keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2014

Venäjän verkossa 2


Venäläisistä tiedotusvälineistä Komsomolskaja Pravda on yksi vähiten objektiivisimmista, joten sieltä on välillä kiva kurkistaa, millaista kuvaa ajankohtaisista tapahtumista lehti tarjoilee venäläiselle kotiyleisölle.

Suomalais-ugrilaista terroria

Lehden toimittaja, Baltian toimituksen päällikkö Igor Teterin (Tetjorin) on närkästynyt siitä, että Viron turvallisuuspoliisi raportoi vuosittain henkilöistä ja organisaatioista, jotka ovat poliittisesti epäluotettavia ja mahdollisesti uhkaavat Viron itsenäisyyttä. Suurin osa näistä henkilöistä on tavalla tai toisella kytköksissä Venäjään. Myös Igorin oma nimi löytyy listalta.

Ikään kuin osoittaakseen raportin yksipuolisuuden Teterin julkaisee uhkauskirjeen, joka on saapunut postitse Suomesta juuri Viron turvallisuuspoliisin raportin julkaisupäivänä. Lehdistötiedotteen muotoon kirjoitettu kirje on laadittu kömpelöllä englannin kielellä ja se vaikuttaa pintapuolisesti huonolta pilalta. Tämä ei estä Teteriniä ottamasta sitä tosissaan.

Kirjeessä varoitetaan ulkovenäläisiä iskuista ja kerskaillaan, kuinka ”solut” ovat onnistuneet eliminoimaan 14 venäläistä kohdetta seitsemässä kuukaudessa. Kirjeen on allekirjoittanut neljä ryhmittymää, jotka ovat kaikki ainakin minulle ennestään täysin tuntemattomia: Venäläisten tappamiseen sitoutuneet suomalaisugrilaiset, Yhdennentoista ryhmä, Laszlon sotilaat ja Vapaa Pohjoinen -liike.

Teterinin jutun tarkoituksensa on tietysti saada venäläisen kotiyleisön mielikuvitus liikkeelle. Suomalaisugrilaiset terroristit uhkaavat ulkomailla asuvia venäläisiä. Näin presidentti Vladimir Putinin politiikka Ukrainassa näyttää taas oikeutetulta ja ymmärrettävältä. Se, että kirje on luultavasti joko pila tai ”antifasistisen” sylttytehtaan tuotantoa, ei välttämättä avaudu tavanomaiselle Komsomolskaja Pravdan lukijalle.

Suomalaiset asiantuntijoina

Suomalainen sotilashenkilö, lippueamiraali Georgij Alafuzoff, joka nykyisin toimii EU:n sotilastiedustelun päällikkönä, saa puolestaan todistaa, että Itä-Ukrainassa paikalliset ihmiset ovat ottaneet aloitteen omiin käsiinsä.

Kompravdan käsitys perustuu Ylen uutiseen, jossa Alafuzoff arvioi, että Itä-Ukrainassa ei ole suuria määriä venäläisiä sotilaita. Kompravda tosin antaa ymmärtää, että Alafuzoff kiistäisi kokonaan joidenkin läntisten poliitikkojen väitteet venäläisten erikoisjoukkojen mukanaolosta. Todellisuudessa Alafuzoff sanoi:

”Itä-Ukrainassa ei ole suuria määriä venäläisiä sotilaita tai ihmisiä. Mutta on selvää, että vapaaehtosia, itse aloitteita ottavia venäläisiä on alueella varmasti. He ovat huolissaan kansalaisistaan, venäjää äidinkielenään puhuvista ihmisistä. En usko kuitenkaan, että sotilaallisesti Venäjä olisi vielä tällä hetkellä voimakkaasti sinne asemoitunut.”

Tämä tietysti pitää paikkansa, sillä samanlaisia ”pieniä vihreitä miehiä” kuljettaneita venäläisiä sotilasajoneuvoja ei ole näkynyt kuten Krimin valtauksessa. Alafuzoff ei viisaana miehenä sulje pois venäläisten osallisuutta tapahtumiin, mutta tämä jää Komsomolskaja Pravdan lukijoille kertomatta, koska tapahtumien paikallisuutta halutaan korostaa.

Alafuzoffin haastattelu Ylellä oli tarkoitettu suomalaisille mutta se osoittautui yllättävän käyttökelpoiseksi myös venäläiselle tiedotusvälineelle.

Myös Ylen toimittaja Marja Manninen pääsi lehden sivuille. Toimittaja Manninen vahvisti Kompravdan mukaan, että useimmat aktivistit ovat tavallisia itäukrainalaisia eivätkä siis Venäjän tukemia provokaattoreita.

Venäjä-ilta

Katsoin myös Ylen Venäjä-iltaa juuri sen verran, kuin kestin katsoa hörhöjen ja ammattipropagandistien päällehuutelua. Ohjelmasta tuli Dosentti B.:n oma show, jossa tämä nykyajan Moskovan Tiltu esitteli 70-luvun vähemmistökommunisteilta tuttua retoriikkaa. Nyt tiedämme, että Ukrainaa hallitsee ”fasistinen juntta” tai ainakin tällaista kuvaa tarjoillaan mielellään venäläiselle yleisölle. Totuus on hieman moniulotteisempi mutta se ei dosenttia haittaa. Tapansa mukaan hän oli liukas kuin ankerias ja vältteli vastaamasta suoriin kysymyksiin.

Pääsipä perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainenkin kuulemaan EU-kriittiseksi tarkoitetun lausuntonsa taas uudelleen dosentin suusta ja vielä suorassa lähetyksessä. Tossavaisen puheiden käsittelystä Suomen ja Venäjän mediassa kirjoitin jokin aika sitten.

Sotatilanteessa tai siihen valmistauduttaessa totuus on ensimmäinen uhri, kun propagandamylly alkaa tosissaan jauhaa.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2014

Suomettuminen ei koskaan päättynyt - osa 2


Kirjoitin itse vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan, että suomettuminen ei koskaan päättynyt. Suomen ulkopolitiikassa ei koskaan varsinaisesti tehty irtiottoa länteen vaan kylmän sodan aikaiset kahleet pidättelivät 1990-luvun alussa suomettumisen aikana kasvanutta Suomen poliittista johtoa.

Suomi ei 90-luvun alussa Venäjän heikkouden hetkellä uskaltanut liittyä läntiseen puolustusliitto NATO:on. Sen sijaan Suomi liittyi Euroopan Unioniin, koska länteen teki mieli, mutta uskallus ei riittänyt kokonaan sitoutua läntiseen turvallisuusyhteistyöhön. Suomettumisen kahle roikkui yhä jalassa.

Tosiasioiden tunnustaminen

J.K. Paasikiven suusta on ilmeisesti lähtöisin sanonta: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.” Tämä lause on unohtunut Suomen poliittiselta johdolta, jos nykyiset johtajat sitä koskaan ovat edes osanneet.

Suomen ulkopolitiikka Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ajoi karille vuonna 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Kun Venäjä anasti Krimin niemimaan Ukrainalta näyttävällä mutta läpinäkyvän valheellisella kansanäänestyksellä, tämä tosiasia valkeni myös kaikkein kovakorvaisimmille.

Suomettumisen aikana suomalaiset pettivät itseään ja luulivat, että pelkkä taitava ulkopolitiikka säästi Suomen sovjetisoinnilta. Ei ärsytetty Neuvostoliittoa vaan pyrittiin pitämään ystävälliset välit suureen naapurimaahan. Suomettumisen aikana unohdettiin, että Neuvostoliitolla oli kylmässä sodassa vastapuoli eli Yhdysvaltojen johtama läntinen liittouma. Jos Neuvostoliitto olisi sovjetisoinut Suomen, Ruotsi olisi luultavasti siltä istumalta liittynyt NATO:n jäseneksi.

