Kun Suomi ja Venäjä irtisanoivat YYA-sopimuksen ja presidentti Mauno Koivisto kertoi, että Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat eivät enää sido meitä, yksi aikakausi oli ohi. Suomi oli päässyt irti Neuvostoliiton ikeestä ja oli vapaa päättämään itse kohtalostaan. Näin monesta tuntui 90-luvun alussa, jolloin eräänlainen uusisänmaallisuuden aalto pyyhkäisi yli maan.
Valitettavasti seurannut lama teki ilosta lyhytaikaisen, mutta laman jälkeen Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja sitoi itsensä läntiseen maailmaan. Myös Venäjän presidentti Boris Jeltsin kävi Suomessa pyytämässä anteeksi Talvisodan hyökkäystä. Suomen ja Venäjän suhteita rakennettaisiin jatkossa avoimuuden varaan ja suomettumisen aikainen kyyristely oli pelkkä muisto vain.
Lyhyen aikaa myös käsiteltiin menneisyyden kipeitä asioita. Timo Vihavainen julkaisi kirjan Kansakunta rähmällään, jossa Suomen poliittisen eliitin nöyristely Tehtaankadun edessä näyttäytyi naurettavana. Kuitenkin yhtä paljon oli niitä, jotka muistuttivat aikojen olleen tuolloin toisenlaiset. Sitä paitsi Suomi säilytti demokratian kaikesta huolimatta, vaikka Kekkonen sitä välillä tuntui halveksivan.
Myös taistolaisuuden ajan ylilyönnit saivat kyytiä, ja osa entisistä taistolaisista katui menneisyyttään, osa pani hölmöilyt nuoruuden piikkiin ja osa tuntui pitävän kiinni ihanteistaan, vaikka niitä kannatellut järjestelmä oli kaatunut. Taistolaisuuden häpeä muuttui myöhemmin nostalgiaksi Ultra Bra –yhtyeen myötä. Myös taistolaisten protestilauluja on myöhemmin julkaistu uudelleen.
Ei NATO:lle
Yksi asia jäi kuitenkin tekemättä. Suomi ei koskaan liittynyt läntisen puolustusliiton NATO:n jäseneksi. Vannottiin sotilaallisen liittoutumattomuuden nimiin ja erityisesti poliittisen kentän vasemmalla laidalla sanottiin, että suomalaiset olisivat NATO:n myötä joutuneet mukaan amerikkalaisten sotaretkille ja suomalaissotilaita olisi tuotu sieltä sinkkiarkuissa.
Taustalla vaikutti myös Venäjän pelko. Venäjä ei koskaan olisi niin heikko, ettei se halutessaan pystyisi Suomea uhkaamaan. Vaikka aikakausi oli vaihtunut, Suomen politiikan johdossa jatkoivat pitkälti samat ihmiset kuin suomettuneisuuden aikana. Nämä ihmiset olivat oppineet varovaisiksi ja välttämään turhia riskejä.
Taustalla vaikutti myös ajatus Venäjän uudistumisesta. Uudesta vapaasta Venäjästä ei koskaan tulisi samanlaista mörköä kuin Neuvostoliitosta. Venäjä oli luopunut kommunistisesta ideologiasta ja sillä oli tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan. Kuviteltiin, että Suomi ei tarvitse NATO-jäsenyyttä mihinkään.
Suomi kuitenkin teki armeijasta hiljalleen ”NATO-yhteensopivan” ja osallistui aktiivisesti kriisinhallintaan. Rauhankumppanuusohjelmakaan ei aiheuttanut ongelmia, koska Venäjä oli myös mukana. Sitä paitsi NATO-optio oli olemassa ja sitä voitaisiin käyttää, jos jäsenyys sotilasliitossa tulisi ajankohtaiseksi.
Mikä meni pieleen
Tässä vaiheessa visionääriksi osoittautuva Jukka Tarkka syytti Suomen demarivetoista ulkopoliittista johtoa surkeaksi. Erityisesti hän nimesi Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen, Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan. Tarkka totesi:
”Kansakunta kärsii vielä pitkään heidän älyllisestä avuttomuudestaan.”
