Kauan eläköön uusi Suur-Puumalainen!

Kovin pitkään ei tarvinnut odottaa, kun uusi vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää näytti todellisen karvansa. Kalevassa julkaistussa jutussa Suurpää vaatii nettirasismia kuriin melko lailla samanlaisin sanankääntein kuin jo legendaksi noussut edeltäjänsä Mikko Puumalainen.

Suurpää toivoo muun muassa, että toisia ihmisiä syrjivän ja kansanryhmiä vastaan kiihottavan aineiston levittäjiä saataisiin oikeuteen sen todistamiseksi, että netissä julkaiseminen voi johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Suurpää ei ilmeisesti ole tutustunut edeltäjänsä tutkintapyyntöihin, jotka ovat hiljalleen siirtymässä oikeuskäsittelyyn.

Toiseksi Johanna Suurpää ei pysty sensuroimaan internetiä, vaikka hän yrittäisi kuinka paljon tahansa. Aina löytyy sivusto tai julkaisukanava, josta voi levittää ihan mitä tahansa ajatuksia. Omalla nimellään netissä esiintyvät Suurpää voi saada hiljaiseksi tai ainakin osan heistä.

Suurpää jatkaa toteamalla seuraavaa:

”Vallalla tuntuu olevan selvästi sellainen käsitys, että netissä voi pistää ulos mitä tahansa.”

Jontsu hei, minä kerron sinulle yhden asian. Netissä voi todellakin julkaista ihan mitä tahansa. Sinulle tämä voi olla uutinen, mutta nettiä pitkään käyttäneet ymmärtävät tämän itsestäänselvyytenä. Jos toisaalta haluat, että sinua kuunnellaan, kannattaa kiinnittää huomiota asioihin ja niiden ilmaisutapaan.

Toisaalta valtamediassa julkaistaan uutisia, joihin edes netissä ei pystytä. Itse asiassa valtamedia nykyisellään tekee huumorilehdet tarpeettomiksi. Ei ole sattumaa, että Pahkasikaa ei enää julkaista, to dellisuus on yksinkertaisesti muuttunut liian absurdiksi. Tässä on yksi esimerkki täydellisestä hulluudesta, johon eläin ei pysty. Octavius kuvaa samanlaista hulluutta omassa blogissaan.

Itse asiassa kaikkein älyttömimpiin mielipiteisiin tarvitaan akateeminen loppututkinto ja mielellään sieltä pappisseminaarin puolelta. Pappisseminaarilla en tässä tarkoita teologista tiedekuntaa vaan yleisemmin humanistisia tieteitä, joissa poliittinen aktivismi ja usko oikeaan asiaan ovat jo kauan sitten johtaneet järjenkäytön hylkäämiseen tarpeettomana.

Vastakulttuurista valtavirtaan

Kun ensimmäiset somalit saapuivat Suomeen, Suurpää oli aktiivisesti mukana puolustamassa somalien asemaa, kuten Jussi Halla-ahon vieraskirjassa siteeratuista 90-luvun alun Helsingin Sanomien jutuista voi päätellä. Suurpää on siis ihmisoikeusaktivisti, joka nyt on päässyt valtion virkaan. Kun Suurpää vielä harrasti aktivismia, Suomen tiukka ulkomaalaispolitiikka henkilöityi Ulkomaalaisosaston päällikkö Eila Kännöön.

Nyt asetelmat ovat muuttuneet ja entisestä aktivistista on tullut virkamies. Joidenkin mielestä tämä on osa luonnollista kehitystä, mutta asian voi nähdä myös toisin. Vastakulttuuri ei välttämättä ole hyvää valtakulttuuria.

Suurpää edustaa aatemaailmaltaan modernia vasemmistoliberalismia, jonka ylin johtotähti on täydellinen syrjimättömyyden periaate. Syrjimättömyys voi edustaa rakentavaa kritiikkiä silloin, kun valtakoneisto oikeasti edustaa autoritaarista valtiota. Jos taas valtakoneisto pääsääntöisesti toimii oikeudenmukaisesti ja lakia noudattaen, syrjimättömyyden periaate muuttaa oikeudenmukaisen valtakoneiston mielivallan harjoittajaksi.

Rasismin suunnaton pahuus

Täydellisen syrjimättömyyden kannattajalle ”rasismi” edustaa absoluuttista pahaa, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin. Jos ”rasismi” poistuu, vähemmistöt pääsevät näyttämään kykynsä ja menestyvät yhteiskunnassa. Syrjimättömyyttä on myös kulttuurirelativismi eli kaikkien kulttuurien pitäminen lähtökohtaisesti samanarvoisina. Länsimaista kulttuuria, joka on tuottanut ylivoimaisen valtaosan maailman tieteellisistä läpimurroista ja teknologisista innovaatioista, ei voi pitää parempana kuin afrikkalaisella savannilla harjoitettua paimentolaisheimokulttuuria. Ainakaan tätä ei saa sanoa ääneen.

Täydellisen syrjimättömyyden periaatteen tiellä on kuitenkin esteitä. Pahimpia niistä ovat ihmiset, jotka eivät ajattele asioista samalla tavalla kuin moderni vasemmistoliberaali. Hyviä asioita kannattava ja oikeat mielipiteet omaava vasemmistoliberaali edustaa absoluuttista hyvää. Jos joku on vasemmistoliberaalin kanssa eri mieltä, hänen on oltava paha ihminen.

Pahuutta edustavat kaikki täydellisen syrjimättömyyden periaatteesta poikkeavat mielipiteet. Jos ihminen esimerkiksi vastustaa maahanmuuttoa kolmannen maailman maista, hän on rasisti ja ksenofobi. Jos hän ilmaisee mielipiteensä avoimesti, häntä voidaan syyttää kiihotuksesta kansanryhmää vastaan.

Rasismi ja ksenofobia ovat mielipiteitä ja asenteita, jotka eivät sellaisenaan ole rikollisia. Suomessa on toistaiseksi voimassa mielipiteen- ja omatunnonvapaus. Siksi rasismia ja ksenofobiaa ei voi kriminalisoida sellaisenaan. Sen sijaan niitä on täysin luvallista etsiä mielipidekirjoituksista ja tarvittaessa tulkita vähemmistöjä negatiiviseen sävyyn kuvaavia kirjoituksia kuin Piru Raamattua. Johanna Suurpään edeltäjä Mikko Puumalainen toimi juuri näin, kun hän teki tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta Yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Itse kannatan laajaa sananvapautta ja kriminalisoisin ainoastaan suorat tappouhkaukset ja –kehotukset. Virheelliset mielipiteet pitää pystyä kumoamaan asia-argumentein ilman viranomaisten taholta käynnistettäviä pakkokeinoja. Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää ei usko sanan- ja mielipiteenvapauteen, vaan hänen näkemyksensä mukaan vääristä mielipiteistä pitää rangaista leivättömän pöydän ääressä. Minusta taas Suurpää edustaa mielipideterroria ja totalitarismia, joita vastaan jokaisen kunniallisen kansalaisen pitää taistella. Suurpää on paljon vaarallisempi kuin mielipiteet ja asenteet, joita vastaan hän väittää taistelevansa.

Rasismi ja ksenofobia kun eivät edusta yksinomaan valkoihoisen heteromiehen silmitöntä pahuutta, vaan ne ovat inhimillisiä ominaisuuksia, joita esiintyy kaikissa kansanryhmissä ja kaikissa maailman maissa. Moderni vasemmistoliberaali on tässä suhteessa samanlainen kuin henkinen edeltäjänsä kommunisti, joka elätteli unelmia uudesta uljaasta yhteiskunnasta ja joka kuvitteli valtion pystyvän muuttamaan ihmisluonteen toisenlaiseksi.

P.S. Oikeutta saattaa sittenkin olla olemassa. Jos tämän linkin tieto pitää paikkansa, entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen on joutumassa oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.

Korjaus edelliseen: Ex-vähemmistövaltuutettu ei välttämättä ole joutumassa oikeuteen vastaajana vaan muussa ominaisuudessa.

Eurabia – myyttiä vai todellisuutta

Jo jonkin aikaa jatkunut kiista siitä, ovatko Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit rasistisia ja fasistisia järjestöjä vai eivät, on toistaiseksi päättynyt toisen osapuolen esitettyä lopullisen kantansa ja heittäessä pyyhkeen kehään. Internet-keskusteluissa voittaja ei yleensä ole se, joka esittää parhaat argumentit, vaan se, joka jaksaa toistaa omaa kantaansa vastaväitteistä piittaamatta. Tässä suhteessa Little Green Footballs –sivusto ja sen ylläpitäjä Charles Johnson ovat jo voittaneet. Näin käy, koska Gates of Vienna –sivuston ylläpitäjät Baron Bodissey ja Dymphna ymmärtävät, että totuus harvoin on mustavalkoinen ja että maailmasta ei varmasti löydy Jeesuksen moraalilla varustettuja ihmisiä poliittisista puolueista puhumattakaan.

Charles Johnsonilla taas on pelissä henkilökohtainen uskottavuus, blogin kävijämäärät ja prinsessanherkkä ego, joka ei kestä pienintäkään kritiikkiä. On siis todennäköistä, että Charles Johnson luovuttaa viimeisenä. Itse olen pahoillani Baron Bodisseyn puolesta, koska hän teki hartiavoimin töitä, jotta Brysselin jihad-vastainen konferenssi saatiin järjestettyä. Siksi Johnsonin tekopyhä jeesustelu tuntuukin varmasti samalta kuin suora potku munille. Siksi minäkin olen lakannut kunnioittamasta Charles Johnsonia, pieniä vihreitä limapalloja ja Johnsonin liskoarmeijaa. LGF:n linkki on jo poistettu selaimen kirjanmerkeistä.

Eurabia on myytti

Viime vaiheessa Charles Johnson alkoi muuttua itsevarmaksi ja alkoi antaa suoria linkkejä lähdesivustoilleen. Parissa viimeisessä asiaa koskevassa viestissään Johnson antoi linkin norjalaisen Öivind Strömmenin Eurofascism-sivustolle, jossa omien sanojensa mukaan ideologisesti vasemmistolainen ja ajatusmaailmaltaan vihreä norjalainen on tutkinut modernia eurooppalaista fasismia ja jopa kirjoittanut aiheesta kirjan.

Strömmenin sivuston perusteella kyseessä on henkilö, joka on aidosti huolissaan fasismin leviämisestä Euroopassa. Valitettavasti Strömmen keskittyy blogikirjoituksissaan lähinnä semanttiseen keskusteluun. Strömmenin itse määrittämien kriteerien perusteella päätellään, mikä eurooppalainen puolue on ”fasistinen” ja mikä ei. Semantiikkaa höystetään vihjailuilla puolueen entisten ja nykyisten jäsenten kytköksillä entisiin ja nykyisiin natseihin. Lienee turha sanoa, että moinen saivartelu on turhanpäiväistä. On hedelmällisempää katsoa, mikä on kunkin puolueen aatteellinen perusta ja mitä tavoitteita kukin puolue pyrkii ajamaan kuin metsästää natsimörköjä. Valitettavasti jälkimmäinen on se tapa, jota poliittinen vasemmisto pääsääntöisesti käyttää.

Strömmenin keskeinen teesi on Eurabia-myytti, jota ”eurofasistiset” puolueet käyttävät hyväkseen lisätäkseen kannatustaan. Mitenkään perustelematta Strömmen väittää, että historioitsija Bat Ye’orin kirja Eurabia – the Euro-Arab axis on pelkkä salaliittoteoria eikä sitä tästä syystä pidä ottaa vakavasti. Eurabia-myytti on Strömmenin kirjan pääaihe. Stömmenin blogissa ei kiinnitetä huomiota Eurabia-hypoteesin motivaatiotekijöidin, kuten tarpeeseen tasapainottaa Yhdysvaltojen hegemoniaa tai öljyn saatavuuteen.

En ole lukenut Strömmenin kirjaa (enkä aiokaan) enkä myöskään ole lukenut Eurabia-kirjaa, jonka mukaan Euroopan Unioni on tietoisesti pyrkinyt lähentämään Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabimaita Eurooppaan. Hintana öljynsaannista Eurooppa on lisäksi siirtynyt tukemaan palestiinalaisten asiaa Lähi-idän konfliktissa ja sallinut laajamittaisen muslimien maahanmuuton.

Norjalainen bloggaaja Fjordman kysyi LGF-kiistan aikana, miksi LGF lisää Eurabian kieltäjien uskottavuutta (siteeraamalla Öivind Strömmeniä). Kirjoituksessaan Fjordman antaa linkin BBC:n uutiseen, jossa Britannian ulkoministeri David Miliband kehottaa Euroopan Unionia laajentumaan Euroopan ulkopuolelle.

Milibandin mukaan EU:n pitäisi työskennellä, jotta Venäjästä sekä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista tulisi EU:n jäseniä. Laajentuminen on hänen mukaansa tehokkain työkalu edistää tasapainoa ja vähentää ääriliikkeiden kannatusta.. Miliband sanoi myös, että EU:n on pidettävä lupauksensa Turkille, koska epäonnistuminen synnyttäisi syvän ja vaarallisen kuilun idän ja lännen välille.

