Kun Timo Soini
kirjoitti plokissaan otsikolla ”Kulttuurimarxistit
elävät ja voivat liian hyvin”, arvelin, että joku tarttuisi
Soinin käyttämään termiin kulttuurimarxismi. Minun ei tarvinnut
pettyä, sillä Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija,
historiantutkija Jussi Jalonen tarttui
täkyyn.
Jalonen vetää
reilusti mutkia suoriksi ja redusoi kulttuurimarxismi-käsitteen
pelkäksi äärioikeiston salaliittoteoriaksi. Tuttuun tapaansa
Jalonen heiluttaa Breivik-korttia melko huolettomasti.
Argumentaatiotyyli ei myöskään ole muuttunut. Soinista tehdään
äärioikeistolainen guilt
by association -tekniikalla. Äärioikeistolaiset ovat käyttäneet
kulttuurimarxismi-termiä → kulttuurimarxismi on äärioikeistolainen
salaliittoteoria → Soini on äärioikeistolainen. Näin mutkat
suoristetaan satakuntalaisittain.
Kommenttiosastossa
Jalonen selventää poliittista ajatteluaan:
”...oikeiston
aatemaailma pohjaa kansalliseen identiteettiin, ja vasemmiston
aatemaailma luokkatietoisuuteen. Äärioikeisto ja äärivasemmisto
vievät nämä aatemaailmat, no, äärimmilleen. Äärivasemmisto
pyrkii avoimeen luokkasotaan ja yksityisomistuksen tuhoamiseen;
äärioikeisto puolestaan pyrkii varjelemaan ehdotonta kansallista
puhtautta sulkemalla ei-toivottavat ainekset, kuten toisrotuiset tai
seksuaalisesti poikkeavat, kansakunnan ulkopuolelle.”
Jalonen ei edes
yritä ymmärtää, millaista ajattelua termillä kulttuurimarxismi
yritetään kuvata ja mitkä ovat tämän ajattelutavan
aatehistorialliset juuret. Omasta mielestään hänen ei ilmeisesti
tarvitsekaan kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin, koska
kulttuurimarxismi on äärioikeiston salaliittoteoria.
Lisäksi hän
esittää melko yksioikoisen poliittisen dikotomian kuvaamaan
oikeiston ja vasemmiston eroa. Esimerkiksi talouspoliittisesti Timo
Soini ei edusta oikeistoa vaan enemmänkin keskustavasemmistoa.
Arvoiltaan hän taas on konservatiivi vastakohtana arvoliberaalille.
Poliittisia aate-eroja voi myös tarkastella autoritaarisuuden ja
libertaarisuuden kannalta. Siinä Soini edustaa oman näkemykseni
mukaan keskitietä.
Kulttuurimarxismi on
kuitenkin vain termi, jolla kuvataan tietynlaista filosofista
suuntausta ja sen piirteitä. Marxismi tulee siitä, että
kyseisen aatesuuntauksen edustajat ovat poliittisesti vasemmalla ja
usein ihan äärilaidalla. Sana kulttuuri taas erottaa sen
perinteisestä taloudellisesta marxilaisuudesta, joka keskittyy
luokkaristiriitoihin ja tuotantovälineiden omistussuhteisiin.
Salaliittoteoria
kulttuurimarxilaisuudesta tulee siinä vaiheessa, kun se katsotaan
juutalaisten juoneksi. Frankfurtin koulukunnan edustajat olivat lähes
kaikki juutalaisia ja tämä tosiasia on ruokkinut juutalaisvastaisia
salaliittoteorioita. Terminä kulttuurimarxismi voi olla hyvä tai
huono kuvaamaan niitä aatevirtauksia, jotka nousivat länsimaiseen
valtavirtaan 60-luvun puolivälistä alkaen.
Jalonen sen sijaan
näkee nämä trendit pelkästään seurauksena siitä, että
”kansanvaltainen markkinatalousyhteiskunta” ja vapaamielinen
oikeisto hyväksyivät ”liberaalit arvot”. Jalonen ei edes yritä
kysyä, millaisen kehityksen seurausta nämä ”liberaalit arvot”
ovat ja miksi ne eivät itse asiassa ole erityisen liberaaleja vaan
repressiivisiä niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy ”liberaalien
arvojen” pakottamista.
Jalonen ei kysy,
miksi liberaalit kuten Tommy Lindgren haluavat niin kuumeisesti
”tasa-arvoista avioliittolakia”. Miksi hänelle ei riitä se,
että kukaan ei estä homoseksuaaleja elämästä, kuten he itse
haluavat? Miksi pitää kajota perinteiseen avioliittoinstituutioon
ja määritellä se uudelleen?
Kulttuurimarxismi on
huono termi sen takia, että se viittaa pelkästään vasemmistoon.
Todellisuudessa vanhat konservatiivipuolueet ovat etenkin Euroopassa
hyväksyneet ”liberaalit arvot” tai ainakin olennaisen osan
niistä eli vasemmistolaisen identiteettipolitiikan, joka perustuu
rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. Identiteettipolitiikan mukana tulee
ajatus siitä, että ihmisen asema yhteiskunnassa määräytyy
ensisijaisesti hänen viiteryhmänsä perusteella. Ryhmien välillä
ensisijaisia ovat niiden väliset valtasuhteet, joissa ylimpänä
ovat valkoihoiset heteromiehet. Näiden alapuolella ovat naiset,
sukupuolivähemmistöt ja etniset vähemmistöt. Kieli heijastelee
valtasuhteita ja on sellaisenaan vallankäytön väline.
Kulttuurimarxismia parempi termi olisi mielestäni moderni
liberalismi.
Kun yhteiskuntaa
muutetaan paremmaksi, vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien
ryhmien asemaa kohotetaan hegemonisen ryhmän asemaa heikentämällä
(positiivinen syrjintä) ja puuttumalla kielenkäyttöön
(poliittinen korrektius, vihapuhe). Valtakulttuuri perustuu
hegemonisen ryhmän valta-asemaan, jota pyritään heikentämään
edistämällä vähemmistöjen kulttuuria ja tekemällä niistä
tasavertaisia valtakulttuurin kanssa. Todelliseen tasa-arvoon
pyrkimiseen liittyy myös valtakulttuurin instituutioiden (esim.
avioliitto) muuttaminen syrjimättömiksi (tasa-arvoinen
avioliittolaki).
Kyseessä ei ole
siis mikään salaliitto vaan valtaideologia, joka on luonteeltaan
totalitaristinen. Se ei kuitenkaan ole repressiivisyydessään yhtä
väkivaltainen kuin kommunismi mutta sen on kotoisin samasta
lähteestä. Timo Soini ei siis ole väärillä jäljillä puhuessaan
kulttuurimarxismista. Termi vain on kompromettoitunut, mitä Jalonen
käyttää kirjoituksessaan häpeämättä hyväksi ja antaa epäsuorasti ymmärtää Soinin olevan Breivikin aatetoveri. Tämä lienee ollut
tarkoituskin.