torstaina, syyskuuta 22, 2016

Unelma 2.0


Kun tarkastellaan viime päivien eniten analysoitua kuolemantapausta eli Jimi Karttusen menehtymistä 16.9.2016, näkyvintä ei ole aito suru turhan aikaisin päättyneen elämän johdosta vaan teeskennelty suru ja tapauksen siekailematon hyväksikäyttö poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tapausta on härskisti politisoitu jo siinä vaiheessa, kun kaikki yksityiskohdat eivät ole selvillä. Kahjoimmat kutsuvat Karttusen kuolemaa poliittiseksi murhaksi, kuten päivystävä anarkisti Suvi Auvinen tekee Radio Helsingin haastattelussa.

Tätä ennen Iltalehti oli ehtinyt tehdä Karttusesta viattoman ja pyhimysmäisen hahmon, vaikka eräiden tietojen mukaan miehellä olisi ollut ongelmia päihteiden käytön kanssa. Iltalehti kuitenkin siteeraa miehen nimettömäksi jäävää ystävää:

Kaverin mukaan Jimi oli positiivinen ihminen, jonka kanssa oli aina ilo vaihtaa kuulumisia törmätessä. Hän tunsi Jimin jo usean vuoden ajalta samasta naapurustosta ja entisestä yhteisestä ammattikoulusta.”

Pahoinpitely ei kuitenkaan ollut Karttusen vika. Hän ei voinut tietää, että toisella puolella oli useaan kertaan väkivaltarikoksista tuomittu henkilö, jolla oli lyhyt sytytyslanka. Jokainen voi kuvitella tapahtuman mielessään. Nuori mies menee sönköttämään jotakin ja sylkäisee. Toisella puolella useista väkivaltarikoksista tuomittu epäilty kilahtaa ja potkaisee Karttusta rintaan.

Miksi tapahtumasta nostetaan kohu?

Matias Turkkilan kirjoituksessa luetellaan väkivallantekoja, jotka eivät herättäneet minkäänlaista reaktiota ns. suvaitsevaistossa. Niiden takia kukaan ei vaatinut poliitikkoja tuomitsemaan tekoja suureen ääneen. Miksi sitten Jimi Karttusen kuolema nostettiin tapetille?

Hurskastelu ei lähde ainoastaan vihervasemmistolaisen tavoitteesta viestittää hyveellisyyttä julkisuuteen. Hurskastelulla voidaan myös ajaa poliittisia tavoitteita. 19.9.2016 Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö esiintyi Yleisradion tv-ohjelmassa ja kertoi todellisen ongelman:

Rasistisen puheen ja vihapuheen on annettu yleistyä. Ja seuraavalla tasolla ovat sitten liikkeet, joilla on pyrkimystä väkivaltaiseen toimintaan. Vihapuheen lisääntyminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on madaltanut radikalisoitumisen kynnystä.”

Vihreille tärkeintä ei ole väkivaltarikollisten saaminen vastuuseen teoistaan. Jos olisi, he kannattaisivat nykyistä pitempiä vankilatuomioita törkeistä väkivaltarikoksista. Mikäli tuomiot olisivat kovempia, epäilty tekijä ei koskaan olisi patsastellut Elielin aukiolla vaan hän olisi ollut lukemassa tiilen päitä vankilassa.

Ville Niinistölle ja vihreille on tärkeintä puuttua epämääräiseksi jäävään vihapuheeseen. Ville Niinistö haluaa lisää sensuuria ja valvontaa. Koska Vihreät on puolueena kommunistien moderni perillinen, se haluaa ennen kaikkea varmistaa, että puolueen omilla ajatuksilla ei ole kilpailua kieltämällä puolueen maahanmuuttomyönteisen ideologian vastustamisen.

Vihreät ovat etujoukko, kaaderi, jota muut peesaavat. Tämän näkee siitä, kuinka nopeasti muiden ns. vanhojen puolueiden nuorisojärjestöt liittyivät Vihreiden orwellilaiseen Rasismi rikoslakiin -aloitteeseen. Yhdenkään ns. vanhan puolueen nuorisojärjestö ei nähnyt aloitteessa mitään sanan- ja yhdistymisvapauteen liittyviä ongelmia.

Tässä vaiheessa on syytä todeta, että allekirjoittanut ei hyväksy rasismia. Ongelmaksi rasismin ja vihapuheen kieltäminen muodostuu sen takia, että käsitteet on määritetty epämääräisesti. Tällöin vastuu käsitteiden tulkinnasta on tulkitsijalla eli sillä, joka käyttää rasismia ja vihapuhetta lyömäaseena poliittisten vastustajiensa tuomitsemiseen ja demonisointiin. Nykypäivänä avoin halveksunta ja pilkanteko on myös laajentunut väärämielisten ajatusten oletettuihin kannattajiin, joita älykköinä itseään pitävät nimittelevät milloin autisteiksi ja milloin valkoiseksi roskaväeksi.

Vihreitä ei voisi myöskään vähempää kiinnostaa Suomen Vastarintaliike, joka on laajalti halveksittu ja poliittisesti vähäpätöinen toimija. Järjestölle löytyy käyttöä silloin, kun sitä voidaan käyttää lyömäaseena todellisia poliittisia vastustajia vastaan tai kun sen avulla voidaan vaatia sananvapauden tai muiden poliittisten toimintavapauksien rajoituksia.

Kohu pakottaa reagoimaan

Suurella älämölöllä luotu kohu poikii myös kommentteja päivystäviltä dosenteilta. Viime aikoina paljon julkisuudessa sammakoita päästellyt rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio näyttää kannattavan sensuurin lisäämistä ja havaitsee aukon nykyisessä lainsäädännössä:

Tässä sääntelyssä on kuitenkin aukkoja. Rasistinen motiivi edellyttää, että uhri on tietyssä asemassa, esimerkiksi maahanmuuttaja. Teon motiivi kun voi olla rasistinen muissakin tapauksissa.”

Jimi Karttusen tapauksessa rasistinen motiivi on tietysti ilmiselvä, koska epäilty pahoinpitelijä on Vastarintaliikkeen jäsen. Jos joku uskaltaa todeta, että teko ei itse asiassa ollut erityisen poliittinen vaan vastaavanlaista tapahtuu nakkikioskeilla, hänet leimataan välittömästi natsien puolustelijaksi. Näin kävi Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolalle. Totuus ei ole suosittu silloin, kun rakennetaan valheesta suurta toteemia.

Myös viranomaiset joutuvat kohua lietsovan median paineessa kommentoimaan. Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen toteaa:

”Keskustelen valtakunnasyyttäjänviraston kanssa pikapuoliin, onko nyt se aika, jolloin on vakavasti harkittava tällaisen yhdistyksen lakkauttamista.”

Vaikka vastarintaliikkeessä on lahkomaisia piirteitä, sen lakkauttaminen voi olla vaikeaa. Toki voidaan kieltää järjestön ulkoisten symbolien käyttö eli käytännössä SVL:n tunnuksena toimiva ”harakanvarvaslippu”. Tällaisten rajoitusten merkitys jää kuitenkin lähinnä symboliseksi eikä niillä ole mitään vaikutusta järjestön toimintaan, jos sen jäsenet vain haluavat jatkaa toimintaa.

