Joukkotuhon muistelua

Ennen kuin itse tutustuin Natsi-Saksaa ja juutalaisvainoja koskevaan kirjallisuuteen, mielessäni pyöri muutamia kysymyksiä. Miten natsit saattoivat päästä valtaan Saksassa, vaikka heidän rotuoppinsa ja juutalaisvastaisuutensa vaikuttavat jälkikäteen täysin järjettömiltä? Kuinka tavalliset saksalaiset saattoivat osallistua juutalaisten joukkotuhon kaltaiseen mielettömyyteen? Miten juutalaisten joukkotuhoon lopulta päädyttiin?

Olen mielestäni saanut kirjoja lukemalla näihin kaikkiin kysymyksiin tyydyttävän vastauksen. Christopher Browningin kirja Origins of the Final Solution kertoo, miten natsit päätyivät juutalaisten teolliseen massamurhaamiseen. Saman kirjoittajan kirja Ordinary Men taas kertoo juutalaisten joukkotuhoon osallistuneesta järjestyspoliisipataljoonasta ja siitä, kuinka tavallisista ihmisistä tuli massamurhaajia.

Richard Evansin kirjassa Third Reich in Power taas kerrotaan, miten natsit voittivat kansan puolelleen ja johdattivat heidät sotaan vuodesta 1933 alkaneen valtakautensa kuuden ensimmäisen vuoden aikana.

Kuinka joukkotuhoon päädyttiin

Harva historioitsija enää uskoo, että Hitler olisi suunnitellut juutalaisten joukkotuhon ennen valtaanpääsyään. Toki rotuopit ja niiden mukana aggressiivinen juutalaisvastaisuus kuuluivat natsien politiikkaan, mutta eteneminen kohti tuhoamisleirejä ja niillä toteutettua teollista massamurhaa tapahtui vaiheittain ja ilman selkeää keskitettyä ohjausta. Paikallisilla johtajilla eli miehityshallinnolla tai SS-upseereilla oli suuret vapaudet toteuttaa äärimmäisiä toimenpiteitä kentällä, ja keskushallinto siunasi yleensä nämä toimenpiteet jälkikäteen.

Perinteisesti historioitsijat ovat ajatelleet, että Natsi-Saksan lähestyvä tappio johti massamurhaan. Browning kuitenkin väittää, että alkumenestyksen tuoma voitonriemu kesällä 1941 sai heidät suunnittelemaan Neuvostoliiton juutalaisten murhaamisen lisäksi kaikkien natsien valtaamilla alueilla asuvien juutalaisten hävittämistä.

Juutalaisten asuttamista Madagaskarin saarelle suunniteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1885, jolloin saksalainen orientalisti Paul de Lagarde ehdotti tätä. Natsi-Saksan johtajat ottivat asian omakseen vuonna 1938. Asiat saivat vauhtia vasta 1940, jolloin Franz Rademacher otti esille asian osana Ranskan ja Saksan aseleponeuvotteluja.

Suunnitelma kuitenkin haudattiin, kun Saksa ei onnistunut kukistamaan Britanniaa kesällä 1940. Madagaskar-suunnitelma osoittautui logistiseksi mahdottomaksi operaatioksi ja joulukuun 1940 jälkeen sitä ei enää otettu esille.

Heti Puolan valtauksen jälkeen natsit aloittivat juutalaisten kokoamisen gettoihin. Niitä oli kolmenlaisia eli suljettuja gettoja, jotka oli erotettu muusta kaupungista muureilla tai piikkilanka-aidoilla. Avoimia, aitaamattomia gettoja oli erityisesti saksalaismiehityksen alkuvaiheessa Puolassa ja Neuvostoliitolta vallatuilla aluiella. Lisäksi oli tuhoamiseen erikoistuneita gettoja, joiden asukkaat oli tuotu sinne joko ammuttaviksi tai siirrettäviksi tuhoamisleireihin.

Varsinainen systemaattinen tuhoaminen alkoi vasta vuonna 1942 operaatio Reinhardin nimellä. Tavoitteena oli tuhota kaikki Kenraalikuvernementin alueella asuvat juutalaiset. Kyseessä oli ensimmäinen askel kaikkien Euroopan juutalaisten hävittämisessä.

Poliisipataljoona

Daniel Goldhagenin kirjottamassa kirjassa Hitler's willing executioners väitetään, että tavalliset saksalaiset toteuttivat innokkaasti juutalaisten joukkotuhoa, koska saksalaiseen identiteettiin kuuluu olennaisena osana virulentti tuhoamishaluinen antisemitismi, joka on kehittynyt keskiajan uskonnollisista asenteista ja joka lopulta maallistui.

Goldhagen käyttää kirjassaan samaa esimerkkiä kuin Browning eli järjestyspoliisipataljoona 101:n toimintaa miehitetyssä Puolassa. Hänen johtopäätöksensä on kuitenkin täysin toinen kuin Browningilla, joka selittää tottumisen tappamiseen ryhmädynamiikalla ja velvollisuudentunnolla. Ensimmäisinä päivinä koettu vastenmielisyys siviilien tappamista kohtaan muuttui vähitellen ja korvautui velvollisuudella isänmaata ja taistelutovereita kohtaan. Juutalaisvastaisuudella tai rotuideologialla ei ollut itse tappamisen kanssa juuri mitään tekemistä.

Saksalaiset eivät siis olleet erityisen antisemitistisiä tai ainakaan merkittävästi antisemitistisempiä kuin muutkaan eurooppalaiset kansat. Ihmisluontoon kuuluu auktoriteetin kunnioittaminen ja ihminen voi toimia vastoin omatuntoaan silloin, kun käsky tulee arvovaltaiselta taholta. Milgramin tottelevaisuuskoe 1960-luvulla oli yksi yritys testata tätä asetelmaa, vaikka itse koetta onkin arvosteltu.

Browningin kirjassa myös kumotaan se perinteinen keskitysleirivartijoiden väite, että he tottelivat vain käskyjä ja käskyjen noudattamatta jättämisestä olisi rangaistu. Järjestyspoliisipataljoonassa osa kieltäytyi ampumasta eikä siitä yleensä rangaistu vaan kieltäytyjät siirrettiin toisiin tehtäviin.

Aseettomien siviilien tappaminen söi joukkojen moraalia. Tappamista yritettiin helpottaa tarjoamalla ampujille alkoholia, mikä ehkä helpotti ampumista mutta heikensi osumatarkkuutta.

Siksi kuoleman etäännyttäminen eli siirtyminen teolliseen tappamiseen paransi joukkojen moraalia, koska järjesteyspoliisin tarvitsi enää saattaa juutalaiset junavaunuun. Varsinainen tappaminen tapahtui katseilta piilossa tuhoamisleireissä.

Auschwitzin tirkistysaukko

Myös Palaneen käryä -blogissa muistellaan juutalaisten joukkotuhoa. Tapa, jolla kirjoittaja sitä muistelee, aiheuttaa allekirjoittaneessa lievästi epämukavan olon. Käsite Auschwitzin tirkistysaukko aiheuttaa hänen mukaansa vääristymiä historian tulkintoihin.

Erityisen ongelmallisia hänen mukaansa on juutalaisten kärsimysten selittäminen antisemitismillä silloin, kun perimmäiset syyt ovat jossain muualla. Lisäksi juutalaiset ovat kirjoittajan mukaan osallistuneet osuuttaan suuremmalla painoarvolla bolshevikkien harjoittamiin vainoihin. Vaikka Auschwitz historiallisena tapahtumana vääristäisikin historiantulkintoja jossain määrin, kyse on lopulta pienestä asiasta. Se, että kirjoittaja antaa näille väärintulkinnoille niin suuren painon, saattaa antaa joillekin aiheen epäillä pimeitä motiiveja.

