Uskooko luterilainen kirkko islamiin?

Otsikossa oleva kysymys on ollut ilmeisesti monen sellaisen mielessä, jotka ovat käyneet eroamassa kirkosta pääsiäisen aikana. Arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti MTV:lle, että kirkko suojelee kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Samalla arkkipiispa muistutti, että kirkon tehtävä Suomessa on rakentaa rauhaa kristittyjen ja muslimien välillä.

Olen sitä mieltä, että median kohuotsikot eivät kertoneet koko totuutta. Arkkipiispa ilmoitti toimivansa yhteistyössä viranomaisten kanssa eikä piilottele ketään. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että luterilainen kirkko on nykyisen arkkipiispan aikana politisoitunut lähinnä vasemmistoliberaaliin suuntaan. Lisäksi kirkko tuntuu olevan enemmän kiinnostunut islamista ja muslimeista kuin seurakuntalaisistaan.

Teologi uskoo islamiin

Helmikuun alussa Suomen kuvalehti julkaisi luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulaisen kirjoituksen ”Miksi uskon islamiin luterilaisena teologina?”. Komulainen on närkästynyt ”islam-kriittisyyden” aallosta, joka hänen mukaansa on voimakkaassa kasvussa.

Komulainen ei myöskään pitänyt valtamedian uutisoinnista, joka hänen mukaansa jättää huomiotta uskontojenvälisen dialogin. Media on myös jättänyt kertomatta Marrakeshin julistuksesta sekä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman vierailusta baltimorelaiseen moskeijaan.

Ovatko nuo uutiset hyviä vai ei? Pintapuolisesti näyttää siltä. Jos Marrakeshin julistusta lukee, siinä viitataan ns. Medinan perustuslakiin, joka julistuksen mukaan ”takasi uskonnonvapauden kaikille uskonnosta riippumatta”. Itse julistuksen tarkoituksena on osoittaa, että allekirjoittaneet haluavat parantaa muslimien vainoamien uskonnollisten vähemmistöjen asemaa levottomassa Lähi-idässä.

Medinan perustuslaki määritti lähinnä kaupungissa asuneiden heimojen väliset suhteet siinä vaiheessa, kun Muhammadin johtama muslimiyhteisö asettui asumaan Medinaan, jonne Mekkaa johtanut Quraysh-heimo oli heidät ajanut.

Kyseinen perustuslaki ei kuitenkaan taannut Medinan juutalaisheimoille rauhaa. Banu Qaynuqa -heimo karkotettiin, kun heimon jäsenen väitettiin riisuneen musliminaisen alastomaksi. Tämä johti vihanpitoon, jonka seurauksena Banu Qaynuqan linnoitus piiritettiin ja nämä antautuivat. Muhammad halusi ensin teloittaa heimon jäsenet mutta myöntyi anelujen jälkeen pelkkään karkoitukseen. Medinan kahdelle muulle juutalaisheimolle ei käynyt yhtään paremmin.

Marrakeshin julistus, joka todennäköisesti on sinänsä merkityksetön Lähi-idän uskonnollisten vähemmistöjen kannalta, määrittää uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet islamin sallimissa rajoissa. Se ei ole mikään todellinen uskonnonvapauden julistus.

Barack Obaman vierailu taas kohdistui Muslimiveljeskunnan peitejärjestö ISNA:n kontrolloimaan moskeijaan, jolla on yhteyksiä ääri-islamiin. On vaikea kuvitella, mitä erityisen positiivista vierailussa oli. Obaman hallinnolla on perinteisesti ollut läheiset suhteet Muslimiveljeskuntaan, joka kannattaa sharia-lakia ja globaalia kalifaattia samoin kuin Islamilainen valtio.

Dialogia

Kuten monet islamin länsimaiset puolestapuhujat Komulainenkin relativisoi islamin nimissä harjoitetun väkivallan ja rinnastaa sen ristiretkiin ja Ku Klux Klaniin. Hän myös väittää lukeneensa islamilaisia tekstejä, jotka ”motivoivat” valloitussotiin. Silti Komulainen uskoo islamiin. Hän nimittäin asettaa omat subjektiiviset kokemuksensa islamin vakiintuneiden tulkintojen edelle:

”Olen kokenut erilaisissa dialogitilanteissa vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä, jota uskonnollinen viitekehys – siis islamilainen perinne – on vain vahvistanut.”

Hän myös siteeraa valikoivasti Koraania. Erityisesti Koraanin jae 2:256 on miltei loppuun kulunut apologistien käytössä. Se, että jakeen alussa lukee: ”Uskonnossa ei ole pakkoa”, muka todistaa islamin perimmäisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka sen jälkeen tulleissa ilmestyksissä puhutaan taistelemisesta kirjan kansoja vastaan, kunnes nämä kääntyvät islamiin, maksavat rangaistusveroa tai tapetaan.

Komulainen myös siteeraa jaetta 5:48 todisteena siitä, että islam muka tahtoisi eri uskontojen kilpailevan hyvissä töissä. Samalla hän luonnollisesti unohtaa jakeen 98:6, jonka mukaan uskottomat, niiden mukana kirjan kansojen edustajat, palavat helvetin tulessa.

Muslimin käsitys kristinuskosta perustuu pitkälti Koraaniin ja muihin islamilaisiin lähteisiin. Muslimit uskovat, että islam on alkuperäinen Abrahamin uskonto. Allah antoi juutalaisille Tooran ja kristityille Evankeliumin mutta juutalaiset ja kristityt vääristelivät kirjoituksiaan eikä niitä seuraamalla pelastu.

Islamilaisen näkemyksen mukaan Muhammad on viimeinen profeetta ja hänelle esitetty ilmoitus kumoaa aikaisemmat. Kristinusko ja juutalaisuus kumoutuvat samalla uskontoina ja ne, jotka kieltäytyvät seuraamasta Muhammadia, joutuvat helvettiin.

Komulainen kuitenkin uskoo dialogin voimaan:

”...uskontodialogi on yksi avain yhteiskunnalliseen harmoniaan. Vuoropuhelu ei tarkoita hymistelyä, vaan myös kriittisiä kysymyksiä pitää voida sen puitteissa esittää, joskin luottamuksen ilmapiirissä.”

Tässä vaiheessa on syytä kysyä, onko dialogi itsetarkoituksellista vai pyritäänkö sillä joihinkin konkreettisiin tuloksiin. Muslimille voi olla vaikea selittää kristillistä kolminaisuusoppia, jos Koraanissa sanotaan, että kristityillä on kolme jumalaa, joista yksi on Maria. Erityisen vaikeaa se on kertoa, jos muslimi uskoo islamin opetusten mukaisesti, että Koraani on tullut suoraan Allahilta ja on kirjaimellisesti totta.

Onko dialogissa mitään mieltä silloin, kun dialogin toisen osapuolen ymmärrys kristinuskosta säilyy samalla tasolla kuin Koraanissa ja islamilaisessa perimätiedossa? Onko dialogi mielekästä silloin, kun sen seurauksena luterilainen teologi yrittää kertoa suomalaisen aikakauslehden lukijoille yksinomaan positiivisesti värittynyttä tietoa islamista? Eikö silloin toinen osapuoli ole saavuttanut tavoitteensa dialogin suhteen ja tehnyt Komulaisesta hyödyllisen idiootin?

Kannattaa myös lukea Komulaisen artikkelin kommentit ja erityisesti ensimmäinen.

Poliittisen korrektiuden oppitunti

Suomen Kuvalehti puffasi pääsiäisen aikana kirjoitustaan, jossa käsiteltiin ihmisrotuja. Artikkelia varten kolmen juuriltaan eritaustaisen julkisuuden henkilön geeniperimä testattiin. Koekaniineina toimivat kirjailija Jari Tervo, tutkija Alan Salehzadeh ja Abdirahim ”Husu” Hussein.

