maanantaina, tammikuuta 16, 2017

Vihreä kunnallispoliitikko ja vastajihadismi


Vihreiden kuntavaaliehdokkaana Helsingissä esiintyvä Joonas Lyytinen kirjoitti sivuilleen artikkelin ”Vastajihadismin höpsismi”. Vastajihadismi-termiä on julkisuudessa aiemmin käyttänyt lähinnä alan johtava suomalainen asiantuntija, historiantutkija Jussi Jalonen.

Lyytinen haukkuu ensin lyttyyn Political islam -sivustoa ylläpitävän Bill Warnerin ja sen jälkeen ”vastajihadhörhö” Pamela Gellerin. Näistä jälkimmäinen oli aikanaan myös Jussi Jalosen tähtäimessä.

Lyytinen tuntuu olevan erityisen närkästynyt islamin uhrien lukumääräarviosta (270 miljoonaa) ja tukeutuu analyysissaan Little Green Footballs -sivuston artikkeliin. Tällä teollaan Lyytinen menetti uskottavuutensa täysin eli hän harhailee artikkelissaan alueella, jota hän ei ymmärrä ja josta hänellä ei ole riittäviä taustatietoja. Siteerattu LGF:n artikkelikin perustuu lähinnä olkiukkoargumentointiin.

Itseoppineet islam-kriitikot

9/11-terrori-iskut järkyttivät amerikkalaisia. Monille oli mahdotonta ymmärtää, miten joku voi vihata amerikkalaisia niin paljon, että ohjaa lentokoneet päin pilvenpiirtäjiä tappaakseen mahdollisimman paljon viattomia siviilejä.

Ymmärrys islamista oli myös heikolla tasolla. Jotkut ihmiset ottivat asiakseen oppia ymmärtämään, millaiseen opilliseen viitekehykseen lentokoneiden ohjaaminen päin pilvenpiirtäjiä perustui. Yhdysvalloissa tällaisia itseoppineita islamin asiantuntijoita ovat mm. aiemmin mainittu Bill Warner, Robert Spencer ja Andrew Bostom. Näistä Warner on fysiikan tohtori ja Bostomin tausta on lääketieteessä. Spencerin tausta on uskontotieteessä, josta hänellä on maisterin paperit Chapel Hillin yliopistosta Pohjois-Carolinassa.

Bill Warner selittää tällä videolla syitä, miksi itseoppineita islam-asiantuntijoita tarvitaan. Akateemiset islamintutkijat eivät ole kyenneet tarjoamaan vastausta islamilaisen jihadismin aiheuttamaan ongelmaan. Itseoppineet islamin tutkijat taas etsivät vastausta islamin perusteista eli Koraanista, Hadith-kokoelmista ja islamin profeetan elämästä.

Islamin käsittely poliittisena ideologiana ja terrorismin syiden etsiminen sieltä johtaa nykyisessä poliittisesti korrektissa lännessä automaattisesti syytteisiin rasismista ja islamofobiasta. Kaikki edellä mainitut islam-kriitikot ovat saaneet tällaisia syytteitä niskaansa. Heidän väitteitään ei edes yritetä kumota. Jos yritetään, väitteet kuitataan lonkalta ”reikäpäisinä”, kuten Lyytinen tekee. Vaihtoehtoisesti otetaan olkiukot avuksi, kuten Lyytinen myös tekee:

”… minkään noiden ihan oikean ongelman ratkaisua ei edistä se, että islamia käsitellään jonain monoliittisena murhanhimoisena möhkäleenä.”

Warner ja Spencer ovat esittäneet kansantajuisesti niitä islamin opin perusteita, joihin jihadia käyvä terroristi perustaa tekonsa. Jihad on yksi osa islamia ja historiallisesti sen leviämiseen eniten vaikuttanut tekijä. Uskonnollinen pyhä sota oli islamin keskeinen innovaatio ja sen menestyksen perusta. Rauhanomaiset islamin suuntaukset eivät olemassaolollaan kumoa tätä historiallista tosiasiaa. Suomessa Jaakko Hämeen-Anttila väitti Islamin käsikirjassaan, että islamia ei voida sanoa levitetyn miekkalähetyksellä. Tässä Hämeen-Anttila kertoo selkeästi harhaanjohtavaa tietoa suomalaisille lukijoilleen.

Valtapoliitikot taas ovat julkisissa esiintymisissään pyrkineet välttämään islamilaisen ideologian osuutta nykypäivän terrorismiin. Erityisesti tässä on kunnostautunut väistyvä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, joka ei ole säästellyt ylisanoja islamista pyrkiessään parantamaan suhteita islamilaiseen maailmaan.

Hörhösivusto LGF

Lyytinen hyökkää Bill Warnerin sivustollaan esittämien numeroiden kimppuun. Itse olen lukenut Bostomin kirjan ”Legacy of Jihad”, jossa on useita artikkeleita jihad-valloituksista. Luultavasti eniten kuolonuhreja tuli Intiassa, jossa jo vuoden 1000 tienoilla asui historioitsija K.S. Lalin arvion mukaan 200 miljoonaa ihmistä.

Jihad-hyökkäykset tapahtuivat aikana, jolloin väestökirjanpito ei ollut nykyisellä tasolla. Kaikki luvut ovat enemmän tai vähemmän hyviä arvioita. LGF-sivuston motiivi hyökätä Warnerin ja Gellerin kimppuun ei liity siihen, että luvut olisivat jotenkin erityisen huonoja vaan tarkoituksena on hyökätä nimenomaan näiden henkilöiden kimppuun. Erityisesti Geller on ollut LGF-sivuston ylläpitäjä Charles Johnsonin vihollinen jo vuosikaudet. Tosin Lyytisen lähteenä käyttämä artikkeli on vuodelta 2011. Nykyisin Johnsonin edesottamukset eivät kiinnosta ketään islam-kriitikkoa.

Charles Johnsonin alkujaan pyöräilyyn keskittynyt blogi muuttui täysin, kun lentokoneet iskeytyivät World Trade Centerin kaksoistorneihin. Sen jälkeen Johnson keskittyi jihad-vastaisen bloginsa pitämiseen. Hän ei ole koskaan ollut mikään hyvä kirjoittaja eikä todellakaan mikään islamin asiantuntija. Sen sijaan hän oli Robert Spencerin ja Pamela Gellerin hyvä kaveri pitkään, kunnes välit rikkoutuivat tai oikeammin Johnson katkaisi välit entisiin ystäviinsä, koska nämä olivat hänen mielestään rasistisia kiihkoilijoita ja veljeilivät äärioikeistolaisten ja jopa uusnatsien kanssa.

LGF:n kommenttiosastossa oli paljon kirjoittajia, mikä aikanaan hämmästytti minua, koska blogina se oli keskinkertainen ja perustui uutisten kokoamiseen ja lyhyeen kommentointiin. Johnson kuitenkin johti sivustoaan itsevaltiaan tavoin eikä sietänyt vastaväitteitä omiin kommentteihinsa. Kun käyttäjä sai maistaa bänniä, hänen aiemmat viestinsä poistettiin saman tien.

Vähitellen Charles Johnsonin ystävät hupenivat ja blogin kommenttiosastoon jäivät enää suuren johtajan innokkaimmat nuoleskelijat. Blogi myös käänsi poliittista kurssiaan täydet 180 astetta. Johnsonin omat perustelut tapahtuneelle voi lukea täältä. Eräät Johnsonin sivustolta poispotkitut käyttäjät seuraavat edelleen Charlesin edesottamuksia. Niitä voi lukea täältä. Sieltä voi myös lukea, miten Johnson jälkikäteen poisti epäsuosioon joutuneiden kirjoittajien kommentteja vanhoista viestiketjuista.

Puutun vielä Lyytisen kirjoituksessa esitettyyn väitteeseen:

”...oudoin väite tässä luonnollisesti on se, että koko transatlanttisen orjakaupan uhrimäärä olisi islamin tai muslimien vastuulla.”