Todellisuudessa juutalaisten joukkotuho vaikuttaa edelleen yhtenä tekijänä länsimaiden valtaideologiaan eli moderniin liberalismiin, joka käytännössä kieltää länsimaisia kansoja ajattelemasta omaa etuaan. Kaikenlainen etnosentrismi ja jopa maltillinenkin kansallismielisyys sisältää kaikuja 30-luvun Saksasta. Sen sijaan ei-länsimaalaisille sallitaan oman viiteryhmän etujen ajaminen eikä heidän rasismistaan ja antisemitismistään tehdä suurta numeroa. Valkoinen länsimaalainen taas ei voi arvostella ei-länsimaalaisia vähemmistöjä ilman, että joku muistuttaa moisen ajattelun johtavan polttouuneihin.

Kirjottaja lisäksi suhtautuu yllättävän ymmärtäväisesti islamilaiseen antisemitismiin, josta hän kertoo esimerkkinä tapauksen Ranskasta. Sieltä olisi voinut ottaa toisenkin esimerkin eli Toulousen jihadisti Mohammed Merahin. Historian kummallisuuksiin kuuluu avoimen juutalaisvastaisuuden paluu Eurooppaan islamilaisista maista tulevien maahanmuuttajien mukana. Jos huonosti käy, he viimeistelevät sen, mikä Adolf Hitleriltä jäi kesken ja näin Euroopasta tulee lopullisesti ”Judenrein”.

Suomi on ruotsalainen eli ei yhtään mitään

Vuodenvaihteen jälkeen alkanut rasismivyörytys on nyt saanut seurakseen ”Suomi on Ruotsalainen” -juttusarjan Yleisradiossa. Perussuomalaisten jytkyn jälkeinen natsidokumenttien sarja on siis päättynyt ja on aika siirtyä uuteen vaiheeseen suomalaisuuden mitätöinnissä. Enemmistökansallisuuden mitätöinti ei kuitenkaan ole suomalaisen akateemisen ja mediaeliitin yksinoikeus, vaan samaa tapahtuu myös muissa pohjoismaissa ja laajemmin kaikissa länsimaissa.

Norjalainen sosiaaliantropologian professori Thomas Hylland Eriksen on sanonut norjalaisesta enemmistökulttuurista seuraavasti:

”Juuri nyt tärkein asia on dekonstruoida enemmistö (=etniset norjalaiset) niin, että sitä ei enää koskaan voi kutsua enemmistöksi.”

Wikipedian mukaan Hylland Eriksen on työssään keskittynyt popularisoimaan sosiaaliantropologiaa ja tuomaan kulttuurirelativismia ja norjalaisen nationalismin kritiikkiä julkiseen keskusteluun. Suomessakin jaetaan laajalti Hylland Eriksenin tapa suhtautua kansalliseen kulttuuriin.

Yle suomalaisuuden mitätöinnin etujoukkona

Suomi on ruotsalainen -juttusarja on sellaisenaan ihan katsomisen arvoinen ja sisältää mielenkiintoista tietoa Suomen historiasta. Siksi se soveltuukin erinomaisesti suomalaisuuden vähättelyyn. Suomi eli pitkään osana Ruotsia ja maidemme välillä on edelleen paljon yhteistä, minkä ansiosta ruotsalaisuus on erinomainen keino dekonstruoida suomalaisuutta.

Myös Ylen tuottama Musta Mannerheim -elokuva voidaan nähdä yrityksenä pudottaa kansallinen ikoni jalustalta, joskin siinä oli enemmän kyse tietoisesta provokaatiosta. Tuottaja Erkko Lyytinen perusteli elokuvaa tarpeella uudistaa isänmaallisuuden ilmaisutapoja. Hän myös muisti mainita Mannerheimin pelottoman suhtautumisen vieraisiin kulttuureihin ikään kuin vastapainona Perussuomalaisten vaalivoiton ”impivaaralaisuudelle”.

Kaikkein suorasanaisimmin suomalaisuutta ”ravisteli” entinen Demokraatti-lehden päätoimittaja Kari Arola radiouutisten Ykkösaamun kolumnillaan ”Supisuomalaisuus – satusetien sepite”. Arola käyttää väljästi historiaa aseenaan, kun hän todistelee, kuinka suomalaisuus on pelkkää satua, johon uskovat vain tyhmät:

”Topeliaanisen seesteinen kuva ahkerasta, vaatimattomasta, yhtenäisestä kansasta on suomalaisuusaatteen sepittämää itsepetosta, väärennetyn valheellinen kansallinen identiteetti. Suomalaisuusmyyttiä on toisteltu rahvaalle alakoulusta alkaen. Tarina on ollut yksinkertainen, jotta sitä voitu kertoa nuorille ja tietämättömille.”

Lopuksi Arola vielä menee reilusti riman alta Breivik-kortillaan:

”Satiiriin hahmoon puettu ylimielinen, nationalistinen pilkka ja vihapuhe saattavat olla siemen hirmuteoille.
Eikö Norjan Utöyan verilöylyssäkin ollut äärikansallisia piirteitä?”

Arolankaan dekonstruktiossa ei kirjoituksesta huokuvasta ylimielisyydestä huolimatta ole mitään erityisen omaperäistä. Ylhäältä päin annettu, ylimielinen propaganda ei tosin tehoa kovin hyvin vaan herättää lukijassa voimakkaan vastareaktion.

Mitätöinnin lisäksi toinen keino heikentää kansallista identiteettiä on saada ihmiset häpeämään oman kansansa historia. Tätä asiaa tutkii Suomen Akatemian tutkijatohtori Inari Sakki, joka tutkii kansallisen historiakäsityksen suhdetta äärioikeiston kannatukseen ja selvittää, voiko ihmisten ulkomaalaisvastaisuutta ja ääriliikkeiden kannatusta vähentää herättelemällä tietoisuutta menneisyyden kansallisista väärinteoista.

Sakin tutkimukseen kuuluu myös kokeellinen osuus, jossa suomalaisille esitetään kuvia Karjalan nälkäleireistä. Näin pyritään herättämään koehenkilöissä kollektiivista syyllisyyttä, kuten natsismin jälkeisessä Saksassa on onnistuneesti tehty.

Samaan aikaan Ruotsissa

Ruotsissa avoin ruotsalaisuuteen kohdistuva vihamielisyys ja halveksunta on edennyt selvästi pitemmälle kuin Suomessa. Halveksunta ulottuu jopa valtion johtoon saakka. Pääministeri Fredrik Reinfeldt on sanonut:

”Aitoruotsalaisuus on pelkkää barbariaa. Muu kehitys on tullut ulkoa päin.”

Lisäksi entinen Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Mona Sahlin on verrannut maahanmuuttajien kulttuuria ruotsalaiseen seuraavasti:

”Teillä [maahanmuuttajilla] on kulttuuri, identiteetti, historia ja jotakin yhteistä keskenänne. Meillä on vain juhannusaatto ja muita hölmöjä asioita.”

Ruotsissa ei sentään yritetä esittää, että Ruotsi on suomalainen. Aiemmassa kirjoituksessani mainitsin kirjailija Katarina Mazettin ruotsalaisuutta vähättelevän kolumnin, joka sai aikaan palautevyöryn. Ruotsissakaan kaikki eivät pidä oman kulttuurinsa ja identiteettinsä vähättelystä, vaikka ruotsalaiset pitävät monesti itseään edistyksellisinä.

Miksi vähättelyä harrastetaan?

Kansallisen identiteetin dekonstruointi voidaan nähdä ideologisena projektina, jota harjoitetaan osin tietoisesti. Yliopistojen humanistiset tiedekunnat, joissa journalistit opiskelevat, ovat postmodernin vasemmistolaisuuden marinoimia.Kriittinen teoria ja dekonstruointi leviävät sieltä kaikille yhteiskunnan osa-alueille.

