En aikanaan ehtinyt käydä Berliinissä
ennen muurin murtumista. Kun kaupungissa käy nykyisin, entistä
Itä-Saksaa ja muurin muistoa voi etsiä museoista ja kirjoista.
Tavallisen DDR-kansalaisen arkipäivää voi käydä katselemassa
DDR-museossa. Sieltä löytyy
niin Trabant-auto kuin tyypillinen DDR-kansalaisen olohuone.
Mikä DDR?
DDR perustettiin Neuvostoliiton
miehitysvyöhykkeelle neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen
jälkeen vuonna 1949. 40 vuoden olemassaolonsa aikana DDR:stä tuli
ehkä maailmanhistorian tehokkain kontrolliyhteiskunta, jossa joka 50
kansalainen työskenteli valtion turvallisuudesta vastaavan
ministeriön ilmiantajana.
Itse olen kasvanut kylmän sodan aikana
ja muistan vielä Berliinin muurin murtumisen hyvin. Nuoremman
sukupolven voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli elää kahteen
blokkiin jakautuneessa Euroopassa ja millainen oli Rautaesiripun
takainen todellisuus.
DDR-museo yrittää välittää kuvaa
DDR:n todellisuudesta pienoismalleilla, autenttisilla esineillä,
multimediaesityksillä ja rekonstruoiduilla tiloilla kuten Stasin
vankisellillä tai edellä mainitulla olohuoneella. Tarkoituksena on
näyttää, että DDR ei ollut pelkkä Stasi
vaan siellä ihmiset pystyivät sosialistisen ankeuden asettamissa
rajoissa elämään jotakuinkin normaalia elämää, jos he eivät
pyrkineet vastustamaan valtiota.
Valtion oleellinen luonne käy
kuitenkin ilmi tämän kirjoituksen kuvituksesta, joka tulee
DDR-museon kävijälle vastaan heti ensimmäisenä. Siinä on
pienoismalli Berliinin muurista, jonka länsipuolella ihmiset elävät
normaalia elämää aivan muurin vieressä. Itäpuolella taas näkyy
ihmisistä tyhjä alue ja siinä vartiotorni. Takana häämöttää
aita.
Viralliselta nimeltään Berliinin
muuri oli ”fasismin vastainen suojamuuri”. Todellisuudessa sen
ainoa tehtävä oli pitää DDR-kansalaiset muurin sisäpuolella,
minkä pienoismalli kertoo hyvin. Ihmiset olivat DDR:ssä
konkreettisesti valtion omaisuutta toisin kuin
sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa, jossa valtio kyllä
huolehtii ja holhoaa mutta ei sentään aktiivisesti tunkeudu
ihmisten yksityiselämään.
Museokäynnin jälkeen voi pistäytyä
syömään ”aitoon” DDR-ravintola
Domklauseen, joka oli olemassa jo DDR-aikana. Ruokalistalla on
pyritty aitouteen, sillä kaikkia listalla olevia ruokalajeja ei ole
saatavilla. Itsekin Neuvostoliitossa käyneenä muistan, että
ravintolassa ei pitänyt tilata listalta vaan kysyä tarjoilijalta,
mitä ruokalajeja on saatavilla.
Itse valitsin listalta jägerschnitzelin
eli metsästäjänleikkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut se normaali
versio, jossa leivitetty porsaanleike tarjoillaan kermaisen
sienikastikkeen kera. DDR:ssä oli pulaa lihasta ja se korvattiin
usein makkaralla. Jägerschnitzelin DDR-versiossa tarjoillaan
leivitetty jahtimakkaran viipale kierremakaroneilla ja
tomaattikastikkeella. Museossa oli myynnissä myös DDR-keittokirja,
ja itse kukin voi valmistaa metsästäjänleikkeen DDR-version
oheisen
reseptin avulla.