Tämä vaikuttaa Johnsonin sivuston olkiukolta. Itse en ole koskaan moiseen väitteeseen törmännyt. Islam hyväksyy orjuuden ja islamin piirissä orjuus jatkui vielä pitkään sen jälkeen, kun kristitty Eurooppa lopullisesti hylkäsi orjuuden. Usein islam-kriittisillä sivustoilla muistutetaan siitä, että valkoiset eurooppalaiset itse olivat myös orjakaupan uhreja. Isovihan aikana 400 000 asukkaan Suomesta vietiin 30 000 naista ja lasta myytäväksi, eli väkilukuun suhteutettuna tuo on enemmän kuin yhdenkään Afrikan maan vastaava määrä. Osa heistä päätyi aina Persiaan saakka.

Orjuudesta

Islamilainen orjakauppa jatkui Välimeren alueella pitkään. Erityisesti tässä kunnostautuivat Pohjois-Afrikan ns. barbareskivaltiot, joiden kautta vietiin orjiksi arviolta 1 – 1,25 miljoonaa kristittyä eurooppalaista 1500-luvulta 1800-luvulle kattavalla ajanjaksolla. Mustan meren puolella volyymit olivat hieman suurempia eli noin 2,5 miljoonaa vuosien 1450 ja 1700 välisenä aikana.

Orjuutta on esiintynyt ihmiskunnan historiassa ammoisista ajoista alkaen. Luulen, että orjuudesta ei islam-kriitikoiden kirjoituksissa käsitellä islamin mustamaalaamiseksi, vaan siksi, että jälkikolonialistisessa diskurssissa kaikki inhimillinen pahuus projisoidaan valkoisiin länsimaalaisiin. Todellisuudessa meidänkin esi-isämme ja -äitimme kärsivät orjakaupasta. Orjuus ei olisi päättynyt, jos kristityt länsimaalaiset eivät olisi sitä lopettaneet.

Lyytisen kirjoituksessa valkopestään jihadia aivan tosissaan:

”Edellä lueteltujen lisäksi luvussa on mukana vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhan noin 1-1,5 miljoonaa uhria. On vähintäänkin kyseenalaista voidaanko nämä laskea ”islamin” ja ”jihadin” uhreiksi.”

Nuorturkkilaiset kolme pashaa olivat luultavasti sekulaareja ja heidän motiivinsa oli etninen puhdistus. He eivät kuitenkaan olisi saaneet paikallista muslimiväestöä mukaan kansanmurhaan ilman, että olisi vedottu dhimmi-sääntöjen rikkomiseen. Kun islamin vallan alla elävä ei-muslimi syyllistyy tällaiseen, hänet voidaan tappaa. Armenialaisten kansanmurha oli ruohonjuuritasolla tyylipuhdasta jihadia, johon paikalliset imaamit osallistuivat.

Lyytisen moraalinen omahyväisyys tulee esiin seuraavassa:

”Ihminen ja ihmisyhteisöt ovat moniulotteisia olentoja, joiden tekojen taustalta löytyy lukuisia erilaisia motivaatiota, innoittajia ja insentiivejä. Laskemalla kaikki muslimien maailmassa joskus tekemät pahat teot yhteen ja kutsumalla tätä summaa ”islamin uhriluvuksi” redusoi tämä ”anti-jihadistinen” hörhökerho kaikki muslimit vain ja ainoastaan islamin edustajiksi, joiden toiminnan ainoa selittävä motiivi on islam.”

Tuohon tekstiin kannattaa vaihtaa islamin tilalle natsismin tai kommunismin ja lukea se sen jälkeen uudelleen. Sillä tavalla ymmärtää parhaiten Lyytisen poliittisen korrektiuden mielettömyyden. Ei ole mitään perusteltua syytä olla arvioimatta islamilaisen jihadin inhimillistä hintaa. Lyytisen kaltaiset unohtavat myös sen, että islamiin kuuluu poliittinen ulottuvuus ja uskonnollinen pyhä sota, jota opillisena käsitteenä ei löydy muista maailmanuskonnoista.

Miksi islamin opilla sitten on merkitystä? Syy tähän on selkeä. Sen sijaan, että taisteltaisiin asymmetrisen sodankäynnin taktiikkaa eli terrorismia vastaan, vastapuolen ideologinen motiivi pitää pystyä tunnistamaan ja sitä vastaan pitää pyrkiä taistelemaan. Itseoppineet islam-asiantuntijat eivät tuota täydellistä tietoa, mutta sekin on paljon parempaa kuin teeskennellä, että terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa tai että jihad-terroristit jotenkin vääristelisivät islamia.

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2017

Kauhujen komedia: Länsimainen edistyksellisyys on vastoin luontoa ja ihmisyyttä


Haluatko nähdä antiutopian? Silloin kannattaa tutkia länsimaisten vallanpitäjien mielentilaa.

Trumpin voiton jälkeen suuri osa valistunutta Amerikkaa vajosi suruun. Opiskelijat itkivät, opettajat peruuttivat luentoja heitä rauhoittaakseen, ”kuumat linjat” alkoivat auttaa epätoivoisia ihmisiä.

Neuvostoliitossa nähtiin joukkohysteriaa vain Stalinin kuoleman jälkeen, kun ihmiset itkivät ja ajattelivat maailmanlopun tulevan.

Mikä sai amerikkalaiset opiskelijat vaipumaan sellaiseen epätoivoon? He tuskin pysyvät selittämään sitä itse, mutta kyseessä on erittäin vaarallinen massahulluuden oireyhtymä. Se kertoo siitä tosiasiasta, että lännen kulttuurillinen totalitarismi on paljon tehokkaampaa kuin neuvostoliittolainen poliittinen totalitarismi sekä paljon tappavampaa ja myrkyllisempää. Se tukahduttaa ihmisten tahdon, tietoisuuden ja tunteet, mihin neuvostoliittolaiset puolueen jäsenet eivät koskaan pystyneet.

Neuvostototalitarismi epäonnistui perusvaistojen tukahduttamisessa, koska se ei edes yrittänyt sitä.

Mies, joka näkee tyttöä ahdisteltavan, yrittää puolustaa häntä, jos se vain on mahdollista. Tapahtumat, jotka nähtiin Kölnissä vuosi sitten, eivät olisi voineet sattua Moskovassa tai Pietarissa.

Oli täysin mahdotonta ajatella, että Neuvostoliiton poliittiset toimijat olisivat puolustaneet raiskaajia ja syyttäneet näiden uhreja säädyttömyydestä. Olisi ollut täysin käsittämätöntä, jos Politbyroon jäsenet olisivat tervehtineet omien lastensa pilkkaamista ja suojelleet raiskaajia, kuten tapahtuu säännnöllisesti Länsi-Euroopassa.

En voi kuvitella, että neuvostotuomioistuin olisi puolustellut lapsen raiskausta, kuten tapahtui Itävallassa, tai ollut huolissaan sellaisten maahanmuuttajien tulevaisuudesta, jotka pilkkasivat lasta ja raiskasivat tämän. Näin tapahtui Ruotsissa, jossa maan viranomaiset päättivät olla karkottamatta nuoren pojan joukkoraiskaukseen syyllistyneitä afgaanimaahanmuuttajia, koska Afganistanissa ei ole turvallista.

Kommunismin rakentajan oppaassa ei suotu sympatiaa raiskaajalle, mutta postmodernismin rakentajan oppaassa suodaan.

Jos Kölnin tapahtumat olisivat toistuneet Pietarissa, Brezhnev ei koskaan olisi sanonut, että ”seksuaalista ahdistelua ei voi automaattisesti yhdistää maahanmuuttoon”, kuten Ruotsin pääministeri Stefan Löfven lausui.

