Vihan variaatiot

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin suomalais-ruotsalaisena yhteistyönä toteutettua pamflettia Järjestäytynyt suvaitsemattomuus Suomessa ja Ruotsissa. Tällä kertaa ajattelin tarkastella yhtä järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-aluetta eli islam-kritiikkiä, jota myös "vastajihadismiksi" kutsutaan.

Rasismilla kansalaisia päähän

Vuodenvaihteen tienoilla valtamediassa on vyörytetty puhetta rasismista sellaisella intensiteetillä, että sen on täytynyt olla suunnitelmallista ja tarkoituksellista. Vyörytyksen käynnisti Umaya Abu Hannan kirjoitus Helsingin Sanomissa.

Kirjoittaja oli valittu huolella. Julkisuuden henkilönä Abu Hanna on mahdollisimman ärsyttävä. Hän on työskennellyt Yleisradiossa ajankohtaisohjelmien juontajana ja monikulttuurin mannekiinina. Hän on ärsyttävän omahyväinen ja pilkkaa häpeilemättä perinteisiä suomalaisia arvoja. HS:n sivuilla hän on käyskennellyt Kansallismuseossa ja kommentoinut suomalaista kulttuuriperintöä vähemmän mairittelevaan sävyyn. Samassa lehdessä hän on myös esittänyt radikaalin toiveensa muuttaa suomalainen yhteiskunta pysyvästi monikulttuuriseksi.

HS provosoi lukijoitaan tahallisesti ja sai aikaan haluamansa reaktion internetissä tai modernimmin ”somessa”. Tästä alkoi rasismivyörytys, jonka yhtenä osana Dan Koivulaakson ja Li Anderssonin pamfletti Äärioikeisto Suomessa sai julkisuutta osakseen. Suomen Kuvalehdessä Tampereen yliopistossa koulutettu suvaitsevainen toimittaja Sanna Sevänen, joka aiemmin oli kirjoittanut myötäsukaisen arvostelun Koivulaakson ja Anderssonin kirjasta yhdisti suomalaisen ”äärioikeistolaisuuden” väitettyihin eurooppalaisiin esikuviin.

Äärioikeisto

Suomen kuvalehden artikkelissa joukko vasemmistolaisia ja muita Jussi Halla-ahon vastustajia päästetään ääneen analysoimaan äärioikeistolaisuutta ja sen syitä. Näennäistä tasapuolisuutta artikkeliin tuo Ben Zyskowicz, jolle oli annettu yhden lauseen verran palstatilaa.

Pieni, kulttuurikonservatiinen Sarastus-lehti sai osansa Koivulaakson ja Anderssonin leimakirveestä. Lehden kirjoittaja Timo Hännikäinen näkee kirjassa myös osuvaa analyysia tekijöiden punaväristä huolimatta. Hännikäinen näkee asian kilpailuna kulttuurihegemoniasta:

”Kulttuurisen hegemonian kaappaaminen vasemmistolta ja liberaaleilta on tosiaan ollut kansallismielisten ja traditionalistien strategia jo pidemmän aikaa. Sitä ei ole mitenkään peitelty...”

Tietysti muutaman kirjoittajan pyörittämä nettilehti tuskin pystyy kaappaamaan hegemoniaa itselleen, ja tämän Hännikäinen myöntää avoimesti:

”Todellisuudessa vasemmistolaisten ja liberaalien hallitsemaan julkiseen keskusteluun on vain tullut uusi ääni, jota ei enää voi jättää huomiotta. Instituutioiden tasolla tilanne ei ole juuri muuttunut, ja vasemmistolainen hegemonia vallitsee edelleen esimerkiksi tiedotusvälineissä. ”

Koivulaakson, Mikael Brunilan ja Anderssonin kirjan yhtenä tarkoituksena on sulkea poliittinen vastustaja marginaaliin leimaamalla se fasistiseksi ja rasistiseksi.

