torstaina, toukokuuta 05, 2016

Vaalitilaisuus vuonna 2035


Tapahtuu vuonna 2035 Euroopan federaation Suomi-nimisen provinssin kuvernöörinvaalien aattona.

Virkaa tekevä kuvernööri Rauno Kuntturi istuu työhuoneessaan yhdessä avustajiensa ja kampanjapäällikkö Veijalaisen kanssa. Edessä on vaalitilaisuus Etelä-Kaunismaan Kaurajoella. Tilaisuus on Kuntturille henkilökohtaisesti tärkeä, koska kyseessä on hänen syntymäkuntansa. 15 vuotta sitten Kaurajoen Kuntturinahon kylästä lähti nuori mies nimeltä Rauno Kuntturi Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä. Nuoren miehen ura eteni nopeasti kansanedustajan avustajan tehtävistä ensin ELY-keskuksen johtajaksi ja myöhemmin kansanedustajaksi ja varakuvernööriksi.

Kun kuvernööri Iisakki Kaartinen oli yllättäen menehtynyt sydänkohtaukseen, Rauno Kuntturi pääsi kuvernöörin virkaan. Nyt oli kuitenkin menossa kiihkeä vaalitaistelu, jossa vastakkain olivat Hyvyyden puoluetta edustava Kuntturi ja Yhtenäinen Suomi -puolueen ehdokas Uolevi Roine.

Oveen koputettiin ja sisään astui vakavan näköinen mieshenkilö, joka sanoi:

- Voisinko puhua kuvernöörin kanssa kahden kesken?

Kuntturi ei tuntenut miestä mutta näki pian edessään Federaation turvallisuuspoliisin virkamerkin. Kuntturi viittoili avustajiaan poistumaan ja nämä tottelivat.

- Tiedän, että kampanja on juuri nyt kiihkeimmillään mutta haluaisin keskustella seuraavan vaalitilaisuuden turvallisuusasioista.

- Mikäs siinä, mutta mitä keskustelemista niissä on?

- Me Tupossa emme halua, että tilaisuutta järjestetään. Kaurajoen keskustori on turvatoimien kannalta hankala.

- Mutta minähän olen Kaurajoen oma poika. Ihmiset siellä tietävät, että olen paikkakunnalta kotoisin. Mikä minua siellä uhkaisi?

- Olemme saaneet lähteistämme tietoja, joiden mukaan vaalitilaisuutta yritetään häiritä.

- Kuka sitä nyt häiritsisi? Tilaisuus järjestetään, mutta voitte toki kiristää turvatoimia.

- Kuten haluatte, herra kuvernööri.

Turvallisuuspoliisin edustaja nousi tuoliltaan, kohautti olkapäitään ja poistui huoneesta. Hän mietti itsekseen, pitäisikö vt. kuvernöörille kertoa, mistä oikeasti on kyse. Mies tiesi kansalliskaartin turvajoukkojen osaavan asiansa, mutta jotakin voisi silti tapahtua.

Hyvyyden puolueen vaalitilaisuus Kaurajoella 5.5.2035

Rauno Kuntturi matkusti virka-autollaan Kaurajoelle. Ensimmäisenä tekonaan hän vieraili Kaurajoen moskeijassa, jossa hän pyysi paikallista imaamia mukaansa vaalitilaisuuteen. Kuntturi ja imaami ajoivat yhdessä Kaurajoen keskustorille. Siellä Hyvyyden puolueen tunnukset olivat näyttävästi esillä. Puolueen symbolina oli kyyhkynen, joka piti kynsissään sateenkaarilippua. Tunnus oli häpeilemättä varastettu LGBT-liikkeeltä mutta hyvyys pyhitti keinot. Mikä olisikaan sopivampi hyvyyden symboli?

Väkeä oli paikalla arviolta pari sataa, mikä on Kaurajoen kokoisessa taajamassa paljon. Keskustori oli ympäröity kaiuttimilla, joista kuului itse ehdokkaan puheen lisäksi valmiiksi nauhoitetut suosionosoitukset. Näiden oikea ajoitus oli lavan takana istuvan ”mikserin” vastuulla. Euroopan federaatiossa ei enää vuosiin oltu luotettu spontaaneihin suosionosoituksiin vaalitilaisuuksissa.

Kuntturi vilkaisi väkijoukossa heiluvia kasvokuviaan ja muisteli, kuinka hän oli poliittista uraa rakentaessaan harjoitellut kuvan poikamaista hymyä tuntikaudet peilin edessä. Jälkikäteen lopputulos ei olisi voinut olla parempi.

Kunnanjohtajan esiteltyä pääpuhujan Kuntturi aloitti kertomalla lapsuudestaan ja nuoruudestaan Kuntturinahon kylässä. Hän jätti aina häveliäästi mainitsematta, että hänen isänsä ei ulosottomiehen ammattinsa takia ollut kylillä erityisen pidetty. Sakarias Kuntturi hoiti virkaansa tunnollisesti ja lain kirjainta pilkulleen noudattaen. Inhimillisyydelle ei ollut hänen työssään sijaa.

Kuvernööriehdokas Kuntturi itse ei myöskään tuntenut mitään erityistä kotiseuturakkautta enää sen jälkeen, kun hänen poliittinen uransa oli päässyt vauhtiin. Hyvyyden puolue ja sen arvot sekä tietysti Euroopan federaatio veivät kaiken huomion. Kuntturi pääsi vihdoin puheensa huippukohtaan, jossa hän kertoo Hyvyyden puolueen arvoista.

- Hyvyyden puolue on perustettu puolustamaan eurooppalaisia arvoja. Nationalistiset virtaukset uhkasivat näitä arvoja, mutta Euroopan federaatio perustettiin ja se on siitä lähtien puolustanut Eurooppaa ja sen monimuotoisuutta.

- Moninaisuus, erilaisuus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Näille arvoille Euroopan federaatio on rakennettu, ja näitä minä ja Hyvyyden puolue puolustamme viimeiseen asti.

Tässä vaiheessa kauttimista ei tullutkaan odotettuja suosionosoituksia, vaan ne rätisivät hetken, kunnes niistä alkoi soida Säkkijärven polkka. Väkijoukossa Kuntturin kuvat olivat vaihtuneet toisenlaisiin kyltteihin. Niissä luki:

- KUNTTURI = PETTURI
- RAUNO KUNTTURI – KANSAN PETTURI

Keskustorin reunalle pysäköity traktori käynnistettiin ja se ajoi lavan eteen. Traktorin kuljettaja tööttäsi Säkkijärven polkan soidessa edelleen kaiuttimista.

Tässä vaiheessa torille ilmestyi joukko mellakkavarusteisiin pukeutuneita aseistettuja poliiseja, jotka avasivat välittömästi tulen kohti väkijoukkoa. Yhtäkkiä kuului räjähdys, ja torille ajanut traktori hävisi liekkeihin. Ihmiset pakenivat paniikissa ja loikkivat torille makaamaan jääneiden ruumiiden ylitse.

Turvamiehet taluttivat kuvernöörin lavan taakse kohti tummennetuilla ikkunoilla varustettua mustaa autoa, jossa oli liittovaltion rekisterikilvet. Turvamiehet työnsivät kuvernööriehdokkaan takapenkille. Siellä istui hänelle ennestään tuttu Turvallisuuspoliisin etsivä.

- Lienee parasta esittäytyä. Olen Kevin Väisänen ja vastaan Suomen sisäisestä turvallisuudesta Euroopan federaation turvallisuuspoliisille.

- Tilanne on nyt sellainen, että meidän on pakko kertoa sinulle totuus. En ole varma, oletko valmis siihen, mutta tulevana kuvernöörinä sinun on joko oltava rehellinen tai tiedettävä totuus. Molemmat vaihtoehdot eivät ole mahdollisia yhtäaikaisesti.

- Edeltäjäsi Iisakki Kaartinen ei kuollut sydänkohtaukseen. Hän vain katosi. Ruumista ei koskaan löydetty, joten voi hän olla elossa ainakin teoriassa.

- Hänelle ei koskaan kerrottu totuutta mutta luulen, että hän oppi ajan myötä ymmärtämään. Ehkä siksi hän turvautui pulloon. Hänen moraalinsa ei kestänyt sitä, mitä federaation puolustamiseksi jouduttiin tekemään.

- Hyvyyden puolue rakennettiin turvaamaan eurooppalaisia arvoja. Puolueen johtajiksi valikoidaan ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi eurooppalaisten arvojen puolesta tai ovat niiden puolella omaa uraansa edistääkseen. Sinä kuulut niihin jälkimmäisiin.

- Haluamme säästää nousevat poliittiset johtajat totuudelta ja tätä kautta kyynistymiseltä.