Itse geenitutkimus ja kertomukset ihmispopulaatioiden leviämisestä toimivat kuitenkin vain taustana varsinaiselle asialle, joka oli tiivistettynä se, että rotuja ei ole olemassa:

”Ihmisrotu ei ole käypä biologinen termi, sillä rotueroja ei yksinkertaisesti ole pystytty määrittelemään. Geenejä tutkitaan edelleen. Nykytiedon mukaan on kuitenkin niin, että rotu ei ole biologinen vaan poliittinen termi, ja siksi pitäisi aina miettiä, miksi ihmisiä jaotellaan.”

Kirjoituksen todellinen päämäärä selviää siihen liitetystä kysymyspatteristossa, jossa selvitään, mikä on rasistista ja mikä ei. Vastaajina toimii kolme päivystävää dosenttia. Näistä Jukka Palo toteaa rotujen olemassaolosta:

”Jos määritelmä ei toimi oikein millään eliöllä, se ei toimi varsinkaan ihmisellä.”

”Ihmisryhmien väliset erot ovat hyvin pieniä.”

Silti ihminen kykenee melko luotettavasti erottamaan esimerkiksi somalin ja Saharan eteläpuolelta kotoisin olevan bantun. Ulkoisia eroja ihmisryhmien välillä ei voi kiistää, joten täytyy vain todeta, että geneettiset erot ovat pieniä.

Ihmisryhmien väliset ulkoiset erot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen riippumatta poliittisen korrektiuden säännöistä sekä myös niiden ansiosta. Valkoihoiset ihmiset miettivät usein kahdesti, mikäli arvioivat selkeästi eri värisen ihmisen toimintaa negatiivisessa sävyssä. Erityisen varovaisia ihmiset ovat, kun he arvioivat tietyn ihmisryhmän tapoja, arvoja ja asenteita.

Mikä rodussa sitten on ongelmallista:

”Ihmisrotu-termillä on raskas painolasti. On rotusortoa, kansanmurhia, rotuoppeja ja jopa rodunjalostusta. Koska käsitteellä ei ole virallista määritelmää, sen käyttäminen on aina poliittinen teko.”

Ihmiset jakavat toisiaan ryhmiin joko ulkoisten piirteiden tai jonkun muun perusteella. Tuossa yllä olevassa kuitenkin tiivistyy se, miksi SK on kirjoittanut juttunsa. Juuri yllä mainittujen asioiden takia rotu on länsimaissa tabu ja rotu-käsitteen käytöllä on omat sääntönsä, joita kutsutaan nimellä poliittinen korrektius. Se on syntynyt vastareaktiona 1900-luvun tapahtumille ja viety nykyisin äärimmilleen jopa niin pitkälle, että ihmisillä ei ole enää hyväksyttäviä sanoja käytössään kaikkien ihmisryhmien kuvaamiseen. Ne sanat, joita aiempina vuosikymmeninä käytettiin ihmisryhmien kuvaamiseen on julistettu kielletyiksi ja niiden käyttö leimaa käyttäjänsä rasistiksi.

SK kertoo hieman säännöistä, joilla sanoja käytetään:

”Merkitykset kuitenkin riippuvat puhujasta ja tilanteesta. Jos valitaan uutta työntekijää, onko tärkein asia se, että yksi hakijoista vaikuttaa afrikkalaistaustaiselta? Vai todetaanko ensin, että hakija on hyvin koulutettu, kielitaitoinen ja osaava – ja vasta sitten mainitaan, että tämä taitaa olla Afrikasta?”

”Erotteluissa käytetyillä termeilläkin on väliä. Eskimo on kiistelty nimitys, ja ainakin osa ryhmästä käyttää itse mieluummin nimitystä inuiitti.”

Kysymyspatteriston loppupäässä päästään lopulta rasistin määritelmään:

”Jukka Palo huomauttaa, että jokainen ihmisrotuja määrittelevä joutuu itse vetämään jakolinjat ryhmien väliin ja pitäviä biologisia perusteita niille tuskin löytyy.”

”Niinpä rotuajattelua on vaikea harjoittaa ilman rasismia.”

Kirjoituksessa sivutaan jonkin verran Yhdysvaltoja, jossa rotu-käsite on käytössä esimerkiksi tilastoinnissa. Poliittinen korrektius on kotoisin Yhdysvalloista, tosin siellä sitä ei ole kirjattu lainsäädäntöön toisin kuin Euroopassa, jossa ihmisiä voidaan melko mielivaltaisesti syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Todellisuudessa Yhdysvalloissa, jossa sananvapaudella on perustuslain suoja, poliittinen korrektius muodostaa melko tiukan käyttäytymisnormin, ehkä tiukemman kuin Euroopassa, jossa ilmiö ei ole vaikuttanut yhtä pitkään.

Puumalainen vs. Tatu Vanhanen

Jos halutaan tarkastella poliittisen korrektiuden vaikutuksia Suomessa, on hyvä palata ajassa hieman taaksepäin. Richard Lynn ja Tatu Vanhanen julkaisivat vuonna 2002 tutkimuksen IQ and the Wealth of Nations. Siinä tutkijat päättelivät, että valtioiden kansantuote korreloi ihmisten keskimääräisen älykkyysosamäärän kanssa. He lisäksi väittivät, että erot älykkyysosamäärässä ovat merkittävä mutta ei ainoa tekijä, joka vaikuttaa kansakuntien välisiin eroihin vauraudessa ja talouskasvussa.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että tutkimuskohde ei itsessään ole erityisen suosittu vaan poliittisesti erittäin epäkorrekti. Myös tulokset olivat erittäin epäkorrekteja, koska ne osoittivat, että Saharan eteläpuoleisten maiden älykkyysosamäärä oli selkeästi alhaisempi kuin esim. Euroopassa. Kaksi vuotta myöhemmin Vanhasta haastateltiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Artikkelista nousi suuri kohu varsinkin, kun Vanhasen poika Matti oli tuolloin Suomen pääministeri.

HS:n artikkelin jälkeen tuolloin vähemmistövaltuutettuna toiminut Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuolloin vielä pelkkänä mielipidekirjoittajana toiminut Jussi Halla-aho kirjoitti asiasta kolme kirjoitusta (1, 2 ja 3). Vuonna 2004 myös valtamedia uskalsi vielä puolustaa tieteen vapautta ja vastustaa lynkkausmentaliteettia, jota vähemmistövaltuutetun ja häntä myötäilevät poliitikot ja julkisuuden henkilöt edustivat. Sanomalehti Kaleva uskalsi kolumnissaan puolustaa Vanhasta:

”Tieteen ja sananvapauden keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että tutkijan pitää saada julkaista tutkimustuloksensa, vaikka ne eivät olisikaan miellyttäviä tai poliittisesti ja sosiaalisesti korrekteja. Tutkimustulokset pitää saattaa julki juuri siksi, että muut pääsevät arvioimaan niitä. Jos tutkimus kestää kriittisen tarkastelun, ei voi mitään. Ikävältäkin tuntuva totuus on pakko hyväksyä.”

Kalevan kolumnisti näki Puumalaisen toiminnassa yhtymäkohtia suomettuneisuuden aikaan ja Kokoomuksen kansanedustaja Kullervo Rainion kohteluun. Lehti kuitenkin muistuttaa, että suomettuneisuuden aikana neuvostovastaisiksi syytetyt eivät joutuneet juridiseen vastuuseen:

”Tatu Vanhaseen kohdistunut vimma osoittaa, että tilanne on ehkä jopa pahentunut. Nyt poliittiseen korrektiuteen perustuvan lynkkausmielialan herätti yhden vanhan tutkimuksen pohjalta tehty lehtihaastattelu, ja julkisuuteen heitettiin jopa rodullisen kiihotuksen syyteuhka pelkästään siksi, että pääministerin vanha isä oli esitellyt lehtihaastattelussa tutkimustuloksiaan.”

Jälkikäteen tarkasteluta Puumalaisen virhe Vanhasen kohdalla oli se, että hän valitsi liian korkean profiilin kohteen mielipidevainolleen. Myöhemmin hän keskittyi makeiskääreisiin ja nettikirjoittajiin. Puumalaiseen ja Mika Illmaniin henkilöitynyt sananvapauden tukahduttaminen huipentui Seppo Lehdon ja Jussi Halla-ahon tuomioihin. Halla-ahon tuomio osoitti käytännössä, mitä poliittisen korrektiuden pelisäännöt tarkoittavat, eli eri ihmisryhmillä on eri säännöt. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa ilman pelkoa rangaistuksesta, kun taas vähemmistöstä saman asian kertominen johtaa tuomioon.

