Itkuraivareita

Viime viikon aikana julkaistiin kaksi kirjoitusta, joissa arvosteltiin ns. maahanmuuttokriitikkoja asenteiden koventumisesta ja toisaalta perättiin tilaa ”vastuulliselle sananvapaudelle”. Ensimmäisessä Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola väitti, että rasismi haisee. Toisessa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen hyökkäsi ”sananvapauden väärinkäyttäjiä” vastaan.

Tekopyhyys haisee

Yllätyin hieman, kun Seppo Simola viittasi kirjoituksessaan Jussi Halla-ahon jo neljä vuotta vanhaan kirjoitukseen. Siinä Halla-aho piikitteli Simolaa tämän suhtautumisesta vieraiden uskontojen leviämiseen Suomeen ja vihjasi tämän unohtaneen kristinuskon pelastussanoman. Halla-aho kysyi:

”Onko luterilaisesta kristinuskosta tullut kirjaimellisesti suvaitsevaisuususkonto, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta? ”

Tämä kysymys on valitettavasti edelleen ajankohtainen. Kirkkoa repii sisältä ristiriita kirkon oppeja puolustavien konservatiivien ja "suvaitsevaisten" liberaaliteologien välillä. Simola kuuluu selkeästi jälkimmäiseen leiriin, kuten hänen edustamaansa lehteä lukemalla voi päätellä.

Simola esittää heti aluksi kirkonmieheltä melko rankan syytöksen:

”Juttu on yhä luettavissa netistä ja jokainen voi itse arvioida, kuinka paljon sen kaltaisilla teksteillä on epäluuloja vahvistettu. Nyttemmin Halla-aho ja kumppanit pesevät rystyset valkoisina käsiään puhtaaksi vanhoista kirjoituksistaan ja vastuustaan ihmisten koventuneisiin asenteisiin ja ääri-ilmiöihin. ”

Simola liioittelee väittäessään Halla-ahon ja kumppaneiden pesevän käsiään vanhoista kirjoituksistaan. Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Halla-aho itse katuu aivan varmasti joitakin vanhoja kirjoituksiaan. Kukapa ihminen ei katuisi.

Toisaalta Simola ei esitä mitään todisteita siitä, että Halla-aho olisi jollakin tavalla vastuussa ”koventuneista asenteista ja ääri-ilmiöistä”. Aivan yhtä hyvin voisin väittää, että Simola on omalta osaltaan vastuussa siitä, että kirkon toiminta on politisoitunut, kun se on ryhtynyt kannattamaan monikulttuurisuuden kaltaisia maallisia ideologioita.

Simola ei kirjoituksessaan pääse monikultturisuuden kannattajien perusklisheitä pitemmälle. Hän puolustaa edellistä yhteisvastuukeräystä, jolla pyrittiin luomaan maahanmuuttajille työpaikkoja:

”Yhteisvastuussa kerätyillä varoilla on onnistuttu löytämään kymmenille Suomeen muuttaneille kunnollinen työpaikka. Heille on näin tarjoutunut tilaisuus osallistua täyspainoisesti maamme rakentamiseen.”

Hän myös puolustaa maahanmuuttoa:

”On tärkeää saada Suomeen uutta työvoimaa, josta tulevina vuosina on yhä suurempi pula. Ajatusten ja kulttuurin monimuotoisuus lisää niin henkistä kuin taloudellista iskukykyämme. ”

Siinä tuli kaksi monikulttuurista latteutta samassa kappaleessa.

Simolan mainitsemat kaksi asiaa ovat keskenään ristiriidassa. Miten sellaiset ihmiset, joiden osaamisella ei ole aitoa kysyntää työmarkkinoilla ja joiden työllistämiseen tarvitaan keräysvaroja, voivat auttaa Suomea helpottamaan väitettyä tulevaa työvoimapulaa? Maahanmuuttaja voi olla halukas työhön, mutta häneltä voi puuttua työelämässä välttämättömiä taitoja kuten esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito.

Simola päättää kirjoituksensa mahtipontisesti:

”Erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen edesauttaa kansojen keskinäisen ymmärtämyksen kasvua. Maahan- ja maastamuutto ovat askel maailmanrauhan rakentamisessa.”

Olen aivan samaa mieltä ensimmäisen lauseen kanssa. Samalla kannattaa kuitenkin olla rehellinen sille, mitä näkee. Tämä pätee erityisesti islamiin, jonka ikävistä piirteistä Simola mielellään vaikenee. Tästä syystä Halla-aho nimitteli Simolaa dhimmiksi neljä vuotta sitten. Hän myös ihmetteli kirkon suhtautumista islamiin kääntyneisiin entisiin kirkon jäseniin:

”Kun kristitty kääntyy islamiin, kirkko taputtaa posket hehkuen käsiään ja ihmettelee eksoottista värinää. Välillä panee miettimään, miltä tämä mahtaa näyttää ulkopuolelta katsoen, muslimien silmissä.”

Vähän ennen Halla-ahon kirjoitusta Kirkko ja Kaupunki oli esitellyt sivuillaan Abdullah Tammea ja tämän perustamaa Islamin aika -yhdistystä. Myöhemmin Tammesta tuli tv-julkkis ja häntä haastateltiin Ylen ajankohtais- ja keskusteluohjelmissa.

Vastuullisen sananvapauden puolustaja

Risto Uimonen paljastaa omalla kirjoituksellaan olevansa täysin pihalla internetin todellisuudessa ja lähinnä hätääntynyt oman toimialansa tulevaisuuden puolesta. Puutuin jo aiemmin siihen, miten Uimonen ratsasti Breivikillä. Hän jatkaa Ylen ykkösaamun kolumnissaan mahtipontisesti:

”Viime heinäkuussa oman käden oikeuteen tarttui Norjassa muuan Anders Behring Breivik. Rauhallinen vuonojen maakaan ei ollut onnen tyyssija. Ihmiset tuntevat turvattomuutta jopa maailman rauhallisimmilla kolkilla. Pommin teko-ohjeet ja sairaat ideologiat kulkevat verkossa silmänräpäyksessä yli valtiollisten rajojen.”

Niinpä median on ollut pakko reagoida:

”Norjan ja Ruotsin suuret tiedotusvälineet ovat alkaneet rajoittaa ja kontrolloida yleisön puheenvuoroja nettisivustoillaan.”

Uimonen antaa ymmärtää, että näin ei olisi tehty aikaisemmin, mikä ei pidä paikkaansa. Ruotsissa useat mediatalot ostavat moderointipalveluita Interaktiv Säkerhet -nimiseltä firmalta. Puhe linjan kiristämisestä on pelkkää retorista patsastelua, jolla korostetaan omaa erinomaisuutta.

Uimonen ei myöskään osoita erityistä omaperäisyyttä. Ruotsissa taannoin vasemmistolainen toimittaja Maria Schottenius loi käsitteen ”kusirännit”, jolla hän luonnehti lehtiartikkeleiden kommenttiosioita. Uimonen yrittää panna paremmaksi:

”Nimimerkkikirjoittajat purkavat yleensä pahaa oloaan. Heissä erottuu kaksi ärhäkkää perustyyppiä: besserwisserit ja oksentajat.”

Internetin keskustelupalstojen perustyypit on havaittu jo kauan ennen Uimosen kolumnia. Internet-slangissa näille on keksitty omat vakiintuneet nimitykset (esim. trolli), ennen kuin Uimosen kaltaiset edes tiesivät internetin olemassaolosta.

Uimosen ja Schotteniuksen tapa kuvata lukijoilta saatua palautetta kertoo, että molemmat halveksivat juttuja kommentoivia ihmisiä. Heille ei juolahda mieleen, että heidän omissa tuotoksissaan saattaisi joskus olla jotakin vikaa.

Uimonen myös vääristelee nimimerkkikirjoittamista puoltavia argumentteja eikä vaivaudu kumoamaan niitä. Mielestäni Henry Laasanen on esittänyt ehkä parhaan argumentin nimimerkin käytön puolesta:

”Omalla nimellä kirjoittaminen netissä on järjetöntä riskinottamista, jollet nimenomaisesti tavoittele kirjoituksillasi mainetta ja kunniaa.”

Uimonen sen sijaan paisuttelee nimimerkkikirjoittamisen haitallisuutta ja vetää pahasti överiksi:

”Todellisen uhan sananvapaudelle muodostavat sen sijaan oksentajat ja besserwisserit. He levittävät sairasta keskustelukulttuuria verkossa ja dominoivat netin keskustelupalstoja. He ovat kaapanneet palstoja otteeseensa niin, että jotkut toimittajat ovat joutuneet sulkemaan fyysisten uhkausten takia henkilökohtaisena varotoimenpiteenä juttujensa kommentointimahdollisuuden.”

Jostain syystä minun on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa toimittajaraukkoja kohtaan varsinkin, kun eräs toimittaja halusi tietää, kuka tämän blogin takana on. He kun saavat palkkaa kirjoittamisesta toisin kuin nimimerkkikirjoittajat, joille oman nimen käyttö internetissä voi tuoda vaikeuksia työ- tai yksityiselämässä. Itse asiassa vain nimimerkki takaa sen, että ihminen uskaltaa sanoa, mitä oikeasti ajattelee.

Uimosen kolumnin päätös paljastaa, millaista sananvapautta hän kannattaa:

”Sananvapauden terve ja vastuullinen käyttö tässä tarvitsee puolustajia.”

Sanojen terve ja vastuullinen liittäminen sananvapauden puolustamiseen kertoo, että kirjoittaja ei todellisuudessa kannata sananvapautta vaan sensuuria. Vastuullinen sananvapaus ilmaisee kiertäen sen, että toimittajat haluavat pitää kiinni portinvartijan roolistaan ja jatkaa uutisten suodattamista tavallisten ihmisten parhaaksi. Onneksi tällaiseen ei enää ole paluuta.

