Norjan joukkomurhan motiivit

Lomani takia en ehtinyt osallistua Norjan joukkomurhasta käytyy nettikeskusteluun, joten käsittelen Anders Behring Breivikin motiiveja vasta nyt. Olen lukenut Breivikin manifestista valikoituja kohtia ja päätynyt suurin piirtein samanlaiseen johtopäätökseen kuin oheisella videolla esiintyvä videobloggaaja.

Jotta Breivikin motiiveja pystyisi analysoimaan, täytyy lukea, mitä joukkomurhaaja itse kertoo. Manifestin ongelmana on sen valtava koko (noin 1500 sivua) ja se, että suurin osa etenkin alkupuolen tekstistä on plagioitu muista lähteistä. Breivikin omia sanoja löytyy vasta manifestin loppupuolelta, jossa hän kertoo perustelut ratkaisulleen ja kertoo päiväkirjan omaisesti hirmuteon valmisteluista.

Lapsuus ja nuoruusvuodet

Breivik kasvoi keskiluokkaisessa perheessä, jossa ei ollut hänen omien sanojensa mukaan puutetta mistään.  Hänen isänsä jätti perheen, kun hän oli yksivuotias. Manifestissaan Breivik kuvailee suhdetta isäänsä sekä isäpuoleensa. Psykologi voisi etsiä selitystä Breivikin teolle epäonnistuneesta isäsuhteesta. Itse pidin ja pidän edelleen Breivikiä narsistisena psykopaattina, joka nauraen tappoi viattomia 14-18 –vuotiaita nuoria ja kuvitteli näin antavansa ratkaisevan iskun monikulttuuria kannattaville kulttuurimarxisteille.

Psykopaattikin perustelee tekonsa jotenkin ja on täysin selvää, että Breivik halusi pelastaa Norjan ja laajemmin koko Euroopan monikulttuuria kannattavilta kulttuurimarxisteilta ja heidän suosimiltaan muslimimaahanmuuttajilta.

Breivik ei kuitenkaan päätynyt tekoonsa lukemalla Jihadwatch-blogia, Fjordmania tai Gates of Viennaa. Hän oli itse kasvanut ympäristössä, jossa oli paljon islamilaisista maista muuttaneita maahanmuuttajia. Nuoruusvuosina hänellä oli pakistanilaissyntyinen kaveri nimeltä Arsalan, jonka kanssa hän oppi elämään Oslon kaduilla.

Tässä vaiheessa totean, että Breivikin nuoruuskokemukset voivat toki olla keksittyjä tai plagioituja kuten manifestin alkuosa. Itse oletan, että Breivik puhuu kokemuksistaan enimmäkseen totuudenmukaisesti. Tosin hänen nuoruuskokemuksiensa kuvaukset voivat olla jälkikäteen värittyneitä tai liioiteltuja. Breivikin nuoruuskuvaukset alkavat manifestin sivulta 1376.

Oslon maahanmuuttajaväestö elää enimmäkseen kaupungin itäosissa. Breivikin paras ystävä Arsalan eli kuitenkin Länsi-Oslossa norjalaisten keskellä, eli ainakin teoriassa hänen olisi pitänyt sopeutua Norjaan erinomaisesti. Breivik kertoo ystävästään:

”Kuten useimmat Norjassa asuvat pakistanilaiset, hän koki ristivetoa norjalaisen ja pakistanilaisyhteisön välillä. Ymmärsin varhain, että hän halveksi norjalaisia ja norjalaista yhteiskuntaa, ei siksi, että hän oli kateellinen, koska hän olisi sopeutunut jos olisi halunnut. Hän halveksi sitä, koska se edusti vastakohtaa islamilaisille tavoille.”

Breivik kertoo myös tavasta, jolla pakistanilaisnuoret suhtautuivat naisiin:

”Muslimitytöt olivat koskemattomia jopa muslimipojille. Ainoa saatavilla oleva ”hyödyke”  tässä elämänvaiheessa olivat etniset norjalaistytöt, joita kutsuttiin ”huoriksi”.”

...

”On ironista, että muslimipojat kasvatetaan suhtautumaan norjalaistyttöihin alempiarvoisina huorina. Heidän ainoa tarkoituksensa on tuottaa nautintoa, kunnes muslimipojat pääsevät 20-25 vuoden ikään, jolloin he löytävät puhtaan, ylivertaisen muslimineitsyen.”

Breivik myös kertoo luokalta ”kadonneesta” muslimitytöstä, joka ei palannut takaisin Pakistanin lomaltaan. Breivikin peruskouluaikana myös kaksi muuta muslimityttöä katosi. Breivikille ei kerrottu, miksi he eivät jatkaneet koulussaan vaan hän arvelee, että heidät joko naitettiin kotimaahansa tai  tapettiin, koska he olivat oppineet liikaa norjalaisten tavoille. 

Breivik väittää kiinnostuneensa kristinuskosta, islamista ja politiikasta muslimiystävänsä kautta. Breivik ei ymmärtänyt ystävänsä kielteistä asennetta norjalaista kulttuuria kohtaan. Hän piti koulun opetusohjelmaa huonona vitsinä. Islamista kerrottiin vain, että se oli rauhan uskonto, joka usein levisi kauppiaiden mukana. Hän pitää tätä ratkaisevana syynä, miksi hän alkoi arvostaa omaa uskontoaan ja etsiä vaihtoehtoisia lähteitä saadakseen lisää tietoa:

”Muistan, että ensimmäisen Persianlahden sodan aikana hän hurrasi kovaäänisesti aina, kun Scud-ohjus laukaistiin amerikkalaisia kohti. Tuolloin olin täysin epäpoliittinen ja tietämätön, mutta hänen täydellinen kunnioituksen puutteensa omaa kulttuuriani (ja länsimaista kulttuuria) kohtaan itse asiassa laukaisi kiinnostukseni siihen.”

Breivik ei siis muslimiystävänsä harmiksi halunnut kääntyä islamiin, vaan Breivik jopa ehdotti tälle kääntymistä kristinuskoon ja norjalaisten normien ja kulttuurin hyväksymistä.

Kadulla Breivik ja hänen muslimiystävänsä liikkuivat väkivaltaisessa katujengissä, joka takasi heille turvallisen oleskelun Oslon kaduilla ilman, että he joutuisivat ryöstetyiksi, hakatuiksi tai ahdistelluiksi. Breivik kuvailee jengiläisten toimintaa:

”Jo tuohon aikaan muslimijengit dominoivat Oslon itäosia ja kaupungin keskustaa. He myös järjestivät satunnaisesti ”ryöstöretkiä”  Oslon länsiosiin, jossa he alistivat kantaväestöön kuuluvia nuoria (kuffar) ja keräsivät heiltä Jizyaa (matkapuhelinten, käteisen rahan, aurinkolasien jne. muodossa). Muistan, että he systemaattisesti ahdistelivat, ryöstivät ja hakkasivat etnisiä norjalaisia nuoria, joilla ei epäonnekseen ollut oikeita suhteita. Musliminuoret kutsuivat norjalaisia ”perunoiksi” (poteter – halventava termi, jota muslimit käyttävät etnisistä norjalaisista). Nämä ihmiset satunnaisesti raiskasivat ns. ”perunahuoria”. 

Breivikin mukaan norjalaisnuori saattoi ilman muslimiyhteyksiä liikuskella turvallisesti vain omalla asuinalueellaan ja tietyillä Oslon keskeisillä paikoilla. Hän näki yhteytensä muslimijengeihin käytännön sanelemana pakkona. Yhteyksien avulla Breivik ystävineen pystyi liikkumaan ilman pelkoa tulla ryöstetyksi kaikkialla kaupungissa, ja ne myös takasivat Breivikille turvallisen aseman Länsi-Oslossa oman ikäryhmänsä nuorten keskuudessa.

Toisin kuin musliminuoret norjalaiset eivät muodostaneet omia jengejään. Breivikin mukaan:

”Jos etniset norjalaisnuoret tai muut ei-muslimit yrittävät luoda omia jengejään (suojelutarkoituksessa), heidät leimataan välittömästi rasisteiksi ja natseiksi. Samanaikaisesti lukuisat muslimijengit tekevät tuhansia rasistisia rikoksia etnisiä norjalaisia kohtaan. Näistä rikoksista vaietaan eikä niistä piitata, ja siten niitä suvaitaan.”

Breivik siis havaitsi jo varhain, että musliminuoret eivät sopeudu eivätkä halua sopeutua norjalaiseen yhteiskuntaan. He ja heidän vanhempansa myös enimmäkseen elivät sosiaalituilla. Nuoruuskokemustensa perusteella Breivik halusi sekä tuntea oman kulttuurinsa että etsiä syitä muslimien kielteiselle asenteelle. 

Tuohon aikaan 90-luvun lopulla ”vastajihadistisia” blogeja ei vielä ollut. Robert Spencer aloitti Jihadwatch-bloginsa vuonna 2003 ja Fjordman puolestaan omansa vuonna 2005.

Breivik politiikassa ja siirtyminen väkivallan tielle

Breivik liittyi jo 16-17 -vuotiaana Edistyspuolueen nuorisojärjestöön. Puolueen tavoitteista erityisesti maahanmuuttovastaisuus ja markkinatalousmyönteisyys vetosivat häneen. Puolueeseen kuitenkin suhtauduttiin kielteisesti. Breivik kuvailee:

”Jokainen journalisti piti puoluetta rasistisena sen maahanmuuttovastaisen ohjelman takia. Edistyspuolue joutui jatkuvien hyökkäysten kohteeksi kaikkien mediaorganisaatioiden, kansalaisjärjestöjen ja muiden poliittisten puolueiden taholta. Heitä kutsuttiin rasisteiksi ja natseiksi sekä leimattiin ”fasistisioiksi”.”

Breivik itse oli nuoruusaikana tutustunut myös vasemmistolaiseen ja antirasistiseen poliittiseen toimintaan, ja oli tätä kautta oppinut halveksimaan siihen liittyvää tekopyhyyttä. Breivik kuitenkin nopeasti pettyi politiikan todellisuuteen:

”Jo varhain minulle tuli selväksi, että yhteiskunnan tekopyhyys oli vallitsevaa ja ylivoimaista. Aloin nähdä yhteyden islamin, länsimaisen median, äärivasemmiston ja hallituksen välillä.”

Breivik tutustui lähes kaikkiin mahdollisiin poliittisiin ideologioihin. Tuossa vaiheessa (90-luvun loppu) hänelle myös selvisi, että hän ei ollut koulussa oppinut mitään merkittävää islamista.

