Koran im Kopf

Barino on nuori saksalaismies, Egyptistä paenneen koptilaisen isän ja saksalaisen katolisen äidin poika. 18-vuotiaana Barino etsi itselleen uskonnollista kotia ja löysi sellaisen kölniläisestä Abu Bakr –moskeijasta.

Muslimiksi on helppo ryhtyä, siihen riittää pelkkä shahadan lausuminen. Barino kuitenkin halusi ymmärtää uutta uskontoaan, mikä lopulta johti jihadiin. Barinolla oli ystävinä ei-muslimeja, jotka vähitellen katosivat, koska Koraanissa kielletään pitämästä uskottomia ystävinä ja suojelijoina. Barino uskoi Koraanin olevan sellaisenaan Allahin sanaa ja noudatti sen käskyjä, vaikka se tuntui vaikealta.

Erityisesti Barinoon vaikutti seuraava Koraanin lause Lehmän suurasta

2:146 (Yusuf Ali) Fighting is prescribed for you, and ye dislike it. But it is possible that ye dislike a thing which is good for you, and that ye love a thing which is bad for you. But Allah knoweth, and ye know not.

Allah tietää uskovaa paremmin, mikä hänelle on hyväksi. Muslimi ei välttämättä halua taistella uskonsa puolesta, mutta Allah tietää uskovaa paremmin, mikä tälle on hyväksi. Barino myös sai selville, että uskovalle ainoa varma tie päästä paratiisiin on kuolla tai tulla tapetuksi taistelussa Allahin puolesta. Muut joutuvat elämään epävarmuudessa elämänsä loppuun asti.

Koran im Kopf –dokumentti on saksalaisen WDR-kanavan tuotantoa eikä sitä ole tekstitetty englanniksi tai suomeksi. Teoriassa on mahdollista, että kyseinen dokumentti esitetään Ylen kanavilla, mutta sen puolesta ei kannata pidätellä hengitystä. Dokumentin ensimmäisessä osassa kerrotaan Barinon kääntymisestä ja muuttumisesta fundamentalistimuslimiksi (saksankielinen).

Koran im Kopf 2/4

Koran im Kopf 3/4

Koran im Kopf 4/4

Ensimmäisen osan lopussa Barino hyväksyy jo minkä tahansa islamin pyhiin kirjoituksiin (Koraania ja Hadith) perustuvan teon oikeutuksen. Toisessa osassa kerrotaan, miten Barino luopui islamista ja kääntyi isänsä uskontoon eli koptilaiseksi kristityksi.

Dokumentissa Barino esimerkiksi kertoo jälkikäteen hävenneensä kääntymystään, koska hänen isänsä oli paennut Egyptistä nimenomaan fundamentalistisen islamin takia. Isä ei kuitenkaan missään vaiheessa halunnut rajoittaa poikansa valinnanvapautta. Barino myös vertaa Jeesuksen ja Muhammedin opetuksia ja ottaa malliksi kivittämisen. Siinä missä Muhammad käski kivittää aviorikokseen syyllistyneen naisen, Jeesus pyysi armahtamaan, sillä kukaan ei lopulta ole synnitön.

Koran im Kopf 2 1/5

Koran im Kopf 2 2/5

Koran im Kopf 2 3/5

Koran im Kopf 2 4/5

Koran im Kopf 2 5/5

Dokumentti on harvinaisen rehellinen kuvaus nuoren miehen kääntymisestä islamiin ja siitä luopumisesta. Poikkeuksellisesti siinä ei erityisesti korosteta valtaosan muslimeista olevan rauhanomaisia tai Barinon islamin edustavan väärää islamia. Islam-apologisteille ei myöskään anneta suunvuoroa.

Barino on käännynnäinen, joten hänellä on paremmat edellytykset punnita valintojensa moraalia kuin sellaisella, joka on kasvanut islamiin ja pienestä pitäen tottunut pitämään sitä ainoana oikeana uskontona. Barinon kääntymyksen alkuvaiheessa näkee selvästi, miten hän epäröi uskottomiin vihamielisesti suhtautuvien ja väkivaltaisten Koraanin lauseiden edessä. Vasta lopussa hän antautuu, koska usko vie voiton epäilystä. (via Snaphanen)

Sopimaton maan johtajaksi

Georgian kriisi on käytännössä tuhonnut Suomen ulkopoliittisen linjan, joka on perustunut toiveajatteluun Venäjän sitomisesta osaksi kansainvälistä yhteistyötä. Linja ajoi karille, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan 8.8.2008 eli Pekingin olympialaisten aattona.

Suomen kokematon ulkoministeri Alexander Stubb joutui kovaan paikkaan neuvottelemaan tulitauosta ETYJ:n puheenjohtamaan edustajana. Perustuslain mukaan muut Suomen ulkopolitiikasta vastaavat henkilöt eli pääministeri Matti Vanhanen ja presidentti Tarja Halonen istuivat kumpikin vuorollaan Pekingin olympialaisissa kannustamassa suomalaisia olympiaurheilijoita. Näitä matkasuunnitelmia ei haluttu pikkuasioilla häiritä.

Halosen ja hallituksen välit eivät näytä erityisen hyviltä. Vähän aiemmin Halonen oli jyrännyt hallituksen yksimielisen kannan ja nimittänyt Ritva Viljasen sisäministeriön kansliapäällikön virkaan. Lisäksi hallituksen sisällä sekä hallituksen ja presidentin kesken on selkeitä linjaerimielisyyksiä, vaikka julkisuuteen korostetaan yhteistyön sujuneen hyvin. Yhteistyötä tuskin helpottaa se, että Halonen edustaa erilaista aatemaailmaa kuin nykyinen hallitus ja eri sukupolvea kuin ulkoministeri Stubb.

Siinä missä Stubb on väläytellyt NATO-jäsenyyttä, Vanhanen on ollut maltillisempi ja Halonen ei oikeastaan ole sanonut asiasta mitään. Yleisesti kuitenkin tiedetään presidentin suhtautuvan NATO-jäsenyyteen kielteisesti. Presidentin omat kommentit Georgian kriisistä olivat ympäripyöreitä ja tulivat pahasti myöhässä, koska olympiakisojen ylivoima vei mielenkiinnon.

Tänään kävi ilmi, että olympialaisista käsin kriisiä seurannut Halonen haluaa päästä mukaan EU:n Georgiaa käsittelevään huippukokoukseen, mikä jättäisi kriisiä tähän asti hoitaneen Stubbin syrjään. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että Etyj:n puheenjohtajuus on vuorossa olevan maan ulkoministerille kuuluva tehtävä ja Etyj:n puheenjohtajan pitäisi pystyä osallistumaan kokoukseen.

EU:n huippukokoukselta ei kannata odottaa mitään erityisiä tuloksia, mutta Suomen kannalta tuolileikki aiheuttaa jälleen kerran ylimääräisiä ongelmia, ja osoittaa sekä perustuslain toimimattomuuden kansainvälisessä yhteistyössä että presidentti Halosen järkkymättömän halun pitää kiinni omasta vaikutusvallastaan.

Tavalliselle kansalaiselle on jäänyt epäselväksi, kuka Suomen ulkopolitiikkaa johtaa, miten sitä johdetaan ja mikä on Suomen linja. Milloin ulkopoliittinen johto tunnustaa, että aiemmin harjoitettu linja on ollut virheellinen? Vanhasen ja Stubbin lausunnot kielivät siitä, että kurssia pitää korjata. Halosen lausunnosta voi lukea rivien välistä, että linjaa ei tarvitse muuttaa.

Suomi on tällä hetkellä samanaikaisesti sekä perustuslaillisessa että ulkopoliittisessa kriisissä. Siitä ulospääsy edellyttää, että eri osapuolet löytävät yhteisen sävelen ja toimivat sen mukaisesti. Yksi ratkaisu olisi ulkopoliittisesta linjasta viime kädessä vastaavan tasavallan presidentin väistyminen taka-alalle, koska ulkoministeri on se, jonka panosta kokouksessa tarvitaan. Jos presidentti ei tätä ymmärrä vaan keskittyy pikkumaiseen valta-asemansa esilletuontiin, hän on tässä tilanteessa sopimaton maan johtajaksi.

Suomen ulkopoliittinen johto

Rohanin kuningas Theoden ja neuvonantaja Grima.

HS 27.8.2008 "Ulkopoliikan johto ei ole kokoontunut Georgian takia."

Terrorismia Suomessa?

Iltalehti kirjoittaa, miten Al-Qaida –terroristit pidätettiin Manchesterin lentokentällä juuri, ennen kuin he olivat nousemassa Helsingin koneeseen. Suomalainen Tiina kertoo:

” Koneen lähtöön oli noin 20 minuuttia aikaa. Olin katsonut jo lähtöaulaan tullessani, että portin edessä odottelee kaksi erottuvasti pukeutunutta miestä.”

Iltalehti jatkaa:

”Keski-ikäisen näköiset, todellisuudessa parikymppiset miehet olivat pukeutuneet suuriin roikkuviin kaapuihin. Päähän oli kiedottu arabeille tyypillinen kangas, kasvot verhottu pitkään partaan ja suuriin, neliömäisiin laseihin. Kädessään toisella miehistä oli häntä itseään pidempi paimensauva.”

Uutisesta tuli mieleen lomamatka reilu vuoden takaa. Kirjoitin kokemuksistani Manchesterin lentokentällä artikkelin. Tuolloin hämmästelin matkustajien etnistä koostumusta:

” Lähtöselvityksen jonossa edellä ollut muslimiperhe setvi vaikeuksiaan lentokenttävirkailijan kanssa noin 15 minuuttia, mikä luonnollisesti pidensi jonotusaikaa. Myöhemmin tosin havaitsimme saman perheen päässeen turvatarkastuksesta läpi. Portilla epäilin hetken aikaa, olemmeko menossa oikealle lennolle. Suurin osa matkustajista nimittäin näytti olevan Pakistanin lentoyhtiön asiakkaita. Osalla miespuolisista matkustajista oli lisäksi oikeaoppiselle muslimille tyypillinen pitkä parta.”

Yhdelläkään ei kuitenkaan ollut paimensauvaa tai arabityylistä päähinettä. Itse asiassa tuolloinen matkaseura näytti tyypillisiltä Britannian ”aasialaisilta”. Iltalehden haastattelema Tiina haluaa kuitenkin olla hyvä ihminen:

”En minä kuitenkaan asiasta panikoinut. Haluan kuitenkin suhtautua ihmisiin ennakkoluulottomasti. Mietin vielä, että mitä jotkut terroristit muka Suomessa tekisivät”

Tiinan kommentit osoittavat hyvin, miten islamilaiset terroristit saattavat epäilyksenalaiseksi kaikki muslimit. Jopa ns. hyvät ihmiset joutuvat ponnistelemaan pitääkseen ennakkoluulonsa kurissa. Terroristit ovat myös tehneet lentomatkailusta erittäin epämiellyttävää.

Siellä, missä on paljon muslimeja, on varmuudella islamisteja. Suomessa ei vielä ole paljon muslimeja verrattuna moniin muihin Euroopan maihin, mutta Suomestakin löytyy islamin ylivallan kannattajia. Esimerkiksi Suomen vielä perustamattoman Islamilaisen Puolueen puheenjohtaja Abdullah Tammi on ylistänyt julkisesti Afganistanin Taliban-järjestöä ja Somalian islamisteja.