Antifasistien eettiset periaatteet

”Äärioikeistolainen” English Defence League järjesti viime lauantaina mielenosoituksen Lontoon Tower Hamletsin kaupunginosassa., joka on tullut tunnetuksi suuresta muslimivähemmistöstään. Heinäkuussa islamistit levittivät kaupunginosan alueelle keltaisia tarroja, joissa alue julistettiin ”sharian valvomaksi vyöhykkeeksi”. Aiemmin alueelle oli ilmestynyt tarroja, joissa se julistettiin ”homoista vapaaksi vyöhykkeeksi”.

Helsingin Sanomat uutisoi EDL:n mielenosoituksesta otsikolla ”Äärioikeisto ja poliisi ottivat yhteen Lontoossa”. Jutun otsikointi antaa ymmärtää, että nimenomaan ”äärioikeisto” olisi vastuussa mellakoista:

”Poliisi kertoi sunnuntaina pidättäneensä 60 ihmistä mielenosoitusta seuranneissa kahinoissa.”

Vaikka EDL:n työväenluokkainen, jalkapallohuligaanit mieleen tuova imago antaisikin aiheen olettaa heidän kykenevän väkivaltaan, totuus on luultavasti moniulotteisempi. EDL:n järjestämien mielenosoitukset houkuttelevat paikan päälle vastamielenosoittajia, jotka yleensä edustavat ”antirasistista” United Against Fascism -järjestöä (UAF).

Esimerkillistä antifasismia

Lehtiartikkeleista ei yleensä löydy paljon tietoja vastamielenosoittajista, vaan heitä kuvataan yleisesti ”antirasisteiksi” tai ”aktivisteiksi”. Siksi oli mielenkiintoista ja samalla järkyttävää nähdä video, jolla kaksi itseään antifasistiksi nimittävää nuorta miestä keskustelee mielenosoituksen tapahtumista.

Benin ja Anthonyn päivän toisessa antifasistisessa raportissa esiintyvä nuori mies kertoo, kuinka vastamielenosoittajat heittivät pulloja EDL:n mielenosoittajia kuljettavaa bussia kohti. Bussin hätäuloskäynti avautui ja sieltä tulee ulos ”kauhea, tatuoitu nainen”, joka elehtii, kunnes joku lyö häntä naamaan. Videon haastattelijan naureskelusta voi päätellä, että tapahtunut oli hänen mielestään hauskaa.

Myöhemmin, kun nainen yrittää nousta ylös, joku vastamielenosoittajista potkaisee häntä takamukseen. Tapahtunut on dokumentoitu toiselle videolle, jossa näkyy, kuinka vastamielenosoittajat heittävät tiiliä bussia kohti. Bussin lähdön jälkeen kuvassa näkyy hetken, kuinka mielenosoittaja potkaisee maassa makaavaa naista.

Benin ja Anthonyn mielestä tämä kaikki oli valtavan hauskaa. Syvällä sisimmässään he kuitenkin tietävät, että mies ei saa lyödä naista. Haastateltava nuori mies sanoo, että he (EDL:n naiset) eivät ole naisia. Tähän haastattelija toteaa:

”Naisia ei saa lyödä mutta koiria saa potkia.”

Näiden nuorten miesten käytös kertoo, että he eivät pidä EDL:n edustajia ihmisinä. He myös silmin nähden nauttivat väkivallasta tai ainakin sen katselemisesta. Ehkä Benin ja Anthonyn kaltaiset ovat itse niitä oikeita fasisteja, koska heidän mielestään on oikein käyttää väkivaltaa ali-ihmisiksi luokiteltuja vastaan. Minusta heidän asenteensa kuvastaa Clockwork Orange -elokuvan Alexia ja hänen kolmea ”drugaansa”, jotka matkalla Korovan maitobaarista pahoinpitelivät kadulla makaavan juopon, koska se oli heidän mielestään hauskaa.

Ben ja Anthony eivät ole ajatuksineen yksin. Britannian parlamentin alahuoneessa pääministeri David Cameron sanoi julkisesti, että EDL on sairainta, mitä löytyy (There is none sicker than the EDL). Pääministerin kyselytunti pidettiin Lontoon mellakoiden aikana. Tuolloin EDL:n edustajat järjestivät omia katupartioita valvomaan järjestystä.

Todettakoon, että EDL:stä pidetään Englannissa suurin piirtein yhtä paljon kuin Millwallin jalkapallojoukkueen kannattajista. Pääministerin lisäksi myös media ilmaisee selkeän kielteisen mielipiteensä järjestön toiminnasta. Järjestön edustajat itse kiistävät olevansa rasisteja. Tower Hamletsin mielensoituksen tarkoituksena oli vastustaa sharia-lakia.

Britannian enemmistövaalijärjestelmä tekee Perussuomalaisten kaltaisen puolueen menestyksen liki mahdottomaksi. Siksi EDL ei ole järjestäytynyt puolueeksi vaan järjestää katumielenosoituksia, joissa vastustetaan ääri-islamia ja sharia-lakia.

Riippumatta siitä, mitä itse kukin ajattelee EDL:sta, Britannian yhteiskunta on syvästi jakautunut. Valtion harjoittama monikulttuuripolitiikka ei ole onnistunut luomaan uutta yhteiskuntaa vaan pelkästään hajottamaan vanhan. Työväenpuolueen pitkän valtakauden aikana maahanmuuttoa lisättiin tarkoituksellisesti, jotta maasta tulisi monikulttuurisempi.

Lontoon mellakat ja EDL:n kaltaisen järjestön pelkkä olemassaolo kertovat monikulttuurin epäonnistumisesta, jonka pääministeri Cameron myönsi mutta luultavasti liian myöhään. Siksi ristiriidat todennäköisesti vielä kärjistyvät nykyisestä.

Mara, pyytäisitkö nämä miehet kahville?

 

 Iltalehti: Rukoushetki aiheutti kovan riidan

Mtv3: Suomalaiset, pyytäkään maahanmuuttajia kahville

Lue ja vertaa

En tiedä, kuka on Jussi Jaakkola, mutta hän kirjoitti Uuden Suomen blogipalveluun kelvollisen esityksen eurokriisin syistä ja pohdiskeli vielä, mitä Suomen pitäisi tehdä. Tietääkseni Uusi Suomi -tavaramerkkiä hallinnoiva miljonääri ei ole maksanut Jaakkolalle kirjoituksesta mitään.

Tämän tusinakolumnistin me kaikki tunnemme. Hänen kirjoituksensa keikkuvat Uuden Suomen blogipalstalla luetuimpien joukossa ehkä siksi, että verkkolehden julkaisija haluaa hänet esille. Hän on Uusi Suomi -tavaramerkkiä hallinnoivan miljonäärin hyvä kaveri ja hänelle maksetaan kirjoittamisesta.

Kiellettyä vihapuhetta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin sallittua vihapuhetta eli orwellilaista Emmanuel Goldsteiniin eli hyvään viholliseen kohdistuvan vihan ilmauksia. Kiellettyä vihapuhetta eli sellaista, joka kohdistuu vääriin ihmisiin ja ryhmiin, ollaan kuitenkin suitsimassa kovalla kädellä.

JSN eturintamassa

Risto Uimosen johtama Julkisen Sanan Neuvosto on muuttamassa tiedotusvälineiden keskustelupalstoja koskevaa ohjeistustaan. Jatkossa ei karsita ainoastaan ihmisarvoa loukkaavia kirjoituksia vaan myös ”väkivaltaan yllyttävät ja vihaa lietsovat sisällöt”.

JSN:n puheenjohtaja Uimosella on myös vankka perustelu muutokselle:

”Olisi ollut Norjan tapahtumien jälkeen erikoista, jos näin ei olisi tehty.”

Uimonen siis olettaa oikeaoppisesti, että Anders Behring Breivikin teko johtui vihapuheesta, joten hän kannattaa sensuuria väkivallan ehkäisykeinona. Todellisuudessa median tiukempi sensuuri tuskin olisi estänyt Breivikin tekoa. Manifestissaan hän kertoi omista kokemuksistaan monikulttuurisessa Oslossa eivätkä ne vastanneet poliitikkojen ja median antamaa kuvaa eri kansanryhmien välisestä rinnakkainelosta ja sen siunauksellisuudesta Norjalle.

Koska JSN:n ohjeistus koskee vain valtamediaa ja sen ylläpitämiä keskustelupalstoja, sen vaikutukset jäävät rajallisiksi. Uudistuksen jälkeen valtamedian toimittajat ehkä luulevat, että heidän kirjoituksistaan pidetään aiempaa enemmän. Itse en ole lukenut vuosiin valtamedian keskusteluja, koska ne ovat usein taitamattomasti moderoituja ja heikkotasoisia enkä usko, että asiaintila muuttuu lähitulevaisuudessa.

Asiantuntija puoltaa

Ennen lukemista mietiskelin, kuka on Helsingin Sanomien vihapuhetta käsittelevän jutun asiantuntija. Minun ei tarvinnut pettyä, sillä kyseessä oli Helsingin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Tuomas ”Positiivinen erityiskohtelu” Ojanen, joka pönäkästi toteaa:

”On syytä keskustella kriittisesti, mutta erilaisilla toimijoilla on jopa velvollisuus pohtia ohjeistuksia keskustelulle.”

Jokainen keskustelupalstan ylläpitäjä tietää, että moderoimattomana palsta taantuu trollien ja (mainos)spämmäreiden temmellyskentäksi. Jokainen kaupallinen toimija myös siivoaa roskat pois palstoiltaan, jos haluaa, että keskusteluja joku viitsii lukea. Yksityisellä toimijalla ei myöskään ole mitään velvollisuutta tarjota alustaa jonkun tietyn henkilön mielipiteille vastineoikeutta lukuun ottamatta.