Neuvostohallinto opetti filosofiaa ”luokkataistelun” prisman läpi. Tämä on totta. Mutta se ei missään olosuhteissa olisi mitätöinyt filosofiaa vain siksi, että se perustuu suurelta osin eurooppalaiseen kulttuuriin.

Neuvosto-opiskelijat eivät pyytäneet poistamaan Platonia ja Descartesia opetusohjelmasta vain sen takia, että nämä olivat valkoihoisia. Näin tekivät Lontoon yliopiston opiskelijat, kun he korvasivat heidät afrikkalaisilla ja aasialaisilla filosofeilla. Keitä nämä olivat? Ehkä Louis Farrakhan? Miksi ei?

Kukaan ei uskaltanut hylätä suurta kulttuuria, koska se oli ”kuolleiden valkoisten eurooppalaisten miesten” (KVEM) luoma.

Kukaan neuvostokommunisti ei olisi sanonut sitä, mitä Philadelphiassa sijaitsevan Drexelin yliopiston valtiotieteen apulaisprofessori George Ciccariello-Maher sanoi: ”Joululahjaksi haluan vain valkoisten kansanmurhan.”

Kenellekään ei olisi juolahtanut mieleen korvata kuva Shakespearesta Audre Lordella, joka on afroamerikkalainen kirjailija ja kansalaisoikeusaktivisti ja kutsuu itseään ”mustaksi, lesboksi, äidiksi, soturiksi, runoilijaksi”. Pennsylvanian yliopiston opiskelijat tekivät kuitenkin niin.

Neuvostoliittolaiset puolueaktiivit käyttivät länsimaista kolonialismia propagandassaan. Mutta kenelläkään heistä ei olisi ollut varaa käyttää käsitteitä kuten ”valkoinen raakuus” tai ”valkoinen julmuus”, kuten Rosa Amelia Plumelle-Uribe teki. Kukaan ei julistanut, että valkoisen rodun historia on yhtä loputonta hirveää kauhua, kuten Louis Sala-Molins väitti.

KGB loi yhdessä arabimaiden kanssa kuvitteellisen ”Palestiinan kansan” ja manipuloi sitä poliittisten tavoitteiden takia. Toki kyseessä oli likainen, kyyninen ja halveksittava peli. Silti kukaan Neuvostoliitossa ei oikeasti piitannut palestiinalaisista, ja välittömästi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen entiset kommunistivirkailijat loivat verrattaen normaalit suhteet juutalaisvaltion kanssa. Edistyksellisille, joihin kuuluvat Obama, Kerry ja Bernie Sanders, ”Palestiinalaisvaltio” on pyhä dogmi, osa heidän näennäisuskonnollista oppiaan ja palestiinalaiset itse ovat ”valittu kansa”, jolla on pelkkiä oikeuksia mutta ei vastuuta eikä velvollisuuksia. He myös yrittävät toteuttaa näkemystään uskonnollisella hartaudella ja fanaattisen pakkomielteisesti. Eikö ole paradoksaalista, että Kreml yritti siirtää Obaman järjestelemää Israel-vastaista päätöslauselmaa?

Neuvostohallinto oli ateistinen ja tukahdutti uskonnon. Niinpä, mutta se tukahdutti kaikki uskonnot ilman poikkeusta. Se ei pilkannut juutalaisuutta ja kristinuskoa samalla, kun se ylisti yhtä tiettyä uskontoa eli islamia. Se ei kieltänyt Voltairen, Holbachin ja David Humen tutkimista, koska nämä halveksivat islamia ja hylkäsivät sen primitiivisenä, patriarkaalisena ja aggressiivisena uskontona. Se ei kutsunut maahan joukkoa vahvoja, agressiivisia ja seksuaalisesti turhautuneita maahanmuuttajia vain siksi, että nämä olivat muslimeja.

Neuvostoliitossa kirkko kärsi vainoista. Tästä huolimatta se pysyi kirkkona eikä muuttunut Sodomaksi ja Gomorraksi. Papit ja rabbit eivät kulkeneet käsi kädessä, eivät vaatineet homoavioliittoja eivätkä valinneet lesboa papiksi tai rabbiksi pelkästään sukupuolisen suuntautumisen perusteella.

On totta, että Neuvostoliitto oli tekopyhä. Se kuitenkin tuki perhettä yhteiskunnan perussoluna eikä edistänyt homoseksuaalista perhettä. Yksikään neuvostotiedemies ei tarjoutunut käyttämään sukupuolineutraalia pronominia ”ze”, maskuliinisen (he) tai feminiinisen (she) asemesta, kuten Oxfordin yliopisto ehdotti. Kukaan ei yrittänyt pakottaa poikia pissaamaan istualtaan kuten tytöt sukupuolten välisen tasa-arvon nimissä eikä kukaan ajatellut korvata termejä ”poika” ja ”tyttö” sanalla ”se” (”hen”), kuten Ruotsissa tapahtui.

Loppujen lopuksi neuvostoliittolaiset puolueen jäsenet olivat kaukana humanismin ihanteista, mutta ainakin he olivat normaaleja. He eivät taistelleet luontoa vastaan.

Neuvostohallinto saneli ankarat säännöt ja harjoitti sensuuria. Kuitenkin ihmiset pysyivät tavallisina ihmisinä. He naureskelivat viranomaisille, keksivät vitsejä Brezhnevistä, tekivät satiirisia elokuvia sensuurista huolimatta ja oppivat lukemaan sanomalehtiä rivien välistä. Tämä koski pääasiassa intellektuelleja.

Kulttuurillinen totalitarismi on saavuttanut paljon enemmän. Se on tehnyt ihmisistä steriilejä zombeja, aivopessyt heidät, vääristänyt ihmisten mielet ja alistanut intellektuellit, joilla on vastuu kansansa tulevaisuudesta.

Olen pahoillani niiden nuorten puolesta, jotka itkivät Trumpin voiton jälkeen. Olen kuitenkin enemmän pahoillani niiden kansakuntien puolesta, joiden edistyksellisistä opiskelijoista tulee yhteiskuntiensa eliittiä. Pelkään, että palaamme keskiajalle ja kvasiuskonnolliseen kulttiin, jota hallitsee ”edistyksellinen” inkvisitio. Leonid Breznev näyttää tämän innokkaista ja fanaattisista papeista koostuvan tulevaisuuden hallinnon rinnalla Marcus Aureliukselta.
 ---

Kirjoitus on käännetty Jihadwatch-sivustolla ilmestyneestä artikkelista. Kirjoittaja Alexander Maistrovoy on syntynyt Neuvostoliitossa ja asuu nykyisin Israelissa. Hän on kirjoittanut kirjan "Agony of Hercules or a farewell to democracy (Notes of a Stranger)".

sunnuntaina, tammikuuta 08, 2017

Kaikkia terroristeja ei saa sanoa muslimeiksi


Äskettäin Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen sai tuomion Nizzan terrori-iskun jälkeisestä lausunnostaan, jossa hän sanoi: ”Kaikki muslimit eivät ole terroristeja mutta kaikki terroristit ovat muslimeja.”

Hakkarainen ei itse ole ensimmäinen, joka on lausunut vastaavaa. Vuonna 2010 Fox Newsin juontaja Brian Kilmeade sanoi täsmälleen saman lausahduksen suorassa tv-lähetyksessä. Yhdysvalloissa asiasta nousi pienimuotoinen kohu, mutta kukaan ei vaatinut Kilmeadelle rangaistusta, koska sananvapaus on Yhdysvalloissa perustuslain suojaama oikeus.

Lauseen totuudenmukaisuudesta voi myös kiistellä. Voidaan laskea, kuinka moni länsimaissa tapahtunut terrori-isku on islamistien tekemä. Luonnollisesti länsimaissa on muitakin terroristeja kuin islamilaisia. Anders Behring Breivik tekee yksinään väitteestä kaikkien terroristien muslimitaustasta epätoden.