Milibandin höyrypäiset puheet eivät kuitenkaan ole todiste mistään salaliitosta Euroopan muuttamiseksi Eurabiaksi. Sen sijaan ne kertovat utopistisesta ajattelusta, jossa Euroopan Unionin kyky sulauttaa erilaisia kulttuureja yliarvioidaan ja laajamittaisen muslimien maahanmuuton seuraukset jätetään kokonaan vaille huomiota. Milibandin lausunto ei niinkään kerro tahallisesta pahantahtoisuudesta kuin tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä päätösten seurauksia kohtaan eli yhdellä sanalla idealismista. Lausunto myös kertoo vasemmistolaisesta ajattelusta, jonka mukaan konfliktien syyt löytyvät taloudellisesta eriarvoisuudesta. Liittämällä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maat osaksi eurooppalaista kehitystä konfliktit vähitellen poistuvat.

Hirttäytyminen Eurabiaan ei kannata

Koska en ole lukenut Bat Ye’orin Eurabia-kirjaa, en myöskään lähde arvioimaan, miten luotettavalle todistusaineistolle kirja perustuu. Myönnän, että kirjan nimen perusteella voi epäillä kyseessä olevan salaliittoteorian.

Jos lähdetään arvioimaan, miksi Eurabia voi toteutua, kannattaa ennemmin keskittyä maanläheisempiin yksityiskohtiin. Euroopan maat muuttivat Lähi-idän politiikkaansa vuoden 1973 Yom Kippur –sodan jälkeen, koska öljyä tuottavat arabimaat kieltäytyivät myymästä öljyä Israelia tukeville valtioille. Tämä johti ns. öljykriisiin. On kuitenkin todistamatta, että laajamittainen muslimien maahanmuutto olisi suoraa seurausta tästä politiikasta.

Ylipäänsä pidän Fjordmanin takertumista Eurabia-teoriaan virheellisenä. Mitään Eurabiaa ei tarvita, jos halutaan todistaa laajamittaisen muslimien maahanmuuton haitallisuus eurooppalaisille yhteiskunnille. Muslimien maahanmuuton taloudellinen taakka on todistettavissa työllisyystilastoilla, joiden mukaan muslimien työllisyysaste on selkeästi kantaväestöä alhaisempi. Muslimien todistettavissa oleva käyttäytyminen myös antaa aiheen epäillä maahanmuuton järkevyyttä. Kun mukaan lisätään muslimien selkeästi kantaväestöä korkeampi syntyvyys, voidaan perustellusti väittää, että Eurooppa islamisoituu.

Islamisoituminen ei kuitenkaan ole mikään peruste Öivind Stömmenin kaltaisille, koska monikulttuurisen ajattelun sisäistäneille kulttuurilla ei ole väliä, koska kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia. Siksi monikultturistit eivät voi ymmärtää, miksi islamisoituminen olisi muka joku ongelma. Monikulttuurisuus sisältää myös ääneenlausumattoman ajatuksen siitä, että muslimit lopulta omaksuvat eurooppalaiset arvot, koska ne ovat perinteisiä islamilaisia arvoja houkuttelevimpia. Todellisuus ei valitettavasti aina noudata toiveita.

Puumalaistumista Kanadan malliin

Olin kuin puulla päähän lyöty, kun havaitsin kanadalaissyntyisen kolumnisti ja kirjailija Mark Steynin joutuneen syytettyjen penkille yhdessä MacLeans -aikakauslehden kanssa. Neljä Toronton Osgoode Hallin lainopillisen koulun opiskelijaa on haastanut Steynin ja MacLeansin liittovaltion sekä Ontarion ja Brittiläisen Kolumbian ihmisoikeuskomissioiden kuultavaksi. MacLeans ei ole mikä tahansa pikkujulkaisu, vaan se on Kanadan suurilevikkisin uutisviikkolehti eli vähän kuin Suomen Kuvalehti täällä.

Valitusten kohteena on MacLeansin sivuilla julkaistu artikkeli ”Tulevaisuus kuuluu islamille” (Future belongs to islam). Artikkelissa Mark Steyn kuvailee läntisen maailman demografista kehitystä ja esittää käsityksensä, jonka mukaan Eurooppa muuttuu vähitellen Eurabiaksi, koska muslimit synnyttävät enemmän lapsia kuin kantaväestö. Vaikka kantaväestö säilyttäisikin enemmistönsä, kahdeksankymppisistä ei ole vastusta musliminuorukaisille, jos nämä päättävät ryhtyä hankaliksi.

Oheisessa artikkelissa Steyn esittää oman käsityksensä tapahtumista. Ensimmäiseksi Steyn toteaa:

”Yksi merkittävimmistä eroista Yhdysvaltojen ja muun lännen välillä on se, että Yhdysvalloissa on perustuslain ensimmäinen lisäys (First Amendment) ja muualla ei ole. Monet näistä vapaista yhteiskunnista pitävät itsestään selvänä sitä, että valtion harjoittama sananvapauden säännöstely on hyvää ja oikein.”

Mieleen tulee tavanomainen latteus, jossa todetaan, että meillä on sananvapaus MUTTA sitä pitää käyttää vastuullisesti. Länsimaiden tiedotusvälineiden ja hallitusten käyttäytyminen Tanskan pilakuvakriisin yhteydessä vahvisti käsitystä, jonka mukaan sananvapaudesta ollaan tarvittaessa valmiita luopumaan lyhyen tähtäimen poliittisen edun takia.

EU-maissa on yleensä lakipykäliä, jotka rajoittavat loukkaavaa ”vihapuhetta”. Lakeja on kuitenkin sovellettu eri maissa vähän eri tavalla. Ruotsissa voi saada tuomion toteamalla, että Kosovon albaanit ovat vastuussa suurimmasta osasta huumerikollisuutta. Skånen Burlövistä kotoisin oleva kunnallispoliitikko Dahn Pettersson kehtasi väittää, että 95 prosenttia heroiinista tulee Ruotsiin Kosovon kautta. Pettersson tuomittiin oikeudessa maksamaan sata päiväsakkoa.

Vastauksensa lopussa Steyn toteaa kehityksen kulun, joka Suomessa on vasta alkuvaiheessa:

”Nämä ”ihmisoikeussensorit” aloittivat pikkutekijöistä, kuten tuntemattomista nettisivuista ja ”homofobeista”, jotka siteerasivat yleisönosastokirjoituksissaan liian innokkaasti Mooseksen kirjaa. Koska he selvisivät tästä ilman ongelmia, kanadalainen ”pseudo-oikeus” voi istua ja tuomita valtavirran aikakauslehden ja hiljentää keskustelun kriittiseltä julkisen keskustelun osa-alueelta. ”Progressiivinen” vasemmisto on tottunut keskustelun sääntelyyn, ja heidän mielestään se on vain hyvä tapa hyökätä kristittyjen fundamentalistien, oikeistolaisten kolumnistien ja muiden halveksittujen ryhmien kimppuun. He vain eivät tiedä ratsastavansa tiikerillä, joka syö lopulta heidätkin.”

En tiedä, tarkoittaako Steyn tiikerillä radikaalia islamia, jonka puolesta ”ajatussananvapausrikoksia” käsittelevät tuomioistuimet toimivat, vai totalitarismia ja pelon ilmapiiriä, jotka väistämättä seuraavat, jos valtio lähtee liian innokkaasti määrittämään, mikä on hyväksyttyä ja mikä kiellettyä sananvapautta.

Suomessa sananvapauden rajojen etsintää ovat innokkaimmin harjoittaneet ex-vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen ja valtionsyyttäjä Mika Illman. Ensimmäisessä vaiheessa on käyty mitättömien nettisivujen kimppuun ja tehtailtu tutkintapyyntöjä. Mikko Ellilän tapauksessa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske päätti syyteharkinnan jälkeen nostaa syytteen.

On siis vain ajan kysymys, kun Suomessa aletaan käydä myös muunlaisia vääriä mielipiteitä sisältävien julkaisujen kimppuun. Tämä on joidenkin mielestä välttämätöntä, jos Suomesta halutaan tehdä Ritva Viljasen sanoin ”ihmisoikeuksien supervalta”. On vain kovin irvokasta, että suvaitsevaisuuden nimissä lähdetään syyttämään ihmisiä orwellilaisista ajatusrikoksista.

Britannian kruununjalokivi 2

Olen aiemmin käsitellyt Britannian yleisradioyhtiö BBC:n tapaa raportoida islamiin liittyvistä asioista tässä kirjoituksessa. Viime viikolla BBC joutui jälleen kerran kärsimään negatiivisesta julkisuudesta, kun kävi ilmi, että sen toimittajat ovat kustantaneet paintball-harjoituksia henkilöille, jotka ovat myöhemmin osallistuneet terrori-iskun valmisteluun.

BBC:n sotaleikit

Kohu alkoi tästä Times Onlinen artikkelista, jossa kuvataan, miten BBC:n työntekijät maksoivat terrori-iskua valmisteleville paintball-harjoitukset ja myöhemmin jättivät ilmoittamatta poliisille osallistujien yhteyksistä terrori-iskuihin. BBC:n dokumentti ”Don’t panic, I’m islamic” lähetettiin ennen Lontoon metroon 7.7.2005 tehtyjä terrori-iskuja. Dokumentissa kuvataan, miten Britannian muslimit ovat joutuneet leimatuiksi ja tästä syystä kärsineet syrjinnästä 9/11-terrori-iskujen jälkeen. Dokumentin voi katsoa täältä.

Itse dokumentissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi siihen, kuinka ohjelmassa esiintyvät brittimuslimit kuvataan aksenttia ja ruokavaliomieltymyksiään myöten perusenglantilaisina. Myös heidän sotaleikkiharrastuksensa kuvataan harmittomana hauskanpitona. Ohjelman myöhemmässä vaiheessa siirrytään 9/11-terrori-iskuihin ja dokumentti peitellysti ilmaisee tukensa iskujen ympärillä pyöriviä salaliittoteorioita kohtaan. Ehkä huvittavin tapaus on nuori muslimimies, jonka herääminen tapahtui Muhammad Al Duran tapauksen takia. Tuo tapaus on myöhemmin osoitettu lavastetuksi Pallywood-tuotannoksi ja siitä on tullut yksi palestiinalaisten harjoittaman mediamanipulaation ikoneista. Enemmän Pallywoodista voi katsoa tästä CBS:n 60 minutes –ohjelman pätkästä.

Dokumentin on tuottanut Phil Rees, jonka kirjoittama kirja Dining with terrorists (ohessa mielestäni paras arvostelu) löytyy minultakin hyllystä. Phil Rees otti terroristi-iskun valmistelusta epäillyn Mohammed Hamidin mukaan ohjelmaan, koska Hamidin huumorintaju teki häneen vaikutuksen. Rees piti Hamidia lähinnä ”itälontoolaisena koomikkona” (a kind of cockney Comic). Rees myös luovutti Hamidille nimikirjoituksella varustetun kappaleen kirjastaan.

Tuskin kenellekään on yllätys, että Reesin nykyinen työnantaja on Katarissa toimiva Al-Jazeera –kanava, josta moni entinen BBC:n työntekijä (mm. David Frost) on löytänyt vihreän oksan. Ehkä Katarin emiirin rahoittama kanava maksaa toimittajille parempaa palkkaa kuin brittiläinen lupamaksurahoitteinen yhtiö, jonka vuosibudjetti yltää 3,2 miljardiin puntaan. Jos toimittaja aikoo työskennellä Al-Jazeeralla, voi olla suositeltavaa välttää islamin arvostelua.

Mohammed Hamid on tällä hetkellä syytteessä kaksivuotisesta radikalisointiohjelmasta, jonka tarkoituksena oli valmistaa nuoria muslimeja pyhään sotaan eli jihadiin. BBC puolestaan jätti ilmoittamatta poliisille tietoja, jotka liittyivät 21.7.2005 epäonnistuneisiin terrori-iskuihin.

Hamid otti yhteyttä BBC-dokumentin tutkijaan Nasreen Suleamaniin ja kertoi yhteyksistään 7/7-terroristeihin. Suleaman ei kuitenkaan tuntenut tarvetta kertoa tästä poliisille. Hän kuitenkin informoi oman yhtiönsä johtoa, joka kielsi ottamasta yhteyttä poliisiin.

Question of leadership

BBC on kuitenkin tuottanut normaalin islam-apologian lisäksi myös laadukasta journalismia. Tätä perinnettä edustaa parhaiten Panorama-dokumentteja tehnyt John Ware, jonka dokumentti Question of Leadership (dokumentin voi katsoa Watch the programme –linkin takaa) asetti kyseenalaiseksi Britannian johtavan muslimijärjestön Muslim Council of Britainin halun ja kyvyn kitkeä ääri-ilmiöitä keskuudestaan. Waren dokumentti esitettiin elokuussa 2005 noin kuukausi Lontoon metroon kohdistuneen terrori-iskun jälkeen.

