP.

BNP:n puheenjohtajan heittely kananmunilla todennäköisesti vain kasvattaa puolueen suosiota kuten myös poliitikkojen ja valtamedian tekopyhä moralisointi. Jos taas BNP:n nousun takana oleville todellisille ongelmille oikeasti haluttaisiin tehdä jotakin, moni eliitin toteemi pitäisi kaataa. Siihen tuskin löytyy rohkeutta, koska eliitti on tottunut etuisuuksiinsa ja menetettävää on liian paljon. Siksi tarvitaan lisää kosmeettisia uudistuksia eli tiukempaa kontrollia kulukorvauksille.

Eurovaalimietteitä

En odottanut näitä eurovaaleja ja nämä olivat itse asiassa ensimmäiset vaalit, joissa tosissani harkitsin nukkuvien puolueeseen liittymistä. Jaksoin kuitenkin vaivautua äänestyspaikalle täyttämään äänestyslipukkeen.

Europarlamenttivaalien ja ylipäänsä koko leluparlamentin merkitystä liioitellaan erityisesti mediassa. EU-maiden kansalaiset tajuavat silti, että kyse ei ole oikeista vaaleista.

Europarlamenttivaalit ovat kulissidemokratiaa, jossa lähinnä taataan Euroopan Unionille jonkinlainen demokraattinen legitimiteetti. Lait kirjoitetaan kuitenkin komissiossa ja EU-maiden ministerit hyväksyvät ne kokouksissaan.

Soini protestikanavana

Äänestäjälle eurovaalit tarjoavat vain mahdollisuuden protestoida valtaeliittiä vastaan. Harva loppujen lopuksi piittaa, kuka pääsee Brysseliin ja Strasbourgiin nauttimaan hyvästä palkasta ja anteliaista kulukorvauksista.

Suomalaiset tarttuivat kiitettävästi mahdollisuuteen ja esittivät vastalauseensa. Vasemmiston äänestäjät protestoivat jäämällä kotiin. Osa ilmaisi vastalauseensa äänestämällä perussuomalaisia ja erityisesti puheenjohtaja Timo Soinia.

Soinin rajoitukset poliitikkona olen käynyt läpi aiemmissa kirjoituksissani kuten myös ne puolet hänessä, jotka vetoavat joihinkin äänestäjiin. Soini ilmaisee asiat yksinkertaisesti ja osaa tiivistää ne yhteen lauseeseen, joka on niin yleisellä tasolla, että siihen on vastustajan vaikea tarttua.

Soinin menestyksestä ”vanhat puolueet” saavat myös syyttää itseään. Erityisesti SDP näyttää untuvikkopuheenjohtajansa johdolla kulkevan katastrofista toiseen. Suurin oppositiopuolue teki itsensä naurettavaksi saamalla vain kaksi paikkaa, joista toinen meni sitoutumattomalle ortodoksipapille.

Keskusta selvisi yllättävän vähillä vauorioilla, vaikka puolueen kenttä on saanut tarpeekseen puheenjohtajansa sekoiluista. Konservatiivista perusäänestäjäkuntaa kiusataan milloin Vanhasen naisjutuilla ja milloin lesbofeministin valitsemisella eurovaaliehdokkaaksi. Silti vaalit olivat ties kuinka monennet hävityt vaalit Vanhasen johdolla. Vain pääministeriasema estää julkisen ryöpytyksen ja puheenjohtajan vaihdoksen.

Kokoomus näennäinen voittaja

Kokoomus pystyy vaalien jälkeen esiintymään ”voittajana”, vaikka sekin menetti suhteellista ääniosuuttaan, tosin vain puoli prosenttiyksikköä. Ehkä enemmän kirpaisi yksi menetetty meppipaikka ja se, että Keskusta sai yhtä monta paikkaa, vaikka ääniosuus oli yli neljä prosenttiyksikköä pienempi kuin Kokoomuksella.

Kokoomus on yleensä menestynyt eurovaaleissa, koska Espoossa äänestetään innokkaammin kuin Keskustan ja SDP:n vahvimmilla kannatusalueilla. Siksi tulos on ainakin pieni pettymys ja osoittaa, että myös Kokoomus menettää äänestäjiään perussuomalaisille.

Kokoomuksen kunniaksi on sanottava, että siellä ymmärrettiin vuoto perussuomalaisten suuntaan ja yritettiin tehdä asialle jotakin. Kokoomuksen riveissä Kai Pöntinen kalasteli samoilla apajilla, ja Ari Vatanen oli mukana hankkimassa ympäristöhörhöilyyn kyllästyneiden äänet. Kumpikaan ei kohtuullisesta suorituksesta (yli 15 000 ääntä) huolimatta päässyt europarlamenttiin, vaan sinne lähetettiin punaporvari Sirpa Pietikäinen, joka mielipiteidensä puolesta sopisi paremmin vihreisiin tai Vasemmistoliittoon.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen naminami-positiivisuus ei sovi taloudellisesti ankeisiin aikoihin. Puheiden ja todellisuuden välinen ristiriita kasvaa liian suureksi eikä toivokampanjointi välttämättä sytytä lopputilin saaneita valkokaulustyöläisiä.

Pettyneet

On liian helppo sanoa, että poliittisen kentän vasen laita olisi eniten pettynyt tulokseen. Siellä ollaan totuttu pettymyksiin. En edes muista, milloin SKDL/Vasemmistoliitto olisi kasvattanut vaaleissa ääniosuuttaan. Perinneyhdistys on hävinnyt kaikki vaalit sinä aikana, kun minä muistan. Rähisevän huligaanin valinta puheenjohtajaksi tuskin riittää herättämään ruumista eloon.

SDP:n eläkeläiset taas ovat liian väsyneitä valittamaan. Siksi vihreät on hiljalleen saavuttamassa vasemmiston ykköspuolueen aseman. Tähän puolue pystyy, jos se oppii arvostamaan myös heteromiesten ääniä esimerkiksi valitsemalla heitä puolueen johtotehtäviin.

Kaikkein eniten joutui pettymään suomalainen poliittisesti korrekti vasemmistomedia, jossa koko talouskriisin ajan on hehkutettu kapitalismin kriisiä ja vasemmiston nousua. Media on kuitenkin elänyt rinnakkaistodellisuudessa ja esittänyt toimittajien omia fantasioita poliittisena analyysina. Eurovaalien jälkeen vasemmisto on kanveesissa kaikkialla Euroopassa.

Pettyneisiin lasken myös Hommafoorumin porukan. On teeskentelyä väittää, että Sampo Terhon varasija herättäisi erityisen suurta innostusta, kun ykkösehdokas syrjäytettiin perussuomalaisten ehdokasasettelussa ja vielä kieltäytyi valitsijayhdistyksen ehdokkuudesta. Tuon kieltäytymisen jälkeen tämän blogin lukijamäärät romahtivat. Tosin kieltäytyminen itsessään saattoi ehdokkaan kannalta olla perusteltu vaihtoehto.

Toisaalta kuten Halla-aho itse kirjoittaa, europarlamenttivaalit menivät lähtökohtiin nähden hyvin. Se, että Terho sai enemmän ääniä kuin kakkoseksi etukäteen kaavailtu Veltto Virtanen, lämmittää varmastin jonkin verran tai ainakin yhtä paljon kuin haalea kahvi.

Perussuomalaisillekin liki kymmenen prosentin ääniosuus pääasiassa puheenjohtaja Soinin äänillä saattoi olla Pyrrhoksen voitto. Puheenjohtaja joutuu sukkuloimaan Brysselin ja Helsingin väliä, mikä ei voi olla näkymättä käytännön politiikassa. Perussuomalaiset eivät vieläkään ole onnistuneet nostamaan Soinin rinnalle muita tunnettuja nimiä.

Tästä perussuomalaisten puoluejohto saa syyttää lähinnä itseään. Pelkillä protestiäänillä ei nimittäin rakenneta kestävää menestystä eikä kurikampanjoilla synnytetä omaan asiaan uskovia poliitikkoja vaan pelkkiä jeesmiehiä.

Euroopan symboli

Octavius kirjoitti taannoin italialaisesta taitelijasta Pippa Baccasta oikealta nimeltään Giuseppina Pasqualino di Marineo, joka hänen mielestään symbolisoi täydellisesti nykyistä Länsi-Eurooppaa. Octavius kertoo Pipan kohtalon:

” Pippa luuli, että Turkissa voi nainen liikkua vapaasti yksin tai jopa liftata. Sen sijaan kukaan turkkilaisnainen ei liiku yksin edes kaupungin kadulla myöhäiseen kellonaikaan. Pippa ei välittänyt raiskausten yleisyydestä Turkissa, ei jokapäiväisistä murhista uskonnon vuoksi, ei tyttöjen pakkonaittamisesta, sillä hän julisti ihmisyyden ja rauhan sanomaa.

Lopputulos on maanosamme tulevaisuuden kannalta täydellisen vertauskuvallinen – hääpukuun pukeutunut Pippa löytyi raiskattuna ja murhattuna tienvarren pusikosta. ”

Pippa Bacca oli lähtenyt morsiuspuvussa liftausmatkalle Balkanin kautta Lähi-itään viemään rauhan ja kansakuntien välisen liiton ilosanomaa. Baccan sisko Rosalia Pasqualino kertoo NY Timesin mukaan:

”Hänen mielestään maailmassa oli enemmän positiivisia kuin negatiivisia ihmisiä, ja oli oikein olla luottavainen.”

”Luottamus on hyvin inhimillinen ominaisuus ja hänen mielestään ihmiset piti tuntea, jotta heitä ymmärtäisi.”

Hyväuskoista luottavaisuutta voidaan kutsua myös naiiviudeksi, jonka takia Pippa Baccaa kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa.

Joanie de Rijke Afganistanissa

Pippa Baccan kohtalo tuli mieleen, kun luin Brussels journalista hollantilaisen journalistin Joanie de Rijken tarinan. Taliban-taistelijat kaappasivat hänet Afganistanissa ja raiskasivat hänet useaan kertaan. Kuuden päivän koettelemuksen jälkeen de Rijke vapautettiin 100 000 euron lunnaita vastaan.

