torstaina, toukokuuta 26, 2016

Historian oikeinkäyttöä


Viime aikoina Suomen valtamediassa on alkanut yhä useammin esiintyä käsite historian väärinkäyttö. Osin tämä johtuu siitä, että äskettäin ilmeistyi kirja, joka käsittelee aihetta. Kuuntelin kirjan tekijöiden puhetta radiosta ja minulle jäi vähän epäselväksi, mitä tekijät tarkoittavat historian väärinkäytöllä.

Toki minulla on omat epäilykseni, että ihan kaikki historialliset myytit eivät edusta väärinkäyttöä. Epäilen myös vahvasti, että puheella historian väärinkäytöstä pyritään johonkin tavoitteeseen, kuten kansallistunteen heikentämiseen. Aiemmin viittaamassani kirjassa mainittiin erikseen Unkari ja Viktor Orban, mikä ennestään lisää epäluuloja kirjan kirjoittajia ja heidän motiivejaan kohtaan.

Tottahan toki kullakin kansakunnalla on oma mytologiansa, joka perustuu enemmän tai vähemmän historiallisiin tapahtumiin. Joskus aiempina vuosikymmeninä tällaista mytologiaa ei pidetty mitenkään pahana eikä se myöskään estänyt historiantutkimusta, jos totalitaarisesti hallitut maat jätettiin huomiotta. Nykyisin taas on trendikästä nyrpistää nenäänsä kansalliselle mytologialle. Tämä ei silti tarkoita, että mytologinen historia olisi kadonnut mihinkään. Se entinen mytologia vain on vanhentunut ja pitää korvata uudella. Tätä uutta kutsun tässä kirjoituksessa historian oikeinkäytöksi.

Suomalaisillakin on omat kansalliset myyttinsä. Talvisota on yksi sellainen, koska se nähdään Suomessa osoituksena siitä, kuinka pieni maa selviytyy sodassa ylivoimaista vihollista vastaan. Tämä on sen verran vahva ja todellisiin tapahtumiin perustuva näyttö, että edistyksellisilla historioitsijoilla on vuosien saatossa ollut suuria vaikeuksia mitätöidä sitä. Jatkosodan kohdalla on ollut helpompaa, koska Suomi oli sen aikana liittoutunut äärimmäistä pahuutta edustavan Natsi-Saksan kanssa. Se tosiasia, että myös Suomen vastapuoli Neuvostoliitto ja sen ideologia edustivat äärimmäistä pahuutta on jäänyt tämän yksityiskohdan varjoon.

Islamin historia

Lähteisiin ja niiden tulkintaan perustuva historiankirjoitus on oma lukunsa. Kun käsitellään historian oikeinkäyttöä, silloin kuvataan historiallisia myyttejä, jotka tukevat vallitsevaa liberaalia maailmankuvaa. Islamin historia on tässä suhteessa ehtymätön aarreaitta.

Wikipedia-artikkeli islamin kulta-ajasta kertoo, että kyseinen aikakausi sijoittuu jonnekin vuosien 700 ja 1200 välillä. Tänä aikana arabien islamilainen imperiumi eli huippukauttaan, tai ainakin niin väitetään. Wikipedia-artikkeli tietää myös kertoa, että käsite islamin kulta-aika syntyi eurooppalaisten orientalistien keskuudessa 1800-luvulla. Tuolloin orienttia romantisoitiin, mitä Edward Said kovasti arvosteli kirjassaan Orientalismi. Saidia häiritsi tapa, jolla eurooppalaiset orientalistit käsittelivät Lähi-itää ”toiseutena” uhraamatta ajatustakaan näiden ihmisten todellisille pyrkimyksille ja toiveille.

Saidin käsitykset eivät perustuneet läheskään kaikilta osin historialliselle totuudelle, mutta hänen edustamansa historian oikeinkäyttö upposi aikansa edistyksellisiin kuin kuuma veitsi voihin. Tapa, jolla moderni länsimaalainen historiantutkija käsittelee islamin historiaa, on paljon velkaa Saidille. Historian väärinkäyttöä edustava Srdja Trifkovic käsitteli omassa kirjoituksessaan islamin kulta-aikaa. Hänen mukaansa nykyajan länsimaisilla liberaaleilla on tarve esittää suotuisassa valossa kaikki ei-länsimaalainen ja erityisesti sellainen, joka on käsitettävissä länsimaiden uhriksi.

Yleisin tällainen myytti on käsitys ”jalosta villistä”. Myös islamin kulta-aika ja sen saavutusten räikeä liioittelu edustaa samaa asiaa. Myytin ylläpitämisessä kyseisen ajanjakson saavutuksille tieteen, taiteen ja filosofian annetaan todellista suurempi painoarvo. Samalla unohdetaan islamin historiallinen (ja edelleen jatkuva) imperialismi, uskonnollinen fanatismi, kulttuurien tuhoaminen ja orjakauppa.

Yhtälö ei olisi täydellinen, jos samalla ei mitätöitäisi länsimaiden omaa historiaa ja esitettäisi sitä negatiivisessa valossa. Lisäksi annetaan ymmärtää, että länsimaat ovat velkaa islamille, koska kreikkalainen filosofia ”säilyi” islamin kulta-aikana ja maagisesti välittyi länteen arabien kautta. Yleensä vältetään kysymästä, miksi islamilainen maailma taantui vuosisatojen aikana eikä käyttänyt hyväkseen heille jätettyä tieteellistä ja filosofista perintöä. Kysymys jo itsessään edustaa historian väärinkäyttöä.

Nykyaika tarvitsee myös esimerkkejä muslimien ja toisuskoisen rauhanomaisesta yhteiselosta. Historian oikeinkäyttö tarjoaa tähänkin ratkaisun. Korostamalla maurien Espanjan erityistä suvaitsevaisuutta ja mitätöimällä kyseiseen kauteen liittyvät vainot ja toisuskoisten sortaminen islamilaisen lain mukaisesti saadaan kyseinen aikakausi näyttämään monikulttuuriselta paratiisilta. Kun tähän vielä lisätään saman aikakauden länsimaalaisten korostettu raakalaismaisuus ja primitiivisyys muslimeihin verrattuna, vaikutelma on täydellinen. Cordoban kalifaatille löytyy käyttöä.

EU ja historian oikeinkäyttö

Poliittiset johtajamme muistuttavat meitä lakkaamatta, että Euroopan Unioni on taannut rauhan maanosassamme toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Yhteistyön ansiosta Saksa ja Ranska eivät enää voi ajautua keskinäiseen sotaaan eivätkä Euroopan valtiot enää kilpaile keskenään vaan tekevät yhteistyötä. Ajatus on kaunis ja sellaisenaan historian oikeinkäyttöä, mutta pitääkö se oikeasti paikkansa?

Vaihtoehtoista historiaa on mahdotonta kirjoittaa menemättä historiallisen spekuloinnin puolelle. Kuitenkin voidaan tarkastella tilannetta, jossa läntinen Eurooppa oli toisen maailmansodan jälkeen. Saksa oli miehitetty ja raunioiksi pommitettu. Sellaisessa tilanteessa olisi ollut mahdotonta kuvitella maan taas nousevan uhkaamaan naapureitaan.

Ennen kuin EU:n esiaste Hiili- ja teräsunioni perustettiin vuonna 1952 Eurooppa oli jakautunut kahtia rautaesiripulla ja kylmä sota oli täydessä käynnissä. Neuvostoliitto oli jo tuolloin pystyttänyt itsensä kaltaisen järjestelmän itäeurooppalaisiin satelliitteihinsa, joista oli tullut ”kansandemokratioita”. Lännessä Nato oli perustettu puolustamaan läntistä Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta.

Tuona ajankohtana eläneille Schumanin julistus ei ehkä vaikuttanut kovin merkittävältä historialliselta tapahtumalta. Kuitenkin se on sitä, koska se palvelee historian oikeinkäyttöä. Vaikka EU:n roolia kommunismin torjunnassa ei kannata korostaa, se kuitenkin esti sen kaikkein tärkeimmän eli Saksan ja Ranskan sodan, jos sellainen olisi sattunut syttymään.

Toisaalta Hiili- ja teräsunioni oli merkittävä tapahtuma, koska siinä alistettiin ensimmäistä kertaa osa kansallisvaltioille kuuluvasta päätöksenteosta ylikansallisen elimen alaisuuteen. Hiili- ja teräsunioni oli alkupiste projektille, joka pyrki pienin askelin kohti ylikansallista Euroopan liittovaltiota. Nykyaikana, kun erilaiset populistiset liikkeet nostavat päätään EU-maissa, historian oikeinkäyttöä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Kun lukee vielä Oxfordin yliopiston kansainvälisen historian professori Margaret MacMillanin haastattelun Helsinkin Sanomista, on helppo ymmärtää, mitä tarkoitusta historian oikeinkäyttö palvelee. Sen tarkoituksena on pelkästään leimata sellaiset poliittiset johtajat, joita länsimainen liberaali pitää vääräoppisina. Donald Trump käyttää historiaa väärin iskulausessaan, jossa hän sanoo tekevänsä Amerikasta taas suuren.

