Kulttuurimarxismista

Kun Timo Soini kirjoitti plokissaan otsikolla ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat liian hyvin”, arvelin, että joku tarttuisi Soinin käyttämään termiin kulttuurimarxismi. Minun ei tarvinnut pettyä, sillä Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija, historiantutkija Jussi Jalonen tarttui täkyyn.

Jalonen vetää reilusti mutkia suoriksi ja redusoi kulttuurimarxismi-käsitteen pelkäksi äärioikeiston salaliittoteoriaksi. Tuttuun tapaansa Jalonen heiluttaa Breivik-korttia melko huolettomasti. Argumentaatiotyyli ei myöskään ole muuttunut. Soinista tehdään äärioikeistolainen guilt by association -tekniikalla. Äärioikeistolaiset ovat käyttäneet kulttuurimarxismi-termiä → kulttuurimarxismi on äärioikeistolainen salaliittoteoria → Soini on äärioikeistolainen. Näin mutkat suoristetaan satakuntalaisittain.

Kommenttiosastossa Jalonen selventää poliittista ajatteluaan:

”...oikeiston aatemaailma pohjaa kansalliseen identiteettiin, ja vasemmiston aatemaailma luokkatietoisuuteen. Äärioikeisto ja äärivasemmisto vievät nämä aatemaailmat, no, äärimmilleen. Äärivasemmisto pyrkii avoimeen luokkasotaan ja yksityisomistuksen tuhoamiseen; äärioikeisto puolestaan pyrkii varjelemaan ehdotonta kansallista puhtautta sulkemalla ei-toivottavat ainekset, kuten toisrotuiset tai seksuaalisesti poikkeavat, kansakunnan ulkopuolelle.”

Jalonen ei edes yritä ymmärtää, millaista ajattelua termillä kulttuurimarxismi yritetään kuvata ja mitkä ovat tämän ajattelutavan aatehistorialliset juuret. Omasta mielestään hänen ei ilmeisesti tarvitsekaan kiinnittää huomiota moisiin pikkuseikkoihin, koska kulttuurimarxismi on äärioikeiston salaliittoteoria.

Lisäksi hän esittää melko yksioikoisen poliittisen dikotomian kuvaamaan oikeiston ja vasemmiston eroa. Esimerkiksi talouspoliittisesti Timo Soini ei edusta oikeistoa vaan enemmänkin keskustavasemmistoa. Arvoiltaan hän taas on konservatiivi vastakohtana arvoliberaalille. Poliittisia aate-eroja voi myös tarkastella autoritaarisuuden ja libertaarisuuden kannalta. Siinä Soini edustaa oman näkemykseni mukaan keskitietä.

Kulttuurimarxismi on kuitenkin vain termi, jolla kuvataan tietynlaista filosofista suuntausta ja sen piirteitä. Marxismi tulee siitä, että kyseisen aatesuuntauksen edustajat ovat poliittisesti vasemmalla ja usein ihan äärilaidalla. Sana kulttuuri taas erottaa sen perinteisestä taloudellisesta marxilaisuudesta, joka keskittyy luokkaristiriitoihin ja tuotantovälineiden omistussuhteisiin.

Salaliittoteoria kulttuurimarxilaisuudesta tulee siinä vaiheessa, kun se katsotaan juutalaisten juoneksi. Frankfurtin koulukunnan edustajat olivat lähes kaikki juutalaisia ja tämä tosiasia on ruokkinut juutalaisvastaisia salaliittoteorioita. Terminä kulttuurimarxismi voi olla hyvä tai huono kuvaamaan niitä aatevirtauksia, jotka nousivat länsimaiseen valtavirtaan 60-luvun puolivälistä alkaen.

Jalonen sen sijaan näkee nämä trendit pelkästään seurauksena siitä, että ”kansanvaltainen markkinatalousyhteiskunta” ja vapaamielinen oikeisto hyväksyivät ”liberaalit arvot”. Jalonen ei edes yritä kysyä, millaisen kehityksen seurausta nämä ”liberaalit arvot” ovat ja miksi ne eivät itse asiassa ole erityisen liberaaleja vaan repressiivisiä niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy ”liberaalien arvojen” pakottamista.

Jalonen ei kysy, miksi liberaalit kuten Tommy Lindgren haluavat niin kuumeisesti ”tasa-arvoista avioliittolakia”. Miksi hänelle ei riitä se, että kukaan ei estä homoseksuaaleja elämästä, kuten he itse haluavat? Miksi pitää kajota perinteiseen avioliittoinstituutioon ja määritellä se uudelleen?

Kulttuurimarxismi on huono termi sen takia, että se viittaa pelkästään vasemmistoon. Todellisuudessa vanhat konservatiivipuolueet ovat etenkin Euroopassa hyväksyneet ”liberaalit arvot” tai ainakin olennaisen osan niistä eli vasemmistolaisen identiteettipolitiikan, joka perustuu rotuun, luokkaan ja sukupuoleen. Identiteettipolitiikan mukana tulee ajatus siitä, että ihmisen asema yhteiskunnassa määräytyy ensisijaisesti hänen viiteryhmänsä perusteella. Ryhmien välillä ensisijaisia ovat niiden väliset valtasuhteet, joissa ylimpänä ovat valkoihoiset heteromiehet. Näiden alapuolella ovat naiset, sukupuolivähemmistöt ja etniset vähemmistöt. Kieli heijastelee valtasuhteita ja on sellaisenaan vallankäytön väline. Kulttuurimarxismia parempi termi olisi mielestäni moderni liberalismi.

Kun yhteiskuntaa muutetaan paremmaksi, vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien ryhmien asemaa kohotetaan hegemonisen ryhmän asemaa heikentämällä (positiivinen syrjintä) ja puuttumalla kielenkäyttöön (poliittinen korrektius, vihapuhe). Valtakulttuuri perustuu hegemonisen ryhmän valta-asemaan, jota pyritään heikentämään edistämällä vähemmistöjen kulttuuria ja tekemällä niistä tasavertaisia valtakulttuurin kanssa. Todelliseen tasa-arvoon pyrkimiseen liittyy myös valtakulttuurin instituutioiden (esim. avioliitto) muuttaminen syrjimättömiksi (tasa-arvoinen avioliittolaki).

Kyseessä ei ole siis mikään salaliitto vaan valtaideologia, joka on luonteeltaan totalitaristinen. Se ei kuitenkaan ole repressiivisyydessään yhtä väkivaltainen kuin kommunismi mutta sen on kotoisin samasta lähteestä. Timo Soini ei siis ole väärillä jäljillä puhuessaan kulttuurimarxismista. Termi vain on kompromettoitunut, mitä Jalonen käyttää kirjoituksessaan häpeämättä hyväksi ja antaa epäsuorasti ymmärtää Soinin olevan Breivikin aatetoveri. Tämä lienee ollut tarkoituskin.

Kyykyttämistä

Olen seurannut norjalaisen Fjordmanin kirjoituksia internetissä vuodesta 2006 lähtien. Tuolloin mies tunnettiin vain nimimerkillään, mutta Utöyan murhaaja Anders Breivikin manifesti teki Fjordmanista julkisuuden henkilön vastoin tämän itsensä tahtoa. Breivik oli kopioinut manifestiinsa kymmeniä Fjordmanin kirjoituksia vuosien varrelta, mikä antoi suvaitsevaistolle aiheen nimetä Fjordmanin mieheksi, joka inspiroi Breivikiä. Fjordman päätti lopulta astua julkisuuteen omalla nimellään mutta elelee nykyisin maanpaossa Norjan ulkopuolella.

Miksi Fjordman kirjoittaa?

Äskettäin hän avautui syistä, miksi hän edelleen kirjoittaa, vaikka hän saa kirjoituksistaan paljon epäasiallista palautetta eivätkä lännen poliittisen eliitin jäsenet häntä kuuntele. Hän kirjoittaa:

”Pidän yllä toivoa, että vallanpitäjät saattavat kuunnella joskus tulevaisuudessa. Sillä aikaa meidän tulisi keskittyä valistamaan massoja. Siten arvottomien johtajiemme itsetuhoinen typeryys ainakin kohtaa merkittävää vastustusta.”

Hän näkee, että jo nyt on havaittavissa kasvavaa vastarintaa valtamedian edistämiä opinkappaleita kohtaan. Toisena syynä kirjoittamiselle hän pitää tarvetta dokumentoida tapahtumia, jotta tulevaisuuden vallanpitäjät eivät voisi selittää, että he eivät tienneet. He tiesivät ja heidän olisi pitänyt ottaa asioista selvää.

Kolmantena on periaate kertoa asiat, kuten itse näkee totuudenmukaiseksi vain totuuden itsensä tähden. Kun kommunistisissa yhteiskunnissa eläneiltä ihmisiltä kysytään, mitä vihasivat yhteiskunnissaan eniten, monet vastaavat: ”Valheita.” Fjordman siteeraa Theodore Dalrymplea:

”Poliittinen korrektius on kommunistista propagandaa pienessä mittakaavassa. Tutkiessani kommunistisia yhteiskuntia tulin käsitykseen, jonka mukaan kommunistisen propagandan tarkoituksena ei ollut suostutella tai vakuuttaa eikä informoida vaan nöyryyttää. Siksi mitä vähemmän se sisälsi totuutta, sitä parempaa se oli. Kun ihmiset pakotetaan olemaan hiljaa samalla, kun heille kerrotaan ilmiselviä valheita tai heidät jopa pakotetaan toistamaan valheita itse, he menettävät lopullisesti rehellisyyden tunteen. Myöntyminen valheen edessä tarkoittaa samaa kuin yhteistyö pahuuden kanssa ja tekee ihmisestä itsestään jossain määrin pahan. Yksilön kyky tehdä vastarintaa rapautuu ja jopa tuhoutuu. Kesytettyjen valehtelijoiden yhteiskuntaa on helpompi hallita. Jos tarkastellaan poliittista korrektiutta, sillä on sama vaikutus ja sen tarkoitus on sama.”

Poliittinen korrektius on ihmisten kyykyttämistä. Ihmisiltä viedään kyky kertoa oma rehellinen mielipiteensä tietyistä asioista ja sanat, joilla hän voi ilmaista havaitsemiaan epäkohtia. Moni ihminen aloittaa kertomuksensa monikulttuurin epäkohdista sanomalla: ”En ole rasisti, mutta...”. Näin lausuva ihminen kuvittelee naiivilla tavalla, että irtisanoutuminen ennalta pelastaisi hänet pelätyltä rasistileimalta, vaikka mutta-sanan jälkeiset lauseet saattaisivat korkean uhristatuksen omaavan vähemmistön huonoon valoon. On tuskin sattumaa, että monikulttuuria käsittelevä pamfletti sai nimensä tuosta nöyryyttävästä ja alentuvasta lausahduksesta.

