Vääriä opetuksia historiasta

Äskettäin vietettiin ensimmäisen maailmansodan päättymisen 100-vuotispäivää. Tämä sai monet tarttumaan näppäimistöön. Yksi tarttujista oli The Ulkopolitist -sivustolla kirjoittava Janne Soisalon-Soininen. Valitettavasti kirjoituksessa yritetään tarjota oikeutus Euroopan Unionin ylikansalliselle valtioprojektille vetämällä historian mutkia suoriksi ja unohtamalla valikoivasti tiettyjä asioita.

Toki ensimmäinen maailmansota oli merkittävä Euroopan Unionin kannalta. Sen jälkeen 1920-luvulla kaksi Kansainliiton korkeaa virkamiestä Jean Monnet ja Arthur Salter saivat ajatuksen Euroopan Yhdysvalloista. Tässä rakennelmassa ei olisi tilaa yksittäisen valtion veto-oikeudelle, joka heidän mielestään tuhosi Kansainliiton, tai kansalaisten vaaleissa ilmaisemalle tahdolle. Myöhemmin tämä ajatus realisoitui 1950-luvulla, kun Hiili- ja Teräsunioni perustettiin. Tämä järjestö ei enää ollut valtioiden välinen vaan päätökset tehtiin ylikansallisesti.

Nationalismi sodan syynä

Soisalon-Soininen vierittää syyn kaikesta pahasta nationalismin niskoille. Hän unohtaa mielellään, että ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat imperiumeja. Kansallisvaltioiden tilkkutäkki syntyi vasta sodan jälkeen, kun Keski-Eurooppa täyttyi imperiumeista itsenäistyneistä pikkuvaltioista. Soisalon-Soininen haikailee imperiumien perään siteeraamalla Hannah Arendtia:

” Ennen kansallisvaltioiden syntyä Eurooppa oli lukuisten eri kansallisuuksien tilkkutäkki, joiden rajoja määritti hallitsijoiden valta, ei kansallisuus tai kieli. Alueiden asukkaiden legitimiteetti ja identiteetti eivät siten perustuneet kansalaisuuteen, vaan säätyjen väliseen yhteisymmärrykseen.”

Ensimmäinen maailmansota oli toki hirveä ja brutaali. Teknologinen kehitys yhdistettynä vanhanaikaisiin sodankäyntitaktiikoihin tarkoitti, että yksittäisissä taisteluissa kuoli käsittämätön määrä sotilaita. Toisaalta Versaillesin rauhaa voidaan pitää epäonnistumisena. Saksa ei  varsinaisesti hävinnyt sotaa. Jopa antautuminen allekirjoitettiin vihollisen alueella Compiégnen metsässä 60 km Pariisista pohjoiseen sijainneessa rautatievaunussa.

Ennen antautumista, Saksan keisarikunta oli lakannut olemasta ja muuttunut tasavallaksi. Keisari ja aristokraatit olivat ajaneet Saksan sotaan, jonka seurauksena sotilaita kuoli massoittain ja kansalaisten elinolot heikkenivät. Tämä johti lopulta Saksan vallankumoukseen.

Historian ironiaa on se, että Saksa oli vain vähän aiemmin päästänyt bolshevikkijohtaja Vladimir Leninin matkustamaan Venäjälle. Tarkoituksena oli voimistaa sodanvastaista mielialaa Venäjällä. Vain muutama kuukausi Venäjälle saapumisen jälkeen Lenin johti Lokakuun vallankumousta, jossa bolshevikit kaappasivat vallan maltillisilta ja irrottivat Venäjän sodasta. Tätä tuskin olisi tapahtunut ilman Leniniä. Saksassa ei kuitenkaan käynyt samalla tavalla kuin Venäjällä, vaan vuoden 1919 spartakistikapina kukistettiin. Samanlaisia kommunistikapinoita nähtiin myös Slovakiassa ja Unkarissa.