Ääriliikkeiden kieltämiseen sisältyy sama ongelma kuin ”vihapuheen” ja ”rasismin” kieltämiseen. Kuka saa päättää, mikä on ääriliike? Jos kieltolinjalle mennään, vaarana on, että kieltoja tehdään poliittisten suhdanteiden mukaan. Mikä tahansa kieltolinja pelaa automaattisesti vihervasemmiston pussiin, koska tämän ryhmän politikointi perustuu hurskastelevaan moralisointiin ja jopa poliittisten vastustajien ihmisarvon mitätöintiin. Rasistia voi tässä suhteessa verrata stalinistisen Neuvostoliiton ”kansanvihollisiin”. Vihervasemmisto itse edustaa kaikkea hyvää ja vastustajat ovat pahoja ihmisiä, joiden mielipiteitä ei pidä kuunnella.

Hyvää kohua ei pidä päästää laantumaan. Siksi samat tahot, jotka järjestivät Meillä on Unelma -tapahtuman Olli Immosen Facebook-kirjoituksen takia, ovat puuhaamassa mielenosoitusta Helsingin Kansalaistorille 24.9.

”Tapahtuman järjestää puoluepoliittisesti sitoutumaton yhteenliittymä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä tarpeekseen saaneita yksityishenkilöitä, joukossa kokeneita tapahtumatuottajia, järjestöväkeä, toimittajia, yrittäjiä ja aktivisteja.”

Mielenosoitukset ovat vasemmiston leipälaji. Heiltä riittää veronmaksajan kustantamissa järjestöissä työskentelevää joutoväkeä mielenosoituksiin järjestettiin ne sitten arkena tai viikonloppuna. Alkuperäinen unelma saa siis jatkoa, mutta jatko-osat eivät yleensä pärjää alkuperäiselle varsinkin, jos unelma itsessään on joutunut kosketuksiin todellisuuden kanssa ja väljähtynyt.

keskiviikkona, syyskuuta 14, 2016

Valheelle rakennettu ei kestä


Valheiden päälle rakennettu harvoin kestää pitkään kosketusta todellisuuden kanssa. Suomen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka perustuu pohjimmiltaan väärille oletuksille ja todellisuuden kieltämiselle. Siksi se on nykymuotoisena vaarallista tavallisille kansalaisille, etenkin kaikkein heikoimmille eli naisille, lapsille ja vanhuksille.

Suomessa harjoitetun maahanmuuttopolitiikan seuraukset voivat pahimmillaan olla tuleville sukupolville katastrofaaliset. Tästä ei kuitenkaan puhuta julkisuudessa, koska unelmassa on mukavampi elää ja samalla todistaa kaikille omaa hyveellisyyttään. Riskeistä puhuvat ovat ikäviä ihmisiä ja mitä todennäköisimmin rasisteja.

Virkistävän poikkeuksen tarjosi eläkkeelle jäänyt poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka varoitti turvapaikanhakijoiden järjestäytymisestä vastaanottokeskuksissa:

”Tietyn tyyppiset turvapaikanhakijat ovat alkaneet järjestäytyä vastaanottokeskuksissa. He ovat luoneet järjestelmiä, joiden johtajat pitävät kokonaisuuden tiukasti käsissään.”

”Silloin kun nämä henkilöt saavat kielteisen päätöksen ja häviävät vastaanottokeskuksista maan alle, tilanne on äärimmäisen arvaamaton.”

Paatero tietää, että tulijoiden joukossa on runsaasti sotilaskoulutuksen saaneita ja niitä, jotka ovat kotimaassaan toimineet erilaisissa aseellisissa ryhmissä. Tällaista ainesta voidaan Paateron mukaan värvätä järjestäytyneen rikollisuuden pariin. Hän on myös sitä mieltä, että viranomaiset vaikenevat uhkakuvista ja antavat todellisuudesta siloitellun ja liian positiivisen kuvan.

Paateron ulostulo ei saanut erityisen positiivista vastaanottoa valtamediassa, mikä tietysti oli täysin odotettavissa. Johtajankyvyistään julkisuudessa suitsutettu Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kielsi, että järjestäytymisestä olisi jotain merkkejä.

Mitä riskit oikeasti ovat?

Jotta Paateron kuvailemat riskit voisivat toteutua, Suomessa pitäisi olla maahanmuuttajataustaisten pyörittämiä rikollisliigoja, joihin uudet tulokkaat voisivat liittyä. Suomessa asuu jo valmiiksi jonkin verran Irakista ja Afganistanista tulleita mutta ei vielä niin paljon, että he voisivat muodostaa omia rikollisjärjestöjään. Naapurimaassamme Ruotsissa asiat ovat toisin ja siellä on jo useita etnisen alkuperän perusteella muodostuneita rikollisliigoja.

Julkisuudessa on ollut kertomuksia, joissa kerrotaan kielteisten turvapaikkapäätösten lisänneen levottomuutta vastaanottokeskuksissa. Forssan tapahtumien jälkeen poliisi totesi:

”Siellä on levottomuutta, tyytymättömyyttä ja ärtymystä siitä, että he eivät ole saaneet myönteistä päätöstä.”

Äärimmäisen esimerkin epäonnistuneen turvapaikanhakijan turhautumisesta voi löytää Ruotsin Västeråsista. 10. elokuuta vuonna 2015 Abraham Ukbagabir -niminen eritrealainen turvapaikanhakija surmasi kaksi satunnaista vastaantulijaa Västeråsin IKEA-huonekalumyymälässä kostona siitä, että hänen turvapaikkahakemustaan ei hyväksytty.

Murhaaja meni siis mieluummin ruotsalaiseen vankilaan kärsimään elinkautista kuin takaisin Italiaan, jossa hänellä oli oleskelulupa.

Turvapaikanhakijan itsensä kannalta toiminta voi näennäisestä impulsiivisuudestaan huolimatta olla ainakin osittain rationaalista. Suomen tavoin Ruotsissakaan elinkautinen ei ole oikeasti elinkautinen, vaan tuomittu päästetään jossain vaiheessa takaisin vapauteen. Suomessa elinkautinen tarkoittaa käytännössä noin 12 vuoden istumista.

Tuomion aikana rikollinen voi luoda siteitä siihen maahan, jossa hänen turvapaikkahakemuksensa on hylätty ja yrittää oleskeluluvan hakua uudelleen tuomion päätyttyä. Vankilatuomio on siihen nähden hyväksyttävä hinta. Tanskalainen maahanmuuttajarikollisten parissa työskennellyt psykologi Nicolai Sennels kirjoitti jo vuonna 2009 seuraavaa:

”Samalla kun vankilaan joutuminen ei näytä pelottavan maahanmuuttajia syyllistymästä vakaviin rikoksiin, he tuntuvat pelkäävän ainoastaan mahdollista uuden asuinmaan menetystä.”

Sennelsin oman kokemuksen mukaan rikolliset maahanmuuttajat pelkäävät ainoastaan karkotusta. Tosin karkottaminen on käytännössä tehty erittäin vaikeaksi kaikkialla läntisessä Euroopassa. Valitukset ja oikeuskäsittelyt vievät aikaa ja syövät veronmaksajan rahoja. Lisäksi karkotuksen toteuttaminen käytännössä on työlästä ja kallista. Siksi karkotuksia pannaan vain harvoin täytäntöön.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneitakaan ei todellisuudessa karkoteta, vaan heidän oletetaan poistuvan oma-aloitteisesti maasta. Osa toki poistuu mutta osa jää elämään maan alla ”paperittomana”.

Miten torjua riskit?

Valheen päälle rakennetussa suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa kaikki turvapaikanhakijat ovat suuria voimavaroja, joiden kotouttaminen täytyy aloittaa jo siinä vaiheessa, kun he eivät vielä ole saaneet turvapaikkaa. Heitä kurssitetaan, heille opetetaan kieltä ja heitä kuskataan kouluihin ja päiväkoteihin tapaamaan suomalaisia lapsia ja nuoria. Todellisessa maailmassa pettynyt turvapaikanhakija on kuitenkin turvallisuusriski, jonka aiheuttamaa uhkaa pitäisi pystyä torjumaan.