Jäsenyys Euroopan Unionissa ja yhteisvaluutta eurossa perusteltiin aikanaan suurelta osin turvallisuuspoliittisilla argumenteilla. Näitä samoja argumentteja käytettiin myös eurokriisin aikana, jolloin Suomen valtio tuki Kreikkaa ja muita taloutensa huonoon kuntoon saattaneita euromaita.

Krimin tapahtumat ovat paljastaneet kansalaisille sen, että EU on pelkkä paperitiikeri silloin, kun vastapuoli on riittävän häikäilemätön eikä epäröi turvautua sotilaalliseen voimaan. EU tekee päätöksiä verkkaisesti. Kun päätöksiä tulee, ne ovat usein Suomen kannalta huonoja ja Suomen vaikutusmahdollisuudet niiden sisältöön ovat rajalliset. EU ei tuo turvaa mutta pakottaa sitoutumaan yhteisen ulkopolitiikan nimissä tehtyihin päätöksiin. Suomella ei enää ole itsenäistä Venäjän politiikkaa, vaan EU sanelee sen reunaehdot.

Sitten on se kansainvälinen oikeus, johon monet pienet maat pyrkivät panemaan toivonsa. Todellisuudessa mitään kansainvälistä oikeutta ei ole olemassakaan, jos sen takana ei ole riittävästi sotilaallista ja taloudellista voimaa. Osa maista sopeutuu mielellään kansainväliseen oikeuteen ja sen sääntöihin, osa taas on mukana vain, jos se toimii heidän etujensa mukaan, ja on valmis rikkomaan sääntöjä, jos siitä saatavat hyödyt ylittävät haitat. Venäjä on tällainen maa.

Suomen poliittinen johto on luottanut liikaa talouteen ja keskinäiseen taloudelliseen riippuvuuteen. On uskottu, että kaikki maat ymmärtävät taloudellisten siteiden merkityksen eivätkä siksi pyri häiriköimään ja keikuttamaan venettä. Ei ole haluttu uskoa, että jotkut maat ajattelevat geopoliittisten intressiensä ja oman arvovaltansa olevan tärkeämpiä kuin taloussuhteet. Tähän kohtaan sopii hyvin sitaatti Paasikiven kirjeestä ministeri Steinhardtille:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.”

Venäjä on otettu mukaan ”kansainväliseen yhteisöön” ja uskottu, että näin siitä tulee vastuullinen kansainvälisen yhteisön jäsen. Näin ei ole tapahtunut, koska Venäjän luonnetta imperiumina ei ole haluttu ymmärtää. Venäjää ei ole kuunneltu silloin, kun se on huolissaan NATO:n laajenemisesta sen lähialueille. Venäjän toimissa sen ”lähiulkomaissa” on haluttu nähdä vain Putinin hallinnon pyrkimyksiä kerätä sisäpoliittisia pisteitä eikä tavoitetta kasvattaa omaa arvovaltaa ja luoda lännestä riippumaton maailmanpoliittinen voimatekijä.

NATO-optio

Mutta onhan Suomella ollut käytössään NATO-optio, eli Suomi voi milloin tahansa halutessaan liittyä puolustusliiton jäseneksi. Ässä on pidetty hihassa ja kuviteltu, että kortin arvo pysyy ajan myötä samana. Todellisuudessa olisi pitänyt puhua ”NATO-ikkunasta” eli ajanjaksosta, jolloin NATO:n ovet ovat auki. Ikkuna kuvaa myös aikaa, jolloin Venäjä on riittävän heikko, jotta se pystyisi vastustamaan Suomen jäsenyyttä.

Jimmy Carterin hallinnon turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski ehdotti Ukrainalle ”Suomi-optiota” eli Suomea roolimalliksi Ukrainalle. Samanlaisen ajatuksen esitti myös toinen kylmän sodan ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger.

Nämä lausunnot eivät suoraan koske Suomea, mutta rivien välistä voi lukea, että Suomi ei välttämättä ole enää niin tervetullut liittouman jäseneksi kuin joskus aiemmin. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että Suomen NATO-jäsenyys johtaisi vastatoimiin Venäjän taholta. Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov kävi pari vuotta sitten varoittamassa Suomea ”liiasta veljeilystä NATO:n kanssa”. Vaikka Suomi hyväksyttäisiinkin jäseneksi, jäsenyyden hinta voi muodostua Suomelle kalliiksi.

Ulkopoliittisen toimintaympäristön muutokset ovat nostaneet esille myös perinteisiä suomettumisen ajan ääniä. Entinen ulkoministeri, presidenttiehdokas ja Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen vaati blogissaan Suomelle omaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Miehen menneisyyden perusteella tiedetään, että tämä linja muistuttaisi kovasti suomettumisen ajan ulkopoliittista linjaa.

Johtopäätös

Suomen ulkopoliittinen linja sosialidemokraatteja edustavien presidenttien aikana on johtanut Suomen nykyiseen tilanteeseen, jossa Suomen ulkopoliittiset vaihtoehdot ovat vähentyneet verrattuna 1990-luvun alun tilanteeseen. Presidenttejä ja pitkäaikaista ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa ei voi toki yksin syyttää tapahtuneesta. Ainoa selkeästi NATO-myönteinen puolue Kokoomus on yksin ollut liian heikko ajamaan jäsenyyttä samalla, kun SDP on edistänyt monenkeskistä internationalismia ja Keskusta on elänyt menneisyydessä.

Siksi Suomi on nyt ajautumassa samaan asemaan, joka sillä oli kylmän sodan aikana. Venäjän kanssa täytyy olla koko ajan varpaillaan, jotta mitättömästä kiistasta ei tulisi maiden välistä kriisiä. Näitä kriisejä lietsoo Venäjän mediassa kotimainen dosentti B., jonka räikeän propagandistiset kuvaukset Suomen todellisuudesta leviävät Venäjän mediassa nopeammin ja tehokkaammin kuin virallisen Suomen yritykset kertoa asioiden todellinen laita.

Jos Suomi ajautuu Venäjän syliin, näitä kiistoja tulee lisää ja ne muuttuvat vakavammiksi. Ne johtavat siihen, että naapurin vaikutus Suomen sisäpolitiikassa kasvaa, vaikka varsinaiseen kotiryssäjärjestelmään ei heti mentäisikään. Kysymys onkin, kummasta on Suomelle vähemmän haittaa: NATO-jäsenyydestä vai ajautumisesta Venäjän syliin. Jos ei tehdä mitään, jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.

tiistaina, helmikuuta 25, 2014

Ukrainan tulevaisuus


Mielipiteen muodostaminen Ukrainan tilanteesta on vaikeaa siksi, koska liian monella taholla tuntuu olevan jonkinlainen agenda asian suhteen. Luin Tshekin ex-presidentti Vaclav Klausin ja hänen avustajansa Jiri Weiglin kirjoittaman analyysin tilanteesta Lubos Motlin blogista. Jos kyseisessä kirjoituksessa jokin agenda on, se on varovaisuus.

Klausin ja Weiglin näkemykset

Ukrainan valtiosta hän sanoo seuraavaa:

”Nykymuodossaan Ukraina on suurelta osin keinotekoinen yksikkö, joka on itsenäinen ainoastaan 20 vuotta sitten tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen ansiosta.”

Nykyisen Ukrainan rajat muodostuivat Toisen maailmansodan tuloksena. Neuvostotasavaltaan liitettiin aiemmin Puolalle kuuluneita alueita, jotka eivät koskaan aiemmin olleet Venäjän yhteydessä. Näiden alueiden kulttuuri ja historia poikkeaa suuresti maan itäosien vastaavasta. Lisäksi Krimin niemimaa, joka ei koskaan ole kuulunut Ukrainaan, liitettiin Ukrainan Neuvostotasavaltaan Nikita Hrustshevin käskystä vuonna 1954. Krimin niemimaalla sekä Ukrainan itä- ja eteläosissa on alueita, jotka ovat olleet pitempään kiinteässä yhteydessä Venäjään.