Toisaalta jokaisella lukijalla on oikeus tai suorastaan velvollisuus ilmaista mielipiteensä silloin, kun tiedotusväline sensuroi asiallisesti perusteltuja viestejä epämääräisin perustein. Minkään median uskottavuus ei pitkällä tähtäimellä kestä valehtelua ja pimittämistä, vaikka sellaista markkinoitaisiinkin ratkaisuna väitettyihin vihapuheen aiheuttamiin ongelmiin.

Ojanen kuitenkin menee tahattoman komiikan puolelle ihmisoikeuskäsityksellään:

”Etnisen syrjinnän kielto kuuluu niin sanottujen ehdottomien ihmisoikeuksien joukkoon, mutta sananvapaus ei. Se, joka ei saa haluamiaan viestejä julki keskustelusivuilla, voi perustaa vaikka oman blogisivun.”

Etnisen syrjinnän kielto ei Ojasenkaan mielestä ole mikään ehdoton ihmisoikeus, koska hän kannattaa suomalaiseen kantaväestöön kohdistuvaa etnistä syrjintää silloin, kun sitä kutsutaan positiiviseksi erityiskohteluksi. Tasa-arvoinen ihmisen viiteryhmästä riippumaton kohtelu taas edustaa ”muodollista yhdenvertaisuutta” eli syrjintää.

Demari opettaa

Demari ei olisi demari, mikäli hän ei uskoisi valtion asiantuntijoiden kaikkivoipaiseen kykyyn johdattaa ihmisiä oikealle tielle. Siksi Demari oli kutsunut asiantuntijoita kertomaan, mikä on sallittua ja mikä menee överiksi.

Koko juttu on valitettavasti vain paperilehdessä, mutta parhaat palat ja Hommaforumin moderaattorin mielipiteet voi lukea täältä. Demarin kunniaksi on sanottava, että lehti sentään yritti hakea esimerkkejä paljon hehkutetusta vihapuheesta toisin kuin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman, joka suoralta kädeltä vaati ”nollatoleranssia vihapuheelle”.

Demarin opastuksesta riippumatta vihapuheen käsite jää epämääräiseksi ja tulkinnanvaraiseksi. Termi itsessään on lainattu ulkomailta ja noussut kukoistukseen vasta Norjan tapahtumien jälkeen, kun itseään suvaitsevaisina pitävät ovat käyttäneet sitä leimakirveenä julkisessa keskustelussa.

Koska termi on epämääräinen ja oikeudessa kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitaan asiayhteydestä irrotettujen lauseenpätkien perusteella, mikä tahansa valtiovallan nollatoleranssi vihapuhetta kohtaan kaventaa sananvapautta ja voi johtaa mielivaltaan. Poliittisten päättäjien kannattaisi siis olla varovaisia noitavainoissaan, jotta edes sanan- ja mielipiteenvapauden kulissit säilyisivät.

Sitä paitsi keskustelu ”vihapuheesta” on metakeskustelua, jossa varsinainen asia jää taka-alalle. Kun keskustellaan rasismista ja vihapuheesta, maahanmuuton ongelmat jäävät taka-alalle yhtä lailla, kuin jos keskusteltaisiin monikulttuurisen yhteiskunnan ihanuudesta silmät ihastuksesta ympyriäisinä.

Dennis Mitzner toteaa aivan oikein Politika-lehden pääkirjoituksessa, että asioista ei halutakaan keskustella:

”Kyseessä näyttääkin olevan vasemmiston omaksuma tapa, jonka puitteissa aiheelliseen kritiikkiin vastaaminen ei ole tarpeellista, vaan arvostelun voi kuitata syytöksellä, joka kiinnittää yleisön huomion syytettyyn eikä itse käsiteltävään asiaan. Toisin sanoen esimerkiksi Halla-ahon ja muiden perussuomalaisten esittämä arvostelu Suomen maahanmuutto- ja EU-politiikkaa kohtaan pyritään kumoamaan yhdistämällä heidät Norjan murhien kaltaisiin hirmutekoihin.”

Viestintuojan ampuminen on vanha ja hyväksi havaittu keino välttää keskustelu epämukavista asioista.

Sallittua vihapuhetta

Sanasta vihapuhe on tullut alkavan syksyn muoti-ilmiö. Sitä käyttävä osoittaa muille kuuluvansa suvaitsevaisiin ja edustavansa älyllistä eliittiä. Toisaalta vihapuhe voi olla myös hyväksyttyä ja suorastaan hyveellistä. Tämä on kuitenkin riippuvainen siitä, kuka on vihapuheen kohteena.

Blondi ajattelija

Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstan kirjoituksista löytyy usein sallittua vihapuhetta. Viimeksi Jemima Repo -niminen nuori politiikan tutkija kertoi äärioikeistonajatuksista. Jemiman mukaan naisviha kytkeytyy äärioikeistolaiseen ajatteluun:

”Äärioikeistolaiset ajattelevat, että vain perinteinen patriarkaalinen yhteiskunta voi taata Euroopalle heidän ajamansa rodullisesti ja kulttuurisesti yhtenäisen tulevaisuuden, jossa naiset synnyttävät "puhdasrotuisia" lapsia ja miehet tekevät "miesten työt".”

Jemiman väite on argumenttina puhdas olkiukko ja peitelty natsikortti. Jemima myös vääristelee norjalaisen bloggari Fjordmanin sanomisia. Jemiman mukaan:

”Fjordman katsoo naisten ja feministien toimivan järjenvastaisesti ja olevan herkkätunteisia sekä väittää tämän olevan yksi syy Euroopan "itsetuhoiseen maahanmuuttopolitiikkaan".”

Fjordman on kyllä kirjoittanut miesten ”feminisoinnista” ja siitä, kuinka feministit pyrkivät esittämään miesten perinteiset maskuliiniset hyveet kielteisessä valossa. Löysin pikaisella googletuksella yhden Fjordmanin artikkelin, jossa hän arvosteli länsimaista feminismiä. Fjordman sanoo:

”Länsimaiset feministit ovat kehittäneet uhriutumiskulttuurin, jossa poliittista valtaa hankitaan pönkittämällä statusta uhrihierarkiassa. Monella tapaa tämä on poliittisen korrektiuden ydin. He ovat myös vaatineet ja onnistuneet vaatimuksissaan kirjoittaa historia uudelleen korjatakseen väitetyn puolueellisuuden historiankirjoituksessa. Heidän maailmankuvansa on päässyt koulujen opetusohjelmaan. He ovat käytännössä saavuttaneet hegemonian tiedotusvälineissä ja onnistuneet leimaamaan arvostelijansa ”kiihkoilijoiksi”. He ovat myös onnistuneet muuttamaan käyttämäämme kieltä, jotta se olisi vähemmän loukkaavaa. Radikaalit feministit ovat poliittisen korrektiuden etujoukkoa.”

Fjordmanin mukaan muslimien ovat tulleet lännessä valmiiseen pöytään ja löytäneet oman asemansa uhrihierarkiassa. Muslimimiehet voivat olla patriarkaalisia sikoja mutta he ovat yhtä lailla sortavan valkoihoisen heteromiehen uhreja. Fjordman myös siteeraa amerikkalaista Phyllis Chesleriä, joka kirjassaan ”Death of Feminism” sanoo, että liian monista länsimaisista feministeistä on tullut ”pelkurimaisia laumaeläimiä ja synkkiä totalitaristisia ajattelijoita”.

Jemima Revon artikkeli osoittaa Fjordmanin väitteen todeksi. Hänen kelvoton kirjoituksensa kelpasi maan johtavan päivälehden mielipidesivulle.

Suosittelen myös lukemaan Henry Laasasen vastineen Jemima Revon kirjoitukseen. Siinä Laasanen toteaa:

”Islamvastaisten tahojen keskeinen argumentti on islamin epätasa-arvoisuus naisia kohtaan...”

”Äärioikeisto on voimakkaan feminismivastaista, mutta eivät he turvaudu argumentaatiossaan naisvihaan, vaan naisten puolustamiseen. Feminismivastaisuus on eri asia kuin naisviha.”

Tanskalainen Lars Hedegaard on myös ihmetellyt, miksi naiset usein kannattavat puolueita, jotka haluavat lisätä maahanmuuttoa islamilaisista maista. Hedegaardin mielestä naiset eivät hyväksy muslimien maahanmuuttoa naiiviuttaan tai ideologisista syistä. Hedegaard väittää provokatiivisesti:

”Kun naiset avaavat tietä sharialle, he haluavat sitä. He eivät halua vapautta, koska he pitävät alistumisesta ja alistamisesta.”

Hedegaardin väite ei tietysti pidä paikkaansa useimpien länsimaisten naisten tai edes feministien osalta. Ruotsissa haastateltiin islamiin kääntyneitä länsimaalaisia naisia. Haastattelujen perusteella käännynnäiset ovat mieltyneitä islamilaiseen perhekäsitykseen, jossa miehen tehtävänä on olla järkevä ja looginen, kun taas nainen on tunteellinen ja huolehtiva. Tämä tarkoittaa, että naisen tehtävä on huolehtia lapsista ja kodista, kun taas mies tekee työtä ja tuo leivän pöytään.

Jemiman tarkoituksena ei tietysti ollut analysoida ”äärioikeiston” ajattelua vaan pelkästään heittää kuraa ”hyvien vihollisten” päälle. Tämä paljastuu hänen kirjoituksensa viimeisestä kappaleesta:

”Rasismi, jonka varaan äärioikeistolainen ajatusmaailma nojaa, on kytkeytynyt vahvasti moneen muuhun viha-aatteeseen, eikä sitä vastaan voi kamppailla puuttumatta äärioikeiston naisvihaan ja antifeminismiin. Ne ovat vaarallisia aatteita, joista täytyy sanoutua irti samaan tapaan kuin rasismista.”

Feminismi itsessään on viha-aate, mutta siinä viha on sosiaalisesti hyväksyttyä, koska se kohdistuu ”hegemoniseen heteropatriarkaattiin”. Äärioikeistolaiset ovat hylkiöitä, jotka voidaan huoletta liittää kaikkeen mahdolliseen vihaan, koska se palvelee feminismiä. Totuudesta ei niin tarvitse välittää.