Perussuomalaisia nuoria kyykytetään

Poliittisella korrektiudella on myös suomenkielinen vastine ”arvopohja”, jota Opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet käyttivät perusteluna, kun he epäsivät Perussuomalaisilta nuorilta avustusrahoja.

Kaikkien eduskuntapuolueiden nuorisojärjestöistä Perussuomalaiset nuoret saivat vähiten avustusta sekä absoluuttisesti että suhteellisesti yhtä jäsentä kohden. Riippumatta siitä, mitä itse kukin ajattelee poliittisten nuorisojärjestöjen avustamisesta julkisista varoista, Perussuomalaisia kohdeltiin selkeästi väärin, ja näin tehtiin tietoisesti. Perusnuoret pyysivät 100 000 euroa ja saivat 29 000 eli 9,70 euroa jäsentä kohden.

Perusteluina Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti mm. seuraavaa:

””[...] järjestön näkemykset monikulttuuriasioissa ovat olleet ristiriidassa nuorisolain arvopohjan kanssa. Järjestön tulisi huomioida toiminnassaan lain arvopohja, ja sitä on mm. monikulttuurisuus ja syrjimättömyys (yhdenvertaisuus-käsitteeseen kuuluva).”

On sinänsä käsittämätöntä, että poliittisen nuorisojärjestön pitäisi opiskella ”arvopohja” lakikirjasta ja sisällyttää se omaan ohjelmaansa. Vielä käsittämättömämpää on se, että lakiin on ylipäänsä kirjattu poliittisia dogmeja, joita kaikkien pitäisi noudattaa. Syrjimättömyydeksi ei myöskään riitä pelkkä halukkaille avoin jäsenyys, vaan Perusnuorten pitää tunnustaa virallinen valhe eli monikulttuurin siunauksellisuus. Ei riitä, että jäsenyys tuo mukanaan tietyt oikeudet ja edut, vaan on erikseen toteutettava ”todellista yhdenvertaisuutta”.

Perussuomalaiset itse ovat pitäneet paljon meteliä siitä, että poliittisesti epäkorrektit kannanotot eivät vaikuttaneet esimerkiksi Kokoomusnuorten avustuksiin. Tämä kertoo, että Perussuomalaisia haluttiin kyykyttää.

Päätös tehtiin ex-jalkapallohuligaani Paavo Arhinmäen ministerikaudella. Se, että päätöksessä haisee kommunismi, ei siis ole sattumaa. Marxismi-leninismi on vain korvautunut sille sukua olevalla monikulttuuriaatteella.

Päätös kertoo toki muustakin. Ensinnäkin järjestelmä suosii vakiintuneita puolueita ja suhtautuu negatiivisesti uusiin tulokkaisiin. Perusnuoria moitittiin myös siitä, että toiminta ei ole tarpeeksi laajaa. Miten se voisikaan olla yhtä laajaa kuin vanhoilla puolueilla, jotka ovat nauttineet avustusrahoista vuosikausia?

Toiseksi päätöksenteon perusteet eivät ole läpinäkyviä ja laki tarjoaa ministeriölle mahdollisuuden harjoittaa nähdyn kaltaista mielivaltaa tekaistuilla perusteilla. Perusnuorten ei siis kannata odottaa suuria Korkeimmasta hallinto-oikeudesta, vaikka kaikki valitusasteet kannattaakin käydä läpi.

Miksi itse kirjoitan?

Lopuksi kerron, miksi itse kirjoitan. Haluan dokumentoida oman käsitykseni tapahtumista silloin, kun ne tapahtumat. Kirjoitukset tavoittavat vain rajallisen määrän ihmisiä mutta uskon vaikuttavani omalta pieneltä osaltani enkä usko paljon enempään pystyväni, vaikka yrittäisin vielä enemmän.

Jos ajatellaan poliittista korrektiutta keinona hallita ihmisiä, kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden kieltäytyä toistamasta virallista totuutta eli protestoida. Meille kerrotaan, että islam on rauhan uskonto ja että ns. maltilliset muslimit edustavat todellista islamia. Sanotaan, että jihadismia ja raakalaismaista julmuutta harjoittavat edustavat ääriaatetta, jossa halvennetaan ja ymmärretään väärin suurta islamin uskontoa. Tämä ei ole totta ja kieltäydyn sanomasta niin.

Jihadisti kohtaa terapiayhteiskunnan

Kiinnitin edellisessä kirjoituksessani huomiota komisario Jari Taposen esiintymiseen taannoisessa Helsingin katujengeihin liittyvässä kohussa. Taponen esiintyi julkisuudessa viranomaisena ja siinä ominaisuudessa vähätteli tapahtunutta, dekonstruoi suomalaisuuden, kiisti maahanmuuttajanäkökulman, teki rikoksentekijöistä tapahtumien varsinaisia uhreja ja lopulta näki jengejä suuremmaksi uhaksi nettikirjoittelun ja kantaväestön mahdollisen reaktion tapahtumiin.

Samoihin aikoihin katujengikohun kanssa poliisi pidätti neljä ihmistä epäiltynä terrorismirikoksista. Epäillyistä yksi toimi Helsingissä islamin opettajana. Vähän aiemmin olin kommentoinut kirjoitusta, jossa teologian tohtori ja uskontotieteen professori suosittelivat islamin opetusta keinoksi torjua nuorten suomalaismuslimien radikalisoitumista.

Kanada terrorismin kohteena

Kanadan pääkaupungissa Ottawassa islamiin kääntynyt Michael Zehaf-Bibeau ampui sotamuistomerkkiä vartioineen korpraali Nathan Cirillon ja ryntäsi parlamentin alahuoneen rakennukseen tarkoituksenaan ilmeisesti jatkaa tappamista. Onneksi parlamentin turvallisuudesta vastannut 58-vuotias asekersantti Kevin Vickers päätti terroristin taipaleen ampumalla tämän kuoliaaksi. Alahuoneen parlamentaarikot saavat kiittää Vickersin päättäväistä toimintaa siitä, että uhreja ei lopulta ollut kuin yksi.

Vain muutama päivä ennen Ottawan tapahtumia islamiin kääntynyt Martin Couture-Rouleau ajoi autollaan Kanadan armeijan sotilaiden päälle pienessä quebecilaiskaupungissa. Sekä Zehaf-Bibeau että Couture-Rouleau olivat joidenkin kommenttien mukaan Kanadan turvallisuuselinten tähtäimessä mutta viranomaisilla ei ollut riittävästi todisteita miesten pidättämiseen.

Terrori-iskun jälkeen viranomaisten ja valtamedian reaktiot ovat noudattaneet samaa kaavaa kuin niin monesti aiemminkin. Tässä jutussa kerrotaan, että Ottawan ampujan ”motiivit ovat vielä epäselvät”. Siinä on siteerattu Toronton yliopiston kliinisen psykologian professori Jordan Petersonia, joka näki Ottawan terrori-iskussa yhtäläisyyksiä mm. Columbinen koulusurmiin:

”Aivan kuin Columbinen tappajat he haaveilivat teoista ja suunnittelivat niitä kuukausien ajan ennen varsinaisia tekoja.”

Peterson uskoo, että kyseessä oli ennalta suunniteltu teko. Kahdeksan vuoden takaisessa Quebecin Dawson Collegen ampuja toimi Petersonin mukaan samalla tavalla suunnitelmallisesti. Toki jutussa mainitaan, että Zehaf-Bibeau oli 32-vuotias pikkurikollinen, joka oli pari vuotta aiemmin kääntynyt islamiin.

Näistä ”analyyseista” tulee mieleen Bostonin maratonin terrori-isku, jossa myös ihmeteltiin Tsarnajevin tshetsheeniveljesten motiiveja ja kysyttiin, miten niin suloinen poika voi tehdä jotakin sellaista. Yhteydet vanhemman veljeksen uskonnolliseen heräämiseen sivuutettiin lähes täysin.

Lisäksi kerrottiin, että Zehaf-Bibeaun passi oli takavarikoitu aivan kuten Quebecissä autollaan hurjastelleen Rouleau-Couturen vastaava. Takavarikoinnilla viranomaiset ilmeisesti pyrkivät estämään miesten pääsyn Syyriaan taistelemaan Islamilaisen valtion riveissä.

Global.ca -sivuston jutussa päästetään lopuksi ääneen vielä professori Peterson, joka sanoo:

”Emme tiedä, onko kyseessä radikalisoituminen sinänsä vai mielisairaus.”

”Ihmiset haluavat kuulua ryhmään mutta he myös haluavat arvostusta. Arvostuksen hakeminen on tämän tyyppisten joukkoammuskelijoiden pääasiallinen motiivi.”

Siinä se totuus tulee oikean kliinisen psykologian professorin suusta. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Komisario Jari Taponen pääsi Helsingin katujengin tekojen selittelyssä lähelle tätä mutta ei kuitenkaan aivan kansainväliselle tasolle.

Kanadan tapauksessa on muitakin yhtäläisyyksiä suomalaisten viranomaisten toimintaan katujengitapauksen yhteydessä. Toronton poliisi lähettipaikallisiin moskeijoihin kirjeen, jossa poliisi kehotti muslimeja ottamaan yhteyttä viranomaisiin, jos he pelkäävät vastareaktiota. Tyypillisesti muslimien tekemien terrori-iskujen jälkeen mitään vastareaktiota ei ole tullut tai se on jäänyt melko vaatimattomaksi, mikä ei kuitenkaan tunnu vähentävän viranomaisten huolta. Toimillaan viranomaiset kääntävät huomion pois terrori-iskussa menehtyneistä ja heidän läheisistään. Sen sijaan he tekevät muslimeista teon varsinaisia uhreja samalla tavalla kuin Jari Taponen kantaessaan huolta pesäpallomailoilla sivullisten kimppuun hyökänneistä jengiläisistä.

Erityisesti ihmetyttää länsimaiden politiikka olla päästämättä jihadisteja taistelemaan Syyriaan ja Irakiin Islamilaisen valtion riveissä. Hollantilainen Vapauspuolueen puheenjohtaja ja kansaedustaja Geert Wilders sanoi, että koska Islamilaisen valtion riveihin pyrkiviä ei voida pidättää, on parempi, että he katkovat päitä Syyriassa kuin Amsterdamin kaduilla. Kanadan terrori-iskut olisivat todennäköisesti jääneet tekemättä, jos Ottawan ammuskelija ja Quebecin autoilija olisivat saaneet toteuttaa kutsumustaan Lähi-idässä Kanadan asemesta.