Parasta riskien torjuntaa on varmistaa, että turvapaikanhakijoille maksettava sosiaaliturva ei houkuttele tänne ns. elintasopakolaisia. Toinen ja vähän rankempi tapa on turvapaikanhakijoiden internointi, joka nostaa ihmisoikeusaktivistien niskakarvat pystyyn. Toisaalta turvapaikanhakijoiden rikollisuus on jopa läntisessä Euroopassa lisännyt vaatimuksia turvapaikanhakijoiden eristämisestä tavallisista kansalaisista.

Sisäministeri Petteri Orpo ehdotti joulukuussa 2015, että Suomeen perustettaisiin palautuskeskuksia, joihin kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat sijoitettaisiin. Mies kuitenkin vesitti ajatuksen saman tien ilmoittamalla, että keskuksista ei olisi tarkoitus rakentaa mitään vankiloita. Niissä olisi ilmoittautumisvelvollisuus, mutta muuten asukkaat saisivat liikkua vapaasti keskusten ulkopuolella.

Viime kuussa, kun sisäministeri oli vaihtunut Paula Risikoksi, kansliapäällikkö Nerg kertoi, että Sisäministeriö ei ole tehnyt päätöstä palautuskeskusten perustamisesta. Yle arvioi otsikossaan, että palautuskeskukset heitettäisiin roskakoriin.

Nergin mukaan palautuskeskuksista saadut kokemukset muissa Euroopan maissa eivät ole olleet hyviä. Toisaalta oikea palautuskeskus (ei Orpon vesitetty versio) takaisi, että kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat eivät aiheuttaisi uhkaa maan kansalaisille. Rangaistuskaan ei olisi erityisen julma, koska keskuksista pääsisi aina pois takaisin turvapaikanhakijan omaan kotimaahan. Kalliita kotouttamistoimiakaan ei tarvittaisi. Parasta olisi, jos palautuskeskukset olisivat maan rajojen ulkopuolella kuten Australiassa, joka on tehnyt sopimuksia laittomien siirtolaisten säilyttämisestä Naurun ja Papua Uusi-Guinean kanssa.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä oikeat palautuskeskukset eivät ole toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Edes Kajaanin Otanmäessä tapahtunut kahden irakilaisen turvapaikanhakijan tekemä surma ei ole lisännyt vaatimuksia kielteisen päätöksen saaneiden eristämisestä.

tiistaina, syyskuuta 06, 2016

Säännelty sananvapaus


Suomessa sananvapautta ei ole koskaan arvostettu yksilön perusoikeutena. Suomettumisen kaudella neuvostovastaisuus pyrittiin kriminalisoimaan, mutta kommunistit epäonnistuivat tässä hankkeessa. Nykyisin kommunistien perilliset ovat jo voittaneet, koska erilainen sananvapauden virallinen ja epävirallinen sääntely on yleistynyt sekä valtamediassa että sosiaalisessa mediassa. Maahanmuuttajan tai turvapaikanhakijan tekemän törkeä rikoksen yhteydessä poliisi muistuttaa aina vihapuheesta ja siitä, kuinka turhan kiihkeä kommentti voi johtaa rikostuomioon.

Äskettäin silmiini osui Mtv3-sivuston artikkeli elokuun alkupuolelta. Siinä rikosoikeuden professori ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani Kimmo Nuotio totesi, että sananvapaus ei ole peruste rasismille:

”Pitäisi lopettaa sellainen ajattelu, että sananvapaudella puolustellaan rasistista tai vihapuhetta, tai yhdistymisvapaudella puolustellaan rasistisia tai fasistisia järjestöjä.”

Olen aina suhtautunut epäilevästi lakimiehiin. He tietävät, mikä on laki, mutta eivät ymmärrä oikeudesta mitään. Kimmo Nuotio ei ainakaan ymmärrä, mikä on sananvapauden merkitys vapaalle yhteiskunnalle ja mielipiteenmuodostukselle. Ehkä juuri tästä syystä Nuotio on nykyisin suosittu lausuntoautomaatti valtamediassa.

Ensin pitäisi määritellä, mitä on kielletty rasismi. Nykyisin rasismia käytetään yleisnimityksenä kaikenlaiselle pahalle, jota oikeamielinen suvaitsevainen ei hyväksy. Valta rasismin määrittelystä on annettu niille, joilla on suurin väkivaltapotentiaali ja niille jotka ovat herkimpiä loukkaantumaan. Siksi en itse koskaan tuomitse rasismia, koska käsite on mitätöitynyt sitä mukaa, kun sitä käytetään leimakirveenä niitä vastaan, jotka uskaltavat vastustaa Suomelle haitallista maahanmuuttoa ja harjoitettua monikulttuuripolitiikkaa.

Nuotion purkauksessa asiat on lisäksi käännetty päälaelleen. Todellisuudessa sananvapaus ei ole peruste yhtään millekään. Sananvapautta joko on tai ei ole. Sananvapaudesta maksettava hinta on se, että myös epämiellyttävät ja vastenmieliset mielipiteet voi ilmaista ilman pelkoa rangaistuksesta. Jos kiellämme tällaisten mielipiteiden ilmaisun, sananvapautta ei enää ole olemassa perusoikeutena vaan se on valtion myöntämä etuoikeus niille, joiden mielipiteet ovat virallisen ideologian mukaisia.

Sananvapaus vain kuulostaa liian hyvältä, jolloin myös kaikkein innokkaimmat mielipiteiden sensuroijat kannattavat ainakin puheissaan sananvapautta. Suvaitsevainen kannattaa hyviä asioita ja toistaiseksi sananvapaus on hyvä asia ainakin teoriassa.

Nuotio ja uskonrauha

Googletin lausuntoautomaatti Nuotion mediaesiintymisiä ja esiin putkahti tämä artikkeli. Nuotio on ilmeisesti ateisti ja pitää pykälää uskonrauhan rikkomisesta vanhentuneena:

”...itse kyllä kuulun heihin, jotka näkevät nykymaailmassa aika vähän sijaa säännökselle uskonrauhan rikkomisesta.”

Nuotio on tässäkin väärässä. Todellisuudessa pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tarpeellisempi kuin koskaan. Syynä tähän eivät suinkaan ole kristittyjen loukatut uskonnolliset tunteet vaan islamin nimissä harjoitettu väkivalta. Näyttöjä tästä ei tarvitse etsiä kauempaa kuin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä terrori-iskusta, joka oli jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun Nuotion lausunto julkaistiin veronmaksajan rahoittaman Ylen sivuilla.

Nuotio ei ilmiselvästi ymmärrä sitä, että pykälällä uskonrauhan rikkomisesta suojellaan ennalta ehkäisevästi ihmisiä islamilaiselta väkivallalta. Kyseessä on puhdas antautuminen islamilaisen väkivallan uhan edessä. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske jäi äskettäin eläkkeelle. Hänellä on oma käsityksensä pykälän merkityksestä:

”Siinä ei ole kyse mistään jumalanpilkkapykälästä, jolla Hannu Salama aikanaan tuomittiin. Pykälällä on kriminalisoitu sellaiset rikokset, jotka voivat aiheuttaa vastareaktioita ja väkivallantekoja. Silloin pilkataan joidenkin pyhinä pitämiä arvoja.”