Kansallislaulun vaarat

Heteropatriarkaatti uhkaa myös koululaisia ainakin dosentti Taru Leppäsen mukaan. Hän väittää, että erityisesti isänmaalliset laulut voivat sisältää läheisesti vihapuhetta muistuttavia piirteitä.

Leppänen myös toteaa, että suomalaisuuden esittäminen maskuliinisena ja sen kytkeminen väkivaltaan ei edistä peruskoulun opetussuunnitelman toteutumista. Iltalehden mukaan:

”Peruskoulun opetussuunnitelman arvopohjana ovat muun muassa ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia ja monikulttuurisuuden hyväksyminen.”

”Leppänen esittää ongelmaan ratkaisuksi, että musiikin oppitunneilla ja oppikirjoissa nostettaisiin nationalismin, sukupuolen ja väkivallan teemoja esille ja käsiteltäisiin niitä kriittisesti oppilaiden kanssa.”

Kaikki totalitaristiset ideologiat pyrkivät vaikuttamaan lapsiin eikä Leppäsen edustama radikaali feminismi poikkea muista vastaavista edukseen. Tosin useimpien tavallisten suomalaisten mielestä Leppäsen mielipiteet kertovat vakavasta vieraantumisesta todellisuudesta. Kuitenkin Leppänen on saanut Suomen Akatemialta apurahaa omiin tutkimuksiinsa.

Leppänen on tutkinut akatemian rahoituksella ”Sukupuolten tuottamista lasten kulttuureissa”. Nimimerkki Tiedemies oli omassa kirjoituksessaan lievästi närkästynyt tästä ja kysyy mielestäni aiheellisesti, mitä yhteiskunnallista tarkoitusta lopultakin palvelee se, että tällaista tutkimusta rahoitetaan.

Kansallisen identiteetin murtaminen

Yritän vastata tähän kysymykseen. Sukupuoliroolit ja perinteinen kansallinen identiteetti koetaan tietyissä poliittisissa ja akateemisissa piireissä uhaksi suvaitsevaisuudelle ja monikulttuurille. Tämä on itse asiassa ilmaistu jo peruskoulun opetussuunnitelmassa, jossa pyritään edistämään ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, demokratiaa ja monikulttuurin hyväksymistä.

Siksi häiritsevästä maskuliinisväritteisestä kansallisesta identiteetistä pyritään pääsemään eroon. Erityisesti Perussuomalaisten suuri kannatus koetaan uhaksi.

Tästä syystä Suomen Akatemia valitsi Inari Sakki (o.s. Mattsson) -nimisen tutkijan akatemiatutkijaksi, joka saa akatemialta palkkaa ja tutkimusrahoituksta. Sakin tavoitteena on tutkia ansallisia historiakäsityksiä, kollektiivisia tunteita ja äärioikeiston kannatusta. Helsingin Yliopiston sivuilta käy ilmi, miten Sakki aikoo toteuttaa tutkimuksensa:

”Kokeellisessa tutkimuksessa suomalaisille esitetään esimerkiksi muistoja toisen maailmansodan aikaisista Karjalan nälkäleireistä ja ruotsalaisille Ruotsin natsiyhteyksistä ja pakkosterilisaatioista.”

Tästä tulee ensimmäisenä mieleen Stanley Kubrickin elokuva Kellopeli Appelsiini, jossa päähenkilöä yritettiin vieroittaa väkivallasta pakottamalla hänet katsomaan väkivaltaa valkokankaalta.

Yliopiston sivuillla kerrotaan myös, mistä esikuvat löytyvät:

”Muun muassa Saksassa tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan olettaa, että tällainen manipulaatio herättää kollektiivisia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joilla on Sakin mukaan yhteys myönteisempiin käsityksiin ulkoryhmiä – esimerkiksi maahanmuuttajia – kohtaan.”

Suomalaisista siis yritetään väkisin tehdä suvaitsevaisia samantapaisilla keinoilla, joilla saksalaisia on yritetty saada ja osin saatukin tuntemaan syyllisyyttä natsismista ja häpeämään omaa historiaansa. Jo klisheeksi muodostunut orjalaivojen terva ei siis enää riitä, vaan tuleville koululaisille pyritään esittämään Suomen historia negatiivisessa valossa, jotta he olisivat suvaitsevaisia ja suhtautuisivat myönteisesti maahanmuuttajiin.

Väärää tietoisuutta siis pyritään tosissaan kitkemään. Vastauksena Tiedemiehen retoriseen kysymykseen sanon, että sekä Sakin että Leppäsen tutkimukset palvelevat valtion virallista politiikkaa eli ovat yhteiskunnallisesti perusteltavissa. Kokonaan toinen asia on, ymmärtääkö tavallinen suomalainen, että hänen maksamiaan verorahoja käytetään mitätöimään asioita, joita hän mahdollisesti pitää arvokkaina ja kunnioitusta ansaitsevina.

Norjan joukkomurhan motiivit

Lomani takia en ehtinyt osallistua Norjan joukkomurhasta käytyy nettikeskusteluun, joten käsittelen Anders Behring Breivikin motiiveja vasta nyt. Olen lukenut Breivikin manifestista valikoituja kohtia ja päätynyt suurin piirtein samanlaiseen johtopäätökseen kuin oheisella videolla esiintyvä videobloggaaja.

Jotta Breivikin motiiveja pystyisi analysoimaan, täytyy lukea, mitä joukkomurhaaja itse kertoo. Manifestin ongelmana on sen valtava koko (noin 1500 sivua) ja se, että suurin osa etenkin alkupuolen tekstistä on plagioitu muista lähteistä. Breivikin omia sanoja löytyy vasta manifestin loppupuolelta, jossa hän kertoo perustelut ratkaisulleen ja kertoo päiväkirjan omaisesti hirmuteon valmisteluista.

Lapsuus ja nuoruusvuodet

Breivik kasvoi keskiluokkaisessa perheessä, jossa ei ollut hänen omien sanojensa mukaan puutetta mistään.  Hänen isänsä jätti perheen, kun hän oli yksivuotias. Manifestissaan Breivik kuvailee suhdetta isäänsä sekä isäpuoleensa. Psykologi voisi etsiä selitystä Breivikin teolle epäonnistuneesta isäsuhteesta. Itse pidin ja pidän edelleen Breivikiä narsistisena psykopaattina, joka nauraen tappoi viattomia 14-18 –vuotiaita nuoria ja kuvitteli näin antavansa ratkaisevan iskun monikulttuuria kannattaville kulttuurimarxisteille.

Psykopaattikin perustelee tekonsa jotenkin ja on täysin selvää, että Breivik halusi pelastaa Norjan ja laajemmin koko Euroopan monikulttuuria kannattavilta kulttuurimarxisteilta ja heidän suosimiltaan muslimimaahanmuuttajilta.

Breivik ei kuitenkaan päätynyt tekoonsa lukemalla Jihadwatch-blogia, Fjordmania tai Gates of Viennaa. Hän oli itse kasvanut ympäristössä, jossa oli paljon islamilaisista maista muuttaneita maahanmuuttajia. Nuoruusvuosina hänellä oli pakistanilaissyntyinen kaveri nimeltä Arsalan, jonka kanssa hän oppi elämään Oslon kaduilla.

Tässä vaiheessa totean, että Breivikin nuoruuskokemukset voivat toki olla keksittyjä tai plagioituja kuten manifestin alkuosa. Itse oletan, että Breivik puhuu kokemuksistaan enimmäkseen totuudenmukaisesti. Tosin hänen nuoruuskokemuksiensa kuvaukset voivat olla jälkikäteen värittyneitä tai liioiteltuja. Breivikin nuoruuskuvaukset alkavat manifestin sivulta 1376.

Oslon maahanmuuttajaväestö elää enimmäkseen kaupungin itäosissa. Breivikin paras ystävä Arsalan eli kuitenkin Länsi-Oslossa norjalaisten keskellä, eli ainakin teoriassa hänen olisi pitänyt sopeutua Norjaan erinomaisesti. Breivik kertoo ystävästään:

”Kuten useimmat Norjassa asuvat pakistanilaiset, hän koki ristivetoa norjalaisen ja pakistanilaisyhteisön välillä. Ymmärsin varhain, että hän halveksi norjalaisia ja norjalaista yhteiskuntaa, ei siksi, että hän oli kateellinen, koska hän olisi sopeutunut jos olisi halunnut. Hän halveksi sitä, koska se edusti vastakohtaa islamilaisille tavoille.”

Breivik kertoo myös tavasta, jolla pakistanilaisnuoret suhtautuivat naisiin:

”Muslimitytöt olivat koskemattomia jopa muslimipojille. Ainoa saatavilla oleva ”hyödyke”  tässä elämänvaiheessa olivat etniset norjalaistytöt, joita kutsuttiin ”huoriksi”.”

...

”On ironista, että muslimipojat kasvatetaan suhtautumaan norjalaistyttöihin alempiarvoisina huorina. Heidän ainoa tarkoituksensa on tuottaa nautintoa, kunnes muslimipojat pääsevät 20-25 vuoden ikään, jolloin he löytävät puhtaan, ylivertaisen muslimineitsyen.”

Breivik myös kertoo luokalta ”kadonneesta” muslimitytöstä, joka ei palannut takaisin Pakistanin lomaltaan. Breivikin peruskouluaikana myös kaksi muuta muslimityttöä katosi. Breivikille ei kerrottu, miksi he eivät jatkaneet koulussaan vaan hän arvelee, että heidät joko naitettiin kotimaahansa tai  tapettiin, koska he olivat oppineet liikaa norjalaisten tavoille. 