Poliittisen korrektiuden vaikutukset

Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen yritti vuonna 2004 haukata liian suurta palaa. Hän luuli, että tieteen vapaus on alisteinen poliittisen korrektiuden vaatimuksille. Puumalainen on taustaltaan juristi ja sellaisena vielä normaalia yksisilmäisempi. Hän kuvitteli, että yksisilmäinen pykälän tulkinta ohittaa kaiken muun.

Poliittisella korrektiudella on kuitenkin runsaasti muita negatiivisia vaikutuksia. Kyseessä ei nimittäin ole pelkästään käyttäytymisnormi vaan kokonaisvaltaisesti ajattelua, viranomaistoimintaa ja julkista keskustelua kahlitseva oppi.

Poliittinen korrektius asettaa ihmisryhmät eri asemaan näiden todellisen tai kuvitellun uhristatuksen perusteella. Näitä uhristatuksesta nauttivia ryhmiä ovat etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen lisäksi ainakin seksuaaliset vähemmistöt. Alhaisin uhristatus on valkoisella heteroseksuaalisella mieshenkilöllä tämän sosiaalisesta taustasta riippumatta.

Jos tietty ihmisryhmä syyllistyy tilastollisesti muita useammin rikoksiin ja elää valtaosin sosiaaliturvan varassa, tällaisen ihmisryhmän tapojen arvostelu on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan kiellettyä. Julkiseen keskusteluun osallistuvat tietävät tämän ja joutuvat ottamaan huomioon sen, että arvostelu voi johtaa syytöksiin rasismista.

Sen sijaan ne, jotka syyttävät vähemmistön rikollisuudesta ja tukiriippuvuudesta valtaväestön heihin kohdistamaa rasismia ja syrjintä, saavat sanoa sanottavansa ilman pelkoa, vaikka heidän väitteensä olisivat tuulesta temmattuja ja perustuisivat mutuun. Pelkkä tällaisten argumenttien vastustaminen voidaan tulkita rasismiksi. Siksi valtaosa pitää suunsa kiinni.

Vähemmistön edustajille poliittinen korrektius antaa usein väärän signaalin. Koska kaikki paha johtuu rasismista ja syrjinnästä, mitään syytä parantaa omia tapoja ei ole. Tarvitaan vain lisää valtaväestölle kohdistettuja vaatimuksia.

Jokin aika sitten useissa Englannin kaupungeissa nuoria tyttöjä pakotettiin prostituutioon. Tätä pyörittivät enimmäkseen pakistanilaistaustaisista muslimeista koostuneet jengit. Viranomaiset katsoivat toimintaa sormien läpi vuosikaudet, koska puuttuminen asiaan olisi altistanut syytöksille rasismista. Kun asia tuli julkisuuteen, tekijöitä kutsuttiin poliittisesti korrektisti ”aasialaisiksi”, koska termi pakistanilaistaustainen muslimi olisi leimannut koko yhteisön.

Kun Suomen poliitikot kilvan esiintyivät suvaitsevaisina viime syksyn maahantulijakriisin yhteydessä, kukaan johtava poliitikko tai valtamedian edustaja ei miettinyt maahantulijoihin liittyviä turvallisuusriskejä. Terrorismista pelotelleille naureskeltiin avoimesti. Poliitikot ja viranomaiset eivät luultavasti edes osanneet ajatella, että tulijat olisivat jotakin muuta kuin hädänalaisia ja että ylivoimainen valtaosa olisi muslimimiehiä. Ongelmat myönnettiin vasta, kun niitä ei enää voinut peitellä.

Julkinen keskustelu maahanmuutosta menee valtamediassa erittäin usein metakeskusteluksi erityisesti, kun aletaan puhua rasismista. Lopulta päädytään tulokseen, jonka mukaan rasismia vähentämällä ongelmat poistuvat, kunhan vain käytetään tarpeeksi rahaa abstraktiin kotouttamiseen, jolla ongelmat taianomaisesti poistuvat.

Suomen kuvalehti ei tehnyt lukijoilleen tai edes itselleen palvelusta, kun se lähti mestaroimaan lukijoilleen rasismista. Se vain osoitti olevansa samalla tavalla mätä kuin koko muu valtamedia. Jos se olisi oikeasti halunnut kertoa rodusta ja politiikasta, se ei olisi jättänyt politisoidun rotu-käsitteen käsittelyä toiseen maailmansotaan vaan olisi ottanut huomioon myös 60-luvun lopun jälkeen tapahtuneen kehityksen.

Terrorismipuhetta mediassa

Vain päivä ehti kulua Brysselin terroriteoista ja valtamedia täyttyi tyhjästä asiantuntijapuheesta, jota ilman yleisö olisi varmasti tullut toimeen. Helsingin yliopiston terrorismintutkija Leena Malkki vähättelee terrorismia veronmaksajan rahoittaman Ylen nettisivuilla.

Meidän on totuttava terrorismiin

Malkin mukaan terrorismia voi yrittää hallita, mutta sitä ei voida kokonaan estää. Eli Malkki yrittää totutella kansalaisia terrorismiin uutena normaalitilana. Ei kannata satsata liikaa terrorismintutkintaan, koska terrorismia on kuitenkin.

Poimin Ylen uutisesta kaksi lausetta:

”Hän huomauttaa, että Suomessa kuolee vuosittain henkirikoksiin keskimäärin enemmän ihmisiä, kuin Euroopassa on kuollut terrori-iskuissa vuonna 2005 Lontoossa tehtyjen iskujen jälkeen.”

Malkki väitti alun perin virheellisesti, että Suomessa kuolee vuosittain tuhat ihmistä henkirikoksen uhrina ja vertasi terrori-iskuissa kuolleiden määrää tähän fiktiiviseen lukuun. Todellisuudessa henkirikoksiin kuolee Suomessa keskimäärin alle sata ihmistä.

Malkin puheissa kuitenkin hiertää eniten se, että hän näkee terrori-iskut liikennekuolemien kaltaisina satunnaisina onnettomuuksina, johon täytyy vain tottua. Seuraava lause vahvistaa tämän:

”Malkin mielestä eurooppalaisten olisi syytä hyväksyä se, että iskuja saattaa tapahtua.”

Tässä vaiheessa olisi hyvä kertoa yleisölle, mikä on hyväksyttävä kuolonuhrien määrä. Ruotsissa liikennekuolemat pyritään pudottamaan nollaan, mutta Suomessa pyritään 100 kuolemaan vuodessa vuoteen 2025 mennessä.

Tosin terrorismintutkijan kannattaisi muistaa, että terrorismi on asymmetrisessa sodankäynnissä käytetty taktiikka, jolla pyritään vihollisen taistelutahdon murtamiseen tai kauhun herättämiseen siviiliväestön keskuudessa. Terrorismilla on aktiivinen tekijä tai joukko tekijöitä, jotka pyrkivät poliittiseen tavoitteeseen. Islamilaisella jihad-terrorilla on pitkän tähtäimen tavoitteena luoda globaali kalifaatti, jossa vallitsee sharia-laki.

Islamilainen terrorismi poikkeaa myös menneiden vuosikymmenten vasemmistolaisesta tai separatistisesta terrorismista siinä, että iskut kohdistuvat siviiliväestöön ja kuolonuhrien määrä pyritään maksimoimaan. Jos islamilaiset terroristit olisivat teknisesti taitavampia, kuolonuhreja olisi todennäköisesti Brysselissäkin ollut enemmän kuin 34.

Malkin puhe on vastenmielistä ja tympeää eli sellaista, joka ei kerro mitään hyvää hänestä itsestään eikä Helsingin yliopistosta. Malkki tuntuu olevan huolissaan lakien kiristämisestä ja mahdollisista ylilyönneistä. Nyt Euroopassa ollaan kuitenkin niin heikolla tasolla, että kuka tahansa pystyy matkustelemaan Syyriaan ja takaisin ilman, että se aiheuttaa minkäänlaisia viranomaistoimia, jos terroristeille tarjottavaa terapiaa ei sellaiseksi lasketa.

