Poliittista oikeudenkäyttöä

Vuonna 2007 olin kovasti vihainen ja ehkä vähän naiivikin, kun kirjoitin tuolloisesta vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisesta, joka oli tehnyt tutkintapyynnön Mikko Ellilän kirjoituksesta ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä”. Kuvittelin vielä, että Suomessa sananvapaus olisi tärkeä perusoikeus. Myöhempinä vuosina huomasin, että näin ei ollut. Moni kannatti toki sananvapautta puheissaan mutta käytännössä rajasi tiettyjen mielipiteiden esittämisen sananvapauden ulkopuolelle.

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli ennen Puumalaisen kautta vähemmistövaltuutettuna käytännössä maannut käyttämättä tai ainakin vähän käytettynä. Puumalainen haki inspiraatiota valtionsyyttäjä Mika Illmanin väitöskirjasta ”Hets mot folkgrupp” (2005), jossa Ilman linjasi periaatteet sananvapauden rajoittamiseksi. Periaate oli, että ajatella saa mutta ääneen ei saa lausua.

Myöhemmissä ”sananvapausrikoksiin” liittyvissä oikeudenkäynneissä, joissa Illman usein itsekin esiintyi, luotiin se jo vakiintuneeksi muodostunut nykypäivänäkin vaikuttava oikeuskäytäntö. Illman oli toki tunnistanut pykälän kiihottamisesta kansanryhmää vastaan väljäksi. Hänen tunnetuin sitaattinsa lienee tämä:

”Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla on lainkäyttäjälle jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.”

Tässä Mika Illman on täysin oikeassa. Ansio tosin kuuluu vuonna 1990 oikeusministerinä toimineelle Tarja Haloselle, joka ajoi väljästi muotoillun pykälän läpi Eduskunnassa. Illman itse ei kuitenkaan vienyt pykälää loogiseen äärimmäisyyteensä vaan syytti ennen siirtymistään muihin tehtäviin riittävän monta kertaa, jotta tapa tulkita lakia vakiintui. On epäselvää, toimiko Illman omin päin ajaessaan tiukkaa tulkintaa väljälle laille, vai saiko hän toimeksiannon jostain ylempää.

Toiviainen etsii äärimmäisyyksiä

Kiihotusrikosten täytäntöönpanossa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Monet kirjoitukset, joista oli jaettu tuomioita käräjillä, eivät koskaan kadonneet internetistä, vaan niistä löytyi jopa useita kopioita ja löytyy edelleen. Mikko Ellilän vanha kirjoituskin löytyy yhdellä haulla. Viimeistään internetin arkistosta löytyy kopio poistetuistakin kirjoituksista.

Lisäksi maailmasta löytyy paljon nykypäivän suvaitsevaiselle moraaliselle paremmistolle epämieluisaa aineistoa, joka tosin on kirjoitettu, ennen kuin kiihottaminen oli rikolliseksi säädetty. Monien muinaisten vihakirjoitusten kirjoittajatkin ovat jo menneet manan majoille.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen halusi lopun moiselle rikollisuudelle. Ensiksi hänen aloitteestaan Päivi Räsäsen Uuden Testamentin roomalaiskirjeitä siteeraavasta twiitistä käynnistettiin esitutkinta. Myöhemmin mukaan liitettiin vuodelta 2004 Luther-säätiön sivuilla julkaistu pamfletti, jossa Räsäsen väitetään panettelevan ja solvaavan homoseksuaaleja.

Tätä ennen Poliisi oli jo päättänyt, että esitutkintaa ei aloiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Markku Silen totesi päätöksen jälkeen ja ymmärsi selvästi, mihin kiihkoilu johtaa:

” Mikäli esimerkiksi joidenkin Raamatussa esitettyjen näkemysten katsottaisiin sellaisenaan täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, olisi myös Raamatun levittäminen tai saatavilla pitäminen lähtökohtaisesti kiihottamisrikoksena rangaistava.”

Jos Raamatussa on lainvastaista materiaalia, Raamatusta on joko poistettava lainvastaiset osat tai kirja on kokonaan poistettava yleisön saatavilta. Vielä nykyisenä mielipuolisena aikana uskon, että valtaosa ihmisistä ymmärtää Raamatun sensuroinnin mielettömyyden.

Laissa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei ennen vuotta 2011 mainittu seksuaalista suuntautumista kansanryhmää määrittävänä tekijänä. Räsäsestä saadaan kuitenkin taannehtivasti rikollinen, jos tulkitaan, että rikollinen sisältö on edelleen ”yleisön saatavilla” eli kyseessä on ns. jatkettu rikos.