Vastajihadismi järjestäytyneen suvaitsemattomuuden osa-alueena

Vastajihadismi ei ole varsinainen ideologia vaan lähinnä yhden asian liike, kuten Koivulaakson ja Anderssonin pamfletistakin käy ilmi. Ilmiötä ei voi tarkastella irrallisena, Eurabia-salaliittoteoriaan perustuvana oppirakennelmana, kuten Suomen Kuvalehti ja Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen yrittävät tehdä. Sen sijaan pitää tarkastella sekä kehitystä islamilaisessa maailmassa, Yhdysvalloissa että Länsi-Euroopassa.

Historian läpikäynnin voisi aloittaa aina Osmanivaltakunnan rappiosta ja sen hajoamisesta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seuraavaksi voisi jatkaa Muslimiveljeskunnan perustamisella ja sen tavoittelemalla paluulla alkuperäisiin islamilaisiin arvoihin. Toisaalta eräänlaisena merkkipaaluna voi pitää myös Iranin islamilaista vallankumousta ja sen vaikutuksia islamilaiseen maailmaan.

Muslimiveljeskunnan edustama poliittinen islam syntyi vastareaktiona länsimaisten vaikutteiden vyörylle islamilaisiin maihin. Tämä aatesuunta löi itsensä lopullisesti läpi Iranissa vuonna 1979, kun maahan pystytettiin islamilainen teokratia Ajatollah Khomeinin johdolla.

Vähän aiemmin lännessä koettiin öljykriisi, kun öljyä tuottavat arabimaat kieltäytyivät myymästä öljyä Israelia Jom Kippur -sodassa tukeneille valtioille. Tämä johti öljyn hinnan räjähdysmäiseen nousuun ja myöhemmin öljyä tuottavien arabimaiden ennennäkemättömään vaurastumiseen. Jos Bat Ye'orin Eurabia-kirjaa on uskominen, öljykriisin myötä Länsi-Euroopan maiden politiikka suhteessa arabimaihin muuttui aiempaa yhteistyöhenkisemmäksi. Samalla Länsi-Euroopan maiden suhtautuminen Israeliin muuttui kielteisemmäksi.

Mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sitä suuremmaksi poliittisen islamin vaikutusvalta on kasvanut. Viimeksi ns. arabikevään jälkeisissä vaaleissa poliittista islamia tunnustavat puolueet ovat saavuttaneet merkittävän tai hallitsevan aseman niin Tunisiassa, Libyassa kuin Egyptissäkin. Lännessä älymystö on suhtautunut arabikevääseen ja sen mukana tulleeseen demokratiakehitykseen enimmäkseen myönteisesti, ja kieltäytynyt näkemästä islamistien valtaannousussa mitään ongelmaa.

Tapahtumat Euroopassa

Suomen Kuvalehti näkee vastajihadismin syntyhetkenä syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa. Sieltä vastajihadismin aate on kuulemma matkustanut Suomeen, jossa sen johtava hahmo on kansanedustaja Jussi Halla-aho.

Todellisuudessa Euroopan kasvava muslimiväestö ja sen radikalisoituminen ovat herättäneet täysin ymmärrettävän vastareaktion, eli kantaväestö on alkanut epäillä, pystyvätkö muslimimaahanmuuttajat koskaan täysin integroitumaan länsimaiseen yhteiskuntaan.

Yhdysvalloissa taas 9/11 -terrori-iskut sinänsä eivät niinkään synnyttäneet vastajihadismia vaan maan poliittisen johdon reaktiot, joissa islamia ylistettiin rauhanomaisena uskontona, jonka ääriryhmät olivat kaapanneet hallintaansa. Moni amerikkalainen, joukossa mm. lääketieteen tohtori Andrew Bostom, alkoi oma-aloitteisesti tutkia islamin opetuksia ja löysi sieltä ne vähemmän rauhanomaiset opinkappaleet. Heille paljastui, että jihad ei ole mitään rauhanomaista uskonnollista kilvoittelua vaan sodankäyntiä, joka jatkuu, kunnes koko maailma on alistettu islamin hallintaan.

Euroopassa kasvava muslimiväestö muistutti olemassolostaan ensimmäistä kertaa, kun Ajatollah Khomeini julkaisi fatwan, jossa annettiin lupa tappaa Saatanalliset Säkeet -kirjan kirjoittaja Salman Rushdie. Britanniassa asuvat muslimit menivät kaduille ja osoittivat mieltä Rushdien kirjaa vastaan. Rushdien japanilainen kääntäjä Hitoshi Igarashi ja Khomeinin fatwan tuominnut belgialainen imaami Abdalla al-Ahdal murhattiin kirjan julkaisun jälkimainingeissa.

