Villi-ihmisten saari

Lapsuudesta muistan, kuinka etelämeren saarille sijoittuneet seikkailutarinat kiehtoivat mieltä. Nykyisin sivilisaatio on levittäytynyt joka paikkaan ja kivikautta edelleen elävät alkuperäisasukkaat ovat säilyttäneet perinteisen metsästäjä-keräilijä -elämäntapansa vain muutamissa eristyneissä paikoissa.

Intian valtameressä Bengalinlahdella sijaitse Pohjois-Sentinelin saari on yksi tällaisista paikoista. Ensimmäisen kerran muistan nähneeni saaren ja sen alkuperäisasukkaat otsikoissa vuoden 2004 Kaakkois-Aasian tsunamin aikoihin. Tuolloin Andamaanien saariryhmään kuuluva saari sai osansa tsunamista, mutta saaren asukkaat selvisivät siitä. Tämä kävi ilmi, kun saarta tutkimaan tullut helikopteri joutui nuoli- ja kivisateeseen.

Äskettäin saaren asukkaat pääsivät taas uutisiin, kun he surmasivat amerikkalaisen lähetyssaarnaaja John Allen Chaun, joka matkusti saarelle saarnaamaan sen asukkaille Jeesuksesta.

Intian hallitus on kieltänyt yhteydenpidon Pohjois-Sentinelin asukkaisiin. Saaria tutkinut Delhin yliopiston antropologi P.C. Joshi sanoi, että eristyneellä heimolla ei ole vastustuskykyä tartuntatauteja vastaan ja heimon jäsenet kuolisivat, jos he olisivat kosketuksissa ulkopuolisten kanssa.

Chaun ruumista ei ole pystytty noutamaan saarelta, joten hänen kohtalonsa on luultavasti sama kuin saarelle vuonna 2006 ajautuneilla kalastajilla, jotka surmattiin eikä heidän ruumiitaan sen jälkeen löydetty.

Onko saari aina ollut eristynyt?

Tämä kysymys herää, jos katsoo saaren sijaintia vilkkaiden merenkulkuväylien lähellä. Toisaalta ulkopuolisten vierailut saarella muodostavat varsin lyhyen listan.

Saaren asukkaiden vihamielisyys ulkopuolisia kohtaan ihmetyttää sekin. Intialainen tutkijaryhmä vieraili saarella vuonna 1991 ja vierailusta tehdyn filmin perusteella saarelaiset arvostavat heille tarjottuja kookospähkinöitä. Filmistä käy myös ilmi, että saaren asukkaat ovat kaivaneet saarelle haaksirikkoutuneiden alusten hylyistä metallia ja tehneet siitä itselleen veitsiä.

Toinen kysymys nousee esiin saarelaisten vihamielisyydestä ulkopuolisia kohtaan. Onko menneisyydessä kenties jokin vierailu, joka on saanut saarelaiset kokemaan ulkopuoliset uhkaavina ja vaarallisina? Ainakaan se ei ollut intialaisten tutkijoiden vierailu.

Törmäsin Twitterissä viestiketjuun, jossa on ehkä selitys saarelaisten vihamielisyydelle. Brittiläinen laivastoupseeri Maurice Vidal Portman sai vuonna 1879 vastuulleen Andamaanien saariryhmän ja piti sitä hallinnassaan 20 vuotta.

Wikipedia-artikkeli Portmanista kertoo:

”Hän onnistui ystävystymään alkuasukkaiden kanssa ja rauhoittamaan aiemmin vihamielisen Onge-heimon mutta ei tarvittaessa epäröinyt käyttää voimakeinoja heitä vastaan.”

Artikkelissa ei kuitenkaan kerrota Portmanin muista taipumuksista kuten viehtymyksestä Andamaanien miespuolisten alkuasukkaiden alastomiin kehoihin. Näistä hän otatti useita homoeroottissävytteisiä valokuvia, joita löytyy mm. tästä artikkelista.