De Rijke lähti Afganistaniin tekemään juttua Taliban-taistelijoista belgialaiselle, vasemmistolaiselle ja vähän pornahtavalle P-Magazinelle, jonka leivissä 44-vuotias Belgiassa asuva Hollannin kansalainen työskentelee. Afganistanissa de Rijke järjesti haastattelun Taliban-komentaja Ghazi Gulin kanssa. Kun de Rijke saapui tulkkinsa kanssa haastatteluun, hänet kaapattiin.

Hollannin hallitus kieltäytyi maksamasta lunnaita. Samoin teki Belgian hallitus. Tämä suututti P-Magazinen päätoimittaja Michel Lescroartin, joka kutsui Belgian hallitusta ”pelkureiksi”. Lescroartin mielestä de Rijken kaapanneet pyssymiehet eivät olleet ”oikeita talibaneja” vaan

”jonkinlaisia Taliban-freelancereita, jotka havittelivat rahaa. He eivät halunneet oikean Talibanin tietävän toimistaan, koska oikea Taliban ei hyväksyisi heidän toimintaansa.”

Vankeutensa aikana Gul raiskasi de Rijken useaan kertaan. Kirjassaan In handen van de Taliban (Talibanin käsissä) hän kirjoittaa, että Taliban-komentaja

”ei kyennyt hallitsemaan testosteroniaan. Sain vaikutelman, että hän katui jälkikäteen tapahtunutta. Hän tiesi tekevänsä väärin.”

Jalo villi myös kutsui yhden kolmesta vaimostaan mukaan seksileikkeihin. De Rijke kertoo:

”Ghazi oli erittäin uskonnollinen mies. Se on kaikki tekopyhyyttä. Hän oli täysi hölmö.”

Selvittyään kaappauksesta de Rijke keskittyi median haastatteluissa syyttämään Hollannin ja Belgian viranomaisia siitä, että nämä kieltäytyivät maksamasta lunnaita. Sen sijaan hän ei ollut vihainen kaappaajilleen:

”En halua kuvata talibaneja hirviöiksi. En ole vihainen Ghazi Gulille, sillä hän jätti minut eloon.”

Vaikka kokemus oli de Rijkelle kauhea, häntä myös kunnioitettiin:

”Asia ei ole mustavalkoinen. Nämä asiat vaikuttavat rinnan eikä se tarkoita, että kärsisin Tukholman syndroomasta.”

Kunnioitusta osoittaa ilmeisesti se, että kaappaajat tarjosivat de Rijkelle teetä ja pikkuleipiä.

Tukholman syndrooma

Hollantilaispoliitikko Geert Wilders käytti Hollannin parlamentissa pitämässään puheessa de

Rijken tapausta esimerkkinä Hollannin poliittisen eliitin omasta Tukholman syndroomasta:

”Tämä tarina kertoo erinomaisesti eliitin moraalisesta alennustilasta. He ovat niin oman ideologiansa sokaisemia, että he kieltäytyvät näkemästä totuutta. ”Asettaisin tämän oikeisiin mittasuhteisiin”, sanoo vasemmistolainen journalisti, ”talibanit eivät ole hirviöitä.” Eliittimme kieltävät mieluummin todellisuuden kuin katsoisivat sitä silmiin. Olisi ymmärrettävää, jos naisen raiskaus herättäisi närkästystä. Mutta tämä journalisti ei ole vihainen, koska kyseessä oleva muslimi osoitti myös kunnioitusta."

”...”

”Terve maalaisjärki on heitetty nurkkaan, jotta todellisuus voitaisiin kieltää. Tämä raiskattu journalisti ei ole ainoa, joka kärsii Tukholman syndroomasta, vaan koko Hollannin eliitti. Ainoa moraalinen viitekehys, joka heiltä löytyy on: Älä ärsytä muslimeja. He tuomitsevat vain sen.”

De Rijke ei pitänyt Wildersin kuvausta oikeutettuna. Hän oli vihainen raiskauksesta, mutta Talibanin tekoja ei voi pelkistää vain raiskauksiksi.

”Sotatilanteessa ihmiset ajattelevat mustavalkoisesti. Halusin määrittää tarinan uudelleen. Ihminen ei ole hirviö vain siksi, että hän kutsuu itseään Talibaniksi.”

Brussels Journalin Thomas Landenin mukaan de Rijke itse osoittaa Wildersin sanat todeksi. Talibanit eivät ole hirviöitä, koska he kutsuvat itseään Talibaniksi vaan koska he syyllistyvät hirviömäisiin tekoihin. Landen jatkaa:

”De Rijken kaltaiset ihmiset eivät kuitenkaan tuomitse ihmisiä heidän käyttäytymisensä ja tekojensa perusteella, vaan hyväksyvät teot niille kuvittelemiensa ylevien motiivien perusteella.”

Landen ei myöskään usko, että de Rijken Tukholman syndrooma olisi syntynyt vankeusajan kokemusten pohjalta vaan se oli hänellä jo ennestään. On vain luonnollista, että hän vastustaisi mielentilansa kutsumista Tukholman syndroomaksi, koska hänen mielentilansa edustaa oikeamielistä ja älykästä modernia intellektuellia. Saman mielentilan jakaa melkein koko eurooppalainen poliittinen ja älyllinen eliitti, joka alistuu poliittisen korrektiuden panttivangiksi.

Oikeuttakin on silti olemassa. Ghazi Gulin ilo lunnasrahoista jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi NATO:n pommituksissa.

Kolmesti toteemia päin

Kolme tapausta viime päiviltä on näyttänyt, miten käy, jos poliitikko käy julkisesti poliittisesti korrektia mielipidediktatuuria vastaan. Tuomio on mediassa tyly, mutta on mahdotonta sanoa, miten epäkorrektit mielipiteet vaikuttavat yksittäisen eurovaaliehdokkaan suosioon.

Freddy ja Punainen talo

Perussuomalaisten flaamilaissyntyinen eurovaaliehdokas Freddy van Wonterghem herätti kohua kertomalla, että hän oli käynyt Kotkassa ns. punaisessa talossa hakemassa maksullista seksiä. Keskustelussa Keskustan euroehdokas Johanna Korhosen kanssa Wonterghem lisäksi ilmoitti kannattavansa laillisia bordelleja. Keski-Euroopassa prostituutioon on aina suhtauduttu käytännöllisesti eikä sikäläisessä kontekstissa Wonterghemin mielipide olisi mitenkään kummallinen.

Suomalaismedia on kuitenkin läpikotaisin vihreän homoseksualismi-feminismin kyllästämä, ja siksi Freddyn lausuntoja reviteltiin otsikoissa. Prostituutiosta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Seksin ostamisen (ei myymisen) pitää olla kiellettyä.

Pidän itsekin prostituutiota (sekä ostajan että myyjän) kannalta moraalisesti tuomittavana enkä missään nimessä haluaisi oman tyttäreni joutuvan harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Prostituution kaltaisia ongelmia ei kuitenkaan maailmasta saada kitkettyä kieltämällä. Siksi asiaan kannattaa etsiä käytännönläheinen ratkaisu, josta on vähiten haittaa. Tällainen ajattelu on kuitenkin mahdotonta, jos asiaa lähestytään suvaitsemattoman feminismin näkökulmasta.

Freddy on entinen merimies. Olen lukenut Kotkan Sunilasta kotoisin olevan Kyösti Pietiläisen kirjan ”Kotkanpoika ja albatrossi”. Siinä Pietiläinen kuvaa omia kokemuksiaan maailman merillä. Pidän kirjaa suhteellisen tylsänä, koska tarina eteni kaavamaisesti. Ensin matkattiin merillä ja sitten tyhjennettiin pussit satamassa. Freddyn toiminta ei merimieskontekstissa vaikuta mitenkään tavattomalta.

Freddyn väittelyopponentti Johanna Korhosen puheet taas edustavat oikeaoppisuutta puhtaimmillaan:

”Hyvin harva prostituoitu on valinnut ammattinsa vapaaehtoisesti useiden hyvin ammattivaihtojen joukosta. Parhaassakin tapauksessa kyse on yleensä siitä, että prostituutio on ollut lukuisten huonojen vaihtoehtojen joukosta vähiten huono.”

” Sitä [ihmisen oikeutta omaan kehoonsa] ei saa viedä millään perusteella, ei köyhyydenkään takia.”

Korhonen väittää puolustavansa naisen oikeutta omaan kehoonsa mutta haluaa samanaikaisesti kieltää naista ansaitsemasta rahaa omalla kehollaan.

Vatanen ja ilmastonmuutos

Olisi kuvitellut, että maailmanlaajuinen talouskriisi olisi puhaltanut ilmat pois ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen uskovalta liikkeeltä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan entistä rankempia hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseen pyrkiviä sopimuksia väsätään edelleen uutterasti.

Kokoomuksen eurovaaliehdokas Ari Vatasen mielipiteet ilmastonmuutoksesta eivät ole poliittisesti oikeaoppisia:

” Hiilidioksidipäästöjen välttäminen on ehkä stalinismin ohella suurin hype, jonka olen elämässäni kokenut.”

” Suuri hiilijalanjälki tarkoittaa hyvinvointia. Miksi ihmisiä syyllistetään materiaalisesta hyvinvoinnista?”

” Tämä on marxilaisuuteen ja Neuvostoliittoon pettyneen vihreän liikkeen keksimää syyllistämistä. Ihmisten syyllistäminen ja maailmanlopulla pelottelu ovat vallankäyttöä.”

Suomen mediassa julkaistaan vain harvoin asiallisia, ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta arvostelevia mielipiteitä. Sen sijaan päättömimmätkin uhkakuvat saavat runsaasti palstatilaa. Siksi Vatasen suoria sanoja on miellyttävä lukea.

Luonnollisesti Vatasen puheita tuomitsemaan kutsutaan ”asiantuntija” eli Greenpeacen energiavastaava Lauri Myllyvirta. Ensin Lauri kyseenalaistaa Vatasen asiantuntemuksen:

” Tuo on posketonta puhetta. Miten hän voi ylipäätään olla puolueensa ehdokkaana noilla tiedoilla?”