Artikkeli ei olisi täydellinen, jos siinä ei mainittaisi maailmanhistorian suurinta historian väärinkäyttäjää eli Adolf Hitleriä:

”MacMillan muistuttaa, että myös Hitlerille historia toimi vihan synnyttämisen välineenä.”

Lääke historian väärinkäyttöön on MacMillanin mukaan seuraava:

”Jos ihmiset tuntevat historiaa, he näkevät väitteiden läpi.”

Luonnollisesti Euroopan Unionin vastustajat Britanniassa käyttävät myös väärin historiaa:

”Eroa puoltava kampanja vaatii valtaa takaisin ja paluuta EU:ta edeltävään aikaan, vaikka sekä eurooppalainen että kansainvälinen konteksti ovat välissä muuttuneet merkittävästi.”

Ei liene perusteetonta väittää, että historian väärinkäytöstä puhuvat ne, jotka haluavat edistää omia historiallisia myyttejään toisten kustannuksella. Länsimaisten liberaalien pinnalliset ja tarkoitushakuiset historialliset myytit jäävät silloin kokonaan vaille huomiota. Oikeinkäyttäjät ovatkin itse niitä väärinkäyttäjiä.

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2016

EU ja epäliberaali blokki


Varmasti useimmat, jotka kannattivat vuoden 1995 kansanäänestyksessä Suomen EU-jäsenyyttä, kuvittelivat, että Euroopan Unioni on pelkkä valtioiden yhteisö eikä projekti, jolla tavoitellaan ylikansallista supervaltiota. Itse ainakin kuvittelin niin ja myönnän auliisti, että olin silloin väärässä.


Käteinen kylässä

Vähän aikaa sitten ehkä Suomen kaikkien aikojen huonoin pääministeri, nykyinen EU-komissaari Jyrki Katainen käväisi opastamassa suomalaisia ja esitteli EU-komission suunnitelman jakaa turvapaikanhakijat tasaisesti eri EU-maihin. Jos joku EU-maa joutuu ottamaan vastaan suhteettoman määrän turvapaikanhakijoita, ylijäämä jaettaisiin solidaarisesti muihin EU-maihin näiden koon ja vaurauden perusteella. EU-maa voisi kieltäytyä ottamasta vastaan turvapaikanhakijoita, jos se maksaisi kiintiöstä 250 000 euroa per sellainen hakija, joka kuuluisi kyseiselle maalle taakanjakomekanismin perusteella.

EU:n pyrkimys Dublinin sopimuksen romuttamiseen ja korvaamiseen taakanjaolla on toki ollut tiedossa jo pitkään. Silti tapa, jolla pakollista taakanjakoa kiristysmaksuineen ajetaan läpi on vaikea käsittää. Suomi on EU-maana käytännössä menettänyt itsenäisyytensä ja epädemokraattinen byrokratia haluaa väkipakolla sijoittaa EU-maihin ihmisiä, joita nämä maat tai ainakaan niiden kansalaiset eivät halua.

Valtaosa maahantunkeutujista saapuu ensimmäiseksi Kreikkaan. Jyrki Katainen kysyy:

”Annetaanko yhdestä maasta muodostus suuri pakolaisleiri, vai jaetaanko taakkaa kaikkien kesken?”

Jyrki Katainen ei edusta Suomea vaan EU-komissiota, vaikka hänen aiemmat tekonsa antavat aiheen olettaa, että hän ei koskaan ole piitannut muusta kuin omasta edustaan. Juuri nyt paikka EU-komissiossa on Kataisen edun mukaista eikä se, mitä hän tehtävässään saa aikaiseksi.

Kataisen mukaan politiikassa on oltava valmiita ”äärimmäiseen pragmaattisuuteen”, josta EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus on hyvä esimerkki.

Joku toinen voisi sanoa sopimuksesta, että se edustaa täydellistä antautumista Turkin yhä diktatorisemmaksi käyvän presidentti Recep Tayip Erdoganin kiristyksen edessä. Käytännöllisyys tarkoittaisi myös, että sopimusta noudatettaisiin ja se oikeasti vähentäisi tulijavirtoja. Näinhän ei välttämättä käy vaan jo nyt on viitteitä siitä, että Turkki ei aio noudattaa sopimusta.

Sopimus myös antaa toteutuessaan Turkin kansalaisille vapaan viisumittoman pääsyn EU-alueelle. Katainen ja EU-komissio eivät luonnollisesti piittaa viisumivapauteen sisältyvistä riskeistä ja todennäköisistä haittavaikutuksista.

On myös täysin selvää, että itäisen Euroopan maat kuten Puola, Unkari, Tshekki ja Slovakia eivät tule hyväksymään sopimusta. Unkarissa taakanjaosta järjestetään kansanäänestys. On täysin selvää, että nämä maat eivät vapaaehtoisesti hyväksy taakanjakoa ja siihen liittyvää kiristystä. Jos taakanjakoa yritetään ajaa väkisin läpi, se johtaa EU:n hajoamiseen.

Unkari ja Puola demonisoinnin kohteena

Helsingin Sanomat nimitti viime syyskuussa yhteiskuntatieteiden maisteri Suvi Turtiaisen Budapestin kirjeenvaihtajakseen. Jo haastattelussa Turtiainen osoitti, mistä tuuli puhaltaa: 

”Itäisessä Keski-Euroopassa konkretisoituu koko Eurooppaa ravisteleva arvokriisi. Unkarin huolestuttava demokratiakehitys ja raja-aitojen rakentaminen ovat tästä osoituksina.”

Joku toinen voisi sanoa raja-aitoja käytännölliseksi ratkaisuksi. ”Arvokriisi” taas tarkoittaa, että EU-eliitin vasemmistoliberaalit arvot eivät ole erityisen suosittuja itäisessä Euroopassa. Eivät ole, vaikka Suvi Turtiainen rinnastaisi puolalaisten vasemmistolaisen mielenosoitukset 80-luvun Solidaarisuus-liikkeeseen.

EU-sosialistien demonisoimat Unkarin Viktor Orban ja Puolan Jaroslaw Kaczýnski ovat kuitenkin saaneet mandaattinsa vapaissa vaaleissa. Orban syrjäytti aikanaan Unkarin talouden kuralle saaneen ja kansalaisille valehdelleen vasemmistolaisen Ferenc Gyurcsányn ja on siitä lähtien nauttinut vankkaa kansansuosiota.

Unkarissa on kuitenkin jotakin mätää, ainakin suomalaisen valtamedian lukijoille yritetään näin kertoa. Suvi Turtiainen jatkaa ”Itäisen Keski-Euroopan arvokriisistä” 10.5. julkaistussa kirjoituksessaan: 

”Pelkona on niin kutsutun illiberaalin tai epäliberaalin leirin syntyminen Euroopan unioniin ja entistä pahemman arvokriisin puhkeaminen. Tiivistäen ”epäliberaali demokratia” viittaa kehitykseen, jossa läntinen demokratia haastetaan ja tilalle yritetään istuttaa niin kutsuttua itäistä käsitystä hallintomuodosta. Esikuvia itäiseen malliin ovat Turkki ja Venäjä.”

Todellisuudessa Turtiainen käyttää sanaa epäliberaali puhtaasti propagandistisessa tarkoituksessa. Todellisuudessa EU pakottamisineen edustaa epädemokratiaa, koska sen demokraattinen mahdaatti on paljon heikompi kuin kansallisvaltion. Tilanne, jossa ylikansallinen hallinto pakottaa kansallisvaltion ottamaan vastaan ei-toivottuja turvapaikanhakijoita, edustaa sitä kansandemokratiaa, josta Puola ja Unkari saivat nauttia aikana, jolloin ne olivat Neuvostoliiton vasalleja.

Myös rinnastus Turkkiin ja Venäjään on puhdasta loanheittoa näiden maiden hallitusten päälle. Moinen menee läpi, koska useimmilla HS:n lukijoilla ei ole riittävästi tietoa, jotta he voisivat itsenäisesti muodostaa käsityksen näiden maiden todellisuudesta. Siksi Turtiaisen kaltaiset vasemmistolaiset kiihkoilijat voivat vapaasti syöttää omia ja paikallisten vasemmistolaisten syöttämiä mielipiteitä lukijoille totuutena.

Valtamedian propagandaan kuuluu myös kylmän sodan aikaisen rautaesiripun rinnastaminen maahantunkeutujien pysäyttämiseksi rakennettuihin aitoihin. Näin teki Mtv3, kun se kuvasi Bulgarian Turkin vastaiselle rajalleen rakentamaa aitaa.

Tämäkin perustuu joko tahalliseen tai tahattomaan väärinymmärrykseen. On olemassa kahdenlaisia muureja eli niitä, jotka pitävät barbaarit ulkopuolella, ja niitä, jotka pitävät vangit vankilan sisällä. Balkanille rakennetut aidat pyrkivät pitämään ei-toivotut maahantulijat rajojen ulkopuolella. Berliinin muurin ja kylmän sodan aikaisten raja-aitojen tarkoituksena oli pitää kansalaiset vankeina sosialistisessa paratiisissa. 