Oman kansan, sen historian ja kulttuurin vähättelystä on tullut eliitin keskuudessa muoti-ilmiö, jonka avulla osoitetaan oma ylemmyys suhteessa rahvaaseen. Suomalaisuutta halventamalla osoittaa oman älyllisen ja moraalisen ylivertaisuutensa verrattuna niihin, jotka pitävät perinteitä ja omaa kulttuuria arvossa. Suomalaisuutta voi mediassa haukkua vaikka kuinka paljon saamatta rasistin leimaa otsaansa. Haukkumalla jotakin ei-länsimaalaista etnistä tai uskonnollista ryhmää samalla tavalla saa vain syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Haukkua ei saa edes leikillään tai osoittaakseen median kaksoisstandardin, kuten Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti ja tuomio osoittavat.

Suomi on ruotsalainen eli ei yhtään mitään, jos uskoo ruotsalaisia poliitikkoja tai mediavaikuttajia. Suomalaisuus ei ole mitään, koska ruotsalaisuuskaan ei ole mitään paitsi silloin, kun pitää osoittaa suomalaisuuden mitättömyys ja olemattomuus.

Toisaalta kun propaganda muuttuu tarpeeksi räikeäksi ja ero todellisuuteen liian suureksi, se kääntyy itseään vastaan. Valheellinen ja ylimielinen propaganda kasvattaa eliitin ja kansalaisten välistä kuilua, mikä heikentää luottamusta vallanpitäjiin. Seuraukset voivat olla ikävät ja aivan toiset, kuin mitä propagandan levittäjät tavoittelevat.

David Cameron lupaa kansanäänestyksen EU:sta

Britanniassa pääministeri David Cameron piti pitkään odotetun linjapuheensa Britannian suhteesta Euroopan Unioniin. Siinä pääministeri lupasi järjestää kansanäänestyksen Britannian EU-jäsenyydestä, jos Konservatiivit nousevat valtaan seuraavien parlamenttivaalien jälkeen. Äänestys järjestettäisiin viimeistään vuonna 2017.

Miksi kansanäänestys?

Eurokriisi ja sitä seurannut euroalueen erottautuminen muusta unionista on lisännyt EU-vastaisuutta Britanniassa. Toisaalta kysymys Euroopan Unionista on hajottanut Britannian Konservatiivipuoluetta sisältä päin aina Maastrichtin sopimuksesta asti. Osa konservatiiveista on jättänyt puolueen ja siirtynyt euroskeptisen UKIP:n kannattajiksi.

Pääministeri David Cameron ei ole euroskeptikko, mutta hänen on pakko myötäillä euroskeptistä mielipidettä ja ainakin teeskennellä, että hän haluaa kansanäänestyksen. Todellisuudessa ilman lupausta kansanäänestyksestä Cameronin puolue häviäisi melko suurella varmuudella seuraavat parlamenttivaalit ja Työväenpuolueen Ed Milibandista tulisi uusi pääministeri.

Päätös järjestää kansanäänestys on siis puhtaasti valtapoliittinen. Lupauksella Cameron yrittää torjua euroskeptisen UKIP:n uhkaa. Britannian enemmistövaalijärjestelmässä UKIP:llä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä valtaan. Itse asiassa puolue ei ole koskaan saanut vaaleissa yhtään edustajaa Westminsterin parlamenttiin.

Toisaalta parinkin prosentin valtakunnallinen kannatus riittää estämään Konservatiivipuolueen nousun valtaan. Yksittäisessä vaalipiirissä UKIP:n ehdokkaalle annetut muutama sata ääntä voivat tiukassa tilanteessa ratkaista vaalin konservatiiviehdokkaan tappioksi. EU Referendum -blogin Richard North kutsuu tätä UKIP-efektiksi. EU-kansanäänestyksen mahdollisuus luultavasti myös tuo Konservatiiveille jonkin verran nukkuvien ääniä.

Cameronin valheet

Pääministeri Cameron ei ole mikään euroskeptikko vaan kannattaa Britannian jäsenyyttä Unionissa. Puheensa perusteella hänellä on kuitenkin suuria vaikeuksia ymmärtää EU-projektin todellista luonnetta tai sitten hän yksinkertaisesti valehtelee tarkoituksella.

Puheessaan hän toteaa, että EU:n päätarkoitus on ollut tuoda rauhaa Eurooppaan. Todellisuudessa projektin tavoitteena on poistaa kansallisvaltiot ja luoda niiden tilalle ylikansallinen liittovaltio. Puhe rauhasta on pelkkää propagandaa.

Hän myös yrittää luoda todellisuutta vastaamatonta kuvaa unionista, kun hän sanoo:

”Olemme demokraattisten kansakuntien perhe, kaikki jäseniä yhdessä Euroopan Unionissa, jonka perustana on yhteismarkkinat eikä niinkään yhteinen valuutta.”

Euroopan Unioni ei tietenkään perustu yhteismarkkinoille vaan jatkuvasti tiivistyvälle unionille. Yhteismarkkinat ja yhteinen valuutta ovat vain välineitä, joilla edetään kohti tätä päämäärää. Cameron yrittää uskotella Britannian kansalaisille, että EU ja yhteismarkkinat ovat sama asia.

Kun Britannia liittyi vuonna 1973 EEC:n jäseneksi, kansalaiset ajattelivat tuolloin liittyvänsä osaksi yhteismarkkinoita (Common Market). Vuonna 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys EEC-jäsenyydestä, jonka Kyllä-puoli voitti 67,2 prosentin ääniosuudella. Tuolloin kansalaiset tuskin tiesivät mistään poliittisesta unionista tai tulevaisuudessa häämöttävästä liittovaltiosta.

Todellisuudessa pääsy yhteismarkkinoille ei edellytä EU:n jäsenyyttä. Esimerkiksi Norja ja Sveitsi eivät ole jäseniä, mutta näiden maiden tuotteilla on vapaa pääsy sisämarkkinoille ETA-sopimuksen kautta.

EU:n kannattajat väittävät usein, että Norja ja Sveitsi eivät voi vaikuttaa EU:n päätöksiin vaan ne joutuvat pelkästään soveltamaan muiden päättämiä direktiivejä. Myös Cameron viittasi tähän puheessaan.

Todellisuudessa näiden maiden ja EU:n välillä on useita yhteistyöelimiä, joissa asioista päätetään. Näissä elimissä Norjalla ja Sveitsillä on mahdollisuus vaikuttaa näille maille tärkeisiin asioihin.

Lisäksi monien EU-direktiivien alkulähde ei ole Euroopan komissio vaan jokin globaali kansainvälinen järjestö kuten WTO tai monet YK:n alaiset järjestöt (esim. FAO tai ICAO). Näissä järjestöissä EU:n jäsenmaita edustaa Lissabonin sopimuksen jälkeen EU, kun taas Norja ja Sveitsi ovat mukana itsenäisinä valtioina.

Cameron ei halua Britannialle Norjan ja Sveitsin asemaa vaan hän kuvittelee pystyvänsä neuvottelemaan Britannialle nykyistä edullisemmat jäsenyysehdot. Tähän hän tarvitsi EU:n muiden jäsenmaiden suostumuksen ja uuden perussopimuksen, jota ainakaan ensi kommenttien perusteella ei ole tulossa. Entinen Belgian pääministeri Guy Verhofstadt sanoi:

”Pitämällä kiinni mahdollisuudesta neuvotella jäsenyysehdot uusiksi ja järjestämällä niistä kansanäänestyksen David Cameron leikkii tulella. Hän ei hallitse neuvottelujen ajankohtaa eikä lopputulosta, ja hän luo näin valheellisia odotuksia, joihin on mahdotonta vastata.”

On erittäin epätodennäköistä, että Cameron onnistuisi saamaan muilta EU-mailta merkittäviä myönnytyksiä Britannian jäsenyysehtoihin. Myönnytykset olisivat korkeintaan kosmeettisia ja niiden tarkoituksena olisi lähinnä pelastaa Cameronin kasvot äänestäjien silmissä.