Jos tarkastellaan eurooppalaista ei-islamilaista terrorismia, se on viime vuosikymmeninä ollut luonteeltaan separatistista ja eikä se ole ollut globaali uhka. Ian Tuttle kirjoitti pari vuotta sitten National Review Online -sivustolle artikkelin, jonka otsikossa hän kysyi, ovatko kaikki terroristit muslimeja.

Tuttlen mukaan pelkästään länsimaissa tapahtuvien terrori-iskujen tarkastelu johtaa harhaan. Hän oli analysoinut terrori-iskuja listaavan Global Terrorism Databasen sisältöä ja havainnut, että vuonna 2013 kymmenen eniten terrori-iskuista kärsinyttä maata olivat järjestyksessä Irak, Pakistan, Afganistan, Intia, Filippiinit, Thaimaa, Jemen, Nigeria, Somalia ja Egypti. Listan järjestys ja koostumus vaihtelee vuosittain mutta pääsääntöisesti 70 prosenttia on muslimienemmistöisiä maita ja muissa listan maissa (kuten Thaimaa ja Filippiinit) on merkittävä muslimivähemmistö.

Tuttle analysoi myös terrorismin luonnetta. Eurooppalaiset terroristijärjestöt ovat useimmiten separatistisia kuten baskien ETA. Nämä järjestöt eivät ole globaalisti merkittäviä toisin kuin islamilaiset järjestöt kuten Al-Qaeda ja ISIS. Kuuntelemalla islamististen järjestöjen puhemiehiä selviää helposti, että nämä ovat kiinnostuneet muustakin kuin paikallispolitiikasta. Islamilainen terrorismi on siis paljon vaarallisempi ilmiö kuin baskien tai korsikalaisten separatismi.

Berliinissä ennen joulua tehty terrori-isku vaikutti välittömästi joulun tapahtumien turvatoimiin. Suomen Turussa puolustusvoimien ajoneuvot tukkivat pääsyn joulurahan julistukseen vihamielisiltä, Allahin soturin ajamilta kuorma-autoilta

Kaventunut sananvapaus

Hakkaraisen lausunnon totuudenmukaisuutta voi toki pohdiskella. Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen pohdiskeli viime vuoden heinäkuussa Hakkaraisen lausunnon lainmukaisuutta ja totesi sen olevan ”hyvin lähellä kiihottamista kansanryhmää vastaan”.

Tällainen pohdiskelu edustaa sitä kaikkein typerintä ajattelua, koska siinä oletetaan, että kiihottamiselle on määritetty objektiiviset kriteerit. Niitähän ei ole, vaan pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on niin väljästi muotoiltu, että melkein mikä tahansa negatiivinen lausuma valtion erityissuojelun kohteena olevista ihmisryhmistä kuten muslimeista voidaan tulkita kiihottamiseksi. Totuus ei ole puolustus, jos tuomioistuin suuressa viisaudessaan päättää, että lausuma on kiellettyä panettelua ja solvausta. Myöskään teon tahallisuudella tai tahattomuudella ei ole mitään merkitystä.

Pykälän ilmiselvänä joskin julkilausumattomana tarkoituksena on tukahduttaa julkinen keskustelu islamin ja laajamittaisen muslimien maahanmuuton vaikutuksista länsimaiseen yhteiskuntaan. Sen verran voi kai sanoa, että islam on jo kaventanut merkittävästi ei-muslimien sananvapautta Suomessa. Tosin varsinainen likainen työ on jäänyt suomalaisille poliitikoille, virkamiehille ja tuomareille, jotka rankaisevat suomalaisia, koska muslimien herkkien uskonnollisten tunteiden loukkaaminen voi johtaa väkivallantekoihin.

Hakkaraisen lisäksi toinenkin perussuomalainen, Perussuomalaisten nuorten entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on joutumassa oikeuden eteen vastaamaan syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen tekemästä haastekirjelmästä löytyy seuraava lause:

”Tynkkysen lausuma ei myöskään edistä uskonnoista käytävää poliittista tai yhteiskunnallista keskustelua, vaan on päinvastoin omiaan herättämään ja vahvistamaan uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja.”

Tuossa on oikeastaan yhdellä lauseella kerrottu se röyhkeys ja tympeä ylimielisyys, jolla tätä oikeudeksi kutsuttua sirkusta pyöritetään. Ne pykälät, joiden perusteella Tynkkyselle vaaditaan tuomiota, on laadittu, jotta tätä keskustelua ei käytäisi lainkaan. Eikä sitä Suomessa käydäkään muualla kuin MV-lehdessä, Hommaforumilla ja maahanmuuttokriittisissä blogeissa. Valtamediasta moista keskustelua ei löydä suurennuslasillakaan. Keskusteluksi ei lasketa islamin ja monikulttuurin hymistelevää ylistämistä, koska siinä kyse on virallisen totuuden kritiikittömästä toistamisesta.

Sanonta ”on omiaan herättämään” kertoo myös, että mistään oikeasta kiihottumisesta ei tarvita näyttöä. Riittää, että lausunto ”on omiaan herättämään” ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta. Parempaa tapaa todistaa rikoksen uhrittomuus tuskin löytyy.

Lisäksi on syytä kysyä, kenen suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja Tynkkysen lausunto ”on omiaan” vahvistamaan. Syyttäjän lause kirjattiin uskonrauhan rikkomista koskevaan syytekohtaan. Tynkkynen siis vahvistaa lausunnollaan muslimien uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Ei ole uskottavaa, että Tynkkynen vahvistaisi omien kannattajiensa ennakkoluuloja. Näistä useimmilla on jo valmiiksi realistinen käsitys islamista ja sen yhteydestä terrorismiin. Tynkkysen poliittiset vastustajat taas antoivat hänet ilmi poliisille.

Raija Toiviaisen edeltäjä Jorma Kalske jäi viime vuonna eläkkeelle. Lähtöhaastattelussaan hän puolusti pykälää uskonrauhan rikkomisesta seuraavasti:

”Siinä ei ole kyse mistään jumalanpilkkapykälästä, jolla Hannu Salama aikanaan tuomittiin. Pykälällä on kriminalisoitu sellaiset rikokset, jotka voivat aiheuttaa vastareaktioita ja väkivallantekoja. Silloin pilkataan joidenkin pyhinä pitämiä arvoja.”

Tynkkystä syytetään, koska hänen lausuntonsa ”on omiaan” herättämään uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja muslimien keskuudessa. Nämä voivat puolestaan eskaloitua vastareaktioiksi ja väkivallanteoiksi, kuten Kalske haastattelussaan sanoo.

Mistä pitäisi keskustella

Vuoden 2015 lopulla Suomeen tuli Ruotsin kautta yli 30 000 turvapaikanhakijaa, joista ylivoimainen valtaenemmistö oli muslimimiehiä. Kyseessä oli Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen suuri maahanmuuttoaalto, jonka torjumiseksi Suomen hallitus ei tehnyt yhtään mitään.

Tällaisissa olosuhteissa on syytä kysyä, miten paljon maahanmuuttoa maailma väkivaltaisimmista ja huonoimmin toimivista yhteiskunnista Suomi kestää. Miten paljon on tarpeeksi ja kannattaisiko meidän rohkaista vai aktiivisesti pyrkiä estämään maahanmuuttoa näistä maista?

On perusteltua väittää, että laajamittainen muslimien maahanmuutto tekee ei-muslimeista koostuvan kantaväestön elämän aiempaa epämiellyttävämmäksi ja turvattomammaksi syistä, jotka eivät ole kantaväestön tai minkään valtiovallan kotouttamiskoneiston muutettavissa. Lisäksi laajamittainen muslimien maahanmuutto on erittäin kallista veronmaksajalle, koska muslimien työllisyysaste on alhainen.