Jännän äärellä

Räsäsen tapauksessa ollaan jännän äärellä sekä sanan- että uskonnonvapauden kannalta. Räsänen otti twiitissään kantaa tapaan, jolla kirkko osallistui Pride-tapahtumaan. Tueksi hän esitti otteen roomalaiskirjeestä.

Luther-säätiön pamfletissa hän esitti perinteisen kristinuskon mukaisen käsityksen homoseksuaalisuudesta, ilmaisi kielteisen käsityksen homoliitoista ja puolusti perinteistä miehen ja naisen avioliittoa yhteiskunnan perustana.

Jos Räsänen tuomitaan, uskonnonvapaudella pyyhitään takapuolta. Aiemmin pelkästään sananvapautta on rajoitettu ja sen käyttäjiä pyritty nöyryyttämään kiihotustuomioilla.

Mikäli Toiviainen onnistuu,  tuomio avaa uusia mahdollisuuksia ihmisten rankaisemiseen ja voi johtaa jopa oikeisiin kirjarovioihin eikä pelkästään virtuaalisiin. Olli Pusa varoitteli niistä kirjoituksessaan Oikeassa Mediassa. Käytännössä koko länsimainen kulttuuriperintö on vapaata riistaa kiihkomielisille sensoreille.

Kiihotuslaki kertoo pyrkimyksestä totalitarismiin

Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä oli aikanaan laaditu siten, että kuka tahansa saataisiin sen avulla tuomituksi vankileirille. Tavarajunien kolistessa miljoonat neuvostokansalaiset kuljetettiin maan etäisimpiin kolkkiin tappavaa pakkotyötä tekemään.

Pykälällä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on paljon yhteistä historiallisen edeltäjänsä kanssa. Sen avulla voidaan kuka tahansa tuomita, kun tulkitaan kirjoitusta tarkoituksellisen pahantahtoisesti, otetaan lauseita irti asiayhteydestä ja unohdetaan kirjoituksen kokonaisuus ja konteksti. Totuus ei kiihotusoikeudenkäynnissä ole mikään puolustus.

Kiihotuspykälä on myös luonteeltaan postmoderni eli ihmisen syntyperä vaikuttaa siihen, joutuuko hän syytettyjen penkille vai ei. Itse en muista ainuttakaan maahanmuuttajataustaista, joka olisi joutunut asiasta käräjille. Ensimmäinen ehdokas on iranilaismielinen islamisti Hussein Al-Taee, joka kampanjoi ”Rauhan Taeena” itsensä eduskuntaan tukenaan Tarja Halosen ja Rauli Virtasen kaltaisia tunnettuja vaikuttajia. Yksi mahdollisuus on, että Al-Taeen paljastuminen antisemiitiksi ja islamistiksi oli liian kova paikka. Siksi rinnalle tarvittiin Juha Mäenpää ja Päivi Räsänen. Etenkin Räsänen on onnistuneesti vienyt huomiota Al-Taeen tapaukselta. Oliko tämä kenties tarkoituksellista?

Kiihotuspykälä on romuttanut sananvapauden, politisoinut oikeuslaitoksen, tehnyt selvää uskonnonvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä.Kaiken lisäksi valtaeliitti on kiristämässä ruuvia entisestään, kun maalittamista tuodaan rikoslakiin kovia kokeneen Ylen toimittajan itkeskelyn säestämänä. Mikäli laki toteutuu, lisää syyttömiä ihmisiä tuomitaan.

Sananvapauden rajoituksia tarvitsevat ainoastaan ne, joiden mielipide ei pärjää julkisessa keskustelussa, koska se perustuu valheelle. Valhe tarvitsee suojakseen sensuuria, ei totuus. Totuus vaientaa valheen, ei sensuuri. Valtamedian keskustelussa asia on käännetty päälaelleen. Sananvapautta käyttävät yksityiset kansalaiset ovat uhka heitä arvokkaampien ihmisten eli virkamiesten ja toimittajien sananvapaudelle. Vain rajoittamalla tavallisten kansalaisten sananvapautta "todellinen sananvapaus” voi toteutua.

Järkeilijät

Suomalaiset ovat keskimäärin lainkuuliaista kansaa. Siksi joukostamme löytyy niitä, joiden mielestä kiihotusoikeudenkäyntien vastustaminen on väärin ja”oikeusvaltion pitää antaa toimia”. Näille ihmisille ei voi kuin nauraa. Jokainen sortokoneisto on aina käyttänyt epäoikeudenmukaista lakia sumuverhona sortotoimilleen. Sitä varten oli Neuvostoliiton rikoslain 58. pykälä, jotta ihmiset saatiin leirille ”laillisesti”.