Vaikka terrori-iskua ei olisi suunnattu Suomea vastaan, Suomesta käsin voi tehdä iskun jotakin muuta valtiota vastaan. Suomi esimerkiksi pelasi vähän aikaa sitten jalkapallomaaottelun Israelia vastaan Tampereella, ja siellä katsomossa heilutettiin Hizbollahin lippuja ja pidettiin esillä arabiankielistä tekstiä sisältäviä kylttejä. Tai ehkä mahdolliset terroristit olisivat jatkaneet lautalla Viroon, jonka sotilaita taistelee Irakissa Yhdysvaltojen rinnalla. Siellä he olisivat toteuttaneet Abdullah Tammen esittämän peitellyn uhkauksen.

Bruce Bawer eurooppalaisesta politiikasta

Olen parhaillaan lukemassa Bruce Bawerin kirjaa ”While Europe Slept…”. Vaikka en vielä varsinaiseen asiaan ole päässytkään, jo kirjan alkusivuilla kirjoittaja esittää osuvia havaintoja eurooppalaisesta politiikasta, josta otteita seuraavassa:

”Amerikassa on kaksi merkittävää poliittista puoluetta, joista kumpikin pitää sisällään poliittisia filosofioita, jotka eivät välttämättä tule hyvin toimeen keskenään. Nykyisellään Republikaanipuolueessa on kristittyjä konservatiiveja, suuryrityksiä puolustavia libertaareja, sotaa kannattavia ”jacksonilaisia” ja sotaa vastustavia ”buchananilaisia”. Demokraattisen puolueen henkilögalleria kattaa kaikki Joe Liebermanin kaltaisista klassisista liberaaleista Michael Mooren kaltaisiin radikaaleihin.”

Vastaavasti eurooppalainen poliittinen järjestelmä poikkeaa amerikkalaisesta.

”Useimmat parlamentit koostuvat useista poliittisista puolueista ja useimmat hallitukset koostuvat kahdesta tai useammasta puolueesta. Poikkeuksena on Britannia, jossa poliittisen kentän äärilaidat eivät vastaa Yhdysvaltojen Republikaaneja ja Demokraatteja vaan Demokraattien valtavirtaa ja radikaalia siipeä.”

Eurooppalaisen vasemmiston ja oikeiston eroista Bawerilla on oma mielipiteensä:

”Vaikka ”vasemmistolaiset” puolueet ovat ylpeästi ja avoimesti sosiaalidemokraattisia ja ”oikeistolaiset” eivät ole, käytännössä valtavirran puolueet eivät aseta kyseenalaiseksi sosiaalidemokraattista käsitystä säännellystä taloudesta ja tulojen uudelleenjaosta – järjestelmästä, jonka koululaisille opetetaan olevan keskitie amerikkalaistyylisen kapitalismin ja neuvostotyylisen kommunismin välissä.”

Bawerin kokemukset ovat enimmäkseen Norjasta, mutta olennaisilta osiltaan ne pätevät myös Suomeen. Euroopassa kuolemantuomio on Euroopan Neuvoston päätöksellä siirretty historiaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä heijasta kansalaisten todellisia käsityksiä Bawerin mielestä:

”Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan eurooppalaiset halveksivat Amerikkaa, koska siellä on kuolemantuomio käytössä. Todellisuudessa useat eurooppalaiset, joidenkin mielipidetutkimusten mukaan enemmistö, haluaisivat sen myös Eurooppaan. Ongelmana on se, että yksikään valtavirran puolue ei kannata sitä.”

Luonnollisesti samanlainen ”mielipideleikkuri” toimii myös maahanmuutto- ja integraatiokysymyksessä:

”Vaikka tavalliset eurooppalaiset ovat olleet asiasta huolestuneita jo vuosia, eurooppalaiset valtavirran puolueet yhdessä median ja akateemisen maailman kanssa ovat käytännössä estäneet keskustelun.”

Bawerin mukaan valtavirran puolueiden hierarkinen rakenne on pitänyt toisinajattelijat aisoissa. Lisäksi mediassa poikkeavat mielipiteet eivät ole saaneet palstatilaa ja ne on vaiettu kuoliaaksi. Valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä kuitenkin esiintyy ja niitä löytää satunnaisesti lehtien yleisönosastosta ja yhä useammin internetin blogeista (Kuinka totta tämä onkaan!).

Kaikki puolueet eivät suinkaan allekirjoita konsensusta. Näitä puolueita kutsutaan populistisiksi, äärioikeistolaisiksi tai fasistisiksi. Bawer kertoo:

”Monissa Euroopan maissa tällaiset puolueet ovat ainoina nostaneet esiin fundamentalistisen islamin, maahanmuuton ja integraation poliittisina teemoina. Tästä syystä nämä puolueet on voimakkaasti leimattu. Valtavirran poliitikot puhuvat ylevästi siitä, mikä on parasta ”yhteiskunnalle”, ”yhteisölle” tai ”kansalle”, mutta kun toiset poliitikot sanovat ääneen tavallisten ihmisten huolista ja heidän kannaltaan tärkeistä asioista, sama valtavirran poliitikko leimaa heidät populisteiksi.”

[...]

”Tämän päivän Länsi-Euroopassa ”populismi” tarkoittaa todellisuudessa ”fasismia” tai vähintäänkin karkeaa, mistään ymmärtämätöntä yksinkertaistamista.”

Bawer vahvistaa myös oman käsitykseni syystä, miksi Ruotsissa ”populistinen” puolue ei ole menestynyt.

”Ansaitsematonkin fasistinen leima on tehokas. Se on tarkoituskin. Se todella estää populistien ajatuksiin sympaattisesti suhtautuvia äänestämästä heitä. Lundin yliopiston amerikkalainen professori Jonathan Friedman on sanonut, että yksi syy, miksi yksikään populistipuolue ei ole päässyt Ruotsin Valtiopäiville, on se, että vaalit eivät Ruotsissa ole salaiset. Muut vaalihuoneistossa olevat voivat nähdä, minkä puolueen vaalilipukkeen otat ja näin mitä puoluetta kannatat. Populistien äänestämiseen liittyvä häpeän tunne on niin voimakas.”

Bawer pitää belgialaista Vlaams Belangia (entinen Vlaams Blok) ja Ranskan Kansallista Rintamaa oikeasti fasistisina puolueita. Itse olen eri mieltä Vlaams Belangin kohdalla. Bawer on itse avoimesti homoseksuaali, mistä syystä hän vierastaa uskonnollista konservatismia. Hänen kirjoituksistaan saa kuitenkin käsityksen, että amerikkalaiset uskonnolliset konservatiivit, jotka pitävät homoseksuaalisuutta syntinä mutta kehottavat rakastamaan homoja ihmisinä, eivät vedä vertoja islamilaisille fundamentalisteille, joiden mielestä homot ansaitsevat kuoleman.

Amerikkalaisena Bawer luonnollisesti kiinnittää huomiota asioihin, joita tavallinen eurooppalainen pitää itsestäänselvyytenä. Pohjoismaissa kukaan ei kyseenalaista valtion merkittävää puuttumista ihmisten yksityisiin asioihin, mutta Bawerin kaltaiselle tämä tuntuu käsittämättömältä. Bawerin kirjan avulla eurooppalainen pystyy tarkastelemaan omaa yhteiskuntaansa ja omia asenteitaan ulkopuolisen näkökulmasta, mitä nykyisessä Euroopassa voi pitää erittäin tervetulleena.

Suomettuminen ei koskaan päättynyt

Kun Suomi ja Venäjä irtisanoivat YYA-sopimuksen ja presidentti Mauno Koivisto kertoi, että Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat eivät enää sido meitä, yksi aikakausi oli ohi. Suomi oli päässyt irti Neuvostoliiton ikeestä ja oli vapaa päättämään itse kohtalostaan. Näin monesta tuntui 90-luvun alussa, jolloin eräänlainen uusisänmaallisuuden aalto pyyhkäisi yli maan.

Valitettavasti seurannut lama teki ilosta lyhytaikaisen, mutta laman jälkeen Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja sitoi itsensä läntiseen maailmaan. Myös Venäjän presidentti Boris Jeltsin kävi Suomessa pyytämässä anteeksi Talvisodan hyökkäystä. Suomen ja Venäjän suhteita rakennettaisiin jatkossa avoimuuden varaan ja suomettumisen aikainen kyyristely oli pelkkä muisto vain.

Lyhyen aikaa myös käsiteltiin menneisyyden kipeitä asioita. Timo Vihavainen julkaisi kirjan Kansakunta rähmällään, jossa Suomen poliittisen eliitin nöyristely Tehtaankadun edessä näyttäytyi naurettavana. Kuitenkin yhtä paljon oli niitä, jotka muistuttivat aikojen olleen tuolloin toisenlaiset. Sitä paitsi Suomi säilytti demokratian kaikesta huolimatta, vaikka Kekkonen sitä välillä tuntui halveksivan.

Myös taistolaisuuden ajan ylilyönnit saivat kyytiä, ja osa entisistä taistolaisista katui menneisyyttään, osa pani hölmöilyt nuoruuden piikkiin ja osa tuntui pitävän kiinni ihanteistaan, vaikka niitä kannatellut järjestelmä oli kaatunut. Taistolaisuuden häpeä muuttui myöhemmin nostalgiaksi Ultra Bra –yhtyeen myötä. Myös taistolaisten protestilauluja on myöhemmin julkaistu uudelleen.

Ei NATO:lle

Yksi asia jäi kuitenkin tekemättä. Suomi ei koskaan liittynyt läntisen puolustusliiton NATO:n jäseneksi. Vannottiin sotilaallisen liittoutumattomuuden nimiin ja erityisesti poliittisen kentän vasemmalla laidalla sanottiin, että suomalaiset olisivat NATO:n myötä joutuneet mukaan amerikkalaisten sotaretkille ja suomalaissotilaita olisi tuotu sieltä sinkkiarkuissa.

Taustalla vaikutti myös Venäjän pelko. Venäjä ei koskaan olisi niin heikko, ettei se halutessaan pystyisi Suomea uhkaamaan. Vaikka aikakausi oli vaihtunut, Suomen politiikan johdossa jatkoivat pitkälti samat ihmiset kuin suomettuneisuuden aikana. Nämä ihmiset olivat oppineet varovaisiksi ja välttämään turhia riskejä.

Taustalla vaikutti myös ajatus Venäjän uudistumisesta. Uudesta vapaasta Venäjästä ei koskaan tulisi samanlaista mörköä kuin Neuvostoliitosta. Venäjä oli luopunut kommunistisesta ideologiasta ja sillä oli tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan. Kuviteltiin, että Suomi ei tarvitse NATO-jäsenyyttä mihinkään.

Suomi kuitenkin teki armeijasta hiljalleen ”NATO-yhteensopivan” ja osallistui aktiivisesti kriisinhallintaan. Rauhankumppanuusohjelmakaan ei aiheuttanut ongelmia, koska Venäjä oli myös mukana. Sitä paitsi NATO-optio oli olemassa ja sitä voitaisiin käyttää, jos jäsenyys sotilasliitossa tulisi ajankohtaiseksi.

Mikä meni pieleen

Tässä vaiheessa visionääriksi osoittautuva Jukka Tarkka syytti Suomen demarivetoista ulkopoliittista johtoa surkeaksi. Erityisesti hän nimesi Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen, Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan. Tarkka totesi:

”Kansakunta kärsii vielä pitkään heidän älyllisestä avuttomuudestaan.”

Itse en syytä yksinomaan heitä vaan myös porvaripuolta ja Suomen kansaa, joka toistuvasti on gallupeissa vastustanut NATO-jäsenyyttä. Voimakas tahtopoliitikko pystyisi tarvittaessa toimimaan kansan tahdon vastaisesti, mutta Suomesta ei ole sellaista löytynyt.