Lauri itse on 24-vuotias kansantaloustieteen opiskelija ja ympäristöaktivisti. Se, millä
perusteella häntä kutsutaan lehtijutussa asiantuntijaksi, jää minulle epäselväksi. Lauri jatkaa:

” Olen seurannut ympäristö- ja ilmastonmuutoskeskustelua 90-luvun puolivälistä lähtien ja tuntuu, että Vatanen käänsi kelloa juuri kymmenen vuotta taaksepäin.”

Oikeaa ideologiaa kannattava on aina oikeassa ja edustaa aina edistystä. Eri mieltä olevat ovat taantumuksellisia, neuvostovastaisia, rasisteja tai änkyröitä. Lauri lataa vielä viimeisen naulan Vatasen arkkuun:

” Jos päättäviin elimiin pyrkivä poliitikko puhuu tuollaisia, niin on se vähän kuin jos kirurgi sanoisi, että ei sillä ole väliä peseekö käsiään ennen leikkausta.”

Sillä lailla, Lauri. Jos kirurgi ei pese käsiään, hän on melko pian entinen kirurgi ja saa luultavasti syytteen hoitovirheestä. Jos joku on ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta eri mieltä kuin Lauri, hänet pitäisi varmaankin panna vankilaan, eikö niin? Australiassa eräs lehtimies on jo ehdottanut ilmastonmuutoksen kieltämisen kriminalisointia.

Pöntinen ja sosiaalipummimaahanmuuttajat

Kaikkein tiukimmat poliittisen korrektiuden pelisäännöt koskevat maahanmuuttokeskustelua. Vaikka tietoisesti jättäisi nimeämättä maahanmuuttajien etnisen alkuperän ja uskonnon, rasismisyytöksiä ei voi välttää. Tämän sai huomata Kokoomuksen eurovaaliehdokas Kai Pöntinen, kun hän julkaisi Helsingin Sanomien etusivulla mainoksen, jossa vaadittiin stoppia sosiaalipummimaahanmuuttajille.

Kokoomusjohto reagoi välittömästi puoluesihteeri Taru Tujusen suulla:

” Kokoomus ei hyväksy tämän kaltaista kielenkäyttöä. Pöntiselle on tehty selväksi, että maahanmuutosta pitää käydä avointa keskustelua, kokoomus ei suvaitse suvaitsemattomuutta.”

En oikein ymmärrä, miten Pöntisen hiljentäminen edistää avointa keskustelua maahanmuutosta. Tujunen jatkaa toisessa jutussa:

” Me emme hyväksy tällaista tapaa herättää huomiota. Se ei ole sopivaa. Sosiaalipummien ja maahanmuuttajien yhdistäminen tällaisessa lauseessa herättää helposti mielleyhtymiä, jotka eivät ole totta.”

Minä taas uskon, että Pöntisen mainos herättää mielleyhtymiä, jotka ovat totta. Siksi Pöntisen mainokset pitää kieltää. Kukaan ei vaatisi niiden kieltämistä, jos mielikuvat eivät vastaisi todellisuutta. Jopa puheenjohtaja Jyrki Kataisen oli pakko reagoida.

Onneksi järjen ääniäkin löytyy. Jussi Lähde kirjoittaa Aamulehden blogissaan:

” Suvaitsevaisuudesta on tullut suomalaisen politiikan lyömäase numero yksi. Olen pitkään pohtinut kuinka likaiseksi EU-kampanjointi menee. Nyt tiedän. Ei ole likaisempaa kuin itseään sivistyneistönä pitävien henkilöiden heiluminen suvaitsevaisuuden metrihalon kanssa.”

On aivan oikein asettaa kyseenalaiseksi itseään sivistyneistönä pitävien todellinen sivistystaso. Toisaalta rasisteille ei tarvitse perustella, kuten Iltasanomien toimittaja Sanna Ukkola totesi kirjakauppias Jarkko Sandellille.

Suvaitsevaisuuden metrihalkoa on innokkaimmin heiluttanut vihreiden eurovaaliehdokas Umayya Abu-Hanna, joka luonnehti Pöntisen vaalimainoksia seuraavasti:

” Sanalla sanoen ne ovat rasistisia.”

Pöntisen lokaaminen ei Abu-Hannalle riittänyt, vaan hän esitti väärää todistusta Jussi Halla-ahon rasistisesta käytöksestä Radio Rockin Korporaatio-ohjelmassa 27.5. Lähde toteaa:

” Abu-Hanna sortuu alhaisimpaan, hän leimaa Jussi Halla-Ahon huonoksi ihmiseksi. Juuri tällä tavoin niin kutsuttu sivistyneistö leimaa ne ihmiset joiden mielipidettä he eivät siedä. Koska henkilön A mielipiteet ovat vääriä hänen uskottavuuttaan viedään myös kaikilla muilla rintamilla.”

Progressiivinen vasemmistolainen kannattaa kaikkia hyviä asioita ja vastustaa pahoja. Hän on omasta mielestään hyvä ihminen. Jos joku on eri mieltä progressiivisen vasemmistolaisen kanssa, hänen täytyy olla paha ihminen.

Moderni vasemmistoliberalismi on median ja akateemisen eliitin valtaideologia, joka pyrkii yksinvaltaan eli kieltämään poliittisesti korrektista dogmista poikkeavat mielipiteet. Rohkeasti mielipiteensä ilmaisevat henkilöt kuten Freddy van Wonterghem, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen joutuvat välittömästi oikeaoppisen toverituomioistuimen lynkkaamiksi mediassa. Heidän kaltaisiaan pitäisi vain olla enemmän, jotta lynkkaajien mielipideterrorismi loppuisi.

Pilvissä leijuva moraaliposeeraaja

Eilen 27.5.2009 Yleisradio uutisoi, että eduskunnan oikeusasiamies on keskeyttänyt ikätestit alaikäisille turvapaikanhakijoille. Apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedtin perustelut olivat vähintäänkin mielenkiintoiset:

” Testillä puututaan henkilön koskemattomuuteen ja yksityisyyteen. Ei ole mitenkään säännelty, kuka näitä testejä voi tehdä ja millaisilla menetelmillä. Eli sääntelyn tarvetta on paljon.”

Kun Suomen lakia rikotaan eli tullaan rajan yli ilman asianmukaisia papereita, rikollinen muuttuu erityisen suojelun tarpeessa olevaksi vainon uhriksi sanomalla taikasanan ”turvapaikka”. Jos turvapaikanhakija väittää lisäksi olevansa alaikäinen, viranomaisilla ei ole oikeutta tutkia epäiltyä rikosta. Taikasanalla ”turvapaikka” ihmisoikeudet astuvat voimaan. Eikä mikään ole niin arvokasta kuin turvapaikanhakijan ihmisoikeudet.

Markus Jansson kertoo erinomaisessa kirjoituksessaan oman käsityksensä asiasta:

” Tämä kertoo mielestäni aika paljon siitä, mikä Suomen viranomaisia oikeasti kiinnostaa ja minkätyyppisistä asioista ja keiden oikeuksista he ovat kiinnostuneita. Ketkä ja mitkä eivät merkitse heille mitään ja keitä paapotaan muiden kustannuksella. Keiden oikeuksia voidaan vapaasti loukata ja keille keksitään tyhjästä oikeuksia joihin vedotaan vain siksi, ettei rikollisia saisi kiinni heidän valheistaan.”

Uskon, että valtaosa suomalaisista hyväksyy vainon uhriksi joutuneiden auttamisen. Kuitenkin järjestelmän väärinkäyttö aiheuttaa kiukkua etenkin tiukan taloudenpidon aikoina. Harva haluaa auttaa vaateliaita pummeja, joiden ihmisoikeuksia loukkaa television puuttuminen vastaanottokeskuksen asuinhuoneesta. Pahinta tässä on se, että oikeudenkäyttöä valvovaa viranomaista ei järjestelmän väärinkäyttö huolestuta läheskään yhtä paljon kuin laittomasti maahan tulleen ”ihmisoikeudet”.

Johansson syleilee maailmoja

Viranomaisia hullumpia ovat vain ”ihmisoikeusjärjestöt” ja niiden parissa toimivat moraalin mestarit. Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson vetää ylittämättömät pohjat:

” Apulaisoikeusasiamies on tehnyt hyvä päätöksen ja sitä tulee nyt kunnioittaa”

” Mielestäni se kertoo jotain suomalaisen turvapaikkapolitiikan etiikasta, että on tärkeämpää löytää syitä palauttaa ihmisiä kuin auttaa heitä.”

Siinä missä viranomaiset ovat edes jonkinlaisessa vastuussa toiminnastaan, ”kansalaisjärjestön” toiminnanjohtaja ei ole missään vastuussa kenellekään. Johanssonin puheet ovat päättömiä, mutta aina löytyy lehti, joka julkaisee ne ilman kritiikkiä.

Kannattaa myös huomata, että Amnesty ei ole sanallakaan puolustanut suomalaisia ”sananvapausrikoksista” tuomittuja. Toisten ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin toisten tai Amnesty ei todellisuudessa puolusta oikeita ihmisoikeuksia. Maailmaa katsellaan ideologisten silmälasien läpi, jossa paha on lähtöisin lännestä ja hyvä tulee kehitysmaista, joiden ihmiset nähdään avuttomina uhreina.

Kotisivuillaan Amnesty mainostaa itseään:

” Amnesty on maailman suurin ihmisoikeusjärjestö, jonka toiminta perustuu puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen.”

Amnesty ei ole riippumaton vaan vasemmistolainen, maailmankyläideologiaa kannattava järjestö.