Kristittyjen pyhinä pitämiä arvoja saa pilkata. Tästä syystä Veriryhmä-niminen ryhmittymä ei saanut syytettä uskonrauhan rikkomisesta silloin, kun se pilkkasi erittäin törkeällä tavalla kristinuskoa ja lappajärveläisen Sana ja ylistys -seurakunnan saarnaajia.

Seppo Lehto sen sijaan sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion, kun hän julkaisi internetistä löytyneen pilakuvan islamin profeetasta. Jussi Halla-aho puolestaan tuomittiin samasta rikoksesta, kun hän teki omat johtopäätöksensä islamin profeetan ja hänen esipuberteetti-ikäisen vaimonsa välisestä suhteesta. Halla-aho kirjoitti tekstinsä sen takia, että hän koki Seppo Lehdon vankilatuomion kohtuuttomana ja epäoikeudenmukaisena. Seppo Lehto soitti suutaan internetissä. Tiettävästi hän ei syyllistynyt mihinkään konkreettiseen väkivallantekoon.

Pykälä uskonrauhan rikkomisesta on siis tarkoitettu ennalta ehkäisemään muslimien väkivaltaisia terrori-iskuja rankaisemalla niitä, jotka kertovat islamista epämiellyttäviä mutta totuudenmukaisia asioita. Muslimien väkivaltapotentiaali siis määrittää rikoksen vakavuuden.

Professori Kimmo Nuotio ei ymmärrä oman alansa oikeudenkäytön perusteita vaan kommentoi pykälää uskonrauhan rikkomisesta fiilispohjalta.

Nuotio ja Über

Über-taksipalvelu on yksi internetin jakamistalouden mahdollistamista liiketoimintamalleista. Lakimiehenä Kimmo Nuotio ajattelee asioita ainoastaan pykälien kannalta. Iltalehti kirjoittaa:

”Nuotio sanoo, että tuomiot tarkoittavat yksiselitteisesti sitä, että nykylainsäädännön mukaan Uber-kuljettajana toimiminen on lainvastaista.”

Niinhän se on. Suomessa taksialaa sääntelee lupakäytäntö. Kuka tahansa ei voi perustaa taksifirmaa ja lähteä kilpailemaan alalla jo toimivien yrittäjien kanssa. Pykälänikkari Nuotio kertoo Iltalehden lukijoille, että Über on laiton mutta ei kerro, että jakamistalouden avulla kuluttaja voi säästää merkittäviä summia kilpailun lisääntymisen myötä. Sama jakamistalous lisää tavallisen ihmisen vaihtoehtoja hotellimajoituksen osalta, mutta jostain syystä Suomessa kilpailu on sallittu joillakin toimialoilla ja kielletty toisilla.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on auttaa ymmärtämään, että oikeustieteen asiantuntija pystyy kertomaan, miksi jokin asia on laitonta ja näyttämään sitä tukevan lakipykälän. Oikeustieteen asiantuntijalla ei kuitenkaan ole pykälien ulkopuolella mitään sellaista asiantuntemusta, josta kenenkään kannattaisi ottaa oppia. Nuotio ei ymmärrä sananvapautta vapaata yhteiskuntaa ylläpitävänä perusoikeutena eikä pykälää uskonrauhan rikkomisesta valtion tarpeena antautua islamilaisen terrorin edessä. Hän ei myöskään ymmärrä jakamistaloutta uutena toimintatapana, joka hyödyttää kuluttajaa. Nuotio ymmärtää vain pykälät.

perjantaina, syyskuuta 02, 2016

Mitä Nurmijärven mielenosoituksesta jäi käteen?


Keskiviikkona 30.8. Nurmijärvellä järjestettiin Suomi ensin -liikkeen mielenosoitus. Tilaisuus järjestettiin viikonlopun tapahtumien inspiroimana, ja tavoitteena oli saada aikaiseksi samanlainen spektaakkeli kuin Forssassa.

Tässä ei aivan onnistuttu, koska väkimäärä jäi Forssaa pienemmäksi. Tilaisuudessa oli kuitenkin selkeät kohokohtansa, jotka kerron tässä.

Mitä lauantaina 27.8. oikeasti tapahtui?

Tiedottaminen ei kuulu viranomaisten vahvoihin puoliin. Nurmijärven joukkotappelusta oli aluksi mahdotonta saada tietoa valtamediasta. MV-lehdessä sen sijaan julkaistiin video, josta näkyi, kuinka paikalliset nuoret ja turvapaikanhakijat tappelivat keskenään.

Erään paikalla olleen nuoren isä kirjoitti Facebookissa tapahtumien kulusta, mutta juttu ei koskaan päätynyt valtamediaan. Vasta tökerön poliisitiedotteen jälkeen valtamedia raportoi asiasta tavalla, jossa poliisitiedotetta oli sopivasti väritetty. Haluttiin antaa kuva teinien surullisesti päättyneestä rakkaustarinasta, joka kärjistyi tappeluksi.

Todellisuudessa yksi turvapaikanhakijoista oli läpsinyt tyttöä ja tyttö juoksi itkien pois, minkä jälkeen tytön isoveli soitettiin paikalle. Kun isoveli meni penäämään selitystä siskoaan läpsineeltä turvapaikanhakijalta, tilanne kärjistyi ja turvapaikanhakijat hyökkäsivät joukolla isoveljen kimppuun. Tapahtumat sujuivat siis suurin piirtein samalla tavalla, kuin paikalla olleen tytön isän kertomuksessa.

Tilaisuudessa olleet nuoret myös kuvasivat, kuinka valtavan aggressiivisia turvapaikanhakijat olivat vielä siinä vaiheessa, kun poliisi tuli paikalle. Siellä myös kerrottiin, että Nurmijärven yhteiskoulun oppilaiden laukut tutkittiin teräaseiden varalta. Oppilaat kertoivat, että kahdelta turvapaikanhakijalta olisi löytynyt puukko. Yhteiskoulu tiedotti teräaseiden etsinnästä vasta paljon myöhemmin. Tiedotteen mukaan teräaseita ei olisi löytynyt.

Valtamedia oli muuttanut toimintatapaansa Forssaan verrattuna. Forssassa turvapaikanhakijat päästettiin heti julkisuuteen uhriutumaan ja kertomaan satujaan. Tämä taktiikka sai nolon lopun, kun Ylen sivuilla uhriutuneet turvapaikanhakijat nähtiin videolla mätkimässä teinityttöjen mopoautoa laudanpätkillä.

Nurmijärven tapahtumista pysyttiin hiljaa polisitiedotteeseen asti. Valitettavasti tämäkin taktiikka epäonnistui, koska poliisitiedote oli niin huonosti laadittu. Tiedotteessa myös kuvattiin turvapaikanhakijan ja tapahtumissa mukana olleen 15-vuotiaan tytön suhdetta epäasiallisesti ”parisuhteeksi”.

On vaikea sanoa, onko surkea tiedottaminen laiskuutta, ammattitaidottomuutta, tarkoituksellista turvapaikanhakijoiden tekojen kaunistelua vai kaikkia näitä yhdessä. Toimittajat tuntuvat kuvittelevan, että työn tekeminen tarkoittaa päivystämistä sosiaalisessa mediassa ja poliisitiedotteiden lukemista. Oli miten oli, lopputulos ei palvele lukijaa eikä auta muodostamaan kuvaa tapahtumista, mikä omalta osaltaan edistää huhujen leviämistä.

Miksi turvapaikanhakijoita tuodaan lasten ja nuorten keskelle?