Harmaantunut Ware kuitenkin edustaa väistyvää ikäluokkaa ja samalla myös yhä suuremmassa määrin katoavaa laatujournalismia. Itse tutustuin ensimmäisen kerran Waren tutkivaan journalismiin katsomalla palestiinalaista hyväntekeväisyysjärjestöä Interpalia koskevan dokumentin. Tämä dokumentti herätti runsaasti kritiikkiä palestiinalaisten asiaan myötämielisesti suhtautuvien tahojen keskuudessa

Warea syytettiin Question of Leadership -dokumentin jälkeen islamofobian lietsomisesta. Lontoon pormestari ”puna-Ken” Livingstonen julkaisema raportti arvosteli voimakkaasti Waren dokumenttia ja Britannian mediaa yleensä. Waren vastauksen arvostelijoille voi lukea täältä.

On erittäin valitettavaa, jos kriittinen ikäviä kysymyksiä karttamaton journalismi joutuu väistymään poliittisen korrektiuden vaatimusten takia. BBC:llä on hieno perinne vaalittavanaan ja John Ware edustaa tätä perinnettä parhaimmillaan.

90

Suomi täyttää 90 vuotta. Sanat eivät riitä kertomaan, joten täytyy turvautua videoiden voimaan. Ensimmäisenä on vuorossa oma henkilökohtainen suosikkini eli Jääkärimarssi. Pyydän anteeksi kehnoa englanninnosta.



Tämä kappale ei ole voinut jäädä huomaamatta etenkään niiltä, jotka ovat seuranneet suomalaisten olympia- ja MM-urheilijoiden suorituksia.



Seuraava videontekijä haluaa esittää kunnianosoituksen sotiemme veteraaneille.



Seuraava kappale olisi mielestäni Maamme-laulua sopivampi Suomen kansallislauluksi. Paavo Berglundin johtama versio on erittäin hyvä esitys ja perinteinen Lapin metsämaisema sopiva taustaksi.



Kansainvälistyvälle Suomelle sopivampi versio edellisestä löytyy seuraavasta. Sleepy Sleepers -yhtyeen versio Finlandia-hymnistä Mikkelin Dinousaurrockista vuodelta 1988 ei ehkä ole yhtä jylhä mutta sopii paremmin omaan aikaansa.



Georg Ots on laulanut itsensä suomalaisten sydämiin. Saarenmaan valssi on omistettu uudesti syntyneen Uuden Suomen kolumnisti Iivi Anna Massolle.



Tenavatähti oli legendaarinen ohjelma aikanaan. Sodankyläläinen Matias Sassali esitti vuonna 1991 ikimuistoisen version kauniista venäläisestä valssista Elämää Juoksuhaudoissa. Juontajana on yhtä ikimuistoinen Seppo Hovi.



Seuraavaa kappaletta tuli itsekin hoilattua armeija-aikana. Nuotti ei osunut kohdalleen yhtä hyvin kuin tässä videossa.



Talvisota on perinteisesti ollut suomalaisille pyhä asia. Ensimmäisenä pätkiä aikansa uutisvideoista.



Nuorempi polvi on myös osoittanut kunnioitustaan veteraaneille. Seuraavassa videossa Teräsbetoni-yhtyeen Pyhä Maa -kappaleen yhteydessä on esitetty kuvia Pekka Parikan Talvisota -elokuvasta.



Hyvää itsenäisyyspäivää Vasarahammer-blogin lukijoille!

Lenin ja hyödyttömät idiootit

Olen tässä blogissani keskittynyt islamin ja lännen väliseen konfliktiin, mutta viime päivinä Suomessa menneisyyden haamut ovat alkaneet nostaa päätään. Joukko entisiä stalinisteja, kulttuurielämän vaikuttajia ja akateemisia vaatii Leninin patsaan pystyttämistä Helsinkiin.
Nimilista on löydettävissä täältä, täältä ja täältä asiaankuuluvine kommentteineen.

Kommunistien rikoksia ihmisyyttä vastaan ei tarvitse erikseen mainostaa. Ne on lueteltu varsin seikkaperäisesti Kommunismin mustassa kirjassa, jossa myös vähän valotetaan syitä, miksi kommunistiset järjestelmät kaikkialla johtivat mittaamattomaan kärsimykseen ja tuhoon.

Monet entiset ja nykyiset kommunistit puolustelevat aatetta hyvällä tarkoituksella. Kommunismi pyrkii tasa-arvoiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan. Lyhyesti sanottuna aate on hyvä, mutta toverit pilasivat sen. On kuitenkin perusteltua epäillä itse aatteen hyvyyttä, jos kaikki sen hedelmät ovat mätiä.

Kommunismi on Karl Marxin kehittelemä yhteiskunnallinen utopia, joka perustuu luokattomaan ja valtiottomaan yhteiskuntaan sekä tuotantovälineiden yhteisomistukseen. Marx syytti kapitalistista yhteiskuntaa työläisten riistosta, ja hänen mukaansa riisto voi loppua vain proletariaatin vallankumouksen kautta. Marx ei kuvaillut utopiaa kovinkaan tarkasti, mutta hän loi poliittisen teorian, jonka mukaan vallankumous olisi vääjäämätön seuraus kapitalismin sisäisistä ristiriitaisuuksista.

Marx jäi elinaikanaan varsin marginaaliseksi kirjoittajaksi, mutta hänen teoksensa inspiroivat työväenliikettä hänen kuolemansa jälkeen. Varsinaisesti Marxin ajatukset löivät itsensä läpi Vladimir Iljitsh Leninin johdolla toteutetussa Lokakuun vallankumouksessa. Lenin toteutti vallankumouksen ja käynnisti ensimmäisen Marxin ajatuksiin pohjautuvan yhteiskuntakokeilun.

Vallankumouksen käytännön toteuttaja

Luonnollisesti vallankumousta ei voi tehdä ilman, että joku ryhtyisi vastarintaan. Leninin ja hänen tovereidensa kukistivat vastarinnan järjestelmällisen siviiliväestöön kohdistuvan terrorin avulla. Vallankumouksen käsikassarana oli heti alusta alkaen salainen poliisi, KGB:n edeltäjä Tsheka päällikkönsä Felix Dzherzhinskyn johdolla. Stalinin terrori on historiankirjoituksessa saanut enemmän huomiota, mutta terrori oli bolshevikkien toiminnan lähtökohta heti alusta lähtien, minkä Lenin myös selväsanaisesti ilmaisi.

Terrorin lisäksi Lenin loi myös toisen instituution eli vankileirit, vaikka Stalin saa kunnian tämänkin ajatuksen viemisestä loogiseen päätökseensä. Leninin aikana poliittisia vastustajia suljettiin Vienanmerellä sijaitseville Solovetskin luostarisaarille, jonne perustettin vuoteen 1939 asti toiminut Neuvostoliiton ensimmäinen vankileiri.

Miten humaani yhteiskuntakokeilu voi johtaa terroriin ja vankileireihin? Näin kävi siksi, että kommunismi edellytti vallankumousta ja omaisuuden takavarikointia laillisilta omistajilta. Tätä tarkoitusta varten vallankumousta vastustaneet ihmisryhmät luokiteltiin vihollisiksi, ja heiltä riistettiin ihmisarvo. Hyvän tarkoituksen eteen tarvitaan ihmisuhreja, joista ei ole puutetta yhdessäkään kommunistisessa kokeilussa Maon Kiinasta Kuubaan tai Kambodzhaan.

Kommunismin syvin olemus

Kommunistit lännessä elättelivät pitkään myyttiä hyvästä Leninistä ja oikealta tieltä poikenneesta Stalinista. Aleksandr Solzhenitsyn kuitenkin kumosi tämän harhakuvan kirjallaan Vankileirien saaristo, jossa hän silminnäkijäkuvauksiin perustuen selittää, miten Lenin loi perustan orjataloudelle ja keskitysleirijärjestelmälle. Myöhemmin hän seuraa leirijärjestelmän kehitystä huippuunsa Stalinin kaudella ja päättää kertomuksensa vuoteen 1956, jolloin Nikita Hrustshev tuomitsi Stalinin rikokset ja henkilökultin salaisessa puheessaan.

Stalinin kuoleman jälkeen leirijärjestelmää vähitellen purettiin ja lievennettiin, mutta Gulagista ei voinut Neuvostoliitossa avoimesti keskustella ennen Gorbatshovin kautta. Solzhenitsynin kirjan suurin rikos oli syyllistää Stalinin kanonisoima Lenin, mikä johti lännessä Leninin historiallisen roolin uudelleentulkintaan. Lisäksi kirjailija väitti, että neuvostojärjestelmä ei voinut toimia ilman aitoa vangitsemisen uhkaa ja että maan infrastruktuurihankkeet olivat pitkälle riippuvaisia vankityövoimasta.

Suomi ja kommunismi

Suomessa Neuvostoliiton avoin arvostelu oli harvinaista eikä Vankileirien Saaristoa voitu julkaista täällä, vaan se piti painaa Ruotsissa. Ehkä tästä syystä kommunismin todellinen luonne ei koskaan valjennut kiihkeimmille aatteen kannattajille tai heidän myötäjuoksijoilleen. Eräät heistä eivät vieläkään ymmärrä, minkälaiselle jakobiinille he ovat patsasta hommaamassa. Tai ehkä he tietävät, sillä perusteluna Lenin-patsaalle on esitetty Leninin vaikutusta Suomen itsenäisyydelle.

Leninin rooli on kuvattu suomettumisen ajan elokuvallisessa pohjanoteerauksessa eli vuonna 1975 valmistuneessa elokuvassa Luottamus, jonka toisena ohjaajana toimi Edvin Laine. Elokuvaa pakkosyötettiin 70-luvun koululaisille aidossa YYA-hengessä. Useimmat katsojat todennäköisesti selvisivät siitä ilman pysyviä vaurioita. Leninin tunnustusta Suomen itsenäisyydelle ei parhaimmalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin pragmaattiseksi toimenpiteeksi, mutta 1970-luvun ilmapiirissä oli poliittisesti sopivaa korostaa hänen hyväntahtoista rooliaan.

Suomessa ja yleisemminkin lännessä kommunismin kannatus ei aiheuta samanlaista stigmaa kuin toisen totalitaristisen kokeilun eli natsismin kannatus. Monet entiset taistolaiset, jotka 70-luvulla vaativat vallankumousta, toimivat edelleen merkittävissä tehtävissä politiikassa, yliopistoissa ja tiedotusvälineissä. Aina silloin tällöin pinnalle pääsee kuplia menneisyydestä kuten tässä Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa Stakesin tutkimusprofessori Sakari Hänninen ihmettelee, miksi Suomessa on viimeisen kymmenen vuoden aikana vaiettu yhteiskuntaluokista. Hänninen sanoo mm. seuraavaa: ”Kieli, jolla yhteiskunnallisista ilmiöistä puhutaan, on yhä enemmän pääoman kieli.”

Hänninen on myös huolissaan yhteiskuntatieteiden antautumisesta markkinatalouden edessä. Minä taas sanon, että yhteiskuntatieteet ovat tehneet itsestään merkityksettömän takertumalla vanhoihin jo kaatuneisiin toteemeihin eli Leninin ja Marxin ajatuksiin luokkataistelusta. Yliopiston käytävillä ja luentosaleissa Marxin aatteet voivat vielä käydä kaupaksi, mutta muualla ne ovat menettäneet täysin merkityksensä.

Termiä hyödyllinen idiootti käytettiin länsimaissa asuvista Neuvostoliiton myötäjuoksijoista. Leninin patsasta ajavia ei voi enää kutsua tällä nimityksellä, koska neuvostojärjestelmä kaatui 16 vuotta sitten. Siksi heitä on parempi kutsua hyödyttömiksi idiooteiksi.

Yleisradio ja islam

Yleisradio yllätti positiivisesti keskiviikon 21.11. A-studiossa käsittelemällä islamilaisten maahanmuuttajien kulttuuriin liittyviä lieveilmiöitä otsikolla ”Pitääkö Suomessa asuvan muslimin lukea lakia Koraanista vai lakikirjasta – suomalainen islam vai islamilainen Suomi”. Tätä aihetta käsiteltiin ohjelmassa hieman yli kymmenen minuuttia ja se on toistaiseksi katsottavissa Yleisradion Areena-palvelusta (vain suomalaisilta tietokoneilta).

Koraani vai Suomen laki

A-studion pätkässä esitettiin paljon asioita lyhyessä ajassa. Haastateltiin kunniaväkivallan uhria ja tätä avustavaa Turun naiskeskuksen tukihenkilöä. Näytettiin pätkä Arto Nybergin tekemästä Abdullah Tammen haastattelusta. Asiantuntijana vieraillut uskontotieteilijä yritti asettaa palaset globaaliin kontekstiin. Lopuksi Tampereen islamilaisen yhdyskunnan Mustafa Kara esitti aiheesta islamin opetuksiin perustuvan käsityksen.

Lyhyessä ohjelmapätkässä ei tietysti ehdi käsitellä asioita syvällisesti, mutta A-studio teki tällä kertaa yllättävän hyvää työtä. Kunniaväkivalta esitettiin sellaisena kuin se on eikä sitä yritetty pehmentää perinteisin suvaitsevaisin argumentein. Kun uskontotieteilijä puhui äärivanhoillisesta salafismista, kamera näytti moskeijassa rukoilevaa Abdullah Tammea. Viesti Tammen edustaman puolueen linjasta ei jäänyt epäselväksi.

