Suomessa on jo pitkään ollut menossa poliittisen eliitin,
virkakoneiston, erilaisten syöttiläsjärjestöjen ja valtamedian kovaääninen
kampanja ”vihapuhetta” vastaan vapaan kansalaismielipiteen tukahduttamiseksi.
Kampanja on sekä irvokas että älyllisesti epärehellinen, koska työkaluna
kansalaismielipiteen tukahduttamiseksi käytetään rangaistuksen uhan lisäämistä
ja sensuuria.
Häpeämättömän röyhkeässä kampanjassa poliitikot, virkamiehet
ja valtamedian journalistit pyritään kuvaamaan vihapuheen ja maalittamisen
uhreina ja väitetään, että toimittajat eivät enää uskalla kirjoittaa juttuja vihaisen
palautteen pelossa. Liioitellun kuvan tarkoituksena on sekä laajentaa
sananvapauden rajoituksia että kiristää väärinajattelusta saatavia
rangaistuksia.
Kampanjointi myös kertoo yhteiskunnasta, jossa kansalaisten
vapauksia rajoitetaan yhä enemmän ja jossa valvonta ulottuu yhä uusille elämänalueille
milloin vihapuheen torjunnan ja milloin ilmastonmutoksen nimissä.
Kirjailija nuoleskelee valtaa
Kirjailijoilla on ollut merkittävä rooli mielipiteenvapauden
puolustamisessa totalitaarisissa yhteiskunnissa. Toisaalta heitä on aina ollut
myös tyrannimaisten vallanpitäjien lakeijoina ja heidän julmien tekojensa
siunaajina. Kirjailija Maksim
Gorki aikanaan 1930-luvun kuvatessaan Vienanmeren-Itämeren kanavan rakennustyömaata
”entisten proletariaatin vihollisten menestyksekkääksi rehabilitoinniksi”,
vaikka rakennustyömaalla kuoli virallisten arvioiden mukaan 12 – 25 000 pakkotyöläistä.
Äskettäin kirjailija Sofi Oksanen asettui julkisesti puolustamaan
(Verkkouutiset) vihapuhehysteriaa väittämällä, että demokratia on uhattuna Suomessakin ja syynä
on tietysti tavallisilta kansalaisilta tuleva vihapuhe.
Oksanen järkeilee:
” Kansanvalta perustuu osallistumiseen ja vihapuhe vähentää
osallistumista. Pitkällä tähtäimellä se johtaa harvainvaltaan.”
Itse olen täysin eri mieltä sananvapauteen kohdistuvista
uhista. Todellisuudessa sananvapauden pahimpia vihollisia ovat poliitikot ja
valtamedia. Näistä molemmat teeskentelevät puolustavansa sananvapautta mutta
todellisuudessa toimivat sen aktiivisina rajoittajina. Oksanenkin uhriuttaa
toimittajat:
” Kaksi kolmesta toimittajasta on joutunut vihapuheen
kohteeksi, viidesosaa on mustamaalattu ja joka kuudes on kokenut väkivallan
uhkaa. Tavoitteena on ollut kohteen ammattitaidon kyseenalaistaminen ja maineen
tuhoaminen.”
Oksanen on myös täysin hakoteillä seuraavassa:
” Mikäli toimittaja saadaan harjoittamaan itsesensuuria,
vaikutus ulottuu lopulta koko kansaan, sillä lehdistön käyttämä kieli muovaa
julkista narraatiota ja jokaisen kansalaisen kielenkäyttöä.”
Useimmat toimittajat edustavat ideologisesti punavihreää
vasemmistoa. Valtaosa kansalaisista ei kannata punavihreää ideologiaa. Tästä
syystä he eivät aina niele ideologisesta näkökulmasta kirjoitettuja
artikkeleita sellaisenaan. Kun punavihreä toimittaja saa kritiikkiä, hän
mieluummin käyttää sitä uhriutumisen perusteena kuin tarkistaa omia ideologisia
vääristymiään.
Ei ole minkäänlaisia todisteita, että punavihreä toimittaja
harjoittaisi aktiivista itsesensuuria negatiivisen palautteen takia. Sen sijaan
on runsaasti todisteita siitä, että toimittajat uhriutuvat ja pyrkivät
esiintymään sananvapauden marttyyreina.
Luonnollisesti Oksasen ulostulo sai osakseen suitsutusta toimittajilta.
Toimittajat ilman rajoja -järjestön puheenjohtaja kiitti Oksasta ulostulostaan:
” Jospa vain muutkin maamme ajattelijat ja johtajat
tuomitsisivat vihapuheen yhtä selkein sanoin. Oksanen näyttää paljon kaivattua
esimerkkiä siitä, millaisia puheenvuoroja tarvitaan ja kuinka sananvapauden
puolesta tehtävää työtä voi tukea myös konkreettisesti.”
Valitettavasti toimittajille ja heidän etujärjestöilleen
kyse on vain toimittajien vapaudesta tuoda esille omia käsityksiään eikä
kansalaisten sananvapaudesta, joka on oikeasti paljon tärkeämpi asia.