Tarkka unohtaa autuaasti sen, että Suomen suurin puolue tällä hetkellä on Keskusta, jonka puheenjohtaja itse on osoittanut suomettuneisuuttaan vielä vuonna 1985. Lisäksi Keskustan joukoissa lähestulkoon palvotaan suomettumisen pääarkkitehti Urho Kekkosta, jota pidetään jos nyt ei erehtymättömänä niin ainakin Suomen kaikkien aikojen suurimpana presidenttinä.

Muutaman Liisa Jaakonsaaren tapaisen demaripoliitikon ohella varovaista NATO-myönteisyyttä on löytynyt vain Kokoomuksen riveistä. Sielläkin kynttilää on pidetty huolellisesti vakan alla. Viime presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle selvinnyt Kokoomuksen ehdokas Sauli Niinistö ei liputtanut voimakkaasti NATO-jäsenyyden puolesta, vaikka suhtautui siihen selkeästi myönteisemmin kuin valituksi tullut Tarja Halonen. Niinistö ei uskaltanut puolustaa jäsenyyttä, koska hän olisi muuten vieraannuttanut osan potentiaalisista äänestäjistään eli lähinnä Keskustan kannattajat.

Väärin luettu historia

Miksi Suomen kansa sitten vastustaa NATO-jäsenyyttä niin voimakkaasti? Uskon sen johtuvan historian väärinymmärtämisestä tai lähinnä sen tarkastelemisesta yksipuolisesti Suomen näkökulmasta ilman kansainvälispoliittista ulottuvuutta.

Kekkosen aikana suomalaisten päähän iskostettiin, kuinka Suomen tulee pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Suomen pitää toimia lääkärin eikä tuomarin roolissa, kuten rakas johtajamme tuolloin sanoi. Vain ylläpitämällä luottamuksellisia suhteita itäiseen naapuriimme pystymme säilyttämään itsenäisyytemme ja kansanvaltaisen järjestelmämme.

Ihmiset uskoivat tähän, koska se tavallisen ihmisen näkökulmasta tuntui pitävän paikkansa. Suomi vaurastui ja elämä muutenkin vapautui 60-luvun lopulta alkaen. Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltio ja 80-luvun lopulla vietettiin jopa kulutusjuhlia. Idänkauppa veti ja loi työpaikkoja, jotka tosin katosivat yhtä aikaa Neuvostoliiton kanssa.

Tuolloin unohdettiin kuitenkin, että Suomen asema oli täysin riippuvainen suurvaltojen vastakkainasettelusta Euroopassa ja sen aikaansaamasta status quosta. Neuvostoliitolle Suomi oli hyödyllinen esimerkki porvarillisen länsimaan ja sosialistisen suurvallan rinnakkainelosta. Suomi siis toimi eräänlaisena syöttinä läntisille demokratioille, jotta nämä hylkäisivät Yhdysvaltojen sotilaallisen sateenvarjon.

Itse asiassa saksalainen konservatiivipoliitikko Franz-Josef Strauss käytti suomettumistermiä, koska hän halusi väittelyssä kuvata, mitä tapahtuu, jos amerikkalaisjoukot lähtevät Saksasta. Termiä käytettiin lännessä 1970-luvun alussa, kun haluttiin vastustaa liittokansleri Willy Brandtin yrityksiä normalisoida suhteet DDR:n kanssa.

Tuon ajan Suomessa termiä pidettiin halventavana ja länsimaalaisille yritettiin selittää Suomen ulkopolitiikka parhain päin. On kuitenkin täysin selvää, että lännessä ei elätelty mitään illuusioita Suomen asemasta. Toisaalta länsi ei halunnut Suomen joutuvan vaikeuksiin Neuvostoliiton kanssa ja pidättäytyi suorasta arvostelusta, vaikka tiedettiin Kekkosen edistävän lännessä Neuvostoliiton ulkopoliittisia tavoitteita kuten ydinaseetonta Pohjolaa.

Suomessa ei lisäksi koskaan ole tunnustettu Yhdysvaltojen johtaman läntisen liittouman ansioita kommunismin kukistumisessa. Pystyäkseen kilpailemaan lännen kanssa sotilaallisesti Neuvostoliitto joutui käyttämään suurimman osan taloudellisista resursseistaan sotilasmahdin ylläpitämiseen, mikä kävi lopulta liian raskaaksi ja pakotti etsimään uudistuksia, jotka lopulta tuhosivat sosialistisen järjestelmän. Suomessa ajatellaan mieluummin, että Neuvostoliitto hajosi itsestään omaan mahdottomuuteensa.

Enemmän kuin politiikkaa suomettuminen on henkinen tila, jossa alistutaan voiman edessä ja onnitellaan itseään erinomaisesti hoidetusta ulkopolitiikasta, vaikka sen eteen ei ole tehty muuta kuin köyristetty selkää ja pantu pää pensaaseen.

Suomettuminen taas parrasvaloissa

Suomettumistermi ehti jo pölyttyä piippuhyllyllä, kunnes Washington Postin kolumnisti Charles Krauthammer kirjoitti kolumnissaan How to Stop Putin (Miten pysäyttää Putin) seuraavasti:

”Todellinen tavoite on Georgian suomettaminen syrjäytttämällä presidentti Mikhail Saakasvili ja korvaamalla hänet Venäjä-mielisellä nukkehallitsijalla.”

Suomettaminen ei olisi mahdollista, mikäli Venäjän ulkopoliittinen doktriini ei olisi palannut Brezhnevin oppiin, jota voi kai kutsua Putinin opiksi. Siinä Venäjän ”lähiulkomaita” pyritään estämään liukumasta lännen syliin. Georgia-operaation tavoitteena on varoittaa entisiä neuvostotasavaltoja ja itäeurooppalaisia satelliitteja lähestymästä liikaa länttä eli käytännössä Yhdysvaltoja. Suomi on Valkovenäjän ohella ainoa entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuulunut valtio Euroopassa, joka ei tällaista opetusta tarvitse.

Suomettumisen paluu on saanut entiset kommunistitkin heräämään. Europarlamentaarikko Esko Seppänen arvosteli hallituksen ja presidentin tapaa hoitaa suhteita Venäjään sanomalla, että Suomi provosoi puutullikiistassa Venäjää (HS. 19.8.2008 maksullinen). Seppäsen puheenvuoro on kuin kaiku 70-luvulta, josta mies itse ei koskaan ole siirtynyt myöhäisemmille vuosikymmenille.

Uussuomettumista edustaa myös tämä Timo Soinin lausunto ja se kuvaa hyvin, miten laajalle suomettunut ajattelu on levinnyt. Soini kysyy:

” Meidän tulee varmistaa hyvät suhteet niin länteen kuin itäänkin. Kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1 300 kilometriä Venäjän kanssa.”

Soini tuntuu ymmärtävän, että NATO-option juoksuaika on kulunut umpeen. Jälkiviisaana voisi todeta, että oikea aika liittyä NATO:n jäseneksi oli 1990-luvun alussa. Sen jälkeen on käynyt selväksi, että Suomen poliittisesta eliitistä ei löydy tahtoa viedä läpi kansan keskuudessa epäsuosittua päätöstä. Soini myös osoittaa puheillaan olevansa itsekin menneisyyden mies, vaikka kerää runsaasti myönteistä julkisuutta kansanomaisilla ja näennäisen räväköillä puheillaan.

Tarja Halosen presidenttikausi jatkuu vielä neljä vuotta eikä Suomen ulkopolitiikkaan ole luvassa muutosta sinä aikana. Kaasuputken rakentaminen ja Koiviston öljysataman myötä lisääntyvä laivaliikenne tekevät Suomen eteläisistä merialueista Venäjälle strategisesti tärkeitä. Olisin valmis lyömään vetoa, että öljyn hinnannousun voimistama Venäjä tulee vielä painostamaan Suomea eikä Suomella ole ketään, joka antaisi samanlaista selustatukea, kuin Yhdysvallat antoi Virolle pronssisotilaskiistan yhteydessä. Venäjän kaasusta riippuvaisen, sotilaallisesti voimattoman Saksan varaan ei paljon kannata laskea.

Londonistan

Georgian kriisi ja Kaasu-Paavo eivät varsinaisesti liity tämän blogin aihepiiriin muutoin kuin aasinsilloilla. Siksi on hyvä palata varsinaiseen aiheeseen eli islamisoitumiseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin.

Luin äskettäin Melanie Phillipsin Lontoon 7/7-pommi-iskujen jälkimainingeissa kirjoittamaan kirjaan Londonistan. Huomasin, että kirjan sisältö vaikutti kovasti tutulta. Olen toki seurannut brittimediaa ja Melanie Phillipsin blogia, joka löytyy nykyisin Spectator-lehden sivuilta. Kirjasta kuitenkin saa hyvän kokonaiskäsityksen syistä, miksi nimenomaan Britanniassa muslimien integraatio on mennyt pahasti pieleen.

Kansallisen identiteetin murentaminen

Britanniassa isänmaallisuus ei ole erityisen näkyvää eikä sen korostamista pidetä hyväksyttävänä toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Jos maan lippua heiluttelee turhan innokkaasti, leimautuu helposti BNP:n kannattajaksi eli sosiaaliseksi hylkiöksi. Toisaalta walesilainen, irlantilainen ja skottilainen patriotismi ovat täysin hyväksyttäviä ilmiöitä, ja vain englantilainen nationalismi on kiellettyä muulloin kuin jalkapalloturnausten aikana. Silloinkin liian innokas Pyhän Yrjön ristin heiluttelu voi loukata vähemmistöjä (=muslimit) ja haitata yhteisöjen välistä rinnakkaineloa.

Yksi brittiläisyyden kulmakivistä oli aina 1950-luvulle saakka Brittiläinen Imperiumi, joka suurimmillaan kattoi liki puoli maapalloa. Vanha sanonta kuului, että aurinko ei koskaan laske Brittiläisessä Imperiumissa, mikä piti joskus paikkansa. Kansainvälisen aseman menetys kristallisoitui vuoden 1956 Suezin kriisissä, joka lopullisesti todisti, että Britanniasta ei enää yksin ole maailmanlaajuiseksi toimijaksi.

Itseluottamuksen rapautuminen ja siirtomaavallasta aiheutunut syyllisyys tarjosi tilaa toisenlaisille ideologioille. Yliopistojen ja median kautta marxilaisuus valtasi alaa ja luokkataistelu levisi työpaikoille. Kolonialismista tuli läntisen maailman pahuuden symboli ja kehitysmaiden alennustilan pääsyyllinen.

Länsimainen marxilaisuus

Phillips löytää kansallisen identiteetin murentamisen ideologiset juuret italialaisesta kommunistista Antonio Gramscista, jota pidetään yhtenä länsimaisen marxilaisuuden tärkeimmistä ajattelijoista. Sen sijaan, että hän olisi ollut huolissaan tuotantovälineiden omistuksesta, Gramsci korosti kapitalismin kulttuurillista hegemoniaa.

Vallankumouksen epäonnistuminen johtui sen mukaan siitä, että hegemoninen kapitalistinen valtakulttuuri aiheutti väärää tietoisuutta työväenluokassa. Työläiset eivät siis olleet vastaanottavaisia internationalistisen vallankumouksen sanomalle vaan kuuntelivat mieluummin nationalistisia johtajia, pyrkivät vaurastumaan ja nousemaan keskiluokkaan.