Mustafa Karan esiintymisestä kannattaa huomata se, miten hän kääntää syytteet muslimien keskuudessa esiintyvästä väkivallasta päälaelleen perinteisellä Tu quoque –argumentilla, joka nimimerkki Reinon kirjoituksissa on esitetty han-suomalaisuutena. Kara rinnastaa vaimojaan pahoinpitelevät muslimimiehet, avio- tai avopuolisoitaan pahoinpiteleviin suomalaismiehiin. Hakkaavathan suomalaisetkin.

Kara ei jättää kuitenkin mainitsematta, että Suomen laissa pahoinpitely on rikos. Törkeä pahoinpitely ja sen yritys ovat yleisen syyttäjän alaisia rikoksia, kun taas lievä pahoinpitely ja sen yritys ovat asianomistajarikoksia, joista pahoinpitelyn kärsinyt voi tehdä rikosilmoituksen. Suomalaismiesten väkivaltaisuutta revitellään harva se päivä lehdistössä, mediassa ja naistutkimusseminaareissa. Myöskään Suomen valtauskonnon luterilaisuuden opetukset eivät oikeuta miehiä käyttämään väkivaltaa aviopuolisoaan kohtaan.

Väkivallan kohteeksi joutunut musliminainen on lisäksi paljon suomalaisuhria suojattomampi, sillä hänen on turha odottaa minkäänlaista tukea oman sukunsa edustajilta, jotka yleensä ovat myös vastuussa pahoinpitelystä. Pahoinpidelty suomalaisnainen on tässä suhteessa toisessa asemassa, sillä hänen tukenaan ovat sekä viranomaiskoneisto että omat sukulaiset, jos niitä on.

Koraanin värssy 4:34 mahdollistaa vaimon hellän kurittamisen, kunhan jälkiä ei jää, ja vasta viimeisenä kolmesta vaihtoehdosta poistaa tottelemattomuus. Kara myös toteaa, ettei islam hyväksy väkivaltaa. Tässä yhteydessä toimittajan olisi pitänyt kysyä Karalta, mikä islamin opetusten mukaan on väkivaltaa ja päteekö sama ehdoton kielto, jos väkivallan kohteena on ei-muslimi. Luulen, että Karan islamilainen määritelmä saattaisi poiketa jonkin verran perinteisestä suomalaisesta käsityksestä.

Kara myös selvittää monelle itsestään selviä perusasioita islamista kuten sen, että musliminainen ei voi mennä naimisiin ei-muslimin kanssa. Muslimimies sen sijaan voi naida kirjan kansoja edustavan eli juutalaisen tai kristityn naisen. Islamin perinnönjakoon Kara antaa perinteisen sumutusvastauksen, jossa naisen huonompaa osuutta (puolet miehen perinnöstä) selitellään miesten elatusvastuulla, ja korostetaan, kuinka naisen saa itse pitää koko perintöosuutensa.

Toimittaja Petri Sarvanmaa toteaa lopuksi, että Karan käsitykset eivät sovi perinteiseen suomalaiseen ajatteluun. Kara kieltäytyi tuomitsemasta naisten sukuelinten silpomista, mikä oli tietysti loogista. Islam ei selkeästi tuomitse tätä esi-islamilaista heimotapaa. Toisaalta monet uskonoppineet islamilaisessa maailmassa puolustavat tätä naisen sukupuolisiveellisyyttä edistävää barbarismia.

Islam Euroopassa

Aivan toisenlaista islam-kuvaa puolestaan tarjosi Ylen kanavilla esitetty Islam Euroopassa –dokumenttisarja. Sarjan nimi on epäonnistunut, ja sopivampi nimi olisi Muslimit Euroopassa, koska sarjassa käsitellään yksittäisiä muslimeita ja heidän elämäänsä. Itse katsoin ainoastaan osan jaksoista 6 ja 7, joissa pääpaino näytti olevan muslimikäännynnäisissä. Kaava oli molemmissa sama eli käännynnäinen oli saanut herätyksen, mutta elämä sujui muutamista uuden uskonnon rajoituksista huolimatta onnellisesti ja normaalisti.

Myös käännynnäisten vanhemmat olivat lopulta hyväksyneet jälkikasvunsa uuden herätyksen. Osan 6 muslimisaarnaaja ja entinen nyrkkeilijä toivoi vanhempiensa lopulta kääntyvän islamiin. Osassa 7 esitetyn slovakkitytön äiti puolestaan suhtautui täysin avoimesti islamiin kääntyneen tyttärensä ratkaisuun.

Islam Euroopassa oli eurooppalaisten julkisen palvelun yhtiöiden yhteistuotantoa ja edusti monikulttuuripropagandaa ällöttävimmillään. Monet Suomettuneisuuden ajan eläneet muistavat Näin naapurissa –radio-ohjelmat, joilla yritettiin parantaa suomalaisten tietämystä ystävällismielisen naapurivaltion oloista. Islam Euroopassa edustaa samanlaista journalismia ja esitetään lisäksi Ylen avoin yliopisto –nimikkeen alla. On siis pelättävissä, että näitä ”tietopaketteja” käytetään hyväksi kouluissa ja oppilaitoksissa osana monikulttuurisuuskasvatusta.

Siinä missä suomettuneisuus rajoittui aikanaan Suomeen ja oli pääsääntöisesti käytännön pakon sanelemaa toimintaa, monikulttuurivouhotuksessa on kyse Euroopan laajuisesta ilmiöstä. Lisäksi me eurooppalaiset teemme kaiken ihan itse ja rahoitamme sen lupamaksuvaroista.

Antieurooppalaisuus Amerikassa

Little Green Footballs –sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonin ja Brussels Journalin välinen kiista Vlaams Belangin ja ruotsindemokraattien rasistisuudesta on paljastanut sellaisia piirteitä amerikkalaisuudessa, jotka eurooppalaisen näkökulmasta vaikuttavat huolestuttavilta. Osan näistä piirteistä voi huoletta laskea ymmärtämättömän Ugly Americanin piikkiin. Toisaalta tämän kaltaiset kirjoitukset antavat aihetta miettiä, voivatko transatlanttiset suhteet koskaan palata entiselleen.

Mark Steyn on amerikkalaistunut kanadalainen, jonka hauskoja ja älykkäitä kolumneja voi lukea täältä. Steyn on kirjoittanut kirjan America Alone, jossa hän näkee Yhdysvaltojen tulevaisuudessa puolustavan yksin länsimaisia arvoja. Eurooppa on väestökehityksensä ansiosta menetetty tapaus, koska kantaväestön alhainen syntyvyys yhdistettynä enimmäkseen islamilaisten maahanmuuttajien korkeaan syntyvyyteen johtaa ennen vuosisadan loppua Euroopan islamisoitumiseen. Yhdysvaltojen kumppaneita tulevaisuudessa ovat vain Australian kaltaiset maat eikä Euroopasta enää ole yhteistyöhön.

Vaikka suurin osa amerikkalaisista on eurooppalaisperäisten siirtolaisten jälkeläisiä, sivistyneellekin amerikkalaiselle Euroopan pienuus sekä etninen ja alueellinen moninaisuus on mahdoton ymmärtää. Lisäksi Yhdysvaltojen ja Euroopan poliittisen kehityksen erilaisuus hämmentää.

Globaali sisällöntuottaja

Mark Steyn kehuu Yhdysvaltoja ja haukkuu Eurooppaa mm. seuraavin sanankääntein:

“Uusi maailma" on yksi vanhimmista vakiintuneista perustuslaillisista demokratioista maapallolla jopa siinä määrin, että “Vanhan maailma” voi sitä tuskin käsittää.

Tämä kehu ei ole lainkaan vailla ansioita, sillä Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän perusta eli Yhdysvaltojen perustuslaki on säilyttänyt asemansa kansakunnan peruskivenä, kun taas historiallisesti samaan ajankohtaan osunut Ranskan vallankumous johti jakobiinien terroriin ja autokratian paluuseen. Siinä missä Yhdysvalloissa eletään ensimmäisen tasavallan aikaa, Ranskassa on menossa jo viides versio.

Steynin käsitys Euroopan poliittisesta kehityksestä on synkkä:

Lukuun ottamatta anglosaksisia demokratioita suurin osa “lännen” kansallisvaltioista on epäonnistunut rauhanomaisen poliittisen kehityksen siirtämisessä sukupolvelta toiselle, minkä ansiosta ne ovat olleet alttiita Suurten Ajatusten kuten kommunismin, fasismin ja Euroopan Unionin seireenilaululle.

Kannattaa huomata, että Steyn kirjoittaa lännen lainausmerkkeihin. Steyn ei usko yhtenäisen lännen olemassaoloon, vaan hänen mukaansa ainoastaan Anglosfääri eli Yhdysvallat vahvistettuna Britannialla, Australialla, Kanadalla ja Uusi-Seelannilla kykenee puolustamaan vapautta ja demokratiaa. Manner-Eurooppa ja Skandinavia ovat menetettyjä tapauksia.

Yksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja erottava tekijä on uskonto. Eurooppa elää nykyisin pitkälti jälkikristillistä aikaa, mutta Yhdysvalloissa kristinusko on säilyttänyt asemansa. Steynin mukaan

Euroopasssa vastaavasti yksi syy abortinvastaisen liikkeen puuttumiseen on se, että perustuslain odotettavissa oleva elinikä on Oldsmobilen elinkaaren mittanen ja suuret kysymykset nähdään pelkästään osana ajan virtaa eli asiat vain tapahtuvat eikä niitä kannata vastustaa.

Sekä Euroopassa että Amerikassa vasemmistovirtaus pyyhkäisi yli koko yhteiskunnan 1960-luvulta alkaen. Siinä missä Euroopassa tämä johti sekularismiin ja kristinuskon kuihtumiseen, Yhdysvalloissa konservatiivinen kristillisyys säilytti asemansa ja onnistui osin torjumaan vasemmistolaisten arvojen voittokulun.

Tosin Steyn unohtaa Puolan ja Irlannin kaltaiset valtiot, joissa abortinvastustus on erittäin yleistä ja katolisen kirkon vaikutus jatkuu edelleen. Eurooppaa ei voi tuolla tavalla ympätä yhteen muottiin, vaan alueelliset erot on pakko ottaa huomioon. Euroopan Unioni tosin pyrkii ulottamaan oman käsityksensä ”oikeista” arvoista kaikkialle, mutta nämä ”yhteiset eurooppalaiset arvot” eivät millään pysty kumoamaan vuosisatojen kehitystä paikallisella tasolla.

Eurooppalainen nationalismi

Euroopassa ei koskaan ole voitu aloittaa puhtaalta pöydältä samalla tavalla kuin Amerikassa, koska täällä etninen hajanaisuus ja vuosisatojen historia keisareineen ja imperiumeineen vaikuttaa edelleen. Yhdysvallat saa olla onnellinen siitä, että se on pystynyt kehittymään ilman Euroopan historiallisia rasitteita. Lisäksi Euroopan pienten kansallisvaltioiden historialliselle nuoruudelle löytyy selitys eurooppalaisten suurvaltojen imperialismista.

Kansallisvaltion ajatus syntyi kansallisromantismin hengessä 1800-luvulla, jolloin myös Suomesta tuli kansakunta. Aiemmin Ruotsin ja Venäjän rajamaana ollut syrjäseutu löysi oman kansallisen identiteettinsä ja valtio perustettiin 1917 eli yli 100 vuotta Yhdysvaltojen perustamisen jälkeen. Silti esimerkiksi allekirjoittanut pystyy jäljittämään kirkonkirjoista esi-isänsä 1500-luvulle saakka. Sama ei monelta amerikkalaiselta onnistu ilman matkaa Eurooppaan.

Eurooppalaiset kansallisvaltiot eivät ole Yhdysvaltojen kaltaisia kansallisuuksien sulatusuuneja. Yhdysvaltojen poliittiden idea on läntisen maailman valtioiden joukossa poikkeus eikä mikään sääntö. Tämä unohtuu Little Green Footballs –sivuston kaikukammion kirjoittajilta säännönmukaisesti.

Charles Johnsonin mielestä eurooppalainen nationalismi on samaa Adolf Hitlerin Blut und Erde –kansallissosialismia vailla variaatioita ja paikallisia eroja. Johnson ei pysty ymmärtämään, että osa Euroopan kansoista, mukaan luettuna flanderilaiset ja baltit, liittoutui Hitlerin Saksan kanssa, koska he näin kuvittelivat näin saavuttavansa kansallisen itsemääräämisoikeuden. Hitlerin Saksa oli kuitenkin totalitaristinen valtio, jonka ideologia perustui rotumystiikkaan ja ajatukseen tarkemmin määrittämättömän arjalaisen rodun ylivertaisuudesta. Suurimmalla osalla Euroopan valtioista kansallisvaltion perusta ei ole rodullinen vaan joko historiallinen, kielellinen tai etninen. Ajatus kansallisvaltiosta ei välttämättä sisällä ylivaltapyrkimyksiä.

