Tapaaminen syksyllä 2040

Kirjoitus on jatkoa sarjalle, jonka aiemmat osat ovat:

Vaalitilaisuus vuonna 2035

Mietintö vuodelta 2040

Tapahtuu jossain Väli-Suomessa. Euroopan federaatio on päättänyt eristää etniset enklaavit ja siirtää muun väestön suuriin asutuskeskuksiin.

Jyrki Kataisen kansainvälinen lentokenttä, Vantaa

Siististi pukeutunut keski-ikäinen mies kävelee rauhallisesti kohti Pätkäkoskelle menevää kotimaan lentoa. Hän on keskimittainen eivätkä hänen kapeat kasvonsa ja ohimoilta harmaantuneet hiukset herätä minkäänlaista huomiota Pätkäkoskelle matkustavien joukossa. Kädessään hänellä on lentolaukku, jossa on matkatavarat yöpymistä varten sekä pullo kallista skottilaista single malt -viskiä lahjaksi ystävälleen.

Miehen nimi on Andrew Jarvis ja hän on matkalla tapaamaan opiskelukaveriaan vuosien takaa. Miehet lukivat yhdessä poliittista historiaa Cambridgen yliopistossa ja ystävystyivät opintojen aikana. Jarvisin ura jatkui myöhemmin biopolttoaineyhtiö Millcoren palveluksessa. Tuona aikana hän vietti pitkiä työrupeamia Suomessa ja oppi pitämään tuosta kummallisesta maasta ja sen asukkaista. Erityisesti hän rakasti luonnon rauhaa, jota tiheästi asutusta Britanniasta oli vaikea löytää. Nyt hän oli matkalla vanhan ystävänsä vapaa-ajan asunnolle Härmätsaloon. Paikka oli hänelle ennestään tuttu. Siellä he olivat vuosien varrella viettäneet saunailtoja, syöneet hyvin ja juoneet useimmiten liikaa. Jarvis ei uskonut, että ruoasta ja juomasta tulisi tälläkään kertaa puutetta.

Englantilaismies oli hieman huolissaan ystävästään. Tämä nautti työstään eikä yleensä kärsinyt stressistä, vaikka työpäivät saattoivat venyä iltamyöhälle. Puhelimessa hän oli vaikuttanut vaisulta ja hieman väsähtäneeltä. Toisaalta metsästysretki, saunominen ja muutama viskipaukku luultavasti helpottaisivat oloa.

Jarvis kulki lentokoneeseen johtavalle portille, joka näytti miehen astuttua riittävän lähelle vihreää valoa ja portti avautui.

Härmätsalo

Kevin Väisäinen istui vapaa-ajan asuntonsa nojatuolissa ja katseli läpi viimeisimpiä raportteja videoruudulta. Hän katsoi myös Federaation tietotoimiston uutislähetyksen, jossa käsiteltiin politbyroon päätöstä keskittää asutus suurkeskuksiin hiilidioksidipäästöjen hillitsemiseksi. Päätös koskisi kaikkia kansalaisia ja toteutettaisiin vaiheittain alkaen Koilliselta hallintoalueelta, jossa politbyroon lausunnon mukaan oli eniten varaa tiivistää asutusta. Uutislähetyksessä ei mainittu sanallakaan suurkaupunkien ympärillä olevien etnisten gettojen kohtalosta. Sellaista ei tarvinnut kertoa kansalaisille.

Auton valot heijastuivat seinälle ja samalla renkaat rahisivat pihan hiekkaa vasten. Väisäsen kauan odottama vieras oli saapunut. Hän veti kumisaappaat jalkaan, avasi oven ja astui ulos tervehtimään vanhaa ystäväänsä.

- Terve, vanha veikko! Pitkästä aikaa.

Tervehdysten jälkeen Väisänen kuiskasi Jarvisille hiljaa: ”Huomenna metsästysretkellä sanotaan ne asiat, jotka on tarkoitettu vain meidän korvillemme.”

Jarvis toki tiesi, mitä hänen ystävänsä teki työkseen. Hän myös tiesi, että Federaation turvallisuuspalvelun johtohenkilöiden täytyy raportoida kaikista keskusteluistaan ulkomaalaisten kanssa.