Gramsci kannatti kulttuurisotaa, jossa antikapitalististen elementtien piti hankkia hallitseva asema joukkotiedotusvälineissä, joukko-organisaatioissa ja koulutuksessa. Kun valta-asema näissä instituutioissa oli saavutettu, kommunisteilla olisi tarvittava tuki vallankumouksen toteuttamiseen.

Gramscin ajatukset yksinään tuskin selittävät monikulttuurisuuden nousua, vaan siihen tarvitaan myös perinteisen sosialismin ideologinen haaksirikko, jonka merkkipaaluja ovat Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen.

Britanniassa Työväenpuolue ajautui Margaret Thatcherin valtakauden alettua pitkään oppositiokauteen, joka murtui vasta, kun Tony Blairin ”New Labour” voitti vaalit vuonna 1997. Blairin Työväenpuolue hylkäsi ajatuksen taloudellisesta marxilaisuudesta, mutta omaksui monikulttuurisuuden osaksi omaa käytännön politiikkaansa. Ja monikulttuurisuus on puolestaan tarkoittanut valtaväestön kulttuurin mitätöimistä ja vähemmistökulttuurien nostamista jalustalle, kritiikin tavoittamattomiin.

Ihmisoikeudet

Yksi merkkipaalu Britannian vajoamisessa on ihmisoikeuslaki Human Rights Act vuodelta 1998. Tavoitteena oli sisällyttää Euroopan ihmisoikeussopimus osaksi brittiläistä lainsäädäntöä. Ihmisoikeuslaki säätää laittomaksi kaikki julkisen vallan toimenpiteet, jotka ovat ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Käytännössä kyseinen laki kasvatti tuomarien poliittista valtaa suhteessa parlamenttiin ja teki taistelun islamilaista radikalismia vastaan vaikeaksi.

Ihmisoikeuslainsäädännön ansiosta brittihallituksen on ollut erittäin vaikea karkottaa vakavista rikoksista tuomittuja ulkomaiden kansalaisia sekä säätää tarvittavia lakeja terrorismin torjumiseksi. Konservatiivisessa brittilehdistössä ihmisoikeuksista on alettu puhua pilkallisesti nimellä ”Yuman rites”, ja konservatiivipoliitikot kuten entinen Konservatiivien puheenjohtaja Michael Howard ovat lisäksi ilmoittaneet kumoavansa ihmisoikeuslain, jos he pääsevät valtaan.

Radikaali islam

Radikaali islam kukoisti ”Londonistanissa” aluksi, koska brittiviranomaiset kuvittelivat islamistien jättävän Britannian rauhaan. Seuraavaksi ajateltiin, että kiinnittämällä huomiota muslimiväestön huolenaiheisiin radikalisoitumiskehitys saataisiin pysäytettyä. Harjoitettu myöntyväisyyspolitiikka johti kuitenkin vain vaatimusten lisääntymiseen. Muslimijärjestöt, joiden kanssa brittihallitus keskusteli, osoittautuivat yksi toisensa jälkeen radikaalien islamistien miehittämiksi. Sen sijaan, että brittiläiset muslimijärjestöt olisivat pyrkineet eristämään radikaalit ja edistämään muslimiväestön integraatiota, ne vaativat yhteiskuntaa sopeutumaan omiin vaatimuksiinsa kuten Britannian ulkopolitiikan muuttamiseen.

Koska brittiläistä kulttuuri-identiteettiä oli rapautettu ja valtion kädet sidotut lainsäädännöllä, radikaali islam pääsi toimimaan vapaasti ilman vastustusta. Vasta parin viime vuoden aikana brittihallitus on ottanut etäisyyttä muslimijärjestöihin, ja tänä vuonna järjestetyssä islamistien Islam Expo –tapahtumassa ei ollut lainkaan hallituksen edustusta paikalla.

Melanie Phillips käyttää paljon energiaa Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vaikutusten analysointiin. Vaikka tämä on hänen näkökulmastaan tarpeellista, radikaalin islamin ymmärtäminen riittää toteamaan, että Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa on pohjimmiltaan kysymys jostain muusta kuin palestiinalaisten itsenäisyystaistelusta. Koska radikaalin islamin teologisia juuria ei haluta ymmärtää, monet kuvittelevat, että konfliktin juuret ovat Israelin palestiinalaisille aiheuttamissa kärsimyksissä ja että nämä kärsimykset ovat keskeinen syy radikaalin islamin nousulle ja brittiläisten muslimien radikalisoitumiselle. Tämän käsityksen Melanie Phillips osoittaa vääräksi.

The Devil Went Down to Georgia

The Devil















Went Down to













Georgia

Kaasuputkimies - ei mikään valtiomies

Näin voi luonnehtia Suomen ex-pääministeri Paavo Lipposta, joka aktiivipoliitikon uran jälkeen on siirtynyt ”konsultiksi” hyödyntämään uransa aikana luotuja ”yhteiskuntasuhteita”. Konsultintoimessaan Lipponen edistää saksalais-venäläisen kaasuputkiyhtiö Nordstreamin palkkaamana ympäristölupien käsittelyä Suomessa.

Venäläiset eivät suinkaan palkanneet Lipposta vaan entiset puoluetoverit Saksassa. Entinen Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ryhtyi poliittisen uransa jälkeen edistämään venäläistä energiabisnestä, ja nyt hän on rekrytoinut palvelukseensa Suomen ex-pääministerin.

Schröder itse muistetaan erityisesti Irakin sodan vastustamisestaan, jonka yhteydessä hän käytti hyväkseen saksalaisten amerikkalaisvastaisia asenteita ja loi yhdessä Jacques Chiracin ja Vladimir Putinin kanssa Moskova-Berliini-Pariisi –akselin, jonka tarkoituksena oli torpedoida Yhdysvaltojen Irakin sotaretki. Ilmeisesti tässä yhteydessä hän loi tarvittavat suhteet Venäjän presidentti Vladimir Putiniin, ja ne poikivat myöhemmin uuden työpaikan. Asiat eivät menneet hullummin Schröderin kannalta, vaikka saksalaisten etua tuskin palvelee lisääntyvä riippuvuus venäläisestä energiasta.

SAK:n pääministeri

Paavo Lipponen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi kakkosketjusta, kun puolueen mediapuheenjohtaja Ulf Sundqvistin taloussotkut paljastuivat ja Sundqvist joutui jättämään tehtävänsä. Ensimmäisissä tv-väittelyissä puheenjohtajana Lipponen esiintyi surkeasti ja hänen heikko ulosantinsa ja asioiden hallintansa kävi selväksi tv-katsojille.

Puheenjohtajasta huolimatta SDP otti vuoden 1995 eduskuntavaaleissa murskavoiton (28,25 prosenttia äänistä) ja Lipposesta tuli pääministeri. Vaalivoitostaan Lipponen saa kiittää sekä entisen pääministeri Esko Ahon laman jäljiltä heikentynyttä kansansuosiota että työmarkkinajärjestö SAK:ta, joka pysyi Lipposen rinnalla tämän puoluejohtajauran loppuun saakka.

Lipposen pääministerikauden saavutuksina mainitaan talouden eurokuntoon saattaminen ja Suomen johtaminen Nokia-vetoiseen nousukauteen, jonka aikana laman muistot haihtuivat. Poliittisesti Lipponen ei tehnyt mitään uudistuksia, vaan palautti kolmikannan ja keskitetyt tuloratkaisut kunniaan. SAK:n avulla valtaan päässyt ja vallassa pysynyt pääministeri ei oikein voinut muutakaan kuin ottaa kunnian talouskasvusta, joka oli todellisuudessa alkanut ennen hänen pääministerikauttaan.

Lipponen hävisi vaalit vasta vuonna 2003, jolloin Keskusta voitti vaalit tuoreen puheenjohtajansa Anneli Jäätteenmäen johdolla. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, mutta hänen uransa tuhoutui Irak-skandaaliin, jossa hän toi julkisuuteen presidentin neuvonantaja Martti Manniselta saatuja asiakirjoja. Jäätteenmäki korvattiin nopeasti Matti Vanhasella, minkä jälkeen Lipponen vetäytyi eduskunnan puhemieheksi, koska joutuminen sivurooliin hänen inhoamansa Keskustan johtamassa hallituksessa olisi ollut kokeneelle pääministerille liikaa.

Lipposen sosiaalidemokratia

Paavo Lipponen edusti näennäisesti oikeistososialidemokratiaa, mutta hän ei pystynyt uudistamaan omaa puoluettaan vaan teki siitä SAK-vetoisesta ay-liikkeestä riippuvaisen aatteellisesti tyhjän puolueen. Toisin kuin brittiläinen kollegansas Tony Blair, joka uudisti vanhakantaisen puolueensa kasvot ja voitti useat vaalit peräkkäin, Lipposella ei ollut näkemystä, mihin sosiaalidemokratian pitäisi tulevaisuudessa suunnata.

Hintana SAK:n tuesta Lipponen tuki kolmikantaa ja keskitettyjä tuloratkaisuja, joista luovuttiin vasta Lipposen jätettyä aktiivipolitiikan. Lipposen seuraaja Eero Heinäluoma oli SAK:n mies, mutta hänen karismansa ei enää kantanut vuoden 2007 vaaleissa, ja SAK:n hyllytetty vaalimainos herätti lähinnä negatiivista huomiota vanhakantaisella vastakkainasettelullaan. SDP:n uskottavuus työläisten puolustajana oli karissut Lipposen aikana, koska Lipposen poliittinen linja jatkoi laman aikana aloitettua tiukkaa valtiontalouden linjaa SDP:n kannattajakunnan toivoman jakopolitiikan asemesta.

SDP Lipposen jälkeen

On vaikea kuvitella puoluetta, jolla olisi ikääntyneempi kannattajakunta, vähemmän annettavaa tulevaisuudelle ja enemmän menetettävää, kuin Lipposen jälkeinen SDP. Uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen on osoittautunut kevyen sarjan poliitikoksi, joka yrittää kosiskella kannattajia halpahintaisella vasemmistopopulismilla. Esitys päivähoitomaksujen poistamisesta naurettiin ulos yhteen ääneen, ja ex-puheenjohtaja Lipposen tuki Urpilaiselle on kaasuputkiuutisen jälkeen lähinnä rasite.

Lipposen pääministerikauden äpärälapsena voidaan pitää Tarja Halosen valintaa Suomen presidentiksi. Avoimesti vasemmistolainen ex-ulkoministeri edusti kaikkea sitä, mitä Lipponen ei ollut, eli perinteistä aatteellista sosiaalidemokratiaa, josta tosin aika oli ajanut ohi jo 20 vuotta aiemmin. Halonen valittiin presidentiksi kahteen otteeseen SAK:n avoimella ja Lipposen puolittain vastentahtoisella tuella.

Lipponen ja Halonen kuitenkin kohtaavat jälleen kaasuputken rakentamisen yhteydessä. Kaasuputki on mitä suurimmassa määrin ulkopoliittinen hanke, ja suuri turvallisuusriski Suomelle ja kaikille Itämeren rantavaltioille. Kaasuputken vetäminen Suomenlahden pohjalle tarkoittaa ilman muuta Venäjän lisääntyvää kiinnostusta Suomen ja Viron väliselle merialueelle. Lipposen tehtävänä on vähätellä tätä tosiseikkaa ja edistää kaasuputken ympäristöluvan käsittelyä valtionhallinnossa.