Charles Johnsonin Yhdysvalloissa kansalliset identiteetit hävisivät assimilaatiopolitiikan seurauksena. Siksi Yhdysvalloissa ainoa mahdollinen nationalismi perustuu rotuun, kuten Stormfrontin sivuilta on pääteltävissä. Charles Johnsonin kuvittelemaa rotuun perustuvaa nationalismia ei joko ole olemassa Euroopassa tai sen merkitys on täysin mitätön. Yhdysvalloissa valtion poliittinen idea ja sitä kautta isänmaallisuus on kuitenkin ankkuroitu perustuslakiin eikä rotuun, joten Yhdysvaltojen kontekstissa Stormfrontin valkoinen nationalismi sotii valtion perusajatusta vastaan. Näin on myös Euroopassa, koska "rotu" on käsitteenä amerikkalaista tuontitavaraa.

Steynin eurooppalaisvastaisuus ei ole yhtä yksisilmäistä kuin Johnsonin. Ehkä juuri siitä syystä se tuntuu pahemmalta. Steyn toteaa

Eurooppalaiset eivät enää usko kansalliseen suvereniteettiin, kun taas vastaava ei olisi mahdollista Amerikassa.

Kaksi maailmansotaa opettivat eurooppalaiset tekemään yhteistyötä. Euroopan Unioni on tämän yhteistyön ilmentymä. Valitettavasti Euroopan Unioni perustuu Jean Monnetin utopialle ja pyrkimykselle kohti Euroopan liittovaltiota. Tämä ei ole mahdollista, mikäli Euroopan kansat eivät sitä halua. Euroopan Unioni on kuitenkin jo saavuttanut tason, jossa kansalta ei enää kysytä vaan järjestelmä kehittyy oman käsikirjoituksensa mukaan.

Siksi Steynin kaltaiselta kirjoittajalta odottaisi edes jonkinlaista tukea niille, jotka pyrkivät estämään sekä Euroopan islamisoitumisen että Euroopan Unionin kehittymisen kohti ylikansallista supervaltiota. Vaikka Yhdysvallat ei enää neljättä kertaa pelastaisi Eurooppaa omalta itseltään, jonkinlaista moraalista tukea on lupa odottaa siitä huolimatta, että taistelu loppujen lopuksi osoittautuisi turhaksi..

Pienin askelin kohti totalitarismia

Suomi siirtyi taas yhden askeleen kohti totalitarismia, kun Mikko Ellilä sai syytteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan kirjoituksestaan ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta 14.11.2007, kun taas Yleisradio tiesi asiasta päivää aiemmin. Yleisradion jutusta kannattaa panna merkille hupaisa uuskielinen ilmaus ”sananvapausrikos”. Apulaisvaltakunnansyyttäjä kertoo ratkaisussaan seuraavaa:

Apulaisvaltakunnansyyttäjän käsityksen mukaan epäilty oli levittänyt lausuntoja, jotka kohdistuivat rikoksen tunnusmerkistössä tarkoitettuihin kansanryhmiin. Epäilty oli lausunnoissaan esittänyt, että kohteena oleviin kansanryhmiin kuuluvat ihmiset ovat vaarallisia, koska he ovat luonteeltaan niin väkivaltaisia ja koska he syyllistyvät rikoksiin niin usein ja että sanottuun ryhmään kuuluvat ihmiset ovat muiden kustannuksilla eläviä loisia. Lausunnot olivat apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan sanottuja ihmisryhmiä panettelevia ja solvaavia, koska niissä vahvasti yleistäen kuvataan kokonaiset kansanryhmät alkeellisina, tyhminä, rikollisina ja loisina. Lausunnot loukkasivat sanottuihin ryhmiin kuuluvien ihmisten ihmisarvoa.

YK:n rotusorron vastainen sopimus

Tutkintapyynnön asiasta oli jättänyt silloinen vähemmistövaltuutettu, nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen, joka viittasi perusteluissaan Mika Illmanin väitöskirjaan. Illmanin johtopäätösten tiivistelmä on luettavissa tuolta. Olen aiemmin lukenut tiivistelmän, mutta uusintalukemisella huomio kiinnittyi seuraavaan lauseeseen:

YK:ssa hyväksyttiin kaikkinaisen rotusorron vastainen sopimus vuonna 1965, johon Suomi liittyi vuonna 1970. Tämä on Suomen lain rasisminvastaisen oikeuskäytännön perusta.

Kaivoin internetistä tuon YK:n rotusorron vastaisen sopimuksen tekstin, jonka voi kokonaisuudessaan käydä lukemassa täältä. Kyseessä on YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 2106, joka saatiin valmiiksi 21.12.1965 ja astui voimaan 4. tammikuuta 1969. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää neljänteen artiklaan ja siinä erityisesti kohtaan, jossa sanotaan

(a) Shall declare an offence punishable by law all dissemination of ideas based on racial superiority or hatred, incitement to racial discrimination, as well as all acts of violence or incitement to such acts against any race or group of persons of another colour or ethnic origin, and also the provision of any assistance to racist activities, including the financing thereof;
(b) Shall declare illegal and prohibit organizations, and also organized and all other propaganda activities, which promote and incite racial discrimination, and shall recognize participation in such organizations or activities as an offence punishable by law;

Allekirjoittajavaltioiden pitää siis säätää rikollisiksi kaikkien rodulliseen ylemmyyteen tai rotuvihaan perustuvien ajatusten levittäminen. Myös organisaatiot, jotka edistävät rotusyrjintää, pitää julistaa laittomiksi ja näiden organisaatioiden toimintaan osallistuminen on säädettävä rangaistavaksi. Suomen Rikoslain 11. luvun 8. pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan perustuu siis YK:n rotusorronvastaisen sopimuksen 4. artiklaan.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa puolestaan todetaan sananvapaudesta seuraavaa (artikla 19):

Everyone has the right to freedom of opinion and expression; this right includes freedom to hold opinions without interference and to seek, receive and impart information and ideas through any media and regardless of frontiers.

Kokoontumisvapaudesta on sanottu artiklassa 20.

(1) Everyone has the right to freedom of peaceful assembly and association.
(2) No one may be compelled to belong to an association.

Ihmisoikeuksien julistus ja rotusorronvastainen sopimus ovat siis keskenään ristiriidassa. Ihmisoikeuksien julistus on päätetty YK:n yleiskokouksessa 10. joulukuuta 1948 eli se on rotusortosopimusta vanhempaa perua.

Hyvällä syyllä voidaan sanoa, että kumpikin sopimus oli oman aikansa tuote. Rotusorronvastaiseen sopimukseen vaikuttivat erityisesti siirtomaiden vapautuminen ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelu. Suomen kannalta ratifioinnilla vuonna 1970 ei ollut mitään käytännön merkitystä, koska Suomi oli tuolloin etnisesti erittäin homogeeninen maa. Pykälä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan onkin säädetty huomattavasti sopimuksen ratifiointia myöhemmin eli vasta vuonna 1995, jolloin Suomeen oli jo saapunut merkittävä määrä pakolaisia.

Miten pykälään pitäisi suhtautua?

Rikoslain 11. luvun 8. pykälä on kirjoitettu sen verran epämääräisesti, että se mahdollistaa mielivaltaiset tulkinnat. Syyte Mikko Ellilää vastaan perustuu osittain lain epämääräisyyteen ja osittain entisen vähemmistövaltuutetun ylettömään innokkuuteen mitata lain tulkinta oikeudessa. Mika Illmanin väitöskirjan tiivistelmästä voi myös päätellä, että Illman tuntee tarvetta kiristää pykälän tulkintaa. Hänen perustelunsa kiristämisen suhteen olen jo aiemmissa kirjoituksissani osoittanut kaukaa haetuiksi.

Jos taas ajatellaan YK:n julistuksia, joihin pykälät perustuvat, niihin voi joko suhtautua vakavasti tai olla suhtautumatta. Suomi ei ole esittänyt mitään varauksia rotusorron vastaiseen sopimukseen. Vuonna 1970 varauksille ei varmasti ollut mitään tarvetta, mutta Suomi on valtiona perinteisesti suhtautunut maailmanjärjestön suosituksiin vakavasti. Läheskään kaikki maailman valtiot eivät erityisen innokkaasti sovella YK:n yleiskokouksen päätöksiä käytännössä, vaikka ne olisivatkin paperilla ratifioineet ne.

Sananvapaus kuuluu niin olennaisena osana länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, että sen rajoittamiselle pitää olla vankat perusteet. Käytännössä lienee selvää, että Mikko Ellilän rankaisuun ei ole olemassa mitään vankkaa perustetta, vaan syytteellä ammutaan kärpästä tykillä. Syyte itsessään aiheuttaa enemmän vahinkoa lain kunnioitukselle, kuin kirjoituksen sisältämät mielipiteet koskaan voisivat tehdä. Lisäksi veronmaksajan rahoja tuhlataan täysin tarpeettomaan oikeudenkäyntiin väitetystä rikoksesta, jolla ei ole selkeästi määritettyä uhria.

Varsinainen ongelma on kuitenkin itse pykälässä, joka on sekä tarpeeton että huonosti kirjoitettu. Autoritaarisissa valtioissa ihmiset yleensä tietävät, mitä saa sanoa ja mitä ei. Oikeusvaltio Suomen sananvapauden rajoituksista ei pirukaan ota selvää, mikä tietää hyviä tienestejä lakimiehille.

Internetin suitsiminen alkanut

Toisaalla pikku-uutisena kerrottiin, että poliisi on toimittanut operaattoreille ensimmäiset estolistat lapsipornoa sisältäville sivustoille. Laki estolistoista astui voimaan vuoden alusta. Listan sisältö on salainen eli suomalainen internetin käyttäjä ei tiedä, mille sivuille häneltä on pääsy kielletty. Jos ja kun estolistat ulotetaan myös muunlaisille sivustoille, internetin sananvapaus on mennyttä. Onneksi maailmalta löytyy lukuisia proxy-palvelimia, joiden avulla estolistojen kiertäminen on varsin vaivatonta. Tämänhän kaikki maailman epävapaiden valtioiden internet-käyttäjät jo tietävät.

HS otti Twinglyn käyttöön

Tämän tekstin tarkoituksena on kokeilla, ilmestyykö tämä blogi Helsingin Sanomien verkkosivulle. Jos testi on menestyksekäs, linkki tähän tekstiin löytyy täältä.

Netistä poimittua

Joskus netistä löytyy kirjoituksia, johon joku toinen itseäni fiksumpi on kirjoittanut samat asiat sen jälkeen, kun itse olen niistä kirjoittanut (ks. edellinen kirjoitus). Tämä antaa ainakin hetkellisen illuusion omasta erinomaisuudesta, mikä riittää meikäläiselle mainiosti. Todellisuudessa itse asia on selvä niille, jotka eivät suostu allekirjoittamaan poliittisen korrektiuden pelisääntöjä.

Poliittisen korrektiuden eräs piirre on kaiken länsimaalaisuuden halventaminen ja läntisen sivilisaation menneiden hirmutekojen paisuttelu äärimmilleen asti. Eikä tämä vielä riitä, sillä syyllisyys menneisyydestä kantaa vielä sukupolvien taakse. Tämä näkyy parhaiten Saksassa, jossa merkkejä kaasukammioiden aiheuttaman syyllisyyden hälvenemisestä ei ole näköpiirissä, vaikka suurimmalla osalla nykysaksalaisista ei koskaan ole ollut mitään tekemistä natsismin kanssa.

Norjalainen Fjordman on lukuisissa kirjoituksissaan käsitellyt länsimaisten yhteiskuntien itseinhoa, ja hänen mukaansa tämä on seurausta marxilaisuuden muuntautumisesta luokkataistelun aatteesta monikulttuurisuudeksi. Kirjoituksessaan 21. vuosisadan kommunismi Fjordman toteaa:

Sanaton oletus tämän takana on se, että erillisten kulttuurien aika on ohi. Kaikki maailman kansat sekoittuvat vähitellen toisiinsa. Etniset, uskonnolliset ja rodulliset jännitteet katoavat, koska on vain yksi tasa-arvoinen ihmiskunta. Kyseessä on kulttuurillinen ja geneettinen kommunismi. Kansallisvaltiot, jotka laativat omia lakejaan ja vartioivat rajojaan, harjoittavat ”syrjintää”. Koska ne muodostavat esteen tälle uudelle utopialle, ne pitää asteittain lakkauttaa alkaen tietysti länsimaista, kunnes kenellä tahansa on vapaus liikkua minne tahansa, jossa kansainvälinen lainsäädäntö ja ihmisoikeussäädökset määrittävät sovellettavan lain. Ihmisten elämää hallinnoi oletettavasti hyväntahtoinen ylikansallisten byrokraattien muodostama eliitti.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yksipuolisesti vasemmistolainen aate, vaan tämä ajatus vetoaa myös osaan oikeistolaisista. Heidän mielestä ihminen on ensisijaisesti taloudellinen olento, homo economicus, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä työtä ja kuluttaa. Nykymuotoista Euroopan Unionia voi pitää bisnesoikeistolaisen ja monikulttuurisen vasemmistolaisen ajattelun symbioosina.