Jos terrorismin torjuntaan halutaan lisää resursseja, sitä voidaan ottaa esimerkiksi vihapuheen torjuntaan tarkoitetuista rahoista. Eiväthän ne tietysti riitä, mutta rahat olisivat ainakin paremmassa käytössä.

Retoriikkaa suitsittava

Veronmaksajan rahoittaman Ylen sivut ovat ehtymätön terrorismipuheen lähde. Toinen Helsingin yliopiston tutkija Karin Creutz varoittaa vastuuttomasta poliittisesta puheesta. Tällä hän ei tietysti tarkoita islamilaisten vihasaarnaajien kiihotusta vaan kantasuomalaisten kommentteja islamilaisesta terrorismista. Luonnollisesti tätä varten muslimit on ensin uhriutettava:

”Esimerkiksi Ranskassa ja Britanniassa moni nuori kokee ulkopuolisuutta ja turhautuminen on vahvaa, Suomessa ei vielä, sanoo tutkija.”

Vastuutonta retoriikkaa viljevät erityisesti vastuuttomat poliitikot ja media:

”Vastuuttomat poliitikot ja vastuuton, klikkauksia metsästävä media lietsovat yhteiskunnan kahtiajakoa, ja kun vihapuhe kohdistuu maahanmuuttajiin tai muslimeihin, yhteiskunta voi alkaa näyttäytyä nuorelle vihamielisenä.”

Jonkun toisen mielestä tosiasiat ovat tosiasioita eikä niitä tarvitse jättää sanomatta sen takia, että joku kuviteltu musliminuori saattaisi pahastua. Artikkelissa ei kerrota, mitä musliminuoren mielen pahoittamisesta voi seurata pahan mielen lisäksi. Suvaitsevaisen logiikan mukaan nuori itse ei tällöin ole vastuussa teoistaan vaan on kantaväestön rasismin ja suvaitsemattomuuden uhri etenkin, jos paha mieli johtaa radikalisoitumiseen.

Luonnollisesti ei saa sanoa, että islamilla olisi jotain tekemistä terrorismin kanssa. Ei saa, vaikka terrorismi huutaisi ennen pommin laukaisemista ”Allahu akbar. Ei saa, vaikka tekijät itse kertoisivat kuolevansa taistelussa ainoan oikean uskonnon puolesta.

”Creutz tietää, että Suomessa on musliminaisia, jotka pelkäävät liikkua hunnutettuina kantasuomalaisten aggressiivisuuden takia. Väkivallan uhka on läsnä myös polttopulloiskujen takia.”

Brysselissä kuoli 34 ja loukkaantui yli sata ihmistä. Polttopulloiskut ovat yksittäisten, yleensä humalassa olevien ihmisten tekemiä eivätkä ole johtaneet ihmishenkien menetykseen, loukaantumisiin tai edes merkittäviin aineellisiin vahinkoihin. Kantasuomalaisten aggressiivisuudesta hunnutettuja naisia kohtaan ei ole huhupuheiden lisäksi juurikaan todellista näyttöä. Suvaitsevaisten toimittajien ja tutkijoiden kuulopuheisiin perustuva älämölö lehdistössä ei kelpaa todisteeksi.

Toisin kuin Creutz luulee, terrorismi ei suinkaan synny suomalaisten tympeästä suhtautumisesta muslimimaahanmuuttajia kohtaan. Sen sijaan muslimin omassa yhteisössä harjoitettu kiihotus näyttelee merkittävintä roolia.

Israelissa terrorismin uhka on valitettavasti osa jokapäiväistä elämää. Israelin armeija IDF on kuvannut, miten ihmisestä tulee terroristi. Lapsena hänet kasvatetaan vihaamaan juutalaisia koulussa ja tv-ohjelmissa. Lapselle opetetaan, että juutalaisia tappaneet terroristit ovat marttyyreja eli suuria sankareita, joiden kunniaksi on nimetty teitä ja aukioita. Marttyyreista tulee roolimalleja mutta kaikkein suurin roolimalli on tietysti profeetta Muhammad.

Myöhemmin mukaan tulee sosiaalinen media, jossa voi katsella marttyyrien suorituksia videolta. Lisäksi videoiden avulla voi opetella juutalaisienpuukottamista. Lopputuloksena tästä on terroristi, joka tappaa tai ainakin yrittää tappaa juutalaisen.

Palestiinalaisten vihakasvatus on tietysti vastenmielistä mutta vielä vastenmielisempää on se, että eurooppalaisten valtioiden veronmaksajat tukevat tällaista toimintaa. IDF:n sivuilla kuvatusta retoriikasta Karin Creutz ei ole lainkaan huolissaan vaan pelkästään valkoihoisten eurooppalaisten ”vihapuheesta”. Suomalainen tv-katsoja tai radion kuuntelija ei kuitenkaan tarvitse Malkin ja Creutzin asiantuntijapuhetta terrorismin syiden ymmärtämiseen. Se vain johtaa harhaan.

Bryssel ja muslimien integroituminen

Kirjoituksen kuvituksena oleva kuva on poimittu Kokoomuksen Twitter-viestistä, josta käy hyvin ilmi nykyisen kokoomusjohdon älyllinen ja moraalinen alennustila. Kun islamistiterroristit teurastavat Brysselissä yli 30 ihmistä, Kokoomuksen ministeriryhmä hurskastelee rasismilla. Oikeastaan huonompaa viestintää olisi vaikea kuvitella.

Kun itse kysyin Twitterissä, onko sopivaa juuri nyt hurskastella rasismilla, minut blokattiin Kokoomuksen Twitter-tililtä. En kuitenkaan ollut ainoa, joka piti Kokoomuksen twiittiä mauttomana. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman kirjoitti Facebook-päivityksessään luottamuspulasta viestintäpäällikkö Pauliina Pulkkista kohtaan:

”Olen aivan varma, että selvä enemmistö kokoomuslaisista pitää tämänpäiväistä puoluetoimistolta tullutta someviestintää erittäin epäonnistuneena. Uskallan väittää, että kyseiset päivitykset kuvastavat enemmän niiden kirjoittajan henkilökohtaista ajatusmaailmaa kuin Kokoomuksen valtavirtaa.”

Rydman ja monet muut kokoomuslaiset ovat pyytäneet puoluetoimistoa poistamaan kyseiset somepostaukset tai ainakin pyytävän anteeksi niiden aiheuttamaa mielipahaa. Tätä kirjoitettaessa twiittejä ei ole vielä poistettu. Kovin suuri ”ullatus” ei ole se, että viestintäpäällikkö Pulkkisen entinen työnantaja on Helsingin Sanomat.

Islamilainen Bryssel

Itse terrori-isku tuskin yllätti ketään. Isku tapahtui päivää sen jälkeen, kun Pariisin terrori-iskujen päätekijäksi epäilty Salah Abdeslam pidätettiin Brysselin muslimigetto Molenbeekista. Abdeslam oli piileskellyt 125 päivää, ennen kuin poliisi onnistui lukuisien epäonnistuneiden ratsioiden jälkeen pidättämään hänet. Sisäänpäin kääntynyt Molenbeek tarjoaa suojaisan turvasataman viranomaisia pakoileville terroristeille.

Islamilainen radikalismi on muhinut Brysselin muslimialueilla jo pitkään. Alkujaan muslimit muuttivat Belgiaan siirtotyöläisinä 1960-luvulla. Kun siirtotyöläisten haaliminen lopetettiin 1974, muslimiväestö on lisääntynyt lähinnä perheiden suuren lapsiluvun ja perheenyhdistämisten kautta, kun enimmäkseen Marokosta ja Turkista peräisin olevat maahanmuuttajat ovat tuoneet vaimoja entisestä kotimaastaan.