Suunnilleen vuonna 2000 hän totesi, että demokraattinen kamppailu Euroopan islamisoitumista ja eurooppalaista monikulttuurisuutta vastaan oli hävitty.  Breivik sanoo:

”Heti, kun tajusin tämän, päätin etsiä vaihtoehtoisia vastustamiskeinoja. Protestointi tarkoittaa, että olet eri mieltä. Vastarinta tarkoittaa, että aiot lopettaa kehityksen. Päätin liittyä vastarintaliikkeeseen.”

Pettymyksekseen Breivik ei löytänyt yhtäkään kulttuurikonservatiivista, kristittyä ja jihad-vastaista vastarintaliikettä. Breivik kuitenkin löysi lopulta internetistä serbialaisia kulttuurikonservatiiveja. Heidän avullaan hän sai yhteyden useisiin henkilöihin eri puolilla Eurooppaa. Vuonna 2002 Breivik yhdessä nettikontaktiensa kanssa perusti Temppeliritarien järjestön.

23-vuotiaana Breivik oli siis todennut ongelman norjalaisessa yhteiskunnassa, yrittänyt osallistua politiikkaan ja todennut poliittisen vaikuttamisen turhaksi. Mitään ”vastajihadistien” alakulttuuria lukuisine ”vihablogeineen” ei ollut olemassa, kun Breivik aloitti iskunsa valmistelun.

Breivikiltä kysytään hänen manifestistaan löytyvässä ”haastattelussa”, mikä yksittäinen tapahtuma sai hänet siirtymään väkivaltaiseen toimintaan:

”Minulle henkilökohtaisesti ratkaiseva tapahtuma olivat hyökkäykset Serbiaan (NATO:n pommitukset 1999) useita vuosia aikaisemmin.”

Breivik myös luettelee muita uskoaan vahvistaneita tapahtumia kuten Norjan hallituksen suhtautumisen Muhammad-pilakuvakriisiin ja Nobelin palkinnon myöntämisen ”islamilaiselle terroristille” (Jasser Arafat). Breivikin mukaan Norjan media ja hallitus antautuivat islamille jo Salman Rushdien tapauksen jälkeen (vuonna 1989).

Oliko Breivikin toiminta rationaalista?

Terrorismi on sodankäynnin taktiikka, jolla on poliittisia tavoitteita. Breivikin terroriteon rationaalisuus hänen omista lähtökohdistaan on riippuvainen siitä, millaiset seuraukset hänen teollaan on. Islamilaisen terrorismin tarkoituksena on sekä vahvistaa islamilaista yhteisöä että herättää pelkoa vääräuskoisissa. Näistä lähtökohdista sitä voi pitää rationaalisena toimintana, vaikka terrori-iskut johtaisivatkin vastareaktioon. Esimerkiksi Madridin junaiskujen jälkeen espanjalaiset äänestivät sosialistit valtaan. Nämä vetivät Espanjan joukot pois Irakista, eli terrori-isku tavallaan saavutti poliittiset tavoitteensa.

Breivikin tekoa voi pitää islamilaisen terrorismin peilikuvana, mutta voiko sitä pitää rationaalisena, jos teon seurauksena Breivikin tärkeinä pitämien asioiden julkinen edistäminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Norjassa Työväenpuolueen kannatus on noussut gallupeissa ja maahanmuuttovastaisen Edistyspuolueen puolestaan pudonnut.

Breivik kuitenkin menetti täysin uskonsa Edistyspuolueen kykyyn estää Norjan islamisoituminen:

”Edistyspuolueen kaltainen maltillinen kulttuurikonservatiivinen puolue ei pysty ratkaisemaan tärkeimpiä ongelmiamme, koska puoluetta pilkataan avoimesti ja muut puolueet eristävät sen yhdessä yhtyneen mediasektorin kanssa.”

”Edistyspuolue on osa ongelmaa, koska he jatkuvasti antavat Norjan kansalle valheellista toivoa ja siten auttavat pitämään kansan rauhallisena.”

”Ennustan, että norjalainen media hyökkää Edistyspuoluetta vastaan ja yrittää heikentää sitä...Tämä ei ole huono asia, koska näin kasvava määrä norjalaisia menettää uskonsa demokraattiseen muutokseen ja turvautuu mieluummin aseelliseen vastarintaan.”

Breivik katsoo siis rauhanomaisen vaikuttamisen turhaksi ja jopa haitalliseksi. Siksi ainoa vaihtoehto on tehdä terrori-isku ja yrittää rohkaista mahdollisimman monia muita norjalaisia aseelliseen vastarintaan. Tätä käsitystä voi pitää mielipuolisena, mutta on ilmeistä, että Breivik itse uskoi näin.

Breivik ei pitänyt vallitsevasta todellisuudesta eikä siitä, mihin nykyinen poliittinen kehitys vääjäämättä johtaa, eli Norjan alkuperäisväestö ei enää tulevaisuudessa ole enemmistönä omassa maassaan. 50-70 vuoden sisällä muslimit muodostaisivat hänen mielestään enemmistön.

Johtopäätös

Iskun jälkeen mediassa on esiintynyt paljon sormella osoittelua milloin ”vastajihadistien” verkostoa ja milloin maahanmuuttokriittisiä kohtaan. Vastuuta Breivikin teosta on yritetty vierittää ”vihapuheita” levittävien äärioikeistolaisten ja islam-vastaisten voimien kontolle. Selvästi tällainen syyttely on tarkoitushakuista ja sen tarkoituksena on loata maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevat tahot.

Breivikin manifestista kuitenkin selviää, että miehen kehitys joukkomurhaajaksi tapahtui mistään väitetystä vihapuheesta riippumatta. Breivikin nuoruuden kokemukset, hänen pettymyksensä politiikkaan ja usko omaan kykyynsä ratkaista koko länsimaita vaivaava ongelma yhdellä iskulla tekivät hänestä 77 ihmisen murhaajan.

Breivik oli monikulttuurisen yhteiskunnan tuote. Hän oli nähnyt maahanmuuton seuraukset ruohonjuuritasolta eikä hän niiden perusteella voinut uskoa vakuutteluja islamin rauhanomaisuudesta tai monikulttuurisen yhteiskunnan ihanuudesta. Jos ”vihapuheen” levittäjät ovat syyllisiä, vielä enemmän voi syyttää niitä, jotka jättävät totuuden kertomatta maahanmuuttajaväestön rikollisuudesta ja heidän aiheuttamista kustannuksista veronmaksajalle. Jos islamista annetaan kaunisteltu kuva koulukirjoissa ja tiedotusvälineissä, onko ihme, jos totuutta aletaan etsiä vaihtoehtoisista lähteistä?

Monikulttuurikokeilun kannattajat ja siitä itselleen moraalisia irtopisteitä keräävät ihmiset ovat yleensä täysin sokeita maahanmuuton aiheuttamille ongelmille eivätkä piittaa ihmisistä, jotka joutuvat ne kohtaamaan. Jotkut ovat jopa niin röyhkeitä, että nimittelevät ”arjen monikulttuurissa” eläviä kantaväestön edustajia rasisteiksi, jos nämä erehtyvät valittamaan. Tällöin ”äärioikeiston” nousu vaaleissa ei ole syy vaan seuraus siitä, että valtavirran puolueet kieltäytyvät kuuntelemasta suuren äänestäjäjoukon huolia.

Toisaalta niiden, jotka joutuvat Breivikin teon takia aiheettomasti syyllistetyksi, ei kannata liikaa yrittää puolustautua syytöksiltä. Ennemmin kannattaa keskittyä ajamaan sellaisia asioita, jotka ovat saavutettavissa ja joista on eniten hyötyä yhteiskunnalle. Liioittelu, kaikkiin suuntiin hutkiminen ja yritykset todistaa suvaitsevaisina itseään pitäville oma puhtautensa vievät huomion pois itse asiasta.

Opportunisti

Viime kirjoituksessa sivusin Helsingin Sanomien artikkelia, jossa tämä blogi esitettiin Norjan joukkomurhan yhteydessä. Viime perjantaina artikkelissa asiantuntijana esiintynyt tutkija Jussi Jalonen oli A-studiossa kertomassa vihapuheesta ja vastajihadistien liikkeestä.

Kansalaissota, maolainen ja juoppo

Videolla marssii ensin vasemmistolaisia mielenosoittajia vihapuheen vastaisessa kulkueessa. Sen jälkeen siirryttiin tamperelaisen historiantutkija Jussi Jalosen haastatteluun. Siinä siirryttiin luontevasti vuoden 1918 tapahtumia edeltäneestä ”vihapuheesta” nykyaikaan ja Jussi Halla-ahoon, jonka demonisoimiseksi ja poliittisen uran koko ”vastajihadin” paljastusoperaatio on tähdätty.

Jalosen mielestä Halla-aho ajatuksissa ei ole mitään omaperäistä vaan hän on kopioinut ajatusmaailmansa ulkomailta. Esimerkkeinä hän mainitsi Gates of Vienna -sivuston ylläpitäjä Baron Bodisseyn, jonka pitämässä blogissa ”vihataan muslimeja ja islamia kokonaisuutena”.

Robert Spenceriä hän väitti entiseksi maolaiseksi. Luulen Jalosen sekoittaneen hänet David Horowitziin, jonka ylläpitämä David Horowitz Freedom Center rahoittaa Spencerin Jihadwatch-sivustoa. Horowitz on todellakin entinen radikaali vasemmistolainen ja on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Radical Son.

Halla-ahon ajatteluun on Jalosen mielestä vaikuttanut myös Pamela Geller, joka on Jalosen mukaan lievästi alkoholisoitunut ja jolla on liikaa aikaa ja rahaa lietsoa vihaa internetissä.

A-studion jutussa ihmettelen vain sitä, miten koko jutusta saatiin niin tahattoman koominen. Jalosen ”paljastukset” kuulostavat Seiskan toimittajan aikaansaannoksilta. Tosin oikea Seiskan toimittaja olisi valinnut Seiskan kohdeyleisön kannalta Gelleriä ja Spenceriä mielenkiintoisemmat henkilöt juoruilun kohteeksi.

Epäselväksi tosin jäi, millä tavalla Geller ja Spencer ovat vaikuttaneet Halla-ahon ajatteluun. Ehkä Halla-aho ei ole erityisen omaperäinen, mutta samaa voi sanoa Jalosesta itsestään ja tavasta, jolla hän käyttää Anders Breivikin tekoa oman agendansa keppihevosena toivoen, että loka tarttuu. Ruotsissa toimiva vasemmistolainen antirasistinen järjestö Expo julkaisi jo vuonna 2007 islamofobiaa käsittelevän teemanumeron, jossa Jalosen mainitsema verkosto ”paljastettiin” kokonaisuudessaan.