EU:n epäonnistuminen

Itäisen Keski-Euroopan ajautuminen eri teille Länsi-Euroopan sosialistisen valtavirran kanssa on toki totta. Eihän EU-eliitti ja sosialistinen valtavirta sitä muuten vastustaisikaan. Itäisessä Euroopassa elettiin reaalisosialismissa eikä siellä vasemmistolaisuus muuntautunut postmoderniksi suvaitsevaisuudeksi ja poliittiseksi korrektiudeksi kuten lännessä.

EU on läntisen Euroopan sosialistien ja suurten korporaatioiden yhteinen hanke, johon sisältyvät suuret unelmat ovat yksi toisensa jälkeen ajaneet karille. Yhteisvaluutta euro on tuhonnut reuna-alueiden talouden ja ”vapaa liikkuvuus” osoittautui pelkäksi päiväuneksi siinä vaiheessa, kun miljoonat muslimimiehet kävelivät rajojen yli ja ilmoittautuivat turvapaikanhakijoiksi valitsemaansa maahan. Pariisin ja Brysselin terrori-iskut myös osoittivat, miten hyvät edellytykset rajaton Eurooppa tarjoaa terroristien toiminnalle. Jopa HS:n käyttämä asiantuntija tunnustaa, että Putin ei ole aiheuttanut ”epäliberaalien” voimien esiinmarssia. Wienin humanistisen instituutin vieraileva tukija Anton Ŝevhostsov tunnustaa tämän:

”Ei Venäjä auta heitä suoraan. Venäjä ei ole ongelmien alkulähde. Eurooppa on itse luonut ongelmansa. Venäjä on se, joka hieroo suolaa olemassa oleviin haavoihin. Ainoa tapa vähentää Venäjän vaikutusta on hoitaa haavat kuntoon.”

Itäisen Euroopan maat raja-aitoineen yrittävät hoitaa haavoja kuntoon ja onnistuvatkin siinä, mistä tulijavirtojen tyrehtyminen kertoo. EU-komissio taas yrittää parantaa haavoja käärmeöljyllä, joka ei paranna ja on myös potilaalle haitallista.

Lisäys: Viimeksi tänään EU osoitti taas, kuinka demokratiaa ohjataan. Ylen mukaan:

" EU:n komissio on varoittanut ryhtyvänsä kovistelemaan Puolaa jo ensi viikolla, ellei hallitus ala korjata viime kuukausina syntynyttä demokratiavajetta. Puolalla on maanantaihin saakka aikaa vastata komission vaatimukseen."

lauantaina, toukokuuta 14, 2016

Uusinta kesäkuulta 2006

Koska juuri teattereihin ilmestynyt Angry Birds -elokuva on "ajautunut keskelle rasismikohua", julkaisen kesäkuussa 2009 kirjoittamani tekstin, jossa pohdiskelin, millaiseksi Taru sormusten herrasta -kirjasarja pitäisi muokata, jotta se miellyttäisi edistyksellisiä tahoja.

Tuolloin Jarkko Tontti oli Vihreän langan kolumnissaan närkästynyt siitä, että Jussi Halla-aho ja Sampo Terho pitivät Tolkienin tarinoista.

Läninnä nämä rasismia ja valkoista ylivaltaa elokuvista täikammalla etsivät hyvyyden esitaistelijat onnistuvat tekemään itsensä naurettavaksi. Samalla he kuitenkin yrittävät heittää lokaa yksittäisten teosten päälle ilman muuta perustetta kuin tarve päteä omalla hyveellisyydellään.

Koska kirjoitus on jo seitsemän vuotta vanha, kaikki linkit eivät välttämättä toimi.

Sauronin kanssa olisi pitänyt neuvotella


Harvoin saa lukea niin tehokkaasti itse itseään parodioivaa tekstiä kuin Jarkko Tontin kolumni Vihreä Lanka –lehdessä. Tontin oma fantasia etenee lennokkaammin kuin Tolkienilla:

” Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia. ”

”Ja kas, näiden miesten puheet ovat sitä itseään, umpikonservatiivista pysähtyneistöfantasiaa. Tummat eteläiset sun muut örkit tulevat ja raiskaavat Pohjolan vaaleat haltianeidot. Länsi on uhattuna, edessä on viimeinen puolustustaistelu tai kaikki on menetetty. ”

Taru Sormusten Herrasta kaipaakin hiomista, jotta se soveltuisi paremmin nykyiseen monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Autan seuraavassa hieman Jarkko Tonttia tarinan kehittelyssä.

Syrjittyjen örkkien puolustaja

Uudessa tarinassa ”Jasser” Sauron on Örkkien vapautusjärjestön (OLO = Orc Liberation Organization) johtaja, joka pyrkii vapauttamaan Keski-Maan inhojen ihmisten ja hobittien miehityksestä. Keski-Maan valtio muodostettiin örkkien aiemmin asuttamalle maalle, josta useimmat örkit ovat paenneet Mordorissa sijaitseville pakolaisleireille. Örkkien elämä Mordorin karuissa olosuhteissa on rankkaa ja köyhää. Monet örkit katkeroituvat ja liittyvät ääriliikkeisiin.

Keski-Maahan jääneet örkit kärsivät jatkuvasta syrjinnästä ja heidän asuttamansa maita raivataan siirtokunniksi ihmisille ja hobiteille. Haltioiden johtaja Elrond on ihmisten ja hobittien päätukija, joka ei lotkauta korvaansa örkkien vaatimuksille omasta kotimaasta rinta rinnan ihmisten ja hobittien kanssa vaan tukee Gandalfia taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Keski-Maan hengellinen johtaja Gandalf demonisoi örkkejä ja väittää Jasser Sauronin tavoittelevan Keski-Maan tuhoamista ja örkkivaltion perustamista sen tilalle. Gandalfin kollega Saruman kuitenkin neuvottelee Palantirin avulla Jasser Sauronin kanssa ja sanoo, että Sauron haluaa todellisuudessa rauhaa Keski-Maan ja OLO:n välille.

Samanaikaisesti OLO tekee useita näyttäviä terrori-iskuja Keski-Maahan. Naapurivaltio Rohanista tulee Sauronin päätukikohta, kun OLO:n tukema Grima Kärmekieli onnistuu kaappaamaan vallan itselleen ja syrjäyttämään itsevaltaisen kuningas Theodenin.

Keski-Maan joukot hyökkäävät avuttomiin Rohanissa ja Mordorissa sijaitseviin örkkileireihin käyttäen verukkeena terroristien etsintää. Kansainvälinen yhteisö tuomitsee jyrkästi Keski-Maan toimet, mikä saa Keski-Maan joukot vetäytymään. Samaan aikaan hobittien tiedustelupalvelu Kossadin agentit Frodo ja Sam yrittävät tuhota OLO:n sulattamalla örkeille pyhän sormuksen tulivuorella.

Gondorin johtoon demokraattisesti noussut Denethor ratkaisee asian kriminalisoimalla örkkifobian ja neuvottelemalla Jasser Sauronin kanssa sopimuksen, jonka perusteella Keski-Maasta karkotetut örkit saavat palata entisille kotikonnuilleen. Jasser Sauronista tulee uuden demokraattisen örkkivaltion demokraattisesti valittu presidentti. Keski-Maan sotilasdiktaattori Gandalf, Kossadin johtaja Aragorn ja pyhän esineen tuhonneet Kossadin agentit tuomitaan kansainvälisessä tribunaalissa rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kaikki elävät onnellisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa elämänsä loppuun asti.

En yllättyisi, vaikka oheisen kaltainen uudelleentulkinta esitettäisiin joskus Suomenlinnan kesäteatterissa jonkun kommunistiohjaajan johdolla ja veronmaksajan rahoilla kustannettuna.

Moraalirelativismi ja nihilismi

On kuitenkin selvää, että Tolkien edustaa moderneille vasemmistoliberaaleille ”pysähtyneisyyttä”, edistyksellisyyden vastaisuutta ja sitä kautta pahuutta. 
Norjalainen pysähtyneistön edustaja Fjordman kertoo, miksi fantasia viehättää:

” Why do so many people like the Lord of the Rings book and movies? There are probably many reasons for this, but I suspect one of them is the refreshing idea of defending your civilization and your lands against evil, as well as praising old-fashioned virtues such as honor, dignity and pride in your heritage.”

Jos katsoo moderneja terrorismin vastaista sotaa käsitteleviä elokuvia, kunniaa ja rehellisyyttä ei löydy edes suurennuslasilla. Esimerkiksi Jennifer Garnerin tähdittämässä elokuvassa The Kingdom terrori-iskua selvittelevät amerikkalaiset rinnastetaan moraalisesti samalle tasolle kuin terroristit. Elokuvayleisö ei tietysti moisesta tykkää, joten The Kingdom –elokuvan taloudellinen menestys jäi vaatimattomaksi.

Vastaavalla tavalla Body of Lies –elokuvassa jordanialaisesta tiedustelupalvelun johtajasta tehdään pyhimys verrattuna Leonardo di Caprion näyttelemän päähenkilön CIA-esimieheen, jota näyttelee Russell Crowe. Amerikkalaiset taistelevat väärin terrorismia vastaan, ja oikeaa tapaa edustavat Jordanian tiedustelupalvelun johtajan menetelmät. Myös Body of Lies elokuvan menestys lippuluukuilla jäi vaatimattomaksi.