Lisäksi on perusteltua sanoa, että suuri osa tulijoista ei kunnioita länsimaista yhteiskuntajärjestystä ja sen islamin näkökulmasta vääräuskoisia asukkaita. Tämä näkyy islamilaisena radikalismina, rikollisuutena ja naisten ahdisteluna. Tulijat tuovat mukanaan omat tapansa, arvonsa ja asenteensa, jotka ovat ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan normien kanssa.

Valtiovalta ja sen edustajat eivät halua keskustelua näistä asioista vaan pyrkivät vaientamaan sen. Samalla he näytösoikeudenkäynneillään osoittavat todeksi islamin negatiivisen vaikutuksen suomalaiseen yhteiskuntaan ja erityisesti sananvapauteen.

lauantaina, joulukuuta 24, 2016

Älä anna Grinchin pilata joulua


Muhammadin seuraaja, tunisialainen Anis Amri pilasi monen berliiniläisen joulun ajamalla kuorma-autolla väkijoukkoon. Amria ei saatu kiinni Berliinissä, mutta Italian Milanossa kaksi poliisia pysäytti hänet. Amri ehti vetää aseensa esiin, huutaa ”Allahu Akbar” ja ampua toista poliisia. Tämän työpari kuitenkin ampui terroristin ja niin Amri ainakin luuli pääsevänsä suoraan paratiisiin tapaamaan 72 neitsyttä.

Prinssi Charles on Britannian tuleva kuningas. Hän on tullut aiemmin tunnetuksi suurena islamin ystävänä. Perinteisesti Britannian valtionpäämies on samalla Anglikaanisen kirkon pää ja tunnettu ”uskonnon puolustajana” (Defender of the Faith). Tämä titteli kuninkaalla on ollut aina Henrik VIII:n päivistä alkaen.

Koska Britanniassa yhä useampi maan asukas tunnustaa jotakin muuta uskontoa kuin kristinuskoa, prinssi Charles ajatteli, että kuninkaan titteliä uskonnon puolustajana tulisi muuttaa. Prinssi ehdotti aluksi ”uskontojen puolustajaa” (Defender of the Faiths), mikä aiheutti kuohuntaa Anglikaanisen kirkon sisällä. Kompromissina syntyi ehdotus ”uskon puolustaja” (Defender of Faith).

Tämä keskustelu kuninkaan arvonimestä käytiin kahdeksan vuotta sitten. Prinssi Charles kuitenkin halusi tänä jouluna erikseen muistuttaa brittejä Muhammadista. Tuleva kuningas sanoi Thought for the Day -radio-ohjelmassa seuraavaa:

”Tavallisesti ajattelemme jouluna Herraamme Jeesus Kristusta. Jos kuitenkin tänä vuonna muistelisimme sitä, miten jouluevankeliumissa kerrotaan, kuinka pyhä perhe joutuu pakenemaan väkivaltaista vainoa. Samalla voisimme myös muistella, kun profeetta Muhammad muutti Mekasta Medinaan. Hän etsi itselleen ja seuraajilleen vapautta harjoittaa uskontoaan.”

”Mitä tahansa uskonnolista polkua me seuraammekaan, päämäärä on yhteinen – arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä hänen oikeutensa elää ja tarjota rauhanomainen vastineensa Jumalan rakkaudelle.”

Prinssi Charlesin toive uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta olisi liikuttava, jos eläisimme fantasiamaailmassa. Valitettavasti todellisessa maailmassa ihmiset joutuvat edelleenkin pakenemaan uskonnollista vainoa, johon suurimmaksi osaksi syyllistyvät islamin profeetta Muhammadin tämän päivän seuraajat. Kristinusko on siksi katoamassa sen syntysijoilta Lähi-idästä.

Sen sijaan, että muistelemme kristittyjä satoja vuosia vainonneen ja alistaneen uskonnon perustajaa, meidän tulisi muistella niitä, jotka ovat ns. arabikevään jälkeisissä levottomuuksissa surmattu vain sen takia, että he tunnustavat jotakin muuta kuin islaminuskoa. Joulunpyhistä yksi on jo tällainen. Tapaninpäivää vietetään ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen sekä kaikkien muiden uskonsa takia kuolleiden marttyyrien takia.

Monet muslimit pitävät Berliinissä kuorma-autolla väkijoukkoon ajanutta Anis Amria marttyyrina. Kristitylle Amri on vain murhaaja. Islamin pyhissä kirjoituksissa sille, joka tappaa ja kuolee taistelussa Allahin puolesta, on luvattu varma paikka paratiisissa. Lehtikirjoitusten mukaan Amri ei ollut erityisen harras muslimi. Hän oli rikollinen ja joi viinaa. Kuitenkin heti surmatöidensä jälkeen hän meni berliiniläiseen salafistimoskeijaan rukoilemaan.

Prinssi Charles muistutti Muhammadin ja hänen seuraajiensa muutosta Medinaan. Sen sijaan hän ei muistuttanut siitä, mitä tapahtui Medinassa asuville juutalaisheimoille sen jälkeen, kun Muhammadin seuraajat olivat asettuneet sinne asumaan. Muhammadin seuraajat ovat sen jälkeen noudattaneet perustajansa oppia ja pyrkineet alistamaan toisuskoiset islamin vallan alle. Jos Charles olisi muistuttanut myöhemmistä tapahtumista Medinassa, hän tuskin olisi saanut ymmärrystä fantasialleen uskontojen yhteisistä arvoista.

Meidän ei tarvitse jouluna muistella Muhammadia, koska hänellä ei ole mitään tekemistä joulun ja sen sanoman kanssa. Eikä meidän kannata pilata jouluamme ajatuksilla islamin profeetasta ja hänen seuraajistaan. Kuvituksena on Bosch Fawstinin piirtämä karikatyyri prinssi Charlesista, joka muistuttaa etäisesti Grinch-elokuvassa joulun varastanutta hahmoa. Älkää antako Muhammadin varastaa joulua.

Toivotan kaikille blogin seuraajille hyvää ja onnellista joulua.

torstaina, joulukuuta 22, 2016

Ei saa antaa pelolle valtaa


Veronmaksajan rahoittama Yleisradio haluaa sekin kertoa katselijoilleen terrorismista. Tavoitteena on ilmeisesti rauhoitella pelkoja, ainakin tämän Ylen aamu-tv:ssä esitetyn keskustelun perusteella. Valtamediassa asiat on terrori-iskun jälkeen tapana esittää niin, että terrorismin pelko on se suuri ongelma, jota vastaan pitää taistella. Ne ihmiset, jotka terrori-iskun jälkeen jatkavat normaalia jouluun valmistautumista, kuvataan rohkeina eli sellaisina, jotka eivät anna ”pelolle valtaa”.

Sisäministeriön kehittämispäällikkö Tarja Mankkinen on aiemmin tullut tutuksi siitä, että hän ajoi voimakkaasti terapiaa Syyriasta palaaville jihadisteille. Tämä itsessään kertoo, että kansalaisella on syytä pelkoon, koska sisäisestä turvallisuudesta vastaavan ministeriön virkamies ei ota turvallisuusuhkia vakavasti vaan vaikuttaa olevan täysin sekaisin. Virkamiehelle eli Mankkiselle jihadistien hyvinvointi on tärkeämpi asia kuin suomalaisten turvallisuus.

Terveessä yhteiskunnassa ulkomaisella sotatoimialueella taistelleita kohdeltaisiin turvallisuusriskeinä. Heitä ei päästettäisi maahan, jos he ovat ulkomaiden kansalaisia. Heidät otettaisiin turvasäilöön, jos he olisivat maan kansalaisia, koska on olemassa mahdollisuus, että he ryhtyvät Suomessa valmistelemaan terroritekoja.

Ylen aamu-tv:n keskustelua oli rasittavaa seurata, koska liberaalia latteutta seurasi toinen samanlainen. Huomio kiinnittyy tunteisiin ja retoriikkaan, joka lietsoo tunteita, ei tosiasioihin eikä syihin, miksi Ahmed tappaa kuorma-autolla. Ainoastaan Teemu ”Punahilkka” Tammikko puhui jotakuinkin järkeviä globaalista jihadismista. Mankkinen keskittyi vihapuheeseen ja islamistien myötäjuoksija Karin Creutz lässytti niitä näitä.