Lipposen ja Halosen linjan luonnollisena seurauksena voidaan myös pitää Suomen ”NATO-optiota”, joka ei todellisuudessa ole mikään optio vaan osoitus päättämättömyydestä. Georgian kriisi lyhentää ikävällä tavalla NATO-option juoksuaikaa ja tekee Lipposen roolista kaasuputkimiehenä maanpetturuuteen rinnastettavaa toimintaa, jossa haisee korruptio.

Samaan aikaan SDP:n kannatus jatkaa laskuaan gallupeissa, koska puolueeseen pettynyt peruskannattajakunta vuotaa Perussuomalaisin ja nuoret valitsevat mieluummin Vihreät kuin ukkoutuneen SDP:n. Lipposen jättämä perintö on nopeasti osoittautumassa tyhjäksi, ja puolueen ainoaksi edunvalvojaksi jää pikkumaisesti omista valtaoikeuksistaan kiinnipitävä Halonen, jonka omat tulevaisuudennäkymät neljä vuotta eteenpäin viittaavat enemmän kissanristiäisiin ja päätöksenteon jarruttamiseen kuin todellisiin poliittisiin linjanvetoihihn.

Ruotsalaista illmanismia

Mika Illman ei ole ryhtynyt Suomen johtavaksi mielipidevainoojaksi omasta aloitteestaan. Jo väitöskirjassaan Hets mot Folkrupp hän linjasi sananvapauden rajat omalla tavallaan:

”Demokraattisessa maassa hallitusta ja sen harjoittamaa politiikkaa tulee voida arvostella voimakkaastikin ja ulkomaalaispolitiikka on yksi sen osa. Jos siihen sisältyy samalla ulkomaalaisten arvostelu, sekin on hyväksyttävä, jos sitä ei ääneen lausuta.”

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että harjoitetun maahanmuuttopolitiikan tulosten arviointi on kiellettyä, koska ulkomaalaisten sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan kertoo politiikan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Se tarkoittaa myös, että maahanmuuttajaryhmien välisiä eroja työllisyys- ja rikostilastoissa ei voi käsitellä, koska tämä voidaan tulkita ulkomaalaisten arvosteluksi ja täten rasismiksi.

Illmanismi ei kuitenkaan perustu Mika Illmanin väitöskirjaan, vaan YK:n rasisminvastaiseen sopimukseen vuodelta 1965, jonka Suomi ratifioi heinäkuussa 1970. Sopimuksen neljännessä artiklassa todetaan seuraavaa:

(b) Shall declare illegal and prohibit organizations, and also organized and all other propaganda activities, which promote and incite racial discrimination, and shall recognize participation in such organizations or activities as an offence punishable by law;

Eli kaikki järjestöt ja propagandatoimet, jotka edistävät rotusyrjintää, ovat kiellettyjä kuten myös tällaisiin organisaatioihin kuuluminen ja niiden toiminta.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kyseinen sopimus on oman aikansa tuote eikä se sellaisenaan sido allekirjoittaneita. Suomessa ja Ruotsissa rasistinen kiihotus ja muu vastaava toiminta käsitellään maan lakien mukaan. Rasisminvastainen sopimus ei siis ole mikään Suomen tai Ruotsin lain yläpuolella oleva laki, vaan pelkkä kokoelma hyviä aikomuksia, joihin allekirjoittajavaltiot ovat sitoutuneet.

Rasismi kiellettävä

Vasta viime vuosina, kun moderniin vasemmistoliberalismiin kuuluva täydellisen syrjimättömyyden periaate on noussut ylimmäksi moraalinormiksi, vanhoja YK:n sopimuksia on alettu ottaa kirjaimellisesti. Aftonbladetin debattiartikkelissa Ruotsin YK-yhdistyksen jäsen ja sosiaalidemokraattien kansanedustaja Alexander Gabelic kirjoittaa:

”..hallituksen on kiellettävä rasistiset organisaatiot ja niiden propaganda.”

Luonnollisesti tässä vaiheessa eteen tulee kysymys, millä perusteella organisaatio luokitellaan rasistiseksi. Oheisessa Svenska Dagbladetin artikkelissa Gabelic vastaa kysymykseen seuraavasti:

”Jos Ruotsi haluaa noudattaa sopimusta, silloin on kehitettävät tavat todistaa rasismi. Meillä ei ole olemassa ehdottomia tapoja tähän eikä meillä ole ehdottomia tapoja siihen, miten todistamisen tulisi tapahtua. Asia olisi toteutettava siten, että se ankkuroitaisiin osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa.”

Eli määritelmää rasistisesta organisaatiosta ei ole olemassakaan, mikä jättää toisaalta Gabelicin kaltaisille ihmisoikeusfundamentalisteille tilaa omalle propagandalleen että pakottaa maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset ja organisaatiot elämään epävarmuudessa.

Ruotsindemokraatit kiellettävä

Falkblick-blogissa on kaivettu esiin Ruotsin YK-komitean raportti, jossa on esitetty kiellettäväksi aiottuja järjestöjä. Raportissa sanotaan mm. seuraavaa:

”Hankkiakseen uskottavuutta julkisessa elämässä useat natsistiset ja rasistiset järjestöt ovat ottaneet käyttöön poliittisia ohjelmia, jotka muistuttavat perinteisten puolueiden vastaavia. Ne luovat poliittisia puolueita, värväävät jäseniä ja saavat taloudellista tukea poliittisilla kampanjoilla, sanomalehdillä ja verkkokaupalla.

”Ruotsin suurin rasistinen organisaatio on Ruotsindemokraattien puolue. Puolueen perustivat henkilöt, jotka aiemmin toimivat aktiivisesti natsiliikkeessä ja jotka nyttemmin tekevät kaikkensa karistaakseen aiemmat yhteytensä ja näyttääkseen valtavirran poliitikoilta.”

Ruotsindemokraatit, jotka viimeisimmissä mielipidemittauksissa ovat saaneet jopa 5,5 prosentin kannatuksen, eivät siis ole muuta kuin entisiä natseja, jotka ovat naamioineet itsensä demokraateiksi. Ruotsista löytyy toki ruotsindemokraatteja kiihkeämpiä äärioikeistolaisia järjestöjä kuten Kansallisdemokraatit (Nationaldemokraterna), NSF (Nationalsocialistiska Fronten) ja SMR (Svenska Motsståndsrörelsen) . YK-komitean raportti rinnastaa ruotsindemokraatit näihin järjestöihin.

Ruotsissa yksikään valtiopäiväpuolue ei arvostele julkisesti harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa. Vain Ruotsindemokraatit arvostelevat ja saavat tästä syystä rasisti- ja natsisyytöksiä niskaansa. Ruotsissa posti on kieltäytynyt jakamasta ruotsindemokraattien puoluelehteä. Syynä tähän oli se, että puoluelehdessä julkaistiin kuvia taiteilija Lars Vilksin liikenneympyräkoirista, joille oli piirretty islamin profeetta Muhammadin pää.

Lisäksi puolueen jäsenten ammatinharjoittamista on vaikeutettu. Esimerkiksi Ruotsin Israelin suurlähetystössä työskennellyt Kent Ekeroth sai potkut työstään, kun hänen esimiehensä sai tietää Ekerothin kannattavan ruotsindemokraatteja. Ekeroth tosin sai äskettäin 30 000 kruunun korvaukset potkuistaan.

Sosiaalidemokraattien kansanedustaja haluaisi siis kieltää ruotsindemokraatit puolueena. Eurooppalaisesta näkökulmasta tässä ei ole mitään tavatonta. Belgian korkein oikeus kielsi maahanmuuttovastaisen ja Flanderin itsenäisyyttä kannattavan Vlaams Blok –puolueen marraskuussa 2004. Puolue perustettiin myöhemmin uudelleen nimellä Vlaams Belang (Flanderin etu) ja se on Flanderin alueparlamentin suurin ryhmittymä.

Ruotsin poliittista tilannetta arvioitaessa Gabelicin tavoitteista paistaa poliittinen tarkoitushakuisuus. Ruotsindemokraatit voittavat kannattajia erityisesti Etelä-Ruotsissa, jossa maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiset näkyvät kaikkein selvimmin. Nämä kannattajat ovat usein entisiä sosiaalidemokraatteja, jotka kokevat tuleensa petetyiksi ja joiden asuinalueet ovat muuttuneet maahanmuuttajagetoiksi.

Viime kuukausina ruotsindemokraatit ovat kuitenkin päässeet melkein salonkikelpoisiksi, sillä puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson on esiintynyt televisioväittelyissä valtiopäiväpuolueiden edustajien kanssa. Väittelyistä käy toki ilmi selkeä ennakkoasenne puoluetta kohtaan, mutta Åkessonin puheenvuoroista ei löydy selkeitä näyttöjä rasismista. Åkesson haluaa lopettaa massamaahanmuuton (massinvandring) ja perustelee väitteensä maahanmuuton aiheuttamilla kustannuksilla, joista puhuminen on edelleen tabu Ruotsissa. Åkessonin väittelyt löytyvät Youtubesta (esim. sosiaalidemokraatien Mona Sahlinia vastaan).

Ruotsindemokraatteja on syytetty ulkomaalaisvihamielisyydestä, äärioikeistolaisuudesta, rasistisuudesta, ”epädemokraattisuudesta” ja ”epädemokraattisesta ihmiskuvasta”. Kuitenkin ne, jotka haluavat kieltää puolueen tai sulkea siltä tien julkisuuteen, edustavat itse suurempaa epädemokratiaa, kuin mihin puolue itse koskaan pystyisi. Valtapuolueet tekevät omahyväisellä moralismillaan ruotsindemokraateista marttyyreja ja näin lisäävät puolueen kannatusta.

Koska Suomessa?

Suomessa ei vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään sanoin ole organisoitua rasistista liikettä, ja yritykset luoda sellainen ovat epäonnistuneet. Ongelmana ovat ainoastaan internetissä kirjoittavat nettirasistit, joiden toimintaan entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen puuttui kovalla kädellä ja joita koskevat jutut ovat edelleen oikeusjärjestelmän käsiteltävänä.

Mika Illman siis toimii etuajassa ehkäistäkseen omasta mielestään haitallisen nettirasismin nousun, jota hän jopa mainosti Ylen uutislähetyksessä. Perusteluina olivat Puumalaisen tekemät tutkintapyynnöt ja niistä nostetut syytteet, jotka Illman itse laati ja vei oikeuteen.

Suomessa siis organisaatioiden ja poliittisten puolueiden kieltäminen ei edusta tätä päivää vaan kuviteltavissa olevaa tulevaisuutta, johon viranomaiset ovat jo varautuneet. Nähtäväksi jää, kielletäänkö ensimmäisenä Suomen Sisu, Abdullah Tammen islamilainen puolue, Perussuomalaiset vai Olavi Mäenpään Sinivalkoiset.

Uskontojenvälistä dialogia suomalaiseen tyyliin

Monet pitävät uskontojenvälistä vuoropuhelua lääkkeenä läntisen ja islamilaisen maailman välisten väärinkäsitysten ehkäisyyn. Suomen lähetysseuran tuottama elokuva Kohtaamisia vuodelta 2003 valottaa vähän, mistä uskontojenvälisessä vuoropuhelussa on kysymys. Pintapuolisella katselulla elokuvasta tuli vähän samanlainen vaikutelma kuin suomalaisdelegaatioiden matkoista Neuvostoliittoon YYA-aikana. Isännät esittivät asiat parhain päin ja valehtelivat tarvittaessa suomalaisvieraiden nyökytellessä tyytyväisinä.