Myöhemmin islamiin liittyvistä asioista on tullut eräänlainen tabu julkisessa keskustelussa. Asiat ovat jopa kääntyneet päälaelleen, kun islamin negatiivisista piirteistä puhuva saa niskaansa syytöksiä islamofobiasta ja vihapuheesta. Samalla islamilaiseen länsivastaiseen ”vihapuheeseen” suhtaudutaan miedommin, jopa vähätellen. Nykyisin ei ole tavatonta, että islamin profeetta Muhammadin pilkasta tuomitaan länsimaisessa tuomioistuimessa, kun taas radikaalit islamistit nauttivat elämästä veronmaksajan rahoilla ihmisoikeuslakien suojissa.

Vastajihadismi Suomessa

Suomessa asuu prosentuaalisesti huomattavasti vähemmän muslimeja kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siksi monet arvostelijat pitävät ”vastajihadismia” tuontitavarana, joka on kopioitu ulkomaisista blogeista ja on täten lähtökohtaisesti keinotekoinen ilmiö.

Kuitenkin Tanskan pilakuvakriisin aallot löivät myös Suomeen, vaikka Suomi valttyi samanlaiselta muslimien vihalta, joka kohtasi Tanskaa Jyllands Postenissa julkaistujen pilakuvien jälkeen.

Suomessa yksikään sanomalehti ei ole tähän päivään mennessä julkaissut pilakuvia. Suomen Sisu -järjestö julkaisi pilakuvat nettisivuillaan, mistä käynnistyi esitutkinta ja syyteharkinta, joka ei johtanut oikeudenkäyntiin. Pääministeri Matti Vanhanen pyysi Torinon olympialaisissa pilakuvien julkaisua anteeksi koko maailman muslimeilta.

Valtamedian ja Suomen poliittisen eliitin käyttäytyminen pilakuvakriisin yhteydessä osoitti, että sananvapaudelle ei ole sijaa silloin, kun puhutaan islamin pyhistä asioista. Islamilaiseen suvaitsemattomuuteen ei vastattu sananvapaudella vaan kyyristelyllä, jollainen oli tuttua suomettumisen ajalta.

Juuri näihin aikoihin vielä suhteellisen tuntematon blogikirjoittaja Jussi Halla-aho nousi laajempaan tietoisuuteen. Hänen kirjoituksissaan, kuten esimerkiksi tässä, kerrottiin asioita, joita valtamediasta oli turha etsiä.

Vastajihadismi on yhden asian liike eikä Halla-ahoa voi määritellä varsinaiseksi vastajihadistiksi, koska määritelmä on hänelle liian kapea. Kirjoittajana Halla-aho on parhaimmillaan tarkkanäköinen akateemisen suvaitsevaisuuden ja siihen liittyvän tekopyhyyden paljastaja. Halla-ahon yhteyksiä vastajihadismiin ovat pyrkineet korostamaan ne, jotka haluavat mustamaalata häntä yhdistämällä hänet Anders Behring Breivikiin. Mustamaalausta on menestyksekkäästi harjoittanut erityisesti Suomen johtava vastajihadismin asiantuntija Jussi Jalonen.

Mitä tulee itse ”vastajihadismiin”, Breivikin teot tekivät kaikenlaisen julkisen islam-kritiikin esittämisestä vaikeaa. Valtamedia ja niiden apuna vastajihadismin asiantuntijat tekivät kaikkensa, jotta Breivikin teot saatiin näyttämään vastajihadististen nettikirjoitusten aiheuttamilta. Norjalainen Fjordman, jonka kirjoituksia Breivik kopioi manifestiinsa eniten, taistelee tätä vastaan edelleen, nykyisin tosin omalla nimellään.

Taustalla olevat asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Poliittisen islamin voittokulku Lähi-idässä jatkuu kuten myös muslimien maahanmuutto Eurooppaan. Tästä syystä islam-kritiikki, jota vastajihadismin asiantuntijat kutsuvat vastajihadismiksi, ei myöskään katoa.