Sanan valta

Blogin kymmenvuotispäivää odotellessa julkaisen kirjoitussarjan aiheista, joita olen käsitellyt tämän blogin olemassaolon aikana. Yhdistelen näissä kirjoituksissa vanhaa ja uutta varsin mielivaltaisesti. Ensimmäisenä käsittelen sananvapautta, jonka rajoittamisyritykset itse asiassa saivat aikaan tämän blogin.

Syksyllä 2005 tanskalainen Jyllands Posten julkaisi sivuillaan islamin profeetasta karikatyyreja, jotka saivat aikaan voimakkaan reaktion islamilaisessa maailmassa eikä kuolonuhreiltakaan vältytty. Muslimien reaktio ei tuolloin yllättänyt, koska Salman Rushdien tapaus muistettiin vielä. Sen sijaan länsimaisen median lammasmaisuus tilanteessa, jossa heidän tanskalaiset kollegansa joutuivat konkreettisesti kuolemanvaaraan, yllätti. Yksikään suomalainen valtamedia ei näyttänyt Jyllands Postenin pilakuvia.

Tuolloin vielä valtamedian päätoimittajien hurskastelu muslimien kunnioittamisella meni julkisuudessa läpi, vaikka kyse oli lähinnä pelosta. Omaa lehteä ja omia toimittajia ei haluttu asettaa samanlaiseen asemaan kuin Jyllands Postenin työntekijöitä. Tätä ei kuitenkaan koskaan myönnetty, vaan esimerkiksi maan suurin päivälehti avoimesti ylpeili sillä, että se ei julkaissut pilakuvia. Kun terroristit hyökkäsivät pilalehti Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, kukaan ei enää hurskastellut, mutta kuvat Charlie Hebdon kannesta oli useissa medioissa valkopikselöity. Itsesensuuri islamin pyhinä pitämien asioiden suhteen oli jo arkipäivää.

Valtamedian omahyväisyys

3.5.2007 HS:n uutistoimittaja Maija Aalto kirjoitti blogiartikkelin kansainvälisenä lehdistönvapauden päivänä. Artikkelia ei enää löydy HS:n sivuilta, mutta internet muistaa sen vielä. Siinä toimittaja Aalto vähän naiivilla tavalla kirjoitti:

”Hyvään elämään tottuneen nuoren suomalaisen toimittajan on kuitenkin hankala surra jonkin sellaisen menettämistä, joka ei omalla kohdalla ole koskaan ollutkaan uhattuna. Koko maailman ja Suomenkin kohdalla aiheesta on kyllä syytä puhua; tänäkin vuonna isossa maailmassa moni toimittaja on kuollut tai vangittu siksi, ettei hänen sanomisistaan pidetty. Suomessa tilanne on hyvä, mutta näin ei ole aina ollut. Nuorena toimittajana on kuitenkin vaikea tuntea muuta kuin myötätuntoa tai ihailua vaikeissa olosuhteissa työtään tekeviä kollegoja kohtaan.”

Tekstistä voi päätellä, että tuolloin elettiin paljon viattomampia aikoja kuin nykyisin. Maija Aalto sai aikanaan palautetta, koska bloggaaja Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä” oli käynnistetty esitutkinta. Sananvapauden päivän juhlinta ei tuollaisessa tilanteessa oikein tuntunut hyvältä.

Luonnollisesti Ellilän puolustaminen ei kiinnostanut toimittajia, koska Ellilä oli toimittajien mielestä rasisti. Varsin pian ymmärsin, että toimittajia ei todellisuudessa kiinnostanut sananvapaus tai edes lehdistönvapaus vaan lähinnä se, että heillä on valta määritellä, mistä julkisuudessa keskustellaan ja millaiset mielipiteet ovat hyväksyttäviä. Valtamedia hurskastelee mielellään sananvapaudella, mutta sitä kiinnostaa lähinnä sanan valta, jonka käyttäjänä valtamedia on nauttinut lähes monopoliasemaa vuosikymmenien ajan.

Totuutta ei myönnetä

Vuonna 2007 valtamedia ei vielä täysin sisäistänyt, että internet on lopullisesti vienyt siltä monopolin määrittää keskustelunaiheita ja sitä, miten niistä keskustellaan. Nykyisin tämä lienee jo ymmärretty, mutta oman asemansa pönkittämiseksi valtamedia käy sotaa ns. valemedioita vastaan.

Kun usean arvovaltaisen julkaisun päätoimittajat yhdessä vetoavat ”luotettavan” median puolesta, he tietävät jo, että suuri osa lukijoista on lopullisesti menetetty eivätkä he kykene enää voittamaan menetettyä luottamusta takaisin. Se, että valtamedia pyrkii mitätöimään tarkemmin määrittämätöntä valemediaa, kertoo epätoivosta ja siitä, että suomalainen valtamedia käy infosotaa pelastaakseen uskottavuutensa rippeet ja niiden ihmisten tuen, jotka edelleen saavat päivittäisen informaatioannoksensa valtamediasta.