Itse en syytä yksinomaan heitä vaan myös porvaripuolta ja Suomen kansaa, joka toistuvasti on gallupeissa vastustanut NATO-jäsenyyttä. Voimakas tahtopoliitikko pystyisi tarvittaessa toimimaan kansan tahdon vastaisesti, mutta Suomesta ei ole sellaista löytynyt.
Tarkka unohtaa autuaasti sen, että Suomen suurin puolue tällä hetkellä on Keskusta, jonka puheenjohtaja itse on osoittanut suomettuneisuuttaan vielä vuonna 1985. Lisäksi Keskustan joukoissa lähestulkoon palvotaan suomettumisen pääarkkitehti Urho Kekkosta, jota pidetään jos nyt ei erehtymättömänä niin ainakin Suomen kaikkien aikojen suurimpana presidenttinä.
Muutaman Liisa Jaakonsaaren tapaisen demaripoliitikon ohella varovaista NATO-myönteisyyttä on löytynyt vain Kokoomuksen riveistä. Sielläkin kynttilää on pidetty huolellisesti vakan alla. Viime presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle selvinnyt Kokoomuksen ehdokas Sauli Niinistö ei liputtanut voimakkaasti NATO-jäsenyyden puolesta, vaikka suhtautui siihen selkeästi myönteisemmin kuin valituksi tullut Tarja Halonen. Niinistö ei uskaltanut puolustaa jäsenyyttä, koska hän olisi muuten vieraannuttanut osan potentiaalisista äänestäjistään eli lähinnä Keskustan kannattajat.
Väärin luettu historia
Miksi Suomen kansa sitten vastustaa NATO-jäsenyyttä niin voimakkaasti? Uskon sen johtuvan historian väärinymmärtämisestä tai lähinnä sen tarkastelemisesta yksipuolisesti Suomen näkökulmasta ilman kansainvälispoliittista ulottuvuutta.
Kekkosen aikana suomalaisten päähän iskostettiin, kuinka Suomen tulee pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Suomen pitää toimia lääkärin eikä tuomarin roolissa, kuten rakas johtajamme tuolloin sanoi. Vain ylläpitämällä luottamuksellisia suhteita itäiseen naapuriimme pystymme säilyttämään itsenäisyytemme ja kansanvaltaisen järjestelmämme.
Ihmiset uskoivat tähän, koska se tavallisen ihmisen näkökulmasta tuntui pitävän paikkansa. Suomi vaurastui ja elämä muutenkin vapautui 60-luvun lopulta alkaen. Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltio ja 80-luvun lopulla vietettiin jopa kulutusjuhlia. Idänkauppa veti ja loi työpaikkoja, jotka tosin katosivat yhtä aikaa Neuvostoliiton kanssa.
Tuolloin unohdettiin kuitenkin, että Suomen asema oli täysin riippuvainen suurvaltojen vastakkainasettelusta Euroopassa ja sen aikaansaamasta status quosta. Neuvostoliitolle Suomi oli hyödyllinen esimerkki porvarillisen länsimaan ja sosialistisen suurvallan rinnakkainelosta. Suomi siis toimi eräänlaisena syöttinä läntisille demokratioille, jotta nämä hylkäisivät Yhdysvaltojen sotilaallisen sateenvarjon.
Itse asiassa saksalainen konservatiivipoliitikko Franz-Josef Strauss käytti suomettumistermiä, koska hän halusi väittelyssä kuvata, mitä tapahtuu, jos amerikkalaisjoukot lähtevät Saksasta. Termiä käytettiin lännessä 1970-luvun alussa, kun haluttiin vastustaa liittokansleri Willy Brandtin yrityksiä normalisoida suhteet DDR:n kanssa.
Tuon ajan Suomessa termiä pidettiin halventavana ja länsimaalaisille yritettiin selittää Suomen ulkopolitiikka parhain päin. On kuitenkin täysin selvää, että lännessä ei elätelty mitään illuusioita Suomen asemasta. Toisaalta länsi ei halunnut Suomen joutuvan vaikeuksiin Neuvostoliiton kanssa ja pidättäytyi suorasta arvostelusta, vaikka tiedettiin Kekkosen edistävän lännessä Neuvostoliiton ulkopoliittisia tavoitteita kuten ydinaseetonta Pohjolaa.