Jalosen agenda

Tutkija Jalonen on jo jonkin aikaa keskittynyt vähän seurautuilla foorumeilla Halla-ahon ja ns. maahanmuuttokriittisten piikittelyyn. Alkujaan Hommawatchilla ja myöhemmin todellisuus.org-sivustolla Jalonen on nimitellyt Halla-ahoa ivallisesti ”filologiksi” ja ollut selvästi närkästynyt tämän poliittisesta menestyksestä.

Hän on myös antanut ymmärtää, että ei viitsi panostaa asiaan sen kummemmin, mikä kertoo mielestäni tilavasta egosta ja siihen liittyvästä ylimielisyydestä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä Jalonen hyökkää ”vastajihadistien” verkostoa vastaan omassa Uuden Suomen blogissaan usean artikkeliin voimin. Hän on myös ilmeisesti aikeissa julkaista aiheesta lisää.

Jalosella on kuitenkin ongelmana substanssin puute ja älyllisesti epärehellinen liioittelu. Jussi Halla-ahon todelliset yhteydet ”vastajihadistien” pahaenteiseen verkostoon ovat Jalosen pyrkimysten kannalta liian löyhät. Siksi niitä pitää höystää liioittelulla ja suoranaisella vääristelyllä. Hän siteeraa Elisabeth Sabaditsch-Wolffia ja yrittää käyttää hänen sanojaan näyttönä Halla-ahon väitetyistä yhteyksistä hämärään vastajihadistiverkostoon.

Todellisuudessa Sabaditsch-Wolffia ja Halla-ahoa yhdistää lähinnä yksi asia. Molemmat ovat saaneet tuomion islamin profeetta Muhammadin pilkkaamisesta. Jalosen siteeraamassa kohdassa Sabaditsch-Wolff viittaa Halla-ahon ja pilapiirtäjä Gregorius Neckschotin tapauksiin esimerkkeinä islamia arvostelleiden saamista tuomioista Euroopassa.

Jalonen myös syyllistyy itse samaan, mistä hän syyttää vastajihadista ääriliikettä, eli uhkakuvan tarkoitushakuiseen paisutteluun. Hän myös antaa ymmärtää, että huoli islamista on turhanpäiväistä hysteriaa:

”Kuvitelmat "islamisaatiosta" ovat tietysti tuulesta temmattuja, ja tässä blogipalvelussa olenkin tullut kirjoittaneeksi aiheesta aiemmin. Ne ovat kuitenkin olennainen hysterian lietsomisen väline Counterjihad-liikkeelle. Kyseessä on, kuten Toby Archerin monasti siteeratussa katsauksessa on jo mainittu, verkossa syntynyt alakulttuuri, joka on siis keskittynyt muslimien vastaiseen toimintaan.”

En tiedä, mitä Jalonen tuossa islamisaatiolla tarkoittaa. Joka tapauksessa Suomessakin peruslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi ehdotti uskonnollisten yhteisöjen harjoittamaa sovittelua ristiriitojen ratkaisukeinona. Ennen häntä samanlaisen ehdotuksen on esittänyt edesmennyt imaami Khodr Chehab. Käytännössä ”sovittelumenettely” tarkoittaa sharia-lakia.

Jalonen tuntuu pitävän väitettyä demografista aikapommia samana kuin islamisaatiota. Todellisuudessa muslimien määrän ei tarvitse olla kovinkaan suuri, kun innokkaimmat ryhtyvät sopeutumaan islamin vaatimuksiin. Totean tässä, että läheskään kaikki muslimit eivät itse halua sharia-lakia.

Haaskalinnut

Breivikin teko tarjoaa Jaloselle ja Toby Archerin kaltaiselle keskinkertaiselle analyytikolle tilaisuuden patsastella hetken julkisuudessa. Heidän ei tarvitse edes yrittää ymmärtää, mistä Euroopan ongelmissa islamilaisen maahanmuuton kanssa on kysymys. Takana ei ole todellisia poliittisia ristiriitoja esimerkiksi islamin ja länsimaisen sananvapauden kanssa tai muslimimaahanmuuttajien gettoutumista sisäisesti omalakisille asuinalueilleen. Kaikki on pelkkää ääri-ihmisten lietsomaa hysteriaa.

Norjan murhaaja Breivik itse ilmeisesti turhautui poliittisten vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen, koska hän hylkäsi demokraattisen vaikuttamisen. Manifestissaan hän sanoi:

”Demokraattiseen prosessiin osallistumisessa ei ole mieltä, jos et voi nostaa esille tärkeitä asioita ilman, että sinua vainotaan poliittisesti ja sosiaalisesti leimaamalla ja tekemällä sinut naurettavaksi. On aika myöntää, että me Länsi-Euroopan kulttuurikonservatiivit petämme itseämme uskomalla, että järjestelmää voi mitenkään muuttaa demokraattisesti.”

Nuo ovat massamurhaajan sanoja enkä yritä puolustella Breivikin tekoja tai selitellä niitä parhain päin. Sanat kuitenkin osoittavat, että Breivik ei ollut konservatiivi vaan radikaali. Breivikin manifestin ajatukset ovat suurimmaksi osaksi sellaisenaan plagioituja kirjoituksia. Ne, joiden kirjoituksia hän plagioi, ovat myös saaneet tuta, miltä tuntuu joutua demonisoinnin kohteeksi Jalosen kaltaisten taholta, vaikka kirjoittaja itse ei voi lainkaan vaikuttaa siihen, millaiset henkilöt häntä siteeraavat.

Ne islam-kriitikot, joita Jalonen ylimielisesti pilkkaa ja demonisoi, puolustavat omasta mielestään länsimaista demokratiaa sitä uhkaavilta voimilta laillisilla keinoilla esimerkiksi kirjoittamalla, osoittamalla mieltä ja järjestämällä konferensseja. Tämä ei tarkoita, että heidän ajatustensa kanssa pitäisi olla samaa mieltä. Joukkoon mahtuu myös perusteettomia uhkakuvia, joita Jalosen kaltaiset voivat repostella osoituksena hörhöjen mielipuolisuudesta.

Jalonen tekisi palveluksen omalle uskottavuudelleen, jos hän keskittyisi ”paljastusten” sijasta enemmän analysoimaan syitä, miksi islam huolestuttaa ihmisiä ja miksi Jaakko Hämeen-Anttilan kirjat eivät riitä poistamaan huolta. En kuitenkaan pidättele hengitystäni tätä odotellessa.

Pahuuden olemus

Olin varmasti monen muun lailla järkyttynyt Norjan tapahtumista, kun lomalla kuulin niistä tiedotusvälineistä. Suuri yllätys oli myös se, että iskun tekijä oli norjalainen, itseään ”kristityksi fundamentalistiksi” kutsunut Anders Behring Breivik, koska tekotapa eli pommiräjäytys Oslon keskustan hallintokorttelissa viittasi ääri-islamisteihin.

Psykopaatti

Myöhemmin luin saksalaisista ja englantilaisista sanomalehdistä Breivikin 1500-sivuisesta manifestista, jonka sisällössä viitattiin norjalaisen nimimerkki Fjordmanin kirjoituksiin ja Gates of Vienna -blogiin. Breivik kuvaili itseään islamia vastaan taistelevaksi temppeliritariksi, joka näki vihollisen Norjaa hallitsevassa Työväenpuolueessa. Utöyan saarella tapahtuneen nuorten ihmisten joukkomurhan tarkoituksena oli ”vaikeuttaa Työväenpuolueen jäsenten rekrytointia”.

Saksalaisista ja englantilaisista lehdistä luin myös analyyseja Breivikin mielenterveydestä. Niistä päättelin, että Breivik oli narsistinen psykopaatti, jolla oli ylimitoitettu käsitys omista kyvyistään ratkaista Eurooppaa vaivaava ongelma eli islamin leviäminen. Breivikin toimintaa kuitenkin leimasi suunnitelmallisuus ja kärsivällisyys, sillä hän oli valmistellut tekoa useita vuosia. Hän ei siis välttämättä ollut mielisairas eikä kouluampujien kaltainen elämässään umpikujaan joutunut nuori mies, joka amok-juoksun jälkeen ampuu lopulta itsensä.

Breivik ei myöskään tehnyt itsemurhaiskua vaan antautui poliisille ja tuntuu ilmeisesti haluavan nähdä tekojensa seuraukset. Minään rationaalisena toimijana Breivikiä ei voi pitää, koska normaali ihminen ei välttämättä näe 14-18 -vuotiaita nuoria ensisijaisesti tulevina Työväenpuolueen jäseninä ja poliitikkoina vaan ihmisinä, joilla on vielä elämä edessään. Jos Breivik olisi toiminut järkevästi sen asian puolesta, jota hän väitti edistävänsä, hän olisi ymmärtänyt, että murhaamalla 77 viatonta ihmistä ei edistetä mitään muuta asiaa kuin pahuutta.

Breivikin pään sisäisistä tapahtumista tietää vain mies itse. Lehdistä luin myös Breivikin kanssa tekemisissä olleiden kommentteja. Niiden mukaan kyseessä oli hiljainen ja rauhallinen mies, joka ei edes politiikassa norjalaisen Edistyspuolueen jäsenenä toimiessaan herättänyt suurta huomiota mielipiteillään. Ehkä Breivikin kyvyttömyys toimia ryhmässä ja solmia läheisiä ihmissuhteita kertoi jostakin, ehkä ei.

Journalismia

Palasin lomalta vasta eilen, joten en vielä kovin paljon tiedä, miten tapahtumia on käsitelty suomalaisissa blogeissa ja perinteisissä tiedotusvälineissä. Lentokoneessa luin Iltasanomat, jossa Jussi Halla-aho yhdistettiin ”kohublogi” Gates of Viennaan.

Suurin järkytys oli kuitenkin vielä edessä. Keskiviikon 29.7. Helsingin Sanomissa yhdistettiin tämä blogi Norjan joukkomurhaan. Sivun ylälaidassa on mustalla pohjalla teksti ”Norjan joukkomurha” ja sen alla kuva Gates of Vienna -blogista, jonka kirjeenvaihtajana ja kääntäjänä toimii mm. nimimerkki Vasarahammer.

Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Huusko oli tekaissut keltaisen lehdistön tyyliin kohuartikkelin, jossa pyrittiin yhdistämään Jussi Halla-aho ”vastajihad-liikkeeseen” ja ”kohublogiin”, joka inspiroi murhaaja Breivikiä.

En imartele itseäni väittämällä, että toimittaja Huuskon tarkoituksena oli heittää lokaa tämän blogin päälle. Huuskon ja asiantuntijana käytetyn Jussi Jalosen tarkoituksena oli yksiselitteisesti mustamaalata Perussuomalaisten kansanedustaja Halla-ahoa kytkemällä hänet joukkomurhaaja Breivikiä inspiroineisiin kirjoituksiin. Tällä blogilla oli vain välinearvoa, kun etsittiin todisteketjua Halla-ahon osallisuudesta salaperäiseen ”vastajihadiin”.

Sivun asettelu ja tummalla pohjalla oleva otsikko eivät jättäneet sijaa arvailuille. Kyse oli korkean tason journalismista, johon vain HS:n ulkomaantoimittaja pystyy.

Huusko väittää Näkökulma-artikkelissaan, että kyse ei ole poliittisesta ajojahdista:

”Meneillään on koko Eurooppaa järkyttänyttä terrori-iskua seuraava, täysin perusteltu journalistinen prosessi, jossa kiveäkään ei jätetä kääntämättä.”

Väittäisin, että Hesarin journalismissa useimmat kivet jätetään kääntämättä, kun toimittajat tuputtavat lukijoilleen omaa maailmankuvaansa. Tämä pätee niin Huuskon kuin monien hänen kollegoidensa ”journalistisiin prosesseihin”.

Iskun seuraukset

Suomessa tavanomaiset epäillyt ovat vaatineet vihapuheen suitsimista. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet vaati näyttävästi anonyymin nettikirjoittelun kieltämistä. Tämä edellyttäisi käytännössä Kiinan kaltaisista autoritaarisista maista tuttua nettiurkintaa ja -sensuuria. Voi olla, että kehitys vie tähän suuntaan.

Demarit ovat myös pelanneet Breivikin iskun uhreilla poliittista jalkapalloa. Kansanedustaja Mikael Jungner vaati Jussi Halla-ahon erottamista hallintovaliokunnan johdosta. Jungnerin ja muiden demarien reaktioita luultavasti selittää se, että Breivikin maalina oli demarien norjalainen sisarpuolue.

On epäselvää, miten jatkossa itse suhtaudun tähän blogiin ja blogikirjoitteluun yleensä. En olisi aloittaessani tätä blogia vuonna 2006 uskonut, että nämä kirjoitukset yhdistetään Suomen suurimmassa sanomalehdessä 77 ihmisen hengen vaatineeseen joukkomurhaan vain viisi vuotta myöhemmin.

Tämän kirjoituksen kuvituksen ja otsikon yhdistelmästä voi saada käsityksen, että toimittaja Huusko edustaisi pahuuden olemusta. En tunne kyseistä toimittajaa enkä väitä, että hän edustaa pahuutta. Tarkoituksena on vain demonstroida journalistisia prosesseja.

EU-projektin lopun alku

Jo noin kuukausi sitten ajattelin kirjoittaa EU-projektin epäonnistumisesta sen perusteella, mitä Helsingin Sanomien veteraanikolumnisti Olli Kivinen kirjoitti kolumnissaan. Kivisen kirjoituksesta henki hätä Unionin tulevaisuudesta.

Kivinen ei EU-kannattajan tavoin nähnyt mitään vikaa itse projektissa tai sen lähtökohdissa vaan tuntui enemmänkin syyttävän täysin ulkopuolisia projektin epäonnistumisesta:

”Ajoittain tuntui siltä, että asialla oli tietokonepelien kyllästämä sukupolvi: jos ei onnistu, niin aloitetaan alusta.”

Playstation-sukupolvea enemmän EU-projektin epäonnistumisesta vastaavat sitä kritiikittömästi ajaneet eurouskovaiset, jotka eivät ole halunneet nähdä projektin puutteita tai sen epäonnistumisia. Näihin eurouskovaisiin kuuluu yhtenä Olli Kivisen Helsingin Sanomat.

Ajattelin tarkastella EU:n epäonnistumista kolmen utopian eli vapaan liikkuvuuden, ilmastonmuutoksen torjunnan ja yhteisvaluutta euron kautta. Näistä vapaa liikkuvuus osuu itse EU-idean ytimeen, eli Euroopan maiden rajat todellakin poistettiin. Schengenin sopimuksen suomaa vapaata liikkuvuutta pidettiin itsessään tavoiteltavana asiana, ja sen tuomia riskejä vähäteltiin. Nämä riskit ovat kuitenkin toteutuneet laittoman maahanmuuton ja romanikerjäläisten myötä.

EU halusi olla ilmastonmuutoksen torjunnan eturintamassa ja osoittaa näin ”globaalia johtajuutta”. Tämä johtajuus ajoi kiville epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen ja Climategate-skandaalin myötä. Ilmastohumpan tuloksena EU-kansalaiset joutuvat kuitenkin vielä pitkään rahoittamaan veroillaan kalliiksi käyvää ilmastopolitiikkaa samalla, kun teollisuus äänestää jaloillaan ja muuttaa maihin, joita päästökauppa ja ympäristöverot eivät rasita yhtä paljon kuin EU-maita.

Euron kriisi

Kuitenkin ainoa kolmesta utopiasta, joka voi kaataa koko EU-projektin, on yhteisvaluutta euro. Se, jota mediassa kutsutaan ”Kreikan kriisiksi”, on todellisuudessa yhteisvaluutan kriisi. Eurosta kiinnostuneiden kannattaa lukea Philipp Bagusin kirjoittama teksti ”The Tragedy of the Euro”.

Kirjoituksen perusteella käy selväksi, että euro on ollut kaikille osapuolille taloudellinen katastrofi. Tämä johtuu ”valuvioista” eli rakenteellisista ongelmista, joiden takia euro luultavasti kaatuisi ensimmäiseen taloudelliseen kriisiin. Nämä valuviat olivat lisäksi ennalta tiedossa.

Euron tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tuottaa taloudellista vaurautta vaan tiivistää Euroopan integraatiota. Kyseessä oli poliittinen projekti, jonka loppupäässä siinsi yhtenäinen Euroopan liittovaltio. Ilman euroa liittovaltiokehitykselle tuskin olisi löytynyt riittävästi kannattajia EU-maiden kansalaisten joukosta. Tarkoituksena oli ilmeisesti jouduttaa liittovaltiokehitystä siirtymällä perustaltaan puutteelliseen yhteisvaluuttaan.

Ne valuviat kuitenkin ovat koitumassa yhteisvaluutan kohtaloksi. Poliittisista syistä euroalueeseen hyväksyttiin myös maita, jotka eivät taloudellisilla perusteilla täyttäneet konvergenssikriteerejä. Jälkikäteen on selvinnyt, että Kreikka vääristeli talouslukujaan selvitäkseen kriteereistä. EU-maista Ranska halusi itselleen liittolaisia mukaan yhteisvaluuttaan, jotta Saksan taloudellinen voima ei pääsisi liian hallitsevaan asemaan.

Vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen finanssikriisin jälkeen euroalueella on yksi kerrallaan luovuttu yhteisvaluuttaan liittyvistä säännöistä kuten budjettivajerajoituksista. Euroalueella ei myöskään ole kykyä tai halua rangaista sääntöjen rikkojia varsinkin, kun EU:n talousmoottori Saksa itse rikkoi EU:n budjettivajerajoituksia.

Suomi kelpuutettiin euroalueeseen yhdessä kymmenen muun maan kanssa vuonna 1998. Euro otettiin käyttöön käteisvaluuttana 1.1.2002. Euroalueeseen liittymisestä ei Suomessa järjestetty kansanäänestystä, vaan yhteisvaluuttaan liityttiin hallituksen tiedonantoon perustuvalla Eduskunnan päätöksellä.

Euroa ei ollut vaikea myydä suomalaisille, jotka vielä vuonna 1998 muistivat varmasti 90-luvun laman ja sen aikaiset 20 prosenttia hipovat lainakorot. Nämä käsitettiin tuolloin yleisesti markasta johtuviksi, vaikka taustalla oli todellisuudessa vahvan markan politiikka ja 80-luvulla väärin toteutettu rahamarkkinoiden vapautus. Markka itsessään ei siis ollut 90-luvun laman keskeinen syy, mutta euroa ei tarvinnut menneiden kokemusten perusteella erityisemmin markkinoida.

Kuitenkin Suomen asema euroalueen jäsenenä poikkeaa ratkaisevasti euron ulkopuolelle jättäytyneiden vastaavasta. Ruotsi ja Britannia voivat paljon helpommin jättäytyä Kreikan velkapaketin ulkopuolelle kuin EKP:n osakasmaa Suomi. Lehmann Brothers -investointipankin kaatumisesta lähteneen finanssikriisin seuraukset olivat Suomessa astetta vakavammat kuin Ruotsissa, koska Suomen valuutta ei joustanut. Suomen BKT putosi vuoden 2009 tammikuussa edellisen vuoden vastaavaan ajankohtaan verrattuna liki 10 prosenttia, kun euroalueen ulkopuolisen Ruotsin pudotus jäi huomattavasti vaatimattomammaksi (noin 7 prosenttia).

Mitä tästä eteenpäin?

Kukaan täysijärkinen tuskin kuvittelee, että Kreikan valtio maksaisi joskus 160 prosenttia bruttokansantuotteesta muodostavan velkansa takaisin. Kreikka jättää velkansa varmuudella maksamatta, ja kyse onkin vain ajankohdasta. Jopa rahaliiton jäsenmaat ovat jo myöntäneet tämän.

Koska kyse ei ole mistään Kreikan kriisistä, Kreikan konkurssi aiheuttaa levottomuutta ja johtaa suurella todennäköisyydellä myös Irlannin ja Portugalin kaatumiseen. Nämä konkurssit vielä kestettäisiin, mutta Espanja ja Italia ovat maita, jotka ovat liian suuria kaatumaan. Viimeistään näiden maiden kaatumisen jälkeen mikään ei ole Euroopassa niin kuin ennen.

Jo nyt markkinoilla ollaan huolissaan Italiasta, jonka valtiolainojen korkoero Saksaan on kasvanut ennätyksellisen suureksi. Euroalueen kolmanneksi suurimman talouden ongelmat aiheuttivat osaltaan Euron dollarikurssin sukelluksen.