Mankkinen totesi:

”Meillä on hyvin asiat. Tulevaisuudessakin mitä enemmän pelkäämme sitä suurempi tilaisuus tulee ihmiselle, joka haluaa lisätä sitä pelkoa.”

Pelko on siis keskeinen ongelma eikä se, että Ahmed tappaa kuorma-autolla viattomia siviilejä. Ei saa kysyä, miksi tällaisia ahmedeja sikiää muslimien keskuudesta ja nimenomaan Saksassa. Eräs tutkija ihmetteli, miksi terroristit iskevät juuri Saksassa, vaikka maalla ei ole ”rasitteita” esimerkiksi Muhammad-pilakuvien muodossa. Tähän ihmettelyyn sisältyy ääneen lausumaton oletus, että olemalla kiltti muslimeille ja välttämällä loukkaamasta muslimien herkkiä uskonnollisia tunteita säästytään terrori-iskuilta.

Kaikille muille paitsi virkamiehille, poliittisen eliitin edustajille ja valtamedialle on selvää, että lepyttelemällä muslimeja viestitään heikkoudesta ja rohkaistaan muslimeja esittämään yhä röyhkeämpiä vaatimuksia kuten esimerkiksi islamilaisen sharia-lain käyttöönottoa. Vaatimuksiin suostuminen ei edistä muslimien integroitumista vaan voimistaa erillisyhteisöjen kehittymistä ja sitä kautta radikalisoitumista. Islam on lähtökohtaisesti vihamielinen toisia uskontoja ja toisten uskontojen harjoittajia kohtaan. Islam on ylivaltaideologia, joka pyrkii tuhoamaan länsimaisen demokratian ja korvaamaan sen sharia-lakiin perustuvalla yhteiskunnalla.

Mankkisen puheita kuunnellessa ja lausuntoja lukiessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että islamilainen terrorismi ja poliittinen islam ylipäänsä ei ole mikään ongelma itsessään. Se on ongelma siksi, että vääränlaiset poliitikot voivat hyödyntää muslimien radikalismia ja ”lietsoa pelkoa”. Tämä taas lisää vastakkainasettelua eli hienommin polarisaatiota. Todellinen ongelma ovat siis ne poliitikot, jotka pyrkivät itse valtaan, syrjäyttämään liberaalin poliittisen eliitin ja korvaamalla näiden itsetuhoisen politiikan terveeseen järkeen ja kansalliseen etuun pohjautuvalla ajattelulla.

Missään vaiheessa Ylen aamu-tv:n keskustelu ei sivunnut sitä tosiasiaa, että Saksa on liittokansleri Angela Merkelin johdolla päästänyt lyhyen ajan sisällä maahan yli miljoona muslimia maailman väkivaltaisimmista ja huonoimmin toimivista yhteiskunnista. Vasta valittu Yhdysvaltojen presidentti lausui marraskuussa seuraavaa:

”Ennen ajattelin, että Angela Merkel on suuri johtaja, mutta se, mitä hän on tehnyt Saksassa on järjetöntä.”

Merkelin järjettömällä teolla Trump tarkoitti yli miljoonan ihmisen päästämistä maahan vuoden sisällä. Terveessä demokratiassa Merkelin katastrofaalinen virhe johtaisi hallituksen vaihtumiseen. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Siteeraan tutkija Kimmo Eloa:

”Saksa on tehnyt menneisyytensä takia hyvin paljon työtä sen eteen, että suvaitsevaisuus ja kulttuurien kohtaaminen on arkipäivää.”

Toisin sanoen Saksassa natsimenneisyys määrittää myös nykyisyyden ja vaikeuttaa mielipuolisen maahanmuuttopolitiikan arvostelua, eli on hyvin epätodennäköistä, että esimerkiksi Vaihtoehto Saksalle -puolue syrjäyttäisi Merkelin seuraavissa vaaleissa. Puoluetta on gallupeissa kannattanut 12 - 14 prosenttia vastanneista, mikä Saksan mittapuulla erittäin suuri kannatus.

Terrorismin todellisten syiden tunnustaminen kuitenkin tarkoittaisi liberaalien toteemien kaatamista eli sen tunnustamista, että monikulttuurinen yhteiskunta on kokeiluna epäonnistunut ja tulisi siksi hylätä. Huomio kiinnitetään oireeseen eli terrorismiin eikä alkusyyhyn eli laajamittaiseen muslimien maahanmuuttoon ja muslimien keskuudessa voimistuneeseen poliittisen islamin kannatukseen.

Liberaalin politiikan valheellisuus on käynyt selväksi yhä useammalle ja tämä myös uskalletaan sanoa ääneen. Mankkinen toteaa:

”Olisi tärkeää, että vihapuhe sosiaalisessa mediassa saataisiin kuriin. Mitä enemmän meillä on vihapuhetta ja ihmisten jakamista ryhmiin, sitä enemmän se luo pohjaa väkivaltaiselle radikalisoitumiselle.”

Todellisuudessa sosiaalinen media toimii varaventtiilinä kansalaisten tyytymättömyydelle ja sen tukkimisella voi olla arvaamattomat seuraukset. Mankkisen asemassa en lähtisi kokeilemaan moista. Toisaalta Mankkisen kaltaiset harvoin saavat aikaiseksi muuta kuin puhetta. Sosiaalista mediaa ei voi tukahduttaa ilman, että turvaudutaan samanlaisiin toimiin kuin esimerkiksi Kiinassa.

Kansalaisten tyytymättömyyttä voi pitää oikeutettuna, koska liberaalin poliittisen eliitin toimet ovat johtaneet hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja sitä kautta turvattomuuden lisääntymiseen. Schengenin sopimus ja EU:n sisärajoista luopuminen tarkoitti, että rajavalvonta siirtyy EU:n vastuulle. On ilmiselvää, että EU ei ole tätä vastuuta pystynyt kantamaan.

tiistaina, joulukuuta 13, 2016

Kaarnalaivurin kostoretki


Kun Riku Rantala esitteli Ylen aamu-tv:ssä turvapaikanhakijoiden ideoimia ja tekemiä tuotteita, videosta tuli nopeasti yleinen naurunaihe. Jopa kaikkialle ehtivä espanjalaismies ehti kommentoimaan kaarnaveneinnovaatiota.

Internetissä asioille voidaan nauraa suurella joukolla mutta yleensä nauru ei kestä kovin pitkään. Jos Riku Rantala olisi pysynyt hiljaa, vähän ajan päästä olisi löytynyt uusi asia naurettavaksi, kuten nyt esimerkiksi Mikael Jungnerin päätön esitys suomen kielen amputoimisesta ja lopulta lakkauttamisesta.

Rantala kuitenkin päätti toisin. Hän julkaisi Helsingin Sanomien matkailusivulla kolumnin otsikolla ”Nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton”. Kolumni ei millään tavalla liittynyt matkailuun, jos ensimmäistä kappaletta ei lasketa. Tarkoituksena oli hyökätä niitä vastaan, jotka olivat internetissä kertoneet kaarnalaivaprojektista. Erityishuomion kohteeksi otettiin asianajaja, jonka väitetään julkaisevan uutissatiiria Päivän byrokraatti -sivustolla. Rantala kutsui sivustoa erheellisesti ”valhemediaksi”.

Rantalan kirjoituksessa esitetään poskettomiä väitteitä jo otsikossa. Lisäksi hän sanoo:

”Täällä Suomessa valitettavasti vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media on ennen kaikkea vaara sananvapaudelle.”