Jopa terrorismia käsittelevissä tv-sarjoissa, kuten 24, islamilainen terrorismi muodostaa tabun, jota ei uskalleta käsitellä avoimesti. Yleensä jihadistien taustalta löytyy joko menneiden aikojen perään haikalevia venäläisiä ja/tai amerikkalaisia oikeistokonservatiiveja, vaikka sarjan alkujaksot antaisivat aiheen olettaa muuta.

Modernit, todellista elämää käsittelevät elokuvat ja tv-sarjat edustavat moraalirelativismia ja arvonihilismiä, joka jättää useimmat katsojat kylmäksi. Siksi fantasian tarjoama selkeä hyvän ja pahan dikotomia viehättää. Olen itsekin lukenut kaikki Harry Potter –kirjat ja katsonut kaikki toistaiseksi ilmestyneet elokuvat, vaikka alkujaan ostin sarjan ensimmäisen kirjan tarkistaakseni, soveltuvatko kirjat lapsilleni. 

Mikko Ellilä kirjoittaa artikkelissaan ”Vihreät, nuivistit ja Tolkien” seuraavasti:

”... mustavalkoisen vastakkainasettelun vastustaminen "monimutkaisten ongelmien liiallisena yksinkertaistamisena" johtaa useimmissa tapauksissa siihen, että postuloidaan moraalinen ekvivalenssi esimerkiksi Neuvostoliiton ja Suomen välille, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välille, arabimaiden ja Israelin välille, al-Qaidan ja Yhdysvaltain välille, Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain välille tai lapsiaan ympärileikkaavan, pakkonaittavan ja kunniamurhaavan muslimin ja lihaasyövän valkoisen heteromiehen välille.”

Ellilä siteeraa Ronald Reaganin ”pahan valtakuntaa” käsittelevää puhetta ja toteaa:

” Hyvän ja pahan välisen dikotomian häivyttäminen merkitsee siis käytännössä moraalirelativismia eli nihilismiä.”

Paluu 1970-luvulle

Hyvän ja pahan dikotomian häivyttäminen nykyaikaa käsittelevissä elokuvissa on kuitenkin ainoa keino saada elokuva levitykseen, koska moderni vasemmistoliberalismi on poliittisen, akateemisen ja kulttuurillisen eliitin valtaideologia. Hollywood on nykyisin vasemmistolainen eikä amerikkalaisittain isänmaallisilla elokuvilla ole mahdollisuuksia toisin kuin 1980-luvulla.

Jossain mielessä nykyaika muistuttaa 1970-lukua, koska tuolloin Vietnamin sotaan ja presidentti Nixoniin pettyneet 60-lukulaiset tekivät aivan samanlaisia elokuvia. Myös tuolloin salaliittoja nähtiin joka paikassa, äärimmäistä pahuutta edusti Yhdysvaltain hallitus ja pääosaa esitti sinisilmäinen Robert Redford (Three Days of Condor) tai Warren Beatty (Parallax view). 

Ehkä Jarkko Tontti itse edustaa 70-lukulaista ”pysähtyneistöä”, vaikka hän yrittääkin epätoivoisesti tehdä Jussi Halla-ahosta ja Sampo Terhosta pysähtyneistön edustajia. Taistolaiset edustivat edistyksellisyyttä 70-luvulla, ja Jarkko Tontti puolustaa samanlaista ideologiaa 2000-luvulla.

torstaina, toukokuuta 05, 2016

Vaalitilaisuus vuonna 2035


Tapahtuu vuonna 2035 Euroopan federaation Suomi-nimisen provinssin kuvernöörinvaalien aattona.

Virkaa tekevä kuvernööri Rauno Kuntturi istuu työhuoneessaan yhdessä avustajiensa ja kampanjapäällikkö Veijalaisen kanssa. Edessä on vaalitilaisuus Etelä-Kaunismaan Kaurajoella. Tilaisuus on Kuntturille henkilökohtaisesti tärkeä, koska kyseessä on hänen syntymäkuntansa. 15 vuotta sitten Kaurajoen Kuntturinahon kylästä lähti nuori mies nimeltä Rauno Kuntturi Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä. Nuoren miehen ura eteni nopeasti kansanedustajan avustajan tehtävistä ensin ELY-keskuksen johtajaksi ja myöhemmin kansanedustajaksi ja varakuvernööriksi.

Kun kuvernööri Iisakki Kaartinen oli yllättäen menehtynyt sydänkohtaukseen, Rauno Kuntturi pääsi kuvernöörin virkaan. Nyt oli kuitenkin menossa kiihkeä vaalitaistelu, jossa vastakkain olivat Hyvyyden puoluetta edustava Kuntturi ja Yhtenäinen Suomi -puolueen ehdokas Uolevi Roine.

Oveen koputettiin ja sisään astui vakavan näköinen mieshenkilö, joka sanoi:

- Voisinko puhua kuvernöörin kanssa kahden kesken?

Kuntturi ei tuntenut miestä mutta näki pian edessään Federaation turvallisuuspoliisin virkamerkin. Kuntturi viittoili avustajiaan poistumaan ja nämä tottelivat.

- Tiedän, että kampanja on juuri nyt kiihkeimmillään mutta haluaisin keskustella seuraavan vaalitilaisuuden turvallisuusasioista.

- Mikäs siinä, mutta mitä keskustelemista niissä on?

- Me Tupossa emme halua, että tilaisuutta järjestetään. Kaurajoen keskustori on turvatoimien kannalta hankala.

- Mutta minähän olen Kaurajoen oma poika. Ihmiset siellä tietävät, että olen paikkakunnalta kotoisin. Mikä minua siellä uhkaisi?

- Olemme saaneet lähteistämme tietoja, joiden mukaan vaalitilaisuutta yritetään häiritä.

- Kuka sitä nyt häiritsisi? Tilaisuus järjestetään, mutta voitte toki kiristää turvatoimia.

- Kuten haluatte, herra kuvernööri.

Turvallisuuspoliisin edustaja nousi tuoliltaan, kohautti olkapäitään ja poistui huoneesta. Hän mietti itsekseen, pitäisikö vt. kuvernöörille kertoa, mistä oikeasti on kyse. Mies tiesi kansalliskaartin turvajoukkojen osaavan asiansa, mutta jotakin voisi silti tapahtua.

Hyvyyden puolueen vaalitilaisuus Kaurajoella 5.5.2035

Rauno Kuntturi matkusti virka-autollaan Kaurajoelle. Ensimmäisenä tekonaan hän vieraili Kaurajoen moskeijassa, jossa hän pyysi paikallista imaamia mukaansa vaalitilaisuuteen. Kuntturi ja imaami ajoivat yhdessä Kaurajoen keskustorille. Siellä Hyvyyden puolueen tunnukset olivat näyttävästi esillä. Puolueen symbolina oli kyyhkynen, joka piti kynsissään sateenkaarilippua. Tunnus oli häpeilemättä varastettu LGBT-liikkeeltä mutta hyvyys pyhitti keinot. Mikä olisikaan sopivampi hyvyyden symboli?

Väkeä oli paikalla arviolta pari sataa, mikä on Kaurajoen kokoisessa taajamassa paljon. Keskustori oli ympäröity kaiuttimilla, joista kuului itse ehdokkaan puheen lisäksi valmiiksi nauhoitetut suosionosoitukset. Näiden oikea ajoitus oli lavan takana istuvan ”mikserin” vastuulla. Euroopan federaatiossa ei enää vuosiin oltu luotettu spontaaneihin suosionosoituksiin vaalitilaisuuksissa.

Kuntturi vilkaisi väkijoukossa heiluvia kasvokuviaan ja muisteli, kuinka hän oli poliittista uraa rakentaessaan harjoitellut kuvan poikamaista hymyä tuntikaudet peilin edessä. Jälkikäteen lopputulos ei olisi voinut olla parempi.

Kunnanjohtajan esiteltyä pääpuhujan Kuntturi aloitti kertomalla lapsuudestaan ja nuoruudestaan Kuntturinahon kylässä. Hän jätti aina häveliäästi mainitsematta, että hänen isänsä ei ulosottomiehen ammattinsa takia ollut kylillä erityisen pidetty. Sakarias Kuntturi hoiti virkaansa tunnollisesti ja lain kirjainta pilkulleen noudattaen. Inhimillisyydelle ei ollut hänen työssään sijaa.

Kuvernööriehdokas Kuntturi itse ei myöskään tuntenut mitään erityistä kotiseuturakkautta enää sen jälkeen, kun hänen poliittinen uransa oli päässyt vauhtiin. Hyvyyden puolue ja sen arvot sekä tietysti Euroopan federaatio veivät kaiken huomion. Kuntturi pääsi vihdoin puheensa huippukohtaan, jossa hän kertoo Hyvyyden puolueen arvoista.

- Hyvyyden puolue on perustettu puolustamaan eurooppalaisia arvoja. Nationalistiset virtaukset uhkasivat näitä arvoja, mutta Euroopan federaatio perustettiin ja se on siitä lähtien puolustanut Eurooppaa ja sen monimuotoisuutta.

- Moninaisuus, erilaisuus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Näille arvoille Euroopan federaatio on rakennettu, ja näitä minä ja Hyvyyden puolue puolustamme viimeiseen asti.