Ei ensimmäinen kerta

Eikä Johansson lauo typeryyksiä ensimmäistä kertaa. Joulukuussa hän ilmaisi närkästyksensä Guantanamon vankileiristä ja moitti ulkoministeri Alexander Stubbia terrorisminvastaisen sodan ylilyöntien hyväksymisestä, mikä oli luonnollisesti tuulesta temmattu väite. Zachris Haaparinne kirjoitti tästä, kun Johansson oli päässyt sanomaan mielipiteensä Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa. Jutussa Johansson liitää kovaa ja korkealla:

” Maailman köyhät kärsivät joka päivä turvattomuudesta. Se johtuu nälästä, kodittomuudesta, olemattomista terveyspalveluista ja koulutuksesta, syrjinnästä ja poliittisesta äänettömyydestä. Ihmisoikeuksien kaikkinaisesta puutteesta. "

"Muuttaaksemme heidän tilannettaan emme tarvitse lisää partioveneitä Välimerellä emmekä sotilaita Afganistanissa. Tarvitsemme, kuten YK:n ihmisoikeusjulistus lupaa, "yhteiskunnallista järjestystä, jossa kaikkien oikeudet voivat toteutua".

Johanssonin mielestä ”yhteiskunnallinen järjestys, jossa kaikkien oikeudet voivat toteutua”, luodaan ilmeisesti syyttämällä George W. Bushia ja avaamalla rajat kehitysmaista tuleville maahanmuuttajille. Zachris Haaparinne muistuttaa realismista:

”... jos länsi ei voi (tässä tapauksessa pikemminkään saa) taata omaa turvallisuuttaan, ei se voi taata kenenkään muunkaan. Jos länsi ei ole vakaa, ei ole muukaan maailma sitä.”

Lopuksi sanon, että vasemmisto korruptoi kaikki hyvät asiat muuttamalla ne alkuperäisen irvikuvaksi. Näin kävi käsitteelle ”rauha” kylmän sodan aikana. Nykypäivänä ihmisoikeudet ovat kokemassa saman kohtalon. Tästä saamme kiittää Frank Johanssonia ja hänen kaltaisiaan pilvissä leijuvia moraaliposeeraajia.

Soinin pahin vika

Ajattelin jättää Timo Soinin rauhaan puhumaan palovaroittimista EU-vaalikampanjan ajaksi, mutta satuin näkemään tällaisen kirjoituksen (alkuperäistä lähdettä ei löydy netistä). Siinä entinen SMP:n kansanedustaja Sulo Aittoniemi moittii Timo Soinia lepsuudesta, koska tämä yrittää palvella kahta herraa: maahamuuttokriittisiä ja ”hienostoväkeä”.

Itse olen kirjoittanut samasta asiasta jo aiemmin, kun Soini päätti lähteä itse eurovaaliehdokkaaksi ja jätti Jussi Halla-ahon rannalle. Soini teki, kuten Vihreät Naiset, RKP ja vasemmistomedia halusivat. Kuitenkin hän jätti ”rohkeasti” allekirjoittamatta RKP:n rasisminvastaisen vetoomuksen. Ratkaisu kertoo suoraan Soinin ongelmasta, josta hän ei ole keksinyt ulospääsyä.

Soinin dilemma

Timo Soinin vahvuudet tulevat parhaiten esille televisiossa. Siellä hän on sujuvasanainen ja sukkela kansan mies, jonka puhetta kaikki ymmärtävät. Kunnon poliitikon tavoin Soini ymmärtää pysyä puheissaan tarpeeksi yleisellä tasolla, mutta ei sorru monen muun poliitikon tavoin kapulakieleen. Ihan yhtä hyviä sutkauksia hän ei osaa keksiä kuin SMP:n edesmennyt perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja Veikko Vennamo, jonka parhaita iskulauseita väitetään tosin Sirkka-vaimon tuotoksiksi.

Kykyä esiintyä mediassa voi pitää pelkästään positiivisena asiana puoluejohtajalle. Soinin ongelmana on kuitenkin se, että sanojen takaa puuttuu substanssi. Soini edustaa tyylipuhdasta populismia, jossa pyritään löytämään kansaa hiertäviä mutta valtapuolueiden hylkimiä aiheita suosion kalastelemiseksi. Tavallisen kansan keskuudessa EU on paljon vähemmän suosittu kuin poliittisen eliitin. Myös maahanmuuton suhteen kansalaiset ovat eliittiä nuivempia.

Taitavana populistina Soini tietysti haistaa tämän mutta ei tunnu oikein osaavan päättää, miten näitä teemoja parhaiten hyödynnettäisiin. Samalla hän pyrkii pitämään hyvät välit valtapuolueisiin ja mediaan eli olemaan ”kaikkien kaveri”. Särmikkyyttä Soinista on turha etsiä.

Tasapainottelua

Valtapuolueet pitävät perussuomalaisista sellaisina kuin he nyt ovat eli imagoltaan vähän junttimaisena ja kaiken sortin tyytymättömien harmittomana kiukunpurkauskanavana. Jos perussuomalaiset eksyy vahingossa sivuraiteille eli liian ”äärioikeistolaiseen” suuntaan, joku valtapoliitikoista reagoi median säestäessä taustalla.

Ongelma yleensä ratkeaa, kun Timo Soini pääsee televisioon irtisanoutumaan milloin rasismista ja milloin ”ihmisvihasta”. Soini toteaa tyynesti, että perussuomalaisissa ei ole tilaa rasismille. Jos toimittaja ihmettelee, miksi sitten Jussi Halla-ahon kaltaisia löytyy puolueesta, Soini vain toteaa Halla-ahon olevan fiksu mies. Hänen kannattajansa vain ovat vähän liian innokkaita.

Viimeksi Soini irtisanoutui ihmisvihasta Mtv3:n EU-vaalitentissä ja sanoi syytösten olevan loukkaavia. Soini totesi:

”Jokainen, joka on seurannut meidän toimintaamme, ei voi käsittää, että meillä olisi mitään tekemistä ihmisvihan kanssa. Puheenjohtajan on tällainen asia kestettävä, vaikkei se mukavaa olekaan. Tämä kuitenkin loukkaa minua ja meidän kannattajiamme.”

Ihmisvihasyytökset ovat tietysti normaalia vasemmistoliberaaliin politiikantekoon kuuluvaa leimaamista. Ei sellainen oikeasti voi loukata ketään varsinkin, koska kukaan ei ole määritellyt ihmisvihaa käsitteenä ja koska syytöksillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Eihän ihmisiä kukaan vihaa paitsi ne, jotka näkevät ihmisessä pelkän hiilijalanjäljen ja potentiaalisen ilmastorikollisen.

Soini kuitenkin tanssii poliittisesti korrektin median sirkuksessa ja selittelee asiat parhain päin. Sama selittely alkaa taas alusta, kun jossain närkästytään taas perussuomalaisten muukalaisvihamielisyydestä, homofobiasta tai jostain muusta poliittisesti epäkorrektista asiasta.
Kärsiikö uskottavuus?

Viime aikoina erityisesti Keskustan piiristä on tullut kärjekästä kritiikkiä Soinin toimintaa kohtaan. Viimeksi puoluesihteeri Jarmo Korhonen vaati Soinia lopettamaan pelleilyn ja kaksilla korteilla pelaamisen EU-vaaleissa.

Lausunto edustaa tietysti tyypillistä poliittista retoriikkaa. Pitkä hallitusvastuu, taloudellinen lama ja ongelmat Keskustan perinteisillä kannatusalueilla nakertavat Keskustan suosiota yhdessä pääministerin ajoittaisen töpeksimisen kanssa. Keskustan on pakko reagoida säilyttääkseen suurimman osan hupenevasta kannatuksestaan.

Korhonen ei ole niin typerä mies, ettei hän aiemmin olisi havainnut Soinin tasapainottelevan ”sameiden vesien” ja poliittisen korrektiuden välillä. Luulen, että asia tiedetään kaikissa puolueissa mutta se sanotaan kuitenkin ääneen vasta, kun Soinin puolue on varastamassa liikaa ääniä itselleen.

Soinin käänteet ovat myös nopeita. Ensin hän ei ollut lähdössä eurovaaleihin ja sitten hän yhtäkkiä ryhtyi ehdokkaaksi. Epämääräinen EU-vastaisuus muuttui Lissabonin sopimuksen vastustamiseksi, kun Soini liittyi Declan Ganleyn Libertas-ryhmään. Vain harva ymmärtää, millaisen U-käännöksen Soini oikeasti teki. Mtv3:n vaalitentissä Soini jo myönsi, että EU:lla on tehtävää esimerkiksi Itämeren suojelussa. Ennen ongelma oli siellä missä EU.

Jos Soini olisi itselleen ja kannattajilleen rehellinen, hän valitsisi puolensa. Joko miellytetään mediaa ja poliittista eliittiä tai tavallista kansaa. Soini kuitenkin haluaa molemmat ja siksi on vaarana, että uskottavuus katoaa lopullisesti. Kannatuslukujen kasvu gallupeissa on pysähtynyt kahdeksan prosentin tuntumaan. Kaikki eivät niele hassunhauskaa retoriikkaa, jos sen takaa ei löydy uskottavia poliittisia tavoitteita. Jos löytyykin, tavoitteet muuttuvat nopeasti toisiksi Soinin muuttaessa mieltään.

Islamisti I

Iltalehti tietää kertoa, että Suomen Islamilaisen Puolueen johtaja Abdullah Tammi eroaa vaimostaan uhkailujen takia. Tammi itse kertoo Iltalehden mukaan:

” Harkinnan jälkeen päätimme yhdessä näin. Meidän perheeseemme on kohdistunut paljon väkivaltaista uhkailua eikä vaimoni enää halunnut elää pelossa.”

” Uhkauksia on tullut tekstiviesteinä, sähköposteina, tuntemattomina puheluina. Niissä on käytetty hyvin härskiä kieltä ja joukossa on ollut suoranaisia tappouhkauksia. Uhkaajat ovat sanoneet hoitavansa minut päiviltä. Se on ollut käsittämätöntä.”

” Vaimoni ei enää jaksanut elää tällaisen pelon alla. Se oli yksi suuri syy eroomme.”