Kulttuuri ei merkitse tällöin mitään muuta kuin sosiaalista konstruktiota, jonka voi tarvittaessa dekonstruoida. Myöskään uskonnoilla ei ole eroa, koska ne ovat kaikki pohjimmiltaan samanlaisia ja pyrkivät samaan lopputulokseen. Kulttuurit ovat kuin paitoja, joita voi vaihtaa muodin mukaan nykyisessä kulttuurittomassa kulttuurissa.

Luonnollisesti tällaiset ajatukset on sisäistetty lähinnä yliopistoissa, mediassa ja kansainvälisissä järjestöissä vaikuttavien ihmisten keskuudessa. Tavallinen kansa elää omassa todellisuudessaan eikä juurikaan piittaa mistään monikulttuurisuudesta. Joskus monikulttuurisuus kuitenkin tunkeutuu tavallisen ihmisen todellisuuteen, kun eliitin myötävaikutuksella toteutetun massiivisen maahanmuuton seuraukset alkavat näkyä omassa arkipäivässä. Kyse ei tällöin ole värikkäistä etnisistä ravintoloista, vaan oman asuinalueen peruuttamattomasta muutoksesta, joka koskettaa erityisesti kantaväestön köyhintä osaa.

Kulttuuriton kulttuuri

Siirtyminen kansallisvaltioihin perustuvasta yhteiskunnasta ei tietystikään käy kitkattomasti. Kantaväestön kulttuurin merkitystä pitää aliarvioida korostamalla vieraita vaikutteita ja sitä, kuinka länsimainen sivistys ei olisi ollut mahdollista, mikäli antiikin kreikkalaiset kirjoitukset eivät olisi säilyneet keskiajalla arabien hallussa. Ruotsissa kaikki tietysti viedään muita pitemmälle, mikä käy ilmi Keskustapuolueen johtaja Maud Olofssonin lausunnosta Östra Sörmlands Postenissa:

Itse asiassa ruotsalaiset eivät rakentaneet Ruotsia. Ulkomaalaiset ihmiset Ruotsin ulkopuolelta tekivät sen.

Tietysti kulttuurivaikutteet kulkevat ja ovat aina kulkeneet hallinnollisten rajojen yli. Suomessakin perinteisten teollisuussukujen nimet, kuten Serlachius, Gutzeit ja Finlayson, eivät kuulosta ihan perinteisiltä. On kuitenkin aikamoinen loukkaus menneitä sukupolvia kohtaan päästää suustaan sammakoita Olofssonin tyyliin.

Oman kulttuurin kieltäminen ei Suomessa toimi yhtä hyvin kuin Ruotsissa, mutta täältäkin löytyy ajattelijoita, jotka ovat samoilla linjoilla. Historiantutkija, esseisti Jukka Relander arvosteli Jussi Halla-ahon, Teemu Lahtisen ja Sampsa Rydmanin näkemyksiä seuraavasti:

Näillä on ajattelussa yksi perustava virhe: he lähtevät siitä oletuksesta, että on yksi vahva monikulttuurisuuden ihanne. Mutta liberaali kulttuuri ei ole monikulttuurinen, vaan kulttuuriton kulttuuri.

Ajatusvirhe sisältyy kuitenkin Relanderin lauseeseen. Samuel Huntington kertoi kirjassaan Clash of Civilizations länsimaisen kulttuurin taipumuksesta universalisoida omat arvonsa. Tällä tavoin oma kulttuuritausta ikään kuin katoaa, koska samalla unohdetaan, että muissa kulttuureissa kasvaneet eivät välttämättä ajattele samalla tavalla.

Ei ole mitenkään tavatonta, että länsimaalainen kristitty tai juutalainen tutkii työkseen islamia ja sen pyhiä kirjoituksia. Pelkkä viileä tutkijan uteliaisuus riittää motiiviksi, kuten Bernard Lewisin tai Jaakko Hämeen-Anttilan tapauksessa. Vastaavasti historian aikana islamilaisen kulttuurin piirissä ei ole esiintynyt juuri minkäänlaista kiinnostusta länttä tai kristinuskoa kohtaan. Mitä syytä ainoan oikean uskonnon edustajalla on tutkia uskontoa, joka Allahin mielestä on väärä? Sen sijaan länsimainen aseteknologia on kelvannut ja kelpaa edelleen muslimeille.

Hämeen-Anttila kokee velvollisuudekseen monipuolistaa kuvaa islamista, koska hänen mielestään islamin negatiivisista puolista kerrotaan riittävästi tiedotusvälineissä. Hyvänä esimerkkinä tästä on pari viikkoa sitten kirjamessuilla tehty haastattelu, jossa Hämeen-Anttila rinnastaa madrassassa Koraania resitoivat lapset entisajan lukukinkereillä Katekismusta tankkaaviin suomalaisiin tai ABC-kirjaa pänttääviin Jukolan veljeksiin. Hänelle esitetystä uutispätkästä kävi kuitenkin ilmi, että madrassan oppilaat opettelevat Koraania ulkoa itselleen vieraalla kielellä ymmärtämättä lukemastaan sanaakaan.

Sopeutuja

Vieraiden kulttuurien edustajat voivat kuitenkin sopeutua monikulttuuriseen yhteiskuntaan tai kulttuurittomaan kulttuuriin. Sopeutumisen laatu ei tosin aina vastaa odotuksia. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Muslim Council of Britainin johtaja Muhammad Abdul Bari on esittänyt mielipiteitään Guardianin jutussa otsikolla Negatiivisuus islamia kohtaan lisää jännitteitä (tarkempi haastattelu löytyy Telegraphin sivuilta). Bari syyttää Britannian hallitusta jännitteiden lisäämisestä ja varoittaa:

Jokaisen yhteiskunnan täytyy olla varovainen, jotta emme joutuisi tilanteeseen, jossa ihmisten mielet voivat myrkyttyä kuten 1930-luvulla.

Bari rinnastaa tässä Britannian muslimit juutalaisiin 30-luvun Saksassa. Tässä hän toimii loogisesti monikulttuurisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan eli asettaa vähemmistön sorretun uhrin asemaan. Bari jatkaa samoilla linjoilla toteamalla, että integraatio on kaksisuuntainen prosessi ja että muslimikulttuurin positiivisia puolia pitäisi korostaa Al-Qaedan uhan asemesta. Bari on älykäs ja tietää, mistä naruista monikulttuurisessa yhteiskunnassa pitää vetää halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi.

Bari ei myöskään ujostele esittää islamin hyviä puolia:

Muslimien periaatteet kuten tiukempi asenne alkoholinkäyttöön, seksiin, avioliittoon ja pukeutumiseen voivat kehittää maata kokonaisuutena ja parantaa moraalia.

Luonnollisesti Barin mielestä islamilaista terrorismia ei ole olemassakaan:

Terroristit ovat terroristeja mutta meidän ei pitäisi puhua muslimiterroristeista, koska se leimaa koko yhteisön. Emme koskaan kutsuneet IRA:ta katoliseksi terroristijärjestöksi.

Barin johtaman järjestön Islam is Peace –kampanjasta olen kertonut aiemmin. Britannian hallitus on lopettanut MCB:n rahoituksen sen jälkeen, kun on väitetty järjestöllä olleen yhteyksiä ääri-islamisteihin. Järjestöä on myös syytetty juutalaisten joukkotuhon muistopäivän boikotoinnista, mutta Barin mukaan

Muistotilaisuuden tulisi koskea kaikkia joukkomurhia.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että armenialaisten joukkomurhaa muisteltaisiin samassa yhteydessä. Tohtori Bari on kuitenkin mukava mies ja hän on oppinut arvostamaan myös brittiläistä kulttuuria. Bangladeshissa kasvanut fysiikan tohtori pitää Britanniassa eniten fish and chipsistä, juustosta, paidoista ja solmioista.

Ugly American

Termiä Ugly American käytetään ulkomailla röyhkeästi, halventavasti ja ajattelemattomasti käyttäytyvistä amerikkalaisista. Itse olen pitänyt amerikkalaisia yleensä mukavina, kohteliaina ja mutkattomina ihmisinä, jotka tulevat hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, vaikka he olisivatkin joidenkin mielestä suhteettoman ylpeitä omasta maastaan ja sen saavutuksista.

Euroopan maailmanlaajuinen merkitys on dramaattisesti pudonnut II maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten aikana ja tämä on lisännyt vastenmielisyyttä Yhdysvaltoja ja amerikkalaisia kohtaan. Nykyisin tämä näkyy eurooppalaisessa mediassa usein avoimena tai peiteltynä amerikkalaisvastaisuutena. Oman merkityksen väheneminen sattuu ja tuntuu, mutta pahinta median amerikkalaisvastaisuudessa on se, että realistinen tuntuma Yhdysvaltoihin ja siellä asuviin ihmisiin vääristyy.

Eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelukulttuurissa on selkeitä eroja. Amerikkalainen keskustelija ei epäröi kertoa mielipidettään, yleensä ilmaisee oman kantansa asiaan selkeästi ja puolustaa mielipidettään voimakkaasti. Tällaista ominaisuutta kutsutaan assertiivisuudeksi. Valitettavasti assertiivisuus joskus amerikkalaisten kohdalla muuttuu aggressiivisuudeksi, jolloin kunnioitus vastapuolta kohtaan katoaa. Tällöin Ugly American astuu esiin.

Vlaams Belang ja äärioikeisto

Viimeksi tämä käsite rumasta amerikkalaisesta on tullut esille, kun olen seurannut Little Green Footballs –sivuston perustajan Charles Johnsonin ja Brussels Journalin ylläpitäjän Paul Belienin välistä kiistelyä.

Johnson on vakuuttunut, että belgialaisen Flanderin itsenäisyyttä ajavan Vlaams Belangin johtajien kaapeista löytyy natsismin peittelyä ja pyrkimyksiä valkoiseen ylivaltaan. Vlaams Belangin edeltäjä Vlaams Blok kiellettiin Belgiassa vuonna 2004, koska sen toiminnan katsottiin rikkoneen Belgian rasismia ja ksenofobiaa kieltävää lakia. Puolue hajotti itsensä ja syntyi uudelleen nimellä Vlaams Belang eli suomeksi flaamien etu.

Todettakoon tässä vaiheessa, että mielestäni kaikkien ns. äärioikeistolaisten puolueiden takaa löytyy puhtaita natseja ja rasisteja. Niitä löytyy sekä kannattajien että perustajien joukosta. Näin on siksi, etttä natseille ja rasisteille ei ole olemassa ideologisesti sopivia puolueita, joten he liittyvät sen puolueen kannattajiksi, joka eniten muistuttaa heidän arvomaailmaansa. Äärioikeistolaiset puolueet ovat yleensä populistisia eli ne haistelevat tavallisen kansan mielipidettä ja muotoilevat linjansa sen mukaan. Tavallisen kansan keskuudessa ns. vulgääri rasismi ja ulkomaalaisvastaisuus ovat paljon yleisempiä, kuin poliittisesta keskustelusta voisi päätellä.

Toinen syy natsien ja rasistien mukanaoloon on äärioikeistolaisten puolueiden tuoreus poliittisessa kentässä, mistä syystä ne ovat usein amatöörimäisesti johdettuja alkuvaiheessa. Tässä tilanteessa Siperia yleensä opettaa. Kun rahvaanomaisella ulkomaalaisvastaisuudella ei saavuteta menestystä, linjaa muutetaan järkevämpään suuntaan ja pyritään lähestymään valtavirtaa. Tähän kuuluu osana natsien ja rasistien potkiminen pois puolueesta ja julkisten kannanottojen maltillistuminen. Valitettavasti tämä ei yleensä riitä, sillä menneet synnit ja vääränlaiset kumppanit kaivetaan varmuudella esiin. Siksi muut puolueet ja media hylkivät ns. äärioikeistolaisia puolueita ja kohtelevat niitä poliittisina paarioina, mikäli se vain on mahdollista.

Kansallismielisyys on seurausta siitä, että Euroopassa EU-projekti vähentää kansallisvaltioiden merkitystä, ja toisaalta maahanmuutosta, jonka mittaluokka useissa Euroopan maissa on omiaan koettelemaan kantaväestön kärsivällisyyttä. Ulkomaalaisvastaisuutta taas on poliittisesti korrektissa ilmapiirissä mikä tahansa maahanmuuttoon ja ulkomaalaistaustaisten käyttäytymiseen kohdistuva oikeutettu tai vähemmän oikeutettu arvostelu.

Vlaams Belangin tapauksessa yllä olevat luonnehdinnat täyttyvät, ja nykyisellään puolue on Flanderin alueparlamentin suurin ryhmittymä 30 kansanedustajalla. Vlaams Belangia ei todellakaan voi sanoa poliittiseksi marginaaliryhmäksi.

Mistä kiistassa on kyse?