Toisin kuin monet siirtomaaherrat Portman ei pyrkinyt sivistämään alkuperäisasukkaita vaan piti heitä jonkinlaisessa puolittain alkuperäisessä villiyden tilassa asiantuntijan auktoriteetin ja valvonnan alaisuudessa.

Samaan aikaan, kun Portman otti valokuvia, hän toimi harrastelijaetnologina ja mittasi alkuasukkaiden ulkoisia ominaisuuksia, joita hän piti kiinnostavina.

Twitterin nimimerkki Respectable Lawyer luonnehtii Portmania hyypiöksi ja pervertikoksi. Hän arvelee, että selitys Pohjois-Sentinelin asukkaiden vihamielisyydelle löytyy Portmanin toiminnasta. Vaikka Portman vietti suurimman osan ajastaan suurilla Andamaanien saarilla, hän vieraili Pohjois-Sentinelissä vuonna 1880.

Alkuasukkaat pakenivat Portmanin seuruetta. Kun he pyrkivät sisämaahan, he löysivät äskettäin kiireellä hylätyn asuinpaikan. Lopulta seurue löysi vanhan pariskunnan ja kaksi lasta, jotka kaapattiin Portmanin seurueen matkaan.

Vanha pariskunta kuoli pian tauteihin, joihin heiltä puuttui vastustuskyky. Lapset viettivät muutaman viikon Portmanin kanssa, minkä jälkeen heidät palautettiin saarelle. Portman vieraili saarella myöhemmin muutaman kerran, mutta saarelaiset piiloutuivat joka kerta. Twitter-nimimerkki arvelee, että kaapattujen lasten tarina levisi saaren noin 100 asukkaan keskuudessa ja sen vaikutus ulottuu nykypäivään. Siksi kaikki saarelle vahingossa eksyneet on surmattu.

On mahdollista, että tarina Portmanin kaappaamista saarelaisista ei pidä paikkaansa. Myös Twitter-nimimerkki Respectable Lawyer epäilee, että näin voi olla. Toisaalta hän pitää alkuasukkaiden toimintaa lähetyssaarnaajan surmassa omalta kannaltaan moraalisesti oikeutettuna, koska he olivat varoittaneet saarnaajaa ampumalla nuolen tämän kirjan läpi. Tästä huolimatta saarnaaja Chau meni seuraavana päivänä heitä tapaamaan kohtalokkain seurauksin.

Mikä sitten on Pohjois-Sentinelin asukkaiden kohtalo? Jokainen uutinen saarelta lisää paikan ja sen asukkaiden kiehtovuutta ja houkuttelee uusia kävijöitä. Toisaalta asukkaiden avoin vihamielisyys muukalaisia kohtaan pitää heikkohermoisimmat loitolla. Löytääkö sivistys tiensä saaren kivikautisten asukkaiden maailmaan ja johtaa koko heimon tuhoon? Pitäisikö saaren asukkaiden antaa jatkaa elämäänsä, jonka kaltaista moderni ihminen ei enää ymmärrä eikä itselleen halua? Ainakin nykypäivän länsimaista sivistämisen halu on jo kadonnut ja perinteisen elämäntapansa säilyttäneitä alkuperäiskansoja melkein palvotaan rousseaulaisen jalon villin ihanteen mukaisesti. Aika näyttää, mutta saarelaisten elämäntavan tulevaisuuteen on vaikea suhtautua optimistisesti.

Vääriä opetuksia historiasta

Äskettäin vietettiin ensimmäisen maailmansodan päättymisen 100-vuotispäivää. Tämä sai monet tarttumaan näppäimistöön. Yksi tarttujista oli The Ulkopolitist -sivustolla kirjoittava Janne Soisalon-Soininen. Valitettavasti kirjoituksessa yritetään tarjota oikeutus Euroopan Unionin ylikansalliselle valtioprojektille vetämällä historian mutkia suoriksi ja unohtamalla valikoivasti tiettyjä asioita.