Esimerkkinä järkeilijästä otan Kirkko ja Kaupunki -lehden pääkirjoituksen. Siinä Jaakko Heinimäki osoittaa, miten kirkko ja sen julkaisut ovat etääntyneet varsin kauas kristillisyydestä ja omaksuneet modernin vasemmistoliberalismin karvoineen päivineen:

” Raamattu ei nauti syytesuojaa. Raamattua voi siteerata myös rikollisella, loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.”

”Jos joku alkaisi tylyttää Helsingin juutalaista seurakuntaa ja poimisi sanomansa vahvistukseksi Uuden testamentin kaikkein antisemitistisimmät jakeet, kyseessä olisi varmasti rikoksen tunnusmerkistön täyttävä hyökkäys kansanryhmää vastaan.”

Heinimäki ei ymmärrä, että kyse on uskonnonvapaudesta. Hän voi olla eri mieltä Räsäsen kanssa, mutta hän sortuu heittämään ensimmäisen kiven. Virallisen kirkon kommenteissa Räsäsen mielipiteet on ensin tuomittu ja sen jälkeen on puolustettu uskonnonvapautta. 

Heinimäen hypoteettisella esimerkillä ei puolestaan ole mitään tekemistä Räsäsen argumentin kanssa. Hänen käsityksensä Raamatun syytesuojasta on typeryydessään uskomaton. Jos hänen kaltaisensa saavat päättää, kirjaroviot ovat totta pikemmin kuin uskommekaan.

Infosodan taistelutantereilta

 

Alkujaan en aikonut lukea Jessikka Aron kirjaa Putinin trollit enkä sitten lopulta lukenutkaan vaan kuuntelin äänikirjana. Mieleen tuli omat ensikokemukseni internetissä levitettävästä väärästä tiedosta. Joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa internetin uutisryhmissä toimi tietokoneohjelma nimeltä hasan.b.mutlu, joka etsi tekstistä sanoja “Turkey” ja “Armenia” ja postasi sen jälkeen röyhkeää propagandaa ja valetietoa loukkauksilla höystettynä. Mutlu ei nimittäin ainoastaan kieltänyt armenialaisten kansanmurhaa Osmanivaltakunnan viimeisinä vuosina vaan väitti, että itse asiassa armenialaiset tappoivat miljoonia turkkilaisia ja kurdeja.Mutlu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas keksintö, jonka nykyisiä ilmentymiä lienevät kai sosiaalisen median bottitilit.

En tuolloin tiennyt armenialaisten kansanmurhasta juuri mitään, mutta en myöskään luottanut Mutlun valetietoon. Minulle selvisi varsin nopeasti, että armenialaisten kansanmurhaa tunnetaan varsin vähän, vaikka kyseessä on yksi 1900-luvun törkeimmistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tätä rikosta Turkin valtio ei ole koskaan tunnustanut.

Venäjän informaatiovaikuttamisesta välittyy samanlainen kuva. Valehdellaan härskisti, väärennetään todisteita ja heitetään lokaa vaikuttamisen kohteen päälle. Putinin trollit -kirjassa on useita esimerkkitapauksia rehellisistä ja tinkimättömistä ihmisistä, jotka joutuvat maalitauluksi, koska he kertovat Venäjän hallinnon kannalta epämiellyttäviä totuuksia.

Kirjassa on tapauksia eri puolilta maailmaa, kuten Liettuasta, Norjasta, Ruotsista, Serbiasta, Britanniasta ja myös Yhdysvalloista. Sen lisäksi siinä käydään läpi kirjoittajan omaa tapausta ja hänen kokemuksiaan dosentti Johan Bäckmanin ja MV-lehden päätoimittaja Ilja Janitskinin ilkeämielisestä kirjoittelusta.

Kirjan perusteella voi päätellä, että Aron rikosilmoitukset MV-lehdestä näyttelivät keskeistä roolia, kun viranomaiset hakivat Ilja Janitskinin tutkintavankeuteen Andorrasta. Itse olen seurannut “sananvapausrikoksista” käytyjä oikeudenkäyntejä siitä lähtien, kun vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen ja valtionsyyttäjä Mika Illman aloittivat ristiretkensä nettirasismia vastaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Suurin kala oli tuolloin Seppo Lehto, joka sai törkyblogeistaan 2,5 vuoden ehdottoman vankeustuomion. Lehdon syytekirjelmä oli pitkä kuin nälkävuosi. Myös Janitskinin syytekirjelmästä löytyi lukuisia rikoksia eli odotettavissa oli samanlainen tuomio kuin aikanaan Lehdolle sekä tietysti muhkeat korvaukset asianomistajille.

