Poliittisen korrektiuden oppitunti

Suomen Kuvalehti puffasi pääsiäisen aikana kirjoitustaan, jossa käsiteltiin ihmisrotuja. Artikkelia varten kolmen juuriltaan eritaustaisen julkisuuden henkilön geeniperimä testattiin. Koekaniineina toimivat kirjailija Jari Tervo, tutkija Alan Salehzadeh ja Abdirahim ”Husu” Hussein.

Itse geenitutkimus ja kertomukset ihmispopulaatioiden leviämisestä toimivat kuitenkin vain taustana varsinaiselle asialle, joka oli tiivistettynä se, että rotuja ei ole olemassa:

”Ihmisrotu ei ole käypä biologinen termi, sillä rotueroja ei yksinkertaisesti ole pystytty määrittelemään. Geenejä tutkitaan edelleen. Nykytiedon mukaan on kuitenkin niin, että rotu ei ole biologinen vaan poliittinen termi, ja siksi pitäisi aina miettiä, miksi ihmisiä jaotellaan.”

Kirjoituksen todellinen päämäärä selviää siihen liitetystä kysymyspatteristossa, jossa selvitään, mikä on rasistista ja mikä ei. Vastaajina toimii kolme päivystävää dosenttia. Näistä Jukka Palo toteaa rotujen olemassaolosta:

”Jos määritelmä ei toimi oikein millään eliöllä, se ei toimi varsinkaan ihmisellä.”

”Ihmisryhmien väliset erot ovat hyvin pieniä.”

Silti ihminen kykenee melko luotettavasti erottamaan esimerkiksi somalin ja Saharan eteläpuolelta kotoisin olevan bantun. Ulkoisia eroja ihmisryhmien välillä ei voi kiistää, joten täytyy vain todeta, että geneettiset erot ovat pieniä.

Ihmisryhmien väliset ulkoiset erot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen riippumatta poliittisen korrektiuden säännöistä sekä myös niiden ansiosta. Valkoihoiset ihmiset miettivät usein kahdesti, mikäli arvioivat selkeästi eri värisen ihmisen toimintaa negatiivisessa sävyssä. Erityisen varovaisia ihmiset ovat, kun he arvioivat tietyn ihmisryhmän tapoja, arvoja ja asenteita.

Mikä rodussa sitten on ongelmallista:

”Ihmisrotu-termillä on raskas painolasti. On rotusortoa, kansanmurhia, rotuoppeja ja jopa rodunjalostusta. Koska käsitteellä ei ole virallista määritelmää, sen käyttäminen on aina poliittinen teko.”

Ihmiset jakavat toisiaan ryhmiin joko ulkoisten piirteiden tai jonkun muun perusteella. Tuossa yllä olevassa kuitenkin tiivistyy se, miksi SK on kirjoittanut juttunsa. Juuri yllä mainittujen asioiden takia rotu on länsimaissa tabu ja rotu-käsitteen käytöllä on omat sääntönsä, joita kutsutaan nimellä poliittinen korrektius. Se on syntynyt vastareaktiona 1900-luvun tapahtumille ja viety nykyisin äärimmilleen jopa niin pitkälle, että ihmisillä ei ole enää hyväksyttäviä sanoja käytössään kaikkien ihmisryhmien kuvaamiseen. Ne sanat, joita aiempina vuosikymmeninä käytettiin ihmisryhmien kuvaamiseen on julistettu kielletyiksi ja niiden käyttö leimaa käyttäjänsä rasistiksi.

SK kertoo hieman säännöistä, joilla sanoja käytetään:

”Merkitykset kuitenkin riippuvat puhujasta ja tilanteesta. Jos valitaan uutta työntekijää, onko tärkein asia se, että yksi hakijoista vaikuttaa afrikkalaistaustaiselta? Vai todetaanko ensin, että hakija on hyvin koulutettu, kielitaitoinen ja osaava – ja vasta sitten mainitaan, että tämä taitaa olla Afrikasta?”

”Erotteluissa käytetyillä termeilläkin on väliä. Eskimo on kiistelty nimitys, ja ainakin osa ryhmästä käyttää itse mieluummin nimitystä inuiitti.”

Kysymyspatteriston loppupäässä päästään lopulta rasistin määritelmään:

”Jukka Palo huomauttaa, että jokainen ihmisrotuja määrittelevä joutuu itse vetämään jakolinjat ryhmien väliin ja pitäviä biologisia perusteita niille tuskin löytyy.”

”Niinpä rotuajattelua on vaikea harjoittaa ilman rasismia.”