Maahanmuuttokriittisen liikkeen veteraani Jari Leino piti myös erinomaisen puheen, jossa käytiin läpi törkeimpiä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden tekemiä rikoksia Suomessa. Äskettäin raiskaajamurhaaja Abdigadir Osman Hussein vapautettiin vankilasta ja otettiin vuodeksi poliisin säilöön, minkä jälkeen hän astelee taas Suomen katuja, mikäli häntä ei onnistuta karkottamaan. Näihin aikoihin myös Porissa lenkkeilijätytön surmanneen afganistanilaistaustaisen Ramin Azimin elinkautistuomio sai lainvoiman Vaasan hovioikeudessa. 17-vuotiaan porilaistytön ja Azimin välinen ”parisuhde” ei kehittynyt miehen toivomalla tavalla, minkä seurauksena Azimi raiskasi ja poltti lenkkeilijätytön.

Leinon puheen kohokohta tuli siinä vaiheessa, kun hän ihmetteli, miksi päättäjät haluavat väkisin tuoda turvapaikanhakijoita lasten ja nuorten kanssa kosketuksiin. Emmehän me tiedä, mikä turvapaikanhakijoiden tausta on. Suomeen tulleiden joukosta on löytynyt islamistitaistelijoita, Irakin armeijan sotilaita ja ISIS-järjestön terroristeja. Näitä ihmisiä on tuotu kouluihin ja päiväkoteihin tapaamaan suomalaisia lapsia ja nuoria.

Tämä liittyy myös Nurmijärveen, jossa kunta päätti tuoda Nukarin vastaanottokeskuksen alaikäisiksi ilmoittautuneita nuoria miehiä paikalliseen yhteiskouluun. Vanhemmille kerrottiin asiasta vasta sitten, kun turvapaikanhakijat olivat jo aloittaneet koulussa. Tätä seuranneen vanhempainillan tapahtumat olivat paikoin irvokkaita ja paikoin surkuhupaisia.

Ihmiset, jotka käyttävät lapsia ja nuoria epäonnistumaan tuomitun yhteiskunnallisen kokeilun koekaniineina, eivät ole ainoastaan typeriä ja hyväuskoisia vaan vastuuttomia aikuisia, isoja lapsia. Heille oman hyveellisyyden esittäminen on tärkeämpää kuin vastuu lasten ja nuorten turvallisuudesta. Vaikka todisteita riskeistä olisikin (Nurmijärven yhteiskoulun vanhempainiltaa edelsi turvapaikanhakijan tekemä 14-vuotiaan tytön raiskaus Kempeleellä), niistä ei piitata vaan marssitaan aina vain eteenpäin suvaitsevaisen hurmoksen elähdyttäminä. Vastaanväittäjät hiljennetään rasistisyytöksillä.

Olisi mukavaa, jos nämä ihmiset nähdessään homman mennen pieleen pyytäisivät rehellisesti anteeksi ja tunnustaisivat töpänneensä ja olleensa väärässä. Tällaista ei kuitenkaan kannata odottaa henkeään pidätellen, koska nämä ihmiset ovat mestareita selittämään asiat omalta kannaltaan parhain päin.

tiistaina, elokuuta 30, 2016

Idyllin loppu


Vuosikymmenien ajan Nurmijärven kunta oli välttänyt ottamasta pakolaisia. Kunnassa vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että omat asiat on ensin pantava kuntoon, ennen kuin pakolaisia voi ottaa vastaan. Marraskuussa 2014 kaikki kuitenkin muuttui.

Veronmaksajan rahoittama Yleisradio uutisoi näyttävästi, että Nurmijärvi pääsee häpeästä, kun se ottaa vastaan pakolaisia. Hankkeen puuhamiehenä toimi kristillisdemokraattien valtuutettu Johannes Haapalainen, joka siviilityönään toimii seurakunnan kappalaisena. Haapalainen tunsi syvää häpeää kotikuntansa asenteista pakolaisia kohtaan:

”Nurmijärveläisenä häpesin sitä tilannetta, että meillä varakkaana kuntana ei oltu tehty päätöstä, että ottaisimme vastaan pakolaisia. Tuntui oudolta, että pääkaupunkiseudun yhtenä varakkaana kuntana olemme jääneet tästä asiasta paitsioon. Siksi olemme olleet huonossa asemassa maineen kannalta.”

Luultavasti moni nurmijärveläinen olisi mielellään elänyt kuvitellun häpeän kanssa. Kunnon suvakin tavoin Haapalainen oli täysin kuuro vastaväitteille:

”Valtio kompensoi kustannukset varsin kattavasti. Pakolaiset eivät kuormita kunnan taloutta.”

Jos joku olisi tuolloin ehdottanut Haapalaiselle, että pakolaisista saattaisi olla muitakin ongelmia, ehdottaja olisi välittömästi leimattu rasistiksi.

Vuonna 2014 otettiin vastaan kongolaisia kiintiöpakolaisia. Tiettävästi he eivät olekaan aiheuttaneet suurempia ongelmia.

Vokit tulevat

Nurmijärvellä ei ennen syksyn 2015 tulijavyöryä ollut koskaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta. Syksy kuitenkin toi kunnan alueelle peräti kaksi vastaanottokeskusta. Helsingin kaupungin omistaman Röykän sairaalan tiloihin perustettiin SPR:n johdolla vastaanottokeskus. Lisäksi Nukarin kylässä sijaitsevan Kalliolan kuntoutusklinikan tiloihin majoitettiin alaikäisiksi ilmoittautuneita turvapaikanhakijoita. Nurmijärven kunnalta ei tuolloin kysytty mitään, kuten vallitseva käytäntö vastaanottokeskusten perustamisessa näyttää olevan.

Viime keväänä kunnan sivistyslautakunta päätti ”kongolaisista saatujen hyvien kokemusten” perusteella ottaa Nukarin vastaanottokeskuksen asukkeja paikalliseen yhteiskouluun opiskelemaan. Tulokkaat opiskelisivat omassa luokassaan mutta sivistyslautakunnan puheenjohtajan mukaan turvapaikanhakijat oppivat paremmin, jos he saavat käydä koulua suomalaisten nuorten keskuudessa.

Tuolloin sosiaalisessa mediassa levisi huhu, jonka mukaan yksi uusista tulokkaista olisi ahdistellut koulun tyttöoppilasta. Tämä tieto osoittautui myöhemmin vääräksi mutta suuri vahinko oli jo tapahtunut. Pahamaineisen Soldiers of Odin -ryhmän jäseniä oli vieraillut koulun lähistöllä, mikä tarjosi koulun rehtorille tilaisuuden pöyristyä julkisesti:

Jordman kertoo koulun tehostaneen heti turvallisuustoimenpiteitä ja oli yhteydessä poliisiin, ja niin aiotaan tehdä myös jatkossa, jos tarvetta ilmenee. Ainakin perjantaina kouluun saapuu vartijoita, jotka turvaavat kaikkien koululaisten oppimisympäristöä.”

Rehtori kieltäytyi tuolloin uskomasta, että uudet tulokkaat aiheuttaisivat mitään ongelmia:

”En väitä, että he olisivat virheettömiä, mutta ihan samanlaisia he ovat kuin kantasuomalaiset nuoret.”

Tässä rehtori on valitettavasti väärässä. Huhujen jälkeen järjestetyssä vanhempainillassa rehtori järjesti oman esityksensä, jossa mm. MV-lehti sai kuulla kunniansa. Myös epäileviä puheenvuoroja esitettiin:

Eräs äiti kertoi painottaneensa tyttärelleen erityistä varovaisuutta kohdatessaan apukoululaiset, minkä seurauksena tytön kaverit ovat nimitelleet tyttöä ja hänen perhettään rasisteiksi.”