Todellisuudessa valtamedia yhdessä suvaitsevaisten poliitikkojen ja EU-byrokraattien kanssa on tekemässä Euroopan Unionista uutta Neuvostoliittoa, kun he ryhtyvät kahlitsemaan sosiaalisen median jättejä käyttämällä abstraktia ”vihapuhetta” tekosyynä. Sosiaalinen media lisää sananvapautta tarjoamalla muitakin vaihtoehtoja kuin perinteiset valtamedian instanssit.

Valtamedia taas puolustaa sananvapautta vain, jos kyseessä on valtamedian ja sen toimittajien oma sananvapaus. Tavallisen kansalaisen sananvapaudella ei ole merkitystä etenkään, jos sananvapauden käyttäjän maailmankatsomus ei satu sopimaan yhteen toimittajien oman maailmankatsomuksen kanssa. Ideologisesti samanmielisten sananvapautta puolustetaan silloin, kun nämä ovat saaneet osakseen arvostelua sosiaalisessa mediassa tai vaihtoehtomediassa. Tällöin sananvapautta rajoittaa yleensä vihapuhe. Päättömyksiä julkisuudessa puhuvat voivat myös saada vihaista sähköpostia, jota taas käytetään perusteena uhriutumiselle ja pyrkimykselle rajoittaa väärämielisten sananvapautta.

Nimimerkkikirjoittajat ajojahdin kohteena

Helsingin Sanomilla oli sen verran häveliäisyyttä, että se ei kehdannut julkaista Rantalan mainitseman asianajajan nimeä. Vastaavaa ei löytynyt EU-komissaari Jyrki Kataisen avustaja Juho Romakkaniemeltä, joka ei Twitter-tilinsä perusteella vaikuta penaalin terävimmältä kynältä. Tämä ei tosin yllätä, koska hänen esimiehensä oli ehkä Suomen kaikkien aikojen huonoin pääministeri, mahdollisesti myös kallein. Ehkä siksi Katainen adjutantteineen päätyikin korkeaan EU-virkaan kuten niin monet epäonnistuneet tai epäsuosioon joutuneet poliitikot.

Romakkaniemi mainitsi Twitterissä asianajotoimiston ja siellä työskentelevän asianajan nimen. Kyseessä ei ole julkisuuden henkilö eikä nimellä sinänsä ole merkitystä. Sen sijaan sillä on, mitä Rantalan ja Romakkaniemen käytös kertoo heistä itsestään ja muuttuneesta mediailmastosta.

Perinteisesti toimittajat, poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat torjuneet nimimerkillä esitetyn mielipiteen joko kieltäytymällä keskustelemasta nimimerkkikirjoittajien kanssa tai uhoamalla Rantalan tavoin, että nimimerkillä on velvollisuus vastata sanoistaan. Omalla nimellään esiintyvät julkisuudessa toimivat henkilöt kokevat, että heillä ei ole velvollisuutta keskustella nimimerkin kanssa etenkään, jos kyseinen nimimerkki on arvostellut julkisuudessa toimivan henkilön puheita. Tämä on sinänsä ymmärrettävä mutta ei läheskään aina paras mahdollinen toimintatapa. Nimimerkin takanakin on yleensä ihminen, joka osaa tunnistaa tylyyden ja ylimielisyyden.

Rantala ja Romakkaniemi puolestaan todistavat käytöksellään, miksi tavallisen ihmisen ei kannata esiintyä internetissä omalla nimellään. Valitettavasti elämme sellaisessa yhteiskunnassa, jossa oman todellisen mielipiteen ilmaisu voi johtaa vaikeuksiin kuten esimerkiksi työpaikan menetykseen. Siinä missä Romakkaniemellä ja Rantalalla on julkisuudessa puolustajansa, tavallisella ihmisellä ei välttämättä ole ketään. Harrastuksena ylläpidettävän blogin tai nettisivuston takia ei kannata hankkia itselleen tai perheelleen vaikeuksia. Aina on olemassa riski, että sivustosta tulee liian suosittu tai väärät ihmiset kiinnittävät siihen huomiota.

Miesaktivisti Henry Laasanen on muistaakseni joskus sanonut, että tavallisen ihmisen ei kannata esiintyä julkisuudessa omalla nimellään, mikäli hän ei työnsä puolesta ole velvollinen siihen, tarvitse julkisuutta tai ole pyrkimässä julkiseen luottamustehtävään. Muuten julkisuus on turha riski.

Viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä tulee valtion harjoittama mielipidevaino eli vaara joutua syytetyksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Nimellisen kirjoittajan riski joutua syytetyksi on paljon suurempi kuin nimimerkkikirjoittajan, joka sekin saadaan leivättömän pöydään ääreen, jos teksti on tarpeeksi räväkkää. Tavalliselle ihmiselle saatu sakko ei ole läheskään yhtä suuri rangaistus kuin itse prosessi kuulusteluineen ja oikeudenkäynteineen ja kaiken lisäksi syytteestä, jota vastaan on käytännössä mahdoton puolustautua. Totuus ei nimittäin ole mikään puolustus silloin, kun pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tulkitaan.

Riku Rantala esittää kirjoituksensa lopuksi retorisen kysymyksen:

”Voiko joku kertoa edes yhden esimerkin, miten internetin nimetön puskista ampuminen, solvaukset, vihapuhe ja valheet muka edistävät sananvapautta Suomessa?”

Kysymys on itsessään täysin päätön, jos ajattelee sananvapautta laajasti eli kansalaisen luonnollisena perusoikeutena eikä lakitekstillä voimakkaasti rajoitettuna valtion myöntämänä oikeutena, kuten Suomessa usein ajatellaan. Huonokin puhe edustaa sananvapautta ja ratkaisu sananvapauden ongelmiin on lisää puhetta eikä vaientamista, johon Rantala kirjoituksellaan pyrkii.

Rantala joutui naurunalaiseksi, sai itkupotkuraivarin ja lähti kostoretkelle kirjoituksensa asianajajaa vastaan. Näin tekemällä hän ei suinkaan palauttanut kunniaansa vaan menetti sen. Rantala olisi pärjännyt paremmin, jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni ja antanut ajan kulua. Myöhemmin kaarnalaivaepisodille olisi voinut kysyttäessä naurahtaa huvittuneesti.

Yhdensuuntaistettu media

Yhdysvalloissa Donald Trumpin valinta presidentiksi vastoin koko amerikkalaisen valtamedian tahtoa kertoo median muuttuneista voimasuhteista. Valtamedia tai ”perinteinen media” ei enää toiminut kuninkaantekijänä kuten vielä kahdeksan vuotta sitten, jolloin mediahype nosti kokemattoman Barack Obaman presidentiksi.

Yhä useammat ihmiset näkevät, miten valtamedia jättää asioita kertomatta tai vääristelee uutisia. Esitetyt mielipiteet edustavat yksipuolisesti punavihreää näkemystä. Eläkkeellä oleva Ilkan entinen päätoimittaja Kari Hokkanen kuvasi Suomenmaassa Suomea ”yhdensuuntaistuneen median” maaksi ja kertoi, miksi näin on tapahtunut. Hokkasen mukaan:

”Kohtalokasta oli maakuntalehtien väheneminen ja jäljelle jääneiden omaleimaisuuden hiipuminen. Kehä 3:n sisällä syntyvä "ainoa oikea mielipide" kattaa nyt koko maan.”

Aikanaan Hokkasen päätoimittama Ilkka edusti kepulaista maakuntalehteä puhtaimmillaan, ja sen erotti sisältönsä puolesta ”etelän metiasta”. Hokkanen itse oli Keskustan sisällä vaikutusvaltainen kuninkaantekijä. Nykyisin Ilkka ei enää erotu millään tavalla muista valtamedian edustajista.

Yhdensuuntaistetun median uskottavuus horjuu Hokkasen mukaan helposti. Käytännössä sitä horjuttaa sekä sosiaalinen media että vaihtoehtomedia, jota valtamediassa johdonmukaisesti nimitellään valemediaksi.