- Kaurajoen keskustorilla ei koskaan tapahtunut mitään. Vaalitilaisuus pidettiin ja siitä kerrotaan, mutta totuutta mellakoinnista ei koskaan päästetä julkisuuteen.

Kuntturi katsoi Turvallisuuspoliisin etsivää suu ammollaan. Hän oli aina ajatellut, että Euroopan federaatio perustettiin, koska eurooppalaiset halusivat sitä ennemmin kuin tunkkaisia kansallisvaltioita. Toisaalta hän ei varsinaisesti tuntenut järkytystä Keskustorin tapahtumien takia vaan enemmänkin helpotusta siitä, että hänen nousukiidossa oleva poliittinen uransa saattoi jatkua.

Väisänen jatkoi:

- Jos kansalta olisi kysytty, Euroopan federaatiota ei koskaan olisi tullut. Siksi keskushallintoa piti rakentaa vähitellen ja siirtää sille valtaa pieni pala kerrallaan. Sopivan kriisin sattuessa liittovaltio pantaisiin pystyyn. Sellainen kriisi tuli, kun Itä-Euroopan maat alkoivat kapinoimaan keskushallintoa vastaan. Euroopan Unionista tuli Euroopan federaatio ja kapinat tukahdutettiin.

- Valehtelisin, jos sanoisin, että kansa lopulta hyväksyi federaation. Minkään Euroopan maan kansa ei sitä hyväksynyt. Siksi liittovaltion turvallisuuspoliisia tarvitaan pitämään huolta siitä, että tyytymättömyys ei pääse kasvamaan järjestäytyneeksi vastarinnaksi.

- Sinun kaltaisesi poliitikot näyttelevät tärkeää roolia järjestelmän ylläpitämisessä.

Ilta alkoi pimentyä, kun musta auto ajoi kuvernöörin virka-asunnon pihaan. Kun kuvernööri Kuntturi oli poistumassa autosta, Väisänen sanoi vielä:

- Kun seuraavan kerran olet järjestämässä vaalitilaisuutta, järjestä se jossain isommassa kaupungissa. Siellä turvallisuus on helpompi taata ja yleisö voidaan etukäteen valikoida. Voin lähettää sinulle listan sopivista paikoista. Hyvää yötä ja tavataan, kun tarvetta ilmenee. Älä pelkää ottaa yhteyttä, jos jokin asia askarruttaa.

Kuvernööri Kuntturi astui sisään virka-asuntoonsa ja tervehti vaimoaan ja lapsiaan. Tervehdykset jäivät lyhyiksi, sillä kuvernööri kiirehti yläkertaan ”soittamaan yhtä puhelua”. Todellisuudessa mitään puhelua ei ollut. Kuvernööri käveli baarikaapille, otti sieltä pullon Meukow XO -konjakkia ja kaatoi lasin täyteen.

------

Teksti on syntynyt tämän tapahtuman inspiroimana. Siinä mielenosoittajat ajavat Saksan oikeusministeri Heiko Maasin autoon kesken Zwickaun kaupungissa pidetyn vappupuheen. Maas on ajanut innokkaasti maahantulijoihin liittyvän keskustelun sensurointia.

Kirjoitus on myös kunnianosoitus Yrjöperskeles-blogille ja yrittää häpeilemättä jäljitellä sen tyyliä.

lauantaina, huhtikuuta 30, 2016

Sananvastuuvala


Hetken jo luulin, että suomalainen valtamedia ei enää kykene vajoamaan alemmas. Sitten huomasin Twitterissä Journalistiliiton #sananvastuuvala-kampanjan, josta ei puutu tahattoman koomisia aineksia.

Sinänsä kyse on lähinnä perinteisestä valtamedian edustajien omakehusta, jonka tavoitteena on saada ihmiset uskomaan, että vain valtamediassa sananvapaus toteutuu aidoimmillaan. Valtamedia edustaa journalismia ja erilaiset ”valemediat” ja sosiaalinen media yleensäkin vihapuhetta. Valan sisältö kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava:

”Ilmaisen itseäni ihmisoikeuksia kunnioittaen. Vihapuhe ei vaienna minua. Kannan vastuun sanoistani.”

Kun näin tuon ensimmäistä kertaa, ajattelin, että siinä on poliittisen korrektiuden uskontunnustus. Poliittinen korrektius edustaa nykylänsimaiden valtaideologiaa ja on sellaisena uskonnon kaltainen. Tämä uskonto vaatii harjoittajaltaan jatkuvaa uskollisuuden todistamista eli sen osoittamista, että ei ole rasisti, ksenofobi tai muuten paha ihminen. Mikäs sen paremmin sopii tämän todistamiseen kuin ”sananvastuuvala”.

Journalistiliiton sivuilla sanotaan myös:

”Vastuullinen viestijä kunnioittaa totuutta ja ihmisarvoa.”

Totuus on sanana mainittu, vaikka moderni valtamedia ei sitä oikeasti kunnioita. Se ei myöskään vaivaudu pohdiskelemaan, kumpi on tärkeämpi: totuus vai ihmisarvo tai onko totuus alisteinen ihmisoikeuksille. Jokainen poliittista korrektiutta ymmärtävä tietää, että totuus on alisteinen ihmisoikeuksille ja abstrakti ihmisarvo on tärkeämpi kuin totuus. Tähän voi vielä todeta, että poliittisessa korrektiudessa ihmisarvo ymmärretään ensisijaisesti uhristatuksesta nauttivan ihmisryhmän edustajan erityisen suurena arvona.

Jos totuus on uhripääomaa omaavan ihmisryhmän kannalta negatiivinen, totuus joko pimitetään tai sitä kaunistellaan. Ihmisryhmän kannalta negatiivinen totuus voidaan tunnustaa, mutta kyseinen ihmisryhmä ei itse koskaan ole vastuussa negatiivisesta asiaintilasta, vaan se on aina jonkun vähemmän uhripääomaa omaavan ihmisryhmän syytä.

Sananvastuuvalan takana on myös filosofia eli postmodernismi, joka ei tunnusta objektiivisen totuuden olemassaoloa. Totuuden sijasta on kilpailevia narratiiveja. Näistä narratiiveista poliittisesti korrektin toimittajan velvollisuus on korostaa eniten uhripääomaa omaavien ihmisryhmien narratiiveja ja mahdollisuuksien mukaan mitätöidä hegemonisten ryhmien narratiivit esimerkiksi kutsumalla niitä vihapuheeksi. Siksi palestiinalaiset eivät voi koskaan olla niin pahoja, vihantäyteisiä ja raakalaismaisia, että Israel näyttäytyisi poliittisesti korrektissa mediassa suotuisassa valossa.

On olemassa ihmisiä, jotka uskovat objektiivisen totuuden olemassaoloon. He saattavat ajatella, että toimittajan ensisijainen velvollisuus ei ole ”sananvastuu” vaan pyrkimys totuuteen. Ihminen on vajavainen, joten hänen kykynsä ymmärtää totuus on rajallinen. Pyrkimys totuuteen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin objektiivisen totuuden hylkääminen.

”Sananvapauteen kuuluu vastuu”

Yllä esitetty lause on yleinen hokema, jota monet valtamedian edustajat toistavat vaivautumatta pohtimaan, mitä se vastuu oikeasti on. Tamperelainen Seppo Lehto sai sananvapauden käytöstä kaksi ja puoli vuotta ehdotonta vankeutta. Tämä on sitä vastuuta, jonka sananvapauden käyttäjä saa kantaakseen totalitaarisissa yhteiskunnissa. Hokemaa toistavat tuskin tarkoittavat sananvastuulla sitä, jonka Seppo Lehto joutui kantamaan.

Kuten blogikollegani Kumitonttu on monesti todennut, vapaus ja vastuu eivät ole keskenään rinnasteisia mutta valta ja vastuu ovat. Vapauden vastakohta on velvollisuus. Sananvapauteen sisältyy velvollisuus pyrkiä totuudenmukaisuuteen. Niitä, jotka hylkäävät tämän velvollisuuden, sanotaan valehtelijoiksi, eikä heidän sanomisiaan oteta vakavasti. Lisäksi pyrkimys totuuteen on moraalinen velvollisuus eikä minkään lain pakottama.

Orwellilaisen uudissana sananvastuun merkitys jää epäselväksi. Luultavasti tällä tarkoitetaan päätoimittajan vastuuta ja journalistin ohjeita. Valtamedian instanssilla on velvollisuus antaa arvostelun kohteena olevalle henkilölle mahdollisuus vastata esitettyihin väitteisiin. Lisäksi lehdillä on velvollisuus oikaista kirjoituksissa esiintyneet asiavirheet. Toimittajan mielipiteet on myös erotettava selkeästi uutisoinnista, eli uutisissa ei esitetä mielipiteitä vaan ne kuuluvat kolumneihin ja pääkirjoituksiin.