Kirjoituksessa sivutaan jonkin verran Yhdysvaltoja, jossa rotu-käsite on käytössä esimerkiksi tilastoinnissa. Poliittinen korrektius on kotoisin Yhdysvalloista, tosin siellä sitä ei ole kirjattu lainsäädäntöön toisin kuin Euroopassa, jossa ihmisiä voidaan melko mielivaltaisesti syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Todellisuudessa Yhdysvalloissa, jossa sananvapaudella on perustuslain suoja, poliittinen korrektius muodostaa melko tiukan käyttäytymisnormin, ehkä tiukemman kuin Euroopassa, jossa ilmiö ei ole vaikuttanut yhtä pitkään.

Puumalainen vs. Tatu Vanhanen

Jos halutaan tarkastella poliittisen korrektiuden vaikutuksia Suomessa, on hyvä palata ajassa hieman taaksepäin. Richard Lynn ja Tatu Vanhanen julkaisivat vuonna 2002 tutkimuksen IQ and the Wealth of Nations. Siinä tutkijat päättelivät, että valtioiden kansantuote korreloi ihmisten keskimääräisen älykkyysosamäärän kanssa. He lisäksi väittivät, että erot älykkyysosamäärässä ovat merkittävä mutta ei ainoa tekijä, joka vaikuttaa kansakuntien välisiin eroihin vauraudessa ja talouskasvussa.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että tutkimuskohde ei itsessään ole erityisen suosittu vaan poliittisesti erittäin epäkorrekti. Myös tulokset olivat erittäin epäkorrekteja, koska ne osoittivat, että Saharan eteläpuoleisten maiden älykkyysosamäärä oli selkeästi alhaisempi kuin esim. Euroopassa. Kaksi vuotta myöhemmin Vanhasta haastateltiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Artikkelista nousi suuri kohu varsinkin, kun Vanhasen poika Matti oli tuolloin Suomen pääministeri.

HS:n artikkelin jälkeen tuolloin vähemmistövaltuutettuna toiminut Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuolloin vielä pelkkänä mielipidekirjoittajana toiminut Jussi Halla-aho kirjoitti asiasta kolme kirjoitusta (1, 2 ja 3). Vuonna 2004 myös valtamedia uskalsi vielä puolustaa tieteen vapautta ja vastustaa lynkkausmentaliteettia, jota vähemmistövaltuutetun ja häntä myötäilevät poliitikot ja julkisuuden henkilöt edustivat. Sanomalehti Kaleva uskalsi kolumnissaan puolustaa Vanhasta:

”Tieteen ja sananvapauden keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että tutkijan pitää saada julkaista tutkimustuloksensa, vaikka ne eivät olisikaan miellyttäviä tai poliittisesti ja sosiaalisesti korrekteja. Tutkimustulokset pitää saattaa julki juuri siksi, että muut pääsevät arvioimaan niitä. Jos tutkimus kestää kriittisen tarkastelun, ei voi mitään. Ikävältäkin tuntuva totuus on pakko hyväksyä.”

Kalevan kolumnisti näki Puumalaisen toiminnassa yhtymäkohtia suomettuneisuuden aikaan ja Kokoomuksen kansanedustaja Kullervo Rainion kohteluun. Lehti kuitenkin muistuttaa, että suomettuneisuuden aikana neuvostovastaisiksi syytetyt eivät joutuneet juridiseen vastuuseen:

”Tatu Vanhaseen kohdistunut vimma osoittaa, että tilanne on ehkä jopa pahentunut. Nyt poliittiseen korrektiuteen perustuvan lynkkausmielialan herätti yhden vanhan tutkimuksen pohjalta tehty lehtihaastattelu, ja julkisuuteen heitettiin jopa rodullisen kiihotuksen syyteuhka pelkästään siksi, että pääministerin vanha isä oli esitellyt lehtihaastattelussa tutkimustuloksiaan.”

Jälkikäteen tarkasteluta Puumalaisen virhe Vanhasen kohdalla oli se, että hän valitsi liian korkean profiilin kohteen mielipidevainolleen. Myöhemmin hän keskittyi makeiskääreisiin ja nettikirjoittajiin. Puumalaiseen ja Mika Illmaniin henkilöitynyt sananvapauden tukahduttaminen huipentui Seppo Lehdon ja Jussi Halla-ahon tuomioihin. Halla-ahon tuomio osoitti käytännössä, mitä poliittisen korrektiuden pelisäännöt tarkoittavat, eli eri ihmisryhmillä on eri säännöt. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa ilman pelkoa rangaistuksesta, kun taas vähemmistöstä saman asian kertominen johtaa tuomioon.