Stasiland
DDR-museon ja -ravintolan perusteella
totesin itse, että sosialismia ei voi simuloida. Sen voi kyllä
kaupallistaa mutta toden tuntua ei sosialismisimulaattoriin saa,
vaikka tekisi multimediaesityksen DDR:n tunnetusti vilpillisistä
vaaleista, joissa kansa aina äänesti 95-prosenttisesti
Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen johtamaa kansanrintamaa.
Museokäynnin perusteella DDR vaikutti
osittain pelkältä vitsiltä eikä totalitaristiselta vankilalta.
Käynti Stasi-museossa jäi toiseen kertaan, joten ostin noin
kymmenen vuotta sitten julkaistun kirjan nimeltä Stasiland.
Sen kirjoittaja, australialainen Anna
Funder edustaa omaa ikäluokkaani ja on kirjaansa varten
haastatellut DDR:ssä eläneitä ihmisiä sekä vainottuja että
vainoojia.
Funder kyllästyi lännessä
kasvaneiden saksalaisten journalistikollegojensa yliolkaiseen
suhtautumiseen entisen DDR:n asukkaisiin ja päätti selvittää
itse, millaisia tarinoita edesmennen valtion historiaan kätkeytyy.
Haastattelujen perusteella syntyi kirja, jota lukee kuin fiktiivistä
romaania mutta joka samalla avaa näkymän elämään vuonna 1990
kadonneessa valtiossa. Kirjasta saatava kuva on monella tapaa
todentuntuisempi ja elävämpi kuin DDR-kitschiä esittelevän
DDR-museon versio.
Uhrien osalta kirja kertoo
totalitarismiin kuuluvasta valtiollisesta poliisista, jolla mikään
kansalaisen elämään liittyvä ei ole pyhää. Se kertoo, miten
Stasi manipuloi uhrejaan psykologisesti ja murtaa heidät
kuulusteluissa uuvuttamalla eli vähentämällä unen määrää. Se
myös kuvasi Stasin uhreiksi joutuneiden inhimillisiä kärsimyksiä.
Onnekkaimmat toisinajattelijat ostettiin länteen, eli työläisten
ja talonpoinkien valtio kävi kansalaisillaan ihmiskauppaa. Näin
valtio myös vähensi tyytymättömyyttä maan sisällä.
Monet kirjassa esiintyneistä
järjestelmän kätyreistä eivät osoittaneet minkäänlaista
katumusta. Osa perusteli tekonsa sillä, että he vain noudattivat
lakia. Kaikkein kiihkeimmät järjestelmän palvelijat eivät olleet
luopuneet kommunistisesta vakaumuksestaan. Eräs tällainen henkilö
oli Karl-Eduard
von Schnitzler, joka toimitti DDR:n television propagandaohjelmaa
nimelttä Der
Schwarze Kanal (Musta kanava). Sattumoisin DDR-museon olohuoneen
televisiossa pyöri tämä ohjelma, vaikka se ei ollut erityisen
suosittu DDR:n asukkaiden keskuudessa.
Läntisen Saksan tv-ohjelmat näkyivät
suurimmassa osassa DDR:n aluetta, joten DDR:n hallinnon oli pakko
jotenkin vastata niissä esitettyihin puolueen virallisen totuuden
vastaisiin väitteisiin. Ohjelmien häirintä ei ollut teknisesti
toteutettavissa, koska häirintä olisi näkynyt myös länsipuolella
ja olisi johtanut vastatoimiin Saksan liittotasavallan taholta.
Der Schwarze Kanal sijoitettiin
maanantai-iltaan yleensä jonkin suositun ohjelman jälkeen tai sitä
ennen. Ohjelmassa Schnitzler kommentoi yleensä jotakin läntisessä
tv-ohjelmassa käsiteltyä aihetta ja esitti sen DDR:n hallinnon
kannalta parhain päin. Ohjelmaa esitettiin maaliskuusta 1960 aina
muurin murtumiseen saakka. Viimeinen lähetys nähtiin 30. lokakuuta
1989, ja rajat avautuivat 9. marraskuuta.
