perjantaina, elokuuta 17, 2007
Exit Folkhemsverige - esipuhe
Suomessa samanlainen kehitys on vasta alkutekijöissään, mikä tekee tästä puheenvuorosta erityisen tärkeän. Täällä on mahdollista ottaa oppia niistä virheistä, joita Ruotsissa on tehty.
Tekstissä oli joukko termejä, jotka olivat itselleni vieraita ja jotka olen kääntänyt parhaan kykyni mukaan. Lopputulos ei kaikilta osin ole parasta mahdollista suomen kieltä mutta välttänee niille, joiden koulussa opittu pakkoruotsi ei riitä lukemaan alkuperäistekstiä.
Käännös oli melko työläs tehdä, joten tuskin jaksan kääntää kirjan varsinaisia tekstejä.
-------
Kansankodin loppu
Erään yhteiskuntamallin alasajo
Jonathan Friedmanin esipuhe
Tämä kirja kertoo Ruotsista, maasta, joka on noussut erityisasemaan näkemyksellään sosiaalisten ongelmien ratkaisusta, taloudellisesta hyvinvoinnista ja valtion roolista ihmisten elämässä. Monille eurooppalaisille ja amerikkalaisille Ruotsi kuvataan ihannoivin termein jonkinlaiseksi utopiaksi, jossa yhdistyy menestyksekkäästi sosialistinen politiikka ja kapitalistinen talous. Toisille taas Ruotsi näyttäytyy totalitaristisena yhteiskuntana, joka poikkeaa merkittävästi muista länsimaista. Useimmat Ruotsista kirjoitetut kirjat ja kirjoitukset esittävät maan sodanjälkeisen ajan suurena menestystarinana.
Ruotsi onnistui 1950-luvulta aina 1970-luvulla pitämään yllä korkeata talouskasvua, jonka avulla luotiin erittäin antelias hyvinvointijärjestelmä. Varsinaista köyhyyttä ei ollut käytännössä lainkaan ja luokkaeroilla oli pienempi merkitys kuin monissa muissa maissa. Tämä ei tarkoittanut, että kaikki olisivat olleet yhtä köyhiä. Ihmiset elivät tilavissa asunnoissa ja suhteellisen suurissa omakotitaloissa. Terveydenhoito oli julkista ja melkein ilmaista (kustannukset maksettiin verovaroista) kuten myös päivähoito. Koulu ja yliopistot olivat täysin maksuttomia.
Useimmat Ruotsissa aikaansa viettäneet ovat ihastelleet näitä olosuhteita, vaikka he ovat usein arvostelleet poliittisen järjestyksen tuomaa harmautta ja ikävystyttävyyttä. Tätä kritiikkiä ei välttämättä voi sanoa perustelluksi, sillä poliittisen järjestelmän takaa löytyy vanhempi sosiaalinen rakenne, joka suosii itsehillintää ja karsastaa tunteiden näyttämistä. Mutta kaikki tähän yhteiskuntaan lähemmin tutustuneet tietävät, että hillitty käytös on vain pintaa, jonka alta löytyvän dynaamisen maailman eri puolet eivät ainoastaan ole bakkanaalisia ja hilpeitä vaan jopa väkivaltaisia.
Ruotsin poliittisen kulttuurin ymmärtämiseksi on ohitettava konemainen käsite ”hyvinvointivaltio” ja perehdyttävä siihen, jota kutsutaan ”kansankodiksi”. Tämän termin lanseerasivat ensiksi konservatiivit, mutta 1930-luvulla sosiaalidemokraatit omivat sen itselleen. Termistä saa vaikutelman kansan tiukasta organisoinnista ja kontrollista, josta valtio vastaa, sekä puhtaasta kansan jatkeesta. Tämän käsityksen mukaan valtio ja yhteiskunta olivat sulautuneet yhteen, ja oli tavanomaista, että kaikki maksoivat veroja yhteiskunnalle ja yhteiskunta vastasi täysin jäsenistään. Ruotsi näyttää siis olleen yksi harvoista maista, jossa on toteutunut Rousseaun esittämä ajatus valtiosta ”kansan tahdon” toteuttajana.
Kansankotiajatus ei siis tarkoita ainoastaan, että yhteiskunta takaa jäsentensä sosiaalisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden, vaan siihen sisältyy myös ajatus jäsenten tasa-arvoisuudesta ja yhdenvertaisesta oikeudesta vaikuttamiseen. Kansankoti pitää jopa sisällään ajatuksen, että kullakin yhteiskunnan jäsenellä on vastuu yhteiskunnan rakentamisesta ja hänen odotetaan myös aktiivisesti osallistuvan siihen.
Monet Ruotsissa 1960-luvulla käyneet olivat yllättyneitä, kun he näkivät ministerien istuvan ja ruokailevan yhdessä tavallisten ihmisten kanssa Valtiopäivien ruokalassa sen sijaan, että he olisivat aterioineet yksityisissä tiloissa. Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että hallitsijoiden ja hallittavien välillä olisi vallinnut täydellinen tasa-arvo. Kuitenkin hallituksen jäsenet olivat pitkälti poliittisia elementtejä kansan hyvinvoinnissa. Yksittäiset poliitikot ovat toki ajoittain juopuneet omasta vallastaan, mutta he ovat olleet enneminkin poikkeus kuin sääntö, koska sen kaltaiseen käytökseen suhtaudutaan epäluuloisesti ja kateellisesti. Siksi on perusteltua todeta, että tietynlainen yhteisöllisyyden tunne on kuulunut olennaisena osana poliittiseen kulttuuriin. Yksittäinen kansalainen on voinut soittaa valtioneuvoston jäsenelle, ja hänet on jopa yhdistetty suoraan ministerin puhelimeen.
Amerikkalainen ystäväni, jonka äiti oli kerran majoittanut entistä pääministeri Ingvar Carlssonia, ihmetteli, kun hänet myöhemmin kutsuttiin tämän kesämökille Gotlantiin ilman, että hänen taustaansa, poliittisia mielipiteitään tai mahdollisia terrorismikytköksiä olisi tutkittu. Amerikkalaisen – ulkomaalaisen vielä vähemmän – olisi mahdotonta tulla kutsutuksi Washingtonin poliitikon vieraaksi samalla tavalla presidentistä puhumattakaan. Edustajien ja valitsijoiden välillä vallitsi tietty läheisyys, joka oli enemmän kuin sopimus (jopa Rousseaun tarkoittamalla tavalla). Tämä johti suureen luottamukseen, jota piti yllä käsitys yhteisestä projektista ja siihen liittyvästä tasa-arvosta ja jopa sulautumisesta yhdeksi suureksi joukoksi, josta voitiin käyttää sanaa ”me”. Poliittisia kysymyksiä käsiteltiin mielellään ”me”-muodossa. Arkielämä oli täynnä signaaleja ja vahvistuksia osallisuudesta ja yhteisistä kokemuksista, jotka vahvistivat ruotsalaista poliittista kulttuuria.
Sitä voi kutsua kansalliseksi hyvinvointivaltion kuvaksi. Kansalaiset maksoivat kiltisti korkeat veronsa vakuuttuneina siitä, että rahat käytettiin yhteiseen projektiin. Se, että projekti otettiin itsestäänselvyytenä ja se oli läsnä ihmisten elämässä, on luonut perustan ruotsalaisen hyvinvointivaltion toteutukselle. Kansankoti oli tässä mielessä ruotsalaisen hyvinvointivaltion erityisluonteen ydin.
Ruotsia on kutsuttu yhdeksi maailman homogeenisimmista maista (Wallerstein). Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ruotsi ei koskaan olisi vastaanottanut maahanmuuttajia. Maahanmuutolla Ruotsiin on satavuotiset perinteet, koska maa oli pitkään Itämeren suurvalta, joka suurimmillaan kattoi suuren osan Pohjois-Saksaa. Myöhempinä aikakausina maahanmuuttajat ovat enimmäkseen olleet Suomesta ja muista Pohjoismaista tullutta työvoimaa. Aivan viime aikoihin saakka kulttuurillinen assimilaatio on ollut merkittävä tekijä ruotsalaisen yhteiskunnan homogenisoitumisessa. Ruotsi on paremmin tunnettu maastamuuttajamaana erityisesti Yhdysvaltoihin, joka 1800-luvun loppupuolella otti vastaan suuren määrän maahanmuuttajia tuolloin köyhyydestä kärsineestä Ruotsista.
Sodanjälkeistä aikaa on leimannut kaksi käsitystä Ruotsista: menestyksekäs hyvinvointivaltio ja etnisesti homogeeninen yhteiskunta. Nämä käsitykset ovat olleet niin vahvoja, että monet ovat ihmetelleet, kun he ovat huomanneet useiden asioiden muuttuneen viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ruotsalainen hyvinvointijärjestelmä on alkanut hajota, ja maasta on tullut yksi länsimaiden maahanmuuttajavaltaisimmista. Ruotsi on pohjoismaisista naapureistaan poiketen alkanut muistuttaa manner-Euroopan maita. Kansantulossa henkeä kohden Ruotsi on jättänyt monta vuotta pitämänsä kärkisijan, ja on nykyisin 15. ja 20. sijalla OECD-maista. Vaikka tuollainen tilasto kätkee monia asioita, sitä pidettiin menneinä aikoina erittäin luotettavana. Ruotsi on muuttunut teollisuustuotteiden viejämaasta pääoman viejämaaksi.
1980-luvun taloudellisesta nousukaudesta huolimatta Ruotsin talous meni alaspäin ja joutui vuosikymmenen lopulla todelliseen kriisiin. Julkinen sektori sai kärsiä tuntuvista leikkauksista terveydenhuollossa, kouluissa ja yliopistoissa muiden muassa. Koska julkinen sektori oli suuri työllistäjä, seurauksena oli valtava työttömyys. Kriisi oli kuitenkin suurimmalta osin seurausta yksityisen sektorin heikkenemisestä. Vuosien 1990 ja 1999 välillä työllisyysaste laski 83 prosentista 72 prosenttiin.ikäryhmissä 16 – 64 vuotta, mikä tarkoitti 420 000 työpaikan nettovähennystä. Saman ajanjakson aikana Ruotsiin saapui 350 000 samoihin ikäryhmiin kuuluvaa maahanmuuttajaa. Laajamittaista maahanmuuttoa ei ainoastaan siedetty vaan jopa rohkaistiin, vaikka samaan aikaan työpaikkoja katosi, mikä luonnollisesti loi ongelmia maahan.
Sosiaalidemokraattisella puolueella on ollut vaikeuksia laskea työttömyys alle tavoitteena pidetyn 4 prosentin. Maahanmuuttajien keskuudessa työttömyysaste on äärimmäisen korkea. Kuitenkin poliittisessa keskustelussa on systemaattisesti vältelty todellisen ongelman esiintuomista. Sosiaalidemokratia on uudistettu ns. ”kolmannen tien” tai ”die Neue Mitten” mukaiseksi, ja tätä monet kutsuvat ”ihmiskasvoiseksi thatcherismiksi”. Ruotsin poliittiset päättäjät ovat kuitenkin pimittäneet tiedon ulkomaailmalta. Ruotsissa tuloerot lisäksi kasvavat ja ginivakio on noussut 25 prosenttia vuodesta 1985 alkaneen kymmenvuotisjakson aikana mutta kaikkein nopeimmin 90-luvulla. Tosiasiassa suurta osaa väestöstä voi pitää työssäkäyvinä köyhinä, vaikka he saisivatkin julkista tukea minimielintason ylläpitämiseksi. Tämä kuvaa työväenluokan ja alemman keskiluokan köyhtymiskehitystä.
Samanaikaisesti Ruotsista on tullut monietninen yhteiskunta. Ulkomailla syntyneiden osuus väestöstä kasvaa, samoin kuin ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien. Heidän osuutensa väestöstä on nykyisin melkein 20 prosenttia. Nämä luokitukset voi toki kyseenalaista, mutta ne kuvaavat kuitenkin todellisuutta. Maahanmuuttajaetnisyyden käsite arkipäiväistyy ja vahvistuu yhteiskunnassa, jossa maahanmuuttajan identiteetti on institutionalisoitu, mitä asuinalueiden segregaatio on edelleen vahvistanut. Luvut ovat kaikkein suurimmat isoissa kaupungeissa. Tukholman asukkaista 25 prosenttia on maahanmuuttajia ja Malmössä enemmän kuin 30 prosenttia, joista noin 70 prosenttia on muslimeja. Malmössa maahanmuuttajien lapset muodostavat yli puolet 0 – 18 –vuotiaiden ikäluokasta. Tämän seurauksena Muhammed on nykyisin yleisin vastasyntyneen nimi Malmössa.
Amerikkalaiselle tämä kaikki voi tuntua normaalilta, vaikka prosenttiluvut tilastollisesti ovatkin suurempia kuin nykypäivän Yhdysvalloissa ja muistuttavat enemmän 1900-luvun alun tilannetta siellä. Ruotsi on muiden eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden tavoin rakennettu kulttuuristen ja kansallisten tekijöiden pohjalle. Ruotsalaisuus merkitsee ranskalaisuuden tai saksalaisuuden tavoin enemmän kuin ihanteita tai lippua. Kansallisuus on monimutkainen kokoelma tekijöitä, jotka yhdistävät paikallisen kansalliseen tasoon yhteisen luontokokemuksen, kansanluonteen, puhetavan, liikkumistavan ja kaikenlaisen muun sosiaalisen yhteisöllisyyden kautta. Aina siihen asti, kun monikulttuurinen politiikka nousi eurooppalaiselle näyttämölle, maassa kasvanut tummaihoinen ruotsalainen ei ollut mikään puoliruotsalainen kuten esimerkiksi somalialaisruotsalainen vaan pelkkä ruotsalainen. Valkoinen ihonväri huomattiin toki, mutta sillä ei ollut poliittista merkitystä. Ihonvärin poliittinen merkitys on kasvanut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä johtuu pääasiallisesti monikulttuurisesta politiikasta, joka asettaa yhtäläisyysmerkin alkuperän ja kulttuuristen erityispiirteiden väliin. Jos henkilö on kotoisin maasta X, hänellä on tiettyjä ominaisuuksia, joista hän ei voi päästä eroon. Jos esimerkiksi ihonväri on musta, se tarkoittaa, ettei henkilö voi olla ruotsalainen, koska identiteettiin liittyy niin monia kulttuurillisia signaaleja. Maahanmuuton politisointi on synnyttänyt ennemmin taipumuksen erillisyhteisöjen muodostumiseen ja ulkopuolisuuteen kuin integraatioon. Tämän muiden Euroopan maiden ja rajoitetussa määrin myös Yhdysvaltojen tapahtumia muistuttava historiallinen kehitys pitää ymmärtää, koska se johtaa etnistymisen ja rasismin syntyyn. Ne seuraukset, jotka ovat syntyneet ruotsalaisen kansallisvaltion muutoksesta viimeisen 20 vuoden aikana, ovat keskeisessä osassa seuraavissa luvuissa.
Toivomme, että samalla pystymme valaisemaan prosesseja, jotka ovat johtaneet ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumiseen. Jos jotain tuollaista voi tapahtua Ruotsissa, meidän on syytä olla erityisen varovaisia. Vastikään ilmestyneessä kirjassaan ”Even in Sweden” A. Pred kuvaa järkytystä, jonka eräät tutkijat kokivat nähdessään tämän kehityksen ja verratessaan sitä aiempaan ihanteelliseen Ruotsi-kuvaan. Monien näiden ilmiöiden yhteyksiä maailmanjärjestyksen muutokseen analysoidaan, koska ne ovat vaikuttaneet muihin länsimaihin samalla tavalla kuin Ruotsiin.
Tämä kirja kertoo sosiaalisista, taloudellisista ja kulttuurillisista realiteeteista Ruotsissa. Se kertoo myös kulttuurieliitistä ja älymystöstä, jotka ovat luoneet meidän näkemyksemme mukaan perusteiltaan virheellisen todellisuuskuvan. Kyseessä on kosmopoliittinen diskurssi, joka kovaäänisesti ylistää monikulttuurisuutta ja sekoittumista. Nämä eliitit hyväksyvät ilman muuta laajamittaisen maahanmuuton ja näkevät sen yksinomaan vastaanottajamaan kulttuuria rikastuttavana. Heille maahanmuutto ei ole seurausta maahanmuuttajien lähtömaiden väkivaltaisesta taloudellisesta ja sosiaalisesta hajoamisesta, joka luonnollisesti on johtanut valtaviin sosiaalisiin ongelmiin. Siksi maahanmuuttajia on kuvattu positiivisella, alkuperältään biologisella termillä, monimuotoisuus.
Ruotsalaiset monikultturistit pitävät itseään ensisijaisesti ”maailmankansalaisina” eivätkä he tästä syystä pidä maahanmuuttoa sotien ja etnisten konfliktien seurauksena. He näkevät maahanmuuton mieluummin kulttuurin rikastumisena. Heille massamaahanmuutto ei ole merkki epäonnistumisesta muualla maailmassa vaan sen sijaan tie ihmiskunnan tulevaisuuden onnelaan. Monikultturisti voi kuulostaa seuraavalta, jos joku ei jaa hänen positiivista käsitystään: ”Sen sijaan, että maahanmuuttajat toivotettaisiin tervetulleiksi lahjakkuutensa, kekseliäisyytensä ja moninaisuutensa ansiosta, heidät leimataan köyhyyden, erilaisuuden ja kaupunkiyhteiskunnan rappion symboleiksi.”