Tässä vaiheessa kauttimista ei tullutkaan odotettuja suosionosoituksia, vaan ne rätisivät hetken, kunnes niistä alkoi soida Säkkijärven polkka. Väkijoukossa Kuntturin kuvat olivat vaihtuneet toisenlaisiin kyltteihin. Niissä luki:

- KUNTTURI = PETTURI
- RAUNO KUNTTURI – KANSAN PETTURI

Keskustorin reunalle pysäköity traktori käynnistettiin ja se ajoi lavan eteen. Traktorin kuljettaja tööttäsi Säkkijärven polkan soidessa edelleen kaiuttimista.

Tässä vaiheessa torille ilmestyi joukko mellakkavarusteisiin pukeutuneita aseistettuja poliiseja, jotka avasivat välittömästi tulen kohti väkijoukkoa. Yhtäkkiä kuului räjähdys, ja torille ajanut traktori hävisi liekkeihin. Ihmiset pakenivat paniikissa ja loikkivat torille makaamaan jääneiden ruumiiden ylitse.

Turvamiehet taluttivat kuvernöörin lavan taakse kohti tummennetuilla ikkunoilla varustettua mustaa autoa, jossa oli liittovaltion rekisterikilvet. Turvamiehet työnsivät kuvernööriehdokkaan takapenkille. Siellä istui hänelle ennestään tuttu Turvallisuuspoliisin etsivä.

- Lienee parasta esittäytyä. Olen Kevin Väisänen ja vastaan Suomen sisäisestä turvallisuudesta Euroopan federaation turvallisuuspoliisille.

- Tilanne on nyt sellainen, että meidän on pakko kertoa sinulle totuus. En ole varma, oletko valmis siihen, mutta tulevana kuvernöörinä sinun on joko oltava rehellinen tai tiedettävä totuus. Molemmat vaihtoehdot eivät ole mahdollisia yhtäaikaisesti.

- Edeltäjäsi Iisakki Kaartinen ei kuollut sydänkohtaukseen. Hän vain katosi. Ruumista ei koskaan löydetty, joten voi hän olla elossa ainakin teoriassa.

- Hänelle ei koskaan kerrottu totuutta mutta luulen, että hän oppi ajan myötä ymmärtämään. Ehkä siksi hän turvautui pulloon. Hänen moraalinsa ei kestänyt sitä, mitä federaation puolustamiseksi jouduttiin tekemään.

- Hyvyyden puolue rakennettiin turvaamaan eurooppalaisia arvoja. Puolueen johtajiksi valikoidaan ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi eurooppalaisten arvojen puolesta tai ovat niiden puolella omaa uraansa edistääkseen. Sinä kuulut niihin jälkimmäisiin.

- Haluamme säästää nousevat poliittiset johtajat totuudelta ja tätä kautta kyynistymiseltä.

- Kaurajoen keskustorilla ei koskaan tapahtunut mitään. Vaalitilaisuus pidettiin ja siitä kerrotaan, mutta totuutta mellakoinnista ei koskaan päästetä julkisuuteen.

Kuntturi katsoi Turvallisuuspoliisin etsivää suu ammollaan. Hän oli aina ajatellut, että Euroopan federaatio perustettiin, koska eurooppalaiset halusivat sitä ennemmin kuin tunkkaisia kansallisvaltioita. Toisaalta hän ei varsinaisesti tuntenut järkytystä Keskustorin tapahtumien takia vaan enemmänkin helpotusta siitä, että hänen nousukiidossa oleva poliittinen uransa saattoi jatkua.

Väisänen jatkoi:

- Jos kansalta olisi kysytty, Euroopan federaatiota ei koskaan olisi tullut. Siksi keskushallintoa piti rakentaa vähitellen ja siirtää sille valtaa pieni pala kerrallaan. Sopivan kriisin sattuessa liittovaltio pantaisiin pystyyn. Sellainen kriisi tuli, kun Itä-Euroopan maat alkoivat kapinoimaan keskushallintoa vastaan. Euroopan Unionista tuli Euroopan federaatio ja kapinat tukahdutettiin.

- Valehtelisin, jos sanoisin, että kansa lopulta hyväksyi federaation. Minkään Euroopan maan kansa ei sitä hyväksynyt. Siksi liittovaltion turvallisuuspoliisia tarvitaan pitämään huolta siitä, että tyytymättömyys ei pääse kasvamaan järjestäytyneeksi vastarinnaksi.

- Sinun kaltaisesi poliitikot näyttelevät tärkeää roolia järjestelmän ylläpitämisessä.

Ilta alkoi pimentyä, kun musta auto ajoi kuvernöörin virka-asunnon pihaan. Kun kuvernööri Kuntturi oli poistumassa autosta, Väisänen sanoi vielä:

- Kun seuraavan kerran olet järjestämässä vaalitilaisuutta, järjestä se jossain isommassa kaupungissa. Siellä turvallisuus on helpompi taata ja yleisö voidaan etukäteen valikoida. Voin lähettää sinulle listan sopivista paikoista. Hyvää yötä ja tavataan, kun tarvetta ilmenee. Älä pelkää ottaa yhteyttä, jos jokin asia askarruttaa.

Kuvernööri Kuntturi astui sisään virka-asuntoonsa ja tervehti vaimoaan ja lapsiaan. Tervehdykset jäivät lyhyiksi, sillä kuvernööri kiirehti yläkertaan ”soittamaan yhtä puhelua”. Todellisuudessa mitään puhelua ei ollut. Kuvernööri käveli baarikaapille, otti sieltä pullon Meukow XO -konjakkia ja kaatoi lasin täyteen.

------

Teksti on syntynyt tämän tapahtuman inspiroimana. Siinä mielenosoittajat ajavat Saksan oikeusministeri Heiko Maasin autoon kesken Zwickaun kaupungissa pidetyn vappupuheen. Maas on ajanut innokkaasti maahantulijoihin liittyvän keskustelun sensurointia.

Kirjoitus on myös kunnianosoitus Yrjöperskeles-blogille ja yrittää häpeilemättä jäljitellä sen tyyliä.

lauantaina, huhtikuuta 30, 2016

Sananvastuuvala


Hetken jo luulin, että suomalainen valtamedia ei enää kykene vajoamaan alemmas. Sitten huomasin Twitterissä Journalistiliiton #sananvastuuvala-kampanjan, josta ei puutu tahattoman koomisia aineksia.

Sinänsä kyse on lähinnä perinteisestä valtamedian edustajien omakehusta, jonka tavoitteena on saada ihmiset uskomaan, että vain valtamediassa sananvapaus toteutuu aidoimmillaan. Valtamedia edustaa journalismia ja erilaiset ”valemediat” ja sosiaalinen media yleensäkin vihapuhetta. Valan sisältö kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava:

”Ilmaisen itseäni ihmisoikeuksia kunnioittaen. Vihapuhe ei vaienna minua. Kannan vastuun sanoistani.”

Kun näin tuon ensimmäistä kertaa, ajattelin, että siinä on poliittisen korrektiuden uskontunnustus. Poliittinen korrektius edustaa nykylänsimaiden valtaideologiaa ja on sellaisena uskonnon kaltainen. Tämä uskonto vaatii harjoittajaltaan jatkuvaa uskollisuuden todistamista eli sen osoittamista, että ei ole rasisti, ksenofobi tai muuten paha ihminen. Mikäs sen paremmin sopii tämän todistamiseen kuin ”sananvastuuvala”.

Journalistiliiton sivuilla sanotaan myös:

”Vastuullinen viestijä kunnioittaa totuutta ja ihmisarvoa.”

Totuus on sanana mainittu, vaikka moderni valtamedia ei sitä oikeasti kunnioita. Se ei myöskään vaivaudu pohdiskelemaan, kumpi on tärkeämpi: totuus vai ihmisarvo tai onko totuus alisteinen ihmisoikeuksille. Jokainen poliittista korrektiutta ymmärtävä tietää, että totuus on alisteinen ihmisoikeuksille ja abstrakti ihmisarvo on tärkeämpi kuin totuus. Tähän voi vielä todeta, että poliittisessa korrektiudessa ihmisarvo ymmärretään ensisijaisesti uhristatuksesta nauttivan ihmisryhmän edustajan erityisen suurena arvona.

Jos totuus on uhripääomaa omaavan ihmisryhmän kannalta negatiivinen, totuus joko pimitetään tai sitä kaunistellaan. Ihmisryhmän kannalta negatiivinen totuus voidaan tunnustaa, mutta kyseinen ihmisryhmä ei itse koskaan ole vastuussa negatiivisesta asiaintilasta, vaan se on aina jonkun vähemmän uhripääomaa omaavan ihmisryhmän syytä.

Sananvastuuvalan takana on myös filosofia eli postmodernismi, joka ei tunnusta objektiivisen totuuden olemassaoloa. Totuuden sijasta on kilpailevia narratiiveja. Näistä narratiiveista poliittisesti korrektin toimittajan velvollisuus on korostaa eniten uhripääomaa omaavien ihmisryhmien narratiiveja ja mahdollisuuksien mukaan mitätöidä hegemonisten ryhmien narratiivit esimerkiksi kutsumalla niitä vihapuheeksi. Siksi palestiinalaiset eivät voi koskaan olla niin pahoja, vihantäyteisiä ja raakalaismaisia, että Israel näyttäytyisi poliittisesti korrektissa mediassa suotuisassa valossa.