Wilders on sanonut, että hän itse olisi valmis jopa vilkuttamaan lentoasemalla matkaan lähteville jihadisteille, jos sillä varmistettaisiin, että nämä eivät koskaan enää palaisi takaisin Hollantiin.

Jihadisteille terapiaa

Ylen uutisista kuulin viime viikolla järkyttävän uutisen. Sen mukaan Suomi valmistelee Syyriasta palaaville sopeutusohjelmaa. Ns. ”exit-ohjelman” kohderyhmäkin on jo valmiiksi valittu. Sisäministeriön sisäisen turvallisuuden päällikkö Jaana Mankkinen toteaa:

”Joka maassa on tehty arvio, että osa on Syyriassa varmasti syyllistynyt rikoksiin ja heidät pitää saada edesvastuuseen. Mutta sitten on henkilöitä, jotka eivät ole tehneet rikoksia.”

Miten sisäministeriö aikoo erotella rikoksia tehneet viattomista? Maalaisjärki sanoo, että keinoja ei ole kovin paljon käytettävissä. On siis luotettava Syyriasta palanneen sanaan.

”Heihin pitää kohdistaa tapoja, jotta he palaavat normaalielämään eivätkä lähde radikalisoitumisen polulle.”

Islamilaisen valtion tukikohtakaupungissa, Syyrian Raqqassa arki on hieman toisenlaista. Kadulla kävellessä kannattaa varoa maassa olevia päättömiä ruumiita. Aidanseipäissä törröttävät ihmisen päät poikkeavat myös merkittävästi esimerkiksi Helsingin kaupunkimaisemasta. Miten Suomessa aiotaan sitten toimia? Mallia on otettu Tanskasta ja siellä tulokset ovat seuraavanlaisia:

”Aarhusin paikallisviranomaiset ovat olleet toistaiseksi yhteydessä 15 Syyriasta palanneeseen. Kukaan heistä ei ole käynyt exit-ohjelmaa kokonaan läpi, joten vaikutuksia on varhaista arvioida.”

Suomeksi sanottuna tuloksista ei ole mitään näyttöä. Suhtaudun myös varsin epäilevästi mahdollisiin tuleviin tuloksiin.

Ohjelman tarkoituksena on välttää leimaamasta palaajia terroristeiksi. Poliisin tehtävänä on seuloa joukosta ne, jotka ovat vaarallisia. Mankkinen toteaa topakasti:

”Jihadisteja ei tässä hyysätä. Jos he syyllistyvät rikoksiin, heitä kohdellaan niin kuin kaikkia muitakin rikollisia.”

Tässä paljastuu länsimaisten viranomaisten perustavaa laatua oleva ajatusharha. Jihadistit nähdään rikollisina ja syrjäytyneinä yhteiskunnan uhreina, jotka pitää terapian avulla saada takaisin yhteiskuntaan. Heille ei juolahda mieleen, että jihadistit kokevat noudattavansa Allahin tahtoa ja hakevat perustelunsa teoilleen islamin varhaishistoriasta ja pyhistä kirjoituksista. He myös käyvät sotaa länsimaita vastaan ja tätä sotaa käydään mm. tekemällä terrori-iskuja.

Kanadassa tehdyt kaksi terrori-iskua eivät olleet mitään kouluampumisiin verrattavia tekoja. Kanada on yksi maista, joka osallistuu sotatoimiin Islamilaista valtiota vastaan. Terrori-iskuilla pyrittiin vaikuttamaan Kanadan yleiseen mielipiteeseen siten, että Kanada vetäisi sotavoimansa pois Lähi-idästä. Hyvä esimerkki tavoitteiltaan onnistuneesta terrori-iskusta oli vuoden 2004 Madridin junapommitukset, joiden ansiosta sosialistit voittivat vaalit ja vetivät Espanjan joukot pois Irakista.

Länsimaiden viranomaiset teeskentelevät, että kyse ei ole mistään sodasta tai edes sovittamattomasta ristiriidasta länsimaisen ja islamilaisen yhteiskuntamallin välillä. Siksi viranomaiset eivät suostu katsomaan terrorismin tuolle puolen eli jihadistien ideologiaan, jota nimitetään mieluummin vääristellyksi tai väärin ymmärretyksi islamiksi kuin islamin kovaksi ytimeksi, johon islamin leviäminen perustui vuosisatojen ajan. Jos viranomaiset suostuisivat ymmärtämään tämän, se tuhoaisi samalla eliitin vaaliman ihanteen monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Monikulttuurinen utopia on kuitenkin viimeinen asia, josta nämä ihmiset suostuvat luopumaan.

Väärä diagnoosi ja väärät oletukset johtavat vääriin ratkaisuihin, jotka vaarantavat tavallisten ihmisten turvallisuuden. Kun jihadistit päästetään terapiaputken jälkeen takaisin yhteiskuntaan, he eivät lakkaa olemasta turvallisuusriskejä.

Laajamittaista muslimien maahanmuuttoa länsimaihin ei sitäkään haluta nähdä turvallisuusriskinä, vaikka nimenomaan se on aiheuttanut ongelman, jota viranomaiset nyt yrittävät ratkoa terapiallaan. Muslimien maahanmuuttoa ei myöskään haluta rajoittaa, koska se sotii eliitin liberaalia ideologiaa vastaan.

Siksi jihadistit halutaan nähdä joko tavallisina rikollisina tai syrjäytyneinä yhteiskunnan uhreina sen sijaan, että heidät nähtäisiin vihollissotilaina, joiden toimilta kansalaisia pitää suojella.

Dialogipoliisi

Ruotsissa toimii dialogipoliisi, jonka tehtävänä on varmistaa, että ihmiset saavat ilmaista julkisesti mielipiteensä perustuslain edellyttämällä tavalla. Ruotsissa asiat pyritään hoitamaan keskustelemalla, jotta yhteenotoilta vältyttäisiin.

Toki dialogipoliisi joskus epäonnistuu tehtävässään ja mielenosoitus äityy mellakaksi tai vastamielenosoittajat onnistuvat tukahduttamaan alkuperäisen mielenosoituksen. Dialogipoliisin tavoite on kuitenkin kaunis.

Suomessa ei toimi varsinaista dialogipoliisia mutta komisario Jari Taposta voisi tämän julkisten esiintymisten perusteella pitää sellaisen lähimpänä suomalaisena vastineena. Ainakin Sisäministeriön sivuilta löytyy mairea artikkeli, jossa Taponen esiintyy poliisin ja maahanmuuttajajärjestöjen välisen yhteisymmärryksen kasvattajana. Artikkelissa kehutaan, kuinka Helsingin poliisi on saanut hyviä tuloksia ennalta ehkäisevässä toiminnassa moniammatillisen tiimin avulla. Tähän tiimiin kuuluu poliisin lisäksi sosiaalityöntekijä ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Taponen luonnehtii tiimiä seuraavasti:

”Moniammatillisessa tiimissä yritetään monen viranomaisen silmin etsiä ratkaisuja rikoksilla oirehtivan ongelmiin, jotta rikosten kierre saadaan katkaistua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tiimin tehtävänä ei kuitenkaan ole olla mukana rikostutkintaprosessissa.”

Olisin kiinnostunut tietämään näistä ”hyvistä tuloksista” muutakin kuin sen, että tulokset olivat artikkelissa haastateltujen mielestä hyviä. Äskettäin paljastunut maahanmuuttajataustaisen jengin yli 70 lapsen ja nuoren pahoinpitely- ja ryöstösarja tuskin on hyvää mainosta tiimille. Toisaalta tuollaisissa tiimeissä harvemmin saavutetaan konkreettisia tuloksia mutta tulokset voidaan aina jälkikäteen selittää hyviksi, koska niiden mittaaminen on vaikeaa.

Johtava selittäjä ja vahinkojen minimoija

Taposesta on tullut maahanmuuttajajengiskandaalin tärkein selittäjä mediassa. Ylen aamu-tv:ssä hän esiintyi yhdessä poliisintappaja Steen Christensenin mukaan nimetyn räppäri Steen1:n eli Seppo Lampelan kanssa. Se, että poliismies suostuu esiintymään tuollaisen henkilön kanssa suorassa tv-lähetyksessä, kertoo Taposesta jo aika paljon.

Poliisin mukaan Helsingin tapahtumissa ei ole kyse yhdestä yksittäisestä jengistä vaan eri puolelta tulevista kaveriporukoista. Taponen aloittaa semanttisen saivartelun, kun hän kieltää katujengien olemassaolon:

”Mediassa on ollut puhetta siitä, että olisi kyse katujengistä tai yhdestä jengistä, joka tekee rikoksia Helsingissä. Se ei pidä paikkaansa. Helsingissä tai Suomessa ei ole katujengejä.”

”Puhutaan yhdestä yhtenäisestä porukasta, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Nämä ovat eri puolilla Helsinkiä asuvia kaveriporukoita, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa. He liikkuvat eri puolilla kaupunkia ja kokoontuvat. Silloin ryöstöjä ja rikoksia on tehty.”

Miten paljon rikosten uhreja lämmittää se, että kyse oli eri puolilta kaupunkia asuvista kaveriporukoista eikä yhdestä yksittäisestä jengistä? Tekeekö se 15 henkilön tekemästä pahoinpitelystä jotenkin vähemmän huolestuttavan asian?

Artikkelista käy ilmi myös viranomaisten todellinen prioriteetti eli internetissä vellovan keskustelun vaientaminen. Poliisi on artikkelin mukaan huolissaan some-keskustelusta. Taposella on tähänkin mielipide:

”Uutta on se, että tästä käydään aika rajua keskustelua sosiaalisessa mediassa ja mediassa ylipäätään. Se aiheuttaa pelkoja ja ylilyöntejä.”

Ajatteleeko tämä mies tosissaan, että Knockout gamea pelaavat maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät antaisi aihetta huoleen tai että ilmiöstä ei olisi syytä keskustella? Ilmeisesti ei. Taponen kuitenkin tietää, mikä on se todellinen ongelma:

”Tässä on nyt vaarana se, että kun nuoret viettävät aikaansa esimerkiksi Kampissa, niin ihmiset ajattelevat, että tuossa on nuoria, ne liittyvät siihen katuväkivaltajengiin. Näitä pelkoja pitää hälventää.”

Siitä siis johtuu asian peittely ja yritykset vaientaa keskustelua? Entäs ne ihmiset, jotka ovat huolissaan katujen turvallisuudesta? Tällaisia ovat monet lasten ja nuorten vanhemmat. Taponen tuskin on esiintymisellään vakuuttanut heitä. Sen verran läpinäkyvästi hän on pyrkinyt ohjaamaan keskustelua sivuraiteille saivartelullaan katujengeistä ja keskittymällä asian ympärillä pyörivään keskusteluun itse asian eli tehtyjen rikosten asemesta.