Kreikan kohdalla on olemassa vain huonoja vaihtoehtoja. Jos maa menee konkurssiin ja jää euroalueeseen, edessä olevat sopeuttamistoimet ovat poliittisesti ja taloudellisesti raskaita. Ne voivat myös osoittautua mahdottomiksi viedä läpi käytännössä.

Siirtyminen takaisin omaan valuuttaan johtaisi velkataakan kasvuun mutta toisaalta avaisi myös mahdollisuuden nopealle kasvulle. Kreikan ja Portugalin ongelmat ovat rakenteellisia, eli sosialistinen talous ja heikko kilpailukyky pitävät talouskasvun alhaalla. Irlannissa taas ongelmat johtuvat yksityispankkien rahoittamasta velkakuplasta, jonka valtio on ottanut suurelta osin vastuulleen. Ainoa yhteinen nimittäjä näille kriiseille on yhteisvaluutta, jota ilman kriisit tuskin olisivat muodostuneet yhtä vakaviksi. Euroaikana heterogeenista yhteisvaluutta-aluetta on yhdistänyt lähinnä matala korkotaso ja entisen Saksan markan arvoa heijastava valuuttakurssi.

Suomessa taas vaikeuksien suuruus on riippuvainen siitä, miten pitkälle poliittiset päättäjät ovat sitoutuneet yhteisvaluutan puolustamiseen. Euroalueen muille maille Suomella on annettavana ainoastaan luottokelpoisuus, joka sekin voi nykyisellä velkaantumistahdilla mennä hyvinkin nopeasti.

Joka tapauksessa vaikeita aikoja on edessä ja niiden ansiosta Suomen on arvioitava uudelleen oma sitoutumisensa yhteisvaluuttaan ja EU-projektiin. Jo nyt veteraanipoliitikko ja Keskustan presidenttiehdokkaaksi ilmoittautunut Paavo Väyrynen on ehdottanut Suomen irrottautumista yhteisvaluutasta ottamalla sen rinnalle käyttöön oma kansallinen rahansa.

Yhteisvaluutan romahduksen vaihtoehtona on tietysti liittovaltiokehityksen tiivistäminen. Tämä voi kuitenkin nykytilanteessa osoittautua poliittisesti mahdottomaksi, koska EU-maiden kansalaisilta hankkeelle tuskin löytyy tukea. Odotettavissa onkin taloudellisesti vaikeita aikoja ja työttömyyttä, mikä tuskin lisää EU-projetin kannatusta. Itse Unionin loppua todennäköisesti saadaan vielä odottaa.

Postmoderni demlakraatti

Tänään Yleisradion aamu-tv haastatteli (alkaen noin 1:00 min.) valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasta, joka yhtenä 12 professorista ilmaisi eriävän mielipiteensä perussuomalaisten rasisminvastaiseen julkilausumaan.

Ojanen ihmetteli kovasti termiä ”positiivinen syrjintä” ja puhui ”positiivisesta erityiskohtelusta”. Hän tähdensi, että erityiskohtelua tarvitaan vain niin kauan, kunnes vähemmistön aliedustus on korjautunut.

Ojanen määritteli positiivisen erityiskohtelun seuraavasti:

”Siinä on kyse ihmisten tosiasiallisen tasa-arvon, yhdenvertaisuuden toteuttamisesta. Pyritään parantamaan syrjinnän takia heikommassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja tuomaan heidät samalle viivalle muiden kanssa.”

Käytännön esimerkkinä Ojanen mainitsi naisten aseman työelämässä, jota positiivisella erityiskohtelulla pyritään parantamaan.

Postmoderni lähestymistapa

Analysoidaanpa Ojasen lähtöoletukset. Kuvitellaan, että on olemassa tilanne, jossa vain 30 prosenttia professoreista on naisia ja 70 prosenttia miehiä (luvut vedetty hatusta). Tällöin ”ihmisten tosiallista tasa-arvoa” edustaa tilanne, jossa miehiä ja naisia on yhtä paljon.

Naisten aliedustus johtuu syrjinnästä. Siksi naisten edustusta pitää julkisen vallan toimin lisätä. Positiivisessa erityiskohtelussa tämä tarkoittaa naispuolisten hakijoiden suosimista ja miespuolisten syrjimistä.

Yllä kuvattu logiikka pätee, jos oletetaan, että naisten aliedustus todellakin johtuu abstraktista syrjinnästä eli yhteiskunnan miehiä suosivista ”rakenteista”. Se ei johdu naisten keskimäärin erilaisista kiinnostuksen kohteista ja siitä, että he usein uran sijasta keskittyvät lasten hankkimiseen ja kasvattamiseen. Se ei myöskään voi johtua siitä, että naiset ovat biologisesti erilaisia kuin miehet, koska sukupuolta pidetään ensisijaisesti sosiaalisena konstruktiona.

Näillä oletuksilla on täysin oikein, että valtiovalta syrjii miehiä. Miehet ovat kollektiivisesti syyllisiä siihen, että naisia on professoreista vain 30 prosenttia. Siksi ”tosiasiallinen tasa-arvoon” eli aito yhdenvertaisuus edellyttää miesten konkreettista syrjintää, jota kaiken lisäksi tehdään valtiovallan tuella.

Toimialoilla, joissa vaaditaan oikeaa lahjakkuutta ja osaamista kuten tieteessä, positiivinen syrjintä johtaa keskimääräisen osaamisen vähenemiseen. Kun harjoitetaan ”positiivista erityiskohtelua” henkilön viiteryhmän perusteella, sellainen asia kuin pätevyys jää toissijaiseksi.

Postmoderniin lähestymistapaan sisältyy myös ääneen lausumaton taustaoletus. Kristitty valkoinen heteromies ei koskaan voi joutua syrjityksi, vaan syrjityn pitää edustaa jotakin sorretuksi määritettyä vähemmistöryhmää kuten homoja, maahanmuuttajia tai naisia.

Positiivisessa erityiskohtelussa on siis kyse samasta asiasta kuin minun ja Usain Boltin välisessä postmodernissa sadan metrin kilpailusta. Minua ei pikajuoksu ole koskaan erityisemmin kiinnostanut eikä minulla ole siihen lahjoja. Tosiasiallisen tasa-arvon nimissä minun on kuitenkin saatava lähteä 40 metrin päässä maaliviivasta, jotta tulisin yhtä aikaa Usain Boltin kanssa maaliin.

Postmodernius on myös kielipieliä, sillä kieli edustaa vallankäyttöä. Siksi Tuomas Ojanen oli niin tarkka termistä ”positiivinen erityiskohtelu”, koska se kuulostaa paremmalta kuin positiivinen syrjintä. Kun ilmiötä tarkastellaan konkreettisella tasolla, termi syrjintä on täysin oikeutettu. Postmodernissa logiikassa sanaa syrjintä ei saa käyttää, koska sen mukaan sorretun ryhmän erityiskohtelu on kategorisesti hyvää ellei jopa kaksoisplushyvää.

Positiivinen erityiskohtelu voi tuottaa halutun kaltaisia tuloksia, eli sorretun ryhmä prosenttiosuus luultavasti nousee. Tämä kuitenkin tapahtuu pätevyyden kustannuksella ja konkreettisesti syrjimällä väärän viiteryhmän hakijoita joko suoraan rekrytoinnissa tai kiintiöinnin avulla.

Tasapäistämistä

Ojanen jatkaa kielipelin pelaamista Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla kirjoituksessaan ”Tasapäistäminen on yksi syrjinnän muoto”. Postmoderniin ajatteluun kuuluu olennaisena osana käsitteiden venyttäminen ja uudelleenmäärittely. Tämä toimii niin kauan, kun postmodernistin kielipeli ei ole paljastunut.

Maallikolle lienee selvää, että Tuomas Ojanen ei kannata tasa-arvoa vaan eriarvoisuutta, jossa sorrettuna pidetyn viiteryhmän jäsenet ovat tasa-arvoisempia kuin sortajat. Ojanen lisäksi vetoaa tyypillisen asiantuntijavallan edustajan tavoin kansainvälisiin sopimuksiin:

”Yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja syrjinnän kieltoa koskevalla sääntelyllä on keskeinen asema Suomen perustuslaissa, kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja EU-oikeudessa.”

Pahat ihmiset haluavat kuitenkin hämmentää käsitteitä, mutta onneksi Tuomas on tarkkana:

”Näillä niin sanotuilla rasisminvastaisilla julistuksilla poliitikot vääristelevät ja kyseenalaistavat laissa määriteltyjä syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden vaatimuksia – joko tietämättömyyttään tai täysin tarkoituksellisesti. Julkilausumista paistaa läpi niiden laatijoiden pahantahtoinen syrjivä motiivi.”

Ojasen julkilausumista paljastuu postmodernin logiikan lisäksi tarkoituksellinen valehtelu, vääristely ja avoin pahantahtoisuus perussuomalaisia kohtaan.

Itse käytin edellä käsitteitä abstrakti ja konkreettinen syrjintä. Abstrakti syrjintä on näkymätöntä ja sisällä yhteiskunnan rakenteissa. Se näkyy vain tilastoissa, joissa syrjitty ryhmä on aliedustettuna. Konkreettinen syrjintä puolestaan on julkista valtaa edustavan tahon vallankäyttöä, jossa ihmiset asetetaan eriarvoiseen asemaan heidän viiteryhmänsä perusteella.

Tein tämän siksi, koska olin lukenut Ojasen kolumnin, jossa hän määrittelee omat käsitteensä välittömän ja välillisen syrjinnän:

”Välittömällä syrjinnällä tarkoitetaan muodollisesti erilaista kohtelua jonkin sopimattoman syyn, kuten etnisen alkuperän tai sukupuolen, perusteella.”

Esimerkkinä välittömästä syrjinnästä Ojanen käyttää ravintolaa, joka kieltäytyi tarjoilemasta romaneille.

Välillisestä syrjinnästä Ojanen sanoo:

”Välillisellä syrjinnällä tarkoitetaan menettelyä, joka vaikuttaa neutraalilta mutta asettaa tosiasiassa ihmiset epäedulliseen asemaan esimerkiksi iän tai vammaisuuden perusteella.”

Ojanen jättää tarkoituksellisesti mainitsematta etnisen taustan tai sukupuolen. Perussuomalaisten julkilausumassa ei myöskään puhuttu mitään iästä eikä vammaisuudesta. Ojanen kuitenkin syyttää perussuomalaisia ja kokoomusnuoria välillisen syrjinnän unohtamisesta:

”Perussuomalaisten ja kokoomusnuorten julkilausumille on ominaista haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa välillinen syrjintä ja siten tilanteet, joissa tarvittaisiin erityisiä toimenpiteitä tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi.”