Tilaisuuden henki oli kuitenkin hurmahenkisen suvaitsevainen:

Yleisö innostui antamaan aplodit joka kerta, kun joku teki uskontunnustuksensa ja kertoi olevansa iloinen ja ylpeä monikulttuurisesta Suomesta. Paikalla ollut Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola pillahti omassa hurmoksellisessa puheenvuorossaan itkuun, kun hän vaati rehtoria julistamaan koulun rasismista vapaaksi vyöhykkeeksi samoin sävelin, millä suomalaiset kommunistit ajoivat ydinaseetonta Pohjolaa Neuvostoliiton kulta-aikoina. ”

Nukarin tulokkaat ehtivät käydä koulua pari kuukautta, kunnes tuli kesäloma-aika.

Tappelu Maaniitun koululla

Vastaanottokeskuksen henkilökunta ja yhteiskoulun rehtori kuvailivat uusien tulokkaiden suhtautumista naispuolisiin oppilaisiin seuraavasti:

Vastaanottokeskuksen henkilökunta omana versionaan kertoi, että yläasteikäiset tytöt suorastaan uivat afgaanipoikien liiveihin, ja pojat huolissaan kyselevät, miksi suomalaistytöt ovat niin avoimen flirttailevia heille. Rehtori muistutti yleisöä, että muslimipojat osaavat naisten viehätyksen jalon taidon kun taas härmän jätkät kaivelevat nenäänsä ja pläräävät älypuhelintaan välitunneilla, millä kuulemma tyttöjä ei nykyaikana hankita.”

Ilmeisesti uusia tulokkaita ei iPhone kiinnosta, vaikka todellisuudessa kiinnostaa hyvinkin paljon. Yllä olevaa lausuntoa voi hyvällä syyllä pitää suomalaisia nuoria halventavana. Suomalaistyttöjen käytös tietysti poikkeaa tulijoiden kotimaan naisten vastaavasta. Esimerkiksi Afganistanissa nuoret miehet ja naiset eivät voi olla tekemisissä toistensa kanssa ilman valvontaa. Nuorelle naiselle ilman valvontaa tapahtuvat kohtaaminen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa voi olla hengenvaarallinen.

Lauantaina 27.8. julkisuuteen tuli video, jossa turvapaikanhakijat kohtasivat suomalaisnuoret joukkotappelussa. Facebookista julkaistiin tapahtumissa mukana olleen tytön isän kertomus, josta kävi ilmi tappelun syy:

”15 v. tyttäreni oli viettämässä tyttökavereiden kanssa iltaa Nurmijärvellä Maaniitulla, kun yksi samaa koulua käyvä maahanmuuttaja "koulukaveri" oli tullut tyttäreni luo ja sanaharkan jälkeen oli käynyt käsiksi ja läpsinyt tytärtäni.”
”Tyttäreni oli pyytänyt 18 vuotiasta isoveljeään tulemaan apuun ja puhumaan tälle maahanmuuttaja pojalle, että jättää pikkusiskonsa rauhaan. Tämä päihtyneenä oleva mamu oli lyönyt poikaamme ja tämän jälkeen kymmenkunta maahanmuuttajaa oli tullut mukaan pieksemään poikaamme.”

Poliisin tiedotteessa ja valtamediassa syy oli kaunisteltu ”rikkinäiseksi rakkaussuhteeksi”:

”Poliisin mukaan 15-vuotiaan tytön ja 16-vuotiaan pojan seurustelu päättyi vähän aikaa sitten, ja poika purki pettymystään tytölle muun muassa nimittelemällä ja tönimällä häntä. Tyttö soitti isoveljelleen, joka tuli paikalle ja tilanteesta kehittyi nujakka.”

Nurmijärven yhteiskoulun rehtori kehui vanhempainillassa uusien tulijoiden pelimiestaitoja ja kykyä lähestyä tyttöjä. Asian toinen puoli kuitenkin jäi kertomatta eli se, että kielteisellä vastauksella lähestymisyrityksiin on seurauksensa.

Vanhemmat eivät välttämättä halua varoittaa jälkikasvuaan uusista tulokkaista. Muuten voi käydä samoin kuin sille vanhempainillan naiselle, jonka tytärtä haukuttiin rasistiksi. Jokaisen vanhemman tulisi kuitenkin muistaa, että lapsen turvallisuuden kannalta tärkeistä asioista pitää pystyä kertomaan rehellisesti ja totuudenmukaisesti. Vanhemman pitää pystyä sanomaan lapselle, että islamilaisesta kulttuuripiiristä tulleeseen ei kannata ottaa yhteyttä oma-aloitteisesti. Lisäksi kannattaa välttää osoittamasta minkäänlaista kiinnostusta tällaiseen henkilöön. Näin toimimalla useimmiten vältytään ikävyyksiltä, koska hyväntahtoinen ystävällisyys tulkitaan helposti kiinnostukseksi, mikä taas antaa muslimille luvan tehdä lähempää tuttavuutta.

Joukkotappelun yhteydessä on myös käynyt ilmi ikäviä asioita vastaanottokeskusten toiminnasta. Koska keskukset sijaitsevat syrjäisillä paikoilla, asukkeja kuljetetaan säännöllisesti Nurmijärven taajamiin, erityisesti kirkonkylään. Asukkeja palvelee veronmaksajan kustantama taksipalvelu, joka huolehtii asukkien kuljetuksesta kylille ja takaisin. Suomalaiset haja-asutusalueilla asuvat nuoret voivat vain haaveilla vastaavasta.

Nuorten kertomusten mukaan vastaanottokeskuksen asukkeja on hengaillut koko kesän ajan Nurmijärven kirkonkylällä. Nuoret ovat ihmetelleet taksipalvelua, joka hakee asukit sieltä, missä he kulloinkin sattuvat olemaan. Luonnollisesti moinen toiminta on nähdyn joukkotappelun perusteella erittäin vastuutonta. Vastaanottokeskuksen pitäisi pystyä vastaamaan siitä, että asukit eivät aiheuta häiriötä sivullisille.Vastuunkantajia tuskin löytyy Maahanmuutovirastosta, SPR:ltä tai muualta maahanmuuttoteollisesta kompleksista.

sunnuntaina, elokuuta 28, 2016

Reaalimonikulttuuria

Tässä nurmijärveläisen isän viesti Facebookista:

Nyt tämän isän suhtautuminen maahanmuuttaja nuoriin positiivisella asenteella loppui!!!
15 v. tyttäreni oli viettämässä tyttökavereiden kanssa iltaa Nurmijärvellä Maaniitulla, kun yksi samaa koulua käyvä maahanmuuttaja "koulukaveri" oli tullut tyttäreni luo ja sanaharkan jälkeen oli käynyt käsiksi ja läpsinyt tytärtäni.
Tyttäreni oli pyytänyt 18 vuotiasta isoveljeään tulemaan apuun ja puhumaan tälle maahanmuuttaja pojalle, että jättää pikkusiskonsa rauhaan. Tämä päihtyneenä oleva mamu oli lyönyt poikaamme ja tämän jälkeen kymmenkunta maahanmuuttajaa oli tullut mukaan pieksemään poikaamme. Nämä raukkamaiset nuoret olivat hakanneet ja potkineet nappulakengillä maassa makaavaa poikaamme, joka oli täysin avuton niin monen hakkaajan edessä!!! Onneksi kaikista vakavimmilta vaurioilta säästyttiin, mutta pahemminkin olisi voinut käydä!
Poikamme pari kaveria tulivat auttamaan, mutta vastassa oli liian monta mamu nuorta. Poikamme yksi kaveri sai kahinassa pahempia ruhjeita ja joutui ambulanssiin paikattavaksi. Häntä potkiittin ja hypittiin maassa ollessaan nappulakengillä!
Poikamme soitti tyttäremme puhelimesta äidille ja kertoi mitä oli tapahtunut. Poikamme puhelin (1kk vanha Iphone 6S) oli ilmeisesti varastettu tapahtuman tuoksinassa. Itse lähdin samantien paikalle hakemaan tytärtäni kotiin ja katsomaan mitä on tapahtunut. Paikalle tullessani alueella oli viisi poliisipartiota ja yksi ambulanssi. Maahanmuuttaja nuoret oltiin tullut hakemaan takaisin keskukseen kahdella vastaanottokeskuksen paketti autolla (niitä oli siis paljon!).
Tapahtumasta on tehty rikosilmoitus ja tapahtumia tutkitaan.
Aikaisemminkin olen kuullut lapsiltani mitä nämä mamut ovat tehneet nuorille tytöille ja miten he heitä kohtelevat. Tyttäreni on ollut todella ystävällinen heidän suhteen. Kun he saapuivat tyttäreni kouluun uusina opiskelijoina, hän opasti, neuvoi ja auttoi mamuja sopeutumaan uuteen kouluun.
Nyt käsitys on muuttunut aivan toisenlaiseksi! Tällä hetkellä hän pelkää mennä kouluun, koska ei tiedä milloin taas tapahtuu jotain uhkaavaa.
Nimimerkillä: huolestunut nuorten suomalaisten lapsien isä
SAA JAKAA, ETTÄ TIEDETÄÄN MITÄ SUVAITSEVAISUUS TUO TULLESSAAN!!!
Be careful out there...

lauantaina, elokuuta 20, 2016

Sotaa sanan säilällä


Saara Jantusen Infosota -kirja ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Kirjoittaja esiintyi julkisuudessa kirjan julkaisun jälkeen useita kertoja, mutta minulla oli vaikeuksia löytää infosota-käsitteen takaa punaista lankaa. Sen verran ymmärsin, että nimenomaan Venäjä käy infosotaa.

Tästä syystä luin äskettäin kyseisen kirjan siitä huolimatta, että en erityisemmin pitänyt kaikista Jantusen puheessaan viljelemistä käsitteistä. Käsite informaatiosodankäynti vaikuttaa turhan mahtipontiselta. Myös sanassa ”resonaattori” on ikävä kaiku, koska sellainen voi periaatteessa olla kuka tahansa.

Sosiaalinen media muuttanut viestintää

Kirjoittaja Saara Jantunen on sen verran nuori, että hänellä tuskin on muistikuvia Neuvostoliitosta ja suomettuneisuuden ajasta. Hän on myös kasvanut ympäristössä, jossa sosiaalinen media kuuluu olennaisena osana viestintään.

Kirjoittaja havainnoi aivan oikein sen, että perinteinen ylhäältä alas tapahtuva viestintä ei enää sosiaalisen median aikakautena toimi. Hän myös näkee, että Suomessa valtiolliset organisaatiot eivät ole tottuneita sosiaalisen median tuomiin muutoksiin. Tästä syystä ne ovat alttiita vihamielisen tahon, eli tässä tapauksessa Venäjän informaatiovaikuttamiselle.

Sosiaalisen median kehitys on käytännössä poistanut suomalaisen valtamedian roolin portinvartijana. Sanomalehti tai tv-uutiset eivät enää yksin määrittele, mistä asioista keskustellaan ja miten. Sosiaalinen media myös mahdollistaa ihmisten eristäytymisen samanmielisten kupliin, joissa vastakkaisia mielipiteitä ei tarvitse kuunnella. Tällainen johtaa hänen mukaansa helposti mielipiteiden radikalisoitumiseen.

Jantusen kuvaukset uudesta mediatodellisuudesta ja sen tuomista haasteista ovatkin kirjan parasta antia.

Paha Venäjä

Venäjälle ei kirjassa suoda montaa positiivista sanaa. Venäjän toteuttama Krimin valtaus ja liittäminen itseensä olivat toki röyhkeitä operaatioita. Näiden yhteydessä käytettiin hyväksi härskiä valehtelua. Valtauksen toteuttaneet sotilaat kuuluivat Venäjän asevoimiin mutta heidän univormussaan ei ollut kansallisuustunnuksia, eli he olivat ”pieniä vihreitä miehiä”.

Ukrainan sodan edetessä Venäjä loi keinotekoisen ”Novorossija” -käsitteen kuvaamaan alueita, jotka liitettäisiin Venäjään. Ukrainan valtion olemassaolon oikeus asetettiin Venäjän lumetodellisuudessa kyseenalaiseksi.

Kirja keskittyy kuitenkin retoriikkaan ja viestintään itseensä. Se ei onnistu sitomaan tapahtumia todellisiin tavoitteisiin ja historiallinen viitekehyskin jää puutteelliseksi. Venäjällä ”maskirovka” on toki vanha perinne mutta nyky-Venäjän hallinnon todelliset tavoitteet jäävät käsittelemättä kuten myös Neuvostoliiton ajan esikuvat, joihin Venäjän nykyinen informaatiovaikuttaminen pohjautuu.

Venäjä on monien muiden entisten neuvostotasavaltojen tavoin autoritaarisesti hallittu kleptokratia. Sen talous perustuu raaka-aineisiin ja niiden vientiin. Valtiojohto ottaa kleptokratiassa raaka-aineiden myyntituloista siivun omaan taskuunsa, eli käyttää asemaansa henkilökohtaiseen vaurastumiseen. Myös Ukraina on samanlainen kleptokratia kuin Venäjä. Se ei kuitenkaan valtiona ole yhtä repressiivinen eikä sillä ole samanlaisia luonnonvaroja kuin Venäjällä.

Luonnollisesti tällaisen hallinnon legitimiteetti voi joutua kyseenalaiseksi, jos kansalaisten elinolot huononevat. Tällöin hallinto voi hakea oikeutusta ulkoisten vihollisten torjunnasta tai valloitusretkistä. Lisäksi se voi repressiivisillä toimilla viedä kilpailevilta poliittisilta johtajilta tai liikkeiltä toimintamahdollisuudet. Kaikkea tätä Putinin hallinto on tehnyt melko hyvällä menestyksellä.

Venäjältä puuttuu kuitenkin johtoajatus eli poliittinen ideologia, joka oli sen edeltäjävaltio Neuvostoliitolla. Jäljellä on oikeastaan vain länttä kohtaan tunnettu katkeruus menetetystä suurvalta-asemasta. Putin haluaisi Venäjän olevan yhtä mahtava kuin Neuvostoliitto oli aikanaan, mutta samalla hän joutuu koko ajan pelkäämään oman valta-asemansa puolesta. Halu säilyttää oma valta-asema ja välttää kokemasta Ukrainan ex-presidentti Leonid Janukovitshin kohtalo lienevät hänen pääasialliset motiivinsa.

Presidentti Putinin tausta on Neuvostoliiton pahamaineisessa turvallisuuspalvelu KGB:ssä, joten hänen toteuttamansa toimintamallit voidaan pitkälti jäljittää sinne. KGB harjoitti koko olemassaolonsa ajan poliittista sodankäyntiä vihollisia vastaan. KGB:n poliittisia sotatoimia kutsuttiin ”aktiivitoimiksi”, joihin kuuluivat niin median manipulointi kuin väkivaltaa sisältävät erityistoimet.