Jos kansanäänestys järjestetään, siinä ovat vastakkain EU-jäsenyys nykyehdoin ja eroamisneuvottelujen aloittaminen artikla 50:n mukaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto johtaisi käytännössä ETA-sopimukseen eli Norjan ja Sveitsin asemaan.

Euroskeptikkojen ongelmat

Monet netinkäyttäjät ovat katselleet innoissaan UKIP:n puheenjohtaja Nigel Faragen esiintymisiä Euroopan parlamentissa. Farage on hauska ja terävä puhuja, mutta valitettavasti puoluejohtajana hän ei ole onnistunut yhtä hyvin. UKIP menestyy merkityksettömissä eurovaaleissa, mutta pääministeripuolueeksi äänestäjät eivät sitä kelpuuta.

Euroskeptikoiden pahimpana ongemana on vakuuttaa talouselämän edustajat siitä, että ero EU:sta ei vaikeuta kaupankäyntiä Britannian ja EU-maiden välillä. Monet brittiläiset euroskeptikot tuntuvat kuvittelevan, että ero Unionista on pelkkä ilmoitusasia, vaikka todellisuudessa se edellyttäisi pitkiä neuvotteluja eroamisen ehdoista ja sopimuksista, joihin Britannia on EU:n jäsenenä sitoutunut.

Monet skeptikot myös kuvittelevat, että eron myötä Britannia olisi taas vapaa kahleista, vaikka useimmat Britannian kansainväliset velvoitteet jäisivät ennalleen. Britannia lähinnä pääsisi eroon ”jatkuvasti tiivistyvästä unionista” eli se ei eron jälkeen enää olisi sitoutunut Euroopan liittovaltiokehitykseen. Britannian ei myöskään tarvitsisi piitata EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta ja sen rahoittamisesta eikä epäsuositusta Sosiaalisesta peruskirjasta, josta sovittiin vuoden 1997 Amsterdamin sopimuksessa.

Jos kansanäänestys lopulta järjestetään, Ei-puolen voittoa ei viimeisimmistä gallupeista huolimatta voi pitää mitenkään itsestään selvänä. Valtapuolueet, talouselämä ja media liputtavat voimakkaasti jäsenyyden puolesta ja pelottelevat eron mahdollisilla negatiivisilla vaikutuksilla. Jäsenyyden vastustajat joutuvat organisoimaan kampanjan käytännössä tyhjästä eivätkä he välttämättä pysty tarjoamaan jäsenyydelle uskottavaa vaihtoehtoa, jolloin britit äänestävät EU-jäsenyyden puolesta, koska he pelkäävät enemmän ulkopuolelle jäämistä kuin EU:n sääntelyä ja byrokratiaa.

Nettivihaa ja uhriutumista Ruotsissa

Blogisti Ykä kommentoi jo suomalaisillekin tutun Lisa Bjurwaldin lausuntoa, jossa tämä vaati toimia ”nettivihan” hillitsemiseksi. Bjurwald väitti hieman hysteeriseen sävyyn, että laajalle levinnyt nettiviha uhkaa lehdistönvapautta.

Ykää kauhistutti eniten Bjurwaldin tuoreessa kirjassaan ”Skrivsbordkrigarna” (Kirjoituspöytäsoturit) esittämä väite, että Ruotsissa on 110 000 – 116 000 netinkäyttäjää, jotka jakavat Breivikin ajatukset. Ykä sanoi:

”Se, mikä saa meikäläiselle erityisesti kylmiä väreitä on tuo lukema itsessään. Kun ruvetaan stetsonista kehittämään ja faktana esittämään väitteitä, että satatuhattaplus ihmistä muodostaa turvallisuusriskin siksi, että he ovat eri mieltä kuin stetsonin omistaja, niin ollaan jo todellakin tietyillä menneillä vuosikymmenillä, joihin ei tartteis millään muotoa palailla eikä edes haikailla.”

Bjurwaldin lausunto kertoo melko karulla tavalla Ruotsin virallisen ”suvaitsevaisuuden” totalitaristisesta luonteesta. Bjurwaldia säesti Svenska Dagbladetin Ola Wong, joka vaati ”kirjoituspöytäsotureille” nopeita rangaistuksia, jotta uusien breivikien ja mangsien syntyminen estettäisiin.

Taustana näille kiihkomielisille lausunnoille on kahden ruotsalaisen naisjournalistin kirjoitusten herättämät reaktiot. Lisäksi Ruotsissa ollaan kiristämässä lakia kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Kiristys muistuttaa jonkin verran Suomessa jo toteutettua uudistusta, jossa kansanryhmän käsitettä laajennettiin käsittämään myös esim. homoseksuaalit. Lisäksi poliisille annetaan mahdollisuus tehdä kotietsintöjä ja sensuroida ennakkoon aineistoa, josta on annettu tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Paskan pöyhintää

Ensimmäisenä nettivihan kohteeksi joutui Aftonbladetin kulttuuritoimituksen journalisti Åsa Linderborg, joka aloitti marraskuun lopussa Aftonbladetin sivuilla taistelun äärioikeistolaisia sivustoja vastaan otsikolla ”Granska skiten” (arvostellaan paskaa). Lennokkaan otsikon innoittamana Linderborg lähti taistoon ”vihasivustoja” vastaan ja vaati, että nämä sivustot ilmoitetaan poliisille ja vaaditaan sitä tutkimaan, kiihotetaanko niillä kansanryhmää vastaan.

Linderborgin paskanpöyhimiskampanja veti lopulta vesiperän. Halutun kaltaista aineistoa ei löytynytkään. Vuodenvaihteessa Linderborg nimesi Aftonbladetissa vuoden 2012 ”Rasismin vuodeksi”:

”Valitettavasti sivustot on lyhyessä ajassa siivottu täysin. Useimmat esimerkit kiihotuksesta kansanryhmää on poistettu, kuten myös väkivaltaiset uhkaukset. Mitä tulee Avpixlat-sivustoon, joka on lähellä Ruotsidemokraatteja, siltä puuttuu vastuullinen julkaisija eikä sen palvelin sijaitse Ruotsissa. Tästä syystä sivusto toimii Ruotsin lain ulottumattomissa eikä siitä kannata tehdä rikosilmoitusta, koska ketään vastuullista ei löydy. Mitä tahansa siis voidaan sanoa tai väittää ilman vastuuta tai riskiä, jos megafoni siirretään ulkomaille.”

Vajaa kuukausi myöhemmin Aftonbladetissa kirjoitettiin, kuinka Granska Skiten -kampanja oli saanut jotkut lukijat lähettämään Linderborgille uhkauskirjeitä. Linderborgia nimitettin huoraksi, ja hän sai jopa tappouhkauksia. Linderborgista on näin tullut uhri tai ainakin hän on tehnyt itsestään sellaisen.

Linderborgille uhrina esiintyminen kannattaa. Se tuo sympatiaa. Åsa Linderborgia ylistetään Aftonbladetin sivuilla, koska hän uskaltaa kertoa uhkauksista ja vihasta. Ruotsista löytyy eräs toinen henkilö, jota uhkaillaan ja joka on joutunut jopa murhayrityksen kohteeksi. Hänen nimensä on Lars Vilks eikä Aftonbladet ylistä häntä rohkeudesta, kun hän piirtää profeetta Muhammadista kuvan liikenneympyräkoirana. Vilks saa osakseen arvostelua ja häntä syytetään sympatioista Ruotsidemokraatteja kohtaan.