Breivik väittää kiinnostuneensa kristinuskosta, islamista ja politiikasta muslimiystävänsä kautta. Breivik ei ymmärtänyt ystävänsä kielteistä asennetta norjalaista kulttuuria kohtaan. Hän piti koulun opetusohjelmaa huonona vitsinä. Islamista kerrottiin vain, että se oli rauhan uskonto, joka usein levisi kauppiaiden mukana. Hän pitää tätä ratkaisevana syynä, miksi hän alkoi arvostaa omaa uskontoaan ja etsiä vaihtoehtoisia lähteitä saadakseen lisää tietoa:

”Muistan, että ensimmäisen Persianlahden sodan aikana hän hurrasi kovaäänisesti aina, kun Scud-ohjus laukaistiin amerikkalaisia kohti. Tuolloin olin täysin epäpoliittinen ja tietämätön, mutta hänen täydellinen kunnioituksen puutteensa omaa kulttuuriani (ja länsimaista kulttuuria) kohtaan itse asiassa laukaisi kiinnostukseni siihen.”

Breivik ei siis muslimiystävänsä harmiksi halunnut kääntyä islamiin, vaan Breivik jopa ehdotti tälle kääntymistä kristinuskoon ja norjalaisten normien ja kulttuurin hyväksymistä.

Kadulla Breivik ja hänen muslimiystävänsä liikkuivat väkivaltaisessa katujengissä, joka takasi heille turvallisen oleskelun Oslon kaduilla ilman, että he joutuisivat ryöstetyiksi, hakatuiksi tai ahdistelluiksi. Breivik kuvailee jengiläisten toimintaa:

”Jo tuohon aikaan muslimijengit dominoivat Oslon itäosia ja kaupungin keskustaa. He myös järjestivät satunnaisesti ”ryöstöretkiä”  Oslon länsiosiin, jossa he alistivat kantaväestöön kuuluvia nuoria (kuffar) ja keräsivät heiltä Jizyaa (matkapuhelinten, käteisen rahan, aurinkolasien jne. muodossa). Muistan, että he systemaattisesti ahdistelivat, ryöstivät ja hakkasivat etnisiä norjalaisia nuoria, joilla ei epäonnekseen ollut oikeita suhteita. Musliminuoret kutsuivat norjalaisia ”perunoiksi” (poteter – halventava termi, jota muslimit käyttävät etnisistä norjalaisista). Nämä ihmiset satunnaisesti raiskasivat ns. ”perunahuoria”. 

Breivikin mukaan norjalaisnuori saattoi ilman muslimiyhteyksiä liikuskella turvallisesti vain omalla asuinalueellaan ja tietyillä Oslon keskeisillä paikoilla. Hän näki yhteytensä muslimijengeihin käytännön sanelemana pakkona. Yhteyksien avulla Breivik ystävineen pystyi liikkumaan ilman pelkoa tulla ryöstetyksi kaikkialla kaupungissa, ja ne myös takasivat Breivikille turvallisen aseman Länsi-Oslossa oman ikäryhmänsä nuorten keskuudessa.

Toisin kuin musliminuoret norjalaiset eivät muodostaneet omia jengejään. Breivikin mukaan:

”Jos etniset norjalaisnuoret tai muut ei-muslimit yrittävät luoda omia jengejään (suojelutarkoituksessa), heidät leimataan välittömästi rasisteiksi ja natseiksi. Samanaikaisesti lukuisat muslimijengit tekevät tuhansia rasistisia rikoksia etnisiä norjalaisia kohtaan. Näistä rikoksista vaietaan eikä niistä piitata, ja siten niitä suvaitaan.”

Breivik siis havaitsi jo varhain, että musliminuoret eivät sopeudu eivätkä halua sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan. He ja heidän vanhempansa myös enimmäkseen elivät sosiaalituilla. Nuoruuskokemustensa perusteella Breivik halusi sekä tuntea oman kulttuurinsa että etsiä syitä muslimien kielteiselle asenteelle. 

Tuohon aikaan 90-luvun lopulla ”vastajihadistisia” blogeja ei vielä ollut. Robert Spencer aloitti Jihadwatch-bloginsa vuonna 2003 ja Fjordman puolestaan omansa vuonna 2005.

Breivik politiikassa ja siirtyminen väkivallan tielle

Breivik liittyi jo 16-17 -vuotiaana Edistyspuolueen nuorisojärjestöön. Puolueen tavoitteista erityisesti maahanmuuttovastaisuus ja markkinatalousmyönteisyys vetosivat häneen. Puolueeseen kuitenkin suhtauduttiin kielteisesti. Breivik kuvailee:

”Jokainen journalisti piti puoluetta rasistisena sen maahanmuuttovastaisen ohjelman takia. Edistyspuolue joutui jatkuvien hyökkäysten kohteeksi kaikkien mediaorganisaatioiden, kansalaisjärjestöjen ja muiden poliittisten puolueiden taholta. Heitä kutsuttiin rasisteiksi ja natseiksi sekä leimattiin ”fasistisioiksi”.”

Breivik itse oli nuoruusaikana tutustunut myös vasemmistolaiseen ja antirasistiseen poliittiseen toimintaan, ja oli tätä kautta oppinut halveksimaan siihen liittyvää tekopyhyyttä. Breivik kuitenkin nopeasti pettyi politiikan todellisuuteen:

”Jo varhain minulle tuli selväksi, että yhteiskunnan tekopyhyys oli vallitsevaa ja ylivoimaista. Aloin nähdä yhteyden islamin, länsimaisen median, äärivasemmiston ja hallituksen välillä.”

Breivik tutustui lähes kaikkiin mahdollisiin poliittisiin ideologioihin. Tuossa vaiheessa (90-luvun loppu) hänelle myös selvisi, että hän ei ollut koulussa oppinut mitään merkittävää islamista.

Suunnilleen vuonna 2000 hän totesi, että demokraattinen kamppailu Euroopan islamisoitumista ja eurooppalaista monikulttuurisuutta vastaan oli hävitty.  Breivik sanoo:

”Heti, kun tajusin tämän, päätin etsiä vaihtoehtoisia vastustamiskeinoja. Protestointi tarkoittaa, että olet eri mieltä. Vastarinta tarkoittaa, että aiot lopettaa kehityksen. Päätin liittyä vastarintaliikkeeseen.”

Pettymyksekseen Breivik ei löytänyt yhtäkään kulttuurikonservatiivista, kristittyä ja jihad-vastaista vastarintaliikettä. Breivik kuitenkin löysi lopulta internetistä serbialaisia kulttuurikonservatiiveja. Heidän avullaan hän sai yhteyden useisiin henkilöihin eri puolilla Eurooppaa. Vuonna 2002 Breivik yhdessä nettikontaktiensa kanssa perusti Temppeliritarien järjestön.

23-vuotiaana Breivik oli siis todennut ongelman norjalaisessa yhteiskunnassa, yrittänyt osallistua politiikkaan ja todennut poliittisen vaikuttamisen turhaksi. Mitään ”vastajihadistien” alakulttuuria lukuisine ”vihablogeineen” ei ollut olemassa, kun Breivik aloitti iskunsa valmistelun.

Breivikiltä kysytään hänen manifestistaan löytyvässä ”haastattelussa”, mikä yksittäinen tapahtuma sai hänet siirtymään väkivaltaiseen toimintaan:

”Minulle henkilökohtaisesti ratkaiseva tapahtuma olivat hyökkäykset Serbiaan (NATO:n pommitukset 1999) useita vuosia aikaisemmin.”

Breivik myös luettelee muita uskoaan vahvistaneita tapahtumia kuten Norjan hallituksen suhtautumisen Muhammad-pilakuvakriisiin ja Nobelin palkinnon myöntämisen ”islamilaiselle terroristille” (Jasser Arafat). Breivikin mukaan Norjan media ja hallitus antautuivat islamille jo Salman Rushdien tapauksen jälkeen (vuonna 1989).

Oliko Breivikin toiminta rationaalista?

Terrorismi on sodankäynnin taktiikka, jolla on poliittisia tavoitteita. Breivikin terroriteon rationaalisuus hänen omista lähtökohdistaan on riippuvainen siitä, millaiset seuraukset hänen teollaan on. Islamilaisen terrorismin tarkoituksena on sekä vahvistaa islamilaista yhteisöä että herättää pelkoa vääräuskoisissa. Näistä lähtökohdista sitä voi pitää rationaalisena toimintana, vaikka terrori-iskut johtaisivatkin vastareaktioon. Esimerkiksi Madridin junaiskujen jälkeen espanjalaiset äänestivät sosialistit valtaan. Nämä vetivät Espanjan joukot pois Irakista, eli terrori-isku tavallaan saavutti poliittiset tavoitteensa.

Breivikin tekoa voi pitää islamilaisen terrorismin peilikuvana, mutta voiko sitä pitää rationaalisena, jos teon seurauksena Breivikin tärkeinä pitämien asioiden julkinen edistäminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Norjassa Työväenpuolueen kannatus on noussut gallupeissa ja maahanmuuttovastaisen Edistyspuolueen puolestaan pudonnut.

Breivik kuitenkin menetti täysin uskonsa Edistyspuolueen kykyyn estää Norjan islamisoituminen:

”Edistyspuolueen kaltainen maltillinen kulttuurikonservatiivinen puolue ei pysty ratkaisemaan tärkeimpiä ongelmiamme, koska puoluetta pilkataan avoimesti ja muut puolueet eristävät sen yhdessä yhtyneen mediasektorin kanssa.”

”Edistyspuolue on osa ongelmaa, koska he jatkuvasti antavat Norjan kansalle valheellista toivoa ja siten auttavat pitämään kansan rauhallisena.”

”Ennustan, että norjalainen media hyökkää Edistyspuoluetta vastaan ja yrittää heikentää sitä...Tämä ei ole huono asia, koska näin kasvava määrä norjalaisia menettää uskonsa demokraattiseen muutokseen ja turvautuu mieluummin aseelliseen vastarintaan.”