Puheenjohtaja Mäkelä osoittaa lausunnoillaan olevansa
tyypillinen itsereflektioon kykenemätön omahyväinen toimittaja:
” Yksi haasteista on vihapuhe ja siihen liittyvä
maalittaminen, joiden tarkoituksena on vaientaa arkaluontoisista asioista
kirjoittavat toimittajat. Toisena ovat sosiaalisen median alustojen kautta
leviävät valeuutiset ja disinformaatio, jotka uhkaavat kansalaisten oikeutta
saada ja ottaa vastaan totuudenmukaista tietoa.”
Valeuutisten tärkein lähde on valtamedia. Heidän keinoihinsa
kuuluu myös käsiteltävän asian kannalta olennaisten tietojen pimittäminen
ideologisilla perusteilla eli ”lying by omission”. Yksityinen henkilö voi joutu
valtamedian maalituksen kohteeksi ja hänestä alun perin tehty valeuutinen voi
levitä kaikkiin valtamedioihin. Korjaus tulee, jos on tullakseen.
Seuraavasta Mäkelän lausunnosta voisi antaa palkinnon vuoden
propagandistisesta töräyksestä:
” Sananvapauden väärinkäyttöä vastaan ei voida eikä pidä
taistella sananvapautta rajoittamalla. Sananvapautta on vaalittava tarkasti ja
sen aluetta tulee kaikin keinoin lujittaa. Yksi tapa lujittaa sananvapautta on
kieltää sen väärinkäyttö. Äärimmäinen vihapuhe ei ansaitse sananvapauden suojaa.”
Sananvapautta vastaan ei pidä taistella sananvapautta
rajoittamalla mutta kuitenkin yksi tapa lujittaa sananvapautta on kieltää sen
väärinkäyttö. Sananvapautta puolustetaan siis parhaiten sensuurilla ja ihmisten
rankaisemisella vääristä mielipiteistä. Voiko asian enää orwellilaisemmin sanoa?
Maalittaminen rikoslakiin
Myös virkamiehet ja heidän etujärjestönsä ovat haistaneet
vihapuheessa mahdollisuuden. Oululaisen Kaleva-lehden artikkelissa kerrotaan,
että virkamiesten
maalittamisen saamiselle rikoslakiin on vahva tuki. Tässä syöttiläsjärjestöjen
edustajat yrittävät esittää, että heidän ajamansa sananvapauden rajoitustoimet
edustaisivat yleistä mielipidettä.
Poliisijärjestöjen liitto ja Lakimiesliitto ovat lähteneet
pontevasti ajamaan maalittamisen kriminalisointia. Tässä yhteydessä voi sanoa,
että jossain määrin jopa ymmärrän poliisien huolen yksityiselämään kohdistuvien
tietojen utelusta. Toisaalta eräiden poliisien esiintyminen sosiaalisessa
mediassa on myös ollut selkeästi poliittista ja saanut osakseen voimakastakin
kritiikkiä useimmiten täysin oikeutetusti.
Itse aloittaisin korjaustoimet puuttumalla poliisien
esiintymiseen sosiaalisessa mediassa enkä lähtisi hätiköidysti kriminalisoimaan
epämääräisesti määriteltyä maalittamista.
Luonnollisesti järjestöjen edustajilta on jäänyt täysin
huomiotta kansalaisen oma oikeusturva ja siihen liittyvät uhat. Jos viranomaisen
toiminnan arvostelusta on uhkana tuomio maalituksesta, se vaikeuttaa
kansalaisen mahdollisuutta saada oikeutta viranomaisten taholta tulleesta epäasiallisesta
kohtelusta. Jo nykyisin viranomaisia on vaikea saada vastuuseen teoistaan.
Lisäksi järjestöjen edustajat haukkuvat väärää puuta. Vuoden
2015 tapahtumista kantaa suurimman vastuun silloinen hallitus, jonka toimet ärsyttivät
suurta osaa kansalaisista. Arvostelu tulisikin ensisjaisesti kohdistaa niihin, syksyllä
2015 sallivat yli 30 000 ihmisen tulla Ruotsin ajan yli ja antoivat kuvan,
että kyse oli oikeasti hädänalaisista. Todellisuudessa iso
osa tulijoista oli sotilaskarkureita tai Irakilaisten shia-militioiden
jäseniä. Viranomaiset myös valehtelivat tietävänsä tulijoiden taustat, vaikka
todellisuudessa suuri osa tuli rajan yli väärennetyilä papereilla eikä heidän
todellista henkilöllisyyttään tai taustaansa tiedetty.
Mitä tahansa Rautatientorilla tapahtui, se oli seurausta
huonoista poliittisista päätöksistä. Niin oli myös se arvostelu, jota
poliitikot ja virkamiehet kutsuvat vihapuheeksi.
Kun vihapuhehysteriaa katsoo vähänkin tarkemmin, huomaa,
että kyseessä on puhtaasti eliitin masinoima projekti, josta ei tavalliselle
kansalaiselle seuraa mitään hyvää. Toimittajat haluavat kirjoittaa omia
mielipiteitään ilman pelkoa kritiikistä. Virkamiehet haluavat mieluummin tukkia
suut kuin muuttaa omia toimintatapojaan.