Poliittisen korrektiuden vaikutukset

Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen yritti vuonna 2004 haukata liian suurta palaa. Hän luuli, että tieteen vapaus on alisteinen poliittisen korrektiuden vaatimuksille. Puumalainen on taustaltaan juristi ja sellaisena vielä normaalia yksisilmäisempi. Hän kuvitteli, että yksisilmäinen pykälän tulkinta ohittaa kaiken muun.

Poliittisella korrektiudella on kuitenkin runsaasti muita negatiivisia vaikutuksia. Kyseessä ei nimittäin ole pelkästään käyttäytymisnormi vaan kokonaisvaltaisesti ajattelua, viranomaistoimintaa ja julkista keskustelua kahlitseva oppi.

Poliittinen korrektius asettaa ihmisryhmät eri asemaan näiden todellisen tai kuvitellun uhristatuksen perusteella. Näitä uhristatuksesta nauttivia ryhmiä ovat etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen lisäksi ainakin seksuaaliset vähemmistöt. Alhaisin uhristatus on valkoisella heteroseksuaalisella mieshenkilöllä tämän sosiaalisesta taustasta riippumatta.

Jos tietty ihmisryhmä syyllistyy tilastollisesti muita useammin rikoksiin ja elää valtaosin sosiaaliturvan varassa, tällaisen ihmisryhmän tapojen arvostelu on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan kiellettyä. Julkiseen keskusteluun osallistuvat tietävät tämän ja joutuvat ottamaan huomioon sen, että arvostelu voi johtaa syytöksiin rasismista.

Sen sijaan ne, jotka syyttävät vähemmistön rikollisuudesta ja tukiriippuvuudesta valtaväestön heihin kohdistamaa rasismia ja syrjintä, saavat sanoa sanottavansa ilman pelkoa, vaikka heidän väitteensä olisivat tuulesta temmattuja ja perustuisivat mutuun. Pelkkä tällaisten argumenttien vastustaminen voidaan tulkita rasismiksi. Siksi valtaosa pitää suunsa kiinni.

Vähemmistön edustajille poliittinen korrektius antaa usein väärän signaalin. Koska kaikki paha johtuu rasismista ja syrjinnästä, mitään syytä parantaa omia tapoja ei ole. Tarvitaan vain lisää valtaväestölle kohdistettuja vaatimuksia.

Jokin aika sitten useissa Englannin kaupungeissa nuoria tyttöjä pakotettiin prostituutioon. Tätä pyörittivät enimmäkseen pakistanilaistaustaisista muslimeista koostuneet jengit. Viranomaiset katsoivat toimintaa sormien läpi vuosikaudet, koska puuttuminen asiaan olisi altistanut syytöksille rasismista. Kun asia tuli julkisuuteen, tekijöitä kutsuttiin poliittisesti korrektisti ”aasialaisiksi”, koska termi pakistanilaistaustainen muslimi olisi leimannut koko yhteisön.

Kun Suomen poliitikot kilvan esiintyivät suvaitsevaisina viime syksyn maahantulijakriisin yhteydessä, kukaan johtava poliitikko tai valtamedian edustaja ei miettinyt maahantulijoihin liittyviä turvallisuusriskejä. Terrorismista pelotelleille naureskeltiin avoimesti. Poliitikot ja viranomaiset eivät luultavasti edes osanneet ajatella, että tulijat olisivat jotakin muuta kuin hädänalaisia ja että ylivoimainen valtaosa olisi muslimimiehiä. Ongelmat myönnettiin vasta, kun niitä ei enää voinut peitellä.

Julkinen keskustelu maahanmuutosta menee valtamediassa erittäin usein metakeskusteluksi erityisesti, kun aletaan puhua rasismista. Lopulta päädytään tulokseen, jonka mukaan rasismia vähentämällä ongelmat poistuvat, kunhan vain käytetään tarpeeksi rahaa abstraktiin kotouttamiseen, jolla ongelmat taianomaisesti poistuvat.

Suomen kuvalehti ei tehnyt lukijoilleen tai edes itselleen palvelusta, kun se lähti mestaroimaan lukijoilleen rasismista. Se vain osoitti olevansa samalla tavalla mätä kuin koko muu valtamedia. Jos se olisi oikeasti halunnut kertoa rodusta ja politiikasta, se ei olisi jättänyt politisoidun rotu-käsitteen käsittelyä toiseen maailmansotaan vaan olisi ottanut huomioon myös 60-luvun lopun jälkeen tapahtuneen kehityksen.