Edward Saidin vaikutus

Aivan aluksi elokuvassa kerrataan kristittyjen historiaa Syyriassa. Luonnollisesti islamin alistamien uskontojen kohtaloa muslimivallan aikana ei käsitellä mitenkään erityisemmin, vaan todetaan vain kristinuskolla olevan pitkä historia alueella. Samalla tavalla kuin Neuvostoliiton ystävyysmatkoilla uskontojenväliseen dialogiin kuuluu olennaisena osana ikävien kysymysten välttäminen. Arabian niemimaan luostarit olivat ystävyyden ja yhteisyyden paikkoja muslimeille 1400 vuotta sitten. Elokuvassa ei kuitenkaan kysytä, mitä Arabian niemimaan luostareille tapahtui ja miksi niitä ei nykypäivänä enää ole olemassa.

Seuraavaksi puheenvuoro annetaan pakistanilaiselle yliopiston opettajalle, joka kertoo suomalaisen ystävänsä sanoista seuraavasti:

”Hän kasvoi Suomessa ilmapiirissä, jossa muslimin pelko ja viha imettiin jo äidinmaidossa. Se ei ollut tietoista. En usko, että Suomessa kukaan opettaa vihaamaan ketään. Se johtuu yhteentörmäyksestämme 150 vuotta sitten. Silloin Eurooppa oli siirtomaavalta. Sitä se ei enää ole, mutta samat asenteet elävät yhä.”

En tiedä kenen kanssa nainen on keskustellut, mutta hänen ajatuksensa ovat kuin suoraan Edward Saidin surullisenkuuluisasta ja paljon vahinkoa aikaansaaneesta kirjasta Orientalismi, joka selittää eurooppalaisten kolonialististen asenteiden vaikuttaneen kuvaan itämaista ja islamista. Islam on siis edustanut toiseutta. Jo edesmenneen Saidin kirjan teesit on revitty palasiksi moneen kertaan, ja viimeksi Ibn Warraq osoitti Orientalismi-kirjan onttouden omassa teoksessaan ”Defending the West – A critique of Edward Said’s Orientalism”.

Saidin ajatuksille löytyi kuitenkin kaikupohjaa Lähi-idässä, jossa alueen poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat voitiin sysätä länsimaisen siirtomaaisännän piikkiin ja näin välttää ottamasta itse vastuuta omista virheistään. Ibn Warraq osoitti kuitenkin, että eurooppalaisten asenteet itämaita kohtaan olivat huomattavasti monisyisempiä kuin Saidin yksipuolinen karikatyyri antoi ymmärtää.

Elokuvan varsinainen ongelma liittyy muslimioppineiden puheenvuoroihin, jotka tuntuvat edustavan kovasti sympaattista näkemystä. Syyrialainen uskontotieteiden tohtori Muhammad Al-Habash puhuu elokuvassa kauniisti ja kuulostaa juuri sellaiselta, kuin me haluaisimme muslimioppineen kuulostavan.

”Uskontomme mukaan kaikille on annettava vapaus uskonnon alueella. Koraani kutsuu meitä ymmärtämään, että maailmankaikkeus on perhe. Me kuulumme yhdelle Jumalalle. Jumala on yksi, mutta hänellä on monta nimeä. Todellisuus on yksi, mutta sillä on monta muotoa. Ei voi olla muslimi ilman uskoa Jeesukseen Kristukseen Jumalan profeettana ja sanansaattajana, Jumalan henkenä ja sanana. Hän tulee takaisin ennen loppua ja ohjaa jalot ihmiset hyvyyteen. "

"..."

”Kolminaisuus ja ykseys: on eroja, mutta ei olennaisia eroja. Vain sillä on merkitystä, kuka pyrkii pahaan ja kuka hyvään, kuka työskentelee ihmiskunnan hyväksi ja kuka vahingoittaa sitä.”

Al-Habashin näkemykset eivät edusta muslimien valtavirtaa, vaan häntä voi pitää uudistusmielisenä. Silti hänen esittämänsä ajatukset voisi asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi kysymällä, mitä käytännössä tarkoittaa vapaus uskonnon alueella. Tarkoittaako se, että myös muslimi saa halutessaan kääntyä kristityksi tai luopua kokonaan uskonnosta? Syyriassa tämä ei ole mahdotonta, ja tässä suhteessa tilanne on parempi kuin esimerkiksi naapurimaa Jordaniassa, vaikka Syyriassakaan ei siedetä avointa lähetystyötä, vaan valtio pyrkii varjelemaan uskontojen välisiä suhteita ja puuttuu tarvittaessa käännytykseen uskontojen välisen rauhan säilyttämiseksi.

Israelin kohdalla Al-Habash ei kuitenkaan osoita erityistä maltillisuutta, kuten oheisesta jutusta voi päätellä. MEMRI:n kääntämistä Al-Habashin puheista käy ilmi, että Syyrian parlamentin jäsen puhuu omilleen islamilaisittain puhdasoppisemmin kuin suomalaisille vierailleen.

Radikaalit ja maltilliset

Videon toisen osan alussa puhutaan fundamentalismista, ja kuvassa näytetään Newsweekin artikkelia ”Amerikan sielun puolesta”. Tarkoituksena on luonnollisesti vihjata, että fundamentalismi ei ole islamin yksinoikeus, vaan myös kristittyjen joukosta löytyy kiihkoilijoita. Tämä poliittisesti korrekti näkemys on mielestäni elokuvan vastenmielisintä antia.

Al-Habash esittää vielä oman käsityksensä islamin suuntauksista, joista toinen on radikaali ja toinen maltillinen. Hän lisäksi sanoo:

”Korostan: radikaalilla tulkinnalla ei ole perusteita islamissa.”

Mikä on se radikaali tulkinta, jolle ei löydy perusteita? Tämä jää katsojalle kertomatta.

”On hyvin vähän ihmisiä, jotka kehottavat tappamaan toisia ihmisiä.”

Paljonko sellaisia tarvitaan, jotta se olisi ongelma? Al-Habashin puheen jälkeen kuvaan tulee Hizbollahin keltainen lippu. Toimittaja Jouko Marttinen selvittää sen jälkeen lyhyesti ääri-islamilaisen ideologian sisällön ja kertoo, kuinka rauhaa rakastavan enemmistön islam on vaarassa tulla kaapatuksi. Tässä hän toistaa jo tuttua harhakäsitystä, jonka mukaan radikaalit jotenkin vääristelisivät islamia, vaikka todellisuudessa heidän tulkintansa on sopusoinnussa islaminuskon päälähteiden Koraanin, Hadithin ja Siran kanssa. Maltillisella tulkinnalla on puolestaan enemmän ongelmia todistaa olevansa ”oikeaa islamia”.

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella kannattaa seurata Koraanin lauseita, jotka vilahtelevat Al-Habashin takana. Yksi niistä kuuluu:

”Niillä, jotka ovat uskottomia, eivät totisesti heidän rikkautensa eivätkä heidän lapsensa vähääkään hyödytä Jumalan edessä; he joutuvat tulen omiksi ja pysyvät siinä iankaikkisesti.”

Luonnollisesti kristityt ja juutalaiset lasketaan uskottomiksi. Elokuvan tekijöiltä voisi kysyä myös, miksi taustalla näytetään amerikkalaisia sotilaita silloin, kun puhutaan fundamentalisteista. Presidentti Ahtisaari päästetään myös luennoimaan mystisistä ”fundamentalisteista”, joita hänen mukaansa löytyy joka maasta.

Islam Euroopassa

Toimittaja Marttinen siteeraa vielä Tariq Ramadania, tuota pehmeää islamistia, jota niin monet edistykselliset kuuntelevat innokkaasti. Marttinen kertoo:

”Ramadan kutsuttiin tutkijaksi Indianan Notre Damen yliopistoon, mutta hän ei saanut viisumia työpaikalleen, koska hän on turvallisuusriski Amerikalle.”

Ramadanin yhteydet radikaaleihin islamisteihin ovat hyvin dokumentoituja ja Yhdysvallat eväsi viisumin siksi, että hän oli rahoittanut hyväntekeväisyysjärjestöä, joka tukee Hamasia. Ramadania on myös syytetty siitä, että hän puhuu länsimaiselle yleisölle yhtä ja ”kotiyleisölle” toista. Ramadanin kaksinaisesta luonteesta on jopa kirjoitettu kirja ”Brother Tariq: The doublespeak of Tariq Ramadan”

En usko uskontojen välisen dialogin tuottavan mitään merkittäviä tuloksia. Toisaalta se aiheuttaa myös vahinkoa ainoastaan, jos päättäjät ja tavalliset ihmiset luottavat siihen. Kun dialogia käydään, on syytä pitää mielessä, että toinen osapuoli ei välttämättä ole liikkeellä vilpittömin mielin, tai ainakin islam rajoittaa merkittävästi sitä, miten pitkälle muslimi voi ymmärtämisessään mennä.

Islam ei ole mikään mysteeri, vaan siihen voi perehtyä ilman dialogia itsekseen lukemalla kirjoja ja etsimällä tietoa internetistä. Kun lukee islamin usein järkyttäviä opetuksia, kannattaa ajatella, että suuri osa muslimeista ei joko tunne niitä tai välitä niistä. Toisaalta ne, jotka ottavat opetukset kirjaimellisesti, eivät välttämättä tahdo mitään hyvää länsimaiselle ihmiselle ja yhteiskunnalle.

Rehellinen näkemys islamin ja kristinuskon yhteydestä sekä dialogin ongelmista löytyy Risto Soramiehen kirjoittamasta ja Teologisen instituutin julkaisemasta kirjasta Islam ja evankeliumi, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täällä. Uskon ja ajattelun puolesta –blogissa on kuusi kyseiseen kirjaan liittyvää kirjoitusta (1, 2, 3, 4, 5 ja 6), joista kirjan keskeiset kohdat käyvät ilmi.

Erityisesti kannattaa mainita viimeinen eli kuudes osa, jossa Vesa Ollilainen tiivistää kirjan keskeiset kohdat.

Juutalaiset ovat apinoita ja kristityt sikoja

Näin opetetaan lontoolaisessa Kuningas Fahdin mukaan nimetyssä opinahjossa, jossa opiskelee noin 600 koululaista. Seuraavassa vuodelta 2007 peräisin olevassa BBC:n Newsnight-ohjelman pätkässä kuvaillaan, mitä Kuningas Fahdin akatemian oppikirjat sisältävät

BBC:n toimittajan närkästykseen ei voi oikein suhtautua vakavasti. Hän selvästikin kuvittelee oppikirjojen sisältävän jotain muuta kuin aitoa ja oikeaa islamia. Kuitenkin tarina siitä, miten Allah muutti sapattia rikkoneet juutalaiset apinoiksi ja sioiksi kuuluu islamin opetuksiin samoin kuin käsitys väärien uskontojen edustajia kuten juutalaisia ja kristittyjä odottavasta helvetin tulesta.

Islamista ei saa länsimaiselle liberaalille salonkikelpoista rauhan ja rakkauden uskontoa halattavaksi muutoin kuin poistamalla islamin pyhät kirjoitukset ja profeetta Muhammadin esimerkki ja korvaamalla ne jotain universaalia ihmisten välistä rakkautta korostavalla New Age –hömpällä.

Islam Online –sivustolta voi käydä lukemassa, mistä tarinassa apinoista ja sioista on kyse. Tarina ei ole vailla merkitystä erityisesti palestiinalaisalueilla, joissa juutalaisvastaiselle propagandalle on kysyntää. Oheisessa saudiarabialaisen Iqraa-televisiokanavan välähdyksessä näytetään, miten oppia juutalaisten luonteesta iskostetaan nuorelle sukupolvelle.