Kirjassa Schnitzleristä piirtyy
öykkärimäinen kuva ihmisestä, joka kieltäytyy myöntämästä
olleensa väärässä ja palvelleensa julmaa yhteiskuntakokeilua. Sen
verran hän myöntyy, että valtion ei olisi kannattanut valehdella
niin paljon tuotantoennätyksistä ja erilaisista saavutuksista, kun
jokainen näki, että raportit eivät pitäneet yhtä todellisuuden
kanssa.
Ostalgia
Nykyisin monet kapitalismiin pettyneet
entisen DDR:n asukkaat eivät enää näe DDR-aikaa pelkästään
negatiivisessa valossa vaan muistelevat kaiholla DDR:n
täystyöllisyyttä ja tasa-arvoa. Ostalgia näkyy DDR-ravintolassa
mutta myös kaupoissa, joissa on edelleen myynnissä DDR:n aikaisia
tuotemerkkejä kuten Rotkäppchen-kuohuviiniä
tai Vita-kolaa.
Berliini on myös täynnä
Ampelman-myymälöitä ja
Trabantiin liittyvää rihkamaa myyviä kauppoja. Näin sosialistinen
yhteiskuntakokeilu on tuotteistettu ja tullut olennaiseksi osaksi
yhdistyneen Saksan pääkaupungin katukuvaa.
Muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun
DDR:ssä asuneet ja eläneet ovat kuolleet, itse DDR jää
luultavasti vain alaviitteeksi Saksan historiassa. 40 vuotta on
kuitenkin historiallisesti lyhyt aika.
DDR:n tarina kannattaa kuitenkin
muistaa, koska utopistiset yhteiskunnalliset kokeilut ja yritykset
perustaa paratiisi maan päälle tuskin loppuvat reaalisosialismiin.
Yhteistä tällaisille kokeilulle on se, että ne tarvitsevat
väkivaltaa tai sen uhkaa toteutuakseen. Valhe on utopioiden
käyttövoima siinä vaiheessa, kun kokeilu on objektiivisesti
katsottuna epäonnistunut, koska siinä taas kerran pyrittiin
saavuttamattomissa olevaan ihanteeseen inhimillisistä rajoituksista
piittaamatta.
Loppuun laitan vielä videolinkkejä
DDR-aiheisiin videoihin. Lipsi-tanssi
kehitettiin DDR:ssä länsimaisen hapatuksen vastapainoksi. Se
katosi kuvasta muutaman vuoden jälkeen.
Klaus
Renft Combo oli DDR:n suosituimpia underground-yhtyeitä (video).
Se lakkautettiin virallisesti vuonna 1975, kun kulttuuriministeriö
ei suostunut uusimaan sen lisenssiä. Yhtyeen levyt katosivat
kaupoista yhdessä yössä. Yhtyeen perustaja Klaus Jentsch kuoli
vuonna 2006 mutta yhtye toimii
edelleen.
Pätkiä Der
Schwarze Kanal -ohjelmista löytyy myös.
4 kommenttia:
Muurin murtuminen tuntui hienolta ja muistan vielä kun katseltiin sitä ihmeissämme. Olin silloin niin lapsellinen että kuvittelin maailman muuttuvan paremmaksi paikaksi. Mutta eihän se sosialismi mihinkään kadonnut, muutti vaan muotoaan. Toki teknologia on muuttanut maailmaa, mutta nykyinen hyvinvointivaltio muistuttaa tosi paljon vanhaa itämeininkiä. Jos et rettelöi ideologisesti niin saat olla melko rauhassa. Verotus on niin kovaa että valtaosalla ihmisiä ei ole yhtään ns. ylimääräistä. Valtio tukee ja elättää.