On olemassa ihmisiä, jotka uskovat objektiivisen totuuden olemassaoloon. He saattavat ajatella, että toimittajan ensisijainen velvollisuus ei ole ”sananvastuu” vaan pyrkimys totuuteen. Ihminen on vajavainen, joten hänen kykynsä ymmärtää totuus on rajallinen. Pyrkimys totuuteen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin objektiivisen totuuden hylkääminen.

”Sananvapauteen kuuluu vastuu”

Yllä esitetty lause on yleinen hokema, jota monet valtamedian edustajat toistavat vaivautumatta pohtimaan, mitä se vastuu oikeasti on. Tamperelainen Seppo Lehto sai sananvapauden käytöstä kaksi ja puoli vuotta ehdotonta vankeutta. Tämä on sitä vastuuta, jonka sananvapauden käyttäjä saa kantaakseen totalitaarisissa yhteiskunnissa. Hokemaa toistavat tuskin tarkoittavat sananvastuulla sitä, jonka Seppo Lehto joutui kantamaan.

Kuten blogikollegani Kumitonttu on monesti todennut, vapaus ja vastuu eivät ole keskenään rinnasteisia mutta valta ja vastuu ovat. Vapauden vastakohta on velvollisuus. Sananvapauteen sisältyy velvollisuus pyrkiä totuudenmukaisuuteen. Niitä, jotka hylkäävät tämän velvollisuuden, sanotaan valehtelijoiksi, eikä heidän sanomisiaan oteta vakavasti. Lisäksi pyrkimys totuuteen on moraalinen velvollisuus eikä minkään lain pakottama.

Orwellilaisen uudissana sananvastuun merkitys jää epäselväksi. Luultavasti tällä tarkoitetaan päätoimittajan vastuuta ja journalistin ohjeita. Valtamedian instanssilla on velvollisuus antaa arvostelun kohteena olevalle henkilölle mahdollisuus vastata esitettyihin väitteisiin. Lisäksi lehdillä on velvollisuus oikaista kirjoituksissa esiintyneet asiavirheet. Toimittajan mielipiteet on myös erotettava selkeästi uutisoinnista, eli uutisissa ei esitetä mielipiteitä vaan ne kuuluvat kolumneihin ja pääkirjoituksiin.

Käytännössä valtamedian instanssit luistavat näistä velvollisuuksista päivittäin mutta pääsääntöisesti pyrkivät noudattamaan itse luomiaan sääntöjä. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että sananvastuu oikeasti tarkoittaa päätoimittajan vastuuta.

Sananvastuu on poliittista korrektiutta

Pyrkimyys totuuteen tarkoittaa myös sitä, että totuus kerrotaan, vaikka se olisi jonkun tahon kannalta epämiellyttävä. Nykyinen valtamedia ei toimi näin eli valtamedian uutisointi ei ole ”seuraamusneutraalia”. Valtamedian uutisoinnissa mietitään ensin, onko totuuden kertominen haitallista jollekin uhripääomaa omaavalle ryhmälle. Jos näin on, totuus kaunistellaan tai siitä jätetään pois uhriryhmän kannalta negatiiviset asiat. Vaihtoehtoisesti negatiivisista asioista syytetään hegemonista ryhmää joko suoraan tai epäsuorasti. Kun maahanmuuttaja raiskaa, syy ei ole maahanmuuttajan vaan suomalaisten, koska ”kotouttaminen on epäonnistunut”.

Koska totuus ei usein ole uhripääomasta nauttivien ryhmien kannalta suotuisa, totuutta voidaan myös muokata siten, että uhriryhmä näyttäytyy positiivisessa valossa. Tämä toteutetaan julkaisemalla menestystarinoita uhriryhmän edustajista ja antamalla ymmärtää, että menestyjä edustaa laajemminkin uhriryhmää. Usein valitettavan ilmiselvä huono menestys selitetään pois liioittelemalla hegemonisen ryhmän harjoittamaa todellista ja kuviteltua syrjintää. Luonnollisesti tällöin ei edes yritetä ymmärtää, mistä huono menestys todellisuudessa johtuu eli kyseiselle ihmisryhmälle tyypillisistä tavoista, arvoista ja asenteista.

Kun objektiivinen totuus hylätään, jäljelle jää ”pravda” eli virallinen poliittisesti korrekti todellisuuden kuvaus, jolla usein on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Pravda on Helsingin Sanomien pilkkanimi mutta sillä voidaan yleisemminkin kuvata virallisen ideologian mukaista tiedonvälitystä. Sananvastuu tarkoittaa pravdaa ja on syy sille, miksi MV-lehden kaltainen julkaisu on olemassa.

Lopuksi sanon, että en vanno sananvastuuvalaa enkä suosittele sen vannomista kenellekään.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2016

Halla-aholainen maahanmuuttokritiikki umpikujassa


Tämä kirjoitus on osa blogin kymmenvuotista taivalta juhlistavaa kirjoitussarjaa, jonka aiemmat kirjoitukset löytyvät täältä ja täältä.

Perussuomalaiset on hallituksessa ja sillä on useita maahanmuuttokriittisiä kansanedustajia. Hommaforumin perustaja Matias Turkkila on Suomen Uutiset -lehden päätoimittaja. Liikkeen johtohahmo Jussi Halla-aho puolestaan pääsi äänivyöryllä Euroopan parlamenttiin. Näennäisesti ”homma on suorastaan infernaalisessa nousussa”.

Jokin meni kuitenkin pieleen. Kun historiallinen maahantulijavyöry saapui Suomeen Haaparannan kautta, Perussuomalaisten maahanmuuttokriittiset kansanedustajat vaikuttivat halvaantuneilta. Perussuomalaiset istui hallituksessa ja katsoi vierestä, kun yli 30 000 maahantunkeutujaa täytti vastaanottokeskukset.

Kaikki alkoi internetissä

Menestys on suorastaan uskomatonta, kun muistelee, miten pienestä kaikki alkoi. Oli vain Halla-aho, Scripta-blogi ja vieraskirja. Maahanmuuttokriittinen liike on Suomen ensimmäinen merkittävä poliittinen liike, joka on saanut alkunsa internetissä.

Jussi Halla-ahon kirjoitukset olivat ja ovat edelleen teräviä ja analyyttisiä. Niissä revitään kappaleiksi suvaitsevainen monikulttuuri-ideologia ja osoitetaan sen onttous viiltävän ironian keinoin. Unelmat ja todellisuus olivat keskenään ristiriidassa kuten kaikissa utopistisissa ideologioissa, jotka eivät ota huomioon ihmisluonnon rajoituksia. Halla-aho oli älykäs ja henkilönä aivan toisenlainen kuin aiemmat maahanmuuton vastustajina profiloituneet poliitikot.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa maahanmuuttokriittinen liike syntyi. Halla-aho kuitenkin päätti yrittää kansanedustajaksi Perussuomalaisten listoilta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Mitään erityistä ideologista sitoutumista puolueen tavoitteisiin ei tarvittu. Perussuomalaiset oli ainoa puolue, joka huoli vielä suhteellisen tuntemattoman kielitieteilijän listoilleen.

Halla-ahon ympärille kerääntynyt liike keskittyi politiikassa vain yhteen asiaan. Tavoitteena oli pysäyttää Suomelle haitallinen enimmäkseen Lähi-idästä ja Afrikasta tuleva maahanmuutto. Ideologisesti Halla-aho edustaa sisulaista kansallismielisyyttä, joka kannattaa kansojen itsemäärämisoikeutta. Sisun periaatteet ovat nekin kompromissi, koska järjestön alkuperäinen tarkoitus oli koota yhteen kansallismielisiä toimijoita.

Maahanmuuttokriittinen liike oli kuitenkin alusta alkaen yhden asian liike eikä mikään Suomen Sisun jatke. Liike pyrki faktojen ja terveen järjen avulla osoittamaan humanitaarisen maahanmuuton vahingollisuus ja tätä kautta muuttamaan politiikan suuntaa. Mitään suurta ideologiaa ei ollut, mikä tarkoitti myös sitä, että vastapuolen ideologisia lähtökohtia ei kunnolla analysoitu vaan tyydyttiin karikatyyreihin ja lähinnä naureskeltiin poliittisesti korrekteille älyttömyyksille.

Sitoutuminen Perussuomalaisiin

Maahanmuuttokriittinen liike jakautui puoluepoliittisesti vuoden 2009 europarlamenttivaalien yhteydessä. Tuolloin jännitettiin, valitaanko Jussi Halla-aho Perussuomalaisten ehdokkaaksi. Samaan aikaan oli kuitenkin käynnissä nimienkeräyskampanja, jolla Halla-aho olisi päässyt ehdokkaaksi oman valitsijayhdistyksensä listalla. Nimien keräys onnistui, mutta Halla-aho kieltäytyi ehdokkuudesta ja sanoi harjoittavansa jatkossa poliittista toimintaa Perussuomalaisten riveissä. Halla-ahoa ei kuitenkaan otettu mukaan Perussuomalaisten eurovaalilistalle.