Tammen ja hänen vaimonsa eron todellinen syy ei kuulu minulle tai kenellekään muulle, vaan se on heidän oma asiansa. Tammi tietää varmasti, että uhkailuista on syytä ilmoittaa poliisille. Laiton uhkaus on rikollinen teko, josta kuuluu saada rangaistus.

Tammen tarina

Tässä blogissa on käsitelty paljon Abdullah Tammen sanomisia. Tosin en ole enää aikoihin viitsinyt noteerata miestä. Hän kertoi taustansa suoraan noin vuosi sitten esitetyssä dokumentissa, jossa hän väitti olleensa KGB:n agentti ja vakoilleensa suomalaisia raamattujen salakuljettajia. Tammen hyppelehtiminen uskonnollisesta liikkeestä toiseen viittaa siihen, että Tammen tarinoissa on jotakin perää.

Iltalehden kirjoituksen lopulla kuitenkin mennään vähän liian pitkälle Tammen uhristatuksen pönkittämisessä. Tammi kertoo:

”Tämä on ollut hurjanlaista. Voi olla, että osa uhkailijoista on saanut pontta muiden kirjoitteluista. Joku kirjoittaa nettiin jotain, mikä kiihottaa toista toimimaan. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta niillä ei saa ajaa ketään toisen kimppuun.”

Tammi antaa ymmärtää, että nettikirjoittelu olisi vaikuttanut uhkailijoihin. Tässä vaiheessa on syytä todeta, että Tammi itse ei ole pitänyt erityisen matalaa profiilia. Hänen ylistävät lausuntonsa Talibanista ja Somalian islamisteista olivat vastenmielisiä puhumattakaan Virolle esittämästään peitellystä terroriuhkauksesta.

Itse asiassa kokonaan muut tahot ovat vaatineet Tammen puolueen kieltämistä. Maahanmuutto- ja eurabiaministeri Astrid Thorsin yhdessä lukemattomista aivopieruista vaadittiin Suomen Islamilaisen puolueen kieltämistä ja väitettiin shariaa islamin vastaiseksi.

Tammi ei mielestäni ole hörhöydestään huolimatta syyllistynyt laittomuuksiin eikä väkivaltaan yllyttämiseen. Itse asiassa Tammen kaltaiset hahmot auttavat kantasuomalaisia ymmärtämään islamin luonnetta usein paremmin kuin poliittisesti korrektia liturgiaa latelevat ja islamin ääretöntä monimuotoisuutta taivastelevat päivystävät dosentit.

Miksi sitten Tammi julkisti avioeronsa? Ehkä Tammen tähti julkisuudessa on laskusuunnassa eikä media enää samalla tavalla kiinnostu Islamilaisen puolueen edesottamuksista. Tammen paikan valtakunnan ykköshörhönä on perinyt dosentti Johan Bäckman. Ehkä Tammi halusi päästä mukaan Bäckmanin nosteeseen osallistumalla ”Suomen Antifasistisen Komitean” järjestämään mielenosoitukseen Soviet Story –elokuvan esittämistä vastaan.

Ihmisoikeusstalinismia

Ihmisoikeusliitto kuuluu ns. ihmisoikeusteolliseen kompleksiin, joka suoraan hyötyy laajamittaisesta humanitaarisesta maahanmuutosta. Vaikka ihmisoikeusliitto on nimellisesti kansalaisjärjestö, sen projektit nauttivat valtion tukea eikä järjestö pystyisi toimimaan ilman sitä.

Viimeaikainen maahanmuuttokeskustelu on ilmiselvästi käynyt järjestön johtohenkilöiden hermoille, minkä voi hyvin päätellä vuoden 2009 ensimmäisen Ihmisoikeusraportin pääkirjoituksesta. Siinä Kristiina Kouros ihmettelee maahanmuuttokriittisen keskustelun tasoa:

” On jankattu väsymykseen asti sitä, ettei maahanmuutosta ylipäätään voi esittää kriittisiä näkemyksiä tulematta leimatuksi rasistiksi. On vaadittu mahdollisuutta keskustella, mutta kun tilaisuus tarjoutuu, ei olekaan sanottavaa.”

Kuka tässä maassa estää keskustelemasta maahanmuutosta kriittisesti? Kuka leimaa kriittiset näkemykset rasismiksi? Mitä nämä kriittiset näkemykset ovat?”

Kouros ei joko ole tutustunut maahanmuuttoa kritisoiviin kirjoituksiin tai sitten hän teeskentelee tyhmää. Kumpikaan vaihtoehto ei kerro hyvää hänen asenteestaan.

Kouros teeskentelee tyhmää

Lopussa esitettyihin kolmeen kysymykseen voi vastata lyhyesti: media, oikeuslaitos, akateeminen eliitti ja poliitikot. Jos maahanmuuttokeskustelussa on vaarana joutua tuomituksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan epämääräisin perustein, on hyvin todennäköistä, että kriittisiä mielipiteitä ei kuulla.

Toiseksi vasemmiston tapa tyrmätä väärät mielipiteet on monille varsin tuttu. Vasemmiston mielipidehegemonia ei perustu ylivertaisiin argumentteihin vaan leimaamiseen ja sosiaaliseen eristämiseen esimerkiksi rasistikortin avulla. Käytännössä vain harvat ihmiset uskaltavat omalla nimellään olla välittämättä leimakirveistä ja sanoa mielipiteensä suoraan. Muut joko vaikenevat tai kertovat rehellisen mielipiteensä vain yksityisesti tai nimimerkillä.

Etenkin valtapuolueiden poliitikkojen ja virkamiesten kannattaa olla mieluummin hiljaa, koska varovaisetkin yritykset esittää poliittisen korrektiuden pakkopaitaan sopimattomia mielipiteitä johtavat syytöksiin rasismista tai kalastelusta sameissa vesissä. Tämä kävi hyvin ilmi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen tapauksesta.

Kouros myös luettelee joukon alan ihmisten ansioita maahanmuuttokeskustelussa:

” On vaadittu muun muassa parempaa kotoutumispolitiikkaa, oikeudenmukaista, yksilöllistä ja nopeaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä alaikäisten turvapaikanhakijoiden asettamista samalle viivalle muiden lasten kanssa.”

Kuitenkin tuosta puuttuu jotakin. Siinä ei kerrota turvapaikkajärjestelmän väärinkäytöstä eli siitä, että suuri osa turvapaikanhakijoista ei oikeasti ansaitsisi oleskelulupaa, tai siitä, että alaikäiset turvapaikanhakivat vaikuttavat kuvissa kovasti aikamiehen näköisiltä.

Kouros valehtelee

Kouros ei pysy totuudessa seuraavassa väitteessään:

” En muista, että yksikään ihmisoikeus- tai pakolaisjärjestö olisi vaatinut rajoja auki tai edes kiintiöpakolaismäärän tuntuvaa korotusta.”

Ihmisoikeusjärjestöjä esiintyi asiantuntijoina taannoisessa ulkomaalaislain uudistuksessa. Siinä järjestöt ilmaisivat mielipiteensä liberaalin ulkomaalaispolitiikan puolesta. Oheisen linkin takaa löytyy myös seuraava lausunto:

” Pakolaisneuvonta, Amnestyn Suomen osasto, Ihmisoikeusliitto, Lastensuojelun Keskusliitto ja Suomen Pakolaisapu ovat julkaisseet 10-kohdan vaalikannanoton Suomen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta.

Järjestöt vaativat, ettei turvapaikanhakijoille tulee enää myöntää tilapäisiä oleskelulupia, jotka jättävät heidät vaille perustavanlaatuisia oikeuksia. Järjestöt ehdottavat myös kiintiöpakolaisten määrän nostamista ja panostamista maahanmuuttajien työllistymiseen. Sukupuolen perusteella vainotuille tulee myöntää turvapaikka ja yksin tulleiden turvapaikanhakijalasten tilanne on selvitettävä. Siirtolaisia ei tule nähdä pelkkänä työvoimana vaan asukkaina, jotka tarvitsevat yhteiskunnan palveluja.”

Tietysti aina voidaan panostaa lisää ”kotouttamiseen”. Ainakin raha hyödyttää ihmisoikeuksien kanssa tekemisissä olevia toimijoita. Toisaalta ihmisoikeusjärjestöjen lausunnoissa ei kanneta lainkaan huolta maahanmuuttajien määrästä ja sen vaikutuksesta resurssitarpeeseen. Maahanmuuttajien määrää pidetään ikään kuin luonnonlakina, johon esimerkiksi Ulkomaalaislailla ja sen tulkinnalla ei ole mitään vaikutusta.

Järjestöt itsessään eivät vaadi rajojen avaamista, mutta järjestöjen ympärillä pyörivät vihervasemmistolaiset aktivistit eivät ole epäröineet puhua rajojen avaamisen puolesta.

Hyysärit ja sensorit

Kouros on myös närkästynyt järjestönsä ja muiden vastaavien leimaamisesta ”hyysääjiksi”. Tässä ei ole mitään kummallista, koska pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvu lisää järjestöjen rahoitusta ja kasvattaa niiden merkitystä. Järjestöt hyötyvät suoraan pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Juuri siksi kirjoitin aikanaan ihmisoikeusteollisesta kompleksista, joka saa rahoituksensa ”valdelta” eli suomalaiselta veronmaksajalta.

Myös maahanmuuttokriittisillä nettisivuilla käyty keskustelu saa Kourokselta tuomion:

” Niin kutsutuille maahanmuuttokriittisille nettisivustoille on tyypillistä maahanmuuttajien etniseen taustaan, kulttuuriin tai uskontoon liittyvä keskustelu. Argumentit eivät ole niinkään maamaahanmuuttokriittisiä. Ne ovat kriittisiä tiettyjä maahanmuuttajaryhmiä kohtaan.”

Valtamedian keskusteluissa tällaista keskustelua ei luonnollisesti käydä, koska se on poliittisen oikeaoppisuuden periaatteiden vastaista. Maahanmuuttajat ei ole mikään homogeeninen ryhmä mystisiä ulkomaalaisia, vaan eri ryhmien edustajat sopeutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan keskimäärin eri tavalla. Nämä erot johtuvat osaltaan kulttuuritaustasta.