Väisänen itse mietti samoja asioita. Hän ei erityisemmin pitänyt sisäisestä tarkastuksesta ja sen tiukkailmeisestä ja huumorintajuttomasta komisariosta Madame Legrainista. Naisella oli ilmiömäinen kyky tunnistaa valehtelu ja saada kuulusteltavan kainalot hikoilemaan. Valehteluun Väisänen oli toki syyllistynyt. Uransa alkuaikoina hännen kirjoittamansa raportti oli ollut hutaisten laadittu ja Väisänen sai tästä nuhteita. Koska kerta oli ensimmäinen, Väisänen selvisi laiminlyönneistään huomautuksella. Sen jälkeen hän oli pitänyt huolen, että raporteista ei puutu mitään olennaisia yksityiskohtia.

Metsästyskaudella Väisäsellä oli tapana ottaa muutama lomapäivä ja kutsua kavereitaan saunomaan ja ampumaan teeriä. Jarvisin hän oli viimeksi tavannut yli viisi vuotta sitten, joten tapaaminen tuskin herättäisi suurta huomiota. Tosin loma-asunnon sisällä käytävät keskustelut päätyisivät turvallisuuspoliisin arkistoon ja niitä voitaisiin käyttää häntä vastaan, jos hän joutuisi vaikeuksiin.

Toisaalta Väisänen oli varmistanut, että saunamökki ja Härmätsalon Huhtakorvessa sijaitseva metsästysmaja olisivat turvallisia. Saunamökissä ei ollut lainkaan elektronisia laitteita. Varmuuden vuoksi Väisänen käytti häirintälaitetta siltä varalta, että joku olisi ehtinyt asentaa mökkiin kuuntelulaitteita. Euroopan federaatio ei luottanut kehenkään, etenkään ulkomaalaisten kanssa seurusteleviin turvallisuuspalvelun johtajiin.

Kun Jarvis oli purkanut vähäiset matkatavaransa ja miehet olivat kertoneet kuulumisensa pitkän ajan jälkeen, illan isäntä ilmoitti, että olisi aika siirtyä saunan puolelle. Miehet ottivat pyyhkeet, pukivat ylleen kylpytakin ja lähtivät astelemaan pihan poikki kohti saunarakennusta. Ovella Jarvis huomasi Väisäsen tarkistavan jotakin mutta ei viitsinyt kysellä mitään. Kun miehet olivat astuneet kynnyksen yli, Väisänen totesi hiljaa:

”Nyt voidaan puhua. Kukaan ei kuuntele.”

Molemmat riisuutuivat ja astelivat saunan puolelle. Kiuas oli puulämmitteinen eli sellainen, jonka omistamisesta tavallinen federaation kansalainen olisi saanut usean tuhannen euron sakot. Turvallisuupalvelun pääjohtajalle ei kuitenkaan kukaan tulisi sakkoja antamaan.

Jarvis mietti vanhan ystävänsä viimeaikaisia toimia. Federaatio oli tekemässä samaa kuin Pol Pot aikanaan Kamputseassa mutta päin vastoin. Pol Pot siirsi ihmiset kaupungeista maalle, mutta federaatio siirtää ihmiset kaupunkeihin ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Jarvis ei ollut niin typerä, että olisi uskonut virallista selitystä. Todellisuudessa tarkoitus oli tietysti helpottaa väestön valvontaa ja estää kapinointi.

Väisänen heitti löylyä kiukaalle. Vähän ajan päästä hän sanoi:

”Mites teillä siellä MI6:ssa pyyhkii?”

Jarvisin ilme ei värähtänyt. Toki hän ymmärsi, että Väisänen tiesi hänen todellisen ammattinsa. Ei sen ollut tarkoituskaan olla mikään suuri salaisuus. Jarvisin toimenkuvaan kuului yhteydenpito federaation palveluksessa oleviin virkamiehiin ja fuusion myötä syntyneen Vapaus ja demokratia -puolueen poliitikkoihin. Hänen peitetarinansa ei ollut vedenpitävä eikä niin pitänytkään olla. Jarvis tokaisi:

”Oliko tuo punakhmerien matkiminen sinun ideasi?