Halla-ahon kieltäytymisen jälkeen aloitettiin toinen nimenkeräyskampanja uuden puolueen perustamiseksi. Juha Mäki-Ketelän ja Jari Leinon johdolla toteutettu nimienkeräys onnistui ja synnytti Muutos 2011 -puolueen. Maahanmuutokriittinen liike oli nyt jakautunut kahteen puolueeseen. Tosin muutospuolueen tarina on jo päättynyt, koska puolue ei saanut kaksissa peräkkäisissä vaaleissa yhtään kansanedustajaa.

Tässä tilanteessa on syytä kysyä, oliko olemassa syitä, joiden takia olisi kannattanut olla sitoutumatta Perussuomalaisiin. Itse kirjoitin vuonna 2009 Olavi Mäenpään kohtalosta. Soini oli 90-luvun lopulla luvannut Mäenpäälle paikan Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaana mutta perui sen, kun häntä oli painostettu ”niin korkealta taholta, että ei voi sanoa”. Mäenpää on siitä lähtien ollut katkera Soinille ja sanonut, että Soiniin ei voi luottaa. Tässä asiassa hän on ollut oikeassa.

Soini on poliittinen opportunisti ja populisti, jolla ei ole selkeää poliittista agendaa. Hän ajaa asioita, joiden hän kuvittelee kasvattavan puolueen suosiota. Hänen perustamallaan puolueella ei ole selkeitä periaatteita tai selkeää peruskannattajakuntaa kuten ns. vanhoilla puolueilla. Puolueen ideologia määräytyy puheenjohtajan mielenliikkeiden mukaan eikä esim. EU-vastaisuus enää mahdu puolueen agendaan.

Soini on myös osoittautunut puoluejohtajana armottoman autoritaariseksi. Omia ripitetään julkisuudessa, jos nämä ovat puheenjohtajan mielestä töpeksineet. Soini on reagoinut valtamedian nostattamiin kohuihin yleensä ”harjaamalla” omia edustajia tai oman puolueensa jäseniä. Myös Halla-aho joutui Soinin harjattavaksi syksyllä 2011 ns. ”panzerkaustin” yhteydessä. Tuolloin ihmettelin Soinin pikkumaisuutta ja sitä, kuinka hän julkisesti nöyryyttää oman puolueensa kansanedustajia.

Olen myös ymmärtänyt, että Soini kuuntelee Juha Jusulan lisäksi vanhoja SMP-veteraaneja, erityisesti Raimo Vistbackaa. Soini pitää puolueessaan enemmän kuuliaisista keskinkertaisuuksista kuin ihmisistä, joilla on omia ajatuksia. Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat yksi kerrallaan ovat saaneet huomata tämän. Kuitenkin kaikki maahanmuuttokriittiset edustajat ovat säilyneet uskollisina puoluejohdolle. Vain puolueesta erotettu James Hirvisaari on arvostellut Soinin toimintaa julkisuudessa.

Vaikka Soini harjasi maahanmuuttokriittisiä kansanedustajiaan valtamedian kannustaessa sivusta, liike ei vielä ykkösjytkyn jälkeen ollut vaikeuksissa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo hihamerkkikaustin yhteydessä, jolloin puolueen ja eduskuntaryhmän johto taas ripitti omiaan median olemattomin perustein nostaman kohun takia. Maahanmuuttokriittisellä puolella asiat kuitenkin selitettiin parhain päin uskottelemalla, että valtamedia ajaa Perussuomalaisten hajottamista smp:läisiin ja ”Halla-ahon falangiin”. Siksi mitään falangin lähtöä Perussuomalaisista ei ole tullut eikä tule.

Hallitussuomalaiset

Viime vuonna alkanut tulijavirta oli historiallisesti poikkeuksellinen. Suomeen saapui yhteensä yli 30 000 maahantulijaa enimmäkseen Irakista, Afganistanista ja Somaliasta. Suomen hallitus, jossa Perussuomalaiset oli mukana, katseli vierestä tätä virtaa eikä tehnyt yhtään mitään sen pysäyttämiseksi tai hillitsemiseksi. Virta tyrehtyi vasta, kun meitä etelämpänä alettiin panna rajoja kiinni. Suomi on myös yhtenä harvoista maista ottanut vastaan EU-kiintiöiden perusteella jaettuja turvapaikanhakijoita.

Irvokkainta asiassa on se, että eräät johtavista poliitikoista ovat kilvan ottamassa kunniaa itselleen tulijavirran pysäyttämisestä. 31.3. ulkoministeri Timo Soini vieraili Mtv3-kanavan keskusteluohjelmassa ja väitti tulijavirran tyrehtymisen olleen Perussuomalaisten ansiota:

”Otetaan esimerkiksi maahanmuuttokysymys. Tänne tuli hallitsemattomasti porukoita ja nyt kun se loppui, se on perussuomalaisten ansiota.”

Soini ei ole moksiskaan kannatuksen hiipumisesta:

”Katsomossa istuu porukkaa, jotka on sitä mieltä, että suunnitellut muutokset eivät ole tulleet tarpeeksi nopeasti. Eivät kannattajat ole mihinkään kadonneet. Vaaleissa nämä asiat mitataan.”

Nyt kun Soinin todellinen karva on useimmille paljastunut, mitään todellista syytä äänestää Perussuomalaisia ei ole. Joku voi toki antaa äänensä Perussuomalaisille vähiten huonona vaihtoehtona, mutta kannatus joka tapauksessa putoaa roimasti.

Poliitikon on kuitenkin vaikea sanoa mitään niin härskiä ja röyhkeää, etteikö joku toinen panisi paremmaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arto Satonen levittää sankarin viittaa sisäministeri Petteri Orpon selkään:

”He [Perussuomalaiset] ovat olleet siinä hommassa mukana, niin kuin muutkin hallitusryhmät, mutta keskeinen rooli on ollut sisäministeri Orpolla ja hän ansaitsee siitä kiitokset.”

Tuollainen roskapuhe naurattaisi, jos kyse ei olisi oikeasti vakavasta asiasta. Tämän blogin lukijoille ja varmasti monille muillekin Orpon surkuhupaisa toiminta tempoilevine lausuntoineen ja näennäistoimineen on jo tullut tutuksi. Orpon tekemisillä ja tulijavirran tyrehtymisellä ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä keskenään.

Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat ja poliitikot ovat Soinin panttivankeja. Mitään irtiottoja ei uskalleta tehdä, koska Soini on moneen kertaan osoittanut, että seurauksena on harjakaiset ja puolueesta potkiminen. Kolmas varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen sai huomata tämän, kun hänet erotettiin farssinomaisesti puolueesta tavalla, jossa mentiin jo vähän lain toiselle puolelle. Tynkkynen on sittemmin kesyyntynyt ja on taas kuuliainen Soinille.

Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat ja ylipäänsä koko Perussuomalaisten eduskuntaryhmä pelkää enemmän Soinia ja James Hirvisaaren kohtaloa kuin äänestäjiä. Maahantulijakriisi osoitti, että tilanteen vakavuutta ei missään vaiheessa ymmärretty tai ainakin oma asema oli tärkeämpi kuin kansakunnan edun puolustaminen hallituskriisin uhallakin.

Entinen Muutos 2011 -puolueen puheenjohtaja Jari Leino toteaa vähän katkeransävyisessä artikkelissaan seuraavaa:

”Jussilta on aivan turha odottaa mitään tekoja. Kaikki nuivat PS-kansanedustajat ja muutkin nuivat tuijottavat Jussiin odottaen jotain ihmettä. Ei ole tulossa mitään merkkiä Mestarilta.”

”Sama pätee PS-kansanedustajiin. Ei ole tulossa mitään tekoja, koska hillotolppa on niin makea ja tahmea. Toki teidän kannattaa olla yhteydessä niihin kansanedustajiin, jotka olette luottamustoimeen äänestäneet ja vaatia tekoja. Mutta mitään ei ole odotettavissa.”

Leino pitää Junes Lokan ja Tuukka Kurun toimintaa tukemisen arvoisena. Heidän organisoimansa Rajat kiinni -mielenosoitus Torniossa oli tekona vaikuttava ja paljon enemmän, kuin mihin Perussuomalaiset on puolueena pystynyt.

Samaan aikaan humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet alkavat valjeta jo tavallisille kansalaisille eli sellaisille, jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä halla-aholaisen maahanmuuttokritiikin kanssa.

On paradoksaalista, että tietoisuus maahanmuuton varjopuolista on levinnyt samaan aikaan, kun maahanmuuttokriittisten edustajat politiikassa ovat hampaattomampia kuin koskaan. Halla-aho itse on Brysselissä eli sivuraiteella kotimaan politiikasta. Kun Ilja Janitskin ja MV-lehti hyökkäsivät Halla-ahoa vastaan, kyse ei ollut mistään mainitsemisen arvoisesta. Oli kuin kuollutta hevosta olisi potkinut. Median käytöskin kertoo kaiken. Vain kaikkein typerimmät toimittajat viitsivät enää mediassa haukkua Perussuomalaisia ja sen halla-aholaista falangia.