Vaikka poliittisen oikeaoppisuuden periaatteiden mukaan maahamuuttajien huono sopeutuminen voi johtua vain suomalaisten rasismista tai huonosta kotouttamispolitiikasta, todellisuudessa maahanmuuttaja itse voi ratkaisevasti vaikuttaa kotoutumiseen. Ei myöskään voi kieltää, että tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kohdalla kotoutuminen on epäonnistunut pahoin eikä syy välttämättä ole suomalaisten suunnattomassa rasismissa.

Maahanmuuttaja ei muuta Suomeen tyhjänä tauluna vaan hän tuo mukanaan omalle kulttuurilleen tyypilliset tavat, arvot ja asenteet, jotka voivat olla voimakkaasti ristiriidassa sen kanssa, jota suomalainen yhteiskunta pitää hyväksyttävänä. Joidenkin maahanmuuttajaryhmien edustajat sopeutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan paremmin ja toiset huonommin.

Siksi pitää pystyä toteamaan rehellisesti, että on parempi olla suosimatta haitallista maahanmuuttoa ja syrjiä jo rajalla, koska tavallinen suomalainen joutuu kuitenkin kestämään epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seuraukset joko suoraan lähiympäristössään tai verojen kautta.

90-luvun alusta lähtien suomalaista maahanmuuttokeskustelua on hallinnut vasemmistoliberaali ihmisoikeusfundamentalismi, joka on lähes täysin syrjäyttänyt terveen käytännön järjen. Kristiina Kouros ja hänen järjestönsä edustavat ihmisoikeusfundamentalismia, joka aiheuttaa peruuttamattomia ongelmia tuleville sukupolville eli meidän lapsillemme. Siitä johtuu ajoittain terävä kielenkäyttö ja ”peittelemätön maahanmuuttovastaisuus”, johon Kouros kirjoituksessaan viittaa.

Tämä ei kuitenkaan riitä Kourokselle:

” Rasistisilla argumenteilla ei myöskään tarvitse päästä sisään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Siitä poliitikkojen ja toimittajien on pidettävä huolta.”

Tässä Kouros konkreettisesti osoittaa halveksuntansa todellista ihmisoikeutta eli sananvapautta kohtaan. Kouros ja hänen järjestönsä puolustavat valheellista ihmisoikeutta eli täydellisen syrjimättömyyden periaateetta ja sitä, että sananvapaus ei oikeuta loukkaamaan tiettyjä ryhmiä. Totuudella ei ole merkitystä, jos se on ristiriidassa oikean ideologian kanssa.

Rasismista on tulossa samanlainen merkityksetön haukkumasana kuin sovinismista aiemmin, koska rasismin käsite on vesitetty epämääräiseksi, siitä syytetään aina ja vain valkoista heteromiestä ja sitä käytetään eri mieltä olevien leimaamiseen sekä oman moraalisen erinomaisuuden korostamiseen. Kouros luottaa valtamediaan ja poliitikkoihin. Ihmisoikeusaktivisti kuitenkin unohti oikeuslaitoksen, jonka panosta väärinajattelijoiden jahtaamisessa ei pidä aliarvioida.

Poliittisesti korrekti tyrannia

Poliittisesti oikeaoppisia mielipiteitä ilmaisevia ihmisiä nimitetään erheellisesti suvaitsevaisiksi, koska taustalla oleva äärimmäiseen lopputuloksen tasa-arvoon pyrkivä ideologia ei nimittäin suvaitse eriäviä mielipiteitä. Kun Pentti Oinonen ilmaisi oman mielipiteensä homoparien sisäisestä adoptiosta ja siitä, mihin se lopulta johtaa, hän sai vastaansa poliittisen ja mediaeliitin halveksunnan.

Siksi ei ole yllättävää, että ”pk-media” Helsingin Sanomien johdolla antaa Oinosen kaltaisen juntin kuulla kunniansa. Helsingin Totuus kirjoittaa pääkirjoituksessaan ”Rajansa kaikella eduskunnassakin”:

” Oinonen kauhisteli yhteiskunnan nopeaa muuttumista viime vuosikymmenien aikana. Hän uskoo, että vielä 30 vuotta sitten tällaisen lain esittäjä olisi saanut varmasti sakinhivutuksen, ja saattaa olla jopa oikeassa. Nyt Oinonen itse kuulostaa senaikaiseen maailmankuvaan ja arvomaailmaan jämähtäneeltä.”

Tuossa lauseessa tiivistyy hybris, joka on olennainen osa ns. suvaitsevaisuutta. Ihmiset, jotka uskovat täydelliseen syrjimättömyyteen, moraalirelativismiin ja kaikkien ryhmien tasa-arvoon, kuvittelevat edustavansa modernia, aiempaa kehittyneempää maailmankuvaa. Toista mieltä olevat ja erityisesti perinteisiin arvoihin uskovat puolestaan ovat kehittymättömiä ja pahimmillaan sairaita, jotka tarvitsevat tautiinsa hoitoa.

Pehmototalitarismi

Toki homoseksuaalisen ”perheen” sisäistä adoptiota voi vähätellä toteamalla, että kyse on vain lasten hakemisesta päivähoidosta tai koulun lupalappujen allekirjoittamisesta. Kyynisimmät antifeministit sanovat, että sisäinen adoptio on tarkoitettu lesbopariskunnille, jotka haluavat kieltää lapsen biologisen isän oikeuden vanhemmuuteen ja tehdä tästä pelkän siittäjän.

Minä taas olen taipuvainen uskomaan, että homoadoptio on vain yksi askel kohti poliittisesti korrektia tyranniaa eli pehmototalitarismia, jossa ihmiset ovat suvaitsevaisia tai sitten he itkevät ja suvaitsevat. Vain oikeat mielipiteet sallitaan ja vääristä rangaistaan. Esimerkkiä tulevasta kannattaa ottaa kehityksessä pitemmälle ehtineistä maista kuten Britanniasta.

The Australian –lehden artikkelissa on kerrottu muutamia esimerkkejä siitä, miten suvaitsevaisuuteen pakottaminen käytännössä tapahtuu. Artikkelin kirjoittaja Hal G.P. Colebatch toteaa:

”Keskitysleirejä tai vankileirien saaristoa ei ole, mutta ajatuspoliisilla on ennennäkemättömät valtuudet sanella ajatustavat ja metsästää kerettiläisyyttä. Toisinajattelusta voidaan rangaista ankarasti.”

Britannian hallitus ajaa lakia, jolla poliittisesti epäkorrektit vitsit kriminalisoitaisiin. Maksimirangaistuksena vitsin kertomisesta voisi saada seitsemän vuotta vankeutta. Vuonna 2002 hallituksen metsästyksenvastaisia lakeja protestoinut Robin Page sanoi: ”Haluan samat oikeudet kuin musta kasvissyöjä islaminuskoinen turvapaikkaa hakeva yksijalkainen lesbo rekkakuski.” Page pidätettiin ja hän sai neljän kuukauden päästä kirjeen, jossa kerrottiin, että syytettä ei nosteta mutta lisätodisteiden ilmaantuessa jatkotoimiin ryhdyttäisiin.

Edes lapset eivät säästy mielipidepoliisilta. Syyskuussa 2006 14-vuotias koulutyttö halusi toiseen tiedeprojektiryhmään, koska aiemman ryhmän muut jäsenet puhuivat keskenään urdua. Opettaja ei kehottanut muita jäseniä pitäytymään englannin kielessä vaan soitti poliisille, joka kutsui tytön kuulusteluihin. Tyttöä epäiltiin rasistisesta rikoksesta, mutta hänet vapautettiin. Koulu puolestaan ei nähnyt opettajan menettelyssä mitään väärää vaan käynnisti tutkimukset tyttöä kohtaan.

Joskus suvaitsevaisuuskaan ei riitä vaan se pitää osoittaa käytännössä. Eläkkeelle jääneille papeille ja kirkon työntekijöille tarkoitettu vanhainkoti menetti avustukset, kun se ei suostunut kertomaan viranomaisille, kuinka monta homoseksuaalia asukkaiden joukosta löytyy.

Jotkut myös närkästyvät homoliittoja ja homoadoptiota esittelevästä aineistosta kouluissa. Kun erään koulun muslimivanhemmat valittivat tästä, heidän toiveisiinsa suostuttiin ja aineisto poistettiin opetusohjelmasta. Toisessa koulussa kristityt ja muslimivanhemmat valittivat samasta asiasta, mutta heidän valituksensa jätettiin huomiotta ja heitä uhattiin syytteellä, jos he vetäisivät lapsensa pois opetuksesta.

Homoadoptiot ja Oinonen

Britanniassa osa katolisen kirkon adoptiovälittäjistä on lopettanut toimintansa, koska he eivät halua noudattaa Britannian tasa-arvolakia, jonka mukaan homopareja ei saa syrjiä uskonnollisin perustein adoptiovanhempia valittaessa. Osa välittäjistä on katkaissut yhteytensä katoliseen kirkkoon ja pystyy näin jatkamaan toimintaa.

Kun Oinonen spekuloi äärimmäisen arvoliberalismin johtavan lopulta ihmisen ja eläimen välisiin liittoihin, hän oli väärässä. Ensin ihmiset pitää kasvattaa pakolla suvaitsevaisiksi ja kieltämään oman kulttuurinsa paremmuus muihin verrattuna. Tämä tietysti koskee vain valkoihoista kristillistä valtakulttuuria eikä esimerkiksi muslimeja, joille puolestaan tarjoillaan sharia-lakia.

Ovathan Ruotsin vihreät nuoret jo esittäneet lukumääräneutraalia avioliittoa, mutta se oli tarkoitettu muslimeille. Suomessa ollaan vielä jäljessä, kun joku kansanedustaja kehtaa vielä vastustaa homoperheiden ”sisäistä” adoptiota eikä edes joudu mielipiteistään vankilaan vaan selviää puhemiehen nuhteilla ja valtamedian lynkkauksella.