Väisänen vastasi:

”Minun ideani se ei ollut. Työryhmän puheenjohtajana kuitenkin sitouduin esitykseen. Federaation perusta on mätä. Se ei kestä, mikäli haasteellisia väestönosia ei eristetä tuottavasta populaatiosta. Kumarrus ilmastonmuutokselle oli se hinta, joka turvallisuuden takaamisesta lyhyellä tähtäimellä joudutaan maksamaan. Pitkällä tähtäimellä federaatio on mennyttä. Yritän vain vähentää inhimillistä kärsimystä, joka väistämättä seuraa liittovaltion hajoamista. Entäs itse? Luuletko, että ne Norjassa koulutettavat sotilaat pystyisivät kukistamaan federaation? Et kai voi olla niin naiivi?”

Jarvis rykäisi ja vastasi samalla, kun Väisänen heitti lisää löylyä:

”Tiedän, että nykyinen vastarintaliike ei riitä mihinkään. Federaation kansalaiset tarvitsevat kuitenkin toivoa paremmasta. Vaatimatonkin vastarintaliike riittää silloin, kun federaatio ottaa taas uuden askeleen kohti totalitarismia.”

Jarvis tiesi, että federaation turvallisuuspoliisi tietää Norjan leireistä Tromssassa ja Altassa. Näin oli tarkoituskin ja leirien vaatimattoman miesmäärän oli tarkoitus peittää vastarintaliikkeen todellinen koko. Federaation ulkopuolella oli muitakin leirejä, joiden osallistujamäärää turvallisuuspoliisi ei tiennyt.

Miehet poistuivat saunasta ja istahtivat saunamökin verannalle. Syksy oli Väli-Suomessa alkanut ja ilta oli pimeä. Väisänen sytytti tupakan, joka sekin oli nykyisin kiellettyä federaation alueella, mutta turvallisuuspoliisin varapääjohtajan ei tarvinnut piitata sellaisista määräyksistä. Miehet avasivat olutpullot ja joivat kulauksen. Koska Saksa oli federaation johtava maa, olut sentään oli sallittua liittovaltion alueella.

Ystävykset jatkoivat saunomista jonkin aikaa, juttelivat mukavia, joivat olutta ja vihdoin lopettivat saunomisen. He palasivat takaisin Väisäsen loma-asunnolle ja jatkoivat iltaa Jarvisin tuoma viskin merkeissä. Federaation turvallisuuspoliisin kuuntelijat saivat kuulla, kun kaksi keski-ikäistä miestä muisteli menneitä aikoja ja keskusteli lapsistaan ja vaimostaan. Hieman puolen yön jälkeen miehet menivät nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi edessä metsästysretki.

Huhtakorpi

Väisänen ja Jarvis istuivat Huhtakorven metsästysmajan keittiön pöydän äärellä ja nauttivat Väisäsen keittämää kahvia. Metsästysretkeltä oli tuomisina kaksi ammuttua teeriurosta, joiden liha riippui parhaillaan metsästysmajan kylmiössä.

Miehet olivat kykkineet pari tuntia pusikossa hiljaa odotellen, että teeret tulisivat miesten asettamien kuvien luokse. Jarvis ampui ensimmäisen teeren ja vielä toisenkin, kunnes Väisänen ehdotti, että siirryttäisiin metsästysmajalle. Väisänen itse ei pitänyt metsästyksestä sinänsä vaan lähinnä sen tuomasta mahdollisuudesta liikkua luonnossa ja raittiissa ilmassa. Siinä unohtui mukavasti Berliinin ahdistava toimistokolossi ja sen ilmastointilaitteiden läpi siivilöity sisäilma.