Ritva Viljasen syrjättäminen epäonnistuu

Kun ensimmäisen kerran näin uutisen, jossa kerrottiin hallituksen kaavailevan sisäministeriön kansliapäälliköksi Ilkka Laitista, pidin tätä miehen toimintaa tuntematta erittäin positiivisena asiana. Laitinen on aiemmin toiminut EU:n rajaturvallisuusviraston päällikkönä, joten hänen muodollisesta pätevyydestään virkaan ei pitäisi olla epäselvyyttä.

Viran nykyinen haltija Ritva Viljanen on lisäksi osoittautunut pahimman luokan monikultturistiksi, ja hänen prioriteettinsa sisäisen turvallisuuden osalta vaikuttavat ulkopuolisesta käsittämättömiltä. Itsekin kirjoitin taannoin Ritva ”Nollatoleranssi” Viljasesta. Blogisti Octavius on puolestaan koonnut Viljasen lausunnoista kavalkadin, josta seuraavassa muutamia parhaita paloja:

• Esimerkiksi rasistinen vitsi, manne-vitsi, on vain rasismia, ei mitään muuta.
• Suomi tarvitsee maahanmuuttoa, sillä ulkomaalaisten osuus on vain kaksi prosenttia väestöstä, mikä on koko Euroopan pienin.
• Turvapaikanhakijat ovat keskimäärin 20-29 -vuotiaita nuoria miehiä. Siinä on hyvää, nuorta, oppimiskykyistä työvoimaa.
• Suomessa edelleen vähiten Euroopan unionin alueella ulkomaalaisia.

Kun Ritva Viljasen lausuntoja etsii Googlella, kovin suureen optimismiin Suomen sisäisen turvallisuuden tasosta ei kannata tuudittautua. Viljasen ja hänen kaltaistensa Demla-aktivistien mielestä Suomen turvallisuutta eivät niinkään uhkaa rajan takaa tulevat rikolliset, vaan vaimoaan hakkaavat miehet, ihmiskauppiaat (lue parittajat) ja rasistit, joiden uhkaa ”arjen turvallisuudelle” ei mitenkään voi aliarvioida. Mikko Ellilä oli Uusi Viesti –blogissaan etsinyt ensimmäisen vastaan osuneen Viljasen lausunnon.

Media tekee puoluepolitiikkaa

Minulla ei ole illuusioita virkaan pätevimmäksi todetusta Ilkka Laitisesta. Kuitenkin on syytä olettaa, että hänen prioriteettinsa poikkeaisivat jonkin verran Ritva Viljasen vastaavista, koska hän on taustaltaan rajaturvallisuuteen keskittynyt kenraali.

Media tekee tietysti nimityksestä puoluepolitiikkaa varsinkin, kun presidentti Tarja Halonen hylkäsi hallituksen esityksen ensimmäisellä kerralla. Tämä tarkoittaa käytännössä, että toisella kerralla Halonen voi nimittää kenet tahansa päteväksi todetun hakijan, ja Ritva Viljanen tulee tässä tapauksessa valituksi toiselle kaudelle. Halosen aiemmissa hallituksen esityksistä poikkeava nimityskäytäntö eli hallituspuolueiden yksimielisyys siis heitetään romukoppaan.

Hallituspuolueiden ja erityisesti Kokoomuksen suunnalta nähdään kannanottoja, joissa arvostellaan presidentin valtaoikeuksia sisäpolitiikkaan kuuluvissa asioissa. Nämä kannanotot olisivat jääneet esittämättä, mikäli presidentti itse edustaisi keskusta-oikeistolaista ideologiaa. Presidentillä on kuitenkin sisäpoliittistia ”piilovaltaa”, johon tulee kiinnittää huomiota.

Tarja Halonen on arvomaailmaltaan Suomen johtava monikultturisti ja vähemmistöjen puolustaja. Sopivalla nimityspolitiikalla hän voi luoda Suomen virkakoneistoon itselleen uskollisen ”varjohallituksen”, jonka kautta hän voi ajaa omaa hallituksen politiikasta riippumatonta linjaa. Ritva Viljanen on oikeustieteiden kandidaatti, ja Tarja Halonen on itse myös SAK:n entinen lakimies. Halosen Demla-taustasta minulla ei ole tietoa kuten ei myöskään Viljasen, mutta tuskin on täysin merkityksetöntä, että myös maahanmuuttoon ja vähemmistöihin liittyvät asiat kuuluvat nykyisin Sisäministeriön toimialaan.

Tarja Halosta ei kuitenkaan kannata arvostella, koska meneillään on Halosen toinen kausi. Halosta markkinoitiin aikanaan ”koko kansan presidenttinä”. Tämä kuva on viimeistään toisella kaudella osoittautunut epäuskottavaksi, koska Halonen osallistui vuoden 1918 sodan juhlavuonna pelkästään punaisen osapulen tilaisuuksiin ja jätti Vapaussodan juhlallisuudet kokonaan väliin. Halosen ei enää tarvitse kilpailla pääsystä kolmannelle kaudelle, joten hän voi näyttää todellisen värinsä ilman paineita.

Mediassa on keskitytty Viljasen sukupuoleen ja puoluepoliittiseen sitoutuneisuuteen (sd). Tällä ei kuitenkaan ole viime kädessä merkitystä, vaan tärkeämpää on se, että Viljanen noudattaa Halosen linjaa maahanmuutossa ja ”sisäisen turvallisuuden kysymyksissä”. Syrjinnän vastustaminen ja ihmiskaupan torjuminen nousevat sitä kautta tärkeämmiksi kuin rajojen valvonta ja rikollisuuden torjunta.

Viljanen on siis paljastunut Halosen varjohallituksen jäseneksi, mikä tarkoittaa, että hän ei jatkossakaan erityisen innokkaasti pyri toteuttamaan porvarihallituksen työperäiseen maahanmuuttoon perustuvaa politiikkaa. Miksi pitäisikään, sillä 20 – 29 –vuotiaissa miespuolisissa turvapaikanhakijoissa meillä on oppimiskykyinen ja ehtymätön työvoimareservi.

Muita Halosen varjohallitukseen kuuluvia ei tarvitse etsiä suurennuslasilla. Viljasen alaisuudessa toimiva Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää edustaa samaa ideologiaa, kuten myös Ulkoministeriön lähetystöneuvos Kirsti Westphalen. Heidän taustavoimanaan häärii apulaisvaltakunnansyyttäjä, Demla-taustainen Mika Illman, joka yhdessä tovereidensa kanssa on onnistunut ujuttamaan rasistisen kiihotuksen osaksi Sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Demla-aktivistit eivät pyri edistämään Suomen kansallista turvallisuutta vaan taistelemaan omia haamuvihollisiaan vastaan ja varmistamaan, että heidän edustamansa arvomaailma on yhtä kuin Suomen virallinen politiikka.

Kaikki päänkatkojat eivät ole muslimeja

Viime viikkoina lehdissä on näkynyt uutisia raaoista rikoksista, joissa uhri on surmattu erityisen julmalla tavalla ja hänen päänsä on surman jälkeen katkaistu. Amerikkalaisessa Stop All Monsters –blogissa puhuttiin jopa kansainvälisestä päidenkatkaisuviikosta.

Pään katkominen terrorikeinona nousi kansainväliseen tietoisuuteen, kun Abu Musab Al-Zarqawin johtama Irakin Al-Qaeda julkaisi joukon päänkatkomisvideoita. Itse en ole pystynyt katsomaan ainuttakaan, vaikka internetistä kaikki ovat tietysti löydettävissä. Zarqawin toimien myötä monille syntyi käsitys, että päidenkatkaisijat ovat yleensä muslimeja.

On toinenkin syy yhdistää päiden katkaisu nimenomaan islamiin. Profeetta Muhammad saapui Mekasta Yathribiin (Medina) vuonna 622, jolloin siellä asui kolme juutalaista heimoa. Näistä yksi oli Banu Qurayza. Juoksuhaudan taistelun jälkeen Banu Qurayzan jäseniä syytettiin petoksesta ja heimon miespuolisilta jäseniltä katkaistiin pää ja naiset sekä lapset orjuutettiin.

Kolme tapausta

Kolmella ”päidenkatkaisuviikon” karmealla tapauksella ei uutisraporttien mukaan ole mitään yhteyttä islamiin. Ensimmäinen tapaus sattui Kanadassa Greyhound-bussissa lähellä Winnipegiä, kun kiinalaissyntyinen matkustaja puukotti vierustoveriaan toistaiseksi tuntemattomasta syystä ja katkaisi surman jälkeen uhriltaan pään. Lawrence Auster väittää, että kiinalaissyntyinen Hui-kansaan kuuluva murhaaja olisi muslimi, mutta hänen lähteensä ovat sen verran epämääräisiä, että niiden perusteella on mahdotonta tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Toinen tapaus tulee Brasiliasta, jossa mieshenkilö katkaisi 20-vuotiaan englantilaisen tyttöystävänsä pään ja kuvasi teon kännykkäkamerallaan. Tapausta kommentoinut poliisi kertoi: ”Osa valokuvista näytti samalta kuin Talibanin vastaavat, joissa katkaistu pää asetetaan ruumiin päälle.”

Kolmas ja viimeisin päidenkatkaisu tehtiin Kreikassa Santorinin paratiisisaarella, jossa 31-vuotias kreikkalainen mies katkaisi 25-vuotiaan naispuolisen opettajan pään ja kantoi sitä pitkin katuja, ennen kuin poliisi pysäytti miehen ampumalla.

Kanadassa tehty murha vaikuttaisi etukäteen uskottavimmin muslimin tekemältä, koska kesäkuussa 2006 Kanadassa paljastui terrorisuunnitelma, jossa yksi tekijöistä suunnitteli tunkeutuvansa Kanadan parlamenttiin ja katkaisevansa pään Kanadan pääministeriltä. Pidätyksen jälkeen viranomaiset kertoivat, että tekijät ”edustivat laajoja yhteiskuntakerroksia” (broad strata of society). Luonnollisesti iskun suunnittelijoiden muslimitaustan merkitystä yritettiin vähätellä.

Poliittisesti korrekti media

Suomessa valtamedia jättää yleensä kertomatta väkivaltarikollisten etnisen tai uskonnollisen taustan. Tästä on olemassa Julkisen sanan neuvoston ohjeistus, jonka mukaan rikoksesta epäillyn etninen tausta voidaan ilmoittaa, jos se on uutisen olennaisen sisällön kannalta tarpeellista. Viisas journalisti todennäköisesti jättää etnisen taustan varmuuden vuoksi mainitsematta, jos epäilty edustaa jotakin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä. Jos taas epäilty kuuluu kantaväestöön, etnisen taustan voi huoletta mainita.

Samaa käytäntöä noudatetaan muuallakin läntisessä maailmassa eli tässä mielessä suomalainen media ei poikkea muista positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Erityisesti silloin, jos teko on omiaan herättämään epäilyksiä islamilaisesta terrorismista, media raportoi kieli keskellä suuta ja välttelee islamin ja terrorismin yhdistämistä toisiinsa. On paljon helpompaa kertoa epäillyn kärsivän mielenterveysongelmista kuin sanoa hänen olevan muslimi.