Suomessa ei lisäksi koskaan ole tunnustettu Yhdysvaltojen johtaman läntisen liittouman ansioita kommunismin kukistumisessa. Pystyäkseen kilpailemaan lännen kanssa sotilaallisesti Neuvostoliitto joutui käyttämään suurimman osan taloudellisista resursseistaan sotilasmahdin ylläpitämiseen, mikä kävi lopulta liian raskaaksi ja pakotti etsimään uudistuksia, jotka lopulta tuhosivat sosialistisen järjestelmän. Suomessa ajatellaan mieluummin, että Neuvostoliitto hajosi itsestään omaan mahdottomuuteensa.
Enemmän kuin politiikkaa suomettuminen on henkinen tila, jossa alistutaan voiman edessä ja onnitellaan itseään erinomaisesti hoidetusta ulkopolitiikasta, vaikka sen eteen ei ole tehty muuta kuin köyristetty selkää ja pantu pää pensaaseen.
Suomettuminen taas parrasvaloissa
Suomettumistermi ehti jo pölyttyä piippuhyllyllä, kunnes Washington Postin kolumnisti Charles Krauthammer kirjoitti kolumnissaan How to Stop Putin (Miten pysäyttää Putin) seuraavasti:
”Todellinen tavoite on Georgian suomettaminen syrjäytttämällä presidentti Mikhail Saakasvili ja korvaamalla hänet Venäjä-mielisellä nukkehallitsijalla.”
Suomettaminen ei olisi mahdollista, mikäli Venäjän ulkopoliittinen doktriini ei olisi palannut Brezhnevin oppiin, jota voi kai kutsua Putinin opiksi. Siinä Venäjän ”lähiulkomaita” pyritään estämään liukumasta lännen syliin. Georgia-operaation tavoitteena on varoittaa entisiä neuvostotasavaltoja ja itäeurooppalaisia satelliitteja lähestymästä liikaa länttä eli käytännössä Yhdysvaltoja. Suomi on Valkovenäjän ohella ainoa entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuulunut valtio Euroopassa, joka ei tällaista opetusta tarvitse.
Suomettumisen paluu on saanut entiset kommunistitkin heräämään. Europarlamentaarikko Esko Seppänen arvosteli hallituksen ja presidentin tapaa hoitaa suhteita Venäjään sanomalla, että Suomi provosoi puutullikiistassa Venäjää (HS. 19.8.2008 maksullinen). Seppäsen puheenvuoro on kuin kaiku 70-luvulta, josta mies itse ei koskaan ole siirtynyt myöhäisemmille vuosikymmenille.
Uussuomettumista edustaa myös tämä Timo Soinin lausunto ja se kuvaa hyvin, miten laajalle suomettunut ajattelu on levinnyt. Soini kysyy:
” Meidän tulee varmistaa hyvät suhteet niin länteen kuin itäänkin. Kannattaako maatamme muuttuneessa tilanteessa ajaa Natoon, kun meillä on yhteistä rajaa 1 300 kilometriä Venäjän kanssa.”
Soini tuntuu ymmärtävän, että NATO-option juoksuaika on kulunut umpeen. Jälkiviisaana voisi todeta, että oikea aika liittyä NATO:n jäseneksi oli 1990-luvun alussa. Sen jälkeen on käynyt selväksi, että Suomen poliittisesta eliitistä ei löydy tahtoa viedä läpi kansan keskuudessa epäsuosittua päätöstä. Soini myös osoittaa puheillaan olevansa itsekin menneisyyden mies, vaikka kerää runsaasti myönteistä julkisuutta kansanomaisilla ja näennäisen räväköillä puheillaan.
Tarja Halosen presidenttikausi jatkuu vielä neljä vuotta eikä Suomen ulkopolitiikkaan ole luvassa muutosta sinä aikana. Kaasuputken rakentaminen ja Koiviston öljysataman myötä lisääntyvä laivaliikenne tekevät Suomen eteläisistä merialueista Venäjälle strategisesti tärkeitä. Olisin valmis lyömään vetoa, että öljyn hinnannousun voimistama Venäjä tulee vielä painostamaan Suomea eikä Suomella ole ketään, joka antaisi samanlaista selustatukea, kuin Yhdysvallat antoi Virolle pronssisotilaskiistan yhteydessä. Venäjän kaasusta riippuvaisen, sotilaallisesti voimattoman Saksan varaan ei paljon kannata laskea.