Käytännössä valtamedian instanssit luistavat näistä velvollisuuksista päivittäin mutta pääsääntöisesti pyrkivät noudattamaan itse luomiaan sääntöjä. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että sananvastuu oikeasti tarkoittaa päätoimittajan vastuuta.

Sananvastuu on poliittista korrektiutta

Pyrkimyys totuuteen tarkoittaa myös sitä, että totuus kerrotaan, vaikka se olisi jonkun tahon kannalta epämiellyttävä. Nykyinen valtamedia ei toimi näin eli valtamedian uutisointi ei ole ”seuraamusneutraalia”. Valtamedian uutisoinnissa mietitään ensin, onko totuuden kertominen haitallista jollekin uhripääomaa omaavalle ryhmälle. Jos näin on, totuus kaunistellaan tai siitä jätetään pois uhriryhmän kannalta negatiiviset asiat. Vaihtoehtoisesti negatiivisista asioista syytetään hegemonista ryhmää joko suoraan tai epäsuorasti. Kun maahanmuuttaja raiskaa, syy ei ole maahanmuuttajan vaan suomalaisten, koska ”kotouttaminen on epäonnistunut”.

Koska totuus ei usein ole uhripääomasta nauttivien ryhmien kannalta suotuisa, totuutta voidaan myös muokata siten, että uhriryhmä näyttäytyy positiivisessa valossa. Tämä toteutetaan julkaisemalla menestystarinoita uhriryhmän edustajista ja antamalla ymmärtää, että menestyjä edustaa laajemminkin uhriryhmää. Usein valitettavan ilmiselvä huono menestys selitetään pois liioittelemalla hegemonisen ryhmän harjoittamaa todellista ja kuviteltua syrjintää. Luonnollisesti tällöin ei edes yritetä ymmärtää, mistä huono menestys todellisuudessa johtuu eli kyseiselle ihmisryhmälle tyypillisistä tavoista, arvoista ja asenteista.

Kun objektiivinen totuus hylätään, jäljelle jää ”pravda” eli virallinen poliittisesti korrekti todellisuuden kuvaus, jolla usein on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Pravda on Helsingin Sanomien pilkkanimi mutta sillä voidaan yleisemminkin kuvata virallisen ideologian mukaista tiedonvälitystä. Sananvastuu tarkoittaa pravdaa ja on syy sille, miksi MV-lehden kaltainen julkaisu on olemassa.

Lopuksi sanon, että en vanno sananvastuuvalaa enkä suosittele sen vannomista kenellekään.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2016

Halla-aholainen maahanmuuttokritiikki umpikujassa


Tämä kirjoitus on osa blogin kymmenvuotista taivalta juhlistavaa kirjoitussarjaa, jonka aiemmat kirjoitukset löytyvät täältä ja täältä.

Perussuomalaiset on hallituksessa ja sillä on useita maahanmuuttokriittisiä kansanedustajia. Hommaforumin perustaja Matias Turkkila on Suomen Uutiset -lehden päätoimittaja. Liikkeen johtohahmo Jussi Halla-aho puolestaan pääsi äänivyöryllä Euroopan parlamenttiin. Näennäisesti ”homma on suorastaan infernaalisessa nousussa”.

Jokin meni kuitenkin pieleen. Kun historiallinen maahantulijavyöry saapui Suomeen Haaparannan kautta, Perussuomalaisten maahanmuuttokriittiset kansanedustajat vaikuttivat halvaantuneilta. Perussuomalaiset istui hallituksessa ja katsoi vierestä, kun yli 30 000 maahantunkeutujaa täytti vastaanottokeskukset.

Kaikki alkoi internetissä

Menestys on suorastaan uskomatonta, kun muistelee, miten pienestä kaikki alkoi. Oli vain Halla-aho, Scripta-blogi ja vieraskirja. Maahanmuuttokriittinen liike on Suomen ensimmäinen merkittävä poliittinen liike, joka on saanut alkunsa internetissä.

Jussi Halla-ahon kirjoitukset olivat ja ovat edelleen teräviä ja analyyttisiä. Niissä revitään kappaleiksi suvaitsevainen monikulttuuri-ideologia ja osoitetaan sen onttous viiltävän ironian keinoin. Unelmat ja todellisuus olivat keskenään ristiriidassa kuten kaikissa utopistisissa ideologioissa, jotka eivät ota huomioon ihmisluonnon rajoituksia. Halla-aho oli älykäs ja henkilönä aivan toisenlainen kuin aiemmat maahanmuuton vastustajina profiloituneet poliitikot.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa maahanmuuttokriittinen liike syntyi. Halla-aho kuitenkin päätti yrittää kansanedustajaksi Perussuomalaisten listoilta vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Mitään erityistä ideologista sitoutumista puolueen tavoitteisiin ei tarvittu. Perussuomalaiset oli ainoa puolue, joka huoli vielä suhteellisen tuntemattoman kielitieteilijän listoilleen.

Halla-ahon ympärille kerääntynyt liike keskittyi politiikassa vain yhteen asiaan. Tavoitteena oli pysäyttää Suomelle haitallinen enimmäkseen Lähi-idästä ja Afrikasta tuleva maahanmuutto. Ideologisesti Halla-aho edustaa sisulaista kansallismielisyyttä, joka kannattaa kansojen itsemäärämisoikeutta. Sisun periaatteet ovat nekin kompromissi, koska järjestön alkuperäinen tarkoitus oli koota yhteen kansallismielisiä toimijoita.

Maahanmuuttokriittinen liike oli kuitenkin alusta alkaen yhden asian liike eikä mikään Suomen Sisun jatke. Liike pyrki faktojen ja terveen järjen avulla osoittamaan humanitaarisen maahanmuuton vahingollisuus ja tätä kautta muuttamaan politiikan suuntaa. Mitään suurta ideologiaa ei ollut, mikä tarkoitti myös sitä, että vastapuolen ideologisia lähtökohtia ei kunnolla analysoitu vaan tyydyttiin karikatyyreihin ja lähinnä naureskeltiin poliittisesti korrekteille älyttömyyksille.

Sitoutuminen Perussuomalaisiin

Maahanmuuttokriittinen liike jakautui puoluepoliittisesti vuoden 2009 europarlamenttivaalien yhteydessä. Tuolloin jännitettiin, valitaanko Jussi Halla-aho Perussuomalaisten ehdokkaaksi. Samaan aikaan oli kuitenkin käynnissä nimienkeräyskampanja, jolla Halla-aho olisi päässyt ehdokkaaksi oman valitsijayhdistyksensä listalla. Nimien keräys onnistui, mutta Halla-aho kieltäytyi ehdokkuudesta ja sanoi harjoittavansa jatkossa poliittista toimintaa Perussuomalaisten riveissä. Halla-ahoa ei kuitenkaan otettu mukaan Perussuomalaisten eurovaalilistalle.

Halla-ahon kieltäytymisen jälkeen aloitettiin toinen nimenkeräyskampanja uuden puolueen perustamiseksi. Juha Mäki-Ketelän ja Jari Leinon johdolla toteutettu nimienkeräys onnistui ja synnytti Muutos 2011 -puolueen. Maahanmuutokriittinen liike oli nyt jakautunut kahteen puolueeseen. Tosin muutospuolueen tarina on jo päättynyt, koska puolue ei saanut kaksissa peräkkäisissä vaaleissa yhtään kansanedustajaa.

Tässä tilanteessa on syytä kysyä, oliko olemassa syitä, joiden takia olisi kannattanut olla sitoutumatta Perussuomalaisiin. Itse kirjoitin vuonna 2009 Olavi Mäenpään kohtalosta. Soini oli 90-luvun lopulla luvannut Mäenpäälle paikan Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaana mutta perui sen, kun häntä oli painostettu ”niin korkealta taholta, että ei voi sanoa”. Mäenpää on siitä lähtien ollut katkera Soinille ja sanonut, että Soiniin ei voi luottaa. Tässä asiassa hän on ollut oikeassa.

Soini on poliittinen opportunisti ja populisti, jolla ei ole selkeää poliittista agendaa. Hän ajaa asioita, joiden hän kuvittelee kasvattavan puolueen suosiota. Hänen perustamallaan puolueella ei ole selkeitä periaatteita tai selkeää peruskannattajakuntaa kuten ns. vanhoilla puolueilla. Puolueen ideologia määräytyy puheenjohtajan mielenliikkeiden mukaan eikä esim. EU-vastaisuus enää mahdu puolueen agendaan.