Euroopassa taistelu vaikutusvallasta on vielä käymättä. Poliitikot tosin varautuvat jo siihen yrittämällä kahlita sosiaalista mediaa vaatimuksilla ”valeuutisten” ja ”vihapuheen” nopeasta poistamisesta. Henki on kuitenkin jo päässyt pullosta eikä sitä saada sinne takaisin, mikäli poliittiset päättäjät eivät oikeasti luo Eurostoliitosta Neuvostoliittoa. Siinä vaiheessa nimimerkkikirjoittajan paljastuminen tarkoittaa menolippua vankileirien saaristoon.

tiistaina, joulukuuta 06, 2016

Vapauttava totuus



Johanneksen evankeliumissa (8:32) sanotaan, että totuus tekee teistä vapaita. Totuudella Jeesus tarkoitti, että hän on taivaasta ja tullut kuolemaan häntä alempana olevien ihmisten puolesta. Ne, jotka uskovat tähän totuuteen, vapautuvat synnin orjuudesta.

Lausetta voidaan tulkita myös maallisemmalta perustalta. On parempi olla suora ja rehellinen, koska maton alle lakaistut ikävät asiat jäävät vaivaamaan ja vaikuttavat meihin negatiivisesti. Valheen paljastuminen voi lopulta olla vapauttava kokemus.

Nykymaailmassa on kuitenkin helppoa elää valheessa ja uskoa oman ideologian kertomiin lupauksiin paremmasta maailmasta. Yhteiskunta suorastaan kannustaa siihen. Kun joku kertoo ideologian kannalta epämiellyttävän totuuden, häntä ei palkita siitä vaan häntä nimitellään ja hänet demonisoidaan. Epämiellyttävien totuuksien kertominen on nykymaailmassa vihapuhetta.

Suomi menetti liittyessään Euroopan Unioniin suuren osan itsenäisyydestään. Menetykset ovat jatkuneet jäsenyyden aikana eikä meillä enää ole edes valtaa päättää siitä, keitä maahamme saa muuttaa asumaan meidän kustannuksellamme. Euroopan Unioniin liittyi myös lupaus paremmasta eli taloudellisesta vauraudesta ja suojasta ikiaikaista vihollista Venäjää vastaan. Tässä vaiheessa näyttää selvältä, että unioni ei tarjoa meille kumpaakaan. Jos kerron totuuden, että Suomi oli itsenäisempi Venäjän keisarikunnan autonomisena osana, olen Venäjän trolli ja palvelen Venäjän etua.

Sisäministeri Paula Risikko muistutti vähän aikaa sitten vihapuheesta. Tällä hän viittasi epäsuorasti Imatralla äskettäin tapahtuneeseen kolmoissurmaan:

Meillä on paljon vihapuhetta, netissä varsinkin tälläkin hetkellä pahoinpidellään ihmisiä. Ne on tuomittavia asioita. Jotenkin tuntuu, että virtuaalimaailmassa voi tehdä mitä vaan ja niin ei todellaan ole.”

Luonnollisesti ministerillä ei ollut väitteidensä tueksi mitään konkreettista näyttöä. Virtuaalimaailmassa voidaan joskus sanoa pahasti, mutta siellä ei ainakaan toistaiseksi pahoinpidellä ihmisiä.

Todelliset väkivallanteot tapahtuvat edelleen reaalimaailmassa. Esimerkiksi Imatran tapauksessa epäilty tappaja oli syyllistynyt aiemmin törkeään väkivaltarikokseeen mutta oli Suomen oikeusjärjestelmän lepsuuden takia vapaalla jalalla. Mieleltään epävakaa tappaja päästettiin vapaaksi pillerireseptin kanssa, ja tulokset nähtiin ravintola Vuoksenvahdin ulkopuolella.

Kun ministeri rinnastaa näppäimistöltä kirjoitetun tekstin konkreettiseen väkivallantekoon, hän puhuu muunneltua totuutta eli vääristelee tarkoituksellisesti. Jos ministeri olisi rehellinen, hän myöntäisi, että näppäimistön takaa kirjoitettu vihapuhe pitää joskus sisällään totuuden siemenen, jota ministerinkin kannattaisi kuunnella eikä vain uhkailla tyytymättömiä kansalaisia voimatoimilla.

Totuutta vastustavat kuitenkin eniten ne, joiden oma ura on rakennettu valheen varaan. Siksi totuus pitää tukahduttaa ja totuudenpuhujat leimata vihapuhujiksi tai Venäjän asiamiehiksi.

Tänään Helsingissä järjestetään 612-soihtukulkue, joka lähtee Töölöntorilta ja päättyy Hietaniemen hautausmaalle. Vasemmistolaiset anarkistit hyökkäsivät vuosi sitten tätä kulkuetta vastaan, mutta poliisin mittavat turvatoimet estivät anarkistien aikeet. Myös tänä vuonna kulkueeseen osallistujat sekä mellakkapoliisit joutuvat varautumaan levottomuuksiin.

Vasemmistoanarkistit pitävät hyökkäystä moraalisesti oikeutettuna, koska kulkueeseen osallistuu natseja. Perustelu pitää paikkansa, koska Suomen Vastarintaliikkeen edustajat ovat ilmoittaneet osallistuvansa kulkueeseen. Ylivoimainen valtaosa kulkueeseen osallistuvista ei kuitenkaan ole natseja, mutta tällä ei ole väkivaltavasemmistolle merkitystä.

Ministerin tai poliitikon on helppo tuomita ”äärioikeistolainen väkivalta” mutta vasemmiston paremman väkivallan tuomitseminen tuntuu olevan paljon vaikeampaa. Ne, jotka ovat osallistuneet Rajat kiinni- tai Suomi ensin -mielenosoituksiin, tietävät, että niissä ainoa väkivallan uhka tulee vasemmistolaisilta vastamielenosoittajilta. Ilman poliisin turvatoimia uhka todennäköisesti muuttuisi konkreettiseksi väkivallaksi.

Jos ministeri Risikko olisi itselleen rehellinen, hän ymmärtäisi olevansa vasemmistoanarkistien kanssa samalla puolella. Hän ei ehkä hyväksy näiden toimintatapoja, mutta asiallisesti hänen näkemyksensä ovat lähempänä vapaata maahanmuuttoa kannattavien anarkistien vastaavia kuin maahanmuuton rajoittamista puoltavien kansallismielisten suomalaisten. Tämän jokainen tunnistaa siitä, että vasemmistolaisten tai itseään suvaitsevaisina pitävien vihapuhe ei saa osakseen samanlaista tuomiota kuin suomalaisten kansallismielisten puheet.

Kun Risikko perusti ”poliittisen poliisin” eli ”Polpon” nimittämällä 50 poliisia vihapuheen torjuntaan, hän ei tehnyt sitä vasemmistoanarkistien takia vaan niiden suomalaisten, jotka vastustavat laajamittaista maahanmuuttoa Lähi-idästä ja Afrikasta. Tätä ministeri ei kuitenkaan sano suoraan, koska hänelle on poliittisesti helpompaa piiloutua epämääräisen vihapuhekäsitteen taakse. Ministeri harjoittaa tavallisiin kansalaisiin kohdistuvaa mielipidevainoa, mutta sitä ei voi sanoa suoraan.

Ministerit ja muut poliitikot eivät kykene myöntämään, että laajamittainen maahanmuutto Lähi-idästä ja Afrikasta on Suomelle vahingollista ja pitkään jatkuessaan tuhoisaa. Maahanmuuttoon liittyvistä riskeistä varoittavat puhuvat totta, mikä onkin tärkein syy pyrkiä vaientamaan heidät. Tämä ei kuitenkaan onnistu, mikäli ministerit ja poliitikot eivät ole valmiita pystyttämään vankileirejä väärinajattelijoille. Totuus tulee kuitenkin aina esiin ja sen tukahduttaminen on pitkällä tähtäimellä vain viivytystaistelua.