Myös tekijöiden maahanmuuttajatausta pitää asettaa kyseenalaiseksi. Tämänkin Taponen osaa:

”En usko, että on kovin hedelmällistä keskustella maahanmuutosta tässä yhteydessä. He ovat kaikki suomalaisia, Suomessa syntyneitä. Pitäisi määritellä, mitä maahanmuuttaja sitten tarkoittaa?”

Tässä Taponen dekonstruoi suomalaisuuden tavalla, jota harva on tottunut kuulemaan poliisilta. Hän hallitsee postmodernin puheen ja osaa selittää asiat niin, että käsiteltävää asiaa ei itse asiassa ole olemassa. Ei ole katujengejä eikä mitään maahanmuuttajia. On vain satunnaisia kaveriporukoita, jotka koostuvat suomalaisista, piste. Jos maahanmuuttajataustainen ei kelpaa kuvaukseksi jengin jäsenistä, sitten sopivaa termiä ei ole olemassakaan. Ainakaan poliittisesti korrektista uuskielestä ei sellaista löydy.

Han-kortti

Seppo Lampelan tehtävänä on todistella, kuinka tapahtumat eivät ole mitenkään ainutlaatuisia:

”Hei, kasikytluvulla jo potkittiin mummoja! Ei tässä ole kerta kaikkiaan yhtään mitään uutta. Tämä on täysin normaalia. Tämä on nyt vaan joku hysteriapiikki. Jos ihmiset oikeasti yllättyvät jostain tällaisesta, niin suosittelen avaamaan sälekaihtimia ja katselemaan pihalle.”

Seppo Lampelan ajattelusta ja järjenjuoksusta tuollainen lausunto ei kerro mitään erityisen hyvää. 

Taponen myötäilee Lampelan käsitystä siitä, että asiat ovat oikeasti paremmin kuin ennen:

”Nuoret käyttäytyvät vaan vuosi vuodelta paremmin ja paremmin. Toki sitten ne, jotka voivat huonosti, voivat todella huonosti. Keskustelu, jota käydään, ilmentää tätä puolta.”

”Tämä on tietynlaista äänenkäyttöä, vaikka se on täysin ääliömäistä, niin se on äänenkäyttöä. Tämä on jollain sairaalla tavalla tietynlaista kommunikointia, jonkin hakemista: huomion, oman viitekehyksen, pseudoheimon hyväksynnän hakemista, hierarkiassa kipuamista.”

En olisi ikinä uskonut, että poliisi pystyy suoltamaan tuollaista psykologista löpinää. Poliisi on sentään esitutkintaviranomainen mutta Taponen vaikuttaa enemmän sosiaalityöntekijältä kuin poliisilta.

Taposen mukaan poliisit keskittyvät nyt nuorten auttamiseen. Nuorilla tarkoitetaan tässä yhteydessä ilmeisesti niitä, jotka löivät pesäpallomailoilla viattomia sivullisia. Minä kun olen elänyt siinä uskossa, että rikosten tutkinta on se, mihin poliisin pitäisi keskittyä. Olen ilmeisesti erehtynyt.

Taponen yrittää lopuksi vakuutella, että Helsingin turvattomuus ei ole lisääntynyt tämän ilmiön takia. Poliisin on pakko sanoa niin keskustelun lopuksi, mutta kuinka moni uskoo Taposen kaltaisen poliisin vakuutteluihin?

Varsinainen tavoite

Komisario Taponen ei näyttänyt olevan erityisen närkästynyt rikoksen uhrien puolesta. Sen sijaan hän on enemmän huolissaan nettikirjoittelusta. Internetissä on liikkunut epämääräisiä listoja tekijöiden nimistä. Iltasanomien uutisessa kerrotaan, kuinka poliisi ärähti katujengilistasta:

”Poliisin mukaan Helsingissä on nyt monia nuoria, jotka eivät uskalla uhkaavien Facebook-viestien vuoksi lähteä kotoaan.”

"Lasten kuvia, osoitteita ja profiileja on jaettu mm. murha.fi-sivustolla. Monia nuoria pelottaa kosto, joten he eivät uskalla ottaa yhteyttä poliisiin"

Entäs rikosten uhrit? Some-kuohunnan pääsyy on viranomaisten selittely ja kehno tiedottaminen tapahtumista ja se, että katujengeistä ei varoitettu kansalaisia. Kuinka moni lapsi tai nuori olisi välttynyt joutumasta katujengin uhriksi, jos poliisi olisi ajoissa informoinut kansalaisia? Oliko tärkeämpää peitellä tapahtunutta rikoksentekijöiden etnisen taustan takia?

Taponen myös väistää kysymykset siitä, olisiko poliisin pitänyt tiedottaa nuorisoryhmän väkivaltaisuudesta aiemmin. Helsingin Uutisten nettigallupin vastaajista 94 prosenttia on sitä mieltä, että olisi pitänyt.

Taponen ei julkisten esiintymistensä perusteella ole mikään oikea dialogipoliisi vaan selittelijä, saivartelija, vastuun välttelijä ja poliittisesti korrektin diipadaapan suoltaja. Tarvitsemmeko tällaisia poliiseja mihinkään ja heikkeneekö poliisin hyvä maine kansalaisten silmissä, jos Taposen kaltaiset puhuvat poliisin nimissä?

Helsingin ryöstäjäjengistä

Nuorisojengin Helsingissä tekemistä pahoinpitelyistä ja ryöstöistä on kirjoitettu jo useita ansiokkaita tekstejä (esim. Yrjöperskeles, Arto Luukkanen, Jari Leino, Janne Muhonen ja monia muita joiden nimiä en nyt satu muistamaan).

Tapahtuneessa sinänsä ei ole mitään yllättävää. Moinen kuuluu olennaisena osana monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Jos kehitys jatkuu nykyisen kaltaisena, vastaavat tapaukset yleistyvät.

Sekään ei yllätä, että viranomaiset yrittävät salailla tapahtunutta. Tekijöitä suojellaan ja selitellään, kuinka he ovat yhteiskunnan eriarvoistumisen uhreja. Näin on marksilaisissa yliopistoissa opetettu ja opetetaan edelleen. Jo Neuvostoliitossa tavallisia rikollisia pidettiin ”sosiaalisesti läheisinä” ja heitä kohdeltiin paremmin kuin poliittisia vankeja. Vain jälkimmäiset olivat vastuussa teoistaan.

Kaikki tämä perustuu ihmiskuvaan, jonka mukaan ihminen on luonnostaan hyvä. Vasta ympäristö, yhteiskunta ja kärsityt vääryydet saavat ihmisen tekemään pahoja tekoja. Rikollinen, etenkään korkean uhristatuksen omaavaan vähemmistöryhmään kuuluva, ei ole itse vastuussa teoistaan, vaikka hän ymmärtäisi tekojensa laittomuuden.

Otetaan tähän vielä yhden uhrin kertomus, jonka Iltalehti on julkaissut. 17-vuotias Nikke oli kävelemässä Helsingin Alppipuistossa, kun hän kuuli takaansa tuntemattoman pojan äänen: ”Kato tuota blondia, ota se kiinni.” Vähän ajan päästä noin 15 enimmäkseen maahanmuuttajataustaista poikaa piiritti hänet ja pahoinpiteli häntä noin viisi minuuttia, ennen kuin Nikke pääsi pakenemaan ja soittamaan poliisille. Nikke ei ennestään tuntenut ketään pahoinpitelijöistä.

Jos asetelma olisi ollut toisin päin eli tummahipiäinen Ahmed olisi joutunut kantasuomalaisista koostuvan nuorisojoukon pahoinpitelemistä, lehdet kirkuisivat nyt rasismin lisääntymisestä ja vaatisivat kovempia rangaistuksia ”viharikoksista”.

Jos laki olisi Suomessa kaikille sama, pahoinpitelyihin ja ryöstöihin syyllistyneet nuoret saisivat kovennetun tuomion rasistisen motiivin perusteella. Korkeaa uhristatusta nauttivan vähemmistön edustajan ei tällaisesta tarvitse huolehtia. Kukaan ei puhu rasismista vaan näköalattomuudesta, eriarvoisuudesta ja muusta sellaisesta.

Käsittämättömintä tapahtuneessa on mielestäni se, että tapahtuneen luonne ja mittasuhteet pysyivät niin pitkään salassa suurelta yleisöltä. Jengin uhriksi oli joutunut jo 70 lasta ja nuorta, ennen kuin joku erehtyi kertomaan asiasta Facebookissa, jolloin valtamediakin alkoi kiinnostua asiasta. Tätä ennen oli vain uutisia ”yksittäistapauksista”.

Spekulointia

Ennustellaan vähän, mitä vielä nähdään. Viranomaiset eli poliisi ja sosiaalityöntekijät eivät ota mitään vastuuta tapahtuneesta ja selittävät, kuinka he toimivat kaikkien lakien ja pykälien mukaan. Valtamedia ei myöskään yritä etsiä vastuullisia vaan menee mukaan selittelyyn ja kirjoittaa yhdentekeviä juttuja syrjäytymisestä ja harrastusmahdollisuuksien puutteesta.

Politiikassa on jo nähty eduskuntakyselyjä. Sisäministeri Päivi Räsäseltä tivataan selitystä tapahtuneelle ja sitä, mitä Räsänen aikoo tehdä, jotta vastaava ei toistuisi. Räsänen vastaa mutta säilyttää ministerinpaikkansa erittäin suurella varmuudella.

Nyt on tapahtumassa kaikki se, josta parjatut maahanmuuttokriittiset Jussi Halla-aho etunenässä ovat vuosia varoittaneet. Näin tapahtuu, koska monikulttuuriin verrattaen myöhään siirtyneessä Suomessa ei ole väitteistä huolimatta otettu opiksi muiden maiden virheistä. Kehitys ei vieläkään ole yhtä pitkällä kuin naapurimaa Ruotsissa mutta hyvää vauhtia tullaan perässä.

Maahanmuuttokriittiset eivät vallitsevan ideologian mukaan voi olla oikeassa. Siksi heitä tullaan syyttämään tapahtuneesta. Perussuomalaisten vaalivoitto ja Jussi Halla-ahon pääsy eduskuntaan ovat ”kiristäneet ilmapiiriä” ja näin saaneet nuoret tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi. Asetelmat käännetään päälaelleen eli yhteiskunnallisesta kehityksestä oikeasti vastuulliset ovat viattomia ja kehityksestä varoittaneet ovat syyllisiä.