Soini on myös osoittautunut puoluejohtajana armottoman autoritaariseksi. Omia ripitetään julkisuudessa, jos nämä ovat puheenjohtajan mielestä töpeksineet. Soini on reagoinut valtamedian nostattamiin kohuihin yleensä ”harjaamalla” omia edustajia tai oman puolueensa jäseniä. Myös Halla-aho joutui Soinin harjattavaksi syksyllä 2011 ns. ”panzerkaustin” yhteydessä. Tuolloin ihmettelin Soinin pikkumaisuutta ja sitä, kuinka hän julkisesti nöyryyttää oman puolueensa kansanedustajia.

Olen myös ymmärtänyt, että Soini kuuntelee Juha Jusulan lisäksi vanhoja SMP-veteraaneja, erityisesti Raimo Vistbackaa. Soini pitää puolueessaan enemmän kuuliaisista keskinkertaisuuksista kuin ihmisistä, joilla on omia ajatuksia. Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat yksi kerrallaan ovat saaneet huomata tämän. Kuitenkin kaikki maahanmuuttokriittiset edustajat ovat säilyneet uskollisina puoluejohdolle. Vain puolueesta erotettu James Hirvisaari on arvostellut Soinin toimintaa julkisuudessa.

Vaikka Soini harjasi maahanmuuttokriittisiä kansanedustajiaan valtamedian kannustaessa sivusta, liike ei vielä ykkösjytkyn jälkeen ollut vaikeuksissa. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo hihamerkkikaustin yhteydessä, jolloin puolueen ja eduskuntaryhmän johto taas ripitti omiaan median olemattomin perustein nostaman kohun takia. Maahanmuuttokriittisellä puolella asiat kuitenkin selitettiin parhain päin uskottelemalla, että valtamedia ajaa Perussuomalaisten hajottamista smp:läisiin ja ”Halla-ahon falangiin”. Siksi mitään falangin lähtöä Perussuomalaisista ei ole tullut eikä tule.

Hallitussuomalaiset

Viime vuonna alkanut tulijavirta oli historiallisesti poikkeuksellinen. Suomeen saapui yhteensä yli 30 000 maahantulijaa enimmäkseen Irakista, Afganistanista ja Somaliasta. Suomen hallitus, jossa Perussuomalaiset oli mukana, katseli vierestä tätä virtaa eikä tehnyt yhtään mitään sen pysäyttämiseksi tai hillitsemiseksi. Virta tyrehtyi vasta, kun meitä etelämpänä alettiin panna rajoja kiinni. Suomi on myös yhtenä harvoista maista ottanut vastaan EU-kiintiöiden perusteella jaettuja turvapaikanhakijoita.

Irvokkainta asiassa on se, että eräät johtavista poliitikoista ovat kilvan ottamassa kunniaa itselleen tulijavirran pysäyttämisestä. 31.3. ulkoministeri Timo Soini vieraili Mtv3-kanavan keskusteluohjelmassa ja väitti tulijavirran tyrehtymisen olleen Perussuomalaisten ansiota:

”Otetaan esimerkiksi maahanmuuttokysymys. Tänne tuli hallitsemattomasti porukoita ja nyt kun se loppui, se on perussuomalaisten ansiota.”

Soini ei ole moksiskaan kannatuksen hiipumisesta:

”Katsomossa istuu porukkaa, jotka on sitä mieltä, että suunnitellut muutokset eivät ole tulleet tarpeeksi nopeasti. Eivät kannattajat ole mihinkään kadonneet. Vaaleissa nämä asiat mitataan.”

Nyt kun Soinin todellinen karva on useimmille paljastunut, mitään todellista syytä äänestää Perussuomalaisia ei ole. Joku voi toki antaa äänensä Perussuomalaisille vähiten huonona vaihtoehtona, mutta kannatus joka tapauksessa putoaa roimasti.

Poliitikon on kuitenkin vaikea sanoa mitään niin härskiä ja röyhkeää, etteikö joku toinen panisi paremmaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arto Satonen levittää sankarin viittaa sisäministeri Petteri Orpon selkään:

”He [Perussuomalaiset] ovat olleet siinä hommassa mukana, niin kuin muutkin hallitusryhmät, mutta keskeinen rooli on ollut sisäministeri Orpolla ja hän ansaitsee siitä kiitokset.”

Tuollainen roskapuhe naurattaisi, jos kyse ei olisi oikeasti vakavasta asiasta. Tämän blogin lukijoille ja varmasti monille muillekin Orpon surkuhupaisa toiminta tempoilevine lausuntoineen ja näennäistoimineen on jo tullut tutuksi. Orpon tekemisillä ja tulijavirran tyrehtymisellä ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä keskenään.

Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat ja poliitikot ovat Soinin panttivankeja. Mitään irtiottoja ei uskalleta tehdä, koska Soini on moneen kertaan osoittanut, että seurauksena on harjakaiset ja puolueesta potkiminen. Kolmas varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen sai huomata tämän, kun hänet erotettiin farssinomaisesti puolueesta tavalla, jossa mentiin jo vähän lain toiselle puolelle. Tynkkynen on sittemmin kesyyntynyt ja on taas kuuliainen Soinille.

Maahanmuuttokriittiset kansanedustajat ja ylipäänsä koko Perussuomalaisten eduskuntaryhmä pelkää enemmän Soinia ja James Hirvisaaren kohtaloa kuin äänestäjiä. Maahantulijakriisi osoitti, että tilanteen vakavuutta ei missään vaiheessa ymmärretty tai ainakin oma asema oli tärkeämpi kuin kansakunnan edun puolustaminen hallituskriisin uhallakin.

Entinen Muutos 2011 -puolueen puheenjohtaja Jari Leino toteaa vähän katkeransävyisessä artikkelissaan seuraavaa:

”Jussilta on aivan turha odottaa mitään tekoja. Kaikki nuivat PS-kansanedustajat ja muutkin nuivat tuijottavat Jussiin odottaen jotain ihmettä. Ei ole tulossa mitään merkkiä Mestarilta.”

”Sama pätee PS-kansanedustajiin. Ei ole tulossa mitään tekoja, koska hillotolppa on niin makea ja tahmea. Toki teidän kannattaa olla yhteydessä niihin kansanedustajiin, jotka olette luottamustoimeen äänestäneet ja vaatia tekoja. Mutta mitään ei ole odotettavissa.”

Leino pitää Junes Lokan ja Tuukka Kurun toimintaa tukemisen arvoisena. Heidän organisoimansa Rajat kiinni -mielenosoitus Torniossa oli tekona vaikuttava ja paljon enemmän, kuin mihin Perussuomalaiset on puolueena pystynyt.

Samaan aikaan humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet alkavat valjeta jo tavallisille kansalaisille eli sellaisille, jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä halla-aholaisen maahanmuuttokritiikin kanssa.

On paradoksaalista, että tietoisuus maahanmuuton varjopuolista on levinnyt samaan aikaan, kun maahanmuuttokriittisten edustajat politiikassa ovat hampaattomampia kuin koskaan. Halla-aho itse on Brysselissä eli sivuraiteella kotimaan politiikasta. Kun Ilja Janitskin ja MV-lehti hyökkäsivät Halla-ahoa vastaan, kyse ei ollut mistään mainitsemisen arvoisesta. Oli kuin kuollutta hevosta olisi potkinut. Median käytöskin kertoo kaiken. Vain kaikkein typerimmät toimittajat viitsivät enää mediassa haukkua Perussuomalaisia ja sen halla-aholaista falangia.

Jari Leino oli kirjoituksessaan erittäin pessimistinen. Itse olen sitä mieltä, että tilanne ei koskaan ole niin synkkä, että ainoa mahdollisuus parempaan olisi järjestelmän romahdus. Pessimismi on toisaalta ymmärrettävää, koska yksi aikakausi on päättymässä eikä tulevasta tiedä kukaan. Jotkut laskevat Suomidemokraattien varaan, mutta tämän puolueen mahdollisuuksista kertoo olennaisen se, että sen johtoon valittiin kaksi aiemmin pienpuolueissa toiminutta veteraania.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2016

Islamofobia-sanan popularisoija katuu


Englantilainen, Britannian tasa-arvo- ja ihmisoikeuskomission entinen johtaja Trevor Phillips herätti kohua myöntämällä erehtyneensä, kun hän kuvitteli muslimien sopeutuvan Britanniaan. Phillips myönsi olleensa muslimisiirtolaisten osalta ”melkein kaikessa väärässä”. Phillipsin lausunnon olennainen sisältö suomeksi löytyy täältä.

Islamofobia

En aiemmin tiennyt, miten sana islamofobia nousi yleiseen käyttöön. Muistan vuodelta 2006 eli ajoilta, kun itse aloin tutustua voiman pimeän puolen kirjoituksiin, kuinka kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä järjestettiin seminaari ”Pitäisikö islamofobia kriminalisoida?”. En vielä tuolloin ymmärtänyt, miksi sananvapautta piti rajoittaa noin voimakkaasti.