Ruotsalaisuutta ei ole olemassakaan

Katarina Mazetti -niminen toimittaja kirjoitti Icakuriren-lehteen (Ruotsin Pirkka) artikkelin otsikolla ”Svårt att finna en riktig Svensk” (Vaikea löytää aitoa ruotsalaista). Siinä Mazetti väittää, että puhdasveristä ruotsalaista, jolta ei löydy suvusta ulkomaalaisverta enintään kolme sukupolvea taaksepäin, voi olla vaikea löytää, vähän kuin valkoista hirveä.

Mazetti lisäksi mitätöi ruotsalaisia perinteitä tyypilliseen suvaitsevais-nihilistiseen tapaan. Lucia oli katolinen pyhimys Sisilian Syracusasta, jota ruotsalaiset juhlistavat laulamalla napolilaista kalastajaviisua. Romanttiset kulttuuripersoonat loivat ruotsalaiset maakuntapuvut vain noin sata vuotta sitten.

Piikkinä Etelä-Ruotsissa suosittujen Ruotsidemokraattien suuntaan Mazetti totesi, että Skånen, Hallandin ja Blekingen asukkaat ovat olleet ruotsalaisia vain noin 300 vuotta. Esimerkiksi Suomessa asuvat olivat ruotsalaisia yli kaksi kertaa kauemmin eli 800 vuotta.

Icakuriren, jota jaetaan ICA-kauppaketjun asiakkaille, on yksi Ruotsin laajalevikkisimmistä lehdistä. Sen lukijakunta koostuu enimmäkseen enimmäkseen vähän iäkkäämistä naisista, jotka etsivät lehdestä reseptejä ja kudontaohjeita. Mazettin kirjoitus ei oikein sopinut lehden pirtaan, ja se sai aikaan negatiivisten palautteiden vyöryn kommenttiosastoon, jonka Icakuriren lopulta joutui sulkemaan.

Ruotsidemokraattien kansanedustaja Thoralf Alfsson huomasi Mazettin kirjoituksen ja kirjoitti siitä blogiinsa. Lukijakommenteissa kehotettiin leikkaamaan ICA:n bonuskortti kahtia ja lopettamaan asiointi ICA-myymälöissä.

Mazetti ei ymmärtänyt, miksi hänen viaton kirjoituksensa herätti niin voimakkaita reaktioita:

”Tämä on outoa. Se oli vain melko kiltti pieni kolumni, jossa kerrottiin, millaista on elää ruotsalaisena.”

Ruotsin aamu-tv:n sohvalla Mazetti väitti, että hän on joutunut viharikoksen kohteeksi. Mazetti uhriutui samalla tavalla kuin Linderborg ja sai luonnollisesti sympatiaa osakseen etenkin journalistikollegoilta.

Sekä Mazettin että Linderborgin uhriutumisesta tulee mieleen tapaus Suomesta, kun rasismitutkijoiden väitettiin joutuneen rasististen uhkailujen kohteeksi. Tutkijat saivat tuolloin runsaasti sympatiaa osakseen sekä Helsingin Sanomilta että Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluodolta.

Voi olla, että uhristatus oli osittain ansaittua, mutta itse epäilen vahvasti, että uhriutumista käytetään kaikissa tapauksissa yleisen mielipiteen manipulointiin. Arvostelijoista tehdään näin hirviöitä, jotka vihaavat ja uhkailevat viatonta journalistia tai rasismitutkijaa.

Yksisuuntaisen viestinnän aika ohi

Mazetti ja Linderborg eivät ymmärrä, että ajat ovat muuttuneet. Nettiaikana ihmiset eivät enää purematta niele heidän kaltaistensa kirjoituksia, joissa ylimielinen journalisti yrittää opettaa sivistymätöntä rahvasta ja usein myös johtaa lukijoita tietoisesti harhaan. Mazettin ja Linderborgin kaltaiset eivät tunnu ymmärtävän, miten joku voi olla eri mieltä heidän kanssaan.

Siksi he haluavat, että ”nettivihaan” puututaan kovalla kädellä. Siksi journalistit ovat ensimmäisenä puolustamassa entistä tiukempaa ”vihapuhetta” suitsivaa lainsäädäntöä. He toivovat salaa, että yksisuuntaisen viestinnän aika tulisi takaisin, ja ”vastuullinen media” kertoisi taas kansalle, miten asiat ovat ja miten pitää ajatella.

Edistyksellistä rasismin vastustamista

YTM, tutkija ja projektityöntekijä Heikki Kerkkänen on antanut oman panoksensa rasismikeskusteluun kirjoittamalla artikkelin ”Milloin ihminen on rasisti?”.

Itse olen koko blogini olemassaolon ajan käsitellyt rasismikeskustelua ja kommentoinut kirjoituksia, joissa väitetään rasismin lisääntyneen tai nimitellään jota kuta henkilöä rasistiksi. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa rehellisesti, että Kerkkäsen vastaus kysymykseen ei kiinnosta pätkääkään.

Kerkkänen vain esittää yhden omasta mielestään oikean rasismin määritelmän. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että syytöstä rasismista eli ns. rasistikorttia käytetään eri mieltä olevien vaientamiseen ja keskustelun lopettamiseen ikävistä asioista.

Rasismi on leimakirves, jota poliittinen, akateeminen ja mediaeliitti esittää silloin, kun halutaan mitätöidä tietyn henkilön ja ryhmän mielipiteet ja välttyä vastaamasta näiden esittämiin väitteisiin. Väitteet koskevat yleensä maahanmuuton ongelmakohtia.

Muutaman viime viikon aikana käyty rasismikeskustelu ei ole oikeata keskustelua vaan ylhäältä päin annettua propagandaa, jossa yksittäiseet subjektiiviset kokemukset yleistetään koskemaan koko suomalaista kantaväestöä. Tarkoituksena on saada ihmiset epäröimään omien mielipiteidensä lausumista ääneen ja jopa tuntemaan syyllisyyttä yksittäisen 80-vuotiaan mummon huuteluista.

Kerkkänen myös väittää, että keskustelua maahanmuuton varjopuolista on käyty jo pitkään ns. edistyksellisissä piireissä eikä keskustelu mistään asiasta ole tabu. Tämähän ei tietysti pidä paikkaansa. Esimerkiksi keskustelu islamilaiseen kulttuuriin liittyvistä varjopuolista ja niiden yhteydestä Koraaniin ja profeetta Muhammadin antamaan esimerkkiin on ymmärrettävistä syistä vaikeaa valtamediassa.

Edistyksellinen utopisti

Kerkkänen mm. toteaa olevansa huolissaan Suomen somaliväestön työttömyydestä. Lisäksi pakkoavioliitot ja lapsien naittaiminen puistattavat häntä. Tämä on tietysti ihan oikein. Heti seuraavassa lauseessa hän kuitenkin paljastaa omat lähtökohtansa:

”Vähemmistöjen sosiaalisista ongelmista voi puhua aivan samalla tavalla kuin syntysuomalaistenkin probleemoista.”

Pakkoavioliitot ja lapsien naittaminen ovat sosiaalisia ongelmia ja kunnon edistyksellisen tavoin Kerkkänen tuntuu uskovan, että nämä ongelmat ovat ratkaistavissa. Ehkä ne ovatkin mutta voidaan kysyä, pystyykö suomalainen sosiaalivaltio ratkaisemaan nämä ongelmat ja miten paljon taloudellisia resursseja ratkaisemiseen tarvitaan.

Itse vastaan, että ei pysty. Järjestetyt avioliitot ja alaikäiset morsiamet kuuluvat olennaisena osana tietyistä maista tulevien ihmisten kulttuuriin. Tällaisia tapoja ei poisteta yhdessä sukupolvessa vaan siihen menee kymmeniä vuosia, jos näitä tapoja ylipäänsä voi poistaa sosiaalivaltion keinoin.

Somalien työttömyyttä voidaan varmasti vähentää, mutta taloudellisia resursseja tarvitaan ja paljon eivätkä ne takaa, että tulokset jäävät pysyviksi.