Esimakua tästä tarjoaa vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2010 valittu Nasima Razmyar, jonka mielestä rasistien soihdut palavat jo. Nasima tuntuu erityisesti närkästyneen Juho Eerolan puheita, joissa vaadittiin, että maahan tuotaisiin vähemmän ihmisiä ”tietyistä ilmansuunnista”. Tähän Nasima vastaa:

”Väkivalta on aina väärin. Nämä lapset ja nuoret ovat syyllistyneet rikoksiin ja teoilla on oltava seuraukset. Silti tällainen noitavaino ei tule ratkaisemaan tilannetta, vaan ruokkii sitä entisestään. Kun tämä jengi on saatu hajotettua, kylvää Eerola sanoillaan jo seuraavan nuorisojengin siemenet. Ei näiden lasten ja nuorten ongelmia ratkaista sillä, että heitä uhkaillaan maasta karkottamisella tai sillä, että väkivaltakierteen epäillään johtuvan heidän geeneistään. Kuvottavaa. Eikö samaisesta vertauksesta Jussi Halla-aho saanut Korkeimmalta oikeudelta tuomion rasismista?”

Halla-ahon kirjoituksen tarkoitus ja tuomion syy on ilmeisesti mennyt Nasimalta ohi. Tässä hän ei suinkaan ole yksin. Joka tapauksessa Nasiman kirjoitus edustaa suvaitsevaisten vastaiskua, kun heidän ajamansa yhteiskuntamalli on ajamassa karille. Syy maahanmuuttajanuorten rikosjengeihin löytyy kuin löytyykin Juho Eerolasta ja Jussi Halla-ahosta.

Ennustan myös, että ”knockout gamea” tai ”jääkarhunmetsästystä” pelanneiden tuomiot jäävät vaatimattomiksi. Suuri osa tekijöistä on alaikäisiä, joten heidät hoidetaan ”lastensuojelullisin toimin”. Osa tekijöistä oli tosin jo valmiiksi lastensuojelun piirissä, joten he eivät saa mitään rangaistusta.

Uhrien vammoista ja kärsimyksistä ei ole kirjoitettu juuri mitään. Tuo Niken kertomus oli ainoa, jonka löysin, eikä siinä puhuttu lainkaan Niken kärsimistä vammoista. Nähtäväksi jää, miten paljon uhrien kertomuksia julkaistaan. Tuskin kovin monia.

Politiikka jatkuu entisellään ja ensi kevään vaalien aikoihin Alppipuiston ryöstelyt on jo unohdettu. Koska kehityksen perussyihin eli maahanmuuttoon ja lepsuihin rangaistuksiin ei puututa, tapahtumat toistuvat kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa. Silloin nähdään myös samat selitykset ja hurskastelut. Lasten ja teini-ikäisten vanhemmat sopeutuvat tilanteeseen joko muuttamalla muualle tai kieltämällä lapsiltaan oleskelun Helsingin keskustassa ilta-aikaan. Uhreja tulee kuitenkin lisää.

Hevitoimittaja kirjoittaa Ruotsista

Riitta Itäkylä -niminen teatteritaiteen kandidaatti ja hevilehti Infernon entinen toimittaja kirjoitti rönsyilevän ja sekavan artikkelin ruotsalaisesta antirasismista. Artikkelista on vaikea löytää punaista lankaa mutta se luultavasti keräsi paljon lukijoita, koska siinä mainittiin Jussi Halla-aho.

Se, että ruotsalainen politiikka on ideologista verrattuna Suomen vastaavaan, pitää tietysti paikkansa. Riitta Itäkylä ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, miten ideologisuus voi olla pitkällä tähtäimellä vahingollista ja kuinka ideologisen oikeaoppisuuden varjelu johtaa poliittiseen korrektiuteen ja toisinajattelijoiden rankaisemiseen.

Ideologian vaikutus

Se, että Peppi Pitkätossua sensuroidaan, perustuu ideologiaan. Se ei ole mikä tahansa ideologia vaan valtion virallinen sellainen. Sen mukaan vähemmistöjen mahdollinen loukkaantuminen määrittää sen, miten asioista kerrotaan ja mitkä asiat jätetään sanomatta.

Poliittinen korrektius taas määrittää rajat sille ”kiivalle poliittiselle ja ideologiselle sananvaihdolle”, jota Riitta Itäkylä ihastelee kirjoituksessaan. Se tarkoittaa käytännössä, että maahanmuuttopolitiikasta ei keskustella vaan sen sijaan keskustellaan ”integraatiopolitiikasta”. Jos joku erehtyy vaatimaan vähemmän maahanmuuttoa ja erityisesti islamilaisista maista, hän ajautuu hyväksyttävän keskustelun ulkopuolelle. Hänet leimataan välittömästi muukalaisvihamieliseksi ja tietysti rasistiksi. Maahanmuutto on itseisarvo tai luonnonvoima, johon ei voi vaikuttaa eikä saa, koska tällöin jaettaisiin ihmiset meihin ja muihin (Vi och Dom tänkande).

Ruotsissa käydään kiivasta poliittista ja ideologista sananvaihtoa erittäin kapeissa raameissa. Sellaiset virtahevot olohuoneessa kuin maahanmuutto, maahanmuuttajien rikollisuus, islam ja valtiofeminismi jäävät keskustelussa kokonaan käsittelemättä. Itäkylä antaa itse hyvän esimerkin tästä, kun hän kuvaa Göteborgin jengiväkivaltaa vastustavaa mielenosoitusta:

”...paikalliset asukkaat, ruotsalaissyntyiset ja maahanmuuttajat yhtenäisenä rintamana, nuoret sekä heidän vanhempansa, ovat yhdessä aktivoituneet, organisoituneet ja ruvenneet yhä äänekkäämmin vaatimaan aktiivisempaa kunnallispolitiikkaa mitä tulee esimerkiksi koulutuksen, työpaikkojen ja asuntojen tarjontaan sekä rikollisuuden ja syrjäytymisen rakentavaan ehkäisemiseen.”

Äänekäs vaatiminen liittyy tyypillisesti vasemmistolaiseen poliittiseen aktivismiin. Mielenosoitukset ja vaatiminen ovat vasemmiston juttu. Tämä ei tarkoita, että ”paikalliset asukkaat olisivat mukana yhtenä rintamana”. Itäkylän pitäisi sanoa, että vasemmisto on mukana yhtenä rintamana. Toisaalta vasemmistolaiselle on tyypillistä puhua tavallisen kansan nimissä. Luonnollisesti vaatimalla ei synny työpaikkoja, vaan ne syntyvät taloudellisen toimeliaisuuden tuloksena.

Ruotsi on myös vasemmistolainen maa. Vaikka sosiaalidemokraattien ääniosuus on nykyisin historiallisen alhaalla (noin 33 prosenttia), se on silti erittäin suuri verrattuna Suomen sosialidemokraattien ääniosuuteen, joka on parhaimmillaan ollut noin 30 prosenttia mutta nykisin vain noin puolet tästä.

Itäkylä ja ruotsidemokraatit

Ruotsidemokraattien kohdalla Itäkylä seuraa Ruotsin valtamedian linjaa ja erottaa toisistaan puolueen johdon ja puoluetta äänestäneet ihmiset:

”Mutta miksi sitten niinkin moni kuin 13 prosenttia ruotsalaisista päätti tänä vuonna äänestää Ruotsidemokraatteja? Kuten Mona Sahlin vaali-iltana totesi, on aika ruveta kuuntelemaan Ruotsidemokraattien äänestäjiä puolueen rautakankea humalassa heiluttelevan johtoportaan sijasta. Jos Ruotsista niin asiantuntevaan sävyyn puhuva Jussi Halla-aho pääsisi oikeasti juttusille Ruotsidemokraatteja äänestävän skånelaisen perheenisän kanssa, hän saisi kuulla, ettei ”tietyn kulttuurin edustajat” tai edes moskeijat ole tämän keskivertomiehen listan ensimmäisenä huolenaiheena. Niiden edelle nousevat vanhustenhoidon laatu, työpaikkojen saatavuus, eläkeläisten asema sekä koulujen alasajo.”

Itäkylä siteeraa Mona Sahlinia ja väittää, että Ruotsidemokraattien äänestäjät eivät oikeasti äänestäneet heitä näiden ajaman politiikan takia vaan jostain muusta syystä. Muiden puolueiden on siis kiireesti keksittävä nämä muut syyt ja keskityttävä niihin.

Hän ja Mona ”luottokortti” Sahlin tuntuvat pitävän ihmisiä typerinä. Ruotsidemokraattien keskeinen poliittinen tavoite on maahanmuuton vähentäminen. On täysin käsittämätöntä väittää, että tämä ei ollut se tärkein syy äänestää puoluetta. Kaikki Ruotsissa ja muuallakin tietävät, miksi Ruotsidemokraatit ovat puolueena olemassa.

Varmin tapa edistää Ruotsidemokraattien kannatuksen kasvua on jatkaa nykyistä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Äänestäjät eivät myöskään ole niin tyhmiä, etteivät näkisi yhteyttä heikentyneen vanhustenhoidon ja kasvavan humanitaarisen maahanmuuton välillä. Monet ymmärtävät myös, että lähiöiden kasvaneella rikollisuudella saattaa olla jotakin tekemistä maahanmuuton kanssa. Valtion budjettirahojen jakaminen on nollasummapeliä. Jos rahaa tarvitaan vuosi vuodelta enemmän turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja heidän perheidensä yhdistämiseen, se on jostakin muualta pois.

Itäkylä myös viittaa Ruotsidemokraattien syntyhistoriaan Bevara Sverige Svenskt -liikkeessä sekä ”rautaputkiskandaaliin”. Hän jätti mainitsematta, että monet sanomalehtitoimittajat ja television puhuvat päät mainitsevat yleensä monta kertaa, että Ruotsidemokraatit ovat fasistinen puolue, jonka juuret ovat uusnatsismissa.

Koska mikään muu puolue ei aja maahanmuuton vähentämistä, tätä haluavalla äänestäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin äänestää Ruotsidemokraatteja. Valtamedian harjoittama systemaattinen demonisointi toimii vain tiettyyn rajaan saakka. Sillä, että puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson pelasi suuria summia nettipokerissa, yritettiin viime hetkellä vaikuttaa äänestäjiin mutta ilman tulosta. Jopa Ruotsissa, jossa ihmiset ovat keskimäärin mielipiteiltään konformistisempia kuin Suomessa ja luottavat valtioon, mikä tahansa ei mene läpi, jos kyllästymispiste saavutetaan.