Pullon henki oli vapautettu jo vuonna 1997, jolloin Phillips tilasi Runnymeden Trust -nimiseltä thinktankilta raportin islamofobiasta. Tämän raportin pohjalta syntyi islamofobian määritelmä, joka löytyy myös Wikipediasta. Islamofobian tunnusmerkkejä ovat sen mukaan seuraavat asiat:

1. Islamia pidetään yhtenäisenä ilmiönä, joka on muuttumaton, taantumuksellinen ja paikalleen pysähtynyt.
2. Islamia pidetään erillisenä ja ”toisena”. Islamin arvot eivät ole samanlaisia kuin muiden kulttuurien ja uskontojen, se ei omaksu vaikutteita niistä eikä anna vaikutteita niille.
3. Islamilaista kulttuuria pidetään omaan kulttuuriin verrattuna huonompana tai alempiarvoisena. Islam nähdään raakana, järjettömänä, alkukantaisena ja sukupuolisyrjintää harjoittavana.
4. Islamia pidetään väkivaltaisena, hyökkäävänä, sotaisana, terrorismia tukevana ja valloituksenhaluisena, maailmanvaltaan pyrkivänä uskontona.
5. Islamia pidetään poliittisena aatteena, jota käytetään poliittisiin ja sotilaallisiin tarkoituksiin.
6. Koetaan, että islam ei hyväksy arvostelua eikä huumoria, vaan vastaa väkivaltaisesti kaikkeen muualta tulevaan arvosteluun.
7. Vihamielisyyttä islamia kohtaan käytetään oikeutuksena muslimeihin ja islamilaisiin maihin kohdistuvaan syrjintään ja kaiken islamilaisen torjuntaan.
8. Islaminvastaista vihamielisyyttä pidetään luonnollisena ja normaalina asiantilana.
En viitsi tässä käydä läpi kohtia yksi kerrallaan. Osa kohdista pitää selkeästi yhtä todellisuuden kanssa. Jihadwatch-sivuston ylläpitäjä Robert Spencer on käynyt määritelmän kohdat läpi täällä.

Määritelmällä ei itse asiassa ole nykyisin juuri merkitystä, koska islamofobia on laajentunut kattamaan kaiken islamin legitiimin ja ei-legitiimin arvostelun. Siitä on myös tullut samanlainen sisällöltään tyhjä haukkumasana kuin rasismista. Haukkumasanaa kuitenkin pelätään, koska leimautuminen voi tuhota uran ja maineen.

Islamofobia-kritiikkiä

Phillips kuvitteli tyypillisen länsimaisen liberaalin tavoin, että muslimien integraatio paranee, jos heihin kohdistuvaa syrjintää vähennetään. Monet uskovat tähän edelleen, vaikka se olisi osoitettu vääräksi kuinka monta kertaa tahansa. Islamofobia-raportti ja käsitteen lanseeraus olivat tärkeitä työkaluja tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Nyt liki 20 vuotta myöhemmin Phillips uskaltaa sanoa:

”Pitkän aikaa minäkin kuvittelin, että Euroopan muslimien kohdalla kävisi samoin kuin aiempien siirtolaisaaltojen kanssa. Että he vähitellen hylkäisivät perinteiset tapansa, kantaisivat uskonnollista ja kulttuurillista taakkaansa kevyesti, ja vähitellen sekoittuisivat osaksi Britannian monimuotoisten identiteettien maisemaa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin.”

Tämä ei silti tarkoita, että Phillips olisi myöntänyt muslimien integraation olevan mahdotonta. Phillipsin mukaan brittiläisen islamin sielusta on käynnissä elämän ja kuoleman kamppailu. Tästä kamppailusta kukaan ei voi pysyä sivussa vaan kaikkien on valittava puolensa.

Itse olisin valmis myöntämään laajamittaisen muslimien integraation mahdottomaksi tehtäväksi, mistä seuraa, että muslimien maahanmuutto olisi pidettävä erittäin pienenä. Mark Steyn toteaa:

”Samalla kun David Cameron ja John Kerry yrittävät vakuuttaa, että terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa, et voi olla huomaamatta, että Euroopassa vähemmän islamia tarkoittaa vähemmän terrorismia.”

Pommit paukkuvat Brysselissä ja Pariisissa, joissa muslimiväestön koko on suuri, mutta eivät Varsovassa tai Prahassa. Islamilla on myös muita vaikutuksia sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Steyn jatkaa:

”...mitä vähemmän islamia, sitä vähemmän terrorismia, naisten sukupuolielinten silpomista, juutalaisvihaa ja eristäytymistä emiraatteihin, joissa valtion laki ei enää päde. Kun maahan tuodaan muslimeja, sinne tulee tietty prosentti ”radikaaleja”, ”ekstremistisiä” terroristeja mutta myös aivan tavallisia naisvihaajia, kiihkoilijoita ja islamin ylivallan kannattajia. Miksi pitäisi lisätä itselleen vaikeuksia?”

Trevor Phillips voi olla mukava mies mutta hän on pahasti myöhässä eikä ole ymmärtänyt tragedian suuruutta, koska hän edelleen kuvittelee integroinnin olevan mahdollista. Hän myöntää, että islamilainen yhteisö Britanniassa kasvaa koko ajan maahanmuuton ja luontaisen väestönkasvun kautta. Brittiläinen kommentaattori ei ole tästä vaikuttunut:

”Jos hyväksyt todellisuuden, jonka Phillips näyttää hyväksyneen ja eurooppalainen valtavirta on hyväksymässä, eikö yksi tietty vastaus näytä erityisen järkevältä tässä tilanteessa? Muutetaan virta pieneksi puroksi. Jos tietty yhteisö aiheuttaa paljon haasteita ja näyttää aiheuttavan niitä myös tulevien sukupolvien aikana, miksi ihmeessä yhteisön tasaista vahvistumista ei pitäisi hidastaa?”

Murray ei keksi tähän muuta syytä kuin sen, että muslimien maahanmuuton rajoittamista vaativa henkilö leimattaisiin ”islamofobiksi”. Phillips on siis itse luomassaan ansassa.

On ehkä spekulatiivista väittää, että Rotherhamia ei olisi tapahtunut, jos islamofobia-käsitettä ei olisi lanseerattu niin tehokkaasti. Lisäksi Britanniassa islamin julkinen loukkaaminen johtaa tekemisiin viranomaisten kanssa. Myös vanhojen brittiläisten suurmiesten julkinen siteeraaminen voi johtaa vaikeuksiin. Näin kävi Liberty GB -puolueen puheenjohtaja Paul Westonille, joka erehtyi lausumaan sitaattia Winston Churchillin River War -kirjasta. Siinä Churchill kuvaili kokemuksiaan Sudanissa vuonna 1899. Poliisi pidätti Westonin epäiltynä ”uskontoon tai rotuun perustuvasta häirinnästä”.

Elämme yhteiskunnassa, jossa ihonvärillä on väliä. Trevor Phillips on ihonväriltään musta ja voi siksi rauhassa kaataa vasemmistoliberaalien ideologisia toteemeja ja myöntää olleensa väärässä. Valkoihoiselle liberaalille moinen on erittäin vaikeaa. On paljon helpompi työntää pää pensaaseen ja teeskennellä, että asiat ovat kuten ideologia opettaa.

Loppua MV-lehdelle puuhannut Petri Viitala kirjoittaa blogissaan Brysselin terrori-iskuista:

Tekijät ovat yleensä eurooppalaisia ja hyvistä perheistä. Jos he eivät haluakaan tukea kaukana Syyriassa vaikuttavia aateveljiään? Kosto? Kokemus vastajihadistien painostuksesta? haluaako hyvin koulutettu ihminen tukea sekopääsissejä?”

Kun muslimi tekee pahaa islamin nimissä, hän on eurooppalainen ja hyvästä perheestä. Muun väittäminen on islamofobiaa. Artikkelin kuvituksena on kuva hyvässä perheessä kasvaneesta eurooppalaisesta osoittamassa mieltä.

tiistaina, huhtikuuta 05, 2016

Islamofobiaa vaikka väkisin



Jokaisen länsimaissa sattuneen terrori-iskun jälkeen mediaan ilmestyy kirjoituksia, joissa pelätään muslimeihin kohdistuvaa vastareaktiota. Vastoin odotuksia vastareaktiota ei tule tai se jää erittäin vähäiseksi itse terrori-iskuun verrattuna. Medialla on kuitenkin keinonsa pitää yllä myyttiä islamofobisesta vastareaktiosta. Näitä keinoja valaistaan parhaiten esimerkkien avulla.

Rauhan mies

Kiirastorstaina Asad Shah -niminen kauppias puukotettiin kuoliaaksi Skotlannin Glasgowissa. Kyseinen kauppias nousi julkisuuteen rauhan miehenä, kun hän oli toivottanut kristityille onnellista pääsiäistä.