Toki ensimmäinen maailmansota oli merkittävä Euroopan Unionin kannalta. Sen jälkeen 1920-luvulla kaksi Kansainliiton korkeaa virkamiestä Jean Monnet ja Arthur Salter saivat ajatuksen Euroopan Yhdysvalloista. Tässä rakennelmassa ei olisi tilaa yksittäisen valtion veto-oikeudelle, joka heidän mielestään tuhosi Kansainliiton, tai kansalaisten vaaleissa ilmaisemalle tahdolle. Myöhemmin tämä ajatus realisoitui 1950-luvulla, kun Hiili- ja Teräsunioni perustettiin. Tämä järjestö ei enää ollut valtioiden välinen vaan päätökset tehtiin ylikansallisesti.

Nationalismi sodan syynä

Soisalon-Soininen vierittää syyn kaikesta pahasta nationalismin niskoille. Hän unohtaa mielellään, että ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat imperiumeja. Kansallisvaltioiden tilkkutäkki syntyi vasta sodan jälkeen, kun Keski-Eurooppa täyttyi imperiumeista itsenäistyneistä pikkuvaltioista. Soisalon-Soininen haikailee imperiumien perään siteeraamalla Hannah Arendtia:

” Ennen kansallisvaltioiden syntyä Eurooppa oli lukuisten eri kansallisuuksien tilkkutäkki, joiden rajoja määritti hallitsijoiden valta, ei kansallisuus tai kieli. Alueiden asukkaiden legitimiteetti ja identiteetti eivät siten perustuneet kansalaisuuteen, vaan säätyjen väliseen yhteisymmärrykseen.”

Ensimmäinen maailmansota oli toki hirveä ja brutaali. Teknologinen kehitys yhdistettynä vanhanaikaisiin sodankäyntitaktiikoihin tarkoitti, että yksittäisissä taisteluissa kuoli käsittämätön määrä sotilaita. Toisaalta Versaillesin rauhaa voidaan pitää epäonnistumisena. Saksa ei  varsinaisesti hävinnyt sotaa. Jopa antautuminen allekirjoitettiin vihollisen alueella Compiégnen metsässä 60 km Pariisista pohjoiseen sijainneessa rautatievaunussa.

Ennen antautumista, Saksan keisarikunta oli lakannut olemasta ja muuttunut tasavallaksi. Keisari ja aristokraatit olivat ajaneet Saksan sotaan, jonka seurauksena sotilaita kuoli massoittain ja kansalaisten elinolot heikkenivät. Tämä johti lopulta Saksan vallankumoukseen.

Historian ironiaa on se, että Saksa oli vain vähän aiemmin päästänyt bolshevikkijohtaja Vladimir Leninin matkustamaan Venäjälle. Tarkoituksena oli voimistaa sodanvastaista mielialaa Venäjällä. Vain muutama kuukausi Venäjälle saapumisen jälkeen Lenin johti Lokakuun vallankumousta, jossa bolshevikit kaappasivat vallan maltillisilta ja irrottivat Venäjän sodasta. Tätä tuskin olisi tapahtunut ilman Leniniä. Saksassa ei kuitenkaan käynyt samalla tavalla kuin Venäjällä, vaan vuoden 1919 spartakistikapina kukistettiin. Samanlaisia kommunistikapinoita nähtiin myös Slovakiassa ja Unkarissa.

Lisää virheitä

Amerikkalainen historioitsija Victor Davis Hanson luonnehti Yhdysvaltojen ensimmäisen maailmansodan aikaista presidentti Woodrow Wilsonia traagiseksi hahmoksi:

”Hän ei ymmärtänyt yhtä keskeistä tosiasiaa: Kun olet sota-ajan johtaja, kansallinen etu tulee panna etusijalle ja on varmistettava voitto, vihollisen tappio ja nöyryyttäminen, ennen kuin aletaan puhua rauhasta. Hän [Wilson] puhui ensin rauhasta ja vasta sitten voitosta eikä se toiminut.”