Kuten edeltä käy ilmi, tosiasiallinen yhdenvertaisuus on sitä, että professoreissa on yhtä paljon miehiä ja naisia. Ojanen paljastaa vielä olennaisia asioita omasta ja muun vasemmistolaisen akateemisen eliitin ajatusmaailmasta:

”Julkilausumien korostama muodollinen yhdenvertaisuus edustaa jo itsessään syrjintää tilanteessa, jossa on tarve torjua yhteiskunnassa esiintyvää välillistä syrjintää.”

Eli se, jota tavallinen kansalainen pitää reiluna ja tasapuolisena, onkin ”muodollista yhdenvertaisuutta”.

Erilaisuus on Ojasen mukaan arvo sinänsä:

”Monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa erilaisuus on arvo sinänsä, positiivinen erityiskohtelu ilmenee myös pyrkimyksenä suojata maan kulttuurinen monimuotoisuus.”

Valtaeliitti ei ole kiinnostunut Suomesta suomalaisten kansallisvaltiona. Suomea eivät määritä ihmiset, jotka ovat syntyneet ja asuneet täällä ja joilla on yhteinen useiden sukupolvien taakse ulottuva historia. Erilaisuus on itseisarvo ja ihmisoikeudet virallinen ideologia. Kansallisvaltio Suomi on pelkkä historian roskatynnyriin kuuluva keinotekoinen konstruktio.

Vähemmistöjen kulttuuri museoidaan sen erilaisuuden takia eikä vähemmistöjen edustajilta itseltään kysytä, mitä he oikeasti haluavat. Ojasen kaltaisille vähemmistön edustajat ovat jalustalle nostettunakin ensisijaisesti viiteryhmänsä edustajia.

Ojasen avautumiset osoittavat selkeästi, että perussuomalaisten rasisminvastainen julkilausuma osui oikean maaliin.

Suvaitsevaiset tuulet puhaltelevat

Brett Young kaipaili viikko sitten Helsingin Totuudessa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan rasisminvastaista johtajuutta. Tämä toteutui tänä viikonloppuna, kun presidentti Tarja Halonen vaati rasismin vastustamiseen liittyviä toimia hallitusohjelmaan. Arvojohtaja Halonen puhui ihmisoikeusjärjestö Amnesthy Internationalin 50-vuotisjuhlissa.

Arvojohtaja

Presidentti Tarja Halonen on mainostanut itseään arvojohtajana.  Tässä tehtävässään hän on onnistunut, jos arvojohtajuudella tarkoitetaan vasemmistolaisten arvojen edistämistä. Minulle oli aikanaan suuri järkytys, että Halosen kaltainen vasemmistolainen voidaan valita presidentiksi porvarillisessa Suomessa. Halosella oli kuitenkin yksi merkittävä etu puolellaan. Hän on nainen, kun taas Esko Aho ja Sauli Niinistö ovat miehiä. 

Perinteisesti sosialidemokraatteja äänestävät miehet tukivat Halosta, koska SAK kävi kovaa kampanjaa hänen puolestaan. Ahon työreformilla peloteltiin eikä duunari uskonut, että Sauli Niinistö olisi oikeasti työväen presidentti. Kokoomuslaisista naisista huomattava osa äänesti Halosta eikä tämä ole yllätys, jos kuuntelee Sirpa Pietikäisen poliittisesti korrekteja puheita.

Halosen arvojohtajuus on näkynyt vähemmistöjen suosimisena ja selän kääntämisenä perinteiselle isänmaallisuudelle. Nimityspolitiikassa Halonen on suosinut naisia niin Suomen Pankissa kuin Sisämininisteriössä, jonka kansliapäälliköksi Ritva Viljanen nimitettiin vastoin hallituksen tahtoa.

Halonen on myös puhunut voimakkaasti ”kansalaisjärjestöjen” puolesta. Amnesty International on kansalaisjärjestö, joka edistää vasemmistolaista agendaa. Amnestyn mielestä Suomen muukalaisvihamielisyys on suurempi uhka kuin esimerkiksi Saudi-Arabian sukupuoliapartheid tai Pohjois-Korean tyrannia.

Lähi-idän ainoa demokratia Israel on Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johanssonin mielestä nilkkimaa, mutta juutalaisia intohimoisesti vihaavat palestiinalaiset ovat hyvyyden perikuvia. Israelin ihmisoikeusloukkaukset ovat suuri ongelma, mutta palestiinalaisten vihapropagandasta vaietaan. Tällaista on arvojohtajuus.

Minusta Halosen presidenttiydessä parasta on sen päättyminen. Vuonna 2012 Halosesta päästään eroon eikä tuleva presidentti voi olla yhtä huono, vaikka se olisi Pekka Haavisto.

Rasistit hengiltä

Aiemmassa kirjoituksessani sivusin suvaitsevaisina itseään pitäviä, joiden mielestä rasistit pitäisi saada pois päiviltä mahdollisimman pikaisesti.  Suvaitsevaisuus on tästä lisääntynyt.

Teuvo Hakkaraisen Facebook-seinällä Linda Pihlajaniemi –niminen bikinibeibe kertoi mielipiteensä Hakkaraisesta:

”Olet Sairas!!! eikä sulla ole oikeasta maailmasta mitään tietoa!! suosittelen palaamaan sahalle töihin.. näköjään pääkin täynnä sitä purua!!!! nyt kuitenkin eletään 2011 vuotta eikä 1940 lukua... wake up to the reality!!! eli englantia et varmaan ymmärrä niin suomeksi = herää todellisuuteen!!”

Huutomerkkien suuresta määrästä voi päätellä Lindan asian painavuuden.  Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki, vaan Linda kommentoi sananvapautta seuraavasti:

”siinä tapauksessa sananvapaus on mullakin ja tollaset natsi paskat pitäis viedä navetan taakse!!!!!”

Sanoman painavuutta korostaa Lindan lauseeseen lisäämät viisi huutomerkkiä.

Myös itse pääperkele eli Jussi Halla-aho on saanut tappouhkauksen, tällä kertaa tekstiviestin välityksellä:

"Varo kun liikut kaupungilla, onnettomuuksia sattuu nykyään niin helposti, etenkin iltaisin ja öisin. Armfeltintie 18, eikö?"

Suvaitsevaisuuden tiet ovat tutkimattomat ja rakkautta voi välittää niin monella tapaa. Tästä tapauksesta on kuitenkin ilmoitettu poliisille. Leikkiähän se vain on ja erityisen suvaitsevaista sellaista.

Suvaitsevaista projisointia

Olen itse miettinyt suvaitsevaisten lausuntojen ja käytöksen perusteella, että ns. suvaitsevaiset projisoivat omat huonot ominaisuutensa rasisteihin. Suvaitsevaiset ovat ennakkoluuloisia, koska he syyttivät Tampereen pitseriapalosta rasisteja. He aidosti uskovat, että heidän kanssaan eri mieltä olevat ovat pahoja ihmisiä, jotka pystyvät mihin tahansa.

He myös uskovat, että heidän rasisteina pitämänsä henkilöt yleistävät ja rakentavat stereotyyppejä kansanryhmistä. Todellisuudessa suvaitsevaiset itse rakentavat stereotyyppejä absoluuttista pahutta edustavista rasisteista. Lisäksi he itse luovat stereotyyppejä loputtomasti yhteiskunnan apua tarvitsevista rasismin uhreista eli maahanmuuttajista.

Suvaitsevaisten mielestä rasistit jakavat yhteiskunnan ”meihin ja heihin”. Todellisuudessa suvaitsevaiset itse jakavat yhteiskunnan maahanmuuttajiin, jotka tarvitsevat apua, ja niihin, jotka maksavat. Jälkimmäisiä voidaan tarvittaessa kutsua rasisteiksi, jos he erehtyvät avaamaan suunsa.

Perussuomalaisten nerokas julkilausuma

Ennen kuin olin lukenut perussuomalaisten rasisminvastaisen julkilausuman ajattelin, että nyt on persutkin mennyt kumartamaan suvaitsevaisuuden epäjumalalle. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt, vaan julkilausuma on taitavasti muotoiltu piikki itseään suvaitsevaisina pitäville moraalin mestareille.

Rasismi lyömaseena

Rasismin tuomitseminen on helppoa, mutta siinä piilee riski sitoutumisesta asioihin, joita ei täysin ymmärrä. Siksi perussuomalaisten julistuksessa rasismi määritellään siten, että se kattaa myös kantaväestöön kohdistuvan syrjinnän. Perussuomalaiset riistivät näin rasismin määritysmonopolin suvaitsevaisina ja rasismin vastustajina itseään pitäviltä tahoilta kuten RKP:lta ja vihreiltä naisilta.

Poliittisessa keskustelussa rasismi on käsitteenä muuttunut pelkäksi lyömäaseeksi, jolla toisaalta korostetaan omaa moraalista puhtautta ja toisaalta leimataan poliittiset vastustajat pahoiksi ihmisiksi. Rasismin tuomitsemisesta on tullut rituaali, orwellilainen ”kahden minuutin viha”, jolla kiihotetaan ihmisiä raivoon pahaa Goldsteinia rasismia kohtaan.

Rasismin määritelmä on jätetty tarkoituksellisen epämääräiseksi ja laveaksi, koska näin leimakirveen käyttäjän ei tarvitse perustella syytöstään. Riittää, kun kertoo rasistisista raitiovaunuhuutelijoista tai viittaa bussikuskien pahoinpitelyihin. Todisteita ilmiön yleistymisestä ei tarvitse esittää vaan riittää, että media vahvistaa usein kuulopuheen tasolle jäänyttä tapahtumaa megafonin tavoin.

Positiivinen syrjintä

Perussuomalaiset tuomitsee myös positiivisen syrjinnän:

”Tuomitsemme kaiken etniseen taustaan, kieleen, kulttuuriin, uskontoon tai vastaavaan seikkaan perustuvan syrjinnän tai suosimisen työmarkkinoilla, koulutuksessa ja muissa yhteyksissä.”

Positiivinen syrjintä tarkoittaa vähemmistöjen suosimista enemmistön kustannuksella esimerkiksi kiintiöillä tai vaatimalla vähemmistön suosimista esimerkiksi työnhaussa, jos paikkaa hakee kaksi pätevyydeltään tasavertaista hakijaa. Kyseessä on siis varsin konkreettinen syrjinnän muoto, jossa pelkkä kuuluminen tiettyyn vähemmistöön takaa etulyöntiaseman. Mistään ”rakenteellisesta” tai ”piilorasismista” ei siis ole kyse, sillä positiivinen syrjintä on Suomessa laillista ja valtion aktiivisesti harjoittamaa politiikkaa.