Lisää virheitä

Amerikkalainen historioitsija Victor Davis Hanson luonnehti Yhdysvaltojen ensimmäisen maailmansodan aikaista presidentti Woodrow Wilsonia traagiseksi hahmoksi:

”Hän ei ymmärtänyt yhtä keskeistä tosiasiaa: Kun olet sota-ajan johtaja, kansallinen etu tulee panna etusijalle ja on varmistettava voitto, vihollisen tappio ja nöyryyttäminen, ennen kuin aletaan puhua rauhasta. Hän [Wilson] puhui ensin rauhasta ja vasta sitten voitosta eikä se toiminut.”

Yhdysvallat otti Wilsonin virheistä opikseen ja varmisti toisessa maailmansodassa, että sekä Saksa että Japani varmasti hävisivät ja tunsivat hävinneensä.

Yksi pahimmista virheistä oli Hansonin mukaan se, että rauhan turvaaminen annettiin globaalia hallintoa edustavalle Kansainliitolle, joka epäonnistui tehtävässään täysin. Kansainliitto ei tehnyt mitään Japanin kasvavan militarismin edessä, vaikka se oli vielä heikko hyökätessään Kiinaan 1932 ja 1933. Hanson on varoittanut kansallisen suvereniteetin luovuttamisesta YK:n kaltaisille kansainvälisille instituutioille. Hänen mukaansa rauha varmistetaan parhaiten, kun demokraattisesti valitut perustuslailliset maat aseistautuvat ja pitävät pahantahtoiset toimijat loitolla. Sotien häviäjät taas ovat ulkoistaneet turvallisuutensa Kansainliiton tai YK:n kaltaisille järjestöille.

EU turvan takeena?

Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995, yhtenä tärkeimmistä liittymisen syistä mainittiin turvallisuuspolitiikka. Suomi oli näin siirtynyt pois Venäjän vaikutuspiiristä läntiseen maailmaan. Näin luultiin ja luullaan edelleenkin. Kommunismin ikeen alla eläneet Itä-Euroopan maat valitsivat toisin. Ne liittyivät ensin Naton jäseniksi ja myöhemmin Euroopan Unioniin.

Kun Ranskan epäsuosittu presidentti Emmanuel Macron päästelee suustaan sammakoita, joissa nationalismi on maanpetturuutta ja Euroopan Unioni perustaa kohta oman armeijan, joka tarvittaessa taistelee jopa Yhdysvaltoja vastaan, moni Suomessa saattoi ajatella, että vihdoinkin EU tarjoaa meille turvaa.

Lausuntoa kuunnellessa kannattaa muistaa, että Ranska ei tänä päivänä kykene täyttämään Nato-velvoitteitaan puolustusbudjetin suhteen. Se, että tällaisen maan presidentti tölväisee tarkoituksella Yhdysvaltoja, jolle Ranska on kiitollisuudenvelassa, kertoo typeryydestä ja moukkamaisuudesta.

Muiden kansainvälisten järjestöjen tavoin Euroopan Unioni on epäonnistunut keskeisissä tehtävissään. Niin eurokriisi kuin vuoden 2015 siirtolaiskriisi kertovat tästä. Jos ihmiset tällaisessa tilanteessa turvautuvat kansallisvaltioihinsa, se ei kerro pimeän nationalismin noususta vaan turvautumisesta sellaiseen, joka toimii.

EU ei ole kansallisvaltio ja tuskin kukaan uhraisi henkeään sen puolesta. Sen sijaan se on keskeneräinen supervaltioprojekti ja ”hyväntahtoinen imperiumi”. Reilu kymmenen vuotta sitten silloinen EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso luonnehti Euroopan Unionia ei-imperialistiseksi imperiumiksi. Tuolloin yritettiin runnoa läpi Lissabonin sopimusta.

Nykypäivänä nationalismin demonisointi ja kansallisvaltioiden mitätöinti on muodikasta niiden keskuudessa, jotka ajavat Euroopan imperiumia tai ennemminkin Eurostoliittoa. Ylikansallisen teknokratian kannattaminen naamioidaan korulauseiden, kuten ”liberaali demokratia”, taakse. Kun kansallisvaltioita ei enää ole, meillä on imperiumi, jolla ei ole omia lihaksia ja joka elää Yhdysvaltojen sotilaallisen sateenvarjon alla osallistumatta täysimääräisesti kustannuksiin. Kannattaako sellaisen imperiumin varaan laskea oma kansallinen turvallisuutensa?