Mainitun kaltainen maailmankuva ei ole valitseva pelkästään Ruotsin poliittisen ja kultuurillisen eliitin keskuudessa vaan myös Unescon piirissä ja myös muiden eliitin edustajien joukossa ympäri maailmaa. Tämän elitistisen diskurssin aiomme asettaa kriittiseen analyysiin ja verrata sitä tavallisten ihmisten, sekä ruotsalaisten että maahanmuuttajien, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Samaan aikaan, kun eliitit näyttävät sokaistuvan monikulttuurisesta rikastumisesta, länsimaiden kaupunkien marginalisoiduilla ja eristäytyneillä maahanmuuttajaryhmillä on aivan toisenlaisia jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä ongelmia. Jos muodikas kulttuurin rikastuminen edellyttää uuden alaluokan muodostumista, voi tosissaan kysyä, onko kyseessä kovinkaan hyvä idea. Jos ihmiset pysyisivät mieluummin kotimaissaan poliittisesti stabiilimmassa ja taloudellisesti paremmin toimivassa maailmassa, tarvitsisiko meidän tuoda heitä tänne rikastuttamaan meidän kulttuuriamme?
On myös erikoista, että samaan aikaan, kun keskustelu ”rikastumisesta” on levinnyt eliitti-instituutioihin aina Unescosta, Maailmanpankista ja Maailman talousfoorumista yliopistoihin, suuri enemmistö maailman köyhistä maahanmuuttajista ei tiedä mitään tämänkaltaisista ongelmista. He ovat enemmän huolissaan jokapäiväisestä toimeentulostaan kuin siitä, rikastuttavatko he olemassaolollaan jotakin maata vai eivät. Olemme sitä mieltä, että vallitseva monikultturistinen diskurssi kuuluu globalisoituvalle eliitille ja joukolle älymystön edustajia, jotka identifioituvat tähän eliittiin ja pitävät yllä tätä keskustelua.
Jotta käsityksemme tulisi selväksi, haluamme lyhyesti keskustella tärkeimmistä käsitekysymyksistä, jotka kuuluvat monikultturistiseen maailmankuvaan. Perspektiivimme kattaa suuren osan läntisestä maailmasta, jossa tämänkaltainen näkökulma esiintyy poliittisessa keskustelussa. Näillä käsityksillä, jotka vasta viime aikoina on tuotu ruotsalaiseen keskusteluun, on paljon pitempi historia perinteisissä maahanmuuttajamaissa, joilla on kolonialistinen tausta. Nykyinen tilanne Ruotsissa muistuttaa näiden maiden tilannetta, mutta koska Ruotsi tuli myöhään mukaan globaaliin todellisuuteen, sen pitäisi olla opetukseksi muille samalla tavalla, kuin Ruotsilla on opittavaa muilta.
Monikulttuurinen käsitesekasotku
Media, poliitikot ja yliopistoihmiset ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että sanojen etnisyys, rotu, kulttuuri, monikultturismi ja pluralismi merkitys on hämärtynyt. Emme lupaa luoda yleisesti hyväksyttyä järjestystä tuolle sekasotkulle. Voimme tosin paljastaa, miten näitä termejä käytetään hämärtämistarkoituksessa.
Ennen kuin syvennymme käsitteisiin, haluamme alleviivata, että käytämme käsitettä identiteetti kuvaamaan identifioitumista, joka on aktiivinen prosessi ennemmin kuin passiivinen lopputulema. Kulttuuri-identiteetissä on kyse joko identiteetin määrittäjän itsensä tai muiden osapuolten sosiaalisesta käytännöstä. Molemmissa tapauksissa käytäntö muodostuu tiettyjen yhteisten piirteiden joukosta, joka esiintyy tai on todennettavissa ihmisryhmässä ja joka soveltuu luokitteluun. Identiteetistä voi tulla objektiivinen ja jopa institutionalisoitu kirjoittamalla se lakiin ja käyttämällä kiinteitä poliittisia luokituksia. Tällaisesta on kyse sukupuolikategorioiden, ikäryhmien ja etnisten kategorioiden tai ”rotujen” kohdalla. Jos näin käy, identiteetistä voi tulla passiivinen ilmiö siinä mielessä, että se jää puolinaiseksi tai julkilausutuksi mielipiteeksi. Tällaisten luokitusten aktiivinen käyttö päivittäisessä elämässä ja poliittisessa päätöksenteossa osoittaa, missä määrin ne ovat riippuvaisia käyttötavastaan. Identiteettiä ei siis voi määrittää biologiseksi tai muuttumattomaksi tosiasiaksi. Identiteetti voi passivoitua, kadota ja nousta jälleen esiin. Sen voi jopa luoda, mutta sitä ei voi luoda ex nihilo eli täysin tyhjästä. Se on rakentunut myös ulkoa päin ihmisryhmien yhteisistä ominaisuuksista ja jaetuista kokemuksista joko itse koettuina tai muiden kokemina.
Etnisyys on kollektiivinen identiteetti, josta puhutaan paljon yhteiskuntatieteissä. Se perustuu joukkoon yhteisiä piirteitä, joiden tavallisesti katsotaan liittyvän populaation kulttuuriin, kuten kieleen, historialliseen alkuperään, ”verisiteisiin” tai muihin yhteisiin ominaisuuksiin, joita voidaan pitää populaatiolle erityisinä. Etnisyys ei ole sama asia kuin kulttuuri, joka on paljon laajempi ilmiö. Kulttuuri liittyy tiettyihin piirteisiin ihmispopulaation elämäntavoissa mukaan luettuna sen erityiset aineelliset ja älylliset tuotokset. Identiteetti on valikoima suuremmasta erityispiirteiden joukosta. Kyseessä on tapa tunnistaa kollektiivi eikä se ole sama asia kuin kuvata koko heidän elämäntapansa. Koska tällaiset luokitukset ovat poliittisia valintoja, identifiointia voidaan pitää jonkinlaisena kulttuuripolitiikkana.
Termiä rotu käytetään pääasiassa Yhdysvalloissa, vaikka termi rasismi on levinnyt laajalle läntiseen maailmaan. Emme käsittele termin käyttöä historiallisessa perspektiivissä vaan keskitymme siihen, miten sitä käytetään tämän päivän maailmassa. Rotu biologisena käsitteenä ei sovellu ihmispopulaatioihin. Ihmisrotuja ei ole biologisessa mielessä olemassakaan. Luonnollisesti tilastollisia perinnöllisiä (fenotyyppisia) eroja on maailman ihmispopulaatioiden välillä. On myös esimerkkejä geneettisesti eristyneistä ja tilastollisesti merkitsevistä perinnöllisten ominaisuuksien joukoista, mutta näitä ei pidä sekoittaa rotuihin. Ihonväriä, silmän muotoa, hiustyyppiä, ruumiinrakennetta ja vastaavia käytettiin aiemmin rotuluokittelussa, mutta biologit ovat jo hylänneet tuontyyppiset luokittelut, koska ne eivät ole relevantteja yleisesti voimassaolevia (holistisia) kategorioita. Rotua on myös käytetty sosiaalisena terminä sekoitettuna yhteen biologisen merkityksensä kanssa. Vaikka termin biologinen merkitys on kyseenalaistettu, rodun olemassaolo sosiaalisena terminä ei muutu. Myöhemmin rotua on käytetty jonkinlaisena kulttuurillisena identiteettinä, jota ulkoisesti fenotyypiltään tai stereotyypiltään samanlaiset tai fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset luokitellaan kansaksi. Kannattaa huomata, että rotua ei millään selkeällä tavalla yhdistetty biologiaan ennen 1800-luvun lopun ”tieteellistä rasismia”. Tällä tavoin rotu voi viitata mihin tahansa etniseen tai kansalliseen ryhmään. Aiemmin ranskalaiset, saksalaiset ja italialaiset olivat yhtä lailla rotuja kuin mustalaiset ja juutalaiset.
Koska nykyisin näin ei enää ajatella, moderni etnisyys on tullut rodun tilalle. Vanhempi rotukäsite piti sisällään niin fenotyypin kuin käyttäytymisen, kielen, taiteen ja kirjallisuuden. Rotu tarkoittaa nykyisin jonkinlaista etnisyyttä, jossa yhteisten ominaisuuksien kuvitellaan perustuvan biologiaan. Tässä tulee esiin mielenkiintoinen looginen yhteys etnisyyden ja rodun välillä. Jos etninen identiteetti ilmenee järjestelmällisenä sisäsiittoisuutena, kyseisen populaation voidaan katsoa tulevan lisääntyvässä määrin biologisesti identtiseksi. Käsitys ”verisiteestä” on tämän vahvan etnisyyden ideologinen ilmaus. Tämä etnisyys sopii hyvin tiettyyn rotukäsitteeseen. Kirjailijat Omi ja Winant ovat usein kuvanneet Yhdysvaltoja roduista rakennetuksi konstruktioksi, koska rotuihin perustuva luokittelu muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen. Tätä luokittelua käytetään niin juridisessa ja perustuslaillisessa yhteydessä kuin myös arkipäiväisessä puhekielessä.
Sitä vastoin termiä rasismi käytetään laajemmassa merkityksessä, mutta tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyy. Rajoitetuimmassa merkityksessään rasismi tarkoittaa toimenpiteitä, jotka kohdistetaan yksilöihin sen takia, että he kuuluvat tiettyyn kulttuurillisesti määritettyyn etniseen ryhmään. Sillä tarkoitetaan sekä etnisesti että puhtaan rodullisesti määritettyjä ryhmiä. Yleisemmin rasismia käytetään kuvaamaan asenteita tai käsityksiä, joiden mukaan tiettyjä ryhmiä ei pelkästään nähdä luokittelun tekijään nähden erilaisina, vaan heitä myös pidetään alempiarvoisina ja muutoin negatiivisilla ominaisuuksilla varustettuina. On toinen asia kuvata eroavaisuuksia kuin järjestää eroavaisuudet hierarkisesti.
Todellisissa keskusteluissa yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien kesken on keskitytty kahdenlaisiin erottaviin tekijöihin. Ensimmäinen, joka mainittiin yllä, koskaa biologista ja kulttuurillista rasismia. Jotkut kirjoittajat ovat esittäneet, että uusi rasismi on kulttuurillista eikä biologista. Ihmisten tapoja, uskontoa ja sukupuolisuhteita pidetään yhteensopimattomina omiin verrattuna, jos ne ovat liian erilaisia. Niitä ei pidetä biologisesti määritettyinä vaan tietyille populaatioille tyypillisinä tapoina. Täten voidaan todeta, että aiemmat fenotyyppisiin piirteisiin perustuvat luokitukset on vain korvattu kulttuuriin liittyvillä luokituksilla. Mutta kuten aiemmin selitimme, tämä on virheellinen erotteleva tekijä, koska kaikki rasistiset asenteet ovat kulttuurillisia. Tämä käy selkeästi ilmi, kun todetaan, että väitetyt biologiset ominaisuudet ovat aina sidoksissa kultuurillisiin erityispiirteisiin. X-ryhmän jäsenet eivät ainoastaan ole rumia ja tyhmiä, vaan he ovat myös rikollisia. Erotuksena kulttuurirasisti voi myöntää, että tietyt ominaispiirteet ovat muutettavissa, sillä ne ovat pelkästään opittuja tapoja, kun taas oikeasti biologisia ominaisuuksia voi muuttaa vain biologisesti. Erottelu on harhaanjohtava, koska rasismissa tavallisesti kaikenlaiset ominaisuudet yhdistetään. Ihmiset ovat uskomattoman kekseliäitä löytämään erottavia ominaisuuksia muista ihmisistä, jopa fenotyyppisia. Tyypillistä ranskalaista voitiin 1800-luvulla kuvata sekä fyysisin että kulttuurillisin termein.
Toinen tässä yhteydessä relevantimpi erotteleva tekijä on universaali rasismi ja differentielli rasismi (Wieviorka). Edellinen tarkoittaa klassista maailman populaatioiden erottelua kiinteisiin järjestettyihin luokkiin. Tämä oli tavanomaista siirtomaa-aikana. Jälkimmäinen ei välttämättä perustu järjestysluokitukseen vaan ennemminkin oman populaation sisäisten erojen kieltämiseen. Kyseessä on tietynlaisen etnosentrismin ilmaus, toive ylläpitää tietynlaista sosiaali- ja kulttuurielämän tilaa. Se ilmenee muukalaisuuden pelkona. Usein käytetään termiä muukalaisviha, joka ei oikeastaan ole sama asia kuin rasismi. Muukalaisvihamielisyydessä ei ole kyse ”toiseuden” ominaisuuksista, vaan siihen sisältyy toive elää rauhassa ja ne ”toiset” ovat erilaisia ja yhteensopimattomia ”meidän” kanssa. ”Universaali rasismi” on inklusiivista, sillä se sisällyttää muut populaatiot yhteen sfääriin, yleensä imperiumiin. ”Differentielli rasismi” on puolestaan poissulkevaa eikä hyväksy ”toisen” olemassaoloa omassa sfäärissä.
Essentialismi, rasismi ja kansallisvaltio
Yksi älyllisessä keskustelussa eniten esiintyvä termi on ”essentialismi”. Essentialismi on käsitys, jonka mukaan tietyn sosiaalisen kategorian jäsenet ovat identtisiä tai riittävän samanlaisia, jotta heidät voidaan luokitella ”samaan porukkaan”. Käyttöalueillaan essentialismi muistuttaa käsitettä stereotypia. ”Kaikki arabit ovat muslimeja, joiden mielestä naisten pitää pysyä kotona ja mennä naimisiin oman ryhmän edustajien kanssa.” Taipumus tehdä x:stä y on essentialismin ydin ja sitä arvostelevat vihamielisesti ne, jotka eivät mielestään jaa niitä tapoja ja uskomuksia, joita heihin liitetään. Totta kai maailmassa on paljon ihmisiä, jotka omaksuvat modernin eurooppalaisen kulttuurin ja aina kustakin kulttuurista löytyy jossain määrin yksilöllistä valinnanvaraa ja jopa kyseenalaistamista. Antropologit ovat usein muistuttaneet valtavista variaatioista yksittäisen kulttuurin sisällä.
Samanaikaisesti essentialismin kritiikkiin sisältyy poliittinen ylireaktio, joka on johtanut siihen, että yksittäisestä etnisestä tai kulttuurillisesta ryhmästä ei saa sanoa sanaakaan. Tällaisille ihmisille, joista monet työskentelevät korkeassa asemassa ja ovat vastuussa vallitsevan maailmankuvan tuottamisesta, essentialismi on rasismin perusta. Mikä tahansa, joka haisee kollektiiviselle luonnehdinnalle, on tietyissä piireissä rasismia. Näissä piireissä käytetään usein ilmauksia keski-ikäisistä valkoisista miessovinisteista, jotka ovat vähintään yhtä essentialistisia. Samaan aikaan kun muita ryhmiä suojellaan essentialisoinnilta, ”valkoisesta Euroopasta” on tullut essentialistinen stereotyyppi.
On myös olemassa käsitys, jonka mukaan essentialismin ja nationalismin välillä on yhteys, ja usein ajatellaan, että nationalismi on ongelman alku ja juuri. Kansallisvaltioita pidetään tehokkaina ”essentialisointikoneina”, jotka pyrkivät assimiloimalla muuntamaan ihmisryhmät tiettyyn kulttuurilliseen muottiin. Vaikka kansallisvaltiot ovat toimineet sosialisointikoneina, se ei ole tarkoittanut mitään täydellistä kloonausprosessia. Moni kansalliseen kulttuuriin liittyvä asia on seurausta monimutkaisesta vuorovaikutuksesta. Kuitenkin kansallisvaltiot ovat aina pyrkineet luomaan yhteisen julkisen tilan, joka perustuu yhteiseen käsitykseen poliittisesta kentästä, yhteiseen kieleen ja yhteisiin moraalisiin arvoihin. Epäilemättä tähän tilanteeseen kuuluu homogenisointiprosessi, joka koskee julkista tilaa ja liittyy yhteisen poliittisen kulttuurin rakentamiseen, vaikka prosessi onkin vain osittainen.
Pluralismi ja monikultturismi
Pluralismi-termillä on pitkä historia. Sitä käytettiin 1900-luvun alussa ja sen teki tunnetuksi siirtomaakonsultti ja teoreetikko J.S. Furnivall. Hän käytti termiä kuvaamaan siirtomaiden monietnistä rakennetta, joka tarkoitti, että siirtomaaeliitti hallitsi plantaaseihin ja raaka-ainevarojen hyödyntämiseen perustuvaa talouselämää. Eri sektorit hyödynsivät työvoimaa, paikallista ja paikalle tuotua, joka alkujaan oli etnisesti heterogeeninen mutta jonka etninen identiteetti säilytettiin asuttamalla eri ryhmät omiin asuntoenklaaveihinsa, jotka puolestaan toimivat siirtomaavallan alaisina miniyhteiskuntina ja joiden jäsenet tapasivat toisensa vain markkinapaikalla.
Furnivall kirjoittaa: ”Tämä on ’medleyn’ syvin olemus, sillä ihmiset tapaavat sekoittumatta. Kukin ryhmä säilyttää uskontonsa, kulttuurinsa, kielensä, ajatuksensa ja elämäntapansa. He tapaavat yksilöinä mutta vain kauppapaikalla, jossa he ostavat ja myyvät. Yhteiskunta on pluralistinen siinä mielessä, että eri ryhmät elävät vierekkäin, omissa oloissaan, saman poliittisen yksikön sisällä. Jopa talouselämässä vallitsee rotulinjojen mukainen työnjako.”
Kulttuurillinen ja etninen pluralismi oli polttava kysymys Yhdysvalloissa vuosien1880 ja 1920 välisenä aikana, kun valtaisa siirtolaisuus kaikkialta Euroopasta ja Venäjältä muutti maan etnisen jakauman. Monet niistä kysymyksistä, joista tänään keskustellaan, olivat silloin vahvasti esillä. Silloin ehdotettiin kulttuurillista pluralismia, maan jakamista etnisten ryhmien itsehallinnollisiin alueisiin ja ehdotettiin maltillista integraatiota ja voimakkaampaa assimilaatiota. Kaksi vuosikymmentä kestäneen debatin, muukalaisvastaisuuden ja konfliktin jälkeen assimilaatiosta tuli 1920-luvulla virallinen politiikka. Kun maahanmuutto oli voimakkaimmillaan, maahanmuuttajat muodostivat melkein 15 prosenttia väestöstä. Yhdysvallat kuitenkin oli jo maahanmuuttajien maa ja maahanmuuttajat muodostivat kasvavan teollisuuden työvoimatarpeen pääasiallisen lähteen.