Ainoa taatusti tehokas keino vähentää näitä vähemmistöjen sosiaalisia ongelmia on pitää ongelmallisten vähemmistöjen edustajien lukumäärä mahdollisimman pienenä. Jos maahanmuuttopolitiikka on löysää ja maahan pääsee runsaasti sosiaaliturvan varaan jääviä maahanmuuttajia, sosiaalisektorin kyvyt, resurssit ja keinot loppuvat hyvin nopeasti.

Kerkkäsen blogitekstistä löytyy myös video, jolla entinen islamisti Maajid Nawaz kertoo demokratian ongelmista islamilaisissa maissa. Näissä maissa demokraattinen hallintotapa ei ole vakiintunut, ja vaaleissakin demokratia kilpailee sotilasdiktatuurin ja teokratian kanssa äänestäjien suosiosta.

Nawaz ottaisi mallia ”ekstremisteistä” ja pyrkisi vahvistamaan demokratiaa ruohonjuuritasolta käsin. Se, miten hän käytännössä tämän toteuttaisi, jää vähän epäselväksi. Arabikevään jälkeisten maiden demokraattisten vaalien lopputulokset ovat jo tiedossa, ja vaaleissa se teokraattinen vaihtoehto otti murskavoiton.

Koska demokratia ei ole Lähi-idässä vakiintunut, teokratia pysyy niin kauan, kunnes sotilaat kyllästyvät siihen. Jos taas islamistit saavat armeijan hallintaansa, teokratia pysyy eikä mitään demokraattista vaihtoehtoa ole tarjolla seuraavissa vaaleissa.

Kerkkänen mainitsee myös joukon muslimiajattelijoita, joiden ansiosta ”kehitys kehittyy”. Ei kehity, vaan nämä saarnaavat jo valmiiksi myötämieliselle yleisölle eli länsimaisille edistyksellisille sitä, mitä he haluavat kuulla. Heidän sanomaansa ei kuunnella siellä, missä pitäisi, eli Euroopan muslimigetoissa ja Lähi-idässä.

Jonkinlaisena edistyksellisyyden huipentumana Kerkkänen tarjoaa linkin uutiseen, jossa kerrotaan Ranskassa perustetusta, homoille tarkoitetusta moskeijasta. Tämä sinänsä mielenkiintoinen kuriositeetti ei kuitenkaan muuta kokonaiskuvaa eli islamin voimakasta homovihamielisyyttä mihinkään suuntaan.

Kehittyykö kehitys?

Kerkkänen kuuluu ns. progressiivisiin eli hän uskoo asioiden kehittyvän myönteiseen suuntaan. Islamilaisessa maailmassa näin ei ole käynyt, vaan länsimainen vaikutus on vuosikymmenien aikana vähentynyt ja korvautunut islamistisella. Moni arabimaa oli 50-luvulla ”länsimaisempi” kuin nykyään. Kaupunkien kaduilla näkyi enemmän naisia, joilla ei ollut päähuivia tai huntua. Miehetkin pukeutuivat länsimaalaisittain.

Egyptin vastavalittu presidentti on nimeltään Mohammed Morsi, ja hänen vuodelta 2010 peräisin oleva lausuntonsa kertoo Egyptin edistyksestä kaiken olennaisen:

”Israelin ja palestiinalaisten väliset neuvottelut ovat ajanhukkaa, koska arabit ja muslimit eivät hyödy mitään kanssakäymisestä apinoiden ja sikojen jälkeläisten kanssa.”

Apinoilla ja sioilla viitataan Koraanin lauseeseen, jossa Allahin kerrottiin muuttaneen sapattia rikkoneet juutalaiset apinoiksi ja sioiksi. En tiedä, täyttääkö Morsin lausunto Kerkkäsen selkeänä pitämän vihapuheen määritelmän ja onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä.

En tällä halua sanoa, että arabimaat eivät voi omaksua demokratiaa hallintomalliksi. Kyllä näin voi käydä, jos maiden kansalaiset sitä todella haluavat. En vain usko, että länsimaalaisella edistyksellisellä olisi mahdollisuuksia vaikuttaa kehitykseen millään tavalla. On parempi antaa arabimaiden löytää oma tiensä ja varautua myös siihen, että kehitys ei kehitykään toivotulla tavalla.

Vihan variaatiot

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä toteutettua pamflettia Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Tällä kertaa ajattelin tarkastella yhtä järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-aluetta eli islam-kritiikkiä, jota myös "vastajihadismiksi" kutsutaan.

Rasismilla kansalaisia päähän

Vuodenvaihteen tienoilla valtamediassa on vyörytetty puhetta rasismista sellaisella intensiteetillä, että sen on täytynyt olla suunnitelmallista ja tarkoituksellista. Vyörytyksen käynnisti Umaya Abu Hannan kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Kirjoittaja oli valittu huolella. Julkisuuden henkilönä Abu Hanna on mahdollisimman ärsyttävä. Hän on työskennellyt Yleisradiossa ajankohtaisohjelmien juontajana ja monikulttuurin mannekiinina. Hän on ärsyttävän omahyväinen ja pilkkaa häpeilemättä perinteisiä suomalaisia arvoja. HS:n sivuilla hän on käyskennellyt Kansallismuseossa ja kommentoinut suomalaista kulttuuriperintöä vähemmän mairittelevaan sävyyn. Samassa lehdessä hän on myös esittänyt radikaalin toiveensa muuttaa suomalainen yhteiskunta pysyvästi monikulttuuriseksi.

HS provosoi lukijoitaan tahallisesti ja sai aikaan haluamansa reaktion internetissä tai modernimmin ”somessa”. Tästä alkoi rasismivyörytys, jonka yhtenä osana Dan Koivulaakson ja Li Anderssonin pamfletti Äärioikeisto Suomessa sai julkisuutta osakseen. Suomen Kuvalehdessä Tampereen yliopistossa koulutettu suvaitsevainen toimittaja Sanna Sevänen, joka aiemmin oli kirjoittanut myötäsukaisen arvostelun Koivulaakson ja Anderssonin kirjasta yhdisti suomalaisen ”äärioikeistolaisuuden” väitettyihin eurooppalaisiin esikuviin.

Äärioikeisto

Suomen kuvalehden artikkelissa joukko vasemmistolaisia ja muita Jussi Halla-ahon vastustajia päästetään ääneen analysoimaan äärioikeistolaisuutta ja sen syitä. Näennäistä tasapuolisuutta artikkeliin tuo Ben Zyskowicz, jolle oli annettu yhden lauseen verran palstatilaa.

Pieni, kulttuurikonservatiinen Sarastus-lehti sai osansa Koivulaakson ja Anderssonin leimakirveestä. Lehden kirjoittaja Timo Hännikäinen näkee kirjassa myös osuvaa analyysia tekijöiden punaväristä huolimatta. Hännikäinen näkee asian kilpailuna kulttuurihegemoniasta:

”Kulttuurisen hegemonian kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta on tosiaan ollut kansallismielisten ja traditionalistien strategia jo pidemmän aikaa. Sitä ei ole mitenkään peitelty...”

Tietysti muutaman kirjoittajan pyörittämä nettilehti tuskin pystyy kaappaamaan hegemoniaa itselleen, ja tämän Hännikäinen myöntää avoimesti:

”Todellisuudessa vasemmistolaisten ja liberaalien hallitsemaan julkiseen keskusteluun on vain tullut uusi ääni, jota ei enää voi jättää huomiotta. Instituutioiden tasolla tilanne ei ole juuri muuttunut, ja vasemmistolainen hegemonia vallitsee edelleen esimerkiksi tiedotusvälineissä. ”

Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Anderssonin kirjan yhtenä tarkoituksena on sulkea poliittinen vastustaja marginaaliin leimaamalla se fasistiseksi ja rasistiseksi.