Voidaan jopa sanoa, että Ruotsidemokraattien ei tarvitse tehdä yhtään mitään kannatuksensa kasvattamiseksi. ”Vanhat puolueet” eli ruotsiksi Sjuklövern tekevät sen heidän puolestaan jatkamalla vastuutonta maahanmuuttopolitiikkaansa vuodesta toiseen. Joka vuosi maahan saapuu Lahden kokoisen kaupungin verran turvapaikanhakijoita. Heistä melkein kaikki saavat pysyvän oleskeluluvan ja loput jäävät muuten vain notkumaan maahan (”papperslösa”).

Jotkut kommentaattorit ovat tämän jo ymmärtäneet. 13 prosenttia ei ole mikään raja, jonka yli Ruotsidemokraattien kannatus ei voi kasvaa. Ideologisella jästipäisyydellä ainakin varmistetaan, että tuo raja luultavasti ylittyy seuraavissa vaaleissa, jotka voivat tulla hyvinkin pian.

Itäkylä myös kieltäytyy näkemästä Ruotsidemokraatteihin kohdistuvaa laajamittaista poliittista terroria ja teeskentelee, että sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu ”parista kymmenestä naamioituneesta radikaalista”, kun kyse on Ruotsin valtaeliitin hiljaisesti hyväksymästä toiminnasta. Äärivasemmistolainen Expo-järjestö liitännäisineen saa julkista rahoitusta sen lisäksi, että kommunistikirjailija Stieg Larsson jätti sille muhkean perinnön Millennium-trilogian tuottamista rahoista. Expon ja sen liitännäisten yhteydet väkivaltaiseen äärivasemmistolaiseen aktivismiin ovat hyvin dokumentoituja.

En tässä yhteydessä viitsisi edes mainita sitä, että pelkkä näkyvä esiintyminen Ruotsidemokraattien riveissä voi johtaa työpaikan menetykseen puhumattakaan henkilökohtaisen turvallisuuden vaarantumisesta. Edes perheenjäsenet eivät välttämättä ole turvassa, kun väkivaltaiset ”antirasistit” tekevät iskuja Ruotsidemokraattien koteihin. Tällainen toiminta ei ole ”ideologista” vaan totalitarismia ja sellaista fasismia, jota nämä itseään antifasisteiksi nimittävät väittävät vastustavansa.

Kansainvälinen Itäkylä

Itäkylä sortuu kirjoituksensa lopussa identiteettipoliittiseen lässytykseen kertomalla, miten hän näkee oman suomalaisuutensa ulkomailla. Valitettavasti tämä ei todista mitään yhtään mistään muusta kuin Itäkylän tarpeesta kerskailla omalla ”kansainvälisyydellään”, ikään kuin tämä lisäisi hänen uskottavuuttaan. Hän myös tekeytyy uhriksi ja kuvittelee olevansa rohkea, kun hän sanoo:

”Se, mitä on tapana kutsua kansalliseksi identiteetiksi ja suomalaisuudeksi, on historiallisen jatkumon alaisuudessa alati uudistuva, tunnepitoinen, hyvin abstrakti sekä ennen kaikkea varsin venyvä käsite.

... mutta sitähän ei tässä maassa saa ääneen sanoa?”
Kyllä saa sanoa ja esittämällä tuon asian oikein hyvin voi saada viran valtiolta, yliopistosta tai jostain verorahoilla tuetusta kansalaisjärjestöstä. Monet saattavat pitää tuollaista lausetta fiksuna mutta kaikkien kunnioitusta sillä tuskin saa.

Ben Affleck ja poliittinen korrektius

Amerikkalaisen tv-juontaja Bill Maherin talkshow-ohjelmassa nähtiin harvinainen islamia käsittelevä keskustelu. Amerikkalaisessa valtavirran televisiossa islam kuuluu tabuaiheisiin eli siitä ei voi keskustella rehellisesti luettelematta tavanomaisia latteuksia islamin perimmäisestä rauhanomaisuudesta ja siitä, kuin ylivoimainen valtaenemmistö muslimeista on tavallisia rauhallisia ihmisiä.

Keskusteluohjelman nimi oli ”Real Time with Bill Maher”, joka ei aiemmin ole tullut tunnetuksi poliittisesti epäkorrekteista aiheista. Ohjelman isäntä Bill Maher edustaa lajissaan tavanomaista tyyliä eli on omahyväinen, kovaääninen ja itserakas. Maher kuitenkin näyttää saaneen jonkinlaisen herätyksen islamin kohdalla eli hän ei itse näytä uskovan enää viralliseen totuuteen islamista.

Tukenaan Maherilla oli tunnettu ateisti Sam Harris, jonka kunniaksi voi sanoa, että hän sentään näkee eroja uskontojen välillä. Tyypillisen ateistin tavoin Harris ei säästele sanojaan kristinuskosta mutta pitää islamia uskonnoista kaikkein pahimpana.

Mukana oli myös Hollywood-näyttelijä Ben Affleck ja New York Timesin kolumnisti Nicholas Kristof. Keskustelu oli siis amerikkalaisten liberaalien jäsentenvälinen, johon oli kutsuttu kiintiörepublikaanina mukaan Michael Steele.

Affleck menettää malttinsa

Keskustelijoiden suusta kuultiin tosin normaaleja liberaaleja latteuksia. Kristof tiivisti vasemmiston perinteiset argumentit sanomalla:

”Jakolinja ei kulje islamin ja muiden välillä vaan kunkin uskonnon fundamentalistien ja maltillisten.”

Tässä Kristof asettaa kristityt fundamentalistit moraalisesti samanarvoiseen asemaan islamilaisten jihadistien kanssa. Kristittyä terrorismia ei kuitenkaan ole olemassa merkittävässä mittakaavassa siten, että sitä voisi verrata islamilaiseen terrorismiin.

Bill Maher, joka on poliittisesti vasemmalla melkein jokaisessa Yhdysvaltojen julkiseen keskusteluun kuuluvassa poliittisessa kysymyksessä aloitti keskustelun sanomalla:

”Liberaalien täytyy puolustaa liberaaleja periaatteita... Liberaalit periaatteet kuten sananvapaus, vapaus harjoittaa mitä tahansa uskontoa ilman pelkoa väkivallasta, vapaus luopua uskonnosta, naisten tasa-arvo ja vähemmistöjen esim. homoseksuaalien tasa-arvo ovat liberaaleja periaatteita, joille liberaalit osoittavat suosiotaan, mutta kun sanot, että nämä asiat puuttuvat muslimimaailmasta, he suuttuvat.”

Sam Harris säesti Maheria sanomalla, että liberaalit ovat epäonnistuneet teokratiakysymyksessä:

”He arvostelevat kristittyjä vuonna 1984 tapahtuneista aborttiklinikan pommituksesta. Mutta kun puhutaan naisten ja homoseksuaalien kohtelusta muslimimaailmassa, liberaalit ovat mielestäni pettäneet meidät. Ja tärkeä sekoittava tekijä on se, että meille on myyty meemi ”islamofobia”, jonka avulla kaikki islamin opinkappaleisiin kohdistuva arvostelu muuttuu rasismiksi muslimeja kohtaan. Tämä on älyllisesti naurettavaa.”

Tässä vaiheessa näyttelijä Ben Affleck heräsi ja kysyi Harrisilta:

”Oletko henkilö, joka ymmärtää virallisesta islamin oppia?”

Harris vastasi olevansa hyvin perillä aiheesta. Tähän Affleck kuittasi:

”Sanotko, että islamofobiaa ei ole olemassa?”

”Se on törkeää. Se on rasistista.”

”Se on kuin sanoisi, että en ole epäluotettava juutalainen.”

Tällä Affleck viittasi vanhaan antisemitistiseen ennakkoluuloon. Tähän Harris vastasi:

”Meidän pitää pystyä arvostelemaan huonoja ajatuksia. Islam on huonojen ajatusten kultasuoni.”

Affleck poltti lopullisesti päreensä ja sanoi:

”Jeesus! Tuo oli rumasti sanottu.”

Affleck edustaa perinteistä vasemmistolaista ajattelua. Kysymys siitä, ovatko Sam Harrisin väitteet totta, on merkityksetön. Sen sijaan vasemmisto on yleensä huolissaan siitä, ovatko väitteet poliittisesti korrekteja.

Affleck antoi itsestään kuvan heikosti asioista perillä olevana omahyväisenä suurisuuna. Toisaalta Hollywood-näyttelijältä ei välttämättä kannata enempää odottaakaan, vaikka valitettavan moni tavallinen ihminen omaksuu mielellään mielipiteitä julkisuuden henkilöiltä näiden asiantuntemuksesta tai lähinnä sen puutteesta huolimatta.

Joskus tämän blogin alkuaikoina olisin saattanut taputtaa käsiäni moiselle keskustelulle mutta nyt voi vain todeta, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yhdysvaltojen vasemmistolla on vielä matkaa jäljellä ja kysymyksiä vastaamatta. Amerikkalainen konservatiivikolumnisti Dennis Prager kertoo vielä yhden kysymyksen, josta Maher ja Harris voisivat vielä keskustella, eli siitä, miten perinteisten juutalaiskristillisten arvojen kuolema ja korvautuminen yleisvasemmistolaisuudella tuottaa satoja miljoonia ihmisiä, jotka ajattelevat kuin Nicholas Kristof tai Ben Affleck.

Vanhojen sanomalehtien katsaus

En nykyisin lue juurikaan valtamediaa vaan poimin sieltä silloin tällöin artikkeleita, joihin olen törmännyt internetissä tai jossain muualla. Tällä kertaa matkustelin itäisessä Suomessa ja lueskelin bensa-aseman kahvilassa sanomalehteä nimeltä Kouvolan Sanomat. Itse lehti oli jo viikon vanha mutta sillä ei ollut väliä, koska valtamedian uutiset kertovat aina vähintäänkin toimittajien maailmankuvasta, jos ei mistään muusta.

Terrorismin syyt

STT:n Tuomas Savosen kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan Kirkon Ulkomaanavun ja afrikkalaisen Institute for Security Studies -tutkimuslaitoksen toteuttamasta kenttätutkimuksesta, jossa kerrotaan, että yleisin syy liittymiseen somalialaiseen al Shabaab-järjestöön ei ollut uskonto vaan taloudelliset tekijät.

Somalian, Jemenin ja Irakin kaltaisissa maissa on paljon nuoria ja toimettomia miehiä, joille jäsenyys oli mahdollisuus parantaa elintasoa. Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön asiantuntija Mahdi Abdile sanoo:

”Näissä maissa on usein niin, että jos sinulla on ase, niin et näe nälkää.”