Breivik katsoo siis rauhanomaisen vaikuttamisen turhaksi ja jopa haitalliseksi. Siksi ainoa vaihtoehto on tehdä terrori-isku ja yrittää rohkaista mahdollisimman monia muita norjalaisia aseelliseen vastarintaan. Tätä käsitystä voi pitää mielipuolisena, mutta on ilmeistä, että Breivik itse uskoi näin.

Breivik ei pitänyt vallitsevasta todellisuudesta eikä siitä, mihin nykyinen poliittinen kehitys vääjäämättä johtaa, eli Norjan alkuperäisväestö ei enää tulevaisuudessa ole enemmistönä omassa maassaan. 50-70 vuoden sisällä muslimit muodostaisivat hänen mielestään enemmistön.

Johtopäätös

Iskun jälkeen mediassa on esiintynyt paljon sormella osoittelua milloin ”vastajihadistien” verkostoa ja milloin maahanmuuttokriittisiä kohtaan. Vastuuta Breivikin teosta on yritetty vierittää ”vihapuheita” levittävien äärioikeistolaisten ja islam-vastaisten voimien kontolle. Selvästi tällainen syyttely on tarkoitushakuista ja sen tarkoituksena on loata maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat tahot.

Breivikin manifestista kuitenkin selviää, että miehen kehitys joukkomurhaajaksi tapahtui mistään väitetystä vihapuheesta riippumatta. Breivikin nuoruuden kokemukset, hänen pettymyksensä politiikkaan ja usko omaan kykyynsä ratkaista koko länsimaita vaivaava ongelma yhdellä iskulla tekivät hänestä 77 ihmisen murhaajan.

Breivik oli monikulttuurisen yhteiskunnan tuote. Hän oli nähnyt maahanmuuton seuraukset ruohonjuuritasolta eikä hän niiden perusteella voinut uskoa vakuutteluja islamin rauhanomaisuudesta tai monikulttuurisen yhteiskunnan ihanuudesta. Jos ”vihapuheen” levittäjät ovat syyllisiä, vielä enemmän voi syyttää niitä, jotka jättävät totuuden kertomatta maahanmuuttajaväestön rikollisuudesta ja heidän aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle. Jos islamista annetaan kaunisteltu kuva koulukirjoissa ja tiedotusvälineissä, onko ihme, jos totuutta aletaan etsiä vaihtoehtoisista lähteistä?

Monikulttuurikokeilun kannattajat ja siitä itselleen moraalisia irtopisteitä keräävät ihmiset ovat yleensä täysin sokeita maahanmuuton aiheuttamille ongelmille eivätkä piittaa ihmisistä, jotka joutuvat ne kohtaamaan. Jotkut ovat jopa niin röyhkeitä, että nimittelevät ”arjen monikulttuurissa” eläviä kantaväestön edustajia rasisteiksi, jos nämä erehtyvät valittamaan. Tällöin ”äärioikeiston” nousu vaaleissa ei ole syy vaan seuraus siitä, että valtavirran puolueet kieltäytyvät kuuntelemasta suuren äänestäjäjoukon huolia.

Toisaalta niiden, jotka joutuvat Breivikin teon takia aiheettomasti syyllistetyksi, ei kannata liikaa yrittää puolustautua syytöksiltä. Ennemmin kannattaa keskittyä ajamaan sellaisia asioita, jotka ovat saavutettavissa ja joista on eniten hyötyä yhteiskunnalle. Liioittelu, kaikkiin suuntiin hutkiminen ja yritykset todistaa suvaitsevaisina itseään pitäville oma puhtautensa vievät huomion pois itse asiasta.

Opportunisti

Viime kirjoituksessa sivusin Helsingin Sanomien artikkelia, jossa tämä blogi esitettiin Norjan joukkomurhan yhteydessä. Viime perjantaina artikkelissa asiantuntijana esiintynyt tutkija Jussi Jalonen oli A-studiossa kertomassa vihapuheesta ja vastajihadistien liikkeestä.

Kansalaissota, maolainen ja juoppo

Videolla marssii ensin vasemmistolaisia mielenosoittajia vihapuheen vastaisessa kulkueessa. Sen jälkeen siirryttiin tamperelaisen historiantutkija Jussi Jalosen haastatteluun. Siinä siirryttiin luontevasti vuoden 1918 tapahtumia edeltäneestä ”vihapuheesta” nykyaikaan ja Jussi Halla-ahoon, jonka demonisoimiseksi ja poliittisen uran koko ”vastajihadin” paljastusoperaatio on tähdätty.

Jalosen mielestä Halla-aho ajatuksissa ei ole mitään omaperäistä vaan hän on kopioinut ajatusmaailmansa ulkomailta. Esimerkkeinä hän mainitsi Gates of Vienna -sivuston ylläpitäjä Baron Bodisseyn, jonka pitämässä blogissa ”vihataan muslimeja ja islamia kokonaisuutena”.

Robert Spenceriä hän väitti entiseksi maolaiseksi. Luulen Jalosen sekoittaneen hänet David Horowitziin, jonka ylläpitämä David Horowitz Freedom Center rahoittaa Spencerin Jihadwatch-sivustoa. Horowitz on todellakin entinen radikaali vasemmistolainen ja on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Radical Son.

Halla-ahon ajatteluun on Jalosen mielestä vaikuttanut myös Pamela Geller, joka on Jalosen mukaan lievästi alkoholisoitunut ja jolla on liikaa aikaa ja rahaa lietsoa vihaa internetissä.

A-studion jutussa ihmettelen vain sitä, miten koko jutusta saatiin niin tahattoman koominen. Jalosen ”paljastukset” kuulostavat Seiskan toimittajan aikaansaannoksilta. Tosin oikea Seiskan toimittaja olisi valinnut Seiskan kohdeyleisön kannalta Gelleriä ja Spenceriä mielenkiintoisemmat henkilöt juoruilun kohteeksi.

Epäselväksi tosin jäi, millä tavalla Geller ja Spencer ovat vaikuttaneet Halla-ahon ajatteluun. Ehkä Halla-aho ei ole erityisen omaperäinen, mutta samaa voi sanoa Jalosesta itsestään ja tavasta, jolla hän käyttää Anders Breivikin tekoa oman agendansa keppihevosena toivoen, että loka tarttuu. Ruotsissa toimiva vasemmistolainen antirasistinen järjestö Expo julkaisi jo vuonna 2007 islamofobiaa käsittelevän teemanumeron, jossa Jalosen mainitsema verkosto ”paljastettiin” kokonaisuudessaan.

Jalosen agenda

Tutkija Jalonen on jo jonkin aikaa keskittynyt vähän seurautuilla foorumeilla Halla-ahon ja ns. maahanmuuttokriittisten piikittelyyn. Alkujaan Hommawatchilla ja myöhemmin todellisuus.org-sivustolla Jalonen on nimitellyt Halla-ahoa ivallisesti ”filologiksi” ja ollut selvästi närkästynyt tämän poliittisesta menestyksestä.

Hän on myös antanut ymmärtää, että ei viitsi panostaa asiaan sen kummemmin, mikä kertoo mielestäni tilavasta egosta ja siihen liittyvästä ylimielisyydestä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä Jalonen hyökkää ”vastajihadistien” verkostoa vastaan omassa Uuden Suomen blogissaan usean artikkeliin voimin. Hän on myös ilmeisesti aikeissa julkaista aiheesta lisää.

Jalosella on kuitenkin ongelmana substanssin puute ja älyllisesti epärehellinen liioittelu. Jussi Halla-ahon todelliset yhteydet ”vastajihadistien” pahaenteiseen verkostoon ovat Jalosen pyrkimysten kannalta liian löyhät. Siksi niitä pitää höystää liioittelulla ja suoranaisella vääristelyllä. Hän siteeraa Elisabeth Sabaditsch-Wolffia ja yrittää käyttää hänen sanojaan näyttönä Halla-ahon väitetyistä yhteyksistä hämärään vastajihadistiverkostoon.

Todellisuudessa Sabaditsch-Wolffia ja Halla-ahoa yhdistää lähinnä yksi asia. Molemmat ovat saaneet tuomion islamin profeetta Muhammadin pilkkaamisesta. Jalosen siteeraamassa kohdassa Sabaditsch-Wolff viittaa Halla-ahon ja pilapiirtäjä Gregorius Neckschotin tapauksiin esimerkkeinä islamia arvostelleiden saamista tuomioista Euroopassa.

Jalonen myös syyllistyy itse samaan, mistä hän syyttää vastajihadista ääriliikettä, eli uhkakuvan tarkoitushakuiseen paisutteluun. Hän myös antaa ymmärtää, että huoli islamista on turhanpäiväistä hysteriaa:

”Kuvitelmat "islamisaatiosta" ovat tietysti tuulesta temmattuja, ja tässä blogipalvelussa olenkin tullut kirjoittaneeksi aiheesta aiemmin. Ne ovat kuitenkin olennainen hysterian lietsomisen väline Counterjihad-liikkeelle. Kyseessä on, kuten Toby Archerin monasti siteeratussa katsauksessa on jo mainittu, verkossa syntynyt alakulttuuri, joka on siis keskittynyt muslimien vastaiseen toimintaan.”

En tiedä, mitä Jalonen tuossa islamisaatiolla tarkoittaa. Joka tapauksessa Suomessakin peruslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi ehdotti uskonnollisten yhteisöjen harjoittamaa sovittelua ristiriitojen ratkaisukeinona. Ennen häntä samanlaisen ehdotuksen on esittänyt edesmennyt imaami Khodr Chehab. Käytännössä ”sovittelumenettely” tarkoittaa sharia-lakia.

Jalonen tuntuu pitävän väitettyä demografista aikapommia samana kuin islamisaatiota. Todellisuudessa muslimien määrän ei tarvitse olla kovinkaan suuri, kun innokkaimmat ryhtyvät sopeutumaan islamin vaatimuksiin. Totean tässä, että läheskään kaikki muslimit eivät itse halua sharia-lakia.