Termillä ”monikultturismi” on monimutkainen historia. Yhdysvalloissa se muodostaa jatkon aiemmalle kulttuurien monimuotoisuuteen perustuvalle politiikalle. Käsite koskee tilannetta, jossa vähemmistöt säilyttävät merkittävän osan kulttuuristaan samanaikaisesti, kun he integroituvat amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ovat lojaaleja amerikkalaiselle unelmalle ja poliittiselle kulttuurille. Maahanmuuttajavähemmistöjen historiaa Yhdysvalloissa on tutkittu paljon. Yleisen käsityksen mukaan yhteys emämaahan heikkeni tasaisesti 1900-luvun aikana. Sen jälkeen on rakentunut identiteetti etnisenä vähemmistönä. Etusijalle on sen jälkeen tullut taloudellinen ja lopulta kulttuurillinen integraatio. Tämän seurauksena on syntynyt niin kutsuttu ”symbolinen identiteetti” eli etnisyys, jolta on viety käytännön sisältö ja joka lähinnä koostuu tietyistä rituaaleista ja ryhmäidentiteetin juhlistamisesta. Näiden havaintojen perusteella 1950- ja 1960-luvuilla vedettiin johtopäätös, että etnisyyden käsite katoaisi kokonaan länsimaisista yhteiskunnista.
Tästä syystä 1970-luvun puolivälissä järkytyttiin, kun havaittiin koko prosessin kulkeneen vastakkaiseen suuntaan. Tuona ajanjaksona ja siitä lähtien monikulttuurinen politiikka tuli vedenjakajalle, kun vähemmistöt alkoivat yhä enemmän vaatia omien erityispiirteidensä kunnioitusta eri asioissa. Kehitys alkoi Yhdysvalloissa mutta jatkui Euroopassa. Termiä monikultturismi käytettiin kuvaamaan uutta väkivaltaista hyökkäystä yhtenäistä kansallista identiteettiä ja siihen liittyvää assimilaatioprosessia vastaan. Tästä saivat alkunsa ”mustaa valtaa” ja myöhemmin ”punaista valtaa” ajavat liikkeet. Vastaavista liikkeistä tuli tavanomaisia 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Vaikka monikultturismi ei ollut käsitteenä johdonmukainen, siihen kuului ilmiöitä, jotka liittyivät vähemmistökysymyksiin, esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksiin, vähemmistöjen tukemiseen ja kielenkäyttöön, joka lisäisi vähemmistöjen kunnioitusta. Tämä kehitys tuli näkyville yliopistojen kampuksilla. Ilmiö oli kuitenkin laajempi ja vaikutti julkiseen ympäristöön ja muutti sitä merkittävässä määrin. Tavoitteeksi asetettiin kulttuurillinen pluralismi ja politiikka, joka tunnusti oikeuden olla erilainen, vaikka valkoihoisen eurooppalaisen miehen edustama erilaisuus muodostikin poikkeuksen säännöstä.
Tietyissä maissa, kuten Kanadassa ja Australiassa termiä monikultturismi käytettiin kuvaaman politiikkaa, jolla pyrittiin hallitsemaan kulttuurillista monimuotoisuutta, joka oli syntynyt siirtomaa-ajan joukkomaahanmuuton seurauksena. Molemmissa tapauksissa maan väestöryhmiä käsiteltiin kokoelmana etnisiä vähemmistöjä. Tämäntyyppisellä tietoisella politiikalla pyrittiin muodostamaan monietninen yhteiskunta ja hallitsemaan sitä. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin kulttuuriin liittyvistä esineistä tai tuotoksista, ruokaresepteistä tai kirjallisista teksteistä saman yhteiskunnan sisällä. Monet median ja yliopistomaailman eliittiin kuuluvat sekoittavat keskenään kulttuurilliset ja sosiaaliset vaikutukset ja redusoivat näin etnisyyden pelkästään ruokaresepteiksi, ravintoloiksi tai vastaaviksi.
Tässä yhteydessä on korostettävä, että monikultturistisen politiikan ja Ruotsin kaltaisen hyvinvointi-ideaaliin perustuvan kansallisvaltion ylläpitämisen välillä on selkeä ristiriita. Näin on, koska kansallisilla ”hyvinvointikapitalistisilla” kulttuureilla on eroistaan huolimatta perustavaa laatua olevia yhtäläisyyksiä, jotka koskevat yhteistyötä, lojaalisuutta ja yhteisesti sovittuja tavoitteita. Kyse ei ole pelkästään yksilönvapaudesta ja joukosta oikeuksia vaan yhteisiin kokemuksiin ja tavoitteisiin perustuvasta pitkän tähtäimen hyvinvointiprojektista.
Ruotsalaisen ongelman globaalit puitteet
Se, mitä Ruotsissa on tapahtunut, ei ole mitenkään ainutlaatuinen ilmiö. Vastaavia tendenssejä löytyy Euroopasta, Yhdysvalloista ja jälkikolonialistisista siirtolaismaista. Trendit ovat globaaleja, mutta ne ilmenevät eri tavalla yksittäisissä maissa poliittisen kulttuurin eroista johtuen. Valtioiden kansallinen hajoaminen ja monikultturismi kulkevat käsi kädessä. Eurooppalaisen hyvinvointivaltion rappiosta on keskusteltu jo vuosia. Tämän rappion ja monikultturistisen politiikan välinen suhde on moniulotteinen, vaikka ne osuvat samalle ajanjaksolle. Muutos työperäisestä maahanmuutosta ns. ”pakolaismaahanmuuttoon” osui samaan aikaan kasvavien maailmalla esiintyneiden levottomuuksien kanssa. 1980-luvulta eteenpäin kylmän sodan vastakkainasettelu lakkasi, mutta sisäisten konfliktien määrä kasvoi merkittävästi. Suurin osa nykypäivän aseellisista konflikteista on valtioiden sisäisiä eikä valtioiden välisiä.
Lännessä on havaittavissa yleinen valtiontalouden heikkeneminen. Se on johtanut varovaiseen politiikkaan ja merkittäviin leikkauksiin julkisissa palveluissa. Merkittäviä muutoksia on tapahtunut sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Reaganin ja Thatcherin politiikan tuloksena. Nämä muutokset ovat päällisin puolin ideologisia, mutta todellisuudessa ne ovat reaktio valtiontalouden todelliseen heikkenemiseen. Ruotsissa politiikkaa muutettiin aivan samalla tavalla siitä tosiasiasta huolimatta, että maata johti sosiaalidemokraattinen hallitus. Englannissa New Labour jatkoi ja jopa laajensi politiikkaa, jonka Thatcherin hallinto aloitti. Sosiaalinen osa alkoi hävitä sosiaalidemokratiasta ja liberalismista tuli uusi ohjelma. On tärkeää huomata, että poliittisten ohjelmien välillä on merkittäviä yhtäläisyyksiä. ”Uudet Demokraatit” Yhdysvalloissa, ”Kolmas tie” Britanniassa ja ”Uusi keskusta” Saksassa ilmaisevat samanlaisia strategioita. Niiden ajattelutavat ovat yhteiset ja ne ajavat samanlaista politiikkaa.
Tätä voisi kutsua tavaksi peittää ”rakennesopeutuksella” todellinen taloudellinen alamäki. Hyvinvointivaltio on yhä olemassa, vaikka sitä on koverrettu sisältä päin jo vuosikymmenen ajan. Valtion omistamia yrityksiä on yksityistetty kaikkialla läntisessä maailmassa eikä vähiten heikentyneen valtiontalouden paikkaamiseksi. Talous kasvoi voimakkaasti ainakin 80-luvulla, vaikka kupla sittemmin puhkesi. Kasvu perustui ensisijaisesti halpoihin luottoihin ja rahamarkkinoiden kasvuun. Uudessa kansainvälisessä taloudessa rahamarkkinatapahtumat ylittävät arvoltaan tavaroiden ja palveluiden kaupan, ja maailmanmarkkinoilla käydään kauppaa aina lapsista valtionvelkaan. Vuodesta 1980 rahavarallisuus on OECD-maissa kasvanut kolme kertaa nopeammin kuin bruttokansantuotteet. Valuuttakauppa on kasvanut 70-luvun alun 15 miljardista dollarista 1,3 biljoonaan dollariin 90-luvun loppuun mennessä. Tämän kehityksen avulla markkinat ovat vapautuneet valtion kontrollista, mutta kysymys on monimutkaisempi, koska hallitukset ovat olleet pääosassa tämän muutoksen toteuttamisessa ja pelisääntöjen luomisessa. Globalisaatiossa on pitkälti kyse siitä, että rahamarkkina-aktiviteetit ovat kasvaneet suhteessa reaalitalouteen. Tuotanto on yhä enemmän muuttanut aiemmin taloudellisesti periferisille alueille, ja rahamarkkinat ovat keskittyneet läntisiin finanssikeskuksiin. Osake-, kiinteistö ja myöhemmin myös viihdemarkkinoiden kasvuun on liittynyt reaalitulojen lasku yhteiskunnan alimmilla portailla ja vaurauden lisääntyminen sen ylimmillä tasoilla. Nouseva ginivakion arvo niissä maissa, joissa hyvinvointivaltiota on leikattu eniten, on yksi merkki tästä kehityksestä. Samalla, kun valtiot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi ylläpitämään hyvinvointijärjestelmää, ne alkavat vetäytyä. Alkuperäisväestön oikeudet Yhdysvalloissa ja monikulttuuri-ideologian ilmaantuminen kuuluvat tähän prosessiin. Jos vahvaa valtiota voidaan tarkastella assimilaatioautomaattina, jota talouskasvu ylläpitää ja jolla on kyky ottaa sisäänsä uusia ihmisiä, on luonnollista, että talouden taantuessa kulttuurierot ja niihin liittyvät oikeudet otetaan uudelleen käsiteltäväksi.
Nykyinen länsimaihin kohdistuva maahanmuutto tapahtuu aikana, jolloin tulevaisuudennäkymät ovat heikot ja sosiaalinen liikkuvuus vähäistä. Tämä puolestaan on seurausta lisääntyneestä epäjärjestyksestä, joka puolestaan seuraa samasta heikkoihin valtioihin ja lisääntyviin levottomuuksiin johtavasta globaalista prosessista. Luonnollisesti on olemassa erilaisia tapoja hallita kehitystä. Vaikka voimakasta assimilaatiopolitiikkaa ylläpitäneen Ranskan ja monikultturismia harjoittaneiden Ruotsin ja Britannian välillä on huomattavia eroja, kehityksessä on selkeitä yhteisiä linjoja. Vaikka Ruotsissa monikulttuurisuutta on ohjattu ylhäältä päin, on huomattava, että tämä tapahtuu koko läntistä maailmaa koskevan ideologisen siirtymän puitteissa. Monikulttuurinen politiikka tarkoittaa kokonaisten yhteiskuntasektorien suuntaamista kohti monikulttuurisuutta. Monikulttuurisuus ei siis ole pelkästään seurausta hallituksen toimenpiteistä. Samaan aikaan, kun valtion kyky assimiloida heikkeni 70-luvun puolivälissä, voidaan erottaa syvempi prosessi, jonka seurauksena kansallisvaltion identiteetti heikkeni ja monikulttuuripolitiikka nousi esiin.
Jos palataan ”kolmannen tien” politiikkaan, voidaan väittää, että valtiossa, joissa tällaista politiikkaa on harjoitettu, myös monikulttuuri-ideologia on otettu käyttöön. Tietyissä tämän kirjan kappaleissa kuvataan yksityiskohtaisesti, mitä tapahtuu, kun monikultturismista tulee valtion virallinen oppi. Tässä muutoksessa on oma logiikkansa, jota voi seurata useissa Euroopan maissa. Ranskassa, jossa ylläpidetään valistuksen ihanteiden mukaisesti maallista kansallisvaltiota eli homogeenista yhteiskuntaa tasa-arvoisine kansalaisineen, Juillardin ja Joffrinin kaltaiset tutkijat kertovat epäluottamuksesta eliittejä kohtaan ja vasemmistosta, josta on tullut moraalinen ja kulttuurillinen vasemmisto poliittisen asemesta. Tämä vasemmisto on korvannut työväenaatteen monikulttuurisuudella vasemmiston ideologisena pääelementtinä.
Ranskalaiset älyköt ovat asiasta eri mieltä ja kiivas väittely on kestänyt jo muutamia vuosia. Ruotsissa sitä vastoin poliittinen luokka, joksi sitä nykyisin kutsutaan, on mennyt paljon pitemmälle ja jättänyt taakseen sekä tasa-arvon että kansakunnan. Ruotsia dominoiva ideologia, josta on tehty kaikkialle ulottuva vahvojen vaientamis- ja painostusmekanismien avulla, on totalitaristinen.ideologia, jossa eliitti on ottanut etäisyyttä kansallisvaltiosta. Jäljelle jäänyt poliittinen eliitti hallitsee yhdessä kulttuurieliitin kanssa etnistä moninaisuutta, jota jatkuvasti täydennetään uusilla maahanmuuttajilla. Valitettavasti ruotsalaisiksi kutsuttua etnistä ryhmää pidetään kansallismielisinä ja tämän seurauksena rasisteina. Avointa ja asiallista keskustelua ei ole sallittu ja vain vähän huomiota on kiinnitetty tähän ongelmaan, jonka seurauksena valitsijoiden ja valittujen suhde on muuttunut. Kaikken tarmokkaimmin on sen sijaan etsitty valtion vihollisia, joihin määritelmän mukaisesti kuuluvat kaikki valtion virallisen monikulttuuri-ideologian vastustajat.
Useimmat asiat, joita käsitellään seuraavissa luvuissa, löytyvät myös muista eurooppalaisista yhteiskunnista, mutta asiat on yhdistelty ja järjestelty eri tavalla Ruotsissa kuin muualla. Ruotsin tilanne on hämmästyttävä sen radikaalin luonteen takia. Ruotsi on pudonnut hyvinvointiliigassa yhdestä maailman rikkaimmasta maasta taulukon jälkipuoliskolle. Solidaarinen asenne on saanut lyhyessä ajassa antaa tietä luottokorttiskandaaleille ja sosiaaliselle polarisoitumiselle. Lisäksi maata on tietoisesti muutettu etnisesti homogeenisesta maahanmuuttajayhteiskunnaksi, joka prosenttilukujen perusteella muistuttaa Yhdysvaltoja. Sosiaalisesta homogeenisuudesta on siirrytty äärimmäiseen sosiaaliseen segregaatioon.
Näiden perusteellisten muutosten analysoinnista on paljon opittavaa, koska muutokset ovat selkeämpiä ja pitkälle menevämpiä kuin esimerkit vastaavista tendensseistä muualla. Mutta ensiksi muutoksia täytyy tarkastella tosissaan eikä yrittää vähätellä tai selitellä niitä paniikinlietsojien tarinoiksi. Vain pari vuotta sitten, kun toimme esille nämä trendit, meitä syytettiin heti paniikin lietsomisesta. Monia näistä ongelmista, kuten maan taloudellista taantumista, maahanmuuttajien marginalisoitumista ja etnistä konfliktia, käsitellään toki nykyisin avoimemmin kuin ennen, mutta edelleenkään ei ole ymmärretty, miten ongelma on syntynyt. Ei ole väliä, onko kyseessä taantuma vai katastrofi. Epämukavia asioita kielletään jatkuvasti. Sen sijaan niitä kutsutaan edistysaskeleiksi, usein jopa kehitykseksi. Eliitit yrittävät muuttaa globalisaation, joukkomaahanmuuton ja monikulttuurisuuden luonnollisiksi prosesseiksi, joista meidän pitää olla kiitollisia ja joihin meidän on sopeuduttava. Heidän mukaansa näin pidetään yhteiskunta ajan tasalla.
keskiviikkona, elokuuta 08, 2007
Moniarvoisuus ja nollatoleranssi
Tyypillisen suvaitsevaisen virkamiehen tavoin Viljanen määrittelee ongelman väärin, jolloin myös hänen esittämänsä ratkaisu on väärä. Aiemmassa kirjoituksessani Yhteiskunta puumalaistuu pohdin vähän arvomaailmaa, josta tällainen ajattelu tai lähinnä ajattelun puute on peräisin.
Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma korostaa monikulttuurisuuden ja syrjimättömyyden periaatteen toteutumista. Näistä jälkimmäinen periaate eli täydellinen syrjimättömyys on Viljasen ja monen muun suvaitsevaisen harhakuvitelmien taustalla.
Suvaitsevainen ihminen pitää kulttuureja samanarvoisina eikä mikään kulttuuri voi olla toista parempi. Käytännössä eri kulttuureja edustavat ihmiset eivät keskimäärin menesty yhteiskunnassa yhtä hyvin. Esimerkiksi Suomessa romanivähemmistöön kuuluvat ihmiset kärsivät työttömyydestä ja syyllistyvät valtaväestöä useammin rikoksiin. Näin on siitä huolimatta, että romanivähemmistön edustajilla on täsmälleen samat kansalaisoikeudet kuin valtaväestöön kuuluvilla suomalaisilla.
Koska suvaitsevainen ihminen pitää kaikkia kulttuureja lähtökohtaisesti samanarvoisina, romanivähemmistön heikko menestys yhteiskunnassa ei voi johtua romanivähemmistöstä itsestään. Sen on pakko johtua syrjinnästä, jota romanivähemmistön edustajat joutuvat kokemaan jokapäiväisessä elämässään.