En epäile haastattelututkimuksen tuloksia mutta suhtaudun erittäin suurella varauksella siitä vedettyihin johtopäätöksiin. Lisäksi näyttää siltä, että tutkimusta käytetään vasemmistolaisen poliittisen aktivismin keppihevosena, koska tutkimuksen tulokset päätettiin julkaista Yhdysvalloissa. Kouvolan Sanomien jutussa kirjoitetaan:

”Kirkon Ulkomaanavun toimitusjohtajan Antti Pentikäisen mukaan terrorisminvastaisessa kamppailussa pitäisi huomiota kääntää terrorismin ehkäisyyn sen sijasta, että aina vain sotavoiomin hyökätään kulloisenkin terroristiorganisaation kimppuun.”

Pentikäinen arvostelee Yhdysvaltojen käymää terrorisminvastaista sotaa ja sanoo:

”Amerikkalaiset eivät pysty onnistumaan operaatioissaan, jos he eivät arvioi rehellisesti aikaisempien operaatioidensa virheitä.”

Pentikäisen mukaan avain Islamilaisen valtioiden kaltaisten äärijärjestöjen toiminnan estämiseen on se, että ongelmamaiden paikalliset yhteisöt torjuvat näiden toiminnan eivätkä lähde järjestöjen liittolaisiksi. Ulkomaisella sotilasvoimalla äärijärjestöjen toimintaa on vaikeampaa ellei mahdotonta pysäyttää.

Antti Pentikäinen on muuten Helsingin Sanomien potkut saaneen päätoimittaja Mikael Pentikäisen veli.

Pentikäisen logiikka

En ole lukenut tutkimusta mutta Pentikäisen logiikka vaikuttaa naiivilta eikä hänen johtopäätöksissään ole otettu huomioon kaikkia vaikuttavia tekijöitä. Otetaan ensimmäiseksi perusoletus, jonka mukaan ihmiset liittyvät terroristijärjestöihin rahan takia.

Seuraavan kysymyksen pitäisi olla, mistä terroristit saavat rahaa ja miten heillä voi olla niin paljon rahaa ja aseita, että he pystyvät horjuttamaan hallituksia. Tätä kysymystä ei edes kysytä, vaikka pitäisi. Toinen kysymys on, mikä motivoi rahoittajia. Lisäksi kukaan ei kysy, miksi Somalia on viimeiset 20 vuotta ollut epäonnistunut valtio.

Antti Pentikäinen ja hänen edustamansa järjestö voivat tuoda helpotusta ihmisten hätään mutta heillä ei koskaan ole niin paljon rahaa käytössään, että he pystyisivät oikeasti muuttamaan todellisuutta kentällä tai niitä tekijöitä, jotka myötävaikuttavat islamilaisen terrorismin syntyyn.

Ymmärrän itsekin, että sotilaalliset toimet eivät poista terrorismia mutta ne tekevät siitä ainakin tilapäisesti vähemmän vaarallista. Jutun yhteydessä on selventävä teksti, jossa on lueteltu terrorismin syitä. Taloudellisten syiden lisäksi kerrotaan seuraavaa:

”Yksi keskeinen selittävä tekijä ovat länsimaiden rajut terrorismin vastaiset toimet, joissa usein kuolee myös runsaasti viattomia siviilejä. Operaatiot herättävät vihaa, joka puolestaan kannustaa kiihkeämielisiä nuoria liittymään taistelujärjestöjen riveihin.”

Sen lisäksi ryhmät tarjoavat jäsenilleen perustavanlaatuisen kollektiivisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Irakissa lisäksi on syrjitty sunnimuslimeja, minkä takia monet heistä tukevat Islamilaista valtiota.

Syy on siis aina muualla kuin islamilaisessa ideologiassa tai islamilaisten yhteiskuntien poliittisessa, taloudellisessa ja moraalisessa epäonnistumisessa. Jos vielä lisäksi päästään syyttämään terrorismista länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja, ollaan vasemmistolaisen aktivismin ytimessä. Islamilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa.

Valta tulee pyssyn piipusta

Kun puhutaan sunnimuslimien syrjinnästä Irakissa, vaikuttaa aika poskettomalta, jos ei yhtään edes yritä valottaa Irakin etnistä ja uskonnollista rakennetta tai maan historiaa. Ennen Yhdysvaltojen terrorismin vastaista sotaa Irakia hallitsi brutaali despootti Saddam Hussein, joka edusti sunnimuslimeja mutta viime kädessä vain omaa Tikritin klaaniaan ja omaa perhettään.

Saddam säilytti valtansa brutaalin oman maan väestöön kohdistuvan terrorin avulla. Hänen valtansa tuli usein kirjaimellisesti pyssyn piipusta. Kukaan ei uskaltanut vastustaa Saddamia. Sunnimuslimeita nykyisin ”syrjivät” shia-muslimit olivat Saddamin Irakissa syrjitty ja sorrettu enemmistö.

Saddamin jälkeen Irakissa yritettiin demokratiaa. Lopputuloksena äänet jakautuivat kansanryhmää edustaville etnisille tai uskonnollisille ryhmittymille. Irakin uudesta hallinnosta ei koskaan tullut vahvaa Yhdysvaltojen mittavasta avusta huolimatta. Hatara rauhantila säilyi maassa niin kauan, kun Yhdysvaltojen joukot pysyivät siellä. Kun amerikkalaiset lähtivät, Irakin heikko hallinto ei kyennyt pitämään yllä järjestystä vaan oli sunnialueilla käytännössä vain nimellinen.

Valtatyhjiö pyrkii täyttymään ja Islamilainen valtio käytti hyväkseen aiemman valta-asemansa menettäneiden sunnien tyytymättömyyttä ja valtasi laajoja alueita Irakissa. Islamilaisella valtiolla oli paremmat aseet, enemmän rahaa ja motivoituneemmat taistelijat kuin Irakin armeijalla, joka luhistui tosipaikassa, kuten arabiarmeijoilla on tapana tehdä.

Miksi shia-muslimit syrjivät sunneja ja päinvastoin? Siksi, koska shiojen ja sunnien vihanpito on melkein yhtä vanha kuin islam itse ja syntyi alkujaan, kun osapuolet ryhtyivät kiistelemään profeetan seuraajasta. Tämän vihanpidon lopettamiseen ei länsimainen liberaali tai edes Yhdysvaltojen armeija kykene. Itse asiassa länsimaiden ei pitäisi sotkeutua siihen lainkaan. Antaisivat Allahin ratkaista asian.

Pentikäisen logiikan soveltaminen olisi Irakin tapauksessa tarkoittanut mittavaa rahallista tukea sunneille, jotta nämä eivät olisi toivottaneet Islamilaisen valtion taistelijoita avosylin tervetulleiksi. Rahat olisivat tietysti tulleet velkaisilta länsimaisilta veronmaksajilta. Niiden vaikutus olisi jäänyt tilapäiseksi ja Islamilainen valtio tai joku muu äärijärjestö olisi täyttänyt tyhjiön länsimaisten rahahanojen sulkeutumisen jälkeen.

Lisäksi olisi voitu aseistaa ja rahoittaa paikallisia toimijoita, jotka olisivat panneet Islamilaisen valtion kuriin. Ainoa ongelma tässä lähestymistavassa on löytää sopivia toimijoita, jotka eivät olisi yhtä verenhimoisia teurastajia kuin vastustajansa. Syyrian sisällissodan kokemukset osoittavat, että maltillisia demokratian kannattajia ei löydy millään. Jos löytyykin, nämä liittoutuvat välittömästi ääri-islamistien kanssa.

Lähi-idän arabit eivät itse kykene luomaan tasapainoisia yhteiskuntia ja sitä kautta vaurautta. Ne ovat lähtökohtaisesti epästabiileja ja niitä hallitaan parhaiten voimalla. Valta tulee pyssyn piipusta. Tähänkään asiaintilaan länsimaat eivät voi vaikuttaa. Sen sijaan niiden tulisi pyrkiä itse suojautumaan näiden yhteiskuntien epävakauden aiheuttamilta ongelmilta.

Yhdysvallat ja George W. Bush olivat aikanaan naiiveja, kun he kuvittelivat luovansa Irakista demokratian. Moinen oli silkkaa typeryyttä. Toisaalta Antti Pentikäisen kaltaiset eivät tuo minkäänlaista parannusta asiaan vaan pelkästään tekevät ongelmasta kroonisen rahareiän länsimaiselle veronmaksajalle.

Maltillinen islam

Daniel Greefield kirjoittaa artikkelissaan ”Maltillinen islam on uusi uskontomme” seuraavaa:

”Et löydä maltillisten muslimien tarunhohtoista maata idästä. Et löydä sitä lännestäkään. Kuten kaikki myytit se löytyy vain tarinankertojien mielikuvituksesta. Et löydä maltillista islamia Koraanista mutta löydät sen useista länsimaisista islamia kuvaavista kirjoista.”

”...”

”Ilman maltillista islamia vahvasta siirtolaisuudesta riippuvaiset Euroopan sosialistiset projektit romahtavat. Amerikan terrorismin vastaisesta sodasta tulee ylitsepääsemätön suo, jollaiseksi ISIS-järjestön nousu on sen taas kerran osoittanut. Monikultturismi, postnationalismi ja länsimaiden syyllisyyteen perustuva ideologia romahtavat.”

Antti Pentikäinen ja hänen järjestönsä tarvitsevat tätä syyllisyyttä sekä pitääkseen yllä maailmankuvaansa että pönkittääkseen oman järjestönsä rahoitusta. Heidän kannaltaan olisi ikävää, jos kävisi ilmi, että islamilaisten maiden väkivaltaisuudella on vain vähän tai ei lainkaan tekemistä länsimaiden kanssa. Sen sijaan väkivalta ja brutaali terrori on suurelta osin sisäsyntyistä, johon ulkopuolisen on vaikea puuttua. Siksi Antti Pentikäinen tarvitsee tarkoitushakuista tutkimusta, jonka tarkoituksena on näyttää terrorismi pohjimmiltaan länsimaiden syynä.

Lääke radikalisoitumiseen: "Lisää islamia."

Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla teologian tohtori Inkeri Rissanen ja uskontotieteen professori Tuula Sakaranaho esittivät islamin opetusta keinona torjua nuorten suomalaismuslimien radikalisoitumista.

Ajatus kuulostaa varmasti asiaa tuntemattomien korvaan hienolta. Jos kerran terroristeja Syyriaan ja Irakiin värväävä Islamilainen Valtio ei edusta oikeaa islamia, kuten maailman johtajat sanovat, opetetaan nuorille oikeaa islamia, jotta he ymmärtävät pysyä erossa väärästä islamista. Voisi jopa kysyä, miksi kukaan ei ole keksinyt tätä aiemmin.