Islamilla menee muutenkin hyvin Brysselissä. Kirjan ”Iiris ja puolikuu” kirjoittaja, sosiologi Felice Dassetto ennustaa, että muslimit muodostavat enemmistön kaupungin väestöstä vuoteen 2030 mennessä. Kuten muuallakin islamisoituvassa Euroopassa, Brysselin muslimit ovat nuoria. 35 % marokkolaisista ja turkkilaisista on alle 18-vuotiaita, kun vastaava luku kantaväestön keskuudessa on 18 prosenttia. Ei siis ole ihme, että Muhammed on yleisin poikavauvan nimi kaupungissa.

Muslimien määrän lisääntyminen on luonnollisesti lisäännyt antisemitismiä. Belgialainen nuorisoa tutkinut Mark Elchardus on sanonut:

”Hälyttävintä on, että noin puolet muslimiopiskelijoista ovat juutalaisvastaisia. Vielä pahempaa on se, että juutalaisvastaisuudella ei ole mitään tekemistä alhaisen koulutustason tai syrjäytymisen kanssa, kuten belgialaisten rasistien kohdalla. Antisemitismi on teologian inspiroimaa ja sillä on suora yhteys muslimitaustan kanssa.”

Tämä lausunto toi Elchardusille syytteen syrjinnästä uskonnollisen vakaumuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan estänyt muslimeita harjoittamasta antisemitismiä ja antisiionismia. Sosialistien ehdokkaana Brysselin Schaerbeekin alueella ollut Yves Goldstein joutui turkkilaisten aktivistien maalitauluksi. Häntä syytettiin ”aktiiviseksi siionistiksi” ja ”islamin viholliseksi”. Marokkolaisen ”Tasa-arvopuolueen” postituslistalla kerrottiin äänestäjille, että ääni Goldsteinille on puukonisku palestiinalaisten selkään. ”Tasa-arvopuolue” haluaa poistaa Hamasin Belgian hallituksen terroristijärjestöjen listalta.

Ei saa pelätä eikä vihata

Suomalaisten poliitikkojen lausunnot ovat noudattaneet linjaa, joka on omaksuttu jo aiempien terrori-iskujen yhteydessä. Pääministeri Juha Sipilä lausui marraskuussa tapahtuneiden Pariisin terrori-iskujen jälkeen:

”Pelolle ja suvaitsemattomuudelle ei saa tällaistenkaan iskujen jälkeen antaa tilaa.”

Nyt Sipilä tyytyi vain ilmaisemaan järkytyksensä tapahtumien johdosta:

”Uutiset Brysselin räjähdyksistä järkyttävät. Isku EU:n ytimeen koskettaa meitä kaikkia. Syvä osanottoni uhrien omaisille ja läheisille.”

Sipilän sijasta ulkoministeri Timo Soini sanoi saman kuin Sipilä Pariisin jälkeen:

”Mutta haluan kuitenkin sanoa sen, että vaikka tilanne on kamala, pelon ei saa antaa voittaa, terroristien ei pidä antaa voittaa.”

Itseäni mietityttää, mistä ihmeen pelosta johtavat poliitikot puhuvat. On täysin rationaalista pelätä radikaalia islamia, koska opin kannattajat vihaavat meitä ja elämäntapaamme. Pelolle on aihetta erityisesti siksi, että poliitikot ovat terrori-isku toisensa jälkeen hurskastelleet ja esittäneet yleviä puheita tapahtuneesta mutta eivät ole tehneet uusien terrori-iskujen estämiseksi yhtään mitään.

Lisäksi johtavien poliitikkojen suosima muslimien maahanmuutto lisää terrorismin riskiä, vaikka yhteys muslimien massamaahanmuuton ja terrorismin välisestä yhteydestä kiistetään.

Soinia on joskus luultu EU-kriittiseksi. Sitä hän ei ole ainakaan seuraavan lauseen perusteella:

”Tämä on rajoja ylittävä ongelma ja koko Euroopan ongelma ja on hyvin todennäköistä, että se tulee jatkossa ehkä koskemaan myös muitakin maita. On eurooppalainen haaste kitkeä terrorismi ja vain lisäämällä viranomaisyhteistyötä ja tiedusteluyhteistyötä nämä voidaan voittaa.”

Ensimmäinen ja tärkein tehtävä olisi lopettaa holtiton maahanmuuttopolitiikka, joka tuo maahan runsaasti toimettomia nuoria miehiä islamilaisista maista. Tähän Soinin ja koko SSS-hallituksen kyvyt eivät kuitenkaan ole riittäneet. Tokkopa tahtoakaan on erityisemmin ollut.

EU ja avoimet rajat ovat myös tehneet terrorismin torjunnan vaikeaksi. Jos terrorismia haluttaisiin torjua, suljetut rajat olisivat avoimia parempi vaihtoehto. Kun tieto Brysselin iskuista tuli julkisuuteen, Ranska sulki ensi töikseen Belgian vastaisen rajansa. 

Soinin petos tulee ikään kuin viimeisteltyä seuraavalla lauseella:

”Terroristien tavoite on se, että Eurooppa käpertyisi ja pelko voittaisi ja kontrolli lisääntyisi. Meidän pitää uskoa demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja vapauksiin ja ne ovat juuri niitä, joita terroristit haluavat nitistää.”

Terroristit nimenomaan hyötyvät eurooppalaisten viranomaisten lepsuudesta ja EU:n avoimista sisärajoista. Islamilainen terroristi ei kunnioita lainkaan eurooppalaisen kantaväestön ihmisoikeuksia, mutta terroristin omista ihmisoikeuksista on taatusti hyötyä terroristille itselleen.

EU ei pysty valvomaan omia ulkorajojaan eikä kukaan tiedä, miten paljon ihmisiä liikkuu Euroopasta Syyriaan ja takaisin. Ulkorajoja huonommin valvotaan vain sisärajoja. Kun maahantunketujien virta alkoi Haaparannasta Tornioon, Suomen hallitus istui viikkokaudet tekemättä mitään, kun ihmisiä virtasi maahan useita satoja päivässä.

EU:n ulkoasian korkea edustaja Federica Mogherini sanoi kesäkuussa 2015, että poliittinen islam kuuluu Eurooppaan. Jos näin halutaan, sillä on seurauksensa. Tänään Brysselissä räjähtäneet pommit ovat luonnollinen osa Eurooppaa, jos johtavat poliitikot ja virkamiehet hyväksyvät poliittisen islamin osaksi normaalia poliittista toimintaa. Mogherini ei tätä ymmärrä, mutta se ei estänyt häntä kyynelehtimästä Brysselin iskujen jälkeen pitämänsä puheen loppupuoliskolla.

Todellisuudessa islamin integrointi osaksi eurooppalaisia yhteiskuntia epäonnistuu varmuudella. Tämän on sanonut mm. italialainen politiikan tutkija Giovanni Sartori on jo vuosikymmenien ajan sanonut, että islamia ei voi integroida demokraattiseen yhteiskuntaan. Sartori toteaa:

”On ollut onnettomuus uskoa, että valtavan suuri teokraattiseen monoteismiin uskova muslimiväestö voidaan rauhanomaisesti integroida. Tämä monoteismi ei hyväksy, että poliittinen ja uskonnollinen valta erotetaan toisistaan demokraattisessa länsimaisessa yhteiskunnassa. Tämän väärinkäsityksen takia olemme nyt sodassa.”

”Koska viimeisen 20 – 30 vuoden aikana äärimmäiseen muotoonsa herännyt islam, joka on valmis räjäyttämään itsensä apunaan uudet ja entistä vaarallisemmat teknologiat, on islam, joka ei pysty kehittymään. Islam on teokraattinen monoteismi meidän keskiajalta. Jo pitkään Wienin taistelusta alkaen olemme jättäneet nämä kaksi tosiasiaa huomiotta.”

”Länsimainen yhteiskunta perustuu demokratiaan eli kansanvaltaan, islamilainen yhteiskunta puolestaan Allahin valtaan. Jos muslimit noudattavat tätä periaatetta länsimaissa, konflikti on väistämätön.”