On siis paremmin menestyvän valtaväestön syy, että romanivähemmistön edustajat kärsivät valtaväestöä useammin työttömyydestä ja syrjäytymisestä. Tällöin luonnollinen ratkaisu on pyrkiä poistamaan syrjintä valtion toimenpiteillä ja tarvittaessa pakkokeinoilla.
Kansliapäällikkö Viljanen toteaakin tomerasti:
Tavoitteena on nollatoleranssi rasismin ja etniseen alkuperään perustuvan syrjinnän ehkäisyssä.
Jos nämä paremmin tietävät virkamiehet joskus vaivautuisivat määrittelemään käyttämänsä epämääräiset termit tarkemmin, joku voisi vahingossa ymmärtää heidän tekstiään. Toisaalta ei välttämättä ole tarkoituskaan, että tavallinen rahvas ymmärtää, mitä virkamieseliitti tekee, koska tällöin voisi herätä ikäviä kysymyksiä.
Mitä nollatoleranssi on käytännössä?
Verkosta löytyy toinenkin dokumentti, jossa tuota nollatoleranssia on jonkin verran selvennetty. Seuraavasta politiikkalinjauksesta ja siihen liittyvistä toimenpide-ehdotuksista pitäisi käydä ilmi, mitä nollatoleranssi tarkoittaa käytännössä:
Politiikkalinjaus: Asetetaan tavoitteeksi ”nollatoleranssi” rasismin ja etniseen
alkuperään perustuvan syrjinnän ehkäisyssä. Kaikki viranomaiset sekä työmarkkina- ja kansalaisjärjestöt omaksuvat päättäväisen asenteen alkuperästä riippumattoman tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi.
Valtio siis käskee kansalaisjärjestöjä omaksumaan päättäväisen asenteen alkuperästä riippumattoman tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi. Tällaiset kansalaisjärjestöt eivät ole mitään kansalaisjärjestöjä vaan valtion jatkeita.
Yritän arvata, mitä toimenpide-ehdotukset pitävät sisällään.
Toimenpiteet:
• Madalletaan kynnystä puuttua alkuperään perustuvaan syrjintään ja rasismiin.
Erityisesti poliisi- ja oikeusviranomaisten mahdollisuuksia puuttua rasistisesti motivoituneeseen rikollisuuteen vahvistetaan lisäämällä koulutusta ja tiedottamista.
Kuten tiedämme, rasistinen motiivi on erittäin vaikea todistaa. Jotta rasistinen motiivi rikokselle voitaisiin aukottomasti todentaa, pitäisi pystyä lukemaan rikoksentekijän ajatuksia. Tietysti lakien tulkintaa voidaan muuttaa siten, että tavanomaiset rikokset tulkitaan rasistisesti motivoituneiksi, jos uhri sattuu edustamaan vähemmistöryhmää ja rikoksentekijä on esimerkiksi nimitellyt vähemmistön edustajaa.
• Kehitetään syrjinnän ja rasismin uhreiksi joutuneiden tuki- ja
neuvontapalveluja.
Eli autetaan todellisen tai kuvitellun syrjinnän kohteita hakemaan korvauksia.
• Viranomaisten, erityisesti opetus-, sosiaali- ja terveys- sekä muiden peruspalvelujen tuottamisesta vastaavien viranomaisten, tulee sekä valtakunnallisella että paikallistasolla luoda hyvät käytännöt rasismin ja syrjinnän ehkäisemiseksi sekä siihen puuttumiseksi. Niiden tulee myös varmistaa, että samat periaatteet koskevat niiden hankkimia ostopalveluita. Tämä linjaus tulee sisällyttää myös peruspalvelusuunnitelmiin.
Tämä on puhdasta virkamiesjargonia, josta en saa selvyyttä.
• Valtionavustuksia myöntävät viranomaiset varmistavat, että avustettavien järjestöjen toiminta on omiaan tukemaan suvaitsevaisuutta.
Kaikkien valtionapua hakevien järjestöjen on syytä lisätä maininta monikulttuurisuuden toteuttamisesta omaan valtionapuhakemukseensa.
• Puututaan aiempaa tehokkaammin kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.
Tästä asiasta on jo näyttöjä käytännössä eikä siitä sen enempää.
• Selvitetään yhdenvertaisuuslain vaikutukset ja mahdolliset ongelmakohdat ja valmistellaan tarvittavat esitykset lainmuutoksiksi.
Tuleeko ”positiivinen syrjintä” mukaan lakiin?
• Ulotetaan yhdenvertaisuussuunnitelmien laatimisvelvoite myös viranomaisen toimintaan työnantajana. Velvoite yhdenvertaisuussuunnitteluun ulotetaan koskemaan myös suurimpia yrityksiä.
Eli lisätään turhaa byrokratiaa suuryrityksissä, valtion laitoksissa ja kunnissa. Kustannukset tulevat yritysten ja veronmaksajan maksettaviksi.
• Seurataan syrjimättömyys- ja yhdenvertaisuuslainsäädäntöä koskevan tiedottamisen onnistumista.
Hyvinhän se näyttää Viljasen Ritvalta onnistuvan.
• Kannustetaan tiedotusvälineitä vastuulliseen tiedonvälitykseen maahanmuutosta ja eri väestöryhmien välisistä suhteista. Myös viranomaisten tulee tiedottaa vastuullisesti.
Sana vastuullinen herättää epäluuloja, koska siihen sisältyy ajatus siitä, että totuuden kertominen olisi joissakin tapauksissa vastuutonta. Suomalainen media sensuroi rikosuutisista tekijän etnisen ja uskonnollisen taustan jo nykyisellään varsin hyvin, vaikka Ruotsin tapaiseen aukottomaan itsesensuuriin on vielä matkaa. Vastuullinen tiedonvälitys on pelkästään hienompi nimi sensuurille. Mitään erityistä kannustusta ei mielestäni tarvita, ja sisäministeriön taholta tuleva kannustus voidaan tulkita kehotukseksi itsesensuuriin.
• Työministeriö laatii yhteistyössä muiden viranomaisten ja toimijoiden kanssa monivuotisen tiedotus- ja koulutusstrategian tietoisuuden lisäämiseksi yhdenvertaisuuslaista.
Eli lisätään monikulttuuripropagandan määrää entisestään, ikään kuin sitä nyt jo ei olisi tarpeeksi.
Politiikkalinjauksen ja siihen liittyvien toimenpide-ehdotusten perusteella käsite ”nollatoleranssi” on tyhjä iskusana, joka ei tarkoita politiikkalinjauksessa yhtään mitään. Se vain kuulostaa hyvältä ja näyttää hyvältä tiedotteessa. Tyypillistä glossokratiaa siis.
Mikä on oikea ongelma?
Ritva Viljanen määrittelee yksiselitteisesti syrjinnän suurimmaksi ongelmaksi. Jos tarkastellaan esimerkinomaisesti romanivähemmistöä, syrjinnän poistaminen avaa romanivähemmistölle tien kohti menestystä. Kukaan tervejärkinen ei usko tuollaiseen.
Ongelma pitäisikin määritellä toisin. Ongelmana on se, että romanivähemmistön edustajat ovat valtaväestöä useammin työttömiä ja rikollisia. Romanivähemmistön syrjäytyminen maksaa veronmaksajalle valtavat määrät rahaa ja maksaa vielä enemmän, jos Viljanen ja kumppanit saavat lisää rahaa taistella syrjintää vastaan.
Avain tilanteen paranemiseen löytyy romanivähemmistöstä itsestään. Tämän ovat huomanneet eräät romanivähemmistön edustajat, kuten esimerkiksi laulaja Rainer Friman. Valitettavasti kaikki romanivähemmistön edustajat eivät ole suhtautuneet Rainer Frimanin kannanottoihin myötämielisesti, vaan hän on saanut jopa tappouhkauksia.
Rainer Frimanin kaltaiset ymmärtävät, että romanien tilanne ei parane syyttämällä kaikista ongelmista valtaväestöä. Romaneissa itsessäänkin on vikaa.
Mitä on moniarvoisuus?
Palataan takaisin kansliapäällikkö Viljaseen. Alussa esitetty tiedote oli ilmeisesti lyhennelmä Viljasen puheesta. Nollatoleranssin lisäksi Viljasen puheessa esiintyy toinenkin nollakäsite: moniarvoisuus. Viljanen kuvaa sisäministeriön visiota seuraavasti:
Suomi on Euroopan turvallisin ja moniarvoisin maa, jonka kansainvälistä kilpailukykyä tukevat aktiivinen maahanmuuttopolitiikka sekä jokaisen kokemus yhdenvertaisuuteen perustuvasta ja turvallisesta yhteiskunnasta.
Mitä tarkoittaa, että Suomi on Euroopan moniarvoisin maa? Pluralismi tarkoittaa käsitteenä tätä. Minä olen aina luullut, että Suomi on nykyisellään moniarvoinen yhteiskunta. Ehkä meillä sittenkin on vielä matkaa Euroopan huipulle, ja Viljasen nollatoleranssilla pääsemme sinne.
Valitettavasti monet Viljasen ehdottamat toimenpiteet eivät edusta moniarvoisuutta vaan totalitarismia. Minä olen aina luullut, että totalitarismi on eri asia kuin moniarvoisuus ja että moniarvoisuus toteutuu parhaiten vapaassa yhteiskunnassa.
sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2007
BBC:n maine vaakalaudalla
Kuningatarta kohdeltu väärin
Kuningatar on brittiläisyyden ehkä tärkein symboli ja kuningatarinstituutiota kunnioitetaan laajalti tavallisen kansan keskuudessa. BBC tai oikeammin sanoen yhtiölle alihankintaa tekevä tuotantoyhtiö RDF teki kuningattaresta dokumentin. Siinä mm. käsiteltiin kuningattaren valokuvaustilaisuutta, jossa kuningatar poseerasi valokuvaaja Annie Leibovitzin edessä. Lopputuloksesta tuli tämännäköinen.
Kohu syntyi, kun tuotantoyhtiö teki dokumentista trailerin, jossa kuningatar ikään kuin ryntää kiukustuneena valokuvaustilaisuudesta pois. Tämä olisi sinänsä ollut raportoimisen väärti asia, mikäli näin olisi oikeasti käynyt. Jälkikäteen kävi ilmi, että tapahtumien järjestystä oli manipuloitu ja todellisuudessa kuningatar oli ”kiukkukohtauksessa” vasta menossa valokuvattavaksi.
Lehdistö luonnollisesti reposteli tapahtuneella ja BBC:n johto joutui selittelemään ja pyytelemään anteeksi tapahtunutta. Ilmeisesti yhtiö ei ollut tarkistanut, mitä tuotantoyhtiö RDF oli traileriinsa sisällyttänyt. Näin ainakin kävi virallisen selityksen mukaan. Viimeisimmän tiedon mukaan kuningatar vaatii nyt dokumentin hyllyttämistä, mikä on tapahtuneen jälkeen ymmärrettävää.
Toisaalta on lupa kysyä, mitä tapahtunut osoittaa BBC:n kunnioituksesta Britannian kansallisia instituutioita kohtaan. Muutakin näyttöä BBC:n maailmankuvasta nimittäin riittää.
Puhelinäänestyksiä manipuloitu
Kuningatarkohu ei ollut ehtinyt laantua, kun kävi ilmi, että BBC:n puhelintietokilpailuissa voittajat eivät suinkaan tulleet lähetykseen soittaneiden katsojien keskuudessa, vaan joissakin tapauksissa tuotantoyhtiö valitsi voittajan. Katsojille kuitenkin uskoteltiin, että kyseessä oli rehellinen kilpailu.
Väärinkäytökset tulivat ilmi Blue Peter –lastenohjelmassa, mutta myöhemmin selvisi, että voittajia on manipuloitu myös muissa ohjelmissa. Blue Peter –ohjelmassa tuotantotiimi suostutteli lapsen esiintymään kilpailun voittajana, ja tästä BBC sai 50 000 punnan sakon tv-toimintaa valvovalta Ofcomilta. Kaiken kaikkiaan manipuloiduiksi paljastuneita puhelintietokilpailuja on ollut yhteensä kuusi. Tapahtunut on törkeää siihen nähden, että puhelinäänestyksiin soittavat katsojat maksavat puheluistaan kallista minuuttihintaa.
BBC on suomalaisen Yleisradion tavoin lupamaksuilla rahoitettu, joten ilmiselvät väärinkäytökset nakertavat sen uskottavuutta ja kyseenalaistavat lupamaksun perimisperusteet. Vaikka väärinkäytöksiä laajalti paheksutaankin, pelkästään ne eivät ole syy vieroksua BBC:n olemassaoloa.
Mitä on BBC:n puolueellisuus?
BBC:n olemassaolon oikeutusta tarkasteltaessa ei pidä tyytyä kuningattaren kohteluun tai puhelinäänestysten manipulointiin. Sen sijaan tulee tarkastella BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmia ja niissä ilmenevää ajatus- ja asennemaailmaa. Tämä tiivistyy parhaiten BBC:n poliittista toimitusta vuodesta 2000 vuoteen 2005 johtaneen Andrew Marrin lausuntoon Daily Mail –lehdessä lokakuussa 2006. Marrin mukaan
BBC ei ole puolueeton eikä neutraali. Se on julkisesti rahoitettu, urbaani organisaatio, jossa työskentelee epätavallisen paljon nuoria, etnisiä vähemmistöjä ja homoseksuaaleja. Se on puolueellinen liberaaliin suuntaan, ei niinkään puoluepoliittisesti kuin kulttuurillisesti.
Sama asia käy hyvin ilmi entisen BBC-tuottaja Sir Antony Jayn pamfletista, jossa hän kuvaa, miten hänen sukupolvensa muokkasi BBC:n ajatusmaailmaa. Sir Antony Jay on parhaiten tunnettu suosittujen Kyllä herra ministeri- ja Kyllä herra pääministeri –sarjojen toisena käsikirjoittajana.
Antony Jayn mukaan BBC vastusti hänen 60-luvun alussa alkaneen uransa aikana teollisuutta, kapitalismia, mainostamista, myyntiä, liikevoittoa, isänmaallisuutta, monarkiaa, imperiumia, poliisia, asevoimia, ydinpommia ja auktoriteetteja eli kaikkea, joka teki maailmasta vapaamman, turvallisemman ja vauraamman.
Kyse oli sukupolveen liittyvästä ilmiöstä, joka ei yksin rajoittunut BBC:n toimntaan. Samoja näkemyksiä esittivät sekä muut mediayhtiöt, kustannustoiminnassa mukana olleet ihmiset, Englannin kirkko ja koulutuksesta vastaavat viranomaiset. Joskus näkemykset kävivät yksiin tavallisen kansan mielipiteiden kanssa, mutta useimmiten näin ei käynyt.
1940- ja 1950-luvuilla yhteiskunta oli nykyistä autoritaarisempi ja konformistisempi. On mahdotonta kiistää, että Jayn ja kumppaneiden journalismi olisi ollut mukana edesauttamassa asenteiden vapautumista esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan. Tilanne kuitenkin muuttui yhteiskunnan muutoksen edistyessä. BBC jatkoi samalla linjallaan, vaikka maailma ympärillä muuttui. Nykyisin BBC:n edustamasta liberaalista näkemyksestä on tullut osa valtavirtaa, ja koska BBC on julkisesti rahoitettu yhtiö, vastakkaiset näkemykset eivät saa samalla tavalla tilaa julkisessa keskustelussa.
Jay myös selittää, miten liberaalit näkemykset sisäistettiin organisaatiossa. Hänen mukaansa ryhmän paine tavallaan pakotti hyväksymään tietyt arvot ja asenteet. Lisäksi henkilökunta oli enimmäkseen rekrytoitu humanististen tieteiden harjoittajista, joiden tietämys talouden ja yhteiskunnan lainalaisuuksista oli rajallinen.
Luonnollisesti poliittiset konservatiivit ovat aina suhtautuneet epäluuloisesti BBC:n toimintaan. Mielipiteiltään konservatiivi jännityskirjailija Frederick Forsyth sanoi Sunday Express –lehdessä, että BBC:tä johtavat henkilöt halveksivat Britanniaa.
Israel ja BBC
Olen aiemmin käsitellyt BBC:n raportointia Israelin ja palestiinalaisten konfliktista artikkelissa Britannian kruununjalokivi. Oikeistolainen honestreporting.com analysoi BBC:n raportointia kyseisestä konfliktista ja totesi, että yhtiön raportointia leimaa ”hienostunut puolueellisuus” (subtle bias).
Jutussa on analysoitu BBC:n raportointia kuuden kuukauden ajalta ja siinä todetaan mm. seuraavaa:
16 prosenttia palestinalaisten väkivaltaa käsittelevistä artikkeleista nimesi hyökkääjän. Sen sijaan 60 prosenttia Israelin operaatioita käsittelevistä artikkeleista syytti suoraan Israelia.
Palestiinalaisten näkemykset saivat enemmän palstatilaa. 19 23:sta artikkelista, jotka käsittelivät ”kadunmiehen” näkökulmaa, antoi puheenvuoron palestiinalaiselle osapuolelle.
Lisäksi uutisoinnissa Israel esitettiin yleensä aktiivisena osapuolena, mikä kävi ilmi otsikoinnista. Israel iski, kun taas palestiinalaisten iskuissa ”ihmisiä kuoli”. Palestiinalaisten käynnistämässä väkivallassa ei yleensä nimetty hyökkääjää. Sen sijaan Israelin käynnistämissä toimissa Israel nimettiin selkeästi hyökkääväksi osapuoleksi.
Analyysin mukaan BBC ei suoranaisesti manipuloi faktoja, vaan raportoinnin hienostunut puolueellisuus on omiaan luomaan virheellisen käsityksen konfliktista. Tuomalla selkeästi ilmi empatian palestiinalaisten kärsimyksiä kohtaan BBC manipuloi julkista keskustelua. Kun ottaa huomioon honestreporting.com –sivuston selkeän Israel-myönteisen taustan, BBC pääsee yllättävän helpolla.