Lähitulevaisuus siinä Check Point Charlie -museossa? Siellä on niitä loikkareiden apuvälineitä esillä. Oli se joku trabant josta oli poistettu jäähdytin ja iskarit sullottu täyteen superpalloja ettei konetilaan kääriytynyt loikkari paljastuisi. Mut sitten se liikahti ja paljastui.
Kiitos Vasaralle hyvästä kirjoituksesta. 1960-luvulla syntyneenä muistan nuo muurin murtumisen ajat hyvin. Olin itse vielä silloin jonkunlainen kommari. Saarislainen kommari, sillä tervehdin niin muurin murtumista kuin myöhemmin tullutta Neuvostoliiton romahtamista ilolla. Näin aatteestani huolimatta, että Neuvostoliitto oli kansoja, myös Itä-Saksaa alistava sortovaltio. Kuvittelin, että maltilliset pohjoismaat onnistuisivat sosialismissa paremmin. No, metsäänhän sekin ajatus meni, minkä myöhemmin tajusin.
Mutta tuo ajan kulku on varsin hurjaa. Mulla töissä nulikat kyselee useinkin, että selitä Ykä, mikä se Neuvostoliitto oikein oli. Kun ne eivät tunne kuin Venäjän. DDR:stä ei kukaan kysy mitään. Se on hävinnyt kokonaan. Aivan kuin kymmenet vuodet olisivat vain yhtä-äkkiä häipyneet pois.
Mikä varmaankin on aivan hyvä. Sillä niin Neuvostoliitto kuin DDR eivät olleet luonnollisia. tiettyyn alueeseen ja kansakuntaan perustuvia valtioita. Ne olivat ideologioita, joilla oli tietty alue ja kansakunta temmellyskenttänään. Ja ideologiaan perustuva valtio ei ole luonnollinen, vaan se on pakko pitää pystyssä väkipakolla. Suunniteltu Euroopan Liittovaltio ei eroa niistä millään tavalla. Se ei ole luonnollinen, vaan pienen ihmisryhmän ideologian mukaan kehitetty yhteiskuntakokeilu, joka ei tule pysymään kasassa muulla kuin pakolla.
Toivottavasti joskus tulevaisuudessa nulikat kysyvät joiltain tulevaisuuden Vasaroilta, Kumiksilta ja Yrjöiltä, että hei mikä se oikein oli se Euroopan Unioni.
"Liittovaltio ei eroa niistä millään tavalla. Se ei ole luonnollinen, vaan pienen ihmisryhmän ideologian mukaan kehitetty yhteiskuntakokeilu, joka ei tule pysymään kasassa muulla kuin pakolla."
Liittovaltiokehitys myytiin jo suomalaisille, kun EU:sta äänestettiin. Myyntipuheissa ei tosin kerrottu koko totuutta, mutta milloin automyyjäkään kertoo myytävän auton kaikkia "ominaisuuksia".
EU on toki utopia kuten kommunismi mutta se ei ole vielä kaatunut, vaikka pientä yskähtelyä on havaittavissa.
Neuvostoliitto oli isovenäläisen imperialismin yksi ilmentymä, kun taas DDR oli Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle perustettu satelliittivaltio ja erittäin keinotekoinen sellainen. Siksi sitä piti pönkittää esimerkiksi urheilumenestyksen avulla.
Siinä mainitsemassani kirjassa muuten kerrottiin aikalaisten keskuudessa vallitseva perustelu Berliinin muurille. Länsi varasti DDR:n kouluttamat ihmiset ja länsiberliiniläiset lisäksi kehtasivat käydä ostamassa idästä halvalla hinnaltaan subventoituja elintarvikkeita. Muuri rakennettiin siis työläisten valtion suojelemiseksi fasisteilta ja imperialisteilta. Ihan loogista kommunistisesta näkökulmasta.
Itsehän olin DDR:ssä kun muuri alkoi murtua. Toimme sinne viljaa USA:sta.
Lähetä kommentti