Valtaosa brittimediasta antoi ymmärtää, että surmassa oli kyse ”uskonnollisesta vihasta” tarkemmin määrittämättä, mihin syihin viha perustui. Tämä jätti lukijoiden mieleen ajatuksen, että tappajan täytyi olla ”islamofobi”, koska hyväntahtoinen Asad Shah ei tahtonut pahaa kenellekään. Facebook-viestissään hän oli toivottanut hyvää pääsiäistä rakkaalle kristitylle kansakunnalle ja toivonut ihmisten seuraavan pyhän Jeesuksen Kristuksen todellisia jalanjälkiä.

Brittikommentaattori Douglas Murray kirjoitti blogissaan niistä asioista, jotka mediassa jäivät vähälle huomiolle. Asad Shah kuului Ahmadiyya-lahkoon, joka kovasta kilpailusta huolimatta edustaa yhtä vainotuimmista vähemmistöistä islamilaisessa maailmassa. He kärsivät vainosta niin Pakistanissa kuin muualla maailmassa.

Tästä huolimatta (tai ehkä sen ansiosta) he ovat ehkä kaikkein rauhanomaisin ja täten myös kunnioitusta herättävä islamin lahko. Ahmadiyya-muslimit ovat virallisesti hylänneet islamin pääkoulukuntien edelleen hyväksymän jihad-doktriinin.

Kun Britanniassa kirjoitetaan positiivisia uutisia muslimeista, niissä on yleensä mukana Ahmadiyya-muslimeja. Muutama vuosi sitten Britanniassa järjestettiin busseissa mainoskampanja, jossa sanottiin, että islam on ”rakkautta kaikille eikä vihaa kenellekään”. Siinä missä monet muslimit polttavat I maailmansodan muistopäivänä myytäviä unikoita, Ahmadiyya-muslimit myyvät niitä brittisotilaiden hyväksi.

Osoittautui, että Asad Shahin murhaaja oli muslimi. BBC:n uutisessa siteerattiin poliisia, joka sanoi, että sekä Asad Shah että pidätetty olivat muslimeja. Kyseessä ei siis ollut islamofobinen viharikos vaan viha oli jotain aivan muuta.

Skottitabloidi Daily Record antaa ymmärtää, että Asad Shahin hyvän pääisiäisen toivotus oli herättänyt ärtymystä joissakin muslimiryhmissä, joissa Shahia pidettiin ”vääränä profeettana”.

Länsimaiset liberaalit eivät välitä muslimien keskinäisistä erimielisyyksistä. Niinpä julkisuudessa Ahmadiyya-muslimien hyvät teot esitetään ikään kuin ne edustaisivat laajemmin koko muslimiyhteisöä. Se, että Ahmadiyya-muslimit ovat muslimien sunnalaisen valtavirran mukaan harhautuneet oikealta polulta, on yhdentekevää.

Virnuileva äärioikeistolainen

Muutama päivä sitten julkisuudessa kerrottiin, kuinka auto oli tarkoituksella ajanut musliminaisen päälle Brysselin Molenbeekissa samaan aikaan ”äärioikeistolaisen” ja ”islaminvastaisen mielenosoituksen kanssa.

Ensimmäisissä uutisissa kerrottiin, että yliajaja oli ”virnuileva äärioikeistoaktivisti”. Daily Mail on myöhemmin editoinut alkuperäisen luonnehdintansa pois uutisestaan, ja virnuileva äärioikeistolainen esiintyy ainoastaan linkissä.

Myöhemmin selvisi, että autossa oli yliajohetkellä kaksi miestä nimeltään Redouane B. Ja Mohamed B. Molemmat asuvat Molenbeekissa.

Jos yliajaja olisi oikeasti ollut äärioikeiston aktivisti, media olisi kirjoittanut asiasta viikkokaupalla ja kammannut hänen Facebook-kontaktinsa tiheällä kammalla. Kuka tahansa yliajajaan yhdistetty henkilö ”jakaisi tämän ajatukset” ja ihmisiä, joiden kirjoituksiin yliajaja oli linkittänyt, syytettäisiin viharikoksen inspiroimisesta tai vähintäänkin viharikoksiin kannustavan ilmapiirin luomisesta. Kun syylliseksi paljastui muslimi, median mielenkiinto häviää, koska tarinassa mies ei purrut koiraa.

Lisäys 6.4.2016

Daily Mail kirjoittaa lisää Asad Shahin murhasta. Murhaaja, Glasgowissa asuva taksinkuljettaja Tanweer Ahmed väittää tappaneensa Shahin, koska tämä suhtautui epäkunnioittavasti islamiin ja väitti olevansa profeetta. Islamin mukaan Muhammad oli viimeinen profeetta eikä hänen jälkeensä tule muita profeettoja.

Tekijän lakimiehen välityksellä antaman lausunnon mukaan murhalla ei ollut mitään tekemistä kristinuskon kanssa.

Jutun ingressissä myös selitetään, miten valtavirran muslimit suhtautuvat Ahmadiyya-liikkeeseen.

tiistaina, maaliskuuta 29, 2016

Uskooko luterilainen kirkko islamiin?



Otsikossa oleva kysymys on ollut ilmeisesti monen sellaisen mielessä, jotka ovat käyneet eroamassa kirkosta pääsiäisen aikana. Arkkipiispa Kari Mäkinen ilmoitti MTV:lle, että kirkko suojelee kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Samalla arkkipiispa muistutti, että kirkon tehtävä Suomessa on rakentaa rauhaa kristittyjen ja muslimien välillä.

Olen sitä mieltä, että median kohuotsikot eivät kertoneet koko totuutta. Arkkipiispa ilmoitti toimivansa yhteistyössä viranomaisten kanssa eikä piilottele ketään. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että luterilainen kirkko on nykyisen arkkipiispan aikana politisoitunut lähinnä vasemmistoliberaaliin suuntaan. Lisäksi kirkko tuntuu olevan enemmän kiinnostunut islamista ja muslimeista kuin seurakuntalaisistaan.

Teologi uskoo islamiin

Helmikuun alussa Suomen kuvalehti julkaisi luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulaisen kirjoituksen ”Miksi uskon islamiin luterilaisena teologina?”. Komulainen on närkästynyt ”islam-kriittisyyden” aallosta, joka hänen mukaansa on voimakkaassa kasvussa.

Komulainen ei myöskään pitänyt valtamedian uutisoinnista, joka hänen mukaansa jättää huomiotta uskontojenvälisen dialogin. Media on myös jättänyt kertomatta Marrakeshin julistuksesta sekä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obaman vierailusta baltimorelaiseen moskeijaan.

Ovatko nuo uutiset hyviä vai ei? Pintapuolisesti näyttää siltä. Jos Marrakeshin julistusta lukee, siinä viitataan ns. Medinan perustuslakiin, joka julistuksen mukaan ”takasi uskonnonvapauden kaikille uskonnosta riippumatta”. Itse julistuksen tarkoituksena on osoittaa, että allekirjoittaneet haluavat parantaa muslimien vainoamien uskonnollisten vähemmistöjen asemaa levottomassa Lähi-idässä.

Medinan perustuslaki määritti lähinnä kaupungissa asuneiden heimojen väliset suhteet siinä vaiheessa, kun Muhammadin johtama muslimiyhteisö asettui asumaan Medinaan, jonne Mekkaa johtanut Quraysh-heimo oli heidät ajanut.

Kyseinen perustuslaki ei kuitenkaan taannut Medinan juutalaisheimoille rauhaa. Banu Qaynuqa -heimo karkotettiin, kun heimon jäsenen väitettiin riisuneen musliminaisen alastomaksi. Tämä johti vihanpitoon, jonka seurauksena Banu Qaynuqan linnoitus piiritettiin ja nämä antautuivat. Muhammad halusi ensin teloittaa heimon jäsenet mutta myöntyi anelujen jälkeen pelkkään karkoitukseen. Medinan kahdelle muulle juutalaisheimolle ei käynyt yhtään paremmin.

Marrakeshin julistus, joka todennäköisesti on sinänsä merkityksetön Lähi-idän uskonnollisten vähemmistöjen kannalta, määrittää uskonnollisten vähemmistöjen oikeudet islamin sallimissa rajoissa. Se ei ole mikään todellinen uskonnonvapauden julistus.

Barack Obaman vierailu taas kohdistui Muslimiveljeskunnan peitejärjestö ISNA:n kontrolloimaan moskeijaan, jolla on yhteyksiä ääri-islamiin. On vaikea kuvitella, mitä erityisen positiivista vierailussa oli. Obaman hallinnolla on perinteisesti ollut läheiset suhteet Muslimiveljeskuntaan, joka kannattaa sharia-lakia ja globaalia kalifaattia samoin kuin Islamilainen valtio.