Suomalaiselle lukijalle kannattaa muistuttaa, että BBC:n maine on edelleen luotettava suomalaisten journalistien keskuudessa. Sama kulttuuriliberaali puolueellisuus leimaa myös suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia, erityisesti Yleisradiossa ja Helsingin Sanomissa. Suomalaisen lukijan kuitenkin kannattaa muistaa, että BBC World Service ja BBW World –televisiokanava saavat rahoituksensa Britannian ulkoministeriöstä eivätkä Britannian kansalaisten maksamista lupamaksuvaroista. Valitettavasti uutisointi ja asenne eivät useinkaan poikkea merkittävästi emoyhtiöstä. Samat toimittajat tekevät samoja juttuja samoilla asenteilla varustettuina.
perjantaina, heinäkuuta 20, 2007
Keskiyön pikajuna 2
Elokuva palasi mieleen, kun luin Spiegelin sivuilta uutisen, jossa kerrottiin 17-vuotiaasta oikeudenkäyntiä odottelevasta saksalaisopiskelijasta. Marco Weiss oli erehtynyt läheiseen kanssakäymiseen 13-vuotiaan englantilaistytön kanssa Antalyan rantalomakohteessa.
Teinien hyväily vei vankilaan
Tytön äiti oli yllättänyt parin hyväilemästä toisiaan ja ilmoitti asiasta viranomaisille. Marco Weiss väittää ikäistään kypsemmältä näyttäneen tytön valehdelleen iäkseen 15 vuotta. Lisäksi lääketieteellisissä tutkimuksissa todettiin, että tyttö oli edelleen neitsyt, eikä väkivallan käytöstä löytynyt merkkejä.
Turkin viranomaiset lukitsivat 17-vuotiaan saksalaisen Antalyan vankilaan samaan selliin 30 muun rikollisen kanssa. Juomavesi on kelvotonta, ja ihosairaudesta kärsivän Marcon iho on tulehtunut. Muut vangit lisäksi nuivivat häntä, koska vartija on kertonut heille, mistä nuorukaista syytetään.
Jos tämä ei kuulosta riittävän pahalta, kerrottakoon, että saksalaisnuorukaista odottaa pahimmillaan kahdeksan vuoden vankilatuomio. Mikäli tuomari katsoo rikoksen lieväksi, nuorukainen saattaa selvitä kolmen vuoden tuomiolla. Spiegelin uutisen mukaan saksalaisessa tuomioistuimessa nuorukainen selviäisi ilman rangaistusta. Asiasta on myös kehkeytynyt pienimuotoinen diplomaattinen kriisi Saksan ja Turkin välille, sillä Saksan ulkoministeri on vaatinut Marco Weissin vapauttamista.
Tapaus osoittaa omalla tavallaan, miten pitkä matka Turkilla on Euroopan Unionin jäseneksi. Saksalaisen kriminologi Monica Frommelin mukaan joka kolmannella 13-vuotiaalla saksalaistytöllä on seksikokemuksia, eli tapauksessa on kyse normaalista teini-ikäisten kanssakäymisestä. Vanhakantaiseen moraaliin perustuva Turkin lainsäädäntö on kuitenkin toista mieltä. Itse ihmettelen lähinnä tytön vanhempien välinpitämättömyyttä, josta Spiegelin artikkelissakin muistutetaan.
Billy Hayes elokuvassa
Palataan taas alkuperäiseen Keskiyön pikajunaan. Alan Parkerin ohjaama elokuva perustuu amerikkalaisen Billy Hayesin romaaniin, jossa tämä kuvaa kokemuksiaan turkkilaisessa vankilassa ja pakoaan sieltä. Hayes jäi kiinni Istanbulin lentokentällä, kun hän yritti salakuljettaa hashista kotimaahansa Yhdysvaltoihin.
Elokuvassa käsikirjoittaja Oliver Stone on jonkin verran muokannut Hayesin ja William Hofferin alkuperäisteosta. Esimerkiksi pakokohtaus poikkeaa täysin elokuvassa esitetystä. Todellisuudessa Hayes pakeni Istanbulin edustalla sijaitsevalta saarelta, jossa nykyisin majailee ainoana vankina PKK-johtaja Abdullah Öcalan.
Kieltämättä elokuvassa on joukko vastenmielisiä turkkilaishahmoja, kuten Hayesin lipevä lakimies, raakalaismainen vanginvartija Hamidou ja niljakas vasikka Rifki. Turkin oikeuslaitos esitetään elokuvassa korruptoituneena ja mielivaltaisena eikä elokuvasta rehellisesti sanottuna löydy ainuttakaan positiivisesti kuvattua turkkilaista. Toisaalta myöskään Brad Davisin esittämä päähenkilö ei herätä juuri minkäänlaisia sympatioita.
Kuitenkin elokuva on tyypillinen ns. vankilaelokuva, josta tekee poliittisen vain se, että tapahtumat sijoittuvat Turkkiin. Lisäksi turkkilaisten kiihkeä suhtautuminen elokuvaan ja tapaan, jolla se käsittelee turkkilaista yhteiskuntaa, on pitänyt mielenkiintoa sinänsä kelvollista mutta helposti unohdettavaa elokuvaa kohtaan. Monet turkkilaiset epäilevät armenialaisten olevan elokuvan takana ja epäilyille on ilmeisesti jonkin verran syytäkin, sillä armenialainen Kevork Malikyan esittää elokuvassa syyttäjää Hayesin oikeudenkäynnissä.
Billy Hayes nykyisin
Cannesin filmifestivaaleilla turkkilainen mainosmies Alinur Velidedeoglu tapasi oikean Billy Hayesin, joka kertoi haastattelussa ajatuksiaan vankilakokemuksista Turkissa. Hayes valittelee elokuvasovitusta ja erityisesti turkkilaisten yksipuolisen negatiivista kuvausta. Hayes sanoo myös pitävänsä Istanbulista ja haluaisi käydä siellä mutta ei uskalla, koska pelkää monien turkkilaisten syyttävän häntä elokuvan Turkille aiheuttamasta negatiivisesta julkisuudesta. Video löytyy Youtube-sivustolta (osa 1, ja osa 2).
Toivottavasti tuo haastattelu jonkin verran viilentää vihaisten turkkilaisten tunteita. Joka tapauksessa minä en Billy Hayesin housuissa enää palaisi Turkkiin, vaikka Istanbul tuntuisi kuinka houkuttelevalta tahansa.
Lopuksi kerron, että Turkissa järjestetään viikonloppuna parlamenttivaalit. Niistä ei kuitenkaan tällä kertaa enempää.
maanantaina, heinäkuuta 16, 2007
Lindholmin hutilyönti
En ole lukenut kirjoituksessa mainittua haastattelua, mutta esimerkiksi seuraavassa Eversti (evp) Erkki Nordberg pohdiskelee varsin asiallisesti ääri-islamilaista terrorismia. Tuon Lindholmin oman lehden vanhan jutun perusteella en uskaltaisi sanoa Lindholmin tavoin, että Nordbergin käsitykset islamista ovat pelottavan hataria. Itse asiassa Nordberg ilmaisee islamilaisen terrorismin ideologisen taustan ihan kelvollisesti.
Lindholm tuntuu monen muun vasemmistoliberaalin tavoin elävän siinä uskossa, että terrorismi on sama kuin Al-Qaeda. Jos Al-Qaeda tilapäisesti vahvistuu Pakistanin ja Afganistanin heimoalueilla, terrorismin vaara lisääntyy. Tämä käsitys on vähintäänkin yksipuolinen ja sivuuttaa radikaalin islamin ideologian täysin.
Nordberg ja Sayyid Qutb
Nordbergin haastattelussa on Lindholmin mukaan typeriä ja asiantuntemattomia vastauksia. Näistä hän nostaa esille seuraavan:
"Tässä yhteydessä pitää palata egyptiläisen Sayyid Qutbin (1906-66) ideologioihin. Hänhän alkoi pitää amerikkalaista yhteiskuntaa saatanallisena jouduttuaan 1950-luvun vaihteessa Yhdysvalloissa naisen viettelemäksi. Siksi islamistit pitävät yökerhoja synnin ja pahuuden pesäpaikkoina.”
Edellyttäen, että toimittaja on siteerannut Nordbergia oikein, vastauksessa on kieltämättä asiavirheitä, jotka tosin ovat itse asian kannalta merkityksettömiä. Qutb ei joutunut vietellyksi vaan kuvaili amerikkalaista naista seuraavin sanankääntein (oma vapaa käännös):
”Amerikkalainen nainen on tietoinen ruumiinsa viettelykyvystä. Hän tietää sen salaisuuden olevan kasvoissa, ilmeikkäissä silmissä ja janoisissa huulissa. Hän tietää, että viettelyn salaisuus on pyöreissä rinnoissa, täyteläisissä pakaroissa, muodokkaissa reisissä ja siroissa säärissä. Hän näyttää kaiken tämän eikä edes yritä piilottaa sitä.”
Qutb ei itse käynyt yökerhoissa, vaan hänen käsitystään amerikkalaisen naisen viettelykyvystä muovasivat kirkkotanssiaiset Greeleyn pikkukaupungissa Coloradon osavaltiossa. Greeley sijaitsee 160 kilometriä Denveristä pohjoiseen eikä kirkkotanssiaisissa edes tarjottu alkoholia. Qutb on itse kirjoittanut kokemuksistaan Yhdysvalloissa jopa kirjan, josta voi lukea esim. oheisesta artikkelista.
En tiedä, voiko islamistien pakkomiellettä yökerhoihin johtaa suoraviivaisesti Qutbin kokemuksista, kuten Nordbergin haastattelusitaatissa on tehty. Joka tapauksessa juhlivat nuorevat ovat olleet terrori-iskujen kohteena mm. Balin pommituksessa. Lisäksi äskettäin Lontoossa epäonnistunut autopommi-isku olisi kohdistunut nuorison suosimaan Tiger Tiger –yökerhoon. Mistään fantasioista ei ole kyse, vaan islamistiterroristit ovat todistetusti kohdistaneet iskuja yökerhoihin tai yökerhoalueille.
Dhimmi Lindholm
Lindholm lisäksi kutsuu Bernard Lewisia Bushin suosikki-islamologiksi, mikä on asiallisesti oikein, mutta ei anna täyttä kuvaa miehen elämäntyöstä. Hän lisäksi siteeraa Lewisia aiheesta, josta tämä on kirjoittanut suhteellisen vähän eli ei-muslimien kohtelusta islamilaisen vallan alla. Viittaus keskiaikaiseen Eurooppaan on asiaton, koska kukaan ei nykypäivänä enää ole palauttamassa inkvisitiota Eurooppaan. Sen sijaan on runsaasti niitä, jotka haluavat palauttaa dhimmi-instituution.
Lindholm siteeraa Nordbergin haastattelua:
“Kun islamistit valloittivat osan Eurooppaa, kristityt ja muut olivat heille eräänlaisia ali-ihmisiä, dhimmejä. Heille laadittiin säännöt, jollaiset olivat 1940-luvulla voimassa Varsovan ghetossa.”
Tämän perusteella Lindholm päättelee Nordbergin käsitysten islamista olevan hataria. Nordbergin esittämä vertaus on kuitenkin asiallisesti oikein. Muslimit suhtautuivat ja suhtautuvat edelleen ei-muslimeihin lähtökohtaisesti huonompina ihmisinä. Yksi dhimmin tunnusmerkeistä oli muslimeista erottuva pukeutuminen, ja myös tähti Varsovan geton asukkaiden rinnassa voidaan jäljittää islamilaiseen maailmaan. Keltainen rintamerkki sai alkunsa yhdeksännen vuosisadan Bagdadista.
Lindholm yritti siis tuhota Erkki Nordbergin uskottavuuden mutta onnistui ainoastaan löytämään pari merkityksetöntä epätarkkuutta ja teki niistä kohtuuttomia johtopäätöksiä. Lindholm totesi:
”Olen nähnyt al-Qaidan aatteellisista juurista hämmästyttäviä yksinkertaistuksia.”
Minä esitän tässä yhden yksinkertaistuksen lisää. Al-Qaedan ideologiset juuret löytyvät Koraanista, Hadithista ja Sirasta. Tämä ei tietystikään ole koko totuus. Kun tuohon lisätään länsimaiden teknologinen, taloudellinen ja sotilaallinen ylivoima, jonka islamilainen maailma joutui kohtaamaan 1800- ja 1900-luvuilla, päästään jo aika lähelle radikaalin islamin synnyn syitä. Itseään ylivertaisena vuosisatoja pitänyt islamilainen sivilisaatio ei koskaan ole pystynyt hyväksymään omaa sotilaallista voimattomuuttaan.
Erkki Nordbergin kirjaa en ole hommannut, koska yli 40 euron hinta tuntui suolaiselta. Mitä todennäköisimmin tulen kuitenkin vielä tutustumaan hänen teokseensa ja toivon, että hän eläkkeelläkin jaksaa edelleen tutkia ja pohtia islamilaista terrorismia ja sen syitä.
Lisäys 17.7. Nordbergin haastattelua Suomen kuvalehdessä on käsitelty myös Uskonto-blogissa 7.7
2. lisäys 17.7. Jari Lindholm kommentoi tätä kirjoitusta blogissaan. Jätän nimimerkin ja sen käytön perustelematta ja vastaan ainoastaan hänen pääpointtiinsa. Nordberg on aivan varmasti amatööri. Siitä huolimatta uskon hänen pystyvän parempaan analyysiin kuin akateemiset ns. ammattilaiset, jotka yleensä edustavat vasemmistolaista näkökulmaa. Heidän kirjoituksiaan luin kirjasta Tuhat ja yksi askelta, jota lukiessa oli ajoittain vaikea tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos Nordberg pystyy parempaan kuin kyseisessä kirjassa esiintyneet esseistit, eteenpäin on menty.
Siitä olen täysin samaa mieltä Jari Lindholmin kanssa, että ei ole mitään syytä aliarvioida radikaalien islamistien ideologian johdonmukaisuutta. Qutbin ajatukset ovat johdonmukaisia islamin perusopetusten ja islamilaisen perinteen kannalta, vaikka Qutbin tulkinta jahiliyya-käsitteestä tuntuu aika tiukalta. Qutbin ajatukset kolahtavat islamilaisessa kulttuuripiirissä kasvaneelle tai länsimaiseen yhteiskuntaan sopeutumattomalle muslimitaustaiselle toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajalle, mutta länsimaalaiselle ne ovat varmasti tolkuttomia ja vastenmielisiä. Qutbin Milestones eli ”Virstanpylväät” löytyy myös netistä. Tuon perusteella Qutbin ajatuksista löytyy yhtäläisyyksiä sekä fasismin että kommunismin kanssa, vaikka radikaalin islamin opit perustuvat islamin pyhiin kirjoituksiin, profeetan esimerkkiin ja islamilaisiin perinteisiin. Qutbin utopia tosin ei perustu materialistiseen determinismiin, vaan hän halajaa paluuta suurelta osin kuvitteelliseen profeetan ja hänen neljän ensimmäisen seuraajansa aikaiseen puhtaaseen ja oikeaoppiseen islamilaiseen yhteiskuntaan.
Helsingin Sanomat kommentoi 9/11-vuosipäivän yhteydessä radikaalin islamin ideologiaa samalla tavalla aliarvoivaan sävyyn, josta Lindholm syyttää Nordbergia. Kirjoitin tästä aikanaan artikkelin.
maanantaina, heinäkuuta 09, 2007
Kesäloma ja jihad
Itse olen aina halunnut käydä Skotlannissa ja lomasuunnitelmien kannalta paikka vaikutti hyvältä, sillä Britanniaa vaivannut terrorismi on yleensä keskittynyt Lontooseen. Edellisen kerran Skotlannissa tapahtui terrori-isku 21. joulukuuta 1988, kun Pan Amin lento 103 räjähti Lockerbien kylän yläpuolella.
Valitettavasti lomasuunnitelmissa yksi tekijä jäi vaille huomiota. Britanniaa kymmenen vuotta johtanut pääministeri Tony Blair väistyi ja tilalle tuli monivuotinen valtiovarainministeri Gordon Brown, joka on valittu Britannian parlamenttiin skotlantilaisesta Kirkcaldyn ja Cowdenbeathin vaalipiiristä.
Olimme perheen kanssa juuri majoittuneet Skotlantiin, kun uutisissa kerrottiin Lontoon keskustaan tehdystä epäonnistuneesta terrori-iskusta. Sammunutta juhlijaa korjaamaan tullut ambulanssimiehistö oli havainnut yökerhon eteen pysäköidystä Mercedes-Benz-henkilöautosta tulevan savua, joka oli itse asiassa bensiinin katkua. Poliisin pommiryhmä teki myöhemmin pommin vaarattomaksi.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että auto olisi räjähtänyt, mikäli sytytysmekanismi olisi toiminut. Kun pommiryhmä pääsi paikalle, sytytykseen kytkettyyn kännykkään oli jo soitettu useita kertoja. Pommiryhmä kuitenkin onnistui suurella riskillä tekemään pommin vaarattomaksi.
Myös toinen henkilöauto oli samassa tarkoituksessa jätetty Lontoon West Endiin. Auto oli kuitenkin pysäköity väärin ja Lontoon tehokas pysäköinninvalvonta oli korjannut ajoneuvon talteen. Jälkeenpäin huomattiin, että autosta tuli oudon paljon bensiininkatkua ja henkilökunta hälyytti poliisin paikalle.
Jos isku olisi onnistunut, tuho olisi todennäköisesti ollut samaa luokkaa kuin kaksi vuotta sitten tehdyssä Heinäkuun 7. päivän terrori-iskussa, jossa joukko jihadisteja räjäytti itsensä ja 52 viatonta matkalaista Lontoon metrossa. Sattumoisin kyseisen iskun vuosipäivää vietettiin pari päivää sitten.