Homoliitot ja vasemmistoliberalismi

Modernin vasemmistoliberalismin voittokulku yhteiskunnassa käy ilmi homoliittoja ja homojen adoptio-oikeutta koskevassa keskustelussa ja siinä, kuinka kaikki homoliittojen ja homojen adoptio-oikeuden vastustajat leimataan suvaitsemattomiksi ja arvomaailmaltaan keskiaikaisiksi ihmisiksi. Näin kävi perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinoselle, jonka lausuntoa Iltalehti kommentoi seuraavasti:

”Ensinnäkin Oinonen korosti, että ainoa oikea parisuhde on miehen ja naisen suhde. Samoin miestä ja naista tarvitaan, jotta lapsi saisi alkunsa.

- Jos nais- tai miespari haluaa leikkiä makuuhuoneleikkejä, niin miksi siihen pitää sekoittaa lapsi, hän kysyi. Samalla hän varoitti, että jos hallituksen esitys sisäisestä adoptio-oikeudesta hyväksytään, lapsi tulee koulukiusatuksi.

Oinosen mielestä uudessa tilanteessa sukupuolivalistuskin pitäisi uudistaa. Hän irvaili, että lesbo- ja homoparien elämästä kertoessa voitaisiin käyttää hyväksi teräväpiirtoelokuvia ja kolmiulotteisia malleja. Hän ihmetteli, missä menevät vapaamielisyyden rajat. Hän kysyikin, koska joku ryhtyy vaatimaan oikeutta avioitua rakastamansa hauvelin kanssa.”

Oinonen syrjii

Oinonen ei ollut tarpeeksi tarkka sanoissaan, jos Iltalehden tietoihin on uskominen. Avioliittoinstituutio on miehen ja naisen välinen ja tarkoitettu suvun jatkamiseen. Miestä ja naista tarvitaan lapsen alkuunsaattamiseen ainakin toistaiseksi. Avioliitto ei ole pelkkä parisuhde.

Toisessa kappaleessa Oinonen sen sijaan osuu täysin oikeaan. Tuskin kenelläkään riittää mielenkiintoa sekaantua aikuisen homopariskunnan keskinäisiin asioihin muulloin kuin silloin, kun siihen liittyy alaikäinen kolmas osapuoli.

Siinä missä avioliitto on yhteiskunnallisesti tärkeä instituutio, homoliitto ei ole kuin kahden ihmisen välinen suhde. Sillä ei ole merkitystä muille kuin suhteen osapuolille. Yritykset saattaa homoliitot samalle viivalle avioliiton kanssa eivät perustu niiden yhteiskunnalliseen merkitykseen vaan modernin vasemmistoliberalismin pakonomaiseen tarpeeseen etsiä syrjintää joka paikasta ja pyrkiä poistamaan se valtion kautta pakkokeinoin.

Mauttomuuttako?

Iltalehti piti Oinosen lausuntoa mauttomana. Ehkä joku pitää viimeistä vertausta hauvelin kanssa avioitumiseen asiattomana. Siitä löytyy kuitenkin totuuden siemen. Kyse ei ollut homoseksuaalisuuden ja eläimiin sekaantumisen rinnastamisesta vaan liberalismin rajoista.

Moderni vasemmistoliberaali ei nimittäin usko absoluuttisiin moraaliarvoihin. Kaikki arvojärjestelmät ovat perusteiltaan tasa-arvoisia ja johtavat yhtä hyvään lopputulokseen. Modernin vasemmistoliberaalin mielestä ei ole olemassa mitään ihmistä itseään ja hänen mielihalujaan suurempaa ja tärkeämpää asiaa.

On kuitenkin yksi asia, joka on modernin vasemmistoliberalistisen arvomaailman mukaan kiellettyä. Syrjiä ei saa. Kansanedustaja Pentti Oinonen syyllistyi syrjintään, koska hän rohkeni pitää perinteistä käsitystä miehen ja naisen välisestä avioliitosta ainoana oikeana. Kun valtakulttuurin, -sukupuolen tai uskonnon edustaja pitää omia käsityksiään muita parempina tai jopa absoluuttisina, hän syrjii kulttuurillisia, sukupuolisia tai uskonnollisia vähemmistöjä.

Vähemmistön edustajan pöyristyttävätkään mielipiteet eivät järkytä suvaitsevaista vasemmistoliberaalia, mikä näkyi hyvin Khodr Chehabin lapsiavioliittoa koskevan lausunnon saamassa vastaanotossa. Chehabin lausunto vaiettiin valtamediassa kuoliaaksi. Oinosen ”suvaitsemattomuus” puolestaan tarjoaa medialle ja kansanedustajille tilaisuuden osoittaa omaa suvaitsevaisuuttaan. Ne valtapuolueiden edustajat, jotka eivät sisimmässään lämpene homoparien ”sisäiselle” adoptiolle, ymmärtävät pitää suunsa kiinni, koska he pelkäävät leimautumista. Ilmiö on tuttu jo surullisen kuuluisasta seksin oston kieltävästä laista ja sen käsittelystä.

Moderni vasemmistoliberalismi ei pidä sisällään mitään sellaisia moraaliarvoja, joiden mukaan avioituminen hauvelin, vuohen tai jopa nuoren koivun kanssa olisi kiellettyä. Toki avioliitto voi edustaa hauvelin tai vuohen syrjintää, jolloin se luonnollisesti on tuomittavaa. Tosin tämäkin este poistuu, kunhan hauvelille ja vuohelle saadaan ihmisoikeudet. Simpanssien ”ihmisoikeuksia” ajetaan jo.

Todellisuuden kieltäminen

Jos todellisuus ei vastaa omia toiveita, tämä ei läheskään aina johda omien mielipiteiden tarkistamiseen. On paljon helpompaa keksiä vaihtoehtoinen selitys tapahtuneelle ja teeskennellä, että mitään ongelmia ei ole.

Reepalu ja juutalaisvastaisuus

Ennen lukemisen jatkamista kannattaa katsoa tämä video. Siinä amerikkalainen kristillinen CBN- tv-yhtiö kertoo ruotsalaisen Malmön kaupungin tilanteesta Gazan konfliktin aikana. Raportissa kerrotaan, kuinka Malmössa monikulttuurikokeilussa kaikki ei ole onnistunut. Maahanmuuttajavaltaisessa Rosengårdin lähiössä työttömyys on 70 prosenttia. Palo- ja pelastustyöntekijät eivät suostu menemään lähiöön ilman poliisisaattuetta.

Raportissa myös kuvataan, kuinka äärivasemmisto ja muslimit yhdistivät voimansa Ruotsin ja Israelin välisen tenniksen Davis cupin ottelun yhteydessä. Raportti myös mainitsee Israelin puolesta Gazan konfliktin yhteydessä järjestetyn mielenosoituksen, jonka muslimeista koostunut vastamielenosoitus onnistui hiljentämään, koska poliisi ei reagoinut vastamielenosoittajien palopommeihin vaan keskeytti Israelin puolesta järjestetyn mielenosoituksen.

Viimeisimmässä numerossaan Ruotsin juutalaisten lehti Judisk Krönika haastatteli Ilmar Reepalua (katso sivut 25-27). Kun Reepalulta kysytään, ymmärtääkö hän juutalaisten uhanalaista asemaa Malmössa, hän vastaa:

”En ole itse havainnut merkkejä tästä lukuun ottamatta lukemiani yleisönosastokirjoituksia. On kuitenkin ikävää, että sellaista tapahtuu ja että juutalaiset tuntevat olonsa uhatuiksi antisiionististen ja oikeistolaisten ryhmien kuten Bevara Sverige Svenskt taholta.”

Bevara Sverige Svenskt –nimistä yhdistystä ei enää ole olemassa. Lisäksi mielenosoituksessa juutalaisten puolesta esiintyi ”äärioikeistolaisen” Ruotsindemokraatit-puolueen aktiiveja. Judisk Krönika –lehden kansikuvateksti ”Khaybar, Khaybar ya Yahud” lisäksi kertoo, miltä taholta uhka juutalaisia kohtaan oikeasti on peräisin.

Reepalua tämä ei kuitenkaan haittaa. Judisk Krönika kysyy häneltä, keitä hän pitää syyllisinä juutalaisiin kohdistuviin viharikoksiin. Reepalu vastaa:

”He voivat olla pelkkiä huligaaneja. Mutta oikealta laidalta löytyy myös ryhmiä, jotka ahdistelevat ihmisiä eli ns. historiallisia revisionisteja.”

Tässä Reepalu on oikeassa, vaikka historiallisesta revisionistista tulee ensimmäisenä mieleen länsimainen holokaustinkieltäjä. Muslimien keskuudessa holokaustin kieltäminen on yleistä, ja Adolf Hitlerin Mein Kampf keikkuu bestseller-listojen kärjessä useissa muslimimaissa. Reepalu ei kuitenkaan tarkoita revisionisteilla muslimeja.

Lopuksi Repalulta kysytään, mitä hän tekisi asukkaiden suojelemiseksi, jos linja-autot ja kahvilat räjähtelisivät Malmössa. Reepalun vastaus on paljon puhuva:

”Rehellisesti sanottuna pitäisi katsoa tapahtuneen syitä. Miksi ammutaan ja pommitetaan? Tämä kysymys on esitettävä. Keskeinen kysymys on se, että Israel miehittää palestiinalaista maata.”

Reepalu on vastauksissaan epärehellinen ja kieltää juutalaisvihan todelliset syyt. Ehkä hän sisimmässään ymmärtää, että muslimien juutalaisviha on vastenmielistä. Samalla hänen on pakko tunnustaa, että Malmössa muslimit muodostavat merkittävän osan sosiaalidemokraattien äänestäjistä. Siksi hän valehtelee ja kieltää todellisuuden.

Raiskauksien suurvalta Ruotsi

Helsingin Sanomat uutisoi Ruotsin raiskausepidemiasta otsikolla ”Ruotsissa eniten rikosilmoituksia raiskauksista Euroopassa”. Hs kertoo:

”Ruotsissa tehdään vuosittain 46 ilmoitusta 100 000 asukasta kohden, mikä on neljä kertaa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.”

