Todellisuutta fiktion kautta

Yhdysvalloissa vasemmistolaiset ja feministit ovat osoittaneet mieltä vastustaakseen Donald Trumpin hallintoa ja erityisesti Brett Kavanaughin nimitystä korkeimman oikeuden tuomariksi pukeutumalla Handmaid’s Tale tv-sarjasta tuttuun asuun.

Toki monelle voi tulla mieleen, että Gilead-nimellä sarjassa kuvatun teokratian ja Trumpin hallinnon rinnastaminen ylittää kohtuuden rajat ja että Gilead ei ole millään tavalla kuviteltavissa oleva tulevaisuudenkuva. Sen sijaan se kuvaa nykyisyyttä monessa islamilaisessa maassa, mutta protestoijat eivät tätä tunnu ymmärtävän.

Aikakoneella tulevaisuuteen

Itsekin ajattelin kuvata todellisuutta elokuvien kautta käyttämällä esimerkkinä b-luokkaa edustavia ja vähän sitä parempia science fiction elokuvia. Brittiläinen H.G. Wells julkaisi vuonna novellin Aikakone, jossa päähenkilönä toimiva viktoriaanisen ajan herrasmies rakentaa aikakoneen ja matkustaa tulevaisuuteen. Samalla Wells ensimmäisenä popularisoi aikamatkustuksen, jota on sen jälkeen nähty usein fiktiossa mutta ei koskaan todellisessa maailmassa.

Vaikka 1800-luvun loppupuolella elettiin länsimaisen sivilisaation huippukautta, Wellsin tulevaisuudenkuva on yllättävän pessimistinen. Aikamatkaaja pysähtyy matkallaan vuoteen 802 701 ja havaitsee maailman muuttuneen. Hän kohtaa Eloi-nimisen kansan, joka nauttii pääosin hedelmistä koostuvaa ravintoa ja elelee huolettoman tuntuista elämää. Aikamatkaaja tarkkailee Eloi-kansaa edelleen ja havaitsee, että he pelkäävät pimeää ja erityisesti kuuttomia öitä.

Palattuaan aikakoneelle hän huomaa sen kadonneen. Hän kohtaa Morlock-nimisen toisen ihmisrodun edustajia, jotka ovat rakentaneet maan alle koneita ja teollisuutta. Näin hänelle selviää, miksi Eloit elelevät yltäkylläisyydessä tekemättä töitä. Aikamatkaaja päättelee, että joutilaan luokan edustajista on tullut saamattomia Eloi-ihmisiä ja alistetun työväenluokan edustajista morlockeja.

Kun aikamatkaaja huomaa morlockien saalistavan Eloi-ihmisiä ruuaksi, hän ymmärtää, että kyse ei ole luokkaristiriidoista vaan maatilanpitäjän ja karjan välisestä suhteesta. Aikamatkaaja järkeilee, että älykkyys syntyy vaaran tunteen tuloksena. Ilman haasteita elävät Eloi-ihmiset ovat menettäneet ihmiskunnan huippuaikojen hengen, älykkyyden ja fyysisen kunnon.

Kun palataan nykyaikaan, ei voi välttyä vertaamasta Eloi-ihmisiä modernin hyvinvointivaltion alkuperäisasukkaisiin. He ovat tottuneet elämään turvallisessa yhteiskunnassa, jossa valtio huolehtii ihmisistä kehdosta hautaan. He ovat myös tottuneet luottamaan toisiin ihmisiin. Kun valtio suuressa viisaudessaan ryhtyy asuttamaan maata väkivaltaisista yhteiskunnista tulleilla muukalaisilla, luottamus ja turvallisuus katoaa ja länsimaiset Eloi-ihmiset ovat kyvyttömiä puolustautumaan.

Palkoihmiset

Myöhemmin mm. Likainen Harry -elokuvasta tuttu Don Siegel ohjasi vuonna 1956 elokuvan Ruumiinryöstäjät (Invasion of the Body Snatchers). Siinä ulkoavaruudesta tulleista itiöistä kasvaa palkoja, jotka tuottavat tarkan kopion elävästä ihmisestä. Kun palko kypsyy, se kopioi itseensä sen lähistöllä nukkuneen oikean ihmisen fyysiset piirteet, muistot ja persoonallisuuden. Palkoihmiset eivät kuitenkaan kykene inhimillisiin tunteisiin. Elokuvassa kuvitteellisessa Santa Miran kaupungissa elävä lääkäri pääsee jyvälle palkoihmisten maailmanvalloitussuunnitelmista ja yrittää pysäyttää ne.

Ohjaaja Siegel ja tuottaja Jack Finney kielsivät, että heidän teoksessaan olisi ns. poliittisia konnotaatioita, mutta monet halusivat nähdä elokuvan McCarthyn ajan vertauskuvana aivan kuten monet haluavat nähdä Handmaid’s Tale -sarjan Trumpin Amerikan kuvauksena.

Nykyajan näkökulmasta palkoihmiset ovat ennemminkin moderneja suvaitsevaisia liberaaleja, joilla ei ole omia ajatuksia vaan valmiiksi pureskellut poliittisesti korrektit mielipiteet. Palkoihmiset menevät virran mukana eikä heillä ole kykyä tai halua itsenäiseen ajatteluun.

Pahan kehä

John Carpenterin vuonna 1988 ohjaama Pahan kehä (They Live) on tämän kirjoituksen kolmesta elokuvasta selkeästi poliittisin. Carpenter ei pitänyt Reaganin Amerikan populaarikulttuurin ja politiikan kaupallistumisesta, mikä näkyy selkeästi filmissä.

Päähenkilö John Nadaa esittää ammattilaispainija Roddy Piper, jossa ohjaajan sanoin eletty elämä näkyy päälle päin. John Nada on kulkuri, joka saapuu suurkaupunkiin etsimään töitä. Nada uskoo amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että jokaiselle on tarjottu mahdollisuus parempaan elämään.

Hän kuitenkin huomaa vähitellen, että säännöt ovat muuttuneet. Maailmaa hallitsevat ulkoisen olemuksensa ihmisiltä kätkeneet muukalaiset, jotka manipuloivat ihmisiä kuluttamaan, sopeutumaan ja hyväksymään vallitseva asiaintila massamedian alitajuntaan vaikuttavien viestien avulla.

Havaittuaan tilanteen Nada ei luovuta vaan pyrkii vaientamaan ihmisiä manipuloivan tv-lähetyksiin kätketyn signaalin.

Vaikka Carpenterin tähtäimessä oli Reaganin Amerikka, elokuvan muukalaiset voi nykyajan valossa nähdä globalisteina, jotka ajavat kansallisvaltioita alas yhteistoimintamiehinä toimivien poliitikkojen avustuksella. Tavallisen ihmisen osaksi jää vain sopeutuminen ja jatkuva kuluttaminen ilman poliittista vaikutusvaltaa.

Fiktiivisestä teoksesta voi nauttia täysillä viihteenä piittaamatta sen muista ulottuvuuksista. Toisaalta hyvä fiktio stimuloi myös muunlaista ajattelua eikä aina samaan suuntaan kuin teoksen tekijä on tarkoittanut.