On tietysti selvää, että vastikään maahan saapuneella pakolaisella tai turvapaikanhakijalla ei ole samanlaisia edellytyksiä hakea töitä kuin kantaväestöön kuuluvalla. Siksi valtaosa ihmisistä luultavasti hyväksyy, että maahanmuuttajaa autetaan alkuun uudessa maassa esimerkiksi kielikoulutuksella tai työnhakuopastuksella.

Positiivinen syrjintä menee kuitenkin tätä pitemmälle. Jokaista kiintiön tai erityisen suosimisen takia työ- tai opiskelupaikan saanutta vähemmistön edustajaa kohden löytyy henkilö, joka jäi ilman paikkaa positiivisen syrjinnän takia.

Positiivinen syrjintä perustuu puhtaaseen postmoderniin vasemmistolaisuuteen, jonka mukaan ihmisen taustaryhmä määrittää ensisijaisesti, miten hyvin ihminen menestyy yhteiskunnassa. Jonkun tietyn ryhmän huono menestys johtuu ensisijaisesti tämän ryhmän kohtaamasta syrjinnästä, kun taas toiset ryhmät (valkoihoinen kantaväestö) menestyvät, koska ne syrjivät muita. Tästä seuraa postmodernin logiikan mukaan se, että valtion on pyrittävä tasoittamaan taustaryhmien välisiä eroja ”voimauttamalla vähemmistöjä” eli suosimalla niitä ja pyrkimällä poistamaan vähemmistöjen kohtaama syrjintä.

Miksi positiivinen syrjintä ei toimi

Positiivinen syrjintä ei kuitenkaan onnistu siinä, mihin se pyrkii. Ensinnäkin se lisää katkeruutta niissä, jotka joutuvat etuoikeutetun vähemmistön syrjimäksi. Näin positiivinen syrjintä itse asiassa lisää rasismia. Toiseksi se leimaa myös ne vähemmistön edustajat, jotka menestyvät omilla ansioillaan ilman positiivista syrjintää. Jopa niitä vähemmistön edustajia, jotka ovat opiskelleet hyvillä arvosanoilla ja saaneet hyvän työpaikan, pidetään helposti ”kiintiöneekereinä”. Kolmanneksi se jättää kokonaan huomiotta vähemmistöstä itsestään johtuvat syyt syrjäytymiselle.

Länsimaisessa yhteiskunnassa menestyy todennäköisemmin, jos suhtautuu vakavasti opiskeluun ja työntekoon. Lisäksi kannattaa sisäistää sosiaaliset säännöt eli esimerkisi sen, että naiset ovat työpaikalla tasavertaisia työntekijöitä tai että töihin pitää tulla sovittuna aikana.

On myös käyttäytymistä, joka johtaa todennäköisesti syrjäytymiseen. Joidenkin vähemmistöjen kulttuuriin liittyy tapoja, arvoja ja asenteita, jotka ovat ristiriidassa yhteiskunnan yleisesti hyväksyttyjen sosiaalisten sääntöjen kanssa. He voivat edustaa kansalaisyhteiskuntaan huonosti sopivaa heimokulttuuria, jossa heimon ulkopuoliset nähdään vihollisina tai hyväksi käytettävinä, tai heidän kulttuuriinsa liityy pukeutumissääntöjä. Siksi tällaiseen vähemmistöön kuuluva syrjäytyy ja ajautuu tukiriippuvaiseksi yhteiskunnan elätiksi todennäköisemmin kuin kantaväestön edustaja.

Positiivinen syrjintä epäonnistuu, koska se perustuu utopistiseen ideologiaan eikä realistiseen käsitykseen ihmisistä, ihmisryhmistä tai näiden ominaisuuksista. Kulttuurirelativistisesta näkökulmasta vähemmistön kulttuuri on ihan yhtä hyvä kuin valtakulttuuri, ja siksi vähemmistön syrjäytymistä edistäviin kulttuuripiirteisiin ei saa puuttua. Jos joku näin tekee, hän on automaattisesti rasisti.

Suvaitsevaiset reaktiot

Kirjotuksen alussa kuvasin perussuomalaisten julkilausumaa piikiksi suvaitsevaisille. Tarkoituksena oli osoittaa, että itseään suvaitsevaisina ja antirasistisina pitävä ihmiset ovat tosiasiassa rasisteja, koska he hyväksyvät ”oikeanlaisen” syrjinnän ja toisaalta pitävät vähemmistöjen edustajia holhottavina lapsina, jotka eivät selviytyisi ilman erityiskohtelua.

Suvaitsevaiset eivät reaktioissaan petä tälläkään kertaa. Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto sanoo suoraan, että positiivista syrjintää tarvitaan eriarvoistumisen torjumiseen. Helsinkiläinen vihreä Else Turunen puolestaan käyttää Vesa Puurosta auktoriteettina ja haukkuu Jussi Halla-ahon rasistiksi. Otsikko Terve järki rasismikeskusteluun ei tarkoita, että Turusen kirjoituksessa olisi erityisemmin järkeä. Julkilausumassa Halla-aho kuulemma narutti kaikkia, jopa oman puolueensa kansanedustajia.

On täysin selvää, että julkilausumalla ei ole mitään vaikutusta Turusen tai Alanko-Kahiluodon kaltaisiin moraalisäteilijöihin. Kuitenkin sen avulla perussuomalaiset otti aloitteen itselleen ja käänsi syytösten miekan vaihteeksi toiseen suuntaan. Toivottavasti mahdollisimman moni kansalainen näin tajuaa, millaista suvaitsevaisuutta ja antirasismia itseään suvaitsevaisina pitävät oikeasti edustavat.

Uusi tuhkapilvi taivaalla

Noin vuosi sitten Euroopan ilmailuviranomaiset sulkivat lähes koko Euroopan ilmatilan Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauksen takia. Kirjoitin tuolloin asiasta kolme kirjoitusta (1, 2 ja 3).

Nyt iltapäivälehdet hehkuttavat taas tulivuorenpurkausta. Islannin suurimman jäätikön Vatnajökullin alla oleva Grimsvötn purkautuu parhaillaan ja sylkee tuhkaa taivaalle.

Toisin kuin monet uskovat, ilmatilan sulkeminen viime vuonna ei johtunut tuhkan vaarallisuudesta tai suuresta tuhkapitoisuudesta ilmakehässä. Päätös tehtiin tietokonemalleista tehtyjen tuhkan leviämisennusteiden perusteella. EU:n ilmailuviranomaiset noudattivat tarkasti yhteisiä säädöksiä, jotka oli johdettu suoraan ilmailualan järjestö ICAO:n suosituksista. Säädösten pohjalta viranomaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea ilmatila.

Kun tilanne pitkittyi, lentoyhtiöt hermostuivat. Tietokonemallit eivät kriisin pitkittyessä tarjonneet enää luotettavaa tietoa eikä kapasiteettia mitata tuhkapitoisuuksia ilmatilan yläkerroksista ollut riittävästi. Lopulta EU:n liikenneministerit päättivät kokouksessaan asettaa tuhkapitoisuudelle konkreettisen rajan, joka oli 2000 mikrogrammaa kuutiometrissä.

On erittäin todennäköistä, että tuhkapitoisuus Suomen yllä ei missään vaiheessa ylittänyt tuota rajaa. Tästä syystä ilmatilan sulkemista voi pitää kalliina ja lentoturvallisuuden kannalta liioiteltuna toimenpiteenä. Suomalaisessa mediassa tätä ei kuitenkaan koskaan ole kerrottu.

Koska Grimsvötn-tulivuoren purkauksen jälkeen käytössä on ainakin viranomaisten mediassa antamien kommenttien perusteella sama turvaraja kuin vuoden takaisen tuhkakriisin yhteydessä, Euroopan ilmatilaa tuskin tällä kertaa suljetaan.

Tämä blogi irtisanoutuu rasismista

Suomen jääkiekkoliitto ja Suomen jääkiekkomaajoukkue ovat julkisesti sanoutuneet irti rasismista, mikä oli täysin odotettua. Liiton ja lajin julkisuuskuvaan ei haluta ylimääräisiä tahroja, koska eräiden maajoukkueen jäsenten ja johtohenkilöiden humalainen käytös herätti aivan tarpeeksi negatiivista huomiota.

Paloman palopuheet

Vihreiden opiskelijajärjestön puheenjohtaja Paloma Hannonen käski siis kiekkoleijonia hyppäämään ja nämä hyppäsivät. Miten voi olla mahdollista, että 26-vuotias vihervasemmistolainen opiskelija saa tällaista aikaan? Paloma Hannonen ymmärtää maailmasta vähän mutta tietää suurella varmuudella, millainen sen pitäisi olla.

Hänen raitiovaunusta häätämänsä rasistinen öykkäri ja Paloma itse ovat sekä samanlaisia että erilaisia. Molemmat puuttuvat itseään häiritsevään epäkohtaan mutta vain Hannonen saa näkemyksensä lehtien palstoille. Raitiovaunun humalaisesta öykkäristä tiedämme vain sen, mitä narsistinen öykkäri Hannonen on suvainnut meille kertoa.

Suomen jääkiekkoliittoa ei parhaalla tahdollakaan voi pitää rasistisena organisaationa. Sen tehtävänä on toimia jääkiekon kattojärjestönä ja järjestää lajiin liittyvää kilpailutoimintaa. Jääkiekkomaajoukkue on liiton lippulaiva, jonka avulla pyritään sekä keräämään rahaa että houkuttelemaan uusia harrastajia lajin pariin.

Tästä huolimatta liiton puheenjohtaja Kalervo Kummola kertoi tiedotteessaan puhdasoppisesti:

”On harmillista, että näinkin hieno asia kuin MM-kulta vetää puoleensa erilaisia lieveilmiöitä. Jääkiekko on kansainvälinen laji, emmekä me erottele ihmisiä kansallisuuden tai ihonvärin mukaan.”

Ensinnäkin mikä tahansa inhimillinen toiminta vetää puoleensa erilaisia lieveilmiöitä. Toiseksi jääkiekkoliitto ei ole millään tavalla vastuussa, miten lajia seuraavat ihmiset käyttäytyvät etenkin, jos he ovat yhtä kovassa humalatilassa kuin Timo Jutila viime maanantaina. Sitä paitsi MM-kisoissa erotellaan pelaajat kansallisuuden mukaan eri maajoukkueisiin, eli Kummolan lausunto on poliittisesti mutta ei faktuaalisesti korrekti.