Matkan aikana miehet eivät olleet keskustelleet paljon. Väisäsen tarkoituksena oli kertoa suunnitelmistaan vasta jahdin jälkeen. Teerenpyynnistä palattaessa Väisänen kehui ystävänsä metsästysonnea ja miehet joivat siemauksen taskumatista. Siellä ei tällä kertaa ollut Jarvisin tuomaa viskiä, vaan perinteistä suomalaista Jaloviinaa. Väisänen tarkkaili ystävänsä ilmettä, kun tämä otti kulauksen. Ilmekään ei värähtänyt. Jarvis totesi kuivasti:

- Olen saanut parempaa brandya bangladeshilaisessa hotellissa.

Huhtakorven metsästysmaja oli paikallisen Härmätsalon metsästysseuran jäsenten käytössä. Väisänen ei ollut jäsen mutta oli hankkinut luvan käyttää majaa kerran vuodessa omilla metsästysretkillään. Majalle ei kuka tahansa eksyisi, koska se sijaitsi laajan Huhtakorven metsäalueen keskellä ja sinne johtava hiekkainen metsätie oli lukitun puomin takana. Väisänen toki muisti tarkistaa majan aina kuuntelulaitteiden varalta. Sellaista ei löytynyt tälläkään kertaa. Federaation turvallisuusviranomaisia ei kiinnostanut syrjäisellä salomaalla sijaitseva hirsimökki, joka kaiken lisäksi kökötti tyhjillään suurimman osan vuodesta.

Väisänen siemaisi kahvia ja aloitti:

- Siitä vastarintaliikkeestä… Uskon, että teillä on leirejä muuallakin kuin Tromssassa ja Altassa. Minulla olisi sinulle ehdotus.

Jarvis kurtisti otsaansa ja sanoi:

- Kuuntelen mielelläni, mitä sinulla on sanottavana.

- Mitä jos järjestäisin teille enemmän väkeä?

Jarvis osasi toki odottaa jotakin tuollaista, mutta hän oli silti hämmästynyt. Federaation turvallisuuspoliisin kakkosmies haluaa siirtyä vihollisen puolelle. Hän ei sanonut mitään vaan nyökkäsi ja antoi Väisäsen selittää suunnitelmansa pääkohdat:

”Käsivarren maantie on yksi norjalaisen lohen pääreiteistä Euroopan markkinoille. Lohta kuljettavat autot kulkevat usein tyhjillään Norjaan. Ehdotan, että jatkossa niissä kuljetettaisiin vastarintaliikkeen miehiä. Lasti purettaisiin Norjan puolella ja ohjattaisiin koulutusleireihin. Sinun tehtäväsi on organisoida kuljetukset siten, että viranomaiset eivät huomaa mitään epäilyttävää.”

”Solutan kuljetusten mukaan turvallisuuspalvelun agentteja, joiden henkilöllisyyden ilmoitan teille hyvissä ajoin. Teidän vastuullanne on varmistaa, että solutetut agentit raportoivat säännöllisesti. Tarinat saatte keksiä itse, mutta niiden on oltava riittävän uskottavia mutta kuitenkin valheellisia, jotta toiminnan todellinen luonne ei paljastu ja hälytyskellot eivät ala soida turvallisuuspalvelussa. Varmistamme raporttien tiedot satelliitti- ja lennokkikuvilla. Ampukaa kaikki lennokit ja järjestäkää satelliittikuvia varten jotakin, joka varmistaa agenttien lähettämät tiedot.”

”Yhteyshenkilöni ottaa sinuun yhteyttä säännöllisin väliajoin. Raportoi joukkojen määrästä ja koulutuksen kehittymisestä hänelle.”

Jarvis istui hiljaa ja mietti. Vihdoin hän kysyi:

- Entäs itse? Mitä sinä aiot tehdä?

Väisänen vastasi:

- Jatkan työssäni kuten ennenkin. Tiedän, että tämä kuulostaa epäilyttävältä. Aion omalta osaltani ohjata turvallisuuspalvelua, jotta se katsoo muualle eikä yritä iskeä vastarintaliikkeen kimppuun. Toiminnan aika ei ole vielä, vaan nyt pitää vahvistaa omia joukkoja.