Itse asiassa termi ”infosota” on itsessään informaatiosodankäyntiä. Termiä käytetään Suomessa erityisesti venäjämielisten tahojen julkaisuja vastaan ja toissijaisesti niitä vastaan, joiden kirjoittelu ei muuten vaan miellytä valtamediaa. Muutkin kuin venäjämieliset julkaisut niputetaan samaan nippuun Putinin trolliarmeijan kanssa.

Valtamedia siis käyttää täsmälleen samoja keinoja kuin Putinin trolliarmeija, kun se taistelee kilpailijakseen kokemaa ”valemediaa” eli vaihtoehtomediaa vastaan. Valitettavasti taistelu on hävitty heti kättelyssä, koska pelkkä sodankäynti sinänsä kertoo, että valtamedia ei ole hyväksynyt maailman muuttumista, tai sitä, että tilannetta ei enää voi muuttaa valtamedian kannalta suotuisammaksi..

Valtamedia myös aliarvioi lukijoita ja näiden kykyä suodattaa kaoottisesta tietovirrasta esille se olennainen. Toimituksissa ei ymmärretä, että valtamedia on vain yksi osapuoli internetin anarkiassa. Se ei pysty säätämään pelisääntöjä mieleisikseen vaan sen uskottavuus on jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Uskottavuus ei säily ylimielisyydellä tai taistelulla tuulimyllyjä vastaan, vaan sen eteen pitää tehdä työtä joka päivä ja tarvittaessa myöntää tehdyt virheet avoimesti.

Vihapuhetta ja uhriutumista

Äskettäin MV-lehti julkaisi uutisen, jossa kerrottiin Ylen toimittaja Jessikka Aron vuonna 2002 saamasta huumetuomiosta. Toimittaja Aro on Ylen sivuilla kirjoittanut mm. englanninkielisen artikkelin vuodestaan venäjämielisten trollimagneettina. Aro on tehnyt asiasta rikosilmoituksen kunnialoukkauksesta, eli viranomaiset ja oikeuslaitos saavat päättää, nauttiiko julkisuudessa esiintyvän toimittajan huumetuomio yksityisyyden suojaa.

Itse olen jo pitkään seurannut erään venäjämielisen dosentin toimintaa internetissä. Kyseisen henkilön toimintatapoihin kuuluvat avoimet hyökkäykset niitä vastaan, jotka kirjoittavat jotakin negatiivista Venäjästä. Dosentin ja hänen taustajoukkojensa uskottavuus tiedon välittäjinä on suomalaisten keskuudessa erittäin lähellä nollaa. Aiemmin heidän pääasiallinen yleisönsä oli itärajan takana, mutta nykyisin he toimivat sosiaalisessa mediassa, seuraavat myös useiden maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tilejä ja jakavat näiden postauksia eteenpäin.

Yksittäisen toimittajan kannalta venäjämielisten toiminta voi tuntua hämmentävältä ja jopa uhkaavalta. Kovasta älämölöstä huolimatta se tuskin uhkaa toimittajien henkilökohtaista turvallisuutta.

On kuitenkin yksi abstrakti uhka, joka uhkaa viattomia ihmisiä. Kyse on tietysti vihapuheesta, jota ei käsitteenä ole tarkasti määritetty eikä kai tarvitsekaan. Itse olen päätellyt, että vihapuheeksi voi tulkita kaiken puheen tai kirjoittelun, josta joku riittävän uhristatuksen omaava taho ei pidä. Loukkaantumisen aitoutta ei voi mitata eikä aitoudella ole merkitystä, jos loukkaantuja edustaa oikeanlaista viiteryhmää.

Iltalehti kirjoitti tänään, kuinka vihapuhe aiheuttaa suurta kärsimystä kohteessaan. Artikkelin mukaan se vaikuttaa jopa mielenterveyteen. Erilaisten veronmaksajan rahoittamien kansalaisjärjestöjen edustajat kehottavat vihapuheen uhreja ilmoittamaan vihapuheesta poliisille.

Mieleen tulee, että lausahdus ”ei haukku haavaa tee” on nykyisin kadotettua kansanperinnettä. On hyväksyttävää ja suorastaan kannatettavaa uhriutua jokaisesta epämiellyttävästä lausunnosta ja vaatia kovaa rangaistusta lausujalle. Herkkänahkaisuus on nyt in. Ainoastaan valkoisille heteromiehille uhriutuminen ei ole sallittua.

Kuten olen aiemmin sanonut, ”vihapuhe” sinänsä voi olla kohteelleen ikävää. Kuitenkin vielä ikävämpää on, jos valtiovalta käynnistää mittavat vihapuheen torjuntatoimet ja koventaa rangaistuksia. Toisin kuin valtamedia yrittää uskotella, vihapuhe ei todellisuudessa uhkaa sananvapautta läheskään yhtä paljon kuin viranomaistoimet, joilla vihapuhetta torjuttaisiin tehokkaasti. 

Taistelu vihapuhetta vastaan ei myöskään palauta valtamedian menetettyä uskottavuutta vaan on osa ”infosotaa” valtamediasta riippumattomia toimijoita vastaan. Tämä blogikirjoituskin on Saara Jantusen kriteereillä infosotaa.