Valtiona Ukraina ei ole itsenäisyytensä aikana oikein toiminut kunnolla. Klaus ja Weigl toteavat:

”Maan tietynlainen keinotekoisuus ja asukkaiden epäyhtenäinen näkemys sen tulevaisuudesta ja kehityksestä ovat halvaannuttaneet maan poliittisen elämän heti alusta alkaen."

"...Tilanteeseen ovat myös vaikuttaneet negatiivisesti maan huonosti toteutettu muutos, kommunismin perintö ja viimeisen 20 vuoden taloudellinen ja poliittinen kaaos.”

Tässä tilanteessa monet ovat Klausin ja Weiglin mukaan alkaneet ajatella, että maan tulevaisuus olisi joko idässä tai lännessä ja että tästä voitaisiin kilpailla lännen ja Venäjän kesken. Tämä käsitys kuitenkin sivuuttaa todellisuuden, sillä ristipaineet johtavat maan konfliktiin, josta voi seurata vain kärsimystä.

Siksi he toivovat malttia:

”Jotta Ukraina säilyisi itsenäisenä mutta toimivana ja vaurastuvana valtiona nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa, sekä maan poliitikoilta että heidän kumppaneiltaan vaaditaan kykyä pidättyväisyyteen ja poliittista taitoa. Valitettavasti olemme todistaneet kaikkien osapuolten toimivan täsmälleen päinvastoin.”

Klausin ja Weiglin mielestä länneltä ei löydy riittävästi poliittista tahtoa eikä kykyä, jotta se pystyisi integroimaan Ukrainan kokonaisuudessaan länteen. Tästä syystä on vastuutonta rohkaista Länsi-Ukrainan radikaalien toiveita ja kuvitelmia. Jos ukrainalaiset pakotetaan valitsemaan idän ja lännen välillä, maa hajoaa. Klausin ja Weiglin mukaan hajoamisprosessi on jo käynnistynyt ja enemmistö kriisin osapuolista on tämän sisäistänyt.

Janukovitsh

Ukrainan talous on surkeassa kunnossa ja maa tarvitsee selviytyäkseen 25 miljardin tukipaketin välittömästi. Tällä hetkellä kateissa oleva Presidentti Viktor Janukovitshin hallinto keskittyi lähinnä presidentin ja tämän lähipiirin taskujen täyttämiseen. Nepotismi ja korruptio riivasivat.

Janukovitshin tärkein rahoittaja, Ukrainan rikkain mies Rinat Akhmetov lopulta suostui sopimukseen opposition kanssa. Ehkä ukrainalaisemigranttien mielenosoitus oligarkin Lontoon asunnolla tehosi paremmin kuin Kiovan protestit. Lontoossa Akhmetovia kehotettiin luopumaan Janukovitshin tukemisesta. Janukovitshin aikana Ukraina oli ottanut aimo askelia kohti venäläistyylistä ”vallan vertikaalia”, vaikka aivan naapurimaa Valkovenäjän Aleksandr Lukashenkon tasolle ei vielä ylletykään.

Janukovitsh ylitti demokraattisen valtion päämiehelle sopivan rajan siinä vaiheessa, kun mielenosoittajia alettiin ampua kovilla rakennusten katoilta. Toisaalta Janukovitshin kaatumisen jälkeisen Ukrainan väliaikaishallinnon kommandopipoihin pukeutuneet epäviralliset turvamiehet eivät ole omiaan herättämään luottamusta uuden hallinnon kykyyn pitää maa tasapainossa.

Länsimielisen opposition puolelta löytyy nyrkkeilijä Vitali Klitshkon ja ex-pääministeri Julia Timoshenkon lisäksi myös radikaalimpia aineksia. Näihin kuuluu kansallismielinen Svoboda-puolue, jonka johtajana toimii Oleh Tiagnibok. Svobodaa on syytetty rasismin ja juutalaisvastaisuuden lisäksi kiistanalaisten kansallisten hahmojen kuten Stepan Banderan kunnioittamisesta. Banderan hahmo ei herätä maan venäläismielisten keskuudessa samanlaisia ylpeydentuntoja kuin Länsi-Ukrainassa.

Svoboda toimii kuitenkin jo nykyisin Ukrainan parlamentissa ja kuuluu opposition pääpuolueisiin. Sitä vaarallisempi ryhmittymä on mielenosoituksiin osallistunut Dmytro Jaroshin johtama militantti ”Oikea sektori” -ryhmittymä. Juuri sen jäsenet osallistuivat Euromaidan-mielenosoituksiin kommandopipoihin pukeutuneina.

Noin 2000 - 3000 jäsenestä koostuva Oikea sektori sanoutuu irti Svoboda-puolueesta, koska tämä on järjestön mielestä liian liberaali ja konformistinen. Jäsenet ovat nuoria venäjänkielisiä miehiä, jotka ovat aiemmin toimineet Kiovan Dynamon jalkapallojoukkueen kannattajina. Juuri tämän ryhmän ansiosta mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi.

Todettakoon, että Oikea Sektori suhtautuu vihamielisesti niin Venäjän nykyhallintoon kuin Euroopan Unioniin, jota se pitää Euroopan kansojen sortajana. Ryhmä on pieni, mutta nykyisen kaltaisessa epämääräisessä tilanteessa Oikean sektorin kaltaiset pienet militantit ryhmät voivat vaikuttaa ratkaisevasti kriisin lopputulokseen, yleensä negatiivisella tavalla.

Tulevaisuuden uhkakuvat

Ukrainan talouteen liittyvistä asioista ja spekulointeja maan tulevaisuudesta voi lukea täältä. EU ja IMF eivät suinkaan tarjoa edullista kauppasopimusta vaan talouden matokuuria, joka varmuudella kurjistaisi väestön elinoloja. Luultavasti ex-presidentti Janukovitsh hylkäsi EU:n tarjouksen tästä syystä.

Kuten Klaus ja Weigl totesivat, länneltä ei ole tulossa sellaista taloudellista eikä poliittista tukea, jolla Ukraina saataisiin integroitua länteen. Tämä pettymys voi johtaa täsmälleen päinvastaiseen tulokseen, kuin mitä länsi tavoittelee.

Ukrainan hajotessa maan taloudellisesti vauraampi itäosa irtautuisi ja ajautuisi Venäjän yhteyteen. Jäljelle jäisi maatalousvaltainen länsiosa, jolle voisi riittävän taloudellisen tuen puutteessa käydä samoin kuin Moldovalle, joka oli Neuvostoliiton aikana yksi vauraimmista neuvostotasavalloista. Moldova on nykyisin Euroopan köyhin maa, ja sen työikäisestä väestöstä neljäsosa on muuttanut ulkomaille.

Pahin skenaario on luonnollisesti taloudellinen romahdus, sitä seuraava kaaos ja sisällissota. Vielä ei tällaisessa tilanteessa olla. Ukrainan talous on vahvasti kytköksissä Venäjään ja muihin entisiin neuvostotasavaltoihin. Vaikka Venäjää pitäisi kuinka pahantahtoisena toimijana, edes sen etuihin ei kuulu naapurimaan ajautuminen anarkiaan.

Ehkä Ukraina toimisi nykyisellä alueellaan parhaiten liittovaltiona, jossa alueilla olisi laaja autonomia. Keskitetty parlamentarismi tai presidentin valta ei välttämättä toimi jakautuneessa maassa, koska maan johto edustaisi väistämättä jompaa kumpaa puolta ja toinen puoli asukkaista olisi jatkuvasti tyytymätön.

torstaina, helmikuuta 06, 2014

Valtamedia ja homoseksuaalisuus


Vasemmistoliberaalissa yhteiskunnassa valtamedia on ottanut kirkon paikan ylimpänä moraalinvartijana. Parhaiten tämä näkyy uutisissa, jotka valtamedia nostaa esille, ja yleisessä niiden ihmisten paheksumisessa, jotka eivät osoita tarpeeksi suurta innostusta valtamedian suosikkivähemmistöjä kohtaan.