Paitsi että yritetty on jo. Entinen Hizb ut-Tahririn jäsen Ed Husain julkaisi vuonna 2007 kirjan ”The Islamist”, jossa hän kuvaili omaa radikalisoitumistaan ja siitä selviämistään. Hän ehdotti lääkkeeksi radikalisoitumiseen islamia, ei siis islamismia, jota Hizb ut-Tahrir edustaa. Kirjan lukeneelle ei koskaan selvinnyt, mitä tämä islamismista poikkeava islam oikein on ja miten sen avulla estetään nuorten muslimien radikalisoituminen.

Husain itse pelastui muistelemalla isoisänsä islamia. Kirjan perusteella se oli jotakin ihmeellistä ja ihanaa mutta lukijalle asti ei välity Husaynin tuntemusten lisäksi oikein mitään konkreettista siitä oikeasta islamista.

Rissanen ja Sakanaho ehdottavat myös islamia lääkkeeksi. Tosin heidän islaminsa on valtiollista ja opetusohjelmaan kirjattua. Artikkelissa tämän oikean islamin sisältö jää kertomatta.

Miten kumota värvääjien argumentit?

Yhdysvalloissa joukko muslimioppineita julkaisi avoimen kirjeen Islamilaiselle valtiolle. Siinä yritetään kumota Islamilaisen valtion argumentit. Tiivistelmässä on lueteltu asioita, jotka heidän mukaansa ovat islamin mukaisia mutta Islamilaisen valtion ideologian ja käytäntöjen vastaisia.

En lähde tässä kumoamaan väitteitä vaan kehotan lukemaan Robert Spencerin vastineen avoimelle kirjeelle. Poimin tiivistelmästä ainoastaan kolme väitettä:

”Islam kieltää viattomien surmaamisen.”

Kyllä kieltää, mutta ketkä ovat niitä viattomia? Islamilaisen valtion jihadistit eivät usko tappavansa viattomia.

”Islam kieltää pakkokäännyttämisen.”

Tämä on totta mutta ei-muslimien kohteluun liittyvien sääntöjen tarkoituksena on tehdä heidän elämänsä kurjaksi, jotta he kääntyisivät islamiin. Näin pakottamisen ja vapaaehtoisuuden välinen raja hämärtyy.

”Islam kieltää orjuuden. Se kumottiin yleismaailmallisella konsensuksella.”

Tämä ei ole totta. Orjuutta harjoitetaan laajalti Pohjois-Afrikassa ja Saudi-Arabiassa ja muualla siksi, koska islam siunaa sen.

Spencerin mukaan on epätodennäköistä, että avoin kirje onnistuu kääntämään kenenkään päätä. Lisäksi kirjeen allekirjoittaneiden joukossa on henkilöitä, jotka kannattavat kalifaattia (mutta eivät Islamilaisen valtion kalifia), sharia-lakia ja sen Hudud-rangaistuksia kuten käsien amputointia varkailta tai kivityksiä aviorikoksesta.

On siis erittäin epätodennäköistä, että Islamilaisen valtion edustama islam pystyttäisiin kumoamaan islamilaisilla argumenteilla. Sen sijaan länsimaisen liberaalin usko oikeaan islamiin rauhan uskontona ja Islamilaisen valtion edustamaan väärään islamiin voi toki vahvistua.

Rissasen ja Sakaranahon lääkkeet

Palataan takaisin Helsingin Sanomien artikkeliin. Rissanen ja Sakaranaho viittavat tuntemattomaksi jäävään brittiläiseen tutkimukseen, jonka mukaan radikalisoitumiseen näyttää johtavan kolme tekijää: alhainen sosioekonominen asema, poliittisten vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys ja puutteellinen uskonnon tuntemus.

Kirjoittajat ottavat nämä väitteet totena ja toteavat:

”Suomessa koulujen antama islamin opetus lisää oppilaiden uskonnon tuntemusta ja tukee muslimioppilaiden identiteetin rakentumista. Samalla se tarjoaa yhden väylän yhteiskuntaan kotoutumiselle.”
”Yhteiskunnan tarjoama islamin opetus saa oppilaat tuntemaan, että heillä on oikeus tuoda uskonnollinen identiteettinsä myös kouluun. Islamin opettajat pyrkivät tukemaan oppilaiden käsitystä siitä, että on mahdollista sitoutua yhtä aikaa sekä kansalaisuuteen että islamiin – hyvä muslimi on myös hyvä kansalainen.”

Kuulostaa kauniilta sanahelinältä. Siinä ei mainita sanallakaan, miten radikaalien väärä islam kumotaan. Muslimien keskimääräistä huonompi sosioekonominen asema on toki totta mutta mikseivät muunuskoiset samassa sosioekonomisessa asemassa olevat radikalisoidu samalla tavalla ja liity Islamilaisen valtion kurkunleikkaajiin? (Kyllähän he saattavat liittyä mutta kääntyvät ensin islamiin).

Poliittisten vaikutusmahdollisuuksien puute vaikuttaa marxilaiselta löpinältä, jolle ei kannata panna suurta painoa. Britanniassa on useita politiikassa menestyneitä muslimeja, jotka ovat nousseet jopa ministeriksi ja parlamentin ylähuoneen jäseneksi.

Yllä oleva sitaatti onkin vetoomus valtiollisen islamin opetuksen puolesta eli artikkelin kirjoittajat tuntuvat olettavan, että islamin opetus kouluissa parantaa muslimioppilaiden uskonnon tuntemusta ja näin vähentää radikalisoitumista. Näin sanotaan maassa, josta on lähtenyt Syyriaan taistelemaan eniten ihmisiä muslimien määrään suhteutettuna.

Radikalisoitumisen estämiskeinojen sijasta kirjoittajat kuvaavat monisanaisesti nuorten muslimien vaikeuksia sopeutua länsimaiseen yhteiskuntaa ja tekijöitä, jotka lisäävät radikalisoitumisen todennäköisyyttä. Valitettavasti kirjoittajat sortuvat perinteisiin monikulttuuriklisheisiin:

”Islamin kielteinen julkisuuskuva raskauttaa musliminuorten elämää. Nuoret joutuvat rakentamaan identiteettiään tilanteessa, jossa heidän perheidensä uskonnollinen tausta on jatkuvan hyökkäyksen kohteena.”

Näin musliminuorista tehdään uhreja, jotka eivät ole vastuussa päätöksistään. Lisäksi kielteisen julkisuuskuvan syyt jäävät kertomatta. Lukijan annetaan näin ymmärtää, että islamilla itsellään ei ole mitään tekemistä kielteisen julkisuuskuvan kanssa. Suomalaisia moititaan kielteisestä asenteesta islamiin:

”Aihetta huoleen antavat myös tutkimukset, joiden mukaan suomalaisten asenteet muslimeita kohtaan ovat Euroopan kielteisimpiä. Tämä kertautuu myös koulussa. Muslimioppilailla saattaa olla jatkuva tarve puolustaa islamia ja muslimina oloa.”

”Pahimmillaan tarve puolustaa omaa perinnettä voi johtaa fundamentalistisiin reaktioihin.”

Näin on kätevästi saatu vääräuskoinen suomalainen syylliseksi musliminuorten radikalisoitumiseen. Kirjoittajat jatkavat:

”Jotta tämä kehityskulku saadaan katkeamaan, eri taustoista tuleville ja eri uskontoja edustaville nuorille on tarjottava kokemuksia siitä, että he ovat suomalaisen yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Nuorten syrjäytymistä on pyrittävä kaikin keinoin estämään tukemalla koulunkäyntiä ja työelämään pääsyä.”

Lääkkeeksi tarjotaan sitä samaa vanhaa eli lisää rahaa kotouttamiseen. Helsingin Sanomien artikkelin kommenttiosastossa Rissanen ja Sakaranaho saavat joiltakin kirjoittajilta melko tyrmäävän vastaanoton. Nimimerkki Voi vee kirjoittaa:

”Kuten historiallisista islamin omista lähteistä tiedämme, profeetta mm. ohjeisti raiskaamaan oikein niin avioliitossa kuin sotatilanteissakin. Samoin kaulojen katkaisun perinne juontaa juurensa profeetan omista toimista: katkaisuttihan hän kokonaisen heimon kaulat ja hävitti heidät sukupuuttoon. Täsmälleen samoin toimii mm. Isis nyt. Profeetta myös käski tappaa jokaisen, joka luopuu islamin uskostaan. Kokonaan oma lukunsa on profeetan lapsimorsian Aisha, jonka vuoksi tuhansia muslimityttöjä naitetaan vanhoille miehille heidän vanhuudenpäiviensä ratoksi.”

”Kun tuota yllä olevaa hyvin vajaata listaa silmäilee, niin kyllä islamin huononjulkisuuskuvan takana on islam itse. Kun kerran suomalaiset suhtautuvat islamiin kielteisemmin kuin muiden maiden kansalaiset, niin kyllä se minun mielestäni kertoo meidän hyvästä lukutaidostamme ja luetun ymmärtämisestämme.”

Helsingin Sanomien sensuurilinja on löystynyt sitten viime näkemän tai moderaattorilla on ollut muita kiireitä.

Kun puhutaan ”huonosta julkisuuskuvasta”, annetaan ymmärtää, että julkisuuskuvaa voisi jotenkin parantaa esimerkiksi kertomalla länsimaisille vääräuskoisille oikeasta islamista tai harjoittamalla uskontojen välistä dialogia. Näitä molempia tehdään koko ajan mutta propagandan teho heikkenee, koska se ei parhaimmillaankaan kykene hälventämään kuvia islamin nimissä harjoitetusta barbarismista.

Koska tämä barbarismi on suurelta osin islamin perustaja profeetta Muhammadin toimien jäljittelyä, julkisuuskuvan kiillottajilla on jyrkkä ylämäki kiivettävänään.

Islamilaisen valtion värvääjät eivät ole mitään idiootteja. Sitä mukaa, kun länsimainen sosiaalivaltio keksii keinoja estää radikalisoitumista, värvääjät keksivät uusia ja sofistikoituneempia tapoja saada uusia taistelijoita riveihinsä. Kovin paljon ei islamista kannattaisi valehdella, koska islamin todelliset opetukset tunteva osaa tunnistaa valheet ja puolitotuudet ja osoittaa ne käyttämällä Koraania ja profeetan esimerkkiä hyväkseen. Kaunisteltu kuva islamista uppoaa ehkä länsimaisiin aatteellisesti sitoutuneisiin monikulttuurin kannattajiin mutta ei välttämättä enää muihin.