Aron kirjan yksi suuri ongelma on se, että se pyrkii olemaan samanaikaisesti sekä kuvaus Venäjän vaikuttamisoperaatioista että tilitys Aron omista kokemuksista myrskyn silmässä. Lopputuloksena se ei ole oikein kumpaakaan.

Toinen häiritsevä tekijä on puutteellinen konteksti. Neuvostoliiton KGB:n aktiivitoimien perintö toki mainitaan mutta lukija ei välttämättä ymmärrä, että Venäjä ja sen edeltäjävaltio Neuvostoliitto ovat harjoittaneet vastaavanlaista vaikuttamista vuosikymmenien ajan. Erona on lähinnä se, että Neuvostoliiton aikana ei ollut modernia sosiaalista mediaa eli valeuutiset piti ujuttaa sanomalehtiin. Lukemieni KGB:n historiaa käsittelevien kirjojen perusteella aktiivitoimien menestys ei ollut järin suurta.

Nyky-Venäjän aktiivitoimien menestystä on korostettu länsimaisessa valtamediassa erityisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalien yhteydessä. Jessikka Aro kertoo kirjassaan, että Hillary Clintonin kampanjapäällikkö John Podestan sähköpostien hakkeroinnin teki Venäjän sotilastiedustelu GRU. Viestit julkaistiin Wikileaksin kautta. Aron kirjassa Assange esitetään Venäjän asiamiehenä. Tämä voi toki olla tottakin.

Kirjan loppupuolella Aro heittää lokaa Perussuomalaisten niskaan. Kaikkein huvittavinta on se, kuinka Aro moralisoi veronmaksajien rahalla operoivaa puoluelehti Suomen Uutisia, vaikka hän itse työskentelee pakkoverolla kustannetussa mediayhtiössä. Aron työnantaja toimitti vuosina 1978 – 1985 radio-ohjelmaa nimeltä Näin naapurissa. Ohjelmaa tehtiin yhteistyössä Neuvostoliiton radion ja uutistoimisto APN:n kanssa. Ohjelmassa Neuvostoliiton todellisuudesta annettiin kaunisteltu kuva.

Jessikka Aro on toimittaja valtamediassa. Hänen kaltaisilleen on tyypillistä moralismi ja leimaavien epiteettien käyttö tekstissä. Kirjassa viljellään säännönmukaisesti termiä “valeuutissivusto” silloin, kun kyse on vaihtoehtomedian toimijoista. Esimerkkinä valeuutissivustoksi tituleeratusta voi mainita Paavo Tajukankaan PT-median, joka koostaa juttuihinsa Ruotsin tapahtumia. Lähteenä hän käyttää ruotsalaista valtamediaa.

Aro uskoo ilmeisesti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on Venäjän asiamies. Näin siitä huolimatta, että kaksi vuotta kestänyt tutkimus ei löytänyt todisteita Trumpin kampanjan vehkeilystä Venäjän kanssa. Todellisuudessa Venäjä-tutkimus oli huijaus, jolla yritettiin ensin estää Trumpin valinta ja sitten halvaannuttaa hänen presidenttiytensä. Ehkä Aro oli katsonut dokumentin “Active Measures” ja uskonut sen väitteet, mene ja tiedä. Todellinen skandaali oli siinä, kun Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut salakuuntelivat Trumpin kampanjaa FISA warrantilla, jonka perusteena oli Christopher Steelen kuuluisa “kansio”. Se, että tiedusteluorganisaatiot vakoilevat ehdokkaita (ja myös journalisteja) poliittisilla perusteilla, luulisi huolestuttavan toimittajaa.

Aro on tällä hetkellä ehkä kansainvälisesti tunnetuin suomalainen journalisti. Google-haku tuo tulokseksi useita linkkejä arvostettuihin kansainvälisiin julkaisuihin. Yksi asia meni kuitenkin pieleen. Aron piti saada Yhdysvaltain ulkoministeriöltä arvostettu “International women of courage” -palkinto, joka kuitenkin peruttiin viime hetkellä. Aron mukaan kyse oli siitä, että hän oli arvostellut presidentti Trumpia. Voi toki olla näinkin, mutta todennäköisemmin Aro menetti palkinnon, koska hän on “Trump truther” eli uskoo Trumpin olevan Venäjän agentti.