Brysselissä järjestettiin 19. lokakuuta 2007 Jihad-vastainen konferenssi, joka eurooppalaisten osallistujien kannalta käytännössä tarkoitti Euroopan islamisoitumisen vastustamiseen tähtäävää kokousta. Koska kokous järjestettiin Brysselissä, Vlaams Belang –puolueella oli merkittävä rooli kokouksen järjestelyissä ja turvatoimissa. Lisäksi kokoukseen osallistui yksityishenkilöinä ruotsalaisen massamaahanmuuttoa vastustavan Ruotsindemokraatit-puolueen jäseniä.

Little Green Footballs –sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonille tämä oli liikaa, ja hän kaivoi internetistä tietoja, joiden mukaan sekä Vlaams Belang että Ruotsindemokraatit ovat rasistisia ja valkoiseen ylivaltaan pyrkiviä puolueita. Tämän johdosta Johnson aloitti sivustollaan kampanjan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan. Kampanja jatkuu yhä edelleen.

En puutu tässä siihen, kuka on oikeassa ja kuka ei. Haluan vain havainnollistaa, millaiseen poliittiseen kulttuuriin moinen käyttäytymismalli perustuu. Gates of Vienna –sivustolla Baron Bodissey esittää oman käsityksensä asiasta (En suosittele jutussa olevaa videota herkille ihmisille). Hänen mukaansa rikosuutisoinnissa raportointi tehdään rikoksentekijän ja rikoksen uhrin viiteryhmän mukaan. Jos rikoksentekijä on valkoinen ja uhri vähemmistön edustaja, tapahtuman rasistisuutta hehkutetaan ja puheenvuoro annetaan vähemmistöä edustavien järjestöjen edustajille.

Ongelmia tulee, jos vähemmistön edustaja pahoinpitelee valtaväestön edustajan. Tällöin asiasta ei kerrota, mikäli vain on mahdollista. Jos asiasta puhutaan, rikoksentekijän toiminta selitetään uhrinäkökulmasta, ja raportoinnissa kuvataan mahdollinen syrjintä, jota tekijä on joutunut kokemaan. Raportointi on neutraalia vain, jos sekä rikoksentekijä että uhri edustavat samaa viiteryhmää. Näistä samoista asioista Jussi Halla-aho on kertonut kirjoituksissaan. Suomessa tosin käytäntöjä ei vielä ole sisäistetty samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa, eli medialle tulee vielä ”lipsahduksia”.

Yhdysvalloissa rotu määrittelee raportointitavan. Euroopassa erottavana tekijänä on se, kuuluuko henkilö kantaväestöön vai tuoreempiin tulokkaisiin. Yhdysvalloista on myös peräisin ns. poliittisesti korrekti kielenkäyttö ja siihen liittyvät rituaalit.

Poliittinen korrektius ja mihin se perustuu

Poliittisella korrektiudella tarkoitetaan kielenkäyttöä, ajatuksia tai käyttäytymistapoja, joiden tarkoituksena on minimoida rodullisten, kulttuurillisten ja muiden identiteettiin perustuvien ryhmien loukkaaminen. Tämä perustuu käsitykseen, jonka mukaan kielenkäyttö on itsessään syrjivää ja loukkaavaa. Esimerkiksi monet mies-sanaan päättyvät ammattinimikkeet ovat naisia syrjiviä, ja siksi myös Suomessa tutkitaan mahdollisuutta korvata ne sukupuolineutraaleilla ilmaisuilla.
Samalla tavalla se, mikä on hyväksyttyä vähemmistön edustajalle, on kiellettyä enemmistöläiselle. Tämän sai huomata amerikkalainen radiopersoona Don Imus, joka erehtyi luonnehtimaan mustaihoisia naiskoripalloilijoita rap-lyriikasta tutuin termein. Imusin käyttämä termi oli ”nappy headed hos” eli käytännössä Imus yritti matkia kovan mustan katujätkän kielenkäyttöä. Valitettavasti Imusin ihonväri oli tähän tarkoitukseen väärä, ja Imusin työnantaja CBS lakkautti miehen radio-ohjelman. Sen sijaan naisia halventavaa kielenkäyttöä suosivat rap-artistit, jotka ovat yleensä ihonväriltään mustia, saavat jatkaa esiintymistään musiikkikanavilla.

Poliittisen korrektiuden leimaamassa ilmapiirissä tietyt ihmiset luokitellaan ulkopuoliseksi paarialuokaksi. Tällaisia ovat avoimet natsit, rasistit ja juutalaisten joukkotuhon kieltäjät, jotka ovat joko syystä tai ilman syytä leimautuneet. Näillä henkilöillä on myös sellainen ominaisuus, että he saastuttavat muutkin ympärillä olevat. Jos yksittäinen henkilö erehtyy kanssakäymiseen ”saastuneen” kanssa, myös hän leimautuu ja saa kannettavakseen Ku Klux Klanin ja Hitlerin synnit. Tällainen kollektiivinen syyllisyys on olennainen osa poliittisesti korrektia ilmapiiriä. Jopa muuten ideologisesti oikeaoppinen vasemmistointellektuelli Noam Chomsky sai kokea tämän, kun puolusti holokaustinkieltäjä Robert Faurissonin oikeutta sananvapauteen.

Saastunut henkilö voi toki vapautua leimastaan katumusharjoituksilla eli sanoutumalla irti tapaamansa paarialuokan edustajan arvoista ja julistamalla oman puhtautensa. Joskus tämä riittää ja joskus ei. Yleensä leima jää, ja vanhat synnit kaivetaan kaapista esille sopivan tilaisuuden tullen.

Poliittisen korrektiuden taustalta löytyy menneisyyden haavoja ja yhteiskunnallisia kriisejä. Yhdysvalloissa orjuuden perintö, alkuperäisväestön kohtalo ja rotuerottelu tekevät valkoihoisista kollektiivisesti syyllisiä ja radikaalimpien arvioiden mukaan synnynnäisiä rasisteja. Euroopassa syyllisyys määritetään juutalaisten joukkotuhon ja siihen liittyvän syyllisyyden perusteella. Adolf Hitler ja natsit tekivät nationalismista tahriutuneen ideologian, minkä seurauksena kaikki kansallismielisyydellä ratsastavat liikkeet ovat vähintään epäilyttäviä ja useimmiten rasistisia liikkeitä. On täysin poliittisesti korrektia ilmaista, että nationalismi on rasismia, eikä tätä väitettä tarvitse perustella.

Charles Johnson ja poliittinen korrektius

Charles Johnson piti alkujaan pyöräilyä ja web-ohjelmointia käsittelevää blogia Little Green Footballs. Hänen kirjoitustensa sisältö muuttui, kun Al Qaeda –järjestön terroristit iskivät World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Tämän tapahtuman jälkeen Johnsonista tuli vankkumaton terrorisminvastaisen sodan kannattaja ja ”islamofasistien” vastustaja.

Yhdysvalloissa, kuten ei myöskään Euroopassa, ei ole poliittisesti korrektia liittää islamia terrorismiin. Ei voida sanoa, että syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijöitä motivoi islaminusko. Sen sijaan on mahdollista sanoa, että he vääristävät rauhanomaista islamia omien tavoitteidensa toteuttamiseen. Tälle on kehitetty termi islamofasismi, jonka esimerkiksi presidentti George W. Bush on maininnut puheissaan.

Islamofasismi on hyvä termi, koska se ei leimaa islamia sinänsä. Lisäksi islam ei ole rotu, joten islamofasismin vastustaminen ei ole rasismia, vaikka islaminuskon harjoittajat ovat enimmäkseen muita kuin valkoihoisia.

Euroopassa todellinen ongelma ei kuitenkaan liity terrorismin, vaan maanosan tulevaisuuden kannalta islamisoituminen eli Euroopan kantaväestön hidas korvautuminen muslimeilla on se todellinen ongelma. Tästä ei kuitenkaan saa poliittisesti korrektin etiketin mukaan puhua. Siksi tarvitaan islamofasismin kaltaisia termejä, ja siksi islamin liittäminen terrorismiin pitää kieltää.

Charles Johnson muuttui pyöräilyblogin pitäjästä rumaksi amerikkalaiseksi, kun hän alkoi etsiä vääränlaisia yhteyksiä Jihad-vastaisen konferenssin osallistujien joukosta. Helpoimmat vaihtoehdot olivat Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit. Omasta mielestään Charles on todistanut, että Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit edustavat kaappinatseja, joilla ei pitäisi olla mitään sijaa islamofasismin vastaisessa taistelussa. Valitettavasti Vlaams Belang ja Ruotsindemokraatit ovat omissa maissaan niitä ainoita puolueita, jotka kiinnittävät huomiota Euroopan islamisoitumiseen ja pyrkivät toimimaan sitä vastaan demokraattisin keinoin. Jos nämä puolueet suljetaan paarialuokkaan poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaisesti, muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Ryhtymällä sotaan Vlaams Belangia ja Ruotsindemokraatteja vastaan Charles Johnson todistaa oman rasisminvastaisuutensa ja saavuttaa hyväksynnän. Häntä ei voi enää kutsua rasistiksi ja kiihkoilijaksi poliittisen korrektiuden pelisääntöjen mukaan. Charlesin arkkivihollisella eli ”progressiivisella” DailyKos-blogilla ei enää ole aseita hyökätä vihreitä limapalloja vastaan. Siksi Charles Johnson voittaa lyttäämällä hyvän vihollisen eli natsismin ja valkoisen ylivallan.

Maailman suvaitsemattomimman uskonnon perustaja

Olin yllättynyt, kun kirjakaupassa havaitsin, että Robert Spencerin kirja Truth about Muhammad on nyt saatavilla suomeksi nimellä Totuus Muhammadista – maailman suvaitsemattomimman uskonnon perustajasta. Koska valtamediat eivät varmasti noteeraa tätä kirjaa, ajattelin kirjoittaa siitä muutaman sanan.

Spencerin kirja ei ole mikään kaiken kattava Muhammadin elämäkerta eikä se edes väitä olevansa sellainen. Kirja keskittyy Muhammadin elämän niihin puoliin, joita terroristit käyttävät oman toimintansa perusteluina. Kirja myös pyrkii oikaisemaan virheellisiä käsityksiä islamista rauhan uskontona. Jaakko Hämeen-Anttila ei siis ikinä kirjoittaisi tämän kaltaista teosta.

Robert Spencer on uskontotieteiden maisteri Pohjois-Carolinan Chapel Hillin yliopistosta, ja hän on viimeiset vuodet keskittynyt kirjoittamaan kirjoja ja artikkeleita, jotka käsittelevät islamia ja sen suhdetta terrorismiin. Spencer ei sano vastustavansa islamia sinänsä, vaan pelkästään niitä piirteitä, jotka rohkaisevat väkivaltaa ja islamin ylivaltapyrkimyksiä. Spencer pitää yllä Jihadwatch- ja Dhimmiwatch –sivustoja, jotka keräävät uutisia islamin nimissä tehdyistä väkivallanteoista ja kommentoivat niitä. Dhimmiwatch keskittyy uutisiin, joista näkyy läntisen maailman alistuva ja myöntyväinen asenne islamin ylivaltapyrkimyksiä kohtaan.

Sanotaan, että muslimit eivät palvo Muhammadia, mutta Muhammad on silti keskeinen henkilö islaminuskossa. Tämä selvisi eurooppalaisille viimeistään Tanskan pilakuvakriisissä puolitoista vuotta sitten. Muslimeille Muhammad on täydellinen ihminen ja erinomainen esikuva, ja Muhammadin teot muodostavat käyttäytymisnormin niille, jotka pyrkivät noudattamaan islamin sääntöjä.

Suomalaisessa islamiin liittyvässä keskustelussa usein keskitytään liikaa Koraaniin ja helposti unohdetaan profeetta Muhammadin esimerkin eli sunnan keskeinen osa islamissa. Koraani on kuitenkin vain kokoelma ilmestyksiä, jotka eivät muodosta mielekästä kokonaisuutta, jos niitä ei yhdistetä profeetta Muhammadin elämään ja toimintaan.

Spencerin kirja nojaa islamin varhaisimpiin lähteisiin eli Ibn Ishaqin Muhammad-elämäkertaan ja Hadith-kirjoituksiin, jotka koottiin pari sataa vuotta profeetan kuoleman jälkeen. Tässä yhteydessä Spencer korostaa, että historiallinen totuus ja muslimien usko kannattaa erottaa toisistaan. Spencerin kirjassa käsitellään Muhammadin elämää siten, kuin muslimit uskovat, vaikka se ei olisikaan todistettavissa oleva historiallinen totuus.

Ayaan Hirsi Alin Neitsythäkki-kirjassa Muhammadia kuvattiin sanoilla ”perverssi tyranni”. Spencerin kirjasta käy ilmi, mihin tämä näkemys perustuu. Muhammad ei ollut mikään perinteinen profeetta, vaan poliittinen johtaja ja sotapäällikkö, joka ei arkaillut käyttää väkivaltaa eikä rohkaista seuraajiaan väkivaltaan. Totuus Muhammadista kuvaa, mihin perustuu islamiin usein liitetty misogynia, suvaitsemattomuus ja väkivalta.