Tässä vaiheessa lukijalle herää kysymys, mikä ajaa Lennartin ja Sven-Åken väkisinmakaajiksi. Valistuneena lehtenä Helsingin Sanomat kertoo vastauksen:

” Suurta eroa selittävät osittain eri maiden oikeusjärjestelmien erilaiset käytänteet ja luokitukset. Tutkimuksen mukaan raiskaus on silti yleisempi rikos Ruotsissa kuin muualla

Euroopassa. Tätä selitetään muun muassa korkealla alkoholinkulutuksella, vapaalla seksuaalisuudella ja sukupuolielämän aloittamisella jo nuorella iällä.”

Tietysti sillä, että Ruotsi ottaa väkilukuun nähden enemmän siirtolaisia Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta kuin mikään muu EU-maa, ei voi olla mitään tekemistä raiskauksien suuren määrän kanssa. Ilmoitettujen raiskausten määrä on Ruotsissa kasvanut 400 raiskauksesta 4200:an vuosien 1979 ja 2006 välisenä aikana. Samaan aikaan myös maahanmuutto Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta on kasvanut, eli näiden välillä on selkeä korrelaatio. Tämä ei kuitenkaan ole sama kuin kausaliteetti, eli Helsingin Sanomat voi hyvillä mielin uutisoida, että raiskausten lisääntyminen johtuu korkeasta alkoholinkulutuksesta, vapaasta seksuaalisuudesta ja sukupuolielämän aloittamisesta jo nuorella iällä.

Äskettäin Ruotsissa tuomittiin kuusi ns. raiskaajaliigan jäsentä tuomittiin vankeusrangaistuksiin törkeistä alaikäisiin kohdistuneista raiskauksista. Tapaukset sattuivat Tukholman eteläpuolella sijaitsevassa Södertäljen kaupungissa, jossa asuu paljon Lähi-idästä kotoisin olevia maahanmuuttajia (ja toki myös suomalaissiirtolaisia). Expressenin uutisesta herää epäilys, että Lennart ja Sven-Åke eivät kuulu syyllisten joukkoon, vaikka syyllisen kasvot on ruotsalaismedian tyyliin pikselöity.

Helsingin Sanomat lainaa valheellista uutista, koska lehden journalismiin ei kuulu lähdekritiikki. Valheellinen uutinen lisäksi palvelee Helsingin Sanomien vasemmistoliberaalia linjaa, joten Helsingin Sanomat kieltää todellisuuden.

Ruotsin mediahan ei tunnetusti valehtele. Kun kaksi ruotsalaista tyttöä, Jenny ja Linda, raiskattiin uudenvuodenaattona 2005, Ruotsin suurin sanomalehti Aftonbladet kertoi raiskaajien koostuvan kahdesta ruotsalaisesta, yhdestä suomalaisesta ja yhdestä somalista. Aftonbladet ei kertonut, että raiskaukseen osallistuneet kaksi ruotsalaista ja yksi suomalainen olivat alkuperältään somaleja. Aftonbladet valehteli, koska ruotsalaisten ei tarvitse tietää tätä asiaa. Onneksi suomalaismedia kertoo totuuden sellaisenaan, mitään salaamatta.

Roturadio

Yleisradion uutislähetys, jossa Helsingin kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoa kutsuttiin rotutohtoriksi, ei johtanut syyteharkintaan, vaan esitutkinta päätettiin lopettaa. Jos tämä oli jolle kulle yllätys, hän elää vaihtoehtoisessa universumissa.

Toki poliitikkojen pitää pystyä kestämään kovaakin arvostelua. Se kuuluu toimenkuvaan. Silti pahimmat nimittelyt ja ylilyönnit on perinteisesti säästetty viihdeohjelmiin ja kolumneihin. Pääuutislähetyksessä ei pitäisi esittää toimittajan henkilökohtaisia antipatioita tai selkeää poliittista propagandaa. Se, joka uskoo Ylen uutislähetysten noudattavan näitä periaatteita, uskoo todennäköisesti myös joulupukkiin ja hammaskeijuun.

Yleisradio on aina ollut läpeensä politisoitunut laitos, jossa toimittajakunnan poliittisella koostumuksella on ollut enemmän merkitystä kuin ammattitaidolla. Pahimmillaan tämä näkyi 1970-luvulla mutta edelleenkin Tampereen yliopisto tuottaa loputtomasti vasemmistolaiseksi aivopestyjä toimittajia lupamaksuyhtiön tarpeisiin.

Kun radion aukaisee, niin kohta raukaisee

Nykyinen Yleisradio ei ole niinkään puolueisiin sitoutunut kuin valtion byrokratiakoneiston viranomaispropagandan välityskanava. Uutislähetykset kertovat, miten virkakoneisto yrittää kontrolloida tavallisten kansalaisten elämää mitä moninaisimmilla tavoilla. Monelle omilla aivoillaan ajattelevalle ihmiselle moinen ylhäältä päin tuleva ohjaus tuntuu vastenmieliseltä.

Kaikkein vasemmistolaisimmillaan Yleisradio näyttäytyy radion puheohjelmissa. Näin on ehkä siksi, että vain harva kuuntelee niitä. Allekirjoittanut kiduttaa ajoittain itseään kuuntelemalla Ylen ykkösaamua. Toimittajatkin ovat tulleet tutuiksi nimen ja äänen perusteella. Petri Kejonen on suhteellisen asiallinen mutta Sakari Kilpelän lipevä asenteellisuus pistää rehellisesti sanottuna vituttamaan.

Kaiken kruunaavat kolumnistit, jotka lähes poikkeuksetta edustavat vasemmiston kaikkein tunkkaisinta 70-lukulaista siipeä. Jertta Blomstedt (o.s. Roos) kuuluu ”entisiin stalinisteihin”, jotka keskittyvät kapitalismin ja (amerikkalaisen) yritysmaailman mollaamiseen. Hannu Reime puolestaan ei ole koskaan päässyt irti 70-lukulaisesta Palestiina-aktivismistaan ja on hänkin viime aikoina päässyt vauhtiin kapitalismin kritiikissään. Ilmeisesti 70-lukulaiselle talouslama tarjoaa hyvän mahdollisuuden mainostaa useaan kertaan epäonnistuneeksi ja tuhoisaksi osoittautunutta talouskokeilua eli sosialismia uudelleen ratkaisuksi kapitalismin kriisiin.

Vasemmistoliittolainen Tommi Hoikkala edustaa nuorempaa, alle 60-vuotiaiden sukupolvea, joka vähän myöhästyi parhaimmista taistolaisajoista. Kaarin Taipale (sd.) on kolumnisteista oikeistolaisin. Pakkohan sellainenkin on näön vuoksi olla.

Täältä löytyy näyte viimeisimmästä Ykkösaamusta. Siinä käsitellään äskettäin päättynyttä Suomen suurinta talousrikosjuttua. Sakari Kilpelän haastateltavina oli poliisi ja talousrikollisuutta tutkivan Virke-projektin johtaja. Kaksi valtion virkamiestä kertoo, kuinka talousrikollisuutta torjutaan. Missään vaiheessa ei kerrota pimeän työn teettämisen perimmäistä syystä eli verojen ja veroluonteisten maksujen korkeaa osuutta (yli 50 %) työvoimakustannuksista.

Sakari Kilpelä myös valistaa, kuinka EU jää Tshekin ”vanhollisen” presidentin panttivangiksi, jos Tshekki ei ratifioi Lissabonin sopimusta.

Sitten kysytään, mitä iloa EU:sta on. Vastaamassa ovat Miapetra Kumpula-Natri (sd.) ja Jussi Saramo (vas.). Ilmeisesti ohjelmaan on haluttu mielpidekirjoa, koska sinne haettiin EU-myönteinen vasemmistolainen ja EU-vastainen äärivasemmistolainen valistamaan kansaa.

Ennen viikon luontoääntä (kyy) saadaan nauttia Hannu Reimen kolumnista, jossa arvosteltiin maltillista keskitien mielipidettä. Se kun saattaa vuosikymmeniä myöhemmin osoittautua äärimielipiteeksi. Reime teki kolumninsa mitä ilmeisimmin tämän artikkelin perusteella. Reime itse kuitenkin yrittää artikkeliin tukeutuen todistaa ”edistyksellisen” maailmankatsomuksen ja vasemmistomoralismin erinomaisuutta. Tähän tarvitaan yksi olkiukkoargumentti ja yksi älyllinen kuperkeikka, jolla orjuuden kannattamisesta tehdään äärioikeistolaista (=paha) ja orjuuden vastustamisesta äärivasemmistolaista (=hyvä). Lopullisesti Reime menettää uskottavuutensa esittämällä natsit maltillisuuteen vetoavina keskitien kulkijoina.

Mediamaksu

Kenenkään ei ole pakko katsoa Ylen tv-ohjelmia tai kuunnella sen radio-ohjelmia. Kaikkien televisiovastaanottimen omistajien on kuitenkin pakko rahoittaa Yleisradiota. Koska yhä useampi kokee tulevansa toimeen ilman Yleisradiota ja haluaa välttää aina vain kallistuvan tv-maksun, Yleisradio on joutumassa rahoitusongelmiin.

Tässä vaiheessa tuntuisi luonnolliselta kysyä, eikö Yleisradiota voisi joko lakkauttaa tai tietoisesti supistaa ja myydä osan siitä yksityisille. Koska Yleisradio on valtion omistama ja poliitikkojen hallinnoima, tämä kysymys on tietysti väärä. Valtion ratkaisu valtion tv-yhtiön ongelmaan on säätää Yleisradion rahoitus pakolliseksi kaikille eli myös niille, jotka eivät omista televisiota.

Kaikki kuitenkin käyttävät internetiä ja Yleisradion ohjelmat näkyvät netissä Areena-palvelun kautta. Jälkikäteen Areenan lanseeraus vaikuttaa troijalaiselta puuhevoselta, jonka päätarkoituksena oli mahdollistaa lopullinen ratkaisu rahoitusongelmaan tuomalla ohjelmat internetiin kaikkien saataville.