Daily Mail –lehden kolumnisti Richard Littlejohn naureskeli kolumnissaan jihadistien ammattitaidottomuudelle. Hänen mukaansa pommi-iskun tekijöiden olisi pitänyt tietää, että väärin pysäköity auto raudoitetaan ja hinataan pois Lontoon keskustasta erittäin nopeasti, mikäli autonkuljettajat selviävät kaupungin lukuisista hidasteista ja muistavat maksaa ruuhkamaksun.
Terroristien olisi lisäksi pitänyt ymmärtää, että Blairin Britannian Rock around the clock –politiikan ansiosta Lontoon keskustassa riittää juoppoja ja pelastuspalvelun tehtävä on hoitaa heidät pois kadulta, mikäli nautitun alkoholin määrä ylittää kestokyvyn.
Isku Skotlantiin
Varsinainen shokki lomailijalle tuli kuitenkin lauantaina 1. heinäkuuta, kun Jeep Cherokee –merkkinen henkilöauto ajettiin Glasgow’n lentokentän terminaalirakennukseen. Kuten aiemmat iskut, myös tämä epäonnistui ja kuolonuhreilta vältyttiin, ellei toinen iskun tekijöistä lopulta menehdy saamiinsa palovammoihin.
Itse kuuntelin tapahtumien etenemistä BBC Radio Scotlandin lähetyksestä, jossa ensin spekuloitiin kovasti, voidaanko iskut yhdistää islamilaisiin äärijärjestöihin. Spekulointi päättyi, kun Glasgow’n tapahtumiin osallistunut lentokentän matkatavaroiden käsittelijä John Smeaton kertoi oman käsityksensä tapahtumista. Smeatonin mukaan toinen iskun tekijöistä syttyi tuleen iskun johdosta ja hän ryhtyi muutaman muun lentökentällä olleen kanssa taltuttamaan kyseistä henkilöä. Tulessa ollut terroristi huusi Smeatonin mukaan: ”Allah, Allah!”, minkä perusteella Smeaton tulkitsi kyseessä olevan terrori-iskun.
Puumalaistuneessa Suomessa moinen herättäisi luonnollisesti epäilyn rasistisesti motivoituneesta pahoinpitelystä. Smeaton kuitenkin sai sanoa sanottavansa radiolähetyksessä, vaikka häneen puheensa myöhemmin sensuroitiin BBC:n analogisilla kanavilla näytetyistä tv-lähetyksistä. BBC:n uutiset keskittyivät mieluummin muslimijärjestöjen edustajien haastatteluihin, kuin antoivat puheenvuoron Smeatonin kaltaisille tavallisen kansan keskuudesta nousseille sankareille. Smeaton kuitenkin ehti antaa lausuntonsa digitaaliselle BBC 24 –uutiskanavalle ja hänen paksulla skottimurteella esittämänsä lausunto sai aikaan kohun internetissä, jonne perustetulla webbisivulla voi käydä tarjoamassa pintin Smeatonille.
Sankareita nimittäin oli muitakin. Vapaa-aikaa viettänyt poliisimies yritti sammuttaa tulessa olleen terroristin, vaikka lentokentän matkustajien joukosta kuului huuto: ”Let the bastard burn!”. Mukaan tuli myös 40-vuotias kahden lapsen isä Michael Kerr, joka mursi jalkansa yrittäessään taltuttaa Allahin lumoissa ollutta terroristia. Kerrin ikätoverina voin sanoa, että yritys hyvä kymmenen mutta tuossa iässä kannattaisi miettiä, mihin sitä enää kykenee 15 vuotta nuorempaa fanaattista kilpakumppania vastaan.
Reaktio iskuihin
BBC:n toimitus luonnollisesti reagoi tapahtumiin keskittymällä muslimijohtajien haastatteluihin ja pelkoon siitä, että iskut aiheuttaisivat vastareaktion. Näin kävikin, sillä muslimitaustaisen yrittäjän lehtikioskiin iskettiin tapahtuneen jälkeen. Kioskinpitäjä tosin vakuutteli iltapäivälehdissä jälkikäteen, että hän ei ole muslimi vaan tuntee olevansa skotlantilainen. Skotlanti ei muutenkaan ole kärsinyt samalla tavalla Britannian virallisesta monikulttuurisuuspolitiikasta, sillä muslimeita on viiden miljoonan asukkaanSkotlannissa vain noin 60 000.
Tavallisen kansan reaktiot kävivät parhaiten ilmi tabloid-lehtien yleisönosastoissa, joissa vaadittiin kuolemantuomion palauttamista. Britanniassa on kuitenkin Työväenpuolueen hallituskauden aikana saatettu voimaan ihmisoikeuslaki Human Rights Act, joka perustuu Euroopan Neuvoston ihmisoikeuksien julistukseen. Useissa tabloid-lehtien artikkeleissa vaadittiin pääministeri Gordon Brownia kumoamaan Britannian ihmisoikeuksien asetus. Kyseinen lainsäädännön kappale on nimittäin tehnyt vaikeaksi Britannian rajavalvonnan ja ulkomaalaisten rikollisten karkotukset.
BBC:n Radio Scotland toimitti myös ohjelman, jossa kuulijat soittivat ja kertoivat mielipiteensä asiasta. Mieleeni jäi kaksi soittoa. Toisessa mielipiteiltään vasemmistolainen nainen kertoi, miten islamistit olivat kohdelleet häntä ja hänen ystäväänsä mielenosoituksessa Irakin sotaa vastaan osana Not in our name –projektia. Islamistien häirinnän johdosta Dundeesta kotoisin olevan soittajan ystävätär oli jättänyt mielenosoituksen ja lähtenyt kotiin.
Toinen soittaja oli suorapuheisempi. Hänen mukaansa mitään terrorismiongelmaa ei olisi olemassakaan, mikäli muslimeja ei olisi Britanniassa. Näin poliittisesti epäkorrektin mielipiteen ilmaisu ei tulisi Suomessa kysymykseenkään. Britanniassa tabloid-lehdistö ja paikalliset radiokanavat kuitenkin tarjoavat tavalliselle kansalle mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan Puolueen linjan mukainen.
Loman loppu
Jihadistit ovat vuosien varrella tehneet lentomatkailun erittäin epämiellyttäväksi. Tämä kävi konkreettisesti ilmi, kun palasimme matkalta kotiin. Lentokentän ulkopuolella oli paljon poliiseja, eikä terminaalin edustalle ei päästetty yksityisajoneuvoja.
Lähtöselvityksen jonossa edellä ollut muslimiperhe setvi vaikeuksiaan lentokenttävirkailijan kanssa noin 15 minuuttia, mikä luonnollisesti pidensi jonotusaikaa. Myöhemmin tosin havaitsimme saman perheen päässeen turvatarkastuksesta läpi. Portilla epäilin hetken aikaa, olemmeko menossa oikealle lennolle. Suurin osa matkustajista nimittäin näytti olevan Pakistanin lentoyhtiön asiakkaita. Osalla miespuolisista matkustajista oli lisäksi oikeaoppiselle muslimille tyypillinen pitkä parta.
Lennon matkustajaprofiilin perusteella kyseessä oli pikemminkin suora lento Karachiin. Onneksi lento kuitenkin sujui hyvin ja pääsimme kotiin. Epäilyttävän näköiset muslimit eivät ilmestyneet Helsinki-Vantaan lentoaseman matkatavaroiden hakuun vaan ilmeisesti jatkoivat matkaansa muualle. Joka tapauksessa kyseiset ihmiset tekivät lentämisestä takaisin kotiin epämiellyttävän kokemuksen, mikä tosin ei suoranaisesti ollut heidän syytään.
Ehkä tässä paljastuu islamilaisen terrorismin syvin olemus. Jihadistien toimet asettavat epäilyksenalaiseksi myös tavalliset muslimit, jotka yrittävät elää normaalia elämäänsä terrorismista huolimatta. Tällaisessakaan tapauksessa kärsimys ei ole niin suuri kuin BBC ja muslimijärjestöt yrittävät esittää, sillä epäilevä katse ei tapa ketään. Silti toivoisin, että muslimit käyttäisivät lentomatkoillaan omia lentoyhtiöitä ja antaisivat vääräuskoisten elää rauhassa omaa elämäänsä.
[Lisäys 10.7.] Englantilainen koomikko Bernard Manning kuoli äskettäin 76 vuoden ikäisenä. Manning oli tunnettu erilaisia etnisiä ja sukupuolisia vähemmistöjä pilkkaavista vitseistään. Tästä syystä hän ei myöhempinä vuosina enää saanut esiintyä televisiossa. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa oman muistokirjoituksensa, joka löytyy täältä.
Kevyttä kesälukemista tarjoaa Richard Littlejohnin katsaus Blairin valtakauteen. Hauskaa ja terävää satiiria löytyy kirjasta Littlejohn’s Britain.
tiistaina, kesäkuuta 26, 2007
Suomalainen Lähi-idän journalismi
Päädyin kirjoittamaan tätä juttua, kun Tundratabloids-blogista poistettiin varsin kovasanainen arvostelu Yleisradion kolumnisti Hannu Reimeen juttua kohtaan. Siinä Reime käsittelee Gazan tilannetta Hamasin vallankaappauksen jälkeen.
En itse mielelläni lähtisi kirjoittamaan tästä vuosikymmeniä jatkuneesta konfliktista, jos suomalaisista tiedotusvälineistä saisi tasapainoisen kuvan tapahtumista ja niiden syistä. Koska näin ei ole, päätin kantaa oman korteni kekoon.
Vasemmistolainen näkökulma jyrää
Tiedotusvälineissä näkyvimmin Lähi-idän tilannetta ovat kommentoineet Suomen virallinen islamin selittäjä Jaakko Hämeen-Anttila, rauhantutkija Tuomo Melasuo, kehitysmaatutkija dosentti Pertti Multanen ja Hannu Reime. Myös entinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja esiintyy tiedotusvälineissä ikään kuin Lähi-idän asiantuntijana.
Tiedonvälityksen kannalta ongelma näissä henkilöissä on se, että he eivät pysty antamaan riittävän monipuolista kuvaa. Ideologisesti heidän näkökulmansa ovat liian samanlaisia. He näkevät palestiinalaiset yksipuolisesti uhreina eikä konfliktin aktiivisena osapuolena. Vasemmistolaisuus näkyy myös Yhdysvaltojen ja Israelin roolin ylikorostamisena, ja pahimmillaan nämä maat esitetään konfliktin ainoina roistoina.
Vasemmistolainen näkökulma voidaan Suomen oloissa selittää sillä, että kehitysmaa- ja rauhantutkimus ovat akateemisessa maailmassa perinteisesti olleet vasemmistolaisten ja myös entisten taistolaisten reviiriä. Oikeistolaisesti ajattelevat eivät jostain syystä ole hakeutuneet näille aloille, tai heitä ei ole niille päästetty. Samaa voi sanoa myös journalismista ylipäänsä.
Tiedotusvälineiden kuluttaja joutuu siis turvautumaan ulkomaisiin lähteisiin saadakseen erilaisen näkökulman Lähi-idän tilanteeseen. Nämä lähteet tosin avautuvat vain kielitaitoisille internetin käyttäjille, ja pelkästään suomalaisen median varassa oleva saa ideologisesti värittyneen kuvan konfliktin syistä.
Reimeen kirjoitukset
Hannu Reime ei suinkaan ole edellä mainitsemassani porukassa pahimmasta päästä. Hänellä on kuitenkin kirjoitustensa perusteella muutamia sokeita pisteitä ja fakkiutuneita käsityksiä, joista yksi on holokaustin kokemusten korostaminen ja Israelin toimien selittäminen tästä lähtökohdasta.
Toki joukkotuho on tehnyt israelilaisista päättäväisiä puolustamaan omaa maataan, mutta ei myöskään pidä unohtaa Israelin valtion vajaa 60-vuotista historiaa, joka on ollut sotien ja terrorismin värittämää alusta alkaen. Ympäröivät arabimaat ja palestiinalaisiksi kutsutut Palestiinan arabit eivät ole tehneet Israelin taivalta itsenäisenä valtiona helpoksi.
Sokeana pisteenä pitäisin Reimeen tapaa jättää mainitsematta palestiinalaisten harjoittama terrorismi, joka ei missään nimessä alkanut Israelin itsenäistymisestä. Ensimmäinen terroriteko tapahtui vuonna 1929, jolloin arabit murhasivat 67 juutalaista ns. Hebronin joukkomurhassa, ennen kuin aluetta silloin hallinnut brittiläinen mandaattihallinto ehti evakuoida loput juutalaiset. Hebron sijaitsee nykyisin Länsirannaksi kutsutulla alueella ja siellä on ollut juutalaista asutusta ammoisista ajoista alkaen.
Jerusalemin suurmufti Haj Amin Al-Husseinin johdolla juutalaissiirtolaisuutta vastustaneet arabit kapinoivat uudelleen vuosina 1936-39. Kapinan seurauksena Palestiinan juutalaisväestö ja arabit eriytyivät yhä enemmän toisistaan. Kaikki tämä tapahtui ennen Natsi-Saksan käynnistämää juutalaisten joukkotuhoa.
Nykypäivään tultaessa Reimen ja muiden Lähi-idän asiantuntijoiden puheissa ja kirjoituksissa korostuu Israelin ja Yhdysvaltojen politiikka. Islamistisen Hamasin suosion nousu nähdään seurauksena Israelin toiminnasta ja ”miehityksestä”, josta on tullut palestiinalaisten uhristatusta korostava iskusana. Samalla jätetään huomiotta se, että palestiinalaiset eivät välttämättä tarkoita miehityksellä samaa asiaa kuin suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat. Palestiinalaisille miehitys on synonyymi Israelin valtion olemassaololle, kun taas palestiinalaisia sympatisoivat vasemmistolaiset monesti kuvittelevat, että miehitys tarkoittaa Israelin sotilaallista läsnäoloa palestiinalaisalueilla Gazassa ja Länsirannalla.
Hamas ei kuitenkaan ole perusluonteeltaan palestiinalainen vaan islamistinen järjestö, jonka juuret ovat egyptiläisessä Muslimiveljeskunnassa. Radikaalin islamin voidaan katsoa syntyneen, kun Hassan Al-Banna perusti Muslimiveljeskunnan vuonna 1928. Varsinaisen nousun liike on tosin kokenut vasta vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Islamismin nousua ei voi yksin selittää Yhdysvaltojen ja Israelin toimilla, vaan kyse on laajemmasta poliittisesta liikkeestä. Islamilaiset yhteiskunnat joutuivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kohtaamaan taloudellisesti ja sotilaallisesti täysin ylivoimaisen lännen, ja islamismia voidaan pitää vastareaktiona tälle kohtaamiselle. Israelilla on vain vähän tekemistä islamismin nousun kanssa, vaikka Israelin ja palestiinalaisten konfliktia pidetään mediassa usein Lähi-idän ongelmien pääasiallisena syynä.
Hannu Reime näkee Israelin ja palestiinalaisten konfliktin johtuvan ensisijaisesti maasta. Tämä käy ilmi hänen kirjoituksestaan Kuuden päivän sodasta:
Sota ei ratkaissut Lähi-idän ongelmaa, vaan oikeastaan vain palautti sen siihen, mistä alun perinkin oli ollut kysymys, nimittäin kysymykseen maasta ja sen omistuksesta.
Tässäkin hän on mielestäni väärässä. Historioitsija Bernard Lewis tiivisti jo kymmeniä vuosia sitten konfliktin seuraavasti:
1. Onko Israelilla oikeutta olla olemassa?
2. Jos on, mitkä ovat sen rajat?
3. Mitä pitäisi tehdä palestiinalaisille?
Ongelman määrittely on Lewisin mukaan yksinkertainen mutta ratkaisu ei ole. Rauhanomainen ratkaisu nimittäin edellyttää, että kaikki osapuolet hyväksyvät Israelin oikeuden olla olemassa. Nykytilanteen perusteella on selvää, että ainakaan Hamas, Iran ja Syyria eivät tätä hyväksy. Myös Fatahin kanta on epäselvä, vaikka he näennäisesti ovatkin rauhanomaisen ratkaisun kannalla.
Ex-ulkoministeri Tuomioja tuntuu ulkoministeriuransa jälkeisten lausuntojen perusteella pitävän Hamasin kesyttämistä salonkikelpoiseksi mahdollisena. Tundratabloidsin lukijana en voi missään nimessä olla sama mieltä. Lisäksi luulen, että Hamas-hallinnon alla elävät palestiinalaiset alkavat jossain vaiheessa ikävöidä Israelin miehitystä.
Mitä pitäisi tehdä
Suomalaisen Lähi-itää koskevan uutisoinnin kannalta olisi parasta, jos Hämeen-Anttilan, Melasuon, Multasen, Reimeen ja Tuomiojan näkemysten lisäksi myös muut asiasta tietävät henkilöt saisivat mahdollisuuden puhua. En kuitenkaan suhtaudu erityisen toiveikkaasti siihen, että tämä kehityskulku toteutuisi lähitulevaisuudessa.
Edit: Pikkupoika totesi kommenteissa aivan oikein, että Reimettä käsittelevä artikkeli löytyy Tundratabloids-sivustolta. 26.6. illalla se oli kuitenkin tilapäisesti kateissa.
torstaina, kesäkuuta 21, 2007
Journalismin tehtävä
Hirsi Ali puhuu niin suorasukaisesti islamista ja ylistää niin vilpittömästi valistuksen ihanteita, että häntä voi pitää tietyllä tavalla naiivina. Hän ei välttämättä ymmärrä, että sananvapaus alkaa olla out erityisesti Euroopassa, jossa poliittinen korrektius yhdessä kulttuuri- ja moraalirelativismin kanssa syö länsimaisen sivistyksen perustaa.