Läheskään kaikki aktiivitoimet eivät tuottaneet tuloksia mutta esimerkiksi rauhanliikkeen menestykseen Kremlin tuella luultavasti oli oma merkityksensä. Lännessä aseistariisuntaa vaativat liikkeet olivat kummallisen hiljaa Neuvostoliiton aseista ja keskittyivät vaatiman ydinaseista luopumista omilta hallituksiltaan. Toisaalta KGB ei aktiivitoimillaan pystynyt luomaan tällaisia liikkeitä tyhjästä vaan lähinnä vahvistamaan niiden asemaa.

Nyky-Venäjä harjoittaa poliittista sodankäyntiä samalla tavalla kuin sen edeltäjävaltio Neuvostoliitto. Välineitä vain on enemmän ja sosiaalinen media on yksi niistä.

SAFKA

Jantusen kirja keskittyy kuvaamaan Johan Bäckmanin ympärille kerääntyneen porukan toimia, jotka kirjan mukaan ovat Suomea vastaan käytävää informaatiosodankäyntiä. Jantunen myöntää, että Bäckmanin varsinainen kohdeyleisö on Venäjällä, jossa mies toimii Suomen asioiden tuntijana paikallisessa mediassa.

Koska valtaosa venäläisistä tuntee Suomen asioita huonosti, Bäckmanin asiantuntijuutta ei juuri aseteta kyseenalaiseksi, vaikka mies puhuisi kuinka mielettömiä tahansa. Bäckman siis näyttelee omaa rooliaan Venäjän median luomassa keinotodellisuudessa.

Toki ”Suomen antifasistisella komitealla” (SAFKA) on oma roolinsa myös Suomessa. Bäckman kumppaneineen käy infosotaa sellaisia henkilöitä vastaan, jotka tavalla tai toisella edustavat Venäjän kannalta negatiivisia näkemyksiä. Internet tarjoaa tällaiselle toiminnalle erinomaiset työkalut eikä safkalaisten kiusanteon ja häiriköinnin kohteeksi joutuneita kannata kadehtia. Jantunen itse tosin sanoo informaatiosodankäynnin asiantuntijana hallitsevansa tilanteen.

Jantuselle safkalaiset ovat informaatiosodankäynnin alimman tason toimijoita, jotka ovat uskollisia ylemmilleen mutta uskollisuus on yksisuuntaista. Jantunen ei kuitenkaan kerro lukijoilleen, että safkalaisten uskottavuus suomalaisen yleisön silmissä on olematon. Itse esimerkiksi luulin aluksi Juha Molarin blogia parodiaksi, mutta pian havaitsin miehen olevan tosissaan. Jantunen antaa ymmärtää, että on olemassa safkalaisten touhuja ovelampaa Suomeen kohdistuvaa informaatiovaikuttamista, mutta näytöt tästä jäävät kirjassa vähäisiksi.

MV-lehteä kirjassa kutsutaan ”disinformaatiosivustoksi” ja sen perustaja Ilja Janitskin esitetään eräänlaisena hölmöjen hyväksikäyttäjänä. Sivusto ei noudata journalistisia periaatteita ja on siksi huono.

Vaikka Jantunen tuntuu olevan hyvin perillä sosiaalisen median toimintalogiikasta, hänellä on vaikeuksia sulattaa tuttavaltaan kuulemaansa termiä ”suomalainen valtamedia”. Journalistisin periaattein toimivasta mediasta hänellä ei tietenkään ole kriittistä sanottavaa, vaikka ”suomalainen valtamedia” suorastaan tarjoaa ideologisellla yksipuolisuudellaan ja keskinkertaisella laadullaan tilaa vaihtoehtojulkaisuille. Mediayhtiöiden ja vasemmistolaisten yhteiset yritykset sulkea MV-lehti ja saattaa Ilja Janitskin oikeuden eteen ovat toistaiseksi epäonnistuneet ja tuottaneet mainevahinkoja lähinnä valtamedialle itselleen.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu

Mikä on sitten kirjan vaikutus turvallisuuspoliittiseen keskusteluun? Jantusen käsitepelin takaa on vaikea löytää punaista lankaa ja näytöt Suomeen kohdistuvasta trollaamisesta rajoittuvat muutamaan, useimmille netin käyttäjille tuttuun hahmoon. Kuitenkin trolleja löytyy aina vaan ja joka paikasta.

EU:n vastustaja voi saada niskaansa Venäjän trollin leiman tai ainakin hän on ”resonaattori”. Sama pätee niihin, jotka eivät kannata Nato-jäsenyyttä. Jopa eräät toimittajat ovat huomanneet tämän:

”Monet Venäjästä kiinnostuneet sosiaalisen median ”analyytikot” näkevät putinistin joka puskassa ja uhraavat rajattomasti energiaa, jotta saavat paljastettua heidät. Se tekee kommunikoinnin käytännössä mahdottomaksi, koska heitä ei kiinnosta erilaisten tietojen saaminen ja punnitseminen. Kiinnostuksen herättää vain raportointi, joka vahvistaa omaa käsitystä Venäjän tilanteesta.”

Infosota-kirja lisää vainoharhaisuutta ja uskoa erilaisiin salajuoniin. Tosin Infosota-kirja itsessään antaa ymmärtää, että nimenomana Venäjän informaatiovaikuttaminen lisää epäluottamusta. Turvallisuuspolitiikkaan keskittynyt blogisti Janne ”Rysky” Riiheläinen leimaa myös massamaahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat Putinin hyödyllisiksi idiooteiksi:

”Juuri siksi pakolaiskriisi ja sen esiin nostamat pelon ja vihan liikkeet ovat niin hyödyllisiä Venäjälle. Kun kansalaiselle saadaan uskoteltua, että yhteiskunta toimii häntä ja hänen turvallisuuttaan vastaan, on kansalaisen lojaaliutta maataan kohtaan vahingoitettu onnistuneesti. Nämä öyhöttäjät kiistävät tietysti tämän ja sanovat olevansa isänmaallisempia kuin kukaan. Isänmaa vaan ei ole jokin hämärä idea, vaan se on tämä yhteisömme, joka pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen toimeentuloa, turvallisuutta ja tulevaisuuden. Systeemissä on vikansa, mutta on ihan eri asia kritisoida sitä, kuin käydä sitä ylläpitävien instituutioiden hävittämiseen Punaisesta Rististä puolueisiin ja kirkosta ministeriöihin.”

Kun rajan yli kävelee 30 000 miestä eikä valtiojohto tee mitään tämän estämiseksi, valtio syö itse omaa oikeutustaan, koska se ei huolehdi perustehtävistään. Riiheläiselle ei juolahda mieleen, että epäluottamukselle voi olla perusteltu syy, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä Vladimir Putinin kanssa.

Suomi on sitoutunut Perustuslaissa EU:n jäseneksi ja rakentanut turvallisuuspolitiikkansa jäsenyyden varaan. Pakolaiskriisi on seurausta ensisijaisesti EU:n kyvyttömyydestä valvoa ulkorajojaan sekä eräiden EU-maiden kuten Saksan ja Ruotsin vastuuttomasta maahanmuuttopolitiikasta, joka houkuttelee onnenonkijoita ja teeskentelee, että nämä ovat pakolaisia. Ratkaisuna EU on tarjonnut ainoastaan turvapaikanhakijoiden jakamista jäsenvaltioihin kiintiöiden mukaan. Mitä turvaa tällainen yhteisö oikeasti tarjoaa? Näin ei saa kysyä, koska muuten on Putinin trolli tai vähintään resonaattori. Infosota-kirja on jo omalta osaltaan myrkyttänyt julkista keskustelua tuomatta siihen merkittävää uutta tietoa.