Rasistinen lehti-ilmoitus

Etnologi Karl-Olof Arnstberg ja journalisti Gunnar Sandelin kirjoittivat kirjan Invandring och Mörkläggning (Maahanmuutto ja salailu), Siinä he esittävät faktoja Ruotsin maahanmuuttopolitiikan onnistumisesta.

Ruotsalainen valtamedia ei kirjaa juuri noteerannut lukuun ottamatta vasemmistolaista Aftonbladetia, joka julkaisi siitä täysin asiattoman arvostelun otsikolla ”Samaa vanhaa rasismia uudessa raportissa”. Arvostelu oli kuvitettu valokuvalla ruotsalaisten oikeistoekstremistien marssista Ruotsin kansallispäivänä vuonna 2007. Itse arvostelussa keskityttiin kirjoittajien mustamaalaamiseen ja kysyttiin, ”voiko inhimillisyydellä olla hintalappua”?

Tanskalainen Jyllands Posten ja norjalainen Aftenposten sen sijaan noteerasivat kirjan ja saivat myös aikaiseksi kunnollisen arvostelun. Tähän päivään mennessä Aftonbladet on ainoa ruotsalainen valtamediajulkaisu, joka on kirjoittanut teoksesta arvostelun.

Ilmoitus DN:ssä

Arnstberg halusi kuitenkin kirjalleen julkisuutta ja maksoi omalla kustannuksellaa ilmoituksen vasemmistoliberaaliin Dagens Nyheter -sanomalehteen. Silloin tavanomaiset epäillyt reagoivat odotetulla tavalla eli huutamalla hysteerisesti ja vaatimalla anteeksipyyntöä Dagens Nyheter -lehden päätoimittaja Peter Wolodarskilta. Entinen Aftonbladetin poliittisen toimituksen päällikkö Helle Klein twiittasi:

”Hyvä DN ja @pwolodarski! Laatikaa anteeksipyyntö huomiseen lehteen ja sanokaa, että kyseisen rasisti-ilmoituksen julkaiseminen oli suuri virhe.”

Itseään sosiaalidemokraattiseksi opettajaopiskelijaksi kutsuva Pontus Samuelsson osoitti twiitissään, että hän on sisäistänyt suvaitsevaisuuden ydinteesit:

”Auschwitz, Srebrenica, Ruanda. Kaikki alkaa jostakin.”

Twitter-vasemmisto järjesti myös mielenosoituksen Tukholman Medborgarplatsenilla. Mielenosoituksesta ja Twitter-reaktioista on pääteltävissä, että Ruotsin vasemmisto ja monikulttuuriin sitoutunut kansanosa ei halua minkäänlaista keskustelua maahanmuutosta, vaan yrittää vaientaa ja leimata rasismileimalla kaikki kriittiset äänet.

Dagens Nyheterin linjanmuutoksesta tuskin kannattaa olla huolissaan. Huomenna lehti on yhtä poliittisesti korrekti kuin aina ennenkin ja antaa varmasti jatkossakin auliisti palstatilaa niille, jotka närkästyivät lehti-ilmoituksesta.

Löytyy Ruotsista toki asiallisiakin reaktioita. Vanhan liiton sosiaalidemokraatti ja Folkbladetin vastaava päätoimittaja Widar Andersson ymmärtää ratkaisun julkaista ilmoitus ja ihmettelee Helle Kleinin reaktiota:

”Tavallaan reaktiot kertovat ongelmista ruotsalaisessa maahanmuuttokeskustelussa. Korpraalit, jotka vaativat lopettamista ja kieltämistä, haluavat rajoittaa muiden kuin pelkästään positiivisten faktojen esittämistä.”

Varjojen ja kummitusten maa

Juutinrauman toiselta puolelta ruotsalainen maahanmuuttokeskustelu näyttää kummalliselta. Jyllands Postenissa Mikael Jalving kirjoittaa Ruotsista ”varjojen ja kummitusten maana”. Jalving ihmettelee, miten kirjamainos sanomalehdessä voi aiheuttaa viikonlopun suurimman kohun.

Arnstberg on Jalvingin vanha tuttu, jota hän mm. haastatteli kirjassaan Absolut Sverige. Jalvingin mukaan Arnstberg oli yrittänyt löytää kirjalleen kustantajaa Ruotsista mutta luopunut yrityksistä ja julkaissut kirjan omakustanteena. Kirja nousi bestseller-listalle huolimatta siitä, että valtamedia yritti vaieta sen kuoliaaksi eikä sitä mainostettu missään muualla kuin internetissä. Kirjaa myydään myös ainoastaan internetin välityksellä.

Jalving kuvailee kirjaa ”underground-kirjallisuudeksi”, jota luetaan suljettujen verhojen takana vähän samalla tavalla kuin Aleksandr Solzhenitsynin teoksia Neuvostoliitossa. Jalving päättää kirjoituksensa toteamalla:

”Loppu on hysteriaa. Ruotsin historia alkaa tästä ja päättyy tähän ilman, että kukaan voi varmuudella sanoa, mihin ruotsalaiset ovat menossa. Mitään juhlaa tuskin on tulossa.”

Arnstberg ja Sandelin tuskin uskalsivat odottaa pelkän lehti-ilmoituksen aiheuttavan nähdyn kaltaista reaktiota. Joka tapauksessa kohu lisää kirjan myyntia, kuten Arnstberg toteaa:

”On surullista saada rasistin leima otsaansa, kun yrittää käydä keskustelua Ruotsille tärkeistä asioista. Kirjaa tosin myydään tästä syystä enemmän, mutta tulot eivät kata mainoksen hintaa.”

Arnstberg kieltää myös synneistä pahimman eli yhteydet Ruotsidemokraatteihin. Moralismi ja epämiellyttävien faktojen kieltäminen eivät Ruotsista kirjan myötä lopu, mutta yhä useampien ihmisten luottamus valtamediaan ja sen mielipideautomaatteihin rapautuu hiljalleen kiitos internetin.

Ei mikään maallinen pyhimys

Nelson Mandelan kuolema varasti huomion Suomen itsenäisyyspäivän juhlinnalta. Me 80-luvulla eläneet muistamme Mandelan ikonina, jonka politiikkaa tekevät rock-tähdet nostivat jalustalle. Ulkoministeri Erkki Tuomioja pitää Mandelaa suorastaan pyhimyksenä:

”Hänhän oli sellainen hyvin karismaattinen henkilö, oikeastaan oli jopa pyhimysmäinen aura hänen ympärillään.”

Ei ole väärin väittää, että Mandela oli kaikkien maailman shampanjasosialistien suuri ikoni.

Epäonnistunut marxilainen

Mandela käveli ulos Kapkaupungissa sijaitsevasta vankilastaan 11. helmikuuta 1990. Vapauttaminen ei ainoastaan herättänyt innostusta Etelä-Afrikassa vaan kaikkialla maailmassa. Vapauttamisen jälkeisessä puheessaan Mandela kertoi, että neuvottelujen lopputulos takaisi, että aseellinen taistelu apartheidia vastaan ei enää olisi tarpeellista.

Mandelasta ei tullut pyhimystä eikä toista Robert Mugabea. Hän ei vankilavuosistaan huolimatta ollut katkeroitunut vallankumouksellinen, joka kostaisi vainoojilleen. Hänen johdollaan Etelä-Afrikan vapautuminen ei johtanut mustien, usein hirviömäisten tyrannien valtakauteen, vaan Mandela halusi sovintoa, joka on kestänyt ainakin hänen elinaikansa.

Wall Street Journalin muistokirjoituksessa muistutetaan, että Mandela oli suurimman osan aikuisikäänsä epäonnistunut marxilainen vallankumouksellinen ja vasemmiston idoli, Afrikan Che Guevara. Hän kuitenkin valitsi yli 70 vuoden iässä sovinnon koston asemesta ja teki näin itsestään historiallisen, ja samalla harvinaisen, viisaan vallankumousjohtajan.

Mandela ei ollut syntyjään kommunisti mutta kasvoi sellaiseksi, kun hän nousi ANC:n hierarkiassa. Hän liittoutui Neuvostoliiton kanssa ja piti Leninin ja Stalinin kasvokuvia kotonaan seinällä työpöytänsä lähettyvillä. Hän turhautui ANC:n väkivallattomaan vastarintaan 1960-luvulla ja omistautui aseelliselle vastarinnalle. Hän kouluttautui sissijohtajaksi, ja hänet pidätettiin sabotaasin yrityksestä.

Kuuluisassa oikeudenkäyntipuheessaan hän sanoi:

”Olen taistellut valkoista ylivaltaa ja mustaa ylivaltaa vastaan. Olen hellinyt ajatusta demokraattisesta ja vapaasta yhteiskunnasta, jossa kaikki ihmiset elävät harmonisesti yhdessä ja heillä on samat mahdollisuudet. Toivon eläväni tämän ihanteen puolesta, mutta tarvittaessa olen valmis kuolemaan sen puolesta.”

 

Tämän puheen jälkeen maailma ei hänestä kuullut enempää 26 vuoteen. Hän aloitti tuomionsa Robben Islandin vankilassa tulevana Lenininä, mutta hän vapautui sieltä 71-vuotiaana Afrikan Havelina.

Etelä-Afrikan aparheid-hallinto aloitti 1980-luvulla salaiset neuvottelut ANC:n kanssa. Vankilatuomionsa aikana Mandelasta tuli ”presidenttiharjoittelija” viimeisen apartheid-johtajan Frederid de Klerkin suojeluksessa. Vuoden 1990 alkupuolella presidentti de Klerk salli ANC:n toiminnan.

Mandela hylkäsi ANC:n marxilaisuuden ja ojensi kätensä elinkeinoelämälle. Jollain käsittämättömällä tavalla hän sai aikaiseksi uuden liberaalin perustuslain, jossa vähemmistöjen oikeudet turvattiin ja oikeusjärjestelmän puolueettomuus taattiin. Hän jätti tehtävänsä yhden kauden jälkeen suosionsa huipulla. Useimmat afrikkalaiset johtajat eivät toimi niin. Mandela sanoi:

”En halua, että meidän maatamme johtaa yli 80-vuotias. Minun täyty väistyä vielä, kun löytyy muutama ihminen, jotka ihailevat minua.”

Mandela ei myöskään kieltänyt epäonnistumisiaan, joihin kuului mm. AIDS:in leviäminen, kelvottomat koulut ja rikollisuus. Nämä ilmiöt saivat alkunsa Mandelan hallintokaudella eikä niitä sen jälkeenkään ole onnistuttu korjaamaan.