Dialogia

Kuten monet islamin länsimaiset puolestapuhujat Komulainenkin relativisoi islamin nimissä harjoitetun väkivallan ja rinnastaa sen ristiretkiin ja Ku Klux Klaniin. Hän myös väittää lukeneensa islamilaisia tekstejä, jotka ”motivoivat” valloitussotiin. Silti Komulainen uskoo islamiin. Hän nimittäin asettaa omat subjektiiviset kokemuksensa islamin vakiintuneiden tulkintojen edelle:

”Olen kokenut erilaisissa dialogitilanteissa vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä, jota uskonnollinen viitekehys – siis islamilainen perinne – on vain vahvistanut.”

Hän myös siteeraa valikoivasti Koraania. Erityisesti Koraanin jae 2:256 on miltei loppuun kulunut apologistien käytössä. Se, että jakeen alussa lukee: ”Uskonnossa ei ole pakkoa”, muka todistaa islamin perimmäisestä suvaitsevaisuudesta, vaikka sen jälkeen tulleissa ilmestyksissä puhutaan taistelemisesta kirjan kansoja vastaan, kunnes nämä kääntyvät islamiin, maksavat rangaistusveroa tai tapetaan.

Komulainen myös siteeraa jaetta 5:48 todisteena siitä, että islam muka tahtoisi eri uskontojen kilpailevan hyvissä töissä. Samalla hän luonnollisesti unohtaa jakeen 98:6, jonka mukaan uskottomat, niiden mukana kirjan kansojen edustajat, palavat helvetin tulessa.

Muslimin käsitys kristinuskosta perustuu pitkälti Koraaniin ja muihin islamilaisiin lähteisiin. Muslimit uskovat, että islam on alkuperäinen Abrahamin uskonto. Allah antoi juutalaisille Tooran ja kristityille Evankeliumin mutta juutalaiset ja kristityt vääristelivät kirjoituksiaan eikä niitä seuraamalla pelastu.

Islamilaisen näkemyksen mukaan Muhammad on viimeinen profeetta ja hänelle esitetty ilmoitus kumoaa aikaisemmat. Kristinusko ja juutalaisuus kumoutuvat samalla uskontoina ja ne, jotka kieltäytyvät seuraamasta Muhammadia, joutuvat helvettiin.

Komulainen kuitenkin uskoo dialogin voimaan:

”...uskontodialogi on yksi avain yhteiskunnalliseen harmoniaan. Vuoropuhelu ei tarkoita hymistelyä, vaan myös kriittisiä kysymyksiä pitää voida sen puitteissa esittää, joskin luottamuksen ilmapiirissä.”

Tässä vaiheessa on syytä kysyä, onko dialogi itsetarkoituksellista vai pyritäänkö sillä joihinkin konkreettisiin tuloksiin. Muslimille voi olla vaikea selittää kristillistä kolminaisuusoppia, jos Koraanissa sanotaan, että kristityillä on kolme jumalaa, joista yksi on Maria. Erityisen vaikeaa se on kertoa, jos muslimi uskoo islamin opetusten mukaisesti, että Koraani on tullut suoraan Allahilta ja on kirjaimellisesti totta.

Onko dialogissa mitään mieltä silloin, kun dialogin toisen osapuolen ymmärrys kristinuskosta säilyy samalla tasolla kuin Koraanissa ja islamilaisessa perimätiedossa? Onko dialogi mielekästä silloin, kun sen seurauksena luterilainen teologi yrittää kertoa suomalaisen aikakauslehden lukijoille yksinomaan positiivisesti värittynyttä tietoa islamista? Eikö silloin toinen osapuoli ole saavuttanut tavoitteensa dialogin suhteen ja tehnyt Komulaisesta hyödyllisen idiootin?

Kannattaa myös lukea Komulaisen artikkelin kommentit ja erityisesti ensimmäinen.

maanantaina, maaliskuuta 28, 2016

Poliittisen korrektiuden oppitunti


Suomen Kuvalehti puffasi pääsiäisen aikana kirjoitustaan, jossa käsiteltiin ihmisrotuja. Artikkelia varten kolmen juuriltaan eritaustaisen julkisuuden henkilön geeniperimä testattiin. Koekaniineina toimivat kirjailija Jari Tervo, tutkija Alan Salehzadeh ja Abdirahim ”Husu” Hussein.

Itse geenitutkimus ja kertomukset ihmispopulaatioiden leviämisestä toimivat kuitenkin vain taustana varsinaiselle asialle, joka oli tiivistettynä se, että rotuja ei ole olemassa:

”Ihmisrotu ei ole käypä biologinen termi, sillä rotueroja ei yksinkertaisesti ole pystytty määrittelemään. Geenejä tutkitaan edelleen. Nykytiedon mukaan on kuitenkin niin, että rotu ei ole biologinen vaan poliittinen termi, ja siksi pitäisi aina miettiä, miksi ihmisiä jaotellaan.”

Kirjoituksen todellinen päämäärä selviää siihen liitetystä kysymyspatteristossa, jossa selvitään, mikä on rasistista ja mikä ei. Vastaajina toimii kolme päivystävää dosenttia. Näistä Jukka Palo toteaa rotujen olemassaolosta:

”Jos määritelmä ei toimi oikein millään eliöllä, se ei toimi varsinkaan ihmisellä.”

”Ihmisryhmien väliset erot ovat hyvin pieniä.”

Silti ihminen kykenee melko luotettavasti erottamaan esimerkiksi somalin ja Saharan eteläpuolelta kotoisin olevan bantun. Ulkoisia eroja ihmisryhmien välillä ei voi kiistää, joten täytyy vain todeta, että geneettiset erot ovat pieniä.

Ihmisryhmien väliset ulkoiset erot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen riippumatta poliittisen korrektiuden säännöistä sekä myös niiden ansiosta. Valkoihoiset ihmiset miettivät usein kahdesti, mikäli arvioivat selkeästi eri värisen ihmisen toimintaa negatiivisessa sävyssä. Erityisen varovaisia ihmiset ovat, kun he arvioivat tietyn ihmisryhmän tapoja, arvoja ja asenteita.

Mikä rodussa sitten on ongelmallista:

”Ihmisrotu-termillä on raskas painolasti. On rotusortoa, kansanmurhia, rotuoppeja ja jopa rodunjalostusta. Koska käsitteellä ei ole virallista määritelmää, sen käyttäminen on aina poliittinen teko.”

Ihmiset jakavat toisiaan ryhmiin joko ulkoisten piirteiden tai jonkun muun perusteella. Tuossa yllä olevassa kuitenkin tiivistyy se, miksi SK on kirjoittanut juttunsa. Juuri yllä mainittujen asioiden takia rotu on länsimaissa tabu ja rotu-käsitteen käytöllä on omat sääntönsä, joita kutsutaan nimellä poliittinen korrektius. Se on syntynyt vastareaktiona 1900-luvun tapahtumille ja viety nykyisin äärimmilleen jopa niin pitkälle, että ihmisillä ei ole enää hyväksyttäviä sanoja käytössään kaikkien ihmisryhmien kuvaamiseen. Ne sanat, joita aiempina vuosikymmeninä käytettiin ihmisryhmien kuvaamiseen on julistettu kielletyiksi ja niiden käyttö leimaa käyttäjänsä rasistiksi.

SK kertoo hieman säännöistä, joilla sanoja käytetään:

”Merkitykset kuitenkin riippuvat puhujasta ja tilanteesta. Jos valitaan uutta työntekijää, onko tärkein asia se, että yksi hakijoista vaikuttaa afrikkalaistaustaiselta? Vai todetaanko ensin, että hakija on hyvin koulutettu, kielitaitoinen ja osaava – ja vasta sitten mainitaan, että tämä taitaa olla Afrikasta?”

”Erotteluissa käytetyillä termeilläkin on väliä. Eskimo on kiistelty nimitys, ja ainakin osa ryhmästä käyttää itse mieluummin nimitystä inuiitti.”

Kysymyspatteriston loppupäässä päästään lopulta rasistin määritelmään:

”Jukka Palo huomauttaa, että jokainen ihmisrotuja määrittelevä joutuu itse vetämään jakolinjat ryhmien väliin ja pitäviä biologisia perusteita niille tuskin löytyy.”

”Niinpä rotuajattelua on vaikea harjoittaa ilman rasismia.”
Kirjoituksessa sivutaan jonkin verran Yhdysvaltoja, jossa rotu-käsite on käytössä esimerkiksi tilastoinnissa. Poliittinen korrektius on kotoisin Yhdysvalloista, tosin siellä sitä ei ole kirjattu lainsäädäntöön toisin kuin Euroopassa, jossa ihmisiä voidaan melko mielivaltaisesti syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Todellisuudessa Yhdysvalloissa, jossa sananvapaudella on perustuslain suoja, poliittinen korrektius muodostaa melko tiukan käyttäytymisnormin, ehkä tiukemman kuin Euroopassa, jossa ilmiö ei ole vaikuttanut yhtä pitkään.