Poliittinen korrektius hallitsee
Nykyisin ei ole luvallista arvostella islamin väkivaltaisia piirteitä muistuttamatta samalla kristinuskon nimissä tehdyistä julmuuksista. Samalla on pakko sanoa, että valtaosa maailman muslimeista on rauhanomaisia. Vain noudattamalla näitä ohjeita voidaan peitellysti yhdistää islam väkivaltaan.
Median, akateemisen maailman ja poliittisten johtajien hampaattomuus islamin edessä paljastui viimeistään vuonna 2006 Muhammad-pilakuvakohun aikana. Tuolloin monet olivat innokkaita syyttämään Tanskaa ja tanskalaista rasismia kohusta. Lisäksi vaadittiin Tanskaa pyytämään anteeksi kuvien julkaisua.
Lehdistö ja poliitikot eivät tuolloin puolustaneet sananvapautta, vaan puhuivat epämääräisesti ”vastuullisesta sananvapauden käytöstä” ja muslimien uskonnollisten tunteiden kunnioittamisesta. Suomessa iski suoranainen pelkuruus ja itsesensuuri. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa anteeksi Suomen Sisu –järjestön julkaisemia pilakuvia. Myöhemmin Suomen Sisu –järjestö joutui vielä esitutkinnan kohteeksi.
Lännen ei tarvitse pyytää anteeksi
Hirsi Ali ihailee Tony Blairia mutta ihmettelee tämän haluttomuutta määritellä osapuolet 21. vuosisadan ideologisessa kamppailussa lännen ja islamin välillä. Blair puhuu vääristyneestä islamista ja samalla ylistää Koraania kirjana tavalla, joka vähintään todistaa, ettei Britannian tuleva ex-pääministeri ole oikeasti tutustunut kirjan sisältöön. Blairin mukaan Koraani on suuri kirja, joka on aikaansa edellä ja ystävällismielinen naisia kohtaan.
Hirsi Ali puolestaan sanoo Koraanista suorat sanat:
Koraani ei ole suuri kirja. Se on takapajuinen ja täynnä naisvihaa. Bysantin keisarin analyysi Muhammadista oli oikea: uskontoa levitettiin miekan avulla.
Tässä Hirsi Ali puhui Manuel Paleologoksesta, johon paavi Benedictus viittasi kuuluisassa puheessaan Regensburgin yliopistossa. Hirsi Alin mukaan Blairin ja paavin ei pidä hävetä sitä, että he puhuvat islamin nimissä tehdystä väkivallasta. Itsesensuuri on turhaa, sillä islam ja liberaali demokratia eivät ole yhteensopivia. Kulttuurit ja uskonnot eivät ole tasavertaisia.
Tässä tilanteessa journalistien epämiellyttävä velvollisuus on valita puolensa, koska muutoin he joutuvat eksyksiin etsiessään ns. keskitietä. Heidän on myös kerrottava tästä yleisölleen.
Hirsi Alin suorasukaiset mielipiteet ovat herättäneet vastakysymyksiä, joista hän kertoo seuraavasti:
Mutta entä naapurissa asuvat hyvät muslimit? Entä islamin eri koulukunnat? Eikö somalialaisten, indonesialaisten, saudiarabialaisten ja turkkilaisten muslimien välillä ole eroja? Voimmeko todella yleistää? Entä naiset, jotka vapaaehtoisesti pitävät huivia tai burkhaa ja vapaaehtoisesti luopuvat oikeuksistaan kuten uskonto vaatii? Jos me sallimme juutalaisten, protestanttien ja katolisten pitää yllä omia koulujaan, eikö ole oikein, jos sallimme muslimeille saman oikeuden? Jos juutalaiset, italialaiset ja irlantilaiset ovat assimiloituneet, eihän ole kohtuutonta ajatella, että muslimitkin sulautuvat ajan myötä? Eikö ole hedelmällisempää väitellä ja keskustella vastustajiesi kanssa, vakuuttaa heidät dialogin avulla ja suostutella heidät luopumaan sodanjulistuksestaan kuin hyökätä heitä vastaan? Eikö ole ilmiselvää, että hyökkäykset Irakiin ja Afganistaniin luovat enemmän terroristeja ja ihmisiä, jotka ovat valmiita tuhoamaan lännen, verrattuna siihen, että keskustelisimme heidän kanssaan?
Professori Jaakko Hämeen-Anttila on jo vastannut näihin kysymyksiin, mutta uskon hänen toimineen vastoin parempaa tietoa. Hirsi Ali kuitenkin vastaa erottamalla toisistaan islamin ja muslimit. Jotkut muslimit, kuten Irshad Manji ja Tawfiq Hamid, haluavat uudistaa islamia. Toiset taas haluavat edistää islamia käännytyksellä, väkivallalla tai molemmilla näistä. On myös niitä, jotka kääntyvät kristinuskoon kuten Nonie Darwish tai muuttuvat ateisteiksi kuten Hirsi Ali. Joka tapauksessa:
Jos islam ei uudistu uskomusjärjestelmänä, se pysyy vihamielisenä kaikkea länsimaista kohtaan.
Eikä kyse ole pelkästään länsimaisuudesta. Islam on vihamielinen kaikkea muuta kuin islamia kohtaan. Tässä kohtaa voi myös kyseenalaistaa islamin kyvyn uudistua. Jos Koraania pidetään kirjaimellisesti Allahin sanana, mikään reformi ei ole mahdollinen ilman, että Koraanin lauseet tulkitaan ottamalla huomioon konteksti, jossa lauseet on sanottu. Tästä huolimatta Koraani sisältää sen verran paljon suorasukaisia kehotuksia vihaan ja väkivaltaan, että sopivan kontekstin löytäminen on erittäin vaikeaa ja joidenkin mielestä jopa mahdotonta.
Jos muslimeille annetaan oikeus perustaa omia koulujaan, pitääkö hyväksyä, että näissä kouluissa opetetaan juutalaisten olevan apinoiden ja sikojen jälkeläisiä? Pitääkö muslimien antaa eristää itsensä vääräuskoisista ja pitää pyhää sotaa eli jihadia hyveenä? Eikö ole kummallista, että eurooppalaiset muslimijärjestöt haluavat kieltää juutalaisten joukkotuhon opetuksen kouluissa, vaikka samanaikaisesti moskeijat ja islamilaiset kirjakaupat jakelevat kopioita Siionin viisaiden aikakirjoista?
Ymmärrettävästä syystä Hirsi Ali näkee islamin naisvihan suurimpana ongelmana:
Pakkomielle alistaa naisia on yksi tekijöistä, joka tekee islamista takapajuisen. Islamin puolestapuhujat Riyadista Teheraniin, Islamabadista Kairoon tietävät, että mikä tahansa parannus naisen asemassa johtaa islamin alasajoon ja heidän valtansa katoamiseen. Siksi he muiden muassa haluavat niin epätoivoisesti lukita naisen häkkiin. Siksi he myös vihaavat länttä.
Suomessa monet journalistit ovat nielleet Hämeen-Anttilan hyvältä tuntuvan kulttuurirelativistisen näkökulman. Iltasanomien Juha-Pekka Tikka tietää, mistä on kyse. Viimeksi Savon Sanomissa Tapani Lepola kirjoitti muslimien reaktiosta Salman Rushdien aatelointiin ja osoitti olevansa ajatteleva ihminen, jolla sydän on oikealla paikallaan. Toivo ei ole mennyttä.
tiistaina, kesäkuuta 19, 2007
Antirasismin syvin olemus
Todettakoon tässä vaiheessa, että Anna Rastas ei tutki maahanmuuttajien kokemaa rasismia vaan ensisijaisesti Suomeen adoptoitujen ”eriväristen” ja monikulttuuriseen perheeseen syntyneiden kokemaa rasismia. Lisäksi Rastas keskittyy lasten ja nuorten kokemuksiin.
Tutkimuksen lähtökohta
Anna Rastas ilmoittaa tutkimuksessaan selväsanaisesti, että hänen poliittiset sitoumuksensa ja ennen kaikkea antirasismi ovat olleet keskeisiä tutkimusasetelman rakentumisessa. Tämä tekee hänen väitöskirjastaan poliittisesti motivoituneen ja sitä kautta objektiivisuudeltaan kyseenalaisen. Tosin humanistisissa tieteissä objektiivisuudesta ei välttämättä saa lisäpisteitä.
Väitöskirjan sähköisessä versiossa todetaan:
Motiivini tutkia rasismia Suomessa, samoin kuin metodologiset sitoumukseni, tuottavat tutkimusasetelmaan selvän poliittisen agendan, antirasismin. Se on ohjannut koko tutkimusasetelman rakentumista, niin tutkimuskysymysten muotoutumista kuin tutkimuksen käytännön toteuttamista….
Anna Rastaalle kuuluu tässä vaiheessa antaa tunnustus rehellisyydestä. Sekä tutkimusasetelma että tutkintakysymysten muotoutuminen ovat syntyneet poliittisen agendan pohjalta. Antirasismi on erittäin epämääräinen käsite. Puhtaimmillaan tulkittuna se vastustaa ihmisten syrjintää rodullisten ominaisuuksien perusteella. Jotta antirasismi voitaisiin määritellä, pitää ensin määritellä rasismin olemus.
Valitettavasti Anna Rastas määrittää rasismin erittäin laveasti siten, että lähes mikä tahansa etniseen tai kulttuuriseen vähemmistöön kohdistuva todellinen tai kuviteltu syrjintä täyttää rasismin määritelmän.
Jos rasismi ymmärretään laajaksi yläkäsitteeksi, jolla voi kuvata hyvin monenlaisia oppeja, asenteita, toimintaa, diskursseja ja näiden epätasa-arvoa tuottavia seurauksia, antirasismi saa yhtä lailla monia eri muotoja ja mahdollisia määritelmiä.
Voiko vastustuksen kohdetta enää määritellä yhtään epämääräisemmin? Mikä tahansa oppi, asenne tai toiminta, jossa vähemmistöt esitetään negatiivisessa valossa, on rasismia. Tutkija Anna Rastas määrittää poliittisen agendan tutkimuksen johtavaksi periaatteeksi ja määrittelee käsitteet agendaan sopiviksi ja avoimesti tunnustaa tutkimusagendan vaikuttavan ratkaisevasti tutkintakysymysten asetteluun.
Rastas ja Puumalainen
Aiemmin olen kirjoittanut vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen sodasta karkkipapereita vastaan. Anna Rastas tukee tutkimuksensa alaviitteessä Puumalaisen karkkipaperijihadia käyttämällä keppihevosenaan lasten rasismikokemuksia:
Juuri nämä samat tuotteet esiintyvät moneen otteeseen aineistossani, kaikkea muuta kuin harmittomina tai hauskoina kuvastoina. Nähtyäni ja kuultuani miten lapset reagoivat kyseisiin tuotteisiin, olen vakuuttunut niiden (kääreiden) haittavaikutuksista. Tummaihoisten lasten reaktioita, kun heille on tarjottu kyseisiä tuotteita, ovat olleet esimerkiksi hämmennys ja kieltäytyminen. Muut lapset ovat saattaneet esimerkiksi huutaa: ”Hei tää on ihan [X]:n näköinen!” , tai he ovat alkaneet ”pommittaa” lakupatukoilla luokan ainoaa tummaihoista. Niin monien suomalaisten halu puolustaa noita kuvastoja ansaitsisi oman analyysinsa.
Moni lasten vanhempi tietää, että lapset voivat olla erittäin julmia toisilleen. Pienikin poikkeavuus käännetään helposti pilkaksi, ja tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy. Kiusauksen kohde ei itse useinkaan ole riittävän vahva vastustamaan kiusaajia ja toisaalta kuittaamaan typerien kiusaajien pilkkaa olankohautuksella. Ei siis ole mitään syytä vähätellä kiusattujen kokemuksia. Toisaalta ei ole myöskään syytä kohottaa tiettyjen ihmisryhmien kiusauskokemuksia muiden yläpuolelle.
Anna Rastaan mielestä karkkipaperikääreet ovat syyllisiä siihen, että luokan ainoaa tummaihoista kiusataan. Minusta tässä hän syyllistyy varsin yksioikoiseen päätelmään. Jopa varsin pieni lapsi huomaa, että jonkun toisen lapsen iho on erivärinen. Lapsi luonnollisesti kysyy, miksi tuolla toisella on ruskea iho. Sillä, miten aikuinen tuohon vastaa, ei välttämättä ole merkitystä. Erilaisuus herättää aina huomiota eikä tätä voida lainsäädännöllä tai asennekasvatuksella muuksi muuttaa.
Puumalaisen tavoin Anna Rastas haluaa kyseenalaistaa karkkipaperien puolustajien motiivit. Tällä hän pelkästään väistää oman lähtökohtansa absurdiuden. Fazerin lakupatukassa oleva neekerihahmo on karikatyyri eikä sellaisenaan mitenkään rasistinen tai antirasistinen. Lakupatukka on ollut markkinoilla vuosikymmeniä ja kuuluu siihen kuvastoon, jonka monet lapsuudestaan muistavat. Nostalgisesti omaan menneisyyteensä suhtautuva tuskin haluaa liata lapsuusmuistojaan pelkästään siksi, että sontakuoriaiset Rastas ja Puumalainen niin haluavat.
Myös Brunbergin Suukko (entinen Neekerinsuukko) saa minun silmissäni synninpäästön. Kuvassa esiintyvät hahmot ovat kauniita. Vain Rastas ja Puumalainen haluavat tehdä niistä likaisen rasismin tunnusmerkkejä. Jos Rastas ja Puumalainen haluavat kriminalisoida tummaihoisten ihmisten karikatyyrit, minä tulen vastustamaan sitä. Uskon monen muun suomalaisen ajattelevan samoin.
Haastattelut
Rastas on liittänyt tutkimukseensa joukon haastatteluotoksia, joissa tutkimuskohteet pääsevät itse kertomaan kokemuksiaan rasismista. Rastaan subjektiivisen ja poliittisesti tarkoitushakuisen tutkimusotteen takia näitä haastatteluja ei voi arvioida objektiivisesti. Joka tapauksessa tutkimuksen kohteet ovat joutuneet kokemaan rasismia erilaisen ulkonäkönsä tai kulttuuritaustansa takia.
Suuri osa heistä on kuitenkin selvinnyt hengissä ja jopa menestynyt elämässään. Kyse ei olekaan kokemuksista sinänsä vaan siitä, miten nämä ihmiset antavat kokemusten vaikuttaa omaan elämäänsä. Haluavatko he nähdä itsensä ensisijaisesti uhreina vai tulkitsevatko he asiat siten, että he ovat loppujen lopuksi olleet onnekkaita saadessaan kasvaa Suomessa kaikesta rasismista huolimatta?
Siteeraan tähän nyrkkeilijä Amin Asikaista, joka sanoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa seuraavaa:
”Isän juuret ovat selkeästi tärkeitä pojalle, jolla on myös Marokon passi. ”Mua ärsyttää, kun jengi ei ymmärrä, että mä olen puoliksi marokkolainen, ja vähättelee sitä”, Asikainen sanoo. ”Se on kuitenkin mun isän kotimaa, ja mun pitää kunnioittaa senkin juttuja. Kyllä marokkolaisten kilpajuoksijoiden katsominen ottaa mua sydämestä eri tavalla kuin Suomen jääkiekkopelien katsominen.” […] Marokossa isän pienessä kotikaupungissa ihmiset pitivät mestaruuttani omanaan. He kysyivät, miksi en kanna Suomen lipun lisäksi Marokon lippua sortseissani.” […] Jos saisin päättää, menisin kehään pienet Marokon ja Suomen liput sortseissani.”
Anna Rastas ei kysy, olisiko Amin Asikaisesta kasvanut menestyvä nyrkkeilijä Marokossa. Itse asiassa en tiedä, miten Asikaisen isä on osallistunut poikansa nyrkkeilyharrastukseen ylipäänsä. Joka tapauksessa Asikaisella on oikeus rakentaa oma identiteettinsä omien mieltymystensä mukaan, ja epäilen lisäksi, että Asikainen on suomalaisen nyrkkeilyä seuraavan yleisön keskuudessa erittäin suosittu hänen nyrkkeilytaitojensa ansiosta.
On erittäin vaikeaa syntyä etnisesti homogeeniseen maahan valmiiksi ulkomaalaisena ja erityisesti ulkomaalaisen näköisenä. Tämä ei kuitenkaan tee henkilökohtaista menestystä ja onnen tavoittelua ylivoimaisen vaikeaksi. Jalkapalloilija Aleksei Eremenko Juniorin isä varmasti oli ylpeä, kun Helsingin Olympistadionin 33 000 –päinen yleisö huusi yhteen ääneen Eremenkon nimeä. Näin kävi siitä huolimatta, että Eremenko Junior on töppäillyt julkisesti ja esittänyt suomalaisista negatiivisia kommentteja venäläisessä mediassa.
En näillä kommenteilla hae oikeutusta Asikaisen tai Eremenkon kokemaan rasismiin tai syrjintään. Tahdon vain sanoa, että heidän kokemuksensa eivät ole estäneet menestystä eivätkä johtaneet automaattiseen syrjäytymiseen. Maailmassa on pahempiakin asioita kuin sosiaaliantropologian tutkijan poliittisesti tarkoitushakuinen rasismi.
Miksi vastustan antirasismia?
Vastustan antirasismia, koska sen toteutus johtaa totalitarismiin. Jos mielipiteet, asenteet ja kuvastot halutaan poistaa, tarvitaan valtion toimenpiteitä, joilla rajoitetaan mielipiteitä, yritetään valtion toimin muuttaa asenteita ja sensuroidaan kuvastoja. Tämä onnistuu vain kriminalisoimalla kielletty aineisto ja sijoittamalla verorahoja valheelliseen propagandaan.