Vastajihadismi järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-alueena

Vastajihadismi ei ole varsinainen ideologia vaan lähinnä yhden asian liike, kuten Koivulaakson ja Anderssonin pamfletistakin käy ilmi. Ilmiötä ei voi tarkastella irrallisena, Eurabia-salaliittoteoriaan perustuvana oppirakennelmana, kuten Suomen Kuvalehti ja Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen yrittävät tehdä. Sen sijaan pitää tarkastella sekä kehitystä islamilaisessa maailmassa, Yhdysvalloissa että Länsi-Euroopassa.

Historian läpikäynnin voisi aloittaa aina Osmanivaltakunnan rappiosta ja sen hajoamisesta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seuraavaksi voisi jatkaa Muslimiveljeskunnan perustamisella ja sen tavoittelemalla paluulla alkuperäisiin islamilaisiin arvoihin. Toisaalta eräänlaisena merkkipaaluna voi pitää myös Iranin islamilaista vallankumousta ja sen vaikutuksia islamilaiseen maailmaan.

Muslimiveljeskunnan edustama poliittinen islam syntyi vastareaktiona länsimaisten vaikutteiden vyörylle islamilaisiin maihin. Tämä aatesuunta löi itsensä lopullisesti läpi Iranissa vuonna 1979, kun maahan pystytettiin islamilainen teokratia Ajatollah Khomeinin johdolla.

Vähän aiemmin lännessä koettiin öljykriisi, kun öljyä tuottavat arabimaat kieltäytyivät myymästä öljyä Israelia Jom Kippur -sodassa tukeneille valtioille. Tämä johti öljyn hinnan räjähdysmäiseen nousuun ja myöhemmin öljyä tuottavien arabimaiden ennennäkemättömään vaurastumiseen. Jos Bat Ye'orin Eurabia-kirjaa on uskominen, öljykriisin myötä Länsi-Euroopan maiden politiikka suhteessa arabimaihin muuttui aiempaa yhteistyöhenkisemmäksi. Samalla Länsi-Euroopan maiden suhtautuminen Israeliin muuttui kielteisemmäksi.

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä suuremmaksi poliittisen islamin vaikutusvalta on kasvanut. Viimeksi ns. arabikevään jälkeisissä vaaleissa poliittista islamia tunnustavat puolueet ovat saavuttaneet merkittävän tai hallitsevan aseman niin Tunisiassa, Libyassa kuin Egyptissäkin. Lännessä älymystö on suhtautunut arabikevääseen ja sen mukana tulleeseen demokratiakehitykseen enimmäkseen myönteisesti, ja kieltäytynyt näkemästä islamistien valtaannousussa mitään ongelmaa.

Tapahtumat Euroopassa

Suomen Kuvalehti näkee vastajihadismin syntyhetkenä syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa. Sieltä vastajihadismin aate on kuulemma matkustanut Suomeen, jossa sen johtava hahmo on kansanedustaja Jussi Halla-aho.

Todellisuudessa Euroopan kasvava muslimiväestö ja sen radikalisoituminen ovat herättäneet täysin ymmärrettävän vastareaktion, eli kantaväestö on alkanut epäillä, pystyvätkö muslimimaahanmuuttajat koskaan täysin integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Yhdysvalloissa taas 9/11 -terrori-iskut sinänsä eivät niinkään synnyttäneet vastajihadismia vaan maan poliittisen johdon reaktiot, joissa islamia ylistettiin rauhanomaisena uskontona, jonka ääriryhmät olivat kaapanneet hallintaansa. Moni amerikkalainen, joukossa mm. lääketieteen tohtori Andrew Bostom, alkoi oma-aloitteisesti tutkia islamin opetuksia ja löysi sieltä ne vähemmän rauhanomaiset opinkappaleet. Heille paljastui, että jihad ei ole mitään rauhanomaista uskonnollista kilvoittelua vaan sodankäyntiä, joka jatkuu, kunnes koko maailma on alistettu islamin hallintaan.

Euroopassa kasvava muslimiväestö muistutti olemassolostaan ensimmäistä kertaa, kun Ajatollah Khomeini julkaisi fatwan, jossa annettiin lupa tappaa Saatanalliset Säkeet -kirjan kirjoittaja Salman Rushdie. Britanniassa asuvat muslimit menivät kaduille ja osoittivat mieltä Rushdien kirjaa vastaan. Rushdien japanilainen kääntäjä Hitoshi Igarashi ja Khomeinin fatwan tuominnut belgialainen imaami Abdalla al-Ahdal murhattiin kirjan julkaisun jälkimainingeissa.

Myöhemmin islamiin liittyvistä asioista on tullut eräänlainen tabu julkisessa keskustelussa. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen, kun islamin negatiivisista piirteistä puhuva saa niskaansa syytöksiä islamofobiasta ja vihapuheesta. Samalla islamilaiseen länsivastaiseen ”vihapuheeseen” suhtaudutaan miedommin, jopa vähätellen. Nykyisin ei ole tavatonta, että islamin profeetta Muhammadin pilkasta tuomitaan länsimaisessa tuomioistuimessa, kun taas radikaalit islamistit nauttivat elämästä veronmaksajan rahoilla ihmisoikeuslakien suojissa.

Vastajihadismi Suomessa

Suomessa asuu prosentuaalisesti huomattavasti vähemmän muslimeja kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siksi monet arvostelijat pitävät ”vastajihadismia” tuontitavarana, joka on kopioitu ulkomaisista blogeista ja on täten lähtökohtaisesti keinotekoinen ilmiö.

Kuitenkin Tanskan pilakuvakriisin aallot löivät myös Suomeen, vaikka Suomi valttyi samanlaiselta muslimien vihalta, joka kohtasi Tanskaa Jyllands Postenissa julkaistujen pilakuvien jälkeen.

Suomessa yksikään sanomalehti ei ole tähän päivään mennessä julkaissut pilakuvia. Suomen Sisu -järjestö julkaisi pilakuvat nettisivuillaan, mistä käynnistyi esitutkinta ja syyteharkinta, joka ei johtanut oikeudenkäyntiin. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa pilakuvien julkaisua anteeksi koko maailman muslimeilta.

Valtamedian ja Suomen poliittisen eliitin käyttäytyminen pilakuvakriisin yhteydessä osoitti, että sananvapaudelle ei ole sijaa silloin, kun puhutaan islamin pyhistä asioista. Islamilaiseen suvaitsemattomuuteen ei vastattu sananvapaudella vaan kyyristelyllä, jollainen oli tuttua suomettumisen ajalta.

Juuri näihin aikoihin vielä suhteellisen tuntematon blogikirjoittaja Jussi Halla-aho nousi laajempaan tietoisuuteen. Hänen kirjoituksissaan, kuten esimerkiksi tässä, kerrottiin asioita, joita valtamediasta oli turha etsiä.

Vastajihadismi on yhden asian liike eikä Halla-ahoa voi määritellä varsinaiseksi vastajihadistiksi, koska määritelmä on hänelle liian kapea. Kirjoittajana Halla-aho on parhaimmillaan tarkkanäköinen akateemisen suvaitsevaisuuden ja siihen liittyvän tekopyhyyden paljastaja. Halla-ahon yhteyksiä vastajihadismiin ovat pyrkineet korostamaan ne, jotka haluavat mustamaalata häntä yhdistämällä hänet Anders Behring Breivikiin. Mustamaalausta on menestyksekkäästi harjoittanut erityisesti Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen.

Mitä tulee itse ”vastajihadismiin”, Breivikin teot tekivät kaikenlaisen julkisen islam-kritiikin esittämisestä vaikeaa. Valtamedia ja niiden apuna vastajihadismin asiantuntijat tekivät kaikkensa, jotta Breivikin teot saatiin näyttämään vastajihadististen nettikirjoitusten aiheuttamilta. Norjalainen Fjordman, jonka kirjoituksia Breivik kopioi manifestiinsa eniten, taistelee tätä vastaan edelleen, nykyisin tosin omalla nimellään.