Haaskalinnut

Breivikin teko tarjoaa Jaloselle ja Toby Archerin kaltaiselle keskinkertaiselle analyytikolle tilaisuuden patsastella hetken julkisuudessa. Heidän ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, mistä Euroopan ongelmissa islamilaisen maahanmuuton kanssa on kysymys. Takana ei ole todellisia poliittisia ristiriitoja esimerkiksi islamin ja länsimaisen sananvapauden kanssa tai muslimimaahanmuuttajien gettoutumista sisäisesti omalakisille asuinalueilleen. Kaikki on pelkkää ääri-ihmisten lietsomaa hysteriaa.

Norjan murhaaja Breivik itse ilmeisesti turhautui poliittisten vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen, koska hän hylkäsi demokraattisen vaikuttamisen. Manifestissaan hän sanoi:

”Demokraattiseen prosessiin osallistumisessa ei ole mieltä, jos et voi nostaa esille tärkeitä asioita ilman, että sinua vainotaan poliittisesti ja sosiaalisesti leimaamalla ja tekemällä sinut naurettavaksi. On aika myöntää, että me Länsi-Euroopan kulttuurikonservatiivit petämme itseämme uskomalla, että järjestelmää voi mitenkään muuttaa demokraattisesti.”

Nuo ovat massamurhaajan sanoja enkä yritä puolustella Breivikin tekoja tai selitellä niitä parhain päin. Sanat kuitenkin osoittavat, että Breivik ei ollut konservatiivi vaan radikaali. Breivikin manifestin ajatukset ovat suurimmaksi osaksi sellaisenaan plagioituja kirjoituksia. Ne, joiden kirjoituksia hän plagioi, ovat myös saaneet tuta, miltä tuntuu joutua demonisoinnin kohteeksi Jalosen kaltaisten taholta, vaikka kirjoittaja itse ei voi lainkaan vaikuttaa siihen, millaiset henkilöt häntä siteeraavat.

Ne islam-kriitikot, joita Jalonen ylimielisesti pilkkaa ja demonisoi, puolustavat omasta mielestään länsimaista demokratiaa sitä uhkaavilta voimilta laillisilla keinoilla esimerkiksi kirjoittamalla, osoittamalla mieltä ja järjestämällä konferensseja. Tämä ei tarkoita, että heidän ajatustensa kanssa pitäisi olla samaa mieltä. Joukkoon mahtuu myös perusteettomia uhkakuvia, joita Jalosen kaltaiset voivat repostella osoituksena hörhöjen mielipuolisuudesta.

Jalonen tekisi palveluksen omalle uskottavuudelleen, jos hän keskittyisi ”paljastusten” sijasta enemmän analysoimaan syitä, miksi islam huolestuttaa ihmisiä ja miksi Jaakko Hämeen-Anttilan kirjat eivät riitä poistamaan huolta. En kuitenkaan pidättele hengitystäni tätä odotellessa.

Pahuuden olemus

Olin varmasti monen muun lailla järkyttynyt Norjan tapahtumista, kun lomalla kuulin niistä tiedotusvälineistä. Suuri yllätys oli myös se, että iskun tekijä oli norjalainen, itseään ”kristityksi fundamentalistiksi” kutsunut Anders Behring Breivik, koska tekotapa eli pommiräjäytys Oslon keskustan hallintokorttelissa viittasi ääri-islamisteihin.

Psykopaatti

Myöhemmin luin saksalaisista ja englantilaisista sanomalehdistä Breivikin 1500-sivuisesta manifestista, jonka sisällössä viitattiin norjalaisen nimimerkki Fjordmanin kirjoituksiin ja Gates of Vienna -blogiin. Breivik kuvaili itseään islamia vastaan taistelevaksi temppeliritariksi, joka näki vihollisen Norjaa hallitsevassa Työväenpuolueessa. Utöyan saarella tapahtuneen nuorten ihmisten joukkomurhan tarkoituksena oli ”vaikeuttaa Työväenpuolueen jäsenten rekrytointia”.

Saksalaisista ja englantilaisista lehdistä luin myös analyyseja Breivikin mielenterveydestä. Niistä päättelin, että Breivik oli narsistinen psykopaatti, jolla oli ylimitoitettu käsitys omista kyvyistään ratkaista Eurooppaa vaivaava ongelma eli islamin leviäminen. Breivikin toimintaa kuitenkin leimasi suunnitelmallisuus ja kärsivällisyys, sillä hän oli valmistellut tekoa useita vuosia. Hän ei siis välttämättä ollut mielisairas eikä kouluampujien kaltainen elämässään umpikujaan joutunut nuori mies, joka amok-juoksun jälkeen ampuu lopulta itsensä.

Breivik ei myöskään tehnyt itsemurhaiskua vaan antautui poliisille ja tuntuu ilmeisesti haluavan nähdä tekojensa seuraukset. Minään rationaalisena toimijana Breivikiä ei voi pitää, koska normaali ihminen ei välttämättä näe 14-18 -vuotiaita nuoria ensisijaisesti tulevina Työväenpuolueen jäseninä ja poliitikkoina vaan ihmisinä, joilla on vielä elämä edessään. Jos Breivik olisi toiminut järkevästi sen asian puolesta, jota hän väitti edistävänsä, hän olisi ymmärtänyt, että murhaamalla 77 viatonta ihmistä ei edistetä mitään muuta asiaa kuin pahuutta.

Breivikin pään sisäisistä tapahtumista tietää vain mies itse. Lehdistä luin myös Breivikin kanssa tekemisissä olleiden kommentteja. Niiden mukaan kyseessä oli hiljainen ja rauhallinen mies, joka ei edes politiikassa norjalaisen Edistyspuolueen jäsenenä toimiessaan herättänyt suurta huomiota mielipiteillään. Ehkä Breivikin kyvyttömyys toimia ryhmässä ja solmia läheisiä ihmissuhteita kertoi jostakin, ehkä ei.

Journalismia

Palasin lomalta vasta eilen, joten en vielä kovin paljon tiedä, miten tapahtumia on käsitelty suomalaisissa blogeissa ja perinteisissä tiedotusvälineissä. Lentokoneessa luin Iltasanomat, jossa Jussi Halla-aho yhdistettiin ”kohublogi” Gates of Viennaan.

Suurin järkytys oli kuitenkin vielä edessä. Keskiviikon 29.7. Helsingin Sanomissa yhdistettiin tämä blogi Norjan joukkomurhaan. Sivun ylälaidassa on mustalla pohjalla teksti ”Norjan joukkomurha” ja sen alla kuva Gates of Vienna -blogista, jonka kirjeenvaihtajana ja kääntäjänä toimii mm. nimimerkki Vasarahammer.

Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Huusko oli tekaissut keltaisen lehdistön tyyliin kohuartikkelin, jossa pyrittiin yhdistämään Jussi Halla-aho ”vastajihad-liikkeeseen” ja ”kohublogiin”, joka inspiroi murhaaja Breivikiä.

En imartele itseäni väittämällä, että toimittaja Huuskon tarkoituksena oli heittää lokaa tämän blogin päälle. Huuskon ja asiantuntijana käytetyn Jussi Jalosen tarkoituksena oli yksiselitteisesti mustamaalata Perussuomalaisten kansanedustaja Halla-ahoa kytkemällä hänet joukkomurhaaja Breivikiä inspiroineisiin kirjoituksiin. Tällä blogilla oli vain välinearvoa, kun etsittiin todisteketjua Halla-ahon osallisuudesta salaperäiseen ”vastajihadiin”.

Sivun asettelu ja tummalla pohjalla oleva otsikko eivät jättäneet sijaa arvailuille. Kyse oli korkean tason journalismista, johon vain HS:n ulkomaantoimittaja pystyy.

Huusko väittää Näkökulma-artikkelissaan, että kyse ei ole poliittisesta ajojahdista:

”Meneillään on koko Eurooppaa järkyttänyttä terrori-iskua seuraava, täysin perusteltu journalistinen prosessi, jossa kiveäkään ei jätetä kääntämättä.”

Väittäisin, että Hesarin journalismissa useimmat kivet jätetään kääntämättä, kun toimittajat tuputtavat lukijoilleen omaa maailmankuvaansa. Tämä pätee niin Huuskon kuin monien hänen kollegoidensa ”journalistisiin prosesseihin”.

Iskun seuraukset

Suomessa tavanomaiset epäillyt ovat vaatineet vihapuheen suitsimista. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet vaati näyttävästi anonyymin nettikirjoittelun kieltämistä. Tämä edellyttäisi käytännössä Kiinan kaltaisista autoritaarisista maista tuttua nettiurkintaa ja -sensuuria. Voi olla, että kehitys vie tähän suuntaan.

Demarit ovat myös pelanneet Breivikin iskun uhreilla poliittista jalkapalloa. Kansanedustaja Mikael Jungner vaati Jussi Halla-ahon erottamista hallintovaliokunnan johdosta. Jungnerin ja muiden demarien reaktioita luultavasti selittää se, että Breivikin maalina oli demarien norjalainen sisarpuolue.

On epäselvää, miten jatkossa itse suhtaudun tähän blogiin ja blogikirjoitteluun yleensä. En olisi aloittaessani tätä blogia vuonna 2006 uskonut, että nämä kirjoitukset yhdistetään Suomen suurimmassa sanomalehdessä 77 ihmisen hengen vaatineeseen joukkomurhaan vain viisi vuotta myöhemmin.

Tämän kirjoituksen kuvituksen ja otsikon yhdistelmästä voi saada käsityksen, että toimittaja Huusko edustaisi pahuuden olemusta. En tunne kyseistä toimittajaa enkä väitä, että hän edustaa pahuutta. Tarkoituksena on vain demonstroida journalistisia prosesseja.