Päidenkatkomistapauksista on mahdotonta sanoa, ovatko tekijät muslimeita vai eivät. Nimien perusteella yksikään edellä mainittujen kolmen murhan tekijöistä ei ole muslimi. Se, että islamin osuutta epäillään, johtuu sekä islamilaisten terroristien aiemmista teoista että poliittisesti korrektista mediasta, joka suorastaan pakottaa lukemaan rivien välistä, kuten entisessä Neuvostoliitossa oli tapana. Tiedotusvälineiden linja siis on omiaan herättämään epäluuloja sekä uutisointia että muslimeja kohtaan, mikä tuskin on ollut tarkoitus, kun hienoja journalistin ohjeita on laadittu.

Nuorisopullistuma 2/2

Ensimmäisessä osassa kerroin professori Gunnar Heinsohnista ja hänen nuorisopullistumaa (Youth bulge) koskevasta teoriastaan. Seuraavaksi käsittelen Heinsohnin ajatuksia Euroopasta ja sen tulevaisuudesta. Ennen tätä kuitenkin tarkastelen Heinsohnin ajatuksia ideologioista ja niiden vaikutuksista, jotka poikkeavat jonkin verran tässä blogissa esitetyista ajatuksista, joiden mukaan islam sisältää poliittisen ulottuvuuden ja ylivaltapyrkimyksen.

Ideologia luodaan tilanteen mukaan

Heinsohn kuului itse vuoden 1968 radikaaleihin, ja tuolloin Euroopassa elettiin opiskelija-radikalismin aikaa, joka Suomessa huipentui taistolaisuuteen. 60- ja 70-lukujen radikalismi on myös selitettävissä nuorisopullistuman kautta. Suomessakin opiskelija-aktivismi alkoi 60-luvulla ja hiipui 70-luvun lopulla, kun Suomen nuorisopullistuma eli sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat tulivat kolmekymppisiksi.

Heinsohnin käsityksen mukaan nuoriso luo itse oman ideologiansa siinä hetkessä, jota eletään:

”Kun aika on kypsä, uudet uskonnolliset pamfletit kirjoitetaan siinä hetkessä saman tien. Pyhistä kirjoista kuten Koraanista, Raamatusta, Kommunistisesta Manifestista jne. poimitaan tarkoitukseen sopivat osat. Väkivaltaa tullaan käyttämään ja sille tarvitaan oikeutus, koska olet hyvä ihminen. Mutta kun nuorisopullistuma katoaa, miljoonina kappaleina jaetut kirjat eivät käy kaupaksi edes divareissa. Kaikki tietävät niiden olevan täyttä roskaa.”

..

”Liike ei synny vääristä ajatuksista. Päinvastoin liike luo väärät ajatukset. Islam ei luo islamismia vaan nuoret muslimit luovat.”

Häviäjien luokka

Maahanmuutto on yksi tapa päästä eroon nuorisopullistumasta. Heinsohnin mukaan tämä ei kuitenkaan ratkaise joidenkin islamilaisten maiden nuoriso-ongelmaa. Euroopan maat ovat poikkeuksetta ikääntyviä kansakuntia, jotka kilpailevat toistensa resursseista ja yrittävät houkutella lahjakkaita ihmisiä naapurimaista.

Ne eivät kuitenkaan etsi lahjakkuutta Afrikasta tai islamilaisista maista, koska näiden koulutustaso ei riitä tuottamaan tarpeeksi kyvykkäitä ihmisiä innovaatiosta elävien yhteiskuntien tarpeisiin. Afrikan ja islamilaisten maiden ihmisistä ei ole hyötyä eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

Heinsohn arvostelee eurooppalaista hyvinvointivaltiota:

”Länsimaissa meillä on sosiaaliturva, jota kantaväestö tuskin käyttää. Toisaalta maassa asuu maahanmuuttajia, jonka naispuolinen väestönosa ei pysty kilpailemaan työmarkkinoilla. Tanskalaisille tai saksalaisille naisille sosiaaliturva on liian alhainen ollakseen houkutteleva. Maahanmuuttajille tilanne on toinen. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa maahanmuuttajanaiset tekevät huonosti palkattuja töitä, joita he täydentävät sosiaaliturvalla.”

...

”Mutta pojilla ei ole tällaista vaihtoehtoa. He kasvavat yhteiskunnan alimmalla tasolla ilman älyllisiä kykyjä parantaa sosiaalista asemaansa. Nimenomaan nämä pojat polttivat Pariisin ja osia Bremenistä.”

...

”Heistä tulee nuoria miehiä, jotka uskovat, että heitä sorretaan islaminuskon takia, mutta todellisuudessa hyvinvointivaltio itsessään luo tämän häviäjien luokan.”

Heinsohn pitää anglosaksisissa maissa kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa harjoitettua valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa parempana. Esimerkiksi Kanadassa 98:lla sadasta maahanmuuttajasta on paremmat ammatilliset valmiudet kuin kantaväestöllä. Sen sijaan Euroopassa pelätään valintojen tekemistä, koska sellainen voitaisiin tulkita rasismiksi. Anglosaksisissa maissa haetaan laatua, kun taas Euroopassa määrä on tärkein.

”Viides kylä”

Heinsohn käyttää vertausta ”viides kylä” kuvaamaan Euroopan tilannetta. Esimerkkinä käytetään Saksan Brandenburgin ja Mecklenburgin osavaltioita, jotka ovat joutuneet kokemaan väestön vähenemisen. Neljän kylää tyhjenee, kun niiden väestö muuttaa viidenteen kylään. Tämä ei kuitenkaan lisää viidennen kylän syntyvyyttä lainkaan. Vähän ajan päästä viidennessä kylässä asuu vain vanhoja ihmisiä eikä riittävästi nuoria, jotka maksaisivat heidän eläkkeensä.

Heinsohn heittäytyy ennustajaksi, kun hän sanoo 40 valtion Bretagnesta Vladivostokiin kärsivän tästä ilmiöstä. Joitakin valtioista tulee ”viidensiä kyliä”, ja ne saavat näin lisäaikaa, kun taas toiset valtiot tyhjentyvät aktiiviväestöstä. Heinsohnin mielestä kaikki slaavilaiset valtiot menettävät aktiiviväestönsä kuten myös Baltian maat ja Balkanin valtiot. Skandinaviasta, Iberian niemimaasta, Englannista ja Irlannista tulee ”viidensiä kyliä”, mutta muu osa Euroopasta ei selviä.

Pitkällä tähtäimellä on erittäin vaikea motivoida ammattitaitoista nuorta väestöä elättämään kasvava vanheneva väestönosa ja toimeton, sosiaalituilla elävä kolmannesta maailmasta kotoisin oleva maahanmuuttajaväestö. Koska vaihtoehtoja on tarjolla, nuori aktiiviväestö jättää vanhenevan Euroopan ja muuttaa Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan tai Uuteen Seelantiin. Tämä kuulostaa aivan Mark Steynilta, ja on syytä epäillä, että Heinsohnin ajatukset ovat vaikuttaneet Steynin kirjan sisältöön.

Mikä ratkaisuksi?

Ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen lisätä syntyvyyttä esimerkiksi maksamalla lapsia synnyttäville perheille selvää rahaa. Heinsohn ei kuitenkaan usko, että raha motivoisi ketään muita paitsi niitä, joilla ei ole koulutusta ja jotka muutenkin elävät yhteiskunnan tuilla. Raha ei ratkaise vaan pahentaa tilannetta. Myöskään pakkokeinot eivät toimi, koska eurooppalaiset eivät sellaisia hyväksy.

Ratkaisuna on siis houkutella nuorta ja ammattitaitoista väkeä sieltä, missä sitä on saatavilla. Esimerkkinä Heinsohn mainitsee Kiinan. Ongelmana vain on se, että kiinalaiset eivät halua maksaa ikääntyvien eurooppalaisten eläkkeitä vaan suuntaavat mieluummin esimerkiksi Kanadaan, jossa asuu tätä nykyä kolme miljoonaa kiinalaisperäistä siirtolaista.

Eurooppalaisten on siis uudistettava hyvinvointivaltiomalliaan siten, että työssä käyvät ihmiset saavat pitää aiempaa suuremman osan tuloistaan. Näin myös Eurooppa houkuttelisi aktiivista ja parhaassa iässä olevaa ammattitaitoista työvoimaa. Hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä korkea verotus on siis hylättävä. Esimerkiksi Australiassa lapsiperheet saavat pienen verohelpotuksen eivätkä lainkaan sosiaalitukia, mutta työssä käyvät saavat pitää itse 80 prosenttia palkastaan.

Myös sosiaalitukia voidaan uudistaa, jos poliittista tahtoa löytyy. Esimerkkinä Heinsohn mainitsee Bill Clintonin, joka presidentinvaalikampanjassaan lupasi lopettaa sosiaalituet sellaisina, kuin ne siihen asti oli tunnettu. Yhdysvalloissa suuri määrä lapsia kasvoi yksinhuoltajaperheissä, jotka elivät sosiaalituilla. Useimmat näistä perheistä olivat mustia, joten mikä tahansa uudistus johtaisi varmasti syytöksiin rasismista.

Kongressin demokraatit ja republikaanit kuitenkin onnistuivat säätämään lain, jossa sosiaalituet säädettiin määräaikaisiksi, vain viisi vuotta kestäviksi. Laki säädettiin vuonna 1996 ja astui voimaan vuoden 1997 alussa. Lakia arvosteltiin paljon ja osa Clintonin hallinnon työntekijöistä protestoi sitä marssimalla ulos. Käytännössä sosiaalituista riippuvaisen väestönosan osuus laski 12 miljoonasta neljään miljoonaan, mikä teki uudistuksesta ehkä maailmanhistorian menestyksekkäimmän.

Heinsohn toteaa:

”Euroopassa vastaavasta uudistuksesta ei ole edes alettu keskustella.”

Työperäinen maahanmuutto

Suomen hallitus on ottanut ohjelmaansa mukaan työperäisen maahanmuuton edistämisen. Jos kyse on oikeasti työperäisestä maahanmuutosta, tämä osoittaa, että Suomessa suhtaudutaan vakavasti tulevaisuudessa odottaviin huoltosuhdeongelmiin. Pelkkä maahanmuuton lisääminen ei kuitenkaan riitä, mikäli muille ongelmille kuten eläkejärjestelmälle tai korkealle verotukselle ei tehdä mitään.

Suomi joutuu tulevaisuudessa kilpailemaan muiden maiden kanssa ammattitaitoisesta työvoimasta. On kuitenkin epärealistista olettaa, että Suomi olisi potentiaalisen ammattitaitoisen maahanmuuttajan silmissä ykkösvaihtoehto. Tällä hetkellä Suomi houkuttelee muiden Euroopan maiden tavoin enimmäkseen ihmisiä, joille riittää elämä sosiaaliturvan varassa. Suomessa ei ole myöskään aitoa kysyntää ammattitaidottomalle halpatyövoimalle.

Suomen on siis uudistettava sosiaaliturvaa ja alennettava verotusta, jotta oikeanlaiset maahanmuuttajat löytäisivät tiensä tänne eivätkä katoaisi muualle. Väitän myös, että verotuksen alentaminen myös lisää syntyvyyttä kantaväestössä ja tekee lapsen hankkimisesta helpompaa. Samalla Suomen pitäisi estää vääränlaisten maahanmuuttajien tulo maahan. Tämä on nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä helpommin sanottu kuin tehty, vaikka syrjintä rajalla on kaikista syrjinnän muodoista kaikkein humaanein.

P.S. Saksaa osaavat voivat katsella Gurnar Heinsohnin ajatuksia Amadelio-videoblogista.

Lisäys: Oheisessa blogitekstissä näkee, millainen demografinen katastrofi Gunnar Heinsohnin kotimaata Saksaa odottaa.