Jarvis ei täysin luottanut vanhaan ystäväänsä. Hän tiesi, että tämä näki federaation tulevaisuuden synkkänä ja mahdollisesti tuhoisana koko mantereelle. Toisaalta hän epäili, pelasiko Väisänen kaksilla korteilla ja valitsisi puolensa opportunistisesti sen mukaan, mikä osapuoli pääsisi voitolle. Hän ajatteli kuitenkin, että tässä vaiheessa kannattaa mennä mukaan. Koko ajan olisi seurattava, pitääkö Väisänen oman osansa sopimuksesta. Jos ei pidä, operaatio lopetettaisiin vähin äänin.

Turvallisuuspoliisin päämaja, Berliini

Kevin Väisänen istui rauhallisen näköisenä kokoushuoneessa yhdessä sisäisen tarkastuksen komisario Justine Legrainin ja vastavakoilun varapäällikkö Agneska Piechychnikin kanssa. Jälkimmäistä Väisänen oli tavannut vain satunnaisesti. Hän oli se, jota Väisäsen tiedot ensijaisesti kiinnostivat. Legrain kuitenkin aloitti:

- Te olitte kahdestaan MI6:n agentin kanssa metsässä valvonnan ulottumattomissa. Mitä minun pitäisi ajatella tästä?

Väisänen nousi hieman ja sanoi rauhallisesti:

- Kaikki olennainen on kerrottu raportissani. En olisi voittanut Mr Jarvisin luottamusta, jos olisimme keskustelleet loma-asunnossa ja nauhoittaneet keskustelun. Mr Jarvis on tiedustelun ammattilainen ja ymmärtää tällaiset asiat.

Luonnollisesti Väisäsen raportilla ei ollut mitään tekemistä metsästysmajassa käytyjen keskustelujen kanssa. Itse asiassa Väisänen oli kirjoittanut raportin jo ennen Jarvisin tapaamista ja myöhemmin vain hionut sen yksityiskohtia. Hän oli myös kertonut etukäteen sisäiselle tarkastukselle tapaamisesta ja kertonut sen tarkoituksen.

Madame Legrain ei tällä kertaa jatkanut Väisäsen grillaamista. Tarina oli uskottava eikä siinä ollut aukkoja. Puolalaissyntyinen vastavakoilun edustaja, rouva Piechychnik sen sijaan sanoi:

- Ehdotatte raportissanne vastarintaliikkeen soluttamista. Miksi katsotte, että sitä vastaan ylipäänsä kannattaa toimia? Meidän näkemyksemme mukaan se ei muodosta merkittävää uhkaa federaation turvallisuudelle.

Väisänen hengähti syvään ja sanoi:

- Soluttaminen on ennalta ehkäisevä toimenpide. Mr Jarvis myönsi Tromssan ja Altan leirien olemassaolon. Olen kuitenkin vakuuttunut, että leirejä on enemmän. Tarvitsemme tietoja leirien miesvahvuudesta ja sijainnista. Pelkät satelliittikuvat eivät riitä. Tarkemmat toimenpide-ehdotukseni löydät raportista.

Väisänen ja rouva Piechychnik keskustelivat yksityiskohdista. Vastavakoilujohtaja halusi, että puututtaisiin rekrytointiin ja tuhottaisiin värväysorganisaatiot. Väisänen totesi tämän vaativan erittäin paljon miehiä, paljon enemmän kuin soluttamisen. Rouva Piechychnik näytti hyväksyvän Väisäsen perustelut, mikä oli suuri helpotus miehelle. Tätä hän ei kuitenkaan halunnut näyttää vaan pysytteli ilmeettömänä tuolissaan.

Kilpisjärvi

Vastavakoilun agentti Aulis Korhonen istui latvialaisen rekan perävaunussa yhdessä noin 30 muun vastarintaliikkeeseen värvätyn kanssa. Aulis oli itse hakeutunut värvääjän luo Helsingissä. Tämä oli kuljettanut hänet Tattarisuon teollisuusalueella sijaitsevan teollisuusrakennuksen viereen. Kun Aulis astui sisään tehdashalliin, hänen päähänsä pantiin huppu ja hänet kaadettiin maahan, minkä jälkeen hänen kätensä ja jalkansa sidottiin nippusiteillä. Tämän jälkeen hänet kannettiin hallissa olevan pakettiauton tavaratilaan.