Mogherinin kaltaiset näkevät päiväunia poliitisen islamin integroinnista, vaikka historiasta ei löydy esimerkkiä ei-muslimien hallitsemasta valtiosta, jossa teokraattinen islam eläisi rauhanomaista rinnakkaiseloa ei-muslimien kanssa.

Mikä islamisaatio?

Tämä kirjoitus jatkaa pian 10 vuotta täyttävän blogin pääteemojen käsittelyä. Edellisessa kirjoituksessa käsiteltiin sananvapautta ja tässä aiheena on islamisaatio.

Kun aloitin tämän blogin noin kymmenen vuotta sitten, sota terrorismia vastaan oli täydessä käynnissä. Silloinen Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush oli nimennyt terroristit vihollisekseen ja ilmoitti taistelevansa heitä vastaan. Kuitenkin olin jo tuolloin kiinnostuneempi toisesta ilmiöstä, nimittäin Euroopan islamisaatiosta.

Kaikki eivät pidä islamisaatiota todellisena ilmiönä vaan yrittävät kiistää sen olemassaolon. Yksi näistä on tämänkin blogin kirjoituksissa esiintynyt Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija. Toinen on hänen opetuslapsensa, vulgaarisuvaitsevainen Jori Eskolin, joka äskettäin yritti Twitter-kinastelussa ranskalaissyntyisen Alain Chiaronin kanssa kiistää koko ilmiön. Chiaronin mukaan hänen entisessä kotikaupungissaan Marseillessa 44 prosenttia asukkaista on muslimeja.

Itse asiassa Eskolin on tavallaan oikeassa. Hän ja Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija ovat tehneet islamisaatiosta salaliittoteorian, jonka syntyperältään Egyptin juutalainen Bat Ye'or on muka kehitellyt Eurabia-kirjassaan. Tämä teoria, joka on itsessään olkiukko, pitää islamisaatiota keskitetysti suunniteltuna operaationa, jossa EU ja islamilaiset maat yhdessä tietoisesti lisäävät muslimien suhteellista osuutta väestöstä.

Mitä islamisaatio on?

Islamisaatio tarkoittaa islaminuskoisten määrän kasvua yhteiskunnassa ja siitä seuraavaa islamin normien vaikutuksen lisääntymistä. Koska islamin normit poikkeavat länsimaisen yhteiskunnan normeista, laajamittainen muslimien maahanmuutto johtaa muslimien eriytymiseen isäntäyhteiskunnasta ja muslimiväestön kasautumiseen omille alueilleen, jolla vallitsevat islamilaiset arvot ja joista ei-islamilainen väestö pääsääntöisesti muuttaa pois. Asuinalueen tasolla ilmiötä kutsutaan gettoutumiseksi.

Islamisaatio ei tapahdu yhdessä yössä vaan on ajallisesti pitkäkestoinen prosessi. Kun katsotaan historiallisia muslimivalloituksia, niiden seurauksena valloitetut alueet islamisoituivat, mutta se kesti vuosisatoja eikä ollut täydellinen, vaan suuria ei-muslimivähemmistöjä jäi islamin hallitsemille alueille. Nämä vähemmistöt tosin ovat nykyisin katoamassa esimerkiksi Lähi-idästä ei-muslimien poismuuton ja heihin kohdistuvat vainon ja suoranaisen kansanmurhan takia.

Kun islamisaatio on kestänyt pitkään, muslimit muodostavat yhteiskunnassa enemmistön ja ovat yleensä ottaneet poliittisen vallan itselleen. Nykyinen Euroopan islamisaatio ei kuitenkaan tapahdu valloitusten kautta vaan on seurausta alun perin työperäisestä mutta myöhemmin turvapaikkaperusteisesta maahanmuutosta.

Miksi Eurooppa islamisoituu?

Syitä islamisoitumiseen pitää etsiä sekä tulijoiden lähtömaista että länsimaiden nykyisestä tilasta. Jos katsotaan lähtömaita, ne ovat yleensä toimimattomia yhteiskuntia, joissa on paljon väkivaltaa ja väestö on kasvanut nopeasti. Lähtömaiden joukossa on selkeästi epäonnistuneita valtioita (Somalia) ja valtioita, jotka eivät kykene tarjoamaan väestölleen riittävän houkuttelevaa taloudellista tulevaisuutta (Marokko).

Yleisesti monissa Lähi-idän maissa väestönkasvu on ollut niin suurta, että talouskasvu ei ole riittänyt tyydyttämään kasvavan väestön tarpeita. Tämä yhdessä poliittisen islamin nousun myötä on johtanut epävakauteen, joka purkautuu ajoittaisina väkivaltaisina konflikteina. Monet yhden puolueen tai autoritaarisen diktaattorin johtamat heikot hallinnot ovat kaatuneet ja korvautunet lähinnä kaaoksella. George W. Bush haaveili demokratiasta kuten myös arabikevättä hehkuttaneet kommentaattorit. Demokratiakokeilujen tulokset ovat jääneet laihoiksi ja johtaneet joko sisällissotaan tai poliittisen islamin valtaannousuun.

Pelkkä väestöpaine ei yksin riitä selittämään islamisoitumista. Isäntäyhteiskunnan suhtautumisella maahanmuuttoon on oma vaikutuksensa. Länsi-Euroopan maat eivät vuosikymmeniin ole tarvinneet enimmäkseen ammattitaidotonta ulkomaista työvoimaa, vaikka monet asioista huonosti perillä olevat tahot saattavatkin nähdä Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulevissa nuorissa miehissä tulevaisuuden työvoimareservin.

Euroopan maat ikääntyvät ja eläkeläisten määrä kasvaa eivätkä työikäisten määrän kasvun varaan rakennetut hyvinvointivaltiot välttämättä kestä harmaantumista. Pintapuolisesti nuoren väestön maahantuonti saattaa tuntua hyvältä ajatukselta.

Pääosin muslimien maahanmuutto tapahtuu humanitaarisin perustein joko pakolaisina, turvapaikanhakijoina tai perheenyhdistämisen seurauksena. Tulijoilla on keskimäärin heikot valmiudet selviytyä työmarkkinoilla ja tarjolla on yleensä alimman tason työpaikkoja tarjoilijoina, siivoojina ja taksikuskeina. Useissa maissa jättäytyminen sosiaaliturvan varaan tarjoaa saman tai jopa paremman elintason. Islamilaisista maista tulevat maahanmuuttajat työllistyvät keskimäärin selvästi heikommin kuin kantaväestö tai muista Euroopan maista tulevat maahanmuuttajat, mikä tarkoittaa, että heistä ei ole rahoituskriisiä potevan hyvinvointivaltion rahoittajiksi.

Käytännössä pelkästään humanitaariset syyt puoltavat maahanmuuttoa, vaikka tulijat eivät välttämättä edustakaan kaikkein pahimmin kärsivää kansanosaa. Lähi-idän maita riivaavat konfliktit ja turvapaikanhaku toimii myös taloudellisen siirtolaisuuden väylänä, kuten viimeisimmässä maahantulijoiden vyöryssä.

Koska eurooppalaiset haluavat näyttää hyviltä ihmisiltä, tulijoita ei lähetetä takaisin vaan he saavat yleensä jäädä, vaikka turvapaikalle ei olisikaan perustetta. Vallitseva poliittinen korrektius tekee maahanmuuton vastustamisen vaikeaksi. Kriitikot leimataan yleensä suoraa päätä rasisteiksi tai islamofobeiksi ilman valitusoikeutta.

Euroopan Unioni näkee myös itsensä humaanina, moniarvoisena ja suvaitsevaisena eikä näe laajamittaisessa muslimien maahanmuutossa mitään ongelmaa. Vain muutaman yksittäisen Itä-Euroopan maan johtajat uskaltavat sanoa, että he eivät halua muslimeita maahansa.

Onko islamisoitumisesta syytä huolestua?