Yhdysvallat otti Wilsonin virheistä opikseen ja varmisti toisessa maailmansodassa, että sekä Saksa että Japani varmasti hävisivät ja tunsivat hävinneensä.

Yksi pahimmista virheistä oli Hansonin mukaan se, että rauhan turvaaminen annettiin globaalia hallintoa edustavalle Kansainliitolle, joka epäonnistui tehtävässään täysin. Kansainliitto ei tehnyt mitään Japanin kasvavan militarismin edessä, vaikka se oli vielä heikko hyökätessään Kiinaan 1932 ja 1933. Hanson on varoittanut kansallisen suvereniteetin luovuttamisesta YK:n kaltaisille kansainvälisille instituutioille. Hänen mukaansa rauha varmistetaan parhaiten, kun demokraattisesti valitut perustuslailliset maat aseistautuvat ja pitävät pahantahtoiset toimijat loitolla. Sotien häviäjät taas ovat ulkoistaneet turvallisuutensa Kansainliiton tai YK:n kaltaisille järjestöille.

EU turvan takeena?

Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995, yhtenä tärkeimmistä liittymisen syistä mainittiin turvallisuuspolitiikka. Suomi oli näin siirtynyt pois Venäjän vaikutuspiiristä läntiseen maailmaan. Näin luultiin ja luullaan edelleenkin. Kommunismin ikeen alla eläneet Itä-Euroopan maat valitsivat toisin. Ne liittyivät ensin Naton jäseniksi ja myöhemmin Euroopan Unioniin.

Kun Ranskan epäsuosittu presidentti Emmanuel Macron päästelee suustaan sammakoita, joissa nationalismi on maanpetturuutta ja Euroopan Unioni perustaa kohta oman armeijan, joka tarvittaessa taistelee jopa Yhdysvaltoja vastaan, moni Suomessa saattoi ajatella, että vihdoinkin EU tarjoaa meille turvaa.

Lausuntoa kuunnellessa kannattaa muistaa, että Ranska ei tänä päivänä kykene täyttämään Nato-velvoitteitaan puolustusbudjetin suhteen. Se, että tällaisen maan presidentti tölväisee tarkoituksella Yhdysvaltoja, jolle Ranska on kiitollisuudenvelassa, kertoo typeryydestä ja moukkamaisuudesta.

Muiden kansainvälisten järjestöjen tavoin Euroopan Unioni on epäonnistunut keskeisissä tehtävissään. Niin eurokriisi kuin vuoden 2015 siirtolaiskriisi kertovat tästä. Jos ihmiset tällaisessa tilanteessa turvautuvat kansallisvaltioihinsa, se ei kerro pimeän nationalismin noususta vaan turvautumisesta sellaiseen, joka toimii.

EU ei ole kansallisvaltio ja tuskin kukaan uhraisi henkeään sen puolesta. Sen sijaan se on keskeneräinen supervaltioprojekti ja ”hyväntahtoinen imperiumi”. Reilu kymmenen vuotta sitten silloinen EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso luonnehti Euroopan Unionia ei-imperialistiseksi imperiumiksi. Tuolloin yritettiin runnoa läpi Lissabonin sopimusta.

Nykypäivänä nationalismin demonisointi ja kansallisvaltioiden mitätöinti on muodikasta niiden keskuudessa, jotka ajavat Euroopan imperiumia tai ennemminkin Eurostoliittoa. Ylikansallisen teknokratian kannattaminen naamioidaan korulauseiden, kuten ”liberaali demokratia”, taakse. Kun kansallisvaltioita ei enää ole, meillä on imperiumi, jolla ei ole omia lihaksia ja joka elää Yhdysvaltojen sotilaallisen sateenvarjon alla osallistumatta täysimääräisesti kustannuksiin. Kannattaako sellaisen imperiumin varaan laskea oma kansallinen turvallisuutensa?