Jari Leino oli kirjoituksessaan erittäin pessimistinen. Itse olen sitä mieltä, että tilanne ei koskaan ole niin synkkä, että ainoa mahdollisuus parempaan olisi järjestelmän romahdus. Pessimismi on toisaalta ymmärrettävää, koska yksi aikakausi on päättymässä eikä tulevasta tiedä kukaan. Jotkut laskevat Suomidemokraattien varaan, mutta tämän puolueen mahdollisuuksista kertoo olennaisen se, että sen johtoon valittiin kaksi aiemmin pienpuolueissa toiminutta veteraania.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2016

Islamofobia-sanan popularisoija katuu


Englantilainen, Britannian tasa-arvo- ja ihmisoikeuskomission entinen johtaja Trevor Phillips herätti kohua myöntämällä erehtyneensä, kun hän kuvitteli muslimien sopeutuvan Britanniaan. Phillips myönsi olleensa muslimisiirtolaisten osalta ”melkein kaikessa väärässä”. Phillipsin lausunnon olennainen sisältö suomeksi löytyy täältä.

Islamofobia

En aiemmin tiennyt, miten sana islamofobia nousi yleiseen käyttöön. Muistan vuodelta 2006 eli ajoilta, kun itse aloin tutustua voiman pimeän puolen kirjoituksiin, kuinka kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä järjestettiin seminaari ”Pitäisikö islamofobia kriminalisoida?”. En vielä tuolloin ymmärtänyt, miksi sananvapautta piti rajoittaa noin voimakkaasti.

Pullon henki oli vapautettu jo vuonna 1997, jolloin Phillips tilasi Runnymeden Trust -nimiseltä thinktankilta raportin islamofobiasta. Tämän raportin pohjalta syntyi islamofobian määritelmä, joka löytyy myös Wikipediasta. Islamofobian tunnusmerkkejä ovat sen mukaan seuraavat asiat:

1. Islamia pidetään yhtenäisenä ilmiönä, joka on muuttumaton, taantumuksellinen ja paikalleen pysähtynyt.
2. Islamia pidetään erillisenä ja ”toisena”. Islamin arvot eivät ole samanlaisia kuin muiden kulttuurien ja uskontojen, se ei omaksu vaikutteita niistä eikä anna vaikutteita niille.
3. Islamilaista kulttuuria pidetään omaan kulttuuriin verrattuna huonompana tai alempiarvoisena. Islam nähdään raakana, järjettömänä, alkukantaisena ja sukupuolisyrjintää harjoittavana.
4. Islamia pidetään väkivaltaisena, hyökkäävänä, sotaisana, terrorismia tukevana ja valloituksenhaluisena, maailmanvaltaan pyrkivänä uskontona.
5. Islamia pidetään poliittisena aatteena, jota käytetään poliittisiin ja sotilaallisiin tarkoituksiin.
6. Koetaan, että islam ei hyväksy arvostelua eikä huumoria, vaan vastaa väkivaltaisesti kaikkeen muualta tulevaan arvosteluun.
7. Vihamielisyyttä islamia kohtaan käytetään oikeutuksena muslimeihin ja islamilaisiin maihin kohdistuvaan syrjintään ja kaiken islamilaisen torjuntaan.
8. Islaminvastaista vihamielisyyttä pidetään luonnollisena ja normaalina asiantilana.
En viitsi tässä käydä läpi kohtia yksi kerrallaan. Osa kohdista pitää selkeästi yhtä todellisuuden kanssa. Jihadwatch-sivuston ylläpitäjä Robert Spencer on käynyt määritelmän kohdat läpi täällä.

Määritelmällä ei itse asiassa ole nykyisin juuri merkitystä, koska islamofobia on laajentunut kattamaan kaiken islamin legitiimin ja ei-legitiimin arvostelun. Siitä on myös tullut samanlainen sisällöltään tyhjä haukkumasana kuin rasismista. Haukkumasanaa kuitenkin pelätään, koska leimautuminen voi tuhota uran ja maineen.

Islamofobia-kritiikkiä

Phillips kuvitteli tyypillisen länsimaisen liberaalin tavoin, että muslimien integraatio paranee, jos heihin kohdistuvaa syrjintää vähennetään. Monet uskovat tähän edelleen, vaikka se olisi osoitettu vääräksi kuinka monta kertaa tahansa. Islamofobia-raportti ja käsitteen lanseeraus olivat tärkeitä työkaluja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Nyt liki 20 vuotta myöhemmin Phillips uskaltaa sanoa:

”Pitkän aikaa minäkin kuvittelin, että Euroopan muslimien kohdalla kävisi samoin kuin aiempien siirtolaisaaltojen kanssa. Että he vähitellen hylkäisivät perinteiset tapansa, kantaisivat uskonnollista ja kulttuurillista taakkaansa kevyesti, ja vähitellen sekoittuisivat osaksi Britannian monimuotoisten identiteettien maisemaa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin.”

Tämä ei silti tarkoita, että Phillips olisi myöntänyt muslimien integraation olevan mahdotonta. Phillipsin mukaan brittiläisen islamin sielusta on käynnissä elämän ja kuoleman kamppailu. Tästä kamppailusta kukaan ei voi pysyä sivussa vaan kaikkien on valittava puolensa.

Itse olisin valmis myöntämään laajamittaisen muslimien integraation mahdottomaksi tehtäväksi, mistä seuraa, että muslimien maahanmuutto olisi pidettävä erittäin pienenä. Mark Steyn toteaa:

”Samalla kun David Cameron ja John Kerry yrittävät vakuuttaa, että terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa, et voi olla huomaamatta, että Euroopassa vähemmän islamia tarkoittaa vähemmän terrorismia.”

Pommit paukkuvat Brysselissä ja Pariisissa, joissa muslimiväestön koko on suuri, mutta eivät Varsovassa tai Prahassa. Islamilla on myös muita vaikutuksia sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Steyn jatkaa:

”...mitä vähemmän islamia, sitä vähemmän terrorismia, naisten sukupuolielinten silpomista, juutalaisvihaa ja eristäytymistä emiraatteihin, joissa valtion laki ei enää päde. Kun maahan tuodaan muslimeja, sinne tulee tietty prosentti ”radikaaleja”, ”ekstremistisiä” terroristeja mutta myös aivan tavallisia naisvihaajia, kiihkoilijoita ja islamin ylivallan kannattajia. Miksi pitäisi lisätä itselleen vaikeuksia?”

Trevor Phillips voi olla mukava mies mutta hän on pahasti myöhässä eikä ole ymmärtänyt tragedian suuruutta, koska hän edelleen kuvittelee integroinnin olevan mahdollista. Hän myöntää, että islamilainen yhteisö Britanniassa kasvaa koko ajan maahanmuuton ja luontaisen väestönkasvun kautta. Brittiläinen kommentaattori ei ole tästä vaikuttunut:

”Jos hyväksyt todellisuuden, jonka Phillips näyttää hyväksyneen ja eurooppalainen valtavirta on hyväksymässä, eikö yksi tietty vastaus näytä erityisen järkevältä tässä tilanteessa? Muutetaan virta pieneksi puroksi. Jos tietty yhteisö aiheuttaa paljon haasteita ja näyttää aiheuttavan niitä myös tulevien sukupolvien aikana, miksi ihmeessä yhteisön tasaista vahvistumista ei pitäisi hidastaa?”

Murray ei keksi tähän muuta syytä kuin sen, että muslimien maahanmuuton rajoittamista vaativa henkilö leimattaisiin ”islamofobiksi”. Phillips on siis itse luomassaan ansassa.

On ehkä spekulatiivista väittää, että Rotherhamia ei olisi tapahtunut, jos islamofobia-käsitettä ei olisi lanseerattu niin tehokkaasti. Lisäksi Britanniassa islamin julkinen loukkaaminen johtaa tekemisiin viranomaisten kanssa. Myös vanhojen brittiläisten suurmiesten julkinen siteeraaminen voi johtaa vaikeuksiin. Näin kävi Liberty GB -puolueen puheenjohtaja Paul Westonille, joka erehtyi lausumaan sitaattia Winston Churchillin River War -kirjasta. Siinä Churchill kuvaili kokemuksiaan Sudanissa vuonna 1899. Poliisi pidätti Westonin epäiltynä ”uskontoon tai rotuun perustuvasta häirinnästä”.

Elämme yhteiskunnassa, jossa ihonvärillä on väliä. Trevor Phillips on ihonväriltään musta ja voi siksi rauhassa kaataa vasemmistoliberaalien ideologisia toteemeja ja myöntää olleensa väärässä. Valkoihoiselle liberaalille moinen on erittäin vaikeaa. On paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja teeskennellä, että asiat ovat kuten ideologia opettaa.

Loppua MV-lehdelle puuhannut Petri Viitala kirjoittaa blogissaan Brysselin terrori-iskuista:

Tekijät ovat yleensä eurooppalaisia ja hyvistä perheistä. Jos he eivät haluakaan tukea kaukana Syyriassa vaikuttavia aateveljiään? Kosto? Kokemus vastajihadistien painostuksesta? haluaako hyvin koulutettu ihminen tukea sekopääsissejä?”

Kun muslimi tekee pahaa islamin nimissä, hän on eurooppalainen ja hyvästä perheestä. Muun väittäminen on islamofobiaa. Artikkelin kuvituksena on kuva hyvässä perheessä kasvaneesta eurooppalaisesta osoittamassa mieltä.