Totuus Muhammadista ei ole tarkoitettu islamin asiantuntijoille vaan niille, jotka haluavat ymmärtää radikaalien islamistien käyttäytymistä ja sen syitä. Mikäli olet jo tutustunut profeetta Muhammadin elämään ja ymmärrät, mistä islamilaiset terroristit ammentavat perustelunsa toiminnalleen, kirja ei tuo merkittäviä uusia näkökulmia. Jos taas olet vasta hakemassa vastauksia, kirja tarjoaa selkeän ja helppotajuisen esityksen profeetan elämän nykyaikaan vaikuttavista tekijöistä.

Jaakko Hämeen-Anttilan valtion tiedonjulkistamispalkinnon voittanut kirja Islamin käsikirja kertoo sinänsä ansiokkaasti islamin varhaishistoriasta. Kirja ei kuitenkaan onnistu selittämään, miksi islamilainen terrorismi on viime vuosina lisääntynyt. Spencerin Totuus Muhammadista täydentää puuttuvat kohdat ja väittää, että islamilaiset terroristit eivät välttämättä toimi vastoin islamin opetuksia, kun he käyttävät väkivaltaa. Kirjan mukaan islamilaisten terroristien oikeutus teoilleen on johdettavissa profeetta Muhammadin esimerkistä. Rauhanomaisten muslimien pitäisi pyrkiä osoittamaan terroristien oikeutus väkivallalleen pätemättömäksi sen sijaan, että he syyttäisivät ei-muslimeja islamofobiasta. Jos rauhanomaiset muslimit eivät tee näin, ei-muslimien islamofobia ei ainoastaan ole oikeutettua vaan on myös järjellisesti perusteltu lähestymistapa islamiin sinänsä.

Totuus Muhammadista on hankittavissa ainakin seuraavista internet-osoitteista:

Kotisatama
Suurikuu.fi
Bookplus
Burning Books

Kirja löytyy lisäksi Akateemisesta kirjakaupasta. Myös itse kukin voi vaikuttaa kirjastohankintoihin tiedustelemalla teosta omasta paikallisesta kirjastostaan.

Lisäys: Pikkupojan kommentista kopioin tähän linkin kustantajan (Cranite Oy) sivuille.

Löysää puhetta

Jussi Halla-ahon vieraskirjassa joku siteerasi Jouni Suistolan oululaisessa Kalevassa ilmestynyttä kolumnia ”Jälleenkö edessä Aasia, itä”. Siinä kirjoittaja ilmeisesti pyrkii osoittamaan, että epäluulossa islamia kohtaan on kyse lähinnä korvaavan viholliskuvan etsimisestä 16 vuotta sitten kaatuneelle Neuvostoliitolle.

Suistolan kolumni oli kirjoitettu vastauksena perussuomalaisten Oulun seudun puheenjohtajan mielipidekirjoituksiin, jossa varoiteltiin lukijoita sharia-lain seurauksista. Itse pidän tällaista varoittelua hyvänä asiana, mutta ehkä uhkakuvilla pelottelua paremmin toimisi, jos perustelisi, miksi sharia-laki on millä tavalla tahansa sovellettuna länsimaisten oikeusperiaatteiden vastainen. Miedoimmillaankin pelkästään muslimeita koskevana ja perheoikeuteen sovellettuna se poistaisi kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä.

Suistolan perustelut ontuvat ja pohjautuvat sen verran vakiintuneisiin väärinkäsityksiin, että ne on paras ampua alas.

Aloitetaanpa historiasta. Kristinusko ja islam ovat juutalaisuuteen pohjaavia itämaisia uskontoja. Kun ääriainekset alkavat niitä tulkita, kaikista niistä löytyy aineksia monenlaisiin kauheuksiin.

Ensinnäkin islam ei ole uskonto samalla tavalla kuin käsite länsimaissa ymmärretään. Uskonto on ihmisen yksityinen asia eikä siihen sisälly poliittista, sotilaallista tai yhteiskunnallista ulottuvuutta. Islam puolestaan on kokonaisvaltainen, kaikki elämänalueet kattava oppijärjestelmä, johon sisältyy yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus.

Kristinuskon historiaan sisältyy nykypäivän vinkkelistä katsottuna paljon kauheuksia eikä tätä pidä missään nimessä yrittää kieltää tai selitellä parhain päin. Kuitenkin kristinuskon perusoppien ja islamin suhteellisen pinnallinenkin vertailu kertoo, kumpi näistä sisältää avoimia kehotuksia väkivaltaan toisuskoisia kohtaan. Suistolan ensimmäinen perustelu on siis täyttä roskaa.

Toiseksi: kun islam piti aikoinaan hallussaan nykyistä Espanjaa, alue oli ainutlaatuinen esimerkki uskontojen rinnakkainelosta.

Seuraavaksi Suistola turvautuu klassiseen Andalusian teehuoneet –perusteluun. Etsitään islamin historiasta rauhanomainen jakso ja sanotaan, että vastaavaa ei ole nähty muualla. Ensinnäkin Andalusian islamilaisesta historiasta löytyy niitä vähemmän rauhallisia jaksoja, joita Suistola ei tietystikään mainitse.

Toiseksi Suistola valehtelee, kun hän sanoo, että kyse oli uskontojen rinnakkainelosta. Islam hallitsi tuolloin eikä islam hyväksy muita uskontoja rinnalleen. Juutalaiset ja kristityt saavat elää islamilaisessa yhteiskunnassa toisen luokan kansalaisina eli dhimmeinä. Dhimmin asema on islamin historian aikana vaihdellut sen mukaan, miten innokkaasti muslimihallitsija on halunnut shariaa soveltaa.

Niiden, jotka saarnaavat kristinuskon ja islamin törmäystä, kannattaisi myös käydä vilkaisemassa vaikkapa tämän päivän Damaskoksen kristittyjä alueita.

Syyriassa noin 90 prosenttia kansasta on muslimeita. Heistä 74 prosenttia on sunnalaisia ja noin 10 prosenttia kuuluu alaviittien lahkoon. Syyrian presidentti Bashar al-Assad kuuluu alaviitteihin, jotka hallitsevat kristittyjen tuella. Kaikki sunnimuslimit eivät pidä alaviitteja oikeina muslimeina. Joidenkin mielestä alaviitit ovat harhautuneet oikealta polulta eli he ovat syyllistyneet apostaasiin.

Jos alaviittien ote vallasta kirpoasi, heidän kohtalonsa suvaitsevaisten sunnalaisten käsissä ei välttämättä olisi mukavaa katseltavaa. Helmikuussa 1982 sunnalainen Muslimiveljeskunta nousi kapinaan Haman kaupungissa. Basharin isä Hafez Al-Assad kukisti kapinan ja surmasi Amnesty internationalin arvion mukaan 10 000 – 25 000 ihmistä.

Kolmanneksi: ilman islamia ei nykyistä länsimaista sivilisaatiota olisi olemassa.

Historiasta voi itsekseen spekuloida mahdollisia kehityskulkuja, jos jokin asia olisi jäänyt tapahtumatta. Tämä toisaalta vaatii aika voimakasta mielikuvituksen käyttöä. Koska islam on olemassa, se on väistämättä vaikuttanut länsimaisen kulttuurin kehitykseen hyvässä ja pahassa.

Nykyisin on muodikasta korostaa islamin kultaista aikaa eikä voi kieltää, etteikö sieltä löytynyt merkittäviä ajattelijoita ja tiedemiehiä. Kuitenkin on kyseenalaista, kuinka paljon heidän työstään pitää kiittää islamia ja sen valloituksia. Lisäksi kannattaa tarkastella, miten islamilaiset uskonoppineet suhtautuivat näiden tiedemiesten ajatuksiin, minkä jälkeen on helppo päätellä, miksi tiede, taide ja kulttuuri kukoistivat kristityissä länsimaissa, mutta sammuivat islamilaisessa maailmassa uskonnollisen puhdasoppisuuden puristuksessa.

Seuraavaksi Suistola lyttää Bernard Lewisin varsin epäilyttävällä ja vastenmielisellä tavalla.

Tämä nyt jo yli 90-vuotias tutkija teki USA:n uransa Princetonissa. Taustaltaan hän on Englannin juutalaisia. Tässähän ei ole moitittavaa, mutta se on luonut pohjan hänen ”missiolleen”, Israelin tukemiselle. Tavoitteena on ollut kaiken avun – ennen muuta USA:n – rekrytointi juutalaisvaltion taakse.

Suistola vihjailee avoimesti, että yksi arvostetuimmista orientalisteista on pelkkä siionistien kätyri. Itse olen Lewisiä lukenut jonkin verran, ja hänen teksteistään henkii terve kunnioitus islamilaista sivilisaatiota kohtaan. Lewis ei ole mikään sivilisaatioiden sodan puolestapuhuja, mutta hän tunnustaa, että ylpeällä kulttuurilla kestää aikansa päästä sinuksi modernisaation kanssa ja lännen kannattaisi antaa tämän tapahtua mieluummin kaikessa rauhassa.

Sitten Suistola kehittelee salaliittoteorioita, ja tyypilliseen tapaan syylliset löytyvät Valkoisesta talosta.

Tuen varmistamiseksi Lewis kehitti ajatuksen siitä, että Palestiinan konflikti on osa islamin ja lännen törmäystä, sivilisaatioiden konfliktia.Hän onnistui ensin kauppaamaan ajatuksensa Samuel Huntingtonille, ja sitä kautta nykyiselle USA:n johdolle. Tuki oli taattu.

Taas Huntingtonista tehdään konna, vaikka hänen kirjansa keskeinen viesti kertoo länsimaisen kulttuurin taipumuksesta universalisoida omat arvonsa ja projisoida ne muihin kulttuureihin. Tämä väite pitää paikkansa etenkin, jos katsoo nykyvasemmistolaisia tai kansainvälisissä järjestöissä toimivia internationalisteja.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktiin islamin ja lännen törmäys tuo yhden näkökulman. Se ei yksin selitä sitä mutta aika huomattavan osan kuitenkin. Se selittää, miksi arabien on ollut niin vaikea hyväksyä Israelin valtion olemassaoloa ja miksi palestiinalaiset eivät pysty tekemään pysyvää rauhaa Israelin kanssa.

Suistola siteeraa Lewisin puheita islamisoitumisesta väärin.

Kun Euroopan väkiluku on noin 740 miljoonaa, muslimienemmistön saavuttaminen 10–30 vuodessa edellyttäisi siis yli 700 miljoonaa uutta muslimia.

Lewis ei puhunut 30 vuodesta vaan vuosisadan lopusta. Suistolan laskelmat eivät myöskään ota huomioon väestöryhmien erilaista ikärakennetta. Euroopassa asuvien muslimien ikärakenne on nuorisovoittoisempi kuin kalkkeutuvan kantaväestön vastaava. Kuusikymppisillä harmailla panttereilla voi vielä olla paljon ikävuosia jäljellä, mutta lasten synnyttäjiksi heistä ei enää ole.

Suistola lisäksi tuntuu ajattelevan, että sharian toteuttaminen edellyttää enemmistöpäätöstä.

Sharian ja muiden hirveyksien toteuttaminen vaatisi myös sitä, että he kaikki olisivat äärimuslimeita. Tosiasiassa heitä on vain pieni vähemmistö.

Eurooppalaisten muslimien keskuudessa tehdyistä mielipidetiedusteluista voi päätellä, että sharian kannattajat ovat vähemmistö mutta varsin huomattava sellainen. Sitä paitsi muslimien maltillinen enemmistö ei välttämättä lähde innokkaasti barrikadeille vastustamaan kiihkeämpiä uskonveljiään.

Syynä tähän on se, että radikaalit muslimit käyttävät väkivallan uhkaa painostuskeinona vähän samaan tapaan kuin järjestäytynyt rikollisuus. Väkivalta ja sen uhka saa median ja poliitikot hiljaiseksi täällä lännessä jo nyt.

Jos kauhukuva taas perustuu muslimien korkeampaan syntyvyyteen, unohdetaan se, että hyvinvoinnin myötä syntyvyys laskee poikkeuksetta – niin myös eurooppalaistuvilla muslimeilla.

Euroopassa valtaväestön syntyvyys on luokkaa 1,6 lasta yhtä naista kohden. Muslimisiirtolaisten keskuudessa luku on 3,5. Tämä luku on peräisin Mark Steynin kirjasta America Alone. Steynin mukaan Eurooppa islamisoituu, vaikka muslimisiirtolaisuus pysäytettäisiin kokonaan täällä jo olevien muslimien ansiosta. Tämä johtuu suurelta osin eurooppalaisen kantaväestön erittäin alhaisesta syntyvyydestä. Lisäksi mukaan pitää laskea todennäköinen koulutetun kantaväestön poismuutto siinä tapauksessa, että ongelmat räjähtävät silmille.

Tarkoituksenani ei ole väittää, että islamisoituminen olisi jotenkin väistämätön kehityskulku, johon ei voida vaikuttaa. Suistolan käsitys siitä, että kaikki menee hyvin tekemättä mitään, on sen sijaan huonosti perusteltu. Jotenkin professorismieheltä odottaisi enemmän.