Puumalainen vs. Tatu Vanhanen

Jos halutaan tarkastella poliittisen korrektiuden vaikutuksia Suomessa, on hyvä palata ajassa hieman taaksepäin. Richard Lynn ja Tatu Vanhanen julkaisivat vuonna 2002 tutkimuksen IQ and the Wealth of Nations. Siinä tutkijat päättelivät, että valtioiden kansantuote korreloi ihmisten keskimääräisen älykkyysosamäärän kanssa. He lisäksi väittivät, että erot älykkyysosamäärässä ovat merkittävä mutta ei ainoa tekijä, joka vaikuttaa kansakuntien välisiin eroihin vauraudessa ja talouskasvussa.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että tutkimuskohde ei itsessään ole erityisen suosittu vaan poliittisesti erittäin epäkorrekti. Myös tulokset olivat erittäin epäkorrekteja, koska ne osoittivat, että Saharan eteläpuoleisten maiden älykkyysosamäärä oli selkeästi alhaisempi kuin esim. Euroopassa. Kaksi vuotta myöhemmin Vanhasta haastateltiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Artikkelista nousi suuri kohu varsinkin, kun Vanhasen poika Matti oli tuolloin Suomen pääministeri.

HS:n artikkelin jälkeen tuolloin vähemmistövaltuutettuna toiminut Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuolloin vielä pelkkänä mielipidekirjoittajana toiminut Jussi Halla-aho kirjoitti asiasta kolme kirjoitusta (1, 2 ja 3). Vuonna 2004 myös valtamedia uskalsi vielä puolustaa tieteen vapautta ja vastustaa lynkkausmentaliteettia, jota vähemmistövaltuutetun ja häntä myötäilevät poliitikot ja julkisuuden henkilöt edustivat. Sanomalehti Kaleva uskalsi kolumnissaan puolustaa Vanhasta:

”Tieteen ja sananvapauden keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että tutkijan pitää saada julkaista tutkimustuloksensa, vaikka ne eivät olisikaan miellyttäviä tai poliittisesti ja sosiaalisesti korrekteja. Tutkimustulokset pitää saattaa julki juuri siksi, että muut pääsevät arvioimaan niitä. Jos tutkimus kestää kriittisen tarkastelun, ei voi mitään. Ikävältäkin tuntuva totuus on pakko hyväksyä.”

Kalevan kolumnisti näki Puumalaisen toiminnassa yhtymäkohtia suomettuneisuuden aikaan ja Kokoomuksen kansanedustaja Kullervo Rainion kohteluun. Lehti kuitenkin muistuttaa, että suomettuneisuuden aikana neuvostovastaisiksi syytetyt eivät joutuneet juridiseen vastuuseen:

”Tatu Vanhaseen kohdistunut vimma osoittaa, että tilanne on ehkä jopa pahentunut. Nyt poliittiseen korrektiuteen perustuvan lynkkausmielialan herätti yhden vanhan tutkimuksen pohjalta tehty lehtihaastattelu, ja julkisuuteen heitettiin jopa rodullisen kiihotuksen syyteuhka pelkästään siksi, että pääministerin vanha isä oli esitellyt lehtihaastattelussa tutkimustuloksiaan.”

Jälkikäteen tarkasteluta Puumalaisen virhe Vanhasen kohdalla oli se, että hän valitsi liian korkean profiilin kohteen mielipidevainolleen. Myöhemmin hän keskittyi makeiskääreisiin ja nettikirjoittajiin. Puumalaiseen ja Mika Illmaniin henkilöitynyt sananvapauden tukahduttaminen huipentui Seppo Lehdon ja Jussi Halla-ahon tuomioihin. Halla-ahon tuomio osoitti käytännössä, mitä poliittisen korrektiuden pelisäännöt tarkoittavat, eli eri ihmisryhmillä on eri säännöt. Suomalaisista saa sanoa mitä tahansa ilman pelkoa rangaistuksesta, kun taas vähemmistöstä saman asian kertominen johtaa tuomioon.

Poliittisen korrektiuden vaikutukset

Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen yritti vuonna 2004 haukata liian suurta palaa. Hän luuli, että tieteen vapaus on alisteinen poliittisen korrektiuden vaatimuksille. Puumalainen on taustaltaan juristi ja sellaisena vielä normaalia yksisilmäisempi. Hän kuvitteli, että yksisilmäinen pykälän tulkinta ohittaa kaiken muun.

Poliittisella korrektiudella on kuitenkin runsaasti muita negatiivisia vaikutuksia. Kyseessä ei nimittäin ole pelkästään käyttäytymisnormi vaan kokonaisvaltaisesti ajattelua, viranomaistoimintaa ja julkista keskustelua kahlitseva oppi.

Poliittinen korrektius asettaa ihmisryhmät eri asemaan näiden todellisen tai kuvitellun uhristatuksen perusteella. Näitä uhristatuksesta nauttivia ryhmiä ovat etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen lisäksi ainakin seksuaaliset vähemmistöt. Alhaisin uhristatus on valkoisella heteroseksuaalisella mieshenkilöllä tämän sosiaalisesta taustasta riippumatta.

Jos tietty ihmisryhmä syyllistyy tilastollisesti muita useammin rikoksiin ja elää valtaosin sosiaaliturvan varassa, tällaisen ihmisryhmän tapojen arvostelu on poliittisen korrektiuden sääntöjen mukaan kiellettyä. Julkiseen keskusteluun osallistuvat tietävät tämän ja joutuvat ottamaan huomioon sen, että arvostelu voi johtaa syytöksiin rasismista.

Sen sijaan ne, jotka syyttävät vähemmistön rikollisuudesta ja tukiriippuvuudesta valtaväestön heihin kohdistamaa rasismia ja syrjintä, saavat sanoa sanottavansa ilman pelkoa, vaikka heidän väitteensä olisivat tuulesta temmattuja ja perustuisivat mutuun. Pelkkä tällaisten argumenttien vastustaminen voidaan tulkita rasismiksi. Siksi valtaosa pitää suunsa kiinni.

Vähemmistön edustajille poliittinen korrektius antaa usein väärän signaalin. Koska kaikki paha johtuu rasismista ja syrjinnästä, mitään syytä parantaa omia tapoja ei ole. Tarvitaan vain lisää valtaväestölle kohdistettuja vaatimuksia.

Jokin aika sitten useissa Englannin kaupungeissa nuoria tyttöjä pakotettiin prostituutioon. Tätä pyörittivät enimmäkseen pakistanilaistaustaisista muslimeista koostuneet jengit. Viranomaiset katsoivat toimintaa sormien läpi vuosikaudet, koska puuttuminen asiaan olisi altistanut syytöksille rasismista. Kun asia tuli julkisuuteen, tekijöitä kutsuttiin poliittisesti korrektisti ”aasialaisiksi”, koska termi pakistanilaistaustainen muslimi olisi leimannut koko yhteisön.

Kun Suomen poliitikot kilvan esiintyivät suvaitsevaisina viime syksyn maahantulijakriisin yhteydessä, kukaan johtava poliitikko tai valtamedian edustaja ei miettinyt maahantulijoihin liittyviä turvallisuusriskejä. Terrorismista pelotelleille naureskeltiin avoimesti. Poliitikot ja viranomaiset eivät luultavasti edes osanneet ajatella, että tulijat olisivat jotakin muuta kuin hädänalaisia ja että ylivoimainen valtaosa olisi muslimimiehiä. Ongelmat myönnettiin vasta, kun niitä ei enää voinut peitellä.

Julkinen keskustelu maahanmuutosta menee valtamediassa erittäin usein metakeskusteluksi erityisesti, kun aletaan puhua rasismista. Lopulta päädytään tulokseen, jonka mukaan rasismia vähentämällä ongelmat poistuvat, kunhan vain käytetään tarpeeksi rahaa abstraktiin kotouttamiseen, jolla ongelmat taianomaisesti poistuvat.

Suomen kuvalehti ei tehnyt lukijoilleen tai edes itselleen palvelusta, kun se lähti mestaroimaan lukijoilleen rasismista. Se vain osoitti olevansa samalla tavalla mätä kuin koko muu valtamedia. Jos se olisi oikeasti halunnut kertoa rodusta ja politiikasta, se ei olisi jättänyt politisoidun rotu-käsitteen käsittelyä toiseen maailmansotaan vaan olisi ottanut huomioon myös 60-luvun lopun jälkeen tapahtuneen kehityksen.