EU-projektin lopun alku

Jo noin kuukausi sitten ajattelin kirjoittaa EU-projektin epäonnistumisesta sen perusteella, mitä Helsingin Sanomien veteraanikolumnisti Olli Kivinen kirjoitti kolumnissaan. Kivisen kirjoituksesta henki hätä Unionin tulevaisuudesta.

Kivinen ei EU-kannattajan tavoin nähnyt mitään vikaa itse projektissa tai sen lähtökohdissa vaan tuntui enemmänkin syyttävän täysin ulkopuolisia projektin epäonnistumisesta:

”Ajoittain tuntui siltä, että asialla oli tietokonepelien kyllästämä sukupolvi: jos ei onnistu, niin aloitetaan alusta.”

Playstation-sukupolvea enemmän EU-projektin epäonnistumisesta vastaavat sitä kritiikittömästi ajaneet eurouskovaiset, jotka eivät ole halunneet nähdä projektin puutteita tai sen epäonnistumisia. Näihin eurouskovaisiin kuuluu yhtenä Olli Kivisen Helsingin Sanomat.

Ajattelin tarkastella EU:n epäonnistumista kolmen utopian eli vapaan liikkuvuuden, ilmastonmuutoksen torjunnan ja yhteisvaluutta euron kautta. Näistä vapaa liikkuvuus osuu itse EU-idean ytimeen, eli Euroopan maiden rajat todellakin poistettiin. Schengenin sopimuksen suomaa vapaata liikkuvuutta pidettiin itsessään tavoiteltavana asiana, ja sen tuomia riskejä vähäteltiin. Nämä riskit ovat kuitenkin toteutuneet laittoman maahanmuuton ja romanikerjäläisten myötä.

EU halusi olla ilmastonmuutoksen torjunnan eturintamassa ja osoittaa näin ”globaalia johtajuutta”. Tämä johtajuus ajoi kiville epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen ja Climategate-skandaalin myötä. Ilmastohumpan tuloksena EU-kansalaiset joutuvat kuitenkin vielä pitkään rahoittamaan veroillaan kalliiksi käyvää ilmastopolitiikkaa samalla, kun teollisuus äänestää jaloillaan ja muuttaa maihin, joita päästökauppa ja ympäristöverot eivät rasita yhtä paljon kuin EU-maita.

Euron kriisi

Kuitenkin ainoa kolmesta utopiasta, joka voi kaataa koko EU-projektin, on yhteisvaluutta euro. Se, jota mediassa kutsutaan ”Kreikan kriisiksi”, on todellisuudessa yhteisvaluutan kriisi. Eurosta kiinnostuneiden kannattaa lukea Philipp Bagusin kirjoittama teksti ”The Tragedy of the Euro”.

Kirjoituksen perusteella käy selväksi, että euro on ollut kaikille osapuolille taloudellinen katastrofi. Tämä johtuu ”valuvioista” eli rakenteellisista ongelmista, joiden takia euro luultavasti kaatuisi ensimmäiseen taloudelliseen kriisiin. Nämä valuviat olivat lisäksi ennalta tiedossa.

Euron tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tuottaa taloudellista vaurautta vaan tiivistää Euroopan integraatiota. Kyseessä oli poliittinen projekti, jonka loppupäässä siinsi yhtenäinen Euroopan liittovaltio. Ilman euroa liittovaltiokehitykselle tuskin olisi löytynyt riittävästi kannattajia EU-maiden kansalaisten joukosta. Tarkoituksena oli ilmeisesti jouduttaa liittovaltiokehitystä siirtymällä perustaltaan puutteelliseen yhteisvaluuttaan.

Ne valuviat kuitenkin ovat koitumassa yhteisvaluutan kohtaloksi. Poliittisista syistä euroalueeseen hyväksyttiin myös maita, jotka eivät taloudellisilla perusteilla täyttäneet konvergenssikriteerejä. Jälkikäteen on selvinnyt, että Kreikka vääristeli talouslukujaan selvitäkseen kriteereistä. EU-maista Ranska halusi itselleen liittolaisia mukaan yhteisvaluuttaan, jotta Saksan taloudellinen voima ei pääsisi liian hallitsevaan asemaan.

Vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen finanssikriisin jälkeen euroalueella on yksi kerrallaan luovuttu yhteisvaluuttaan liittyvistä säännöistä kuten budjettivajerajoituksista. Euroalueella ei myöskään ole kykyä tai halua rangaista sääntöjen rikkojia varsinkin, kun EU:n talousmoottori Saksa itse rikkoi EU:n budjettivajerajoituksia.

Suomi kelpuutettiin euroalueeseen yhdessä kymmenen muun maan kanssa vuonna 1998. Euro otettiin käyttöön käteisvaluuttana 1.1.2002. Euroalueeseen liittymisestä ei Suomessa järjestetty kansanäänestystä, vaan yhteisvaluuttaan liityttiin hallituksen tiedonantoon perustuvalla Eduskunnan päätöksellä.

Euroa ei ollut vaikea myydä suomalaisille, jotka vielä vuonna 1998 muistivat varmasti 90-luvun laman ja sen aikaiset 20 prosenttia hipovat lainakorot. Nämä käsitettiin tuolloin yleisesti markasta johtuviksi, vaikka taustalla oli todellisuudessa vahvan markan politiikka ja 80-luvulla väärin toteutettu rahamarkkinoiden vapautus. Markka itsessään ei siis ollut 90-luvun laman keskeinen syy, mutta euroa ei tarvinnut menneiden kokemusten perusteella erityisemmin markkinoida.

Kuitenkin Suomen asema euroalueen jäsenenä poikkeaa ratkaisevasti euron ulkopuolelle jättäytyneiden vastaavasta. Ruotsi ja Britannia voivat paljon helpommin jättäytyä Kreikan velkapaketin ulkopuolelle kuin EKP:n osakasmaa Suomi. Lehmann Brothers -investointipankin kaatumisesta lähteneen finanssikriisin seuraukset olivat Suomessa astetta vakavammat kuin Ruotsissa, koska Suomen valuutta ei joustanut. Suomen BKT putosi vuoden 2009 tammikuussa edellisen vuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna liki 10 prosenttia, kun euroalueen ulkopuolisen Ruotsin pudotus jäi huomattavasti vaatimattomammaksi (noin 7 prosenttia).

Mitä tästä eteenpäin?

Kukaan täysijärkinen tuskin kuvittelee, että Kreikan valtio maksaisi joskus 160 prosenttia bruttokansantuotteesta muodostavan velkansa takaisin. Kreikka jättää velkansa varmuudella maksamatta, ja kyse onkin vain ajankohdasta. Jopa rahaliiton jäsenmaat ovat jo myöntäneet tämän.

Koska kyse ei ole mistään Kreikan kriisistä, Kreikan konkurssi aiheuttaa levottomuutta ja johtaa suurella todennäköisyydellä myös Irlannin ja Portugalin kaatumiseen. Nämä konkurssit vielä kestettäisiin, mutta Espanja ja Italia ovat maita, jotka ovat liian suuria kaatumaan. Viimeistään näiden maiden kaatumisen jälkeen mikään ei ole Euroopassa niin kuin ennen.

Jo nyt markkinoilla ollaan huolissaan Italiasta, jonka valtiolainojen korkoero Saksaan on kasvanut ennätyksellisen suureksi. Euroalueen kolmanneksi suurimman talouden ongelmat aiheuttivat osaltaan Euron dollarikurssin sukelluksen.

Kreikan kohdalla on olemassa vain huonoja vaihtoehtoja. Jos maa menee konkurssiin ja jää euroalueeseen, edessä olevat sopeuttamistoimet ovat poliittisesti ja taloudellisesti raskaita. Ne voivat myös osoittautua mahdottomiksi viedä läpi käytännössä.

Siirtyminen takaisin omaan valuuttaan johtaisi velkataakan kasvuun mutta toisaalta avaisi myös mahdollisuuden nopealle kasvulle. Kreikan ja Portugalin ongelmat ovat rakenteellisia, eli sosialistinen talous ja heikko kilpailukyky pitävät talouskasvun alhaalla. Irlannissa taas ongelmat johtuvat yksityispankkien rahoittamasta velkakuplasta, jonka valtio on ottanut suurelta osin vastuulleen. Ainoa yhteinen nimittäjä näille kriiseille on yhteisvaluutta, jota ilman kriisit tuskin olisivat muodostuneet yhtä vakaviksi. Euroaikana heterogeenista yhteisvaluutta-aluetta on yhdistänyt lähinnä matala korkotaso ja entisen Saksan markan arvoa heijastava valuuttakurssi.

Suomessa taas vaikeuksien suuruus on riippuvainen siitä, miten pitkälle poliittiset päättäjät ovat sitoutuneet yhteisvaluutan puolustamiseen. Euroalueen muille maille Suomella on annettavana ainoastaan luottokelpoisuus, joka sekin voi nykyisellä velkaantumistahdilla mennä hyvinkin nopeasti.

Joka tapauksessa vaikeita aikoja on edessä ja niiden ansiosta Suomen on arvioitava uudelleen oma sitoutumisensa yhteisvaluuttaan ja EU-projektiin. Jo nyt veteraanipoliitikko ja Keskustan presidenttiehdokkaaksi ilmoittautunut Paavo Väyrynen on ehdottanut Suomen irrottautumista yhteisvaluutasta ottamalla sen rinnalle käyttöön oma kansallinen rahansa.

Yhteisvaluutan romahduksen vaihtoehtona on tietysti liittovaltiokehityksen tiivistäminen. Tämä voi kuitenkin nykytilanteessa osoittautua poliittisesti mahdottomaksi, koska EU-maiden kansalaisilta hankkeelle tuskin löytyy tukea. Odotettavissa onkin taloudellisesti vaikeita aikoja ja työttömyyttä, mikä tuskin lisää EU-projetin kannatusta. Itse Unionin loppua todennäköisesti saadaan vielä odottaa.