Homous ja Sotshin kisat

Muutaman päivän kuluttua avataan talviolympialaiset Venäjän Sotshissa. Jos seuraa valtamedian uutisia, luulee helposti, että homous on tärkein asia kisoissa. Venäjän uusi homoseksuaalisen propagandan kieltävä laki on kuin kivi toimittajan kengässä. Siitä pitää kirjoittaa koko ajan ja katsoa koko kisoja tämän lain kautta. Todellisuudessa homoseksualismi ei ole kisojen tärkein asia, mutta se on keskeinen osa valtamedian agendaa, jossa vähemmistöistä tehdään muita hyveellisempiä pelkästään sen takia, että he ovat vähemmistöjä.

Valtamedia ei jännitä, kuinka monta mitalia Suomi saa kisoista tai miten Suomen jääkiekkomaajoukkue pärjää. Sitä kiinnostaa, miten paljon urheilijat protestoivat Venäjän homolakia vastaan. Kun Saksan joukkueen värikäs kisa-asu julkistettiin, sen värityksessä nähtiin heti protesti Venäjän homolakeja vastaan. Helsingin Sanomat kirjoitti:

”Monet saksalaiset ovat tulkinneet kuitenkin sateenkaarta muistuttavat asut poliittiseksi kannanotoksi.”

Nämä monet saksalaiset ovat tietysti HS:n toimittajien saksalaisia kollegoita, joita yhdistää se, että he ovat omasta mielestään suvaitsevaisia ja avarakatseisia. Toimittajien protesteilla tuskin on mitään vaikutusta Venäjän sisäpolitiikkaan eikä hallinnon sosiaalikonservatiiviseen linjaan. Tämä ei luultavasti ole tarkoituskaan, vaan tavoitteena on enemmänkin pitää yllä poliittista oikeaoppisuutta kotimaassa.

Homous ja julkisuus

Äskettäin uimari Ari-Pekka Liukkonen, josta en itse ole koskaan ennen tätä kuullutkaan, tuli ulos kaapista ja valtamedia reagoi ”moniäänisesti”. Liukkosen ulostuloa ylistettiin pääkirjoituksissa kautta maan ( esim. Savon Sanomat). Liukkosen ulostuloa pidettiin rohkeana ja sille hymisteltiin yleisesti, koska näin haluttiin mainostaa omaa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta.

Kun Kokoomuksen kansanedustaja ja entinen jääkiekkoilija Sinuhe Wallinheimo selitti, miksi avoin homoseksuaalisuus voi olla ongelmallista joukkueurheilussa, häntä vastassa oli paheksumismyrsky. ”Kansanedustajan homokommentit hämmentävät”, kertoo Uusi Suomi. Keskisuomalainen puolestaan toteaa, että Wallinheimon homokommentista nousi häly. Satu Hassi puolestaan saarnaa, että ihmisen on voitava elää omana itsenään, peittelemättä seksuaalista suuntautumistaan.

Luonnollisesti häly nostettiin ja sen takana oli valtamedia sekä sitä säestävät itseään suvaitsevaisina ja avarakatseisina pitävät poliitikot. Media nostatti moraalipaniikin eikä edes yrittänyt miettiä, että Wallinheimon lausunto kertoo asiat jääkiekkoilijan näkökulmasta ja siten, kuin asiat todellisuudessa ovat. Hän ei ottanut moraalista kantaa ja kertonut, miten asioiden pitäisi olla.

Ryhmän paine kävi Wallinheimolle liian voimakkaaksi ja hän joutui pyytämään lausuntoaan julkisesti anteeksi. Näin käy kaikille, jotka uskaltavat esittää poliittisesta oikeaoppisuudesta poikkeavia näkemyksiä tai pohdiskelemaan asioita jostakin muusta kuin hurmahenkisen suvaitsevaisesta näkökulmasta. Anteeksipyynnöstään huolimatta Wallinheimon homokommentit varjostavat jatkossakin hänen poliittista uraansa. Lisäksi vasemmistolaiset saivat taas yhden syyn pitää jääkiekkoilijoita idiootteina. En yllättyisi, jos media vielä vaatisi Wallinheimoa eroamaan toimestaan jääkiekkoilijoiden pelaajayhdistyksessä.

Homous ja muut vähemmistöt

Toisen vähemmistön edustaja voi esittää jyrkkiä käsityksiä homoseksuaalisuudesta, kuten Mellunmäen imaami Abbas Bahmanpour teki, kun hän totesi homoseksuaalisuuden olevan kiellettyä ja että sharia määrää siitä kuolemanrangaistuksen. Valtamedia vaikeni asiasta, ja ainoastaan Perussuomalaiset yrittivät nostaa imaamin puheet valokeilaan.

Imaami Bahmanpour on muslimi ja edustaa homoseksuaalien tavoin vähemmistöä. Jostain syystä imaami Bahmanpouria ei nostettu valtamediassa tikun nokkaan eikä häneltä vaadittu julkista nöyrtymistä vasemmistoliberaalin ortodoksian edessä. Perussuomalaiset yrittivät jonkin aikaa pitää imaamin puheita esillä, mutta aihe unohdettiin pian ja valtamediassa varmasti oikein mielellään.

Valtamedian reaktio Imaami Bahmanpourin puheisiin poikkeisi täysin tavasta, jolla Sinuhe Wallinheimoa kohdeltiin. Imaami kertoi islamin dogmaattisen ja jyrkän kielteisen suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja sen, mikä rangaistus siitä seuraa islamilaisen sharia-lain mukaan.

Wallinheimo taas pohdiskeli, miten homoseksuaalin kannattaisi käyttäytyä jääkiekkojoukkueessa. Hän ei mitenkään paheksunut tai pitänyt kielteisenä sitä, että homot pelaavat jääkiekkoa. Hän vain totesi, että vastustaja pyrkii pelissä käyttämään kaikkia keinoja horjuttaakseen joukkueen itseluottamusta ja avoimesti homoseksuaalinen pelaaja on yksi keino tähän.

Valtamedia ei juurikaan paheksunut imaamin puheita vaan vaikeni niistä. Sinuhe Wallinheimon puheista taas pöyristyttiin oikein porukalla.

Moraalipaniikeista ja paheksuvista pääkirjoituksista tietysti seuraa, että jatkossa julkisuuden henkilöt pitävät käsityksensä homoseksuaalisuudesta, sen syistä ja vaikutuksista omana tietonaan ja turvautuvat poliittisesti oikeaoppiseen liturgiaan. Sen sijaan tarpeeksi eksoottisen vähemmistön edustaja voi rauhassa sanoa ihan mitä tahansa homoseksuaaleista ilman pelkoa julkisesta lynkkauksesta.

Kyse ei ole siitä, mitä sanotaan, vaan mihin viiteryhmään puhuja kuuluu. Valkoihoinen heteromies on rasisti, sovinisti ja kolonialisti, jos hän erehtyy puhumaan asioista rehellisesti. Sen sijaan partasuinen imaami voi sanoa homoseksuaalisuudesta ihan mitä tahansa ilman pelkoa julkisesta tuomiosta. Sen sijaan ne, jotka kiinnittävät huomiota imaamin homopuheisiin, voidaan hyvällä omatunnolla tuomita rasisteiksi, fasisteiksi ja ulkomaalaisvihamielisiksi. Homoseksuaaleilla ihmisinä ei ole valtamedialle kuin välinearvoa, jonka avulla pidetään yllä liberaalia hegemoniaa julkisessa keskustelussa.

keskiviikkona, tammikuuta 29, 2014

Ruotsin äärivasemmisto urkkii luottotietoja


Reilu kuukausi sitten ruotsalainen iltapäivälehti Expressen julkaisi sivuillaan ”rasistisivustojen” kuten Avpixlatin, Exponeratin ja Fria Tiderin nimimerkkien henkilötietoja. Tiedot oli hankittu vasemmistolaisen Expo-säätiön verkostoon kuuluvalta Researchgruppenilta, joka hyödynsi Disqus kommentointijärjestelmän haavoittuvuutta ja sai selville käyttäjien sähköpostisosoitteita.

Luottotietojen urkintaa

Äskettäin paljastui, että verkostoon kuuluva Seppuku Media -niminen ”taloudellinen yhdistys” (ekonomisk förening) on tiedustellut paljastuneiden käyttäjien luottotietoja. Noin 400 käyttäjää oli saanut kirjeen Bisnode AB -nimiseltä luottotietoja tarjoavalta yhtiöltä. Seppuku Median taustalta löytyy julkisten tietojen mukaan tunnetut äärivasemmistolaiset aktiivit Martin Fredriksson, Mathias Wåg ja Ayman Osman.

Luottotietojen kysely on täysin legitiimi tapa varmistaa asiakkaan maksukyky. Ruotsin luottotietoja koskevan lain perusteella kyselyyn tarvitaan kuitenkin laillinen syy. Tiettävästi yksikään 400 kirjeen saaneesta ei ole ollut missään liikesuhteessa Seppuku Mediaan, jonka toimialaan kuuluu ”kirjallinen ja taiteellinen luova toiminta”. Eli Seppuku Mediaa voidaan perustellusti epäillä Ruotsin luottotietoja koskevan lain rikkomisesta.

Bisnode ja Seppuku Media tuskin tekevät sattumalta yhteistyötä, sillä Expo-säätiön toimitusjohtaja ja aikakauslehti Expon päätoimittaja Daniel Poohl pitää Bisnoden tiloissa kurssin ”henkilötutkimuksesta”. Kurssilla opetetaan mm. Googlen käyttöä, internet-sivuston taustahenkilön selvittämistä, Facebookin luonnetta ja sitä, miten käyttäjän Facebookissa näkymättömäksi asettamia tietoja saadaan selville. Kolme tuntia kestävän kurssin hinta on Bisnoden asiakkaille 750 kruunua (n. 80 €) ja ulkopuolisille 2995 kruunua (n. 310 €).

Exponerat-sivustolla on kerrottu ohjeita kirjeen saaneille ja heitä kehotetaan tekemään rikosilmoitus Seppuku Median toiminnasta ja ilmoittamaan asiasta Ruotsin tietosuojavaltuutetulle (Datainspektionen). Nähtäväksi jää, johtaako ilmoitus viranomaisille mihinkään konkreettiseen rangaistukseen.

Ainakin Researchgruppenin ja Seppuku Median edustajat avoimesti kerskailevat Twitterissä, kuinka ”he eivät vielä ole Stasin tasolla mutta matkalla sinne”. Researchgruppenia on leikkisästi kutsuttu ”Ruotsin Stasiksi” eikä tämä nimitys ole täysin vailla perustetta. Suomalaisen lukijan kannattaa panna merkille Vasemmistoliittoa edustavan poliitikko Dan Koivulaakson kuva Researchgruppenin twiittauksen yhteydessä.

Ammattimaista toimintaa

”Ruotsin Stasin” ammattimainen toiminta kertoo, että Expo-verkostolla on paljon rahaa käytettävissään. Lisäksi he toimivat julkisesti ja leveilevät teoillaan Twitterissa, eli heidän ei käytännössä tarvitse pelätä viranomaisia eikä mediahuomiota. Luottotietojen urkintaa ei toistaiseksi ole käsitelty Ruotsin valtamediassa.

Expo-säätio rahoittaa toimintansa oman ilmoituksensa mukaan ilmoitustuloilla, mainoksilla, luennoilla, lahjoituksilla, tilausmaksuilla ja omilla tuotannoilla. Ainoa valtiollinen tuki tulee kultturiministeriön apurahasta (Kulturrådet), jolla rahoitetaan internet-sivuston ylläpitoa ja aikakauslehti Expoa. Lisäksi järjestö saa tukea yksityishenkilöiltä, yrityksiltä ja organisaatioilta, joista ammattijärjestöt ovat merkittävimpiä.

Expo Exponerat -sivustolla on lueteltu säätiön rahanlähteitä. Suuri osa rahoista tulee nimellisesti järjestöiltä, jotka tosin ovat itse usein verovaroin tuettuja. Ruotsin sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Mona Sahlin istuu nykyisin Expo-säätiön hallituksessa, johon hän pääsi järjestettyään Expolle viisi miljoonaa kruunua ”Taitelijat natseja vastaan” -tapahtuman kautta. Expo myös tienaa ”luennoilla” noin neljä miljoonaa kruunua vuodessa. Luentojen asiakkaista suurin osa on ammatillisia tai kunnallisia järjestöjä, eli julkista rahaa valuu Expolle sitäkin kautta.

Sitä vastoin aikakauslehti Expon julkaiseminen ei ole erityisen kannattavaa, sillä lehdellä on Expo Exponerat -sivuston mukaan vain noin 2000 tilaajaa. Lehti lisäksi ilmestyy vain neljästi vuodessa, eli julkaisutoimintaa ei voi pitää Expon päätoimialana.

Expoa voi pitää tyypillisenä pohjoismaisena kansalaisjärjestönä siinä mielessä, että se nauttii avokätisestä julkisen vallan tuesta eikä ole riippuvainen kansalaisten suosiosta. Järjestöllä on läheiset kytkökset poliittiseen valtaan, eli on varsin epätodennäköistä, että Ruotsin hallitus lähtisi avoimesti vastustamaan järjestöä tai puuttumaan sen ”tutkimusosastojen” laittomaan toimintaan.

Nimitys ”Ruotsin Stasi” antaa osin harhaanjohtavan kuvan Researchgruppenin ja Expon toiminnasta. Varsinainen Stasi oli kiinteä osa DDR:n valtiokoneistoa, kun taas Expo-verkosto ei ole. Expoa voisi paremmin verrata Ernst Röhmin johtamaan SA-järjestöön Weimarin tasavallassa. Se harjoittaa laitonta toimintaa viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä tarkoituksenaan julkisesti häpäistä poliittiset vastustajat ja pelotella heidät hiljaisiksi.

Varsinaiset natsit, joiden vastustamisella Expo toimintansa perustelee, eivät nauti minkäänlaisesta julkisesta tuesta eikä heillä ole takanaan vastaavaa rahoituspohjaa kuin Expolla ja Researchgruppenilla. Nykyajan länsimaiset uusnatsit ovat lähinnä säälittäviä luusereita, joiden kannattamalla ideologialla ei nykymaailmassa ole menestyksen mahdollisuuksia.

Pelottavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, miten helposti pahantahtoinen taho voi kerätä internetistä tietoja vastustajistaan Seppuku Median tapauksessa jopa lakia rikkoen. Jälkimmäinen on mahdollista vain, koska rangaistusta ei oikeasti tarvitse pelätä. Ehkä Researchgruppenin jäseniksi on tarkoituksella valittu tuomittuja väkivaltarikollisia, jotka eivät epäröi käyttää arveluttavia keinoja oikeana pitämänsä asian puolesta.

Obaman Amerikka


Amerikkalainen konservatiivinen filmintekijä Dinesh D'Souza joutui syytteeseen vaalirahoitusta koskevan lain rikkomisesta. D'Souza on todennäköisesti suomalaisille varsin tuntematon henkilö, sillä hänen elokuviaan ei ole tietääkseni esitetty Suomessa.

Hänen vuoden 2012 presidentinvaaleihin tehty Barack Obaman ideologista taustaa tutkiva elokuva 2016: Obama's America on kuitenkin Yhdysvaltojen kaikkien aikojen toiseksi katsotuin poliittinen dokumentti. Sen edellä on vain Michael Mooren George W. Bushin politiikkaa räävittömästi arvosteleva Fahrenheit 9/11, joka on esitetty Ylen kanavilla useaan kertaan.

Vaaliraharikos

Yhdysvalloissa yksittäisen henkilön lahjoitussumma on tarkoin rajattu D'Souzan väitetään lahjoittaneen 20 000 dollaria bulvaanien kautta Republikaanien New Yorkin senaattoriehdokas Wendy Longille. Yksittäinen henkilö saa esivaalit ja varsinaisen vaalin mukaan lukien lahjoittaa vain 5000 dollaria.

Lakia tosin kierretään yleisesti eikä D'Souzan rikettä voi pitää kovin merkittävänä. Long hävisi senaattorivaalin selkeästi demokraattien Kirsten Gillibrandille. Hänellä oli myös suuria vaikeuksia kerätä rahaa, ja hän sai koottua vain noin 785 000 dollarin vaalikassan. Long ja D'Souza ovat vanhoja tuttuja, sillä molemmat opiskelivat Dartmouthin yliopistossa samoihin aikoihin.

D'Souzan syytteessä ei sinänsä olisi mitään ihmeellistä, mikäli liittovaltion viranomaiset eivät aiemmin olisi käyneet konservatiivien kimppuun. Liittovaltion verohallitus IRS oli keskittynyt tutkimuksissaan Teekutsuliikettä lähellä oleviin verovapaisiin järjestöihin, joita se epäili liittovaltion verovapaita järjestöjä koskevan lain rikkomisesta. Teekutsuliikettä lähellä olevat ”poliittiset toimintakomiteat” nauttivat verovapaudesta mutta rahoittivat samalla avokätisesti Republikaanien ehdokkaita.

Verohallinnon toiminta joutui epäilyksen alaiseksi, kun kävi selväksi, että se keskittyi tutkimuksissaan lähinnä konservatiivisiin ja Teekutsuliikettä lähellä oleviin järjestöihin. Asiasta käynnistyi Kongressin tutkimus, ja tapaus johti lopulta eräiden verohallinnon henkilöiden eroon.

Miten tämä liittyy D'Souzaan? Verohallinnon skandaalin takia jokaista konservatiiveihin kohdistuvaa liittovaltion syytettä epäillään herkästi poliittisesti motivoiduksi. D'Souza on tunnettu presidentti Barack Obaman arvostelija, menestynyt dokumenttielokuvien tekijä ja hänen rikkeensä oli varsin pieni. Kaikki nämä tekevät syytteestä, joka voi enimmillään johtaa seitsemän vuoden vankeustuomioon, erittäin epäilyttävän.

Tähän väliin on syytä todeta, että George W. Bushin aikana liittovaltion viranomaiset eivät puuttuneet Michael Mooren toimintaan millään tavalla.

Obaman Amerikka

D'Souzan elokuvassa pyritään etsimään Barack Obaman poliittisen ajattelun juuria. Jos ei jaksa katsoa itse elokuvaa, olennaisen voi lukea D'Souzan kirjoittamasta artikkelista Forbes-aikakauslehdessä.

Yhdysvaltojen politiikka on selkeästi kahtia jakautunutta, joten D'Souzan dokumentissa ei tietysti kiitellä Obamaa. Elokuvan tekijä D'Souza esittelee elokuvassa myös itseään. Hän syntyi Intian Bombayssa (Mumbai) katoliseen perheeseen. Hän kävi koulut Intiassa ja siirtyi vuonna 1978 vaihto-oppilaana Yhdysvaltoihin. Myöhemmin Yhdysvalloissa hän opiskeli Dartmouthin ”Ivy League” -yliopistossa, jossa hänestä tuli poliittisesti konservatiivi.

D'Souza näki itsessään yhtäläisyyksiä Barack Obaman kanssa. Molemmat ovat saman ikäisiä ja kolonialismin jälkeisen ajan tuotteita.

Elokuvassa D'Souza maalaa Obamasta kuvan isänsä unelmien toteuttajana. Barack Obama senior ei ollut mikään mallikelpoinen isä. Hän kävi naisissa, harrasti moniavioisuutta, juopotteli ja ajoi autoa juovuksissa. Yksi ihminen kuoli, kun Obama senior ajoi autoa juovuksissa. Barack junior ei isäänsä juurikaan tavannut. Vuonna 1982 Obama senior kuoli auto-onnettomuudessa ajettuaan puuhun Nairobin baareissa vietetyn illan päätteeksi.

Barack Obama on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kirjan Dreams from my Father, jossa Obama kertoo, miten hän muodosti kuvan poissaolevasta isästään. D'Souza kiinnittää huomion kirjan nimeen (dreams from eikä dreams of) ja väittää, että Obaman poliittinen ajattelu perustuu hänen isänsä antikolonialistiseen ajatteluun.

Obama senior kasvoi brittien hallitsemassa Keniassa ja oli mukana taistelussa maan vapauttamiseksi siirtomaahallinnon alaisuudesta. Hän oli myös yksi niistä kenialaisista, jotka pääsivät opiskelemaan Yhdysvaltoihin.

D'Souza tuntee itsekin antikolonialistisen ajattelun. Sen mukaan länsimaat rikastuivat valloittamalla, miehittämällä ja ryöstämällä Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan köyhiä maita. Antikolonialistisen näkemyksen mukaan monet entiset siirtomaat jäivät taloudellisesti riippuvaisiksi entisestä emämaasta. Tätä riippuvuutta kutsutaan uuskolonialismiksi.

Obaman isä oli sosialisti, ja hänen antikolonialistisen ajattelun mukaan valtion oli takavarikoitava omaisuus ulkomaisilta ryöstäjiltä ja palautettava se afrikkalaisille. Tällainen yksisilmäinen näkemys on johtanut Afrikassa ja muuallakin suuriin inhimillisiin katastrofeihin. D'Souzan entinen kotimaa Intia kokeili myös sosialismia mutta taloudellinen kasvu alkoi vasta, kun sosialismista luovuttiin. D'Souzan oma suhtautuminen kolonialismiin ei ole yksiselitteisen kielteistä, vaan hänen mukaansa Afrikassa kolonialismi kesti liian vähän aikaa, jotta paikalliset asukkaat olisivat ehtineet ottaa oppia siirtomaaisänniltä.

Elokuvan mukaan presidentti Obaman poliittisen ajattelun juuret eivät ole Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelussa vaan antikolonialismissa, mikä näkyy Obaman käytännön teoissa.

Heti presidenttikautensa aluksi Obama poisti Winston Churchillin patsaan Valkoisesta talosta. Tätä temppua ihmeteltiin eikä sille keksitty järkevää syytä, koska Churchill oli Yhdysvaltojen liittolainen toisessa maailmansodassa ja auttoi voittamaan natsit. Obaman antikolonialistisen näkemyksen mukaan Churchill oli kuitenkin ensisijaisesti vakaumuksellinen kolonialisti, mikä tietysti on sekin totta.

Obama on myös presidenttikaudellaan rohkaissut öljynporausta Brasiliassa mutta kieltänyt sen Yhdysvalloissa. Hän on tukenut islamisteja Lähi-idässä ja D'Souzan mukaan tämä johtuu siitä, että hän näkee islamistit ensisijaisesti vapaustaistelijoina eikä murhanhimoisina fanaatikkoina.

Konservatiivien kannalta kauhistuttavinta on tietysti se, että presidentti Obama pitää Yhdysvaltojen hegemoniaa maailmassa negatiivisena. Tämä näkyy D'Souzan mukaan tavassa, jolla Obama suhtautuu Afganistanin sotaan.

Vaalivideo

D'Souzan elokuva oli tehty vuoden 2012 presidentinvaaleihin, ja tarkoituksena oli tietysti heikentää Obaman kansansuosiota. Sen pääteema Obaman isän vaikutuksesta poikansa ajatteluun vaikuttaa hieman köykäisesti kokoon kudotulta, vaikka esimerkkien perusteella jotkut toimet voidaan selittää antikolonialistisen ajattelun kautta.

Elokuvassa käydään myös pintapuolisesti läpi Obamaan vaikuttaneet poliittiset ajattelijat Saul Alinsky, Frank Marshall Davis, Bill Ayers ja muut vakaumukseltaan poliittisen kentän vasenta laitaa edustavat hahmot.

Itsekin kirjoittelin vuonna 2008 Barack Obamasta ja olen ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä Dinesh D'Souzan kanssa. Barack Obama valittiin presidentiksi suurelta osin hänen ihonvärinsä takia. Häntä äänestäneet valkoiset eivät tunteneet Obaman poliittista ajattelua eivätkä sen taustoja tai he eivät välittäneet niistä. Heille oli tärkeintä osoittaa äänestämällä, että he eivät olleet rasisteja.

Jos Obama olisi ollut valkoihoinen, hänen vasemmistolaisuutensa ja kokemattomuutensa olisi tehnyt hänestä äänestyskelvottoman. Toisaalta kukaan ei voi kieltää Obaman henkilökohtaista karismaa.

Jos Obaman hallinto on D'Souzan ja muiden konservatiivien poliittisen vainon takana, tämä taas kertoo jostain vaarallisemmasta eli pikkumaisuudesta ja halusta käyttää valtiota poliittisia vastustajia vastaan. Tällaiset toimintatavat eivät kuulu demokratiaan vaan stalinismiin.

maanantaina, tammikuuta 27, 2014

Vasabladet ja Ruotsin poliittinen kulttuuri


Olen joskus miettinyt, mitä suomenruotsalaiset ajattelevat kielisukulaistensa toimista Ruotsissa. Onko Ruotsin poliittinen kulttuuri jotakin kauhistuttavaa suomalaiseen verrattuna vai onko se tavoiteltava ihannetila, johon täälläkin pitäisi pyrkiä?

Todennäköisesti vastaus on riippuvainen siitä, keneltä kysyy. Jos kysyy suomenruotsalaiselta journalistilta, vastaus on luultavasti Vasabladetin toimittaja Tom Forsmanin kaltainen. Forsman kirjoitti Vasabladetiin artikkelin ”Viha, ilmapiiri ja vaihtoehdottomuuden harmaa massa”.

Jaksoin lukea artikkelia vain vähän alusta ja sen perusteella kuvittelin aluksi, että Forsman on ymmärtänyt ruotsalaista yhteiskuntaa leimaavan konformismin, ideologisen yksisilmäisyyden ja kaksinaismoraalin täydellisesti. Kun luin artikkelin uudestaan, harhaluulot karisivat.

Nettiviha

Forsman aloittaa verkkovihasta. Hänen mielestään kuka tahansa voi joutua verkkovihan kohteeksi, mutta erityisesti naiset ja liberaaleja tai vasemmistolaisia mielipiteitä ilmaisevat joutuvat Forsmanin mielestä useammin verkkovihan kohteiksi. Tämä kertoo hänen mielestään siitä, ketkä ovat eniten vihaan taipuvaisia. Ne on ne äärioikeistolaiset.

Myös ideologista polarisaatiota on Forsmanin mukaan tapahtunut, ja tästä saa tietysti syyttää laitaoikeistolaisia, Ruotsissa Ruotsidemokraatteja ja Suomessa Perussuomalaisia. Äärivasemmiston vihan ja väkivallan Forsman sivuuttaa kokonaan.

Forsmanin kirjoituksen ainoa ansio on siinä, että hän on huomannut poliittisen ja mediaeliitin suhtautuvan eri tavalla eliittiä vastustavaan puolueeseen Suomessa ja Ruotsissa. Siinä missä Ruotsissa Ruotsidemokraateista on tehty poliittisia paarioita, Suomessa Perussuomalaiset nähdään käytännönläheisesti potentiaalisena hallituskumppanina.


Erot suhtautumisessa

Ruotsissa poliittinen eliitti ja valtamedia ovat ottaneet etäisyyttä Ruotsidemokraatteihin. Ruotsin politiikassa on itsestään selvää, että muut puolueet kieltäytyvät yhteistyöstä Ruotsidemokraattien kanssa. Tässä vaiheessa on mahdotonta olla eri mieltä Forsmanin kanssa.

Forsman mainitsee iltapäivälehti Expressenin ja sen, kuinka lehti julkaisi anonyymien verkkokirjoittajien henkilöllisyyden sivuillaan. Hän myöntää varovaisesti, että ehkä lehti meni toiminnassaan liian pitkälle. Forsman ei kerro mitään äärivasemmistolaisen Researchgruppenin edustajien taustasta väkivaltaisessa ”antifasismissa”.

Hänen mukaansa virallisessa Ruotsissa pelätään sellaisten mielipiteiden ilmaisua, jotka voidaan tulkita kansallismielisiksi, syrjiviksi tai loukkaaviksi. Tämä taas avaa tilaa syytteille poliittisesta korrektiudesta, joilla Ruotsidemokraatit keräävät pisteitä.

Forsman tunnustaa, että Perussuomalaiset eivät ole osa poliittista eliittiä. Suomessa kuitenkin Perussuomalaisia siedetään eikä heitä suljeta Ruotsidemokraattien tavoin päätöksenteon ja poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Tämäkin pitää suurelta osin paikkansa, vaikka erityisesti valtamediassa Perussuomalaisia mustamaalataan surutta ja heihin kohdistetaan voimakkaampaa arvostelua kuin ”vanhoihin puolueisiin”. Erona on se, että Perussuomalaisten poliittisten toimijoiden ei tarvitse samalla tavalla pelätä menettävänsä työpaikkaansa poliittisen toimintansa takia tai henkensä ja terveytensä puolesta, kuten monet Ruotsidemokraatit joutuvat.

Forsman analysoi lisää Ruotsidemokraattien ja Perussuomalaisten eroja. Suomessa Perussuomalaisten kannatus on kaksinkertainen Ruotsidemokraattien vastaavaan verrattuna. Toisaalta molemmat ovat omassa maassaan kolmanneksi suurimpia puolueita. Tärkein ero on se, että Suomessa yksikään puolue ei ole kategorisesti sulkenut Perussuomalaisia hallituksen ulkopuolelle, kun taas Ruotsissa yksikään ”vanha puolue” ei ainakaan puheissaan voi tehdä minkäänlaista yhteistyötä Ruotsidemokraattien kanssa.

Terveen järjen tuolla puolen

Forsmanin kirjoitus muuttuu järjettömäksi vasta artikkelin loppupuolella. En lukenut hänen artikkeliaan kuin vähän alusta, minkä takia en ymmärtänyt, miksi kirjoitukseen suhtauduttiin niin negatiivisesti.

Forsmanin mielestä ruotsalainen tapa puolustaa omaa näkemystä ja pitää siitä kiinni edustaa ”poliittista rohkeutta”. Näin on tietysti silloin, kun mielipiteen esittää poliittisesti korrektin linjan edustaja. Suomalainen tapa on hänen mielestään pelkkää tuulen haistelua. Maallikon mielestä poliittisesti oikeaoppisten mielipiteiden puolustaminen ei vaadi mitään erityistä rohkeutta vaan edustaa pelkkää konformismia ja sopeutumista ryhmän paineeseen. Eliitin mielipiteiden vastustaminen taas on rohkeaa, koska tällöin esittäjä altistuu syytöksille populismista, äärioikeistolaisuudesta ja rasismista.

Forsmanin mielestä on hienoa, kuinka liberaalilla äänestäjällä on Ruotsissa runsaasti valinnanvaraa. On seitsemän puoluetta, jotka kaikki edustavat vasemmistoliberaaleja arvoja. Hänen mielestään on kyseenalaista, onko suomalaisella äänestäjällä mahdollisuus valita yhtä runsaasta samanlaisten mielipiteiden valikoimasta omaansa.

Forsman kieltäytyy ymmärtämästä sitä, että Ruotsi on poikkeuksellinen valtio sekä Euroopassa että Pohjoismaissa. Ruotsissa suvaitsevaisuus ja poliittinen korrektius on viety äärimmäisyyksiin. Lainsäädännön osalta Suomella ja Ruotsilla ei ole suurta eroa. Molemmat maat noudattavat turvapaikka- ja pakolaispolitiikassaan liki identtistä lainsäädäntöä. Ainoa ero liittyy maahanmuuton historiaan, joka on Ruotsissa huomattavan pitkä ja Suomessa paljon lyhyempi.

Forsman myös unohtaa autuaasti historialliset tekijät. Suomessa Perussuomalaisten edeltäjä SMP toimi ”unohdetun kansan” äänitorvena vuosikaudet, kun taas Ruotsissa ”populistisia” puolueita ei ole esiintynyt lainkaan, jos mukaan ei lasketa ”Uusi demokratia” -puoluetta 1990-luvun alussa. Ruotsidemokraatit on tuon lyhyen perinteen jatkaja.

lauantaina, tammikuuta 25, 2014

Venäjän verkossa


Yleisradion toimittaja Jarmo Mäkelä kertoo Ylen ykkösaamussa neljän viikon välein, miten Suomea käsitellään Venäjän verkossa. Hyväntahtoisen huumorin säestyksellä Mäkelä avaa Venäjän median kuvaa Suomesta, jota moni suomalainen ei aina tunnista omakseen.

Suomen ja Venäjän välillä on kielimuuri, sillä vain harva suomalainen osaa riittävästi venäjää osatakseen itse seurata venäläisiä tiedotusvälineitä internetissä. Siksi Yleisradion tarjonta on monelle ainoa tapa seurata naapurin tiedotusvälineitä ja niiden esittämää kuvaa Suomesta.

Tossavainen ja Venäjän media

Tällä kertaa yksi Mäkelän kolumnin aiheista kosketti Perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavaista. Ylen mukaan Tossavainen olisi loihenut lausumaan seuraavaa:

”Suomalaiset kaipaavat taas Venäjän alamaisiksi. Julkaisun on asiasta vakuuttanut kansanedustaja Reijo Tossavainen (ps.), jonka mukaan Suomi on historiansa aikana ollut todella vapaa vain lyhyen aikaa – Venäjän suuriruhtinaskuntana.”

Tossavainen vaikuttaa Uusi Suomi -verkkolehden blogipalvelussa. Siellä Ylen lausuma otettiin todesta, mikä poiki Tossavaista arvostelevan blogikirjoituksen. Siinä kirjoittaja Pekka Lukkala hyökkäsi ilmeisen tarkoitushakuisesti Tossavaisen kimppuun. Tossavainen vastasi toistamalla oman kirjoituksensa viime joulukuulta. Tällä hän yritti todistaa, että hän ei missään vaiheessa ollut sanonut mitään sellaista, jonka Yle julkaisi nettisivullaan. Tossavainen kuitenkin syytti tapahtuneesta Johan Bäckmania, joka on aiemmin toiminut venäläisen median ”syväkurkkuna” Suomea käsittelevissä uutisissa.

Ylen sivuilta löytyy kuitenkin linkki Tossavaisen lausunnon julkaisseelle Argumenty Nedeli -sivustolle. Yleensä Yle muun valtamedian tavoin ei julkaise linkkejä lähteenä käytetyille sivustoille. Koska linkin takaa löytyvä teksti on kirjoitettu venäjäksi, Yle ilmeisesti olettaa, että kukaan ei vaivaudu selvittämään, mitä tekstissä oikeasti sanotaan vaan ihmiset luottavat Jarmo Mäkelän hassunhauskaan tapaan siteerata Venäjän mediaa.

Mitä oikeasti sanottiin

Argumenty Nedeli -sivuston artikkelin otsikossa kerrotaan, että ”suomalaiset haaveilevat Venäjän imperiumista”. Tämä on tietysti ylitulkintaa, jolla halutaan antaa venäläiselle lukijakunnalle positiivinen kuva Venäjästä.

Reijo Tossavainen on monen muun perussuomalaisen tavoin EU-kriittinen. Tossavaisen EU-kriittisistä lausunnoista halutaan venäläismediassa ottaa kaikki irti. Artikkelissa viitataan Ukrainan levottomuuksiin ja annetaan ymmärtää, että Euroopan Unionissa kaikki ei ole niin auvoista kuin sanotaan. Ukraina-aspekti osoittaa, että Argumenty Nedeli -sivuston tarkoituksena oli käyttää Tossavaisen EU-kriittisyyttä hyväksi ja näin asettaaa Ukrainan ja EU:n välinen, toistaiseksi solmimaton sopimus arveluttavaan valoon.

Argumenty Nedeli siteerasi Reijo Tossavaista. Seuraavat sitaatit olen itse kääntänyt Argumenty Nedeli -sivustolta, joten ne eivät välttämättä vastaa täysin Tossavaisen alkuperäistä kirjoitusta:

”Suomella ei enää ole itsenäisyyttä.”

”EU-lainsäädäntö on Suomen lakien yläpuolella, jopa Suomen perustuslain.”

Tämän jälkeen Argumenti Nedeli -sivuston toimittaja kirjoitti Tossavaisen mielipiteistä seuraavaa:

”Hänen mielestään Suomen itsenäisyyden lyhyt hetki koitti, kun Suomen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän imperiumia.”

Tämän Yleisradio tulkitsi Tossavaisen lausumaksi ja vieläpä siten, että Tossavaisen mielestä Suomi olisi ollut todella vapaa vain Venäjän suuriruhtinaskuntana. Todellisuudessa Argumenty Nedeli jatkaa Tossavaisen siteeraamista seuraavasti:

”1800-luvulla Suomi syntyi ja kasvoi kansakuntana. Imperiumin osana meillä oli omat lait ja oma hallinto, tullilaitos, valuutta ja jopa keskuspankki. Nykyisin tullisektori on Euroopan Unionin alaisuudessa, ja kaikki rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan keskuspankissa.”

Venäläisen nettisivuston artikkelin suorat sitaatit Tossavaisen lausunnoista osoittautuvat täysin korrekteiksi. Lisäksi niissä esitetyt tosiasiat pitävät paikkansa. Suomi on todellakin luovuttanut itsenäisyyttään ylikansalliselle elimelle. EU on tulliliitto ja päättää tulleista jäsenvaltioiden puolesta. Kaikki Tossavaisen mainitsemat instituutiot kehittyivät Suomessa Venäjän vallan aikana. Myös Suomen kansallinen herääminen tapahtui tuolloin.

Toisaalta kysymys Suomen itsenäisyydestä on mielipidekysymys. Kiistatonta on se, että päätösvalta on luovutettu ylikansallisille elimille juuri Tossavaisen mainitsemilla osa-alueilla. Hän käyttää Venäjän vallan aikaa vertailukohtana osoittaakseen, miten paljon päätösvaltaa on siirretty pois kansallisvaltiolta.

Yleisradion internet-sivujen Tossavaisen lausumaksi väittämä lause on vääristelty törkeästi eikä sylttytehdas löydy Venäjältä vaan Pasilasta. Yleisradion toimittajat eivät malttaneet olla käyttämättä Venäjän mediaa hyväkseen harrastaakseen lempipuuhaansa persujen mollaamista.

Tarkoituksena on saada suuri yleisö uskomaan, että Perussuomalaisten kannattama itsenäinen kansallisvaltio ajaa itse asiassa Venäjän asiaa, kun taas EU edustaa todellista Suomen etua. Veronmaksajan rahoittama Yleisradio vaikuttaa naurettavalta, kun se Venäjän mediaa satirisoivassa kolumnissa vääristelee lähdeaineistoa. Ehkä Venäjällä pitäisi aloittaa samanlainen radio-ohjelma, jossa kerrotaan suomalaismedian valehtelusta ja vääristelystä.