Ihminen on ennakkoluuloinen ja tekee yleistyksiä puutteellisen tietonsa ja kokemuksensa perusteella. Jos ennakkoluulot ja yleistykset kriminalisoidaan, ihminen hiljenee mutta ennakkoluulot ja yleistykset eivät katoa minnekään. Jos propaganda ja todellisuus ovat ristiriidassa keskenään, ihminen tuskin uskoo propagandaa.
Vähemmistövaltuutettu Puumalaisen toiminta on osoittanut, että antirasismissa ei ole kyse vähemmistöjen puolustamisesta vaan valtaväestön mielipiteiden ja asenteiden sensuroinnista. Rasismia yritetään poistaa mielipiteitä kriminalisoimalla. Jos tässä onnistutaan, Suomi ei enää ole kansalaisyhteiskunta, vaan totalitaarinen valtio, jossa valtio etukäteen päättää, mitkä mielipiteet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Anna Rastaan väitöskirja on sinänsä arvoton tekele, mutta sen ”tieteellinen” status takaa, että sitä varmasti käytetään ammuksena rasismin torjunnassa. Vähemmistövaltuutetun toimistossa varmasti hykerrellään tyytyväisyydestä.
perjantaina, kesäkuuta 08, 2007
Yhteiskunta puumalaistuu
Minusta molemmat arviot vuosikertomuksesta olivat erittäin hyviä. Itse ajattelin kuitenkin paneutua ensin siihen ajatusmaailmaan, josta Vähemmistövaltuutetun toiminta kumpuaa. Tämä ajatusmaailma pohjautuu postmoderniin vasemmistolaisuuteen ja sen taustalla on omanlaisensa ihmiskäsitys.
Ihminen sosiaalisena konstruktiona
Olen aina vihannut sanoja postmodernismi ja sosiaalinen konstruktio enkä pidä itseäni minkäänlaisena intellektuellina. Siksi pyrin ymmärtämään asiat yksinkertaisesti ja pelkistetysti. Vasemmistolaisesta näkökulmasta ihminen ei ole ensisijaisesti yksilö, vaan viiteryhmänsä tuote. Ihminen syntyy maailmaan tyhjänä tauluna, ja hänen ympäristönsä muokkaa ihmisestä sellaisen, kuin hänestä tulee.
Tästä syystä ihmisen sosiaalisella viiteryhmällä on suurempi merkitys kuin sillä, mitä ihminen tekee tai tahtoo. Jos ihmisestä tulee hyvä koripalloilija, se ei ensisijaisesti johdu hänen kovasta harjoittelustaan eikä lahjakkuudestaan vaan ympäristöstä, jossa koripalloiluun on suhtauduttu myönteisesti. Samalla tavalla ihminen menestyy taloudellisesti, jos hän sattuu syntymään sosiaaliseen viiteryhmään, joka mahdollistaa menestyksen.
Mikä on tasa-arvoa?
Sekä vasemmistolainen että perinteinen liberaali haluavat, että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on mahdollisuus menestyä. Perinteisen liberaalin mielestä se, että kaikilla on mahdollisuus päästä samoihin yliopistoihin, riittää. Vasemmistolainen kuitenkin ajattelee asioita laajemmin. Hänen mielestään oikeaan sosiaaliseen viiteryhmään syntyneillä on etulyöntiasema. Väärään viiteryhmään syntyneillä vähemmistön edustajilla mahdollisuudet ovat lähtökohtaisesti huonommat. Siksi pelikenttää pitää tasoittaa.
Ei riitä, että sadan metrin juoksussa kaikki lähtevät samalta viivalta. Luokan lihavin kundi saa etumatkaa ja lähtee 50 metrin päästä maalista. Luokan lahjakkain puolestaan joutuu juoksemaan 120 metriä. Näin jokaisella on mahdollisuus voittaa. Sillä ei ole väliä, että luokan lahjakkain on harjoitellut säännöllisesti ja uhrannut vapaa-aikaansa menestyksen eteen, kun taas luokan lihavin kundi on keskittynyt tupakointiin ja viinanjuontiin.
Viiteryhmien erilaisuudella perustellaan kiintiöitä yliopistoihin, ammatteihin ja jopa suuryritysten johtotehtäviin. Ei riitä, että osoitat tietosi ja taitosi käytännössä. Kuulumalla syrjittyyn viiteryhmään saat lisäpisteitä.
Puhe haavoittaa
Vanhan sanonnan mukaan haukku ei tee haavaa. Rajukin kielenkäyttö on vain puhetta niin kauan, kun nyrkit eivät heilu. Jos mukaan tulee väkivalta, asiaan pitää puuttua. Terveen maalaisjärjen perusteella näin on. Postmoderni vasemmistolainen näkee kuitenkin asiat toisin.
Vasemmistolaisen mielestä puhe on sosiaalista vallankäyttöä. Jotta tilanne olisi tasa-arvoinen, kaikilla pitää olla samat mahdollisuudet puhua (puheen sisällöstä ja asiantuntemuksen tasosta riippumatta). Puhe on ase konfliktissa ryhmien välillä, ja nämä ryhmät eivät ole tasa-arvoisessa asemassa. Vastaavasti perinteisen liberaalin näkemyksen mukaan puhe on vapaiden yksilöiden välistä kommunikointia.
Jos noudatetaan vasemmistolaista näkemystä, myös keskustelun tasolla pelikenttää pitää tasoittaa. Voimakkaamman ryhmän puheoikeutta pitää rajoittaa esimerkiksi luomalla puhekoodisto, jossa tietyt vähemmistöryhmiä halventavat tai enemmistöryhmää edistävät sanat tai sanonnat kielletään. Näin luodaan tilaa vähemmistöille, jotka saavat näin paremmin omia näkemyksiään esille. Tämä ajatus on ns. poliittisen korrektiuden taustalla. Siksi tummaihoista ei enää saa sanoa neekeriksi, ja monet mieheen viittaavat ammattinimikkeet on korvattu sukupuolineutraaleilla sanoilla.
Sananvapaus katoaa
Koska puhe haavoittaa, haavoittavaa puhetta pitää rajoittaa. Näin voidaan tehdä, koska postmodernin vasemmistolaisen mielestä sananvapautta ei todellisuudessa ole olemassakaan. Ihminen ei pysty muodostamaan aidosti vapaata mielipidettä, vaan mielipiteen taustalla on aina sosiaalisen konstruktion näkymätön käsi.
Siksi postmodernin vasemmistolaisen mielestä on luonnollista, että valtaväestön sananvapautta rajoitetaan. Näin vähemmistön edustajat eivät koe tulevansa syrjityksi. Sananvapaus ylläpitää vallitsevaa sosiaalista järjestystä ja pitää vähemmistöt alistettuina. Jotta päästäisiin tasa-arvoon, kaksoisstandardi sananvapauden suhteen on välttämätön.
Siksi Suomessa on täysin luvallista sanoa suomalaisia sivistymättömiksi kaljaa kittaaviksi junteiksi häpeämättömästi yleistäen samanaikaisesti, kun mistään kielellisestä, sukupuolisesta, uskonnollisesta tai etnisestä vähemmistöstä ei saa sanoa pahaa sanaa.
Vähemmistövaltuutetun vuosikertomus
Postmodernilta kannalta sekä Vähemmistövaltuutetun toimiston olemassaolo että toiminta ovat luonnollisia. Valtio tukee omalla panoksellaan vähemmistöjen mahdollisuuksia tulla esille yhteiskunnassa, jota edelleen dominoi tylsä valkoihoinen suomalainen valtaväestö.
Vähemmistövaltuutettu käy väsymättä sotaa syrjintää vastaan mm. poistamalla tummaihoisen naisen karikatyyrejä lakritsien käärepapereista, osallistumalla islamilaisen yhdistyksen perustamiseen ja tekemällä tutkintapyyntöjä ”rasistisista” internet-sivustoista. Kun vallitsevan sosiaalisen luokan ylivaltaa murennetaan, luodaan tasa-arvoiset olosuhteet kaikille ryhmille ja maailma pelastuu. On vanhanaikaista ajatella, että Vähemmistövaltuutetun toimisto auttaisi vähemmistön edustajia kouluttautumaan, löytämään työpaikkoja ja integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
Perinteisen liberalismin puolustus
Terveen järjen näkökulmasta postmoderni ajattelu johtaa siihen, että millään ei ole mitään väliä. On aivan sama, teetkö paljon töitä päämääräsi eteen vai et. Pääset samaan lopputulokseen kuulumalla johonkin syrjittyyn vähemmistöön. Jos ihonvärisi ja etninen taustasi on väärä, syrjittyyn viiteryhmään pääsy voi tosin olla vaikeaa.
Sananvapauden ja meritokratian poistamisella voi tietysti olla ikäviä seurauksia. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ei enää ole väliä, mitä sanoo vaan millä sanoilla ajatuksensa ilmaisee. Myös oikeilla sanoilla muotoiltu ajatus voi pitää sisällään syrjiviä asenteita, joten tarkkana sopii olla. Jos ihmiset valitaan tärkeisiin tehtäviin viiteryhmän perusteella ja pätevyyden kustannuksella, mitä seurauksia tällä on tehtävien hoidolle?
Seuraavassa on esitetty joitakin kohtia, joilla hulluuden voittokulku voidaan estää:
Ihminen on itsenäinen yksilö. Emme voi oppia tuntemaan todellisuutta, jos emme pääse muodostamaan käsitystä todellisuudesta vapaasti. Jos meitä rajoittaa valtion taholta tuleva pelon ilmapiiri, ihmisen mahdollisuudet muodostaa vapaasti käsitys todellisuudesta heikkenevät.
Ihminen ei myöskään ole pelkkä viiteryhmänsä edustaja vaan saa vaikutteita monelta eri taholta. Sosiaalisissa yhteyksissä ihminen saa vaikutteita tiedon, ystävyyden ja kaupankäynnin avulla. Usein oppiminen tapahtuu tätä varten luoduissa instituutioissa. Jotta oppiminen olisi mahdollista, ajatustenvaihdon täytyy olla mahdollisimman vapaata. Hintana oppimisesta mielipiteemme tulevat joskus armottomasti murskatuiksi, ja tunteitamme loukataan.
Viimeiseksi onnen tavoittelu elämässä kuuluu yksityiselle ihmiselle. Valtio ei voi olla onnellinen puolestamme. Valtion tehtävänä on vain tarjota mahdollisuus ihmiselle elää onnellista elämää. Ajatuksilla ja puheilla ei ole merkitystä, vaikka ne olisivat kuinka loukkaavia tahansa.
Lisäksi demokratia edellyttää päätöksentekoa yhteiskunnan alimmalla mahdollisella eli kansalaisen tasolla. Miten kansalainen voi tehdä valistuneita päätöksiä ilman sananvapautta ja aitoa poliittista debattia? Valtio ei voi etukäteen sensuroida vääriä mielipiteitä pois keskustelusta ilman, että tästä koituu haittaa koko demokraattiselle prosessille. Sananvapaus myös suojaa demokratiaa vallan väärinkäytöksiltä ja tapa suojautua niiltä edellyttää, että kansalaisilla on mahdollisuus arvostella hallitusta ja kieltää hallitusta estämästä arvostelua.
Puumalaistuneessa yhteiskunnassa mitään ryhmää ei saa loukata. Vaikka kukaan ei loukkaantuisi, Puumalainen pitää huolen siitä, että loukkaajaa rangaistaan. Tämän seurauksena on vain vaikeneminen. Ihmiset saavat edelleen ajatella, mitä tahtovat, mutta ajatusten ilmaisusta voidaan rangaista.
P.S. Tämän kirjoituksen sisältö on pääosin referoitu tästä artikkelista.
sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2007
A-Zoom islamin asialla
Islamin aika
Ohjelmassa esiintyneet käännynnäismuslimit edustavat Islamin Aika –nimistä järjestöä, jonka toiminta tuntui ohjelman perusteella olevan vielä alkutekijöissään. Myös järjestön nettisivut tarjoavat varsin niukasti informaatiota. Tämä kertoo, että kääntyminen islamiin ei toistaiseksi ole vielä sytyttänyt suomalaisia laajemmassa mittakaavassa. A-Zoom –dokumentissa Abdullah Tammi kertoi järjestössä toimivan noin 30 aktiivijäsentä eli varsin pienen piirin puuhastelusta on kyse.
Kirkko ja Kaupunki –lehti kertoi Islamin Aika –järjestöstä näyttävästi viime huhtikuussa. A-Zoomin juttu on siis tavallaan jatkoa tälle tarinalle. Sinänsä tietysti ihmetyttää, miksi moiselle lähinnä kuriositeetiksi luokiteltavalle yhdistykselle omistetaan juttu luterilaisen kirkon kustantamassa lehdessä ja vielä Yleisradion ajankohtaisohjelmassa.
Äärimuslimejako?
A-Zoom –ohjelmassa ei esitetty kysymyksiä siitä, edustaako Islamin aika –järjestö salafistisia äärimuslimeja. Salafismi eli wahhabilaisuus on lähinnä Saudi-Arabiassa vaikuttava puhdasoppinen islamin suuntaus. Kirkko ja Kaupunki sen sijaan kertoo seuraavaa:
Abdullah Tammi määrittelee Islamin Aika -yhdistyksen uskon sunnalaiseksi eli tärkeitä auktoriteetteja ovat Koraani ja profeetta Muhammadiin liittyvä perimätieto. Joidenkin yhdistysten jäsenten ajatusmaailmaan on kuitenkin vaikuttanut myös salafi-liike, joka on Arabiasta tulevan ankaran puhdasoppisen wahhabilaisuuden perua. Suurin osa Suomen isoista islamilaisista yhdyskunnista ei tätä tulkintaa noudata.
Kuten monet islamin etenemistä seuraavat tietävät, saudiarabialainen wahhabismi on yksi kiihkomielisimmistä islamin suuntauksista, joka ei juuri anna armoa vääräuskoisille ei-muslimeille. Wahhabilaisuus on lisännyt kannatustaan lännessä Saudi-Arabiasta tulevan öljyrahan turvin ja muuttanut monet aiemmin maltilliset moskeijat radikaalin islamin tyyssijoiksi. Brittiläisen Channel Fourin dokumentti Undercover Mosque kertoi varsin suorasukaisesti, millaisia asioita moskeijoissa saarnataan saudirahan tuella.
On mahdollista, että saudiraha on myös Islamin Aika –järjestön taustalla. Miten muuten verraten vähävaraisista ihmisistä koostuva toimintaansa aloitteleva yhdistys saisi painatettua 15 000 esitettä, joilla suomalaisia yritetään käännyttää islamiin?
Lisäksi järjestö lähettää jäseniään opiskelemaan islamia Medinan yliopistoon Saudi-Arabiaan, kuten Kirkko ja Kaupunki –lehdessä todetaan.
Yhdistyksestä lähtee piakkoin viisi suomalaismiestä Saudi-Arabiaan Medinaan opiskelemaan muutamaksi vuodeksi islamilaisessa yliopistossa. Opinnot kustannetaan saudivaroin, ja opintojen päätyttyä miehet työllistynevät Suomessa imaameina tai muina islaminopettajina.
Kun A-Zoom tai joku muu ajankohtaisohjelma seuraavan kerran käsittelee Islamin Aika –yhdistystä, toivottavasti saudiraha otetaan esille. Lisäksi kannattaisi vähän tarkemmin perehtyä islamin opetuksiin, jotta vaikeiden kysymysten käsittely onnistuu paremmin.
Arabialaista kulttuuri-imperialismia
Kirjailija V.S. Naipaul käsitteli teoksessaan Islamin äärillä, kuinka hmiset Iranissa, Pakistanissa, Malesiassa ja Indonesiassa ovat joutuneet hylkäämään historiansa ja identiteettinsä ja omaksumaan arabien historian islamin muodossa. Naipaulin mukaan radikaali islam on pahimmanlaatuista kulttuuri-imperialismia.
Samalla tavalla A-Zoom –ohjelmassa esiintyneet käännynnäiset olivat omaksuneet itselleen arabi-identiteetin ja muuttaneet etunimensä paremmin uuteen uskoon sopivaksi. Entisestä palotarkastaja Tammesta oli tullut Abdullah Tammi ja ikkunanpesijä Tom Peltolasta Hamsa Peltola. Monet muistavat myös islamiin kääntyneen entisen talk show –isäntä Simo Rantalaisen, jonka musliminimi on Mujahed bin Risto Faisal.
Myös käännynnäisten pukeutuminen on muuttunut arabityyliseksi ja parta on alkanut kasvaa. Nämä kaikki kertovat islaminuskon mukana tulevasta uudesta identiteetistä. Tämä on luonnollista, sillä esi-islamilainen jahiliyyah tarkoittaa tietämättömyyttä pyhästä johdatuksesta eli käytännössä aikaa ennen islamia ja islamilaista järjestystä.
Monikulttuurisuus
A-Zoom paljasti lopussa, mistä ohjelman islam-mainoksessa oli itse asiassa kyse. Ohjelman juontaja sanoi, että monikulttuurisuus ei Suomessa ainakaan tule vähenemään. Monikulttuurisuuden nimissä esitetään siis islamiin kritiikittömästi suhtautuva ohjelma, joka lisäksi kertoo varsin marginaalisesta yhteisöstä.
Totuuden nimessä on sanottava, että käännynnäismuslimit tuskin nousevat merkittäväksi tekijäksi suomalaisessa yhteiskunnassa. He kuitenkin edustavat omalta osaltaan laajempaa ilmiötä eli Euroopan islamisoitumista, joka valtaosaltaan lepää maahanmuuttajien varassa. Joillekin islamisoituminen on vääjäämätön kehityskulku, mutta toivottavasti yhä suurempi osa ihmisistä ymmärtää, että ilmiö ei ole positiivinen vaan sitä pitää ja kannattaa vastustaa, jos haluamme säilyttää länsimaisen kulttuuriperinnön Euroopassa.
Edit: Simo Rantalaisen musliminimi on korjattu Mujahed bin Risto Faisaliksi.