Infosotanarratiivi tuhoaa sananvapauden

Käsitys informaatiosodankäynnistä on lyönyt läpi Suomessa erittäin hyvin. Yksi merkittävimmistä tekijöistä on ollut sotatieteen tohtori Saara Jantunen, joka kirjassaan kuvasi venäjämielisten informaatiovaikuttamista.

Vaikka on sinänsä arvokasta kuvata menetelmiä, joilla ihmisten mieliin pyritään vaikuttamaan, käytännön vaikutus infosotanarratiivin ylimyynnillä on ollut se, että julkiseen keskusteluun on ilmestynyt hahmoja, jotka vahtivat julkista keskustelua ja sitä, milloin jokin toimija edistää muka Venäjän asiaa. Putler-kortista on tullut leimakirves, jota itse itsensä turpoasiantuntijaksi nimittäneet käyttävät niistä, joista he eivät pidä.

Eikä siinä ole vielä kaikki. Peter Saramon Vastavalkea-sivuston kirjoituksessa on käsitelty infosota-narratiivin sananvapausongelmia. Joo, tiedän, että Vastavalkea on luokiteltu “valeuutissivustoksi”.

Useimpien sananvapauden rajoittamispyrkimysten takaa löytyy ainakin päällisin puolin hyvä tarkoitus. Valitettavasti sananvapauden sääntelyssä vasta käytäntö tuo ongelmat esiin. Jessikka Aro ei kirjassaan suonut ymmärrystä niille, jotka pitävät pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ongelmallisena. Aron kaltaiset valtamedian toimittajat ajattelevat, että sananvapaus kuuluu heille ja kaltaisilleen mutta ei tavalliselle kansalaiselle, joka ei välttämättä osaa lausua huoliaan poliittisen korrektiuden edellyttämällä tavalla.

Aro sen sijaan tuntui kannattavan vihapuhetyöryhmän ehdotuksia ilmeisen varauksettomaksi. Eli rikoslakiin tulisi nykyisten pykälien lisäksi “maalittaminen”. Vaikka tarkoituksena on estää systemaattiset hyökkäykset yksittäistä henkilöä kohtaan eli samankaltaiset tapaukset, joita Jessikka Aro kirjassaan kuvaa, käytännössä esimerkiksi viranomaisen toimintaa arvosteleva yksittäinen kansalainen voi joutua rikoksesta epäillyksi. Samalla tavalla valtamedian toimittajaa sosiaalisessa mediassa arvostellut kansalainen saattaa saada syytteen maalittamisesta.

Meillä on jo kaksi sananvapautta rajoittavaa lakia eli kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja laki uskonrauhan rikkomisesta. Ensimmäisen lain tulkinta on oikeudessa muodostunut sellaiseksi, että väitetyn kiihottajan kirjoitusta tulkitaan mahdollisimman pahantahtoisesti ja päätellään, onko kirjoitus “omiaan aiheuttamaan halveksuntaa käsiteltyä kansanryhmää kohtaan”. Kirjoituksen totuuspohjalla ei ole merkitystä eikä kirjoittajan kertomalla tarkoituksella. Äskettäin Teemu Lahtinen kirjoitti Twitteriin sana sanalta samanlaisen tekstin, josta Jussi Halla-aho sai tuomion ja joutui tuomituksi. Elämme jo yhteiskunnassa, jossa minkä tahansa negatiivisen asian lausuminen jostakin riittävää uhristatusta omaavasta vähemmistöstä on vaarallista.

Jälkimmäisestä laista eli uskonrauhan rikkomisesta sanon vain sen, mitä olen aiemminkin sanonut. Lain ainoana tarkoituksena on ehkäistä ennalta muslimien väkivaltaista reaktiota silloin, kun islamista sanotaan jotakin negatiivista. Kyse on siis monikulttuurisen yhteiskunnan rauhan ylläpitämisestä.

Kaikkein irvokkainta on se, että Kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen on joutunut poliisitutkintaan twiitistä, jossa hän siteeraa Raamattua ja moittii kirkkoa Pride-tapahtuman tukemisesta. Tämäkään ilveily tuskin herättää mitään kysymyksiä sensuuria kannattavissa sananvapauden puolustajissa. Jessikka Aro on sananvapauden puolustajana samanlainen kuin suurin osa valtamedian toimittajista. Sananvapautta puolustetaan parhaiten rajoittamalla sitä.