Taustalla olevat asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Poliittisen islamin voittokulku Lähi-idässä jatkuu kuten myös muslimien maahanmuutto Eurooppaan. Tästä syystä islam-kritiikki, jota vastajihadismin asiantuntijat kutsuvat vastajihadismiksi, ei myöskään katoa.

Viha ja vastaviha

Muutama viikko sitten sain tietää, että tämä blogi mainitaan nimeltä Ruotsin oikeusministeriön ja Strategisen dialogin instituutti -nimisen ajatushautomon tutkimusprojektissa. Sen alkuteksteissä kiitetään erikseen Euroopan komissiota rahoituksesta sekä Suomen, Norjan, Tanskan ja Hollannin valtioita yhteistyöstä.

Raportti on nimeltään Preventing and Countering Far-Right Extremism: European cooperation (äärioikeistolaisen ekstremismin torjunta: eurooppalainen yhteistyö). Siinä on muutama eri kirjoittajalta peräisin oleva maakohtainen analyysi äärioikeistolaisesta ekstremismistä muutamassa Pohjois-Euroopan maassa. Suomen osuudesta on vastannut Ann-Cathrine Jungar, joka toimii valtiotieteiden dosenttina Södertörnin korkeakoulussa Tukholmassa.

Analyysit ovat pinnallisia eivätkä tarjoa mitään merkittävää uutta tietoa. Oma osuuteni löytyy sivulta 12 (18 pdf-dokumentissa). Siinä allekirjoittanutta verrataan Jussi Halla-ahoon:

”Internetissä toimii myös kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia bloggaajia kuten Perussuomalaisten kansanedustaja (vuodesta 2011) Jussi Halla-ahon Scripta ja tiukemman linjan vastajihadisti Vasarahammer. Molemmilla näistä bloggaajista on yhteyksiä kansainvälisiin islaminvastaisiin verkostoihin, ja he kirjoittavat säännöllisesti englanniksi esimerkiksi Gates of Viennan kaltaisilla blogeilla.”

Toivottavasti Ruotsin Oikeusministeriö on saanut Ann-Cathrine Jungarille maksetuille rahoille vastinetta. Jungar on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin melko järkeviäkin juttuja, mutta hänen johtopäätöksistään paljastuu, että hän on ruotsalaisen mielipidetotalitarismin vankkumaton kannattaja:

”Kuitenkin suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle on tyypillistä korkea sietokyky rasistisia ilmauksia kohtaan.”

Suomessa itseään antifasisteiksi nimittävät huligaanit eivät vielä toistaiseksi tule kylään silloin, jos kertoo rehellisesti poliittisesti epäkorrektin mielipiteen maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvistä asioista. Suomessa Perussuomalaiset saavat toimia suhteellisen vapaasti, kun taas Ruotsidemokraatteja häiritään systemaattisesti. Tämä asiaintila ei välttämättä jatku pitkään.

Järjestäytynyt suvaitsemattomuus

Ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus Hanasaari, äärivasemmistolainen Expo-säätiö ja Suomen Unesco-toimikunta ovat yhdessä tuottaneet pamfletin Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Julkista rahaa on siis käytetty tämänkin esityksen tuottamiseen. Käytännössä teksti on Expon edustajien ja kahden Vasemmistoliittolaisen poliitikon Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson käsialaa.

Otsikon perusteella voi todeta, että tekijät ovat keksineet todella mallikkaan termin. Järjestäytynyt suvaitsemattomuus kuulostaa tosi hyvältä kattotermiltä, jonka alle on niputettu niin Perussuomalaiset, vastajihadismi kuin perinteinen rotuideologia. Kyllä ne vassarit keksii.

Koska etenkin Koivulaakso ja Andersson ovat viehtyneitä salaliittoihin ja näkevät mielellään organisaatioita ja verkostoja sielläkin, missä niitä ei ole, pamfletissa käsitellään myös ruotsalaisten ja suomalaisten suvaitsemattomien keskinäistä yhteistyötä.

Tämäkin blogi on saanut osakseen maininnan suomalaista vastajihadismia käsittelevässä osuudessa. Mitään olennaista uutta osuudessa ei kerrota, ja tiedot vaikuttavat ylipäänsä melko vanhoilta.

Tuotos esitettiin 14.12.2012 sananvapautta käsittelevässä Speaking is Silver -seminaarissa Helsingin Hanasaaressa, jossa puhujina oli mm. ulkoministeri Erkki Tuomioja, Dagens Nyheterin entinen päätoimittaja Arne Ruth ja norjalainen Breivik-ekspertti professori Elisabeth Eide. Linkin takaa puheita voi käydä katsomassa. En suosittele, koska en ole niitä katsellut.

Tämän pohjoismaisen yhteistyön tavoitteena lienee saada Suomeen aikaiseksi samanlainen äärioikeiston ja rasismin vastainen Expo-lehti kuin Ruotsissa. Tästä hankkeesta ei ole toistaiseksi tullut mitään mutta seminaari ja pamfletti toimivat jonkinlaisina köyhän miehen korvikkeina.

Laajemmin suomalainen vasemmisto tavoittelee Perussuomalaisille ja etenkin sen maahanmuutokriittisille samanlaista eristämistä ja poliittisen paarian asemaa, kuin Ruotsidemokraateilla on lahden takana. Itse pidän tämän strategian onnistumista lyhyellä tähtäimellä mahdottomana.

Biaudet radiossa

Umaya Abu Hannan suomalaista rasismia päivittelevä kirjoitus on lisännyt rasisminvastaista kuohuntaa mediassa. Itselleni Abu Hannan mielipiteet ovat yhdentekeviä, koska niissä yleistetään henkilökohtaiset kokemukset ja pyritään niiden perusteella syyttämään suomalaisia kollektiivisesti.

Toisaalta kirjoituksella selvästikin pyrittiin lietsomaan rasismihysteriaa. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet lisäsi löylyä kiukaalle Ylen ykkösaamussa, jossa hän korosti maahanmuuttajien rasismikokemuksia. Ohjelmassa väitettiin, että rasistiset rikokset ovat vuoden 2011 tietojen perusteella lisääntyneet. Ohjelman juontaja Seija Rautio kuitenkin yllätti positiivisesti mainitsemalla, että Suomessa syntyneiden suhteellinen osuus rasistisissa rikoksissa on vähentynyt. Biaudetin vastaus paljastaa poliittisen korrektiuden kovan ytimen erittäin hyvin:

”Viha voi myös synnyttää vihaa. Rikos saattaa tehdä ihmisestä onnettoman, mikä voi jollain tavalla purkautua vastavihana.”

Poliittisesti korrektin logiikan mukaan vain valkoinen länsimaalainen voi aidosti vihata ja olla vastuussa vihastaan. Ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan viha on vain vastavihaa ja johtuu syrjintäkokemuksista. Eli valkoinen länsimaalainen on syyllinen myös ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan rasismiin. Biaudetin lausunto tarjoaa lähes täydellisen vastuuvapauden kaikille maahanmuuttajataustaisille rasisteille ja rikollisille. Se myös kertoo, että vähemmistövaltuutettu olettaa ei-länsimaalaisen maahanmuuttajan reagoivan vastoinkäymisiin pikkulapsen tavoin ja pitää tätä ymmärrettävänä ja kenties jopa suositeltavana.

”Tiukan linjan vastajihadistina” en edusta vastavihaa vaan ihan oikeaa vihaa, koska en kuulu oikeaan viiteryhmään. Vaikka vastustan islamin ylivaltapyrkimyksiä ja islamilaista vihaa länsimaita, juutalaisia ja ylipäänsä kaikkea ei-islamilaista kohtaan, en ole aito vastavihaaja, koska vihakirjoitusteni ansiosta olen omalta osaltani syyllinen muslimien vihaan.