Pakettiauto ajoi Korhosen arvion mukaan hieman yli tunnin ennen pysähtymistä. Pakettiauton ovet avattiin ja joku astui sisään. Korhosen huppu otettiin pois ja hän näki edessään kommandopipoon pukeutuneen miehen. Tämä kertoi:

- Siirryt nyt Norjaan menevään rekkaan. Matka on pitkä, mutta teillä kaikilla on riittävästi ruokaa peräkärryssä. Auto pysähtyy säännöllisesti ja päästää teidät tarpeillenne. Pysähdykset ovat harvassa, joten älä juo liikaa nestettä.

Kommandopipoinen mies katkaisi nippusiteet jaloista ja talutti Korhosen rekan luokse. Kun oli päästy peräkärryn luo, hän katkaisi nippusiteet myös Korhosen käsistä. Lopuksi hän sanoi:

- Loppumatkan ei pitäisi olla yhtä epämukava.

Sitä se kuitenkin oli. Perävaunu oli kylmä ja kolkko. Lisäksi voimakas kalan haju turrutti hajuaistin. Muutaman tunnin jälkeen nuori Aulis pystyi kuitenkin rentoutumaan ja torkkumaankin muutaman tunnin.

Aamuyöstä tuntikausien matkustamisen jälkeen rekka pysähtyi ja ulkoa alkoi kuulua puhetta. Federaation rajavartijat avasivat peräkärryn takaovet ja katsoivat kärryn sisään taskulamppujen kanssa. Kun he näkivät, että lasti suurin piirtein vastasi kuormakirjan tietoja, he sulkivat ovet. Kuljettaja käveli takaisin hyttiin ja käynnisti auton.

Noin tunti oli kulunut rajalta, kun auto pysähtyi. Takaovet avattiin ja maastopukuinen mies viittoili värvättyjä tulemaan ulos autosta. Aulis Korhonen vääntäytyi ulos muiden mukana. Maastopukuinen mies alkoi puhua englanniksi:

- Tervetuloa Norjaan! Minun nimeni on Ove Aunli ja tuolla linja-autossa istuu Björn Dähli. Me viemme teidät sotilaskoulutukseen. Olkaa hyvä ja siirtykää linja-autoon.

Kun porukka alkoi siirtyä kohti linja-autoa, Aunli pani kätensä Auliksen olkapäälle ja sanoi.

- Sinä saat tulla kanssamme Tromssaan. Nuo muut menevät Altaan.

Aulis totteli, koska häntä oli käsketty menemään joukon mukana ja pidättäytymään vastarinnasta. Häntä hieman epäilytti se, että hänet oli otettu erilleen muista värvätyistä. Aunli avasi linja-auton taakse pysäköidyn maastoauton takaoven ja sanoi:

- Astu sisään. Autoa ajaa kuljettajani Vegard Ulvang.

Hymyilevä nuori mies heilautti Aulikselle kättä. Aunli istuutui Auliksen viereen takapenkille ja sanoi:

- Matka Tromssaan kestää noin kolme tuntia. Pysähdymme ruokatauolla Skibotnissa. Kun pääsemme Tromssaan, kerron lisää.

Samalla mies nojasi taakse päin ja sulki silmänsä eikä herännyt kuin hieman ennen Tromssaa. Aulis istui koko matkan hiljaa. Nukkuminen ei nyt maistunut. Tromssan kaupungin näkyessä Aunli huudahti:

- Jaahas! Ollaan melkein perillä. Vegard ajaa meidät lentokentälle. Sieltä jatkamme lentokoneella Huippuvuorille.

Aulis ei erityisemmin riemastunut, kun hän kuuli määränpään. Hän ei sanonut mitään vaan hymyili teennäisesti. Käsky oli katsoa ja lähettää tietoja, kun oltaisiin perillä. Aulikseen kiinnitetty GPS-siru kertoisi vastavakoilulle Auliksen reitin, joten mitään syytä huoleen ei ollut ainakaan vielä.

Tarina jatkuu viimeisessä osassa jonkin ajan kuluttua.