Nykypäivän länsimaisessa yhteiskunnassa minkä tahansa merkittävän yhteiskunnan instituution on kumarrettava poliittisen korrektiuden alttarille. Kirkko kumartaa jo syvään ja Palloliitto aivan yhtä lailla. Oli vain ajan kysymys, milloin jääkiekkoliiton pitää tehdä samoin. Pelkkä kumartamatta jättäminen antaa nimittäin aiheen epäillä rasismista. Ei ole väliä, vaatiiko kumarrusta Tasavallan presidentti vai Paloma Hannosen kaltainen mitättömyys. Riittää, jos vaatija on vakuuttunut omasta moraalisesta oikeamielisyydestään ja hänellä on myös jotakin näyttöjä paremmuudesta kuten vihreiden jäsenyys.

Todellinen syy palopuheisiin

Ymmärrän hyvin, miksi Kauppatorin juhlinta saattoi herättää kauhunsekaisia tunteita oikeamielisissä moraalin mestareissa. Torin lähistöllä liehui epäilyttävän paljon Suomen lippuja ja osallistujat olivat enimmäkseen nuoria ihmisiä, joista läheskään kaikki eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että Suomi on pelkkä viime vuosisadalla luotu keinotekoinen konstruktio ja että kansallisvaltiot kuuluvat uljaassa uudessa maailmassa historian roskatynnyriin.

Kauppatorin juhlijat eivät olleet punaniskaisia, Impivaaraan kaipaavia rasistisia jörriköitä vaan enimmäkseen tavallisia suomalaisia nuoria. Mukana oli tiettävästi jopa maahanmuuttajia. Tämä, jos mikä, järkyttää suvaitsevaista suunnattomasti. Siksi karnevaalitunnelma pitää jotenkin tahria, ja tässä kunnostautuivat erityisesti television päivystävät dosentit yhdessä Hannosen ja Astrid Thorsin kanssa. Filosofi Timo Airaksinen puolestaan totesi:

”Siinä hurmionationalismissa on vaaransa. Se voi antaa potkua semmoiselle porukalle, jotka ovat epämääräisellä tavalla maahanmuuttokielteisiä. Suomen pitäisi avautua länteen päin ja olla kansainvälinen ja nyt hirveästi korostetaan suomalaisuutta.”

Kieltämättä itsekin pidän Hornet-saattuetta ja presidentin läsnäoloa vähän yliampuvana, kun kyse on kuitenkin vain pelistä. Toisaalta yksikään poliittinen puolue ei saa samanlaista kansanjoukkoa liikkeelle kuin jääkiekkokulta.

Irtisanoutuminen

Periaatteessa on yksinkertaista sanoutua irti rasismista ajattelematta lainkaan, minkä asioiden kannattajaksi samalla julistautuu. Siksi tämä blogi sanoutuu nyt irti rasismista, mutta vain sillä ehdolla, että saan itse määrittää rasismin käsitteen. En nimittäin sanoudu irti rasismista, jos käsitteen määrittelee tutkija Vesa Puuronen Joensuun yliopistosta tai Paloma Hannonen Jyväskylästä. Puurosen rasismimääritelmän mukaanhan vain täydellinen kulttuurirelativismi on hyväksyttävää.

Tuskin edes Paloma Hannonen tai tutkija Puuronen vaativat ketään irtisanoutumaan valkoihoiseen kantaväestöön kohdistuvasta rasismista, jota kutsutaan positiiviseksi syrjinnäksi. Minä irtisanoudun mielelläni siitä, ja vaadin, että kansalaisia kohdellaan lain edessä samalla tavalla etnisestä alkuperästä, sukupuolisesta suuntautumisesta tai uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Sanoudun myös irti ”suvaitsevaisesta rasismista”, jossa toiseuden edustajia ei kohdella vastuullisina yksilöinä vaan avuttomina lapsina, jotka vaativat jatkuvaa suojelua kantaväestön todelliselta tai kuvitellulta rasismilta.

Ennen kaikkea sanoudun irti pakkosuvaitsevaisuudesta, joka tunkeutuu joka paikkaan ja pakottaa kaikki tunnustamaan tätä ahdasmielistä ja eri mieltä olevia kohtaan erityisen suvaitsematonta ideologiaa.

Rasistinen MM-kulta

Koko vaalien jälkeisen ajan media on ollut täynnä juttuja, joissa väitetään Perussuomalaisten voiton lisänneen avointa rasismia. Todisteeksi ei tietysti ole esittää tutkimuksia, vaan mikä tahansa yksittäistapaus tai yksityishenkilön esittämä väite on kelvannut osoitukseksi rasismin lisääntymisestä.

Siksi ei ole lainkaan yllättävää, että Suomen jääkiekkomaajoukkueen MM-kulta on aiheuttanut uusia rasismin kokemuksia itseään moraalisesti parempina pitävien keskuudessa. Paloma Hannonen -niminen henkilö oli julkaissut adressin, jossa vaadittiin Suomen jääkiekkomaajoukkueelta rasisminvastaista kannanottoa. Tieto tästä levisi myös tiedostavaan mediaan, kuten Helsingin Sanomiin ja Vihreään Lankaan.

Hannonen kirjasi adressiin oman kokemuksensa helsinkiläisessä raitiovaunussa:

”Raitiovaunussa kotimatkalla todella isokokoinen mies uhkaili kahta tummaa poikaa, haukkui näitä terroristeiksi ja huusi Suomen jääkiekkojoukkueen näyttävän kaikille. Hommasimme poikakaverini kanssa tälle riidanhaastajalle häädön raitiovaunusta ja pyysin anteeksi vaivaantuneesti hymyileviltä pojilta kaikkien meidän suomalaisten puolesta, jotka kyllä iloitsivat teidän voitosta, mutta joita hävetti kaduilla rasistisesti ja uhkaavasti käyttäytyvät suomalaiset.”

Valitettavasti maajoukkue ei Kauppatorilla esittänyt Hannosen toivomaa rasisminvastaista julistusta, mutta Nelosen toimittaja onnistui saamaan Leijonien kapteeni Mikko Koivulta rasisminvastaisen kannanoton.

Blogisti Kumitonttu palautti asiat oikeisiin mittasuhteisiin omassa kirjoituksessaan toteamalla:

”Samainen rasismi nostaa rumaa päätään joka ikinen talvinen lauantai-ilta, kun jääkiekkokierros on päättynyt. Mutta siksipä maajoukkuetta kutsutaan leijoniksi ja ruotsalaiset tekivät siitä pilkkaa piirtämällä tutin suuhun. Ei luulisi olevan niin kovin vaikea ymmärtää tätä miesten elämäntapaa, johon kuuluu tunteiden näyttäminen uhoamalla? Mutta tärähtäneistö onkin siitä kiva aate, että voi itse päättää, ketä pidetään tärähtäneenä.”

Jos minulta kysytään, Hannonen vaikuttaa tärähtäneeltä. Ainakin hän on toinen Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) puheenjohtajista. Eduskuntaan hän ei sentään viime vaaleissa päässyt.

Suvaitsevainen tärähtäneisyys on siitä mielenkiintoista, että se pakottaa kaikki tunnustamaan omaa uskoaan. Enää ei riitä, että itse käyttäytyy moitteettomasti, vaan pitää myös ottaa kantaa hyvän asian puolesta. Kaikkien pitää ottaa etäisyyttä humalaisten idioottien väitettyyn häiriköintiin. Jos jätät tuomitsematta, olet vähintäänkin piilorasisti. Ilman uskontunnustusta et saa nauttia Suomen maailmanmestaruudesta.

Urheilu ja monikulttuuri

Media teki kuitenkin velvollisuutensa monikulttuurisuuden edistämiseksi kertomalla, että Mikael Granlund on somalien suosikki. Nyt jokainen kantasuomalainen voi hyvällä omatunnolla juhlia maailmanmestaruutta, kun kerran somalitkin kannattavat Suomea. Inklusiivinen maailmanmestaruus olisi toki uskottavampi, jos Leijonien riveissä pelaisi Muhammad-niminen pelaaja. Sellaista ei valitettavasti löydy edes Ruotsin joukkueesta.

Jokaisen tiedostajan kannattaisikin alkaa kannattaa Suomen jalkapallomaajoukkuetta, joka on näyttänyt rasismin vastustamisessa esimerkkiä Rasisti on reppana -kampanjalla. Lisäksi joukkueessa pelaa useita maahanmuuttajataustaisia pelaajia, kuten esimerkiksi kansanedustaja Teuvo Hakkaraista pahoinpitelyllä uhannut Perparim Hetemaj. Oheisella videolla maajoukkueen keskikenttämies Mika Väyrynen näyttää esimerkkiä pallottelemalla somalitytön kanssa.

Maskuliinisuuden syvin olemus

Onneksi meiltä löytyy myös tutkijoita, jotka osaavat selittää, mistä urheilukannattajien käyttäytymisessä oikeasti on kyse. Åbo Akademin maskuliinisuuden tutkija (sellaisiakin on) Anders Ahlbäck selittää nuorten miesten kylpemistä suihkulähteessä seuraavasti:

”...ilmiötä ei ole tutkittu Suomessa, mutta aihetta sivutaan ruotsalaisessa jalkapallofaniutta tarkastelevassa tutkimuksessa.”

”Siinä käy ilmi, että ekstaattisessa tilassa, kuten vaikka jalkapallokatsomossa, miehen on sallittua ylittää länsimaissa ihannoitavan pidättyneisyyden raja.”

Ahlbäck jatkaa:

”Jääkiekkohan on hyvin maskuliininen laji. Ehkä halutaan osoittaa tässä yhteydessä myös se oma maskuliinisuus. Paljastaa lihakset tai se kaljamahakin voi olla miehelle vahva miehisen ylpeyden aihe.”

Miten tulisimmekaan toimeen ilman Ahlbäckin kaltaisia viisaita tutkijoita.

Rasismihysteria ja maskuliinisuuden päivittely ovat syrjäyttäneet perinteiset vasemmistolaiset tavat kritisoida urheilua ja sen seuraamista. Nykyisin ei niinkään valitella alkoholin ja urheilutapahtumien välistä epäpyhää allianssia, urheilun kaupallisuutta ja sen luonnetta viihdeteollisuuden osana. Harva jaksaa enää valittaa jääkiekon väkivaltaisuudestakaan. MM-kisojen venäläismonsteri Jevgeni Artjuhinistakin tehtiin mediassa sympaattinen nallekarhu.