Vastaus tähän kysymykseen riippuu siitä, keneltä kysytään. Valtamedian, valtavirran asiantuntijoiden ja poliitikkojen mielestä ei ole. Tyypillinen yliolkainen suhtautumistapa ihmisten huoliin löytyy esimerkiksi tästä älyllisesti laiskahkosta artikkelista. Siinä tarkastellaan väestökehitystä ja todetaan, että muslimiväestön osuus Euroopassa kasvaa Pew Forumin tutkimuksen mukaan 57 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä. Prosenttiosuuksina tämä tarkoittaisi, että osuus väestöstä kasvaisi 4,1 prosentista 7,8 prosenttiin. Tutkimuksen mukaan muslimiväestön suurin kasvuvaihe on jo ohitettu. Koska tutkimus tehtiin vuonna 2011, viimeisimmän maahanmuuttoaallon ja mahdollisten tulevien sellaisten vaikutuksia ei ole otettu huomioon. Brian J. Grim, joka osallistui Pew Forumin tutkimukseen, sanoo:

”Kun muslimit integroituvat, heille syntyy vähemmän lapsia.”

Artikkelissa yritetään myös osoittaa suuri osa huolenaiheista perusteettomiksi. Artikkelissa väitetään, että useimmat muslimit eivät edes käy moskeijassa ja valtaosa muslimeista on maallistuneita. Olen lukenut useita vastaavia artikkeleita tämän blogin olemassaoloaikana eivätkä ne täysin vakuuta, koska niissä huolenaiheet sivuutetaan varsin kevyesti. Oman käsitykseni mukaan mikään yksittäinen asia ei sellaisenaan aiheuta suurta huolta mutta kokonaisuus kyllä.

Jos tarkastellaan islamilaista maahanmuuttoa taloudellisessa mielessä, mistään suuresta menestystarinasta ei voi puhua. Laajamittainen muslimien maahanmuutto aiheuttaa painetta sosiaaliturvajärjestelmälle, eli kyse on ns. ”haittamaahanmuutosta”, jonka kaltaiselle ei vastaanottavassa yhteiskunnassa ole aitoa kysyntää. Tämä asia tuli käsiteltyä jo aiemmin.

Sosiaalisia vaikutuksia sen sijaan harvemmin käsitellään, kun puhutaan islamisaatiosta. Muslimien tilastollisesti kantaväestöä suurempi rikollisuus mainitaan joskus, mutta vaikutukset ulottuvat kaikkialle yhteiskuntaan siksi, koska islamilaiset normit ja tabut poikkeavat länsimaisista. Useissa tapauksissa yhteiskunta taipuu muslimien vaatimusten edessä, joskus taas ei. Esimerkiksi sianlihan tarjoilu saatetaan lopettaa kouluissa tai uimahalleihin järjestetään erillisiä vuoroja musliminaisille. Toisaalta vaimon hakkaamista ei hyväksytä.

Sosiaaliset vaikutukset eivät sinänsä johdu muslimien maahanmuutosta itsestään vaan länsimaisesta yhteiskunnasta, joka on pääsääntöisesti haluton soveltamaan muslimeihin samanlaisia normeja kuin muihin. Vallitseva monikulttuuripolitiikka suorastaan rohkaisee tällaiseen.

Kolmantena tekijänä kannattaa mainita islamin vaikutus länsimaisiin perusarvoihin, joihin kuuluvat mm. sananvapaus ja yhdenvertaisuus lain edessä. Islamin jumalanpilkkaa koskevia määräyksiä ei ehkä ole kirjattu sellaisenaan lakiin, mutta väkivaltaiset reaktiot Tanskan pilakuvakriisin ja Charlie Hebdon tapauksissa ovat lisänneet median itsesensuuria. Lisäksi monikulttuuripolitiikka on herättänyt Suomessakin henkiin jo tarpeettomaksi käyneen jumalanpilkkapykälän. Nykyisin uskonrauhan rikkomisesta tuomitaan, jos mainitsee epämiellyttäviä tosiasioita islamin profeetan elämästä. Kristinuskon pyhien asioiden pilkkaamisesta ei yleensä aloiteta edes esitutkintaa.

Naisten ja miesten tasa-arvoa pidetään nykyisin luonnollisena. Tämä asia on jo muuttunut muslimien maahanmuuton myötä. Nykyisin naisen turvallista liikkumista julkisilla paikoilla ei enää voi pitää itsestään selvänä asiana. Lisäksi muslimien omissa erillisyhteisöissä naisella ei käytännössä ole samoja oikeuksia kuin miehillä, vaikka laki asiasta näin sanoisikin. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kaikki eivät pelaa samoilla säännöillä vaan eri yhteisöillä on omansa.

Lopuksi mainitsen vielä islamilaisen jihadismin, johon lasken sekä poliittisen islamin kannattajat että väkivaltaan taipuvaiset yksilöt. Islamin oppi suhtautuu avoimen vihamielisesti kaikkiin ei-muslimeihin, kieltää muslimeja pitämästä ei-muslimeja ystävinään ja yllyttää maallisen lain korvaamiseen sharia-lailla tarvittaessa väkivalloin. Vaikka suuri osa muslimeista ei näitä käskyjä noudata, opin sisältö sinänsä ei herätä luottamusta.

Maltillista muslimia ei ulkoisesti voi luotettavasti erottaa vähemmän maltillisesta eikä maltillisuuden vakuuttelu välttämättä ole aina rehellistä. Lisäksi maltillinen voi joskus muuttua vähemmän maltilliseksi ja maltillisten vanhempien jälkikasvu voi innostua liikaakin uskontonsa vähemmän maltillisista puolista.

Perinteisesti erityisesti pohjoismaiset yhteiskunnat ovat arvoiltaan ja väestön etniseltä rakenteeltaan olleet suhteellisen homogeenisia. Tästä syystä pohjoismaisista yhteiskunnista on tullut ns. korkean luottamuksen yhteiskuntia. Islamin tulo osaksi yhteiskuntaa vähentää ihmisten välistä luottamusta ja näin heikentää yleistä turvallisuutta.

Mutta onko huoleen oikeasti syytä? Jos seuraa asiasta käytävä keskustelua valtamediassa, huomaa varsin pian, että asiasta ei juuri keskustella. Pohjoismaista vain Tanskassa islamisaatiosta keskustellaan avoimesti. Suomessa pelkkä yritys tuo islamofobin leiman ja aiheuttaa vertauksia Breivikiin.

Sanan valta

Blogin kymmenvuotispäivää odotellessa julkaisen kirjoitussarjan aiheista, joita olen käsitellyt tämän blogin olemassaolon aikana. Yhdistelen näissä kirjoituksissa vanhaa ja uutta varsin mielivaltaisesti. Ensimmäisenä käsittelen sananvapautta, jonka rajoittamisyritykset itse asiassa saivat aikaan tämän blogin.

Syksyllä 2005 tanskalainen Jyllands Posten julkaisi sivuillaan islamin profeetasta karikatyyreja, jotka saivat aikaan voimakkaan reaktion islamilaisessa maailmassa eikä kuolonuhreiltakaan vältytty. Muslimien reaktio ei tuolloin yllättänyt, koska Salman Rushdien tapaus muistettiin vielä. Sen sijaan länsimaisen median lammasmaisuus tilanteessa, jossa heidän tanskalaiset kollegansa joutuivat konkreettisesti kuolemanvaaraan, yllätti. Yksikään suomalainen valtamedia ei näyttänyt Jyllands Postenin pilakuvia.

Tuolloin vielä valtamedian päätoimittajien hurskastelu muslimien kunnioittamisella meni julkisuudessa läpi, vaikka kyse oli lähinnä pelosta. Omaa lehteä ja omia toimittajia ei haluttu asettaa samanlaiseen asemaan kuin Jyllands Postenin työntekijöitä. Tätä ei kuitenkaan koskaan myönnetty, vaan esimerkiksi maan suurin päivälehti avoimesti ylpeili sillä, että se ei julkaissut pilakuvia. Kun terroristit hyökkäsivät pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, kukaan ei enää hurskastellut, mutta kuvat Charlie Hebdon kannesta oli useissa medioissa valkopikselöity. Itsesensuuri islamin pyhinä pitämien asioiden suhteen oli jo arkipäivää.

Valtamedian omahyväisyys

3.5.2007 HS:n uutistoimittaja Maija Aalto kirjoitti blogiartikkelin kansainvälisenä lehdistönvapauden päivänä. Artikkelia ei enää löydy HS:n sivuilta, mutta internet muistaa sen vielä. Siinä toimittaja Aalto vähän naiivilla tavalla kirjoitti:

”Hyvään elämään tottuneen nuoren suomalaisen toimittajan on kuitenkin hankala surra jonkin sellaisen menettämistä, joka ei omalla kohdalla ole koskaan ollutkaan uhattuna. Koko maailman ja Suomenkin kohdalla aiheesta on kyllä syytä puhua; tänäkin vuonna isossa maailmassa moni toimittaja on kuollut tai vangittu siksi, ettei hänen sanomisistaan pidetty. Suomessa tilanne on hyvä, mutta näin ei ole aina ollut. Nuorena toimittajana on kuitenkin vaikea tuntea muuta kuin myötätuntoa tai ihailua vaikeissa olosuhteissa työtään tekeviä kollegoja kohtaan.”

Tekstistä voi päätellä, että tuolloin elettiin paljon viattomampia aikoja kuin nykyisin. Maija Aalto sai aikanaan palautetta, koska bloggaaja Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä” oli käynnistetty esitutkinta. Sananvapauden päivän juhlinta ei tuollaisessa tilanteessa oikein tuntunut hyvältä.

Luonnollisesti Ellilän puolustaminen ei kiinnostanut toimittajia, koska Ellilä oli toimittajien mielestä rasisti. Varsin pian ymmärsin, että toimittajia ei todellisuudessa kiinnostanut sananvapaus tai edes lehdistönvapaus vaan lähinnä se, että heillä on valta määritellä, mistä julkisuudessa keskustellaan ja millaiset mielipiteet ovat hyväksyttäviä. Valtamedia hurskastelee mielellään sananvapaudella, mutta sitä kiinnostaa lähinnä sanan valta, jonka käyttäjänä valtamedia on nauttinut lähes monopoliasemaa vuosikymmenien ajan.

Totuutta ei myönnetä

Vuonna 2007 valtamedia ei vielä täysin sisäistänyt, että internet on lopullisesti vienyt siltä monopolin määrittää keskustelunaiheita ja sitä, miten niistä keskustellaan. Nykyisin tämä lienee jo ymmärretty, mutta oman asemansa pönkittämiseksi valtamedia käy sotaa ns. valemedioita vastaan.

Kun usean arvovaltaisen julkaisun päätoimittajat yhdessä vetoavat ”luotettavan” median puolesta, he tietävät jo, että suuri osa lukijoista on lopullisesti menetetty eivätkä he kykene enää voittamaan menetettyä luottamusta takaisin. Se, että valtamedia pyrkii mitätöimään tarkemmin määrittämätöntä valemediaa, kertoo epätoivosta ja siitä, että suomalainen valtamedia käy infosotaa pelastaakseen uskottavuutensa rippeet ja niiden ihmisten tuen, jotka edelleen saavat päivittäisen informaatioannoksensa valtamediasta.

Itse asiassa termi ”infosota” on itsessään informaatiosodankäyntiä. Termiä käytetään Suomessa erityisesti venäjämielisten tahojen julkaisuja vastaan ja toissijaisesti niitä vastaan, joiden kirjoittelu ei muuten vaan miellytä valtamediaa. Muutkin kuin venäjämieliset julkaisut niputetaan samaan nippuun Putinin trolliarmeijan kanssa.

Valtamedia siis käyttää täsmälleen samoja keinoja kuin Putinin trolliarmeija, kun se taistelee kilpailijakseen kokemaa ”valemediaa” eli vaihtoehtomediaa vastaan. Valitettavasti taistelu on hävitty heti kättelyssä, koska pelkkä sodankäynti sinänsä kertoo, että valtamedia ei ole hyväksynyt maailman muuttumista, tai sitä, että tilannetta ei enää voi muuttaa valtamedian kannalta suotuisammaksi..

Valtamedia myös aliarvioi lukijoita ja näiden kykyä suodattaa kaoottisesta tietovirrasta esille se olennainen. Toimituksissa ei ymmärretä, että valtamedia on vain yksi osapuoli internetin anarkiassa. Se ei pysty säätämään pelisääntöjä mieleisikseen vaan sen uskottavuus on jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Uskottavuus ei säily ylimielisyydellä tai taistelulla tuulimyllyjä vastaan, vaan sen eteen pitää tehdä työtä joka päivä ja tarvittaessa myöntää tehdyt virheet avoimesti.

Vihapuhetta ja uhriutumista

Äskettäin MV-lehti julkaisi uutisen, jossa kerrottiin Ylen toimittaja Jessikka Aron vuonna 2002 saamasta huumetuomiosta. Toimittaja Aro on Ylen sivuilla kirjoittanut mm. englanninkielisen artikkelin vuodestaan venäjämielisten trollimagneettina. Aro on tehnyt asiasta rikosilmoituksen kunnialoukkauksesta, eli viranomaiset ja oikeuslaitos saavat päättää, nauttiiko julkisuudessa esiintyvän toimittajan huumetuomio yksityisyyden suojaa.

Itse olen jo pitkään seurannut erään venäjämielisen dosentin toimintaa internetissä. Kyseisen henkilön toimintatapoihin kuuluvat avoimet hyökkäykset niitä vastaan, jotka kirjoittavat jotakin negatiivista Venäjästä. Dosentin ja hänen taustajoukkojensa uskottavuus tiedon välittäjinä on suomalaisten keskuudessa erittäin lähellä nollaa. Aiemmin heidän pääasiallinen yleisönsä oli itärajan takana, mutta nykyisin he toimivat sosiaalisessa mediassa, seuraavat myös useiden maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tilejä ja jakavat näiden postauksia eteenpäin.

Yksittäisen toimittajan kannalta venäjämielisten toiminta voi tuntua hämmentävältä ja jopa uhkaavalta. Kovasta älämölöstä huolimatta se tuskin uhkaa toimittajien henkilökohtaista turvallisuutta.

On kuitenkin yksi abstrakti uhka, joka uhkaa viattomia ihmisiä. Kyse on tietysti vihapuheesta, jota ei käsitteenä ole tarkasti määritetty eikä kai tarvitsekaan. Itse olen päätellyt, että vihapuheeksi voi tulkita kaiken puheen tai kirjoittelun, josta joku riittävän uhristatuksen omaava taho ei pidä. Loukkaantumisen aitoutta ei voi mitata eikä aitoudella ole merkitystä, jos loukkaantuja edustaa oikeanlaista viiteryhmää.

Iltalehti kirjoitti tänään, kuinka vihapuhe aiheuttaa suurta kärsimystä kohteessaan. Artikkelin mukaan se vaikuttaa jopa mielenterveyteen. Erilaisten veronmaksajan rahoittamien kansalaisjärjestöjen edustajat kehottavat vihapuheen uhreja ilmoittamaan vihapuheesta poliisille.

Mieleen tulee, että lausahdus ”ei haukku haavaa tee” on nykyisin kadotettua kansanperinnettä. On hyväksyttävää ja suorastaan kannatettavaa uhriutua jokaisesta epämiellyttävästä lausunnosta ja vaatia kovaa rangaistusta lausujalle. Herkkänahkaisuus on nyt in. Ainoastaan valkoisille heteromiehille uhriutuminen ei ole sallittua.

Kuten olen aiemmin sanonut, ”vihapuhe” sinänsä voi olla kohteelleen ikävää. Kuitenkin vielä ikävämpää on, jos valtiovalta käynnistää mittavat vihapuheen torjuntatoimet ja koventaa rangaistuksia. Toisin kuin valtamedia yrittää uskotella, vihapuhe ei todellisuudessa uhkaa sananvapautta läheskään yhtä paljon kuin viranomaistoimet, joilla vihapuhetta torjuttaisiin tehokkaasti. 

Taistelu vihapuhetta vastaan ei myöskään palauta valtamedian menetettyä uskottavuutta vaan on osa ”infosotaa” valtamediasta riippumattomia toimijoita vastaan. Tämä blogikirjoituskin on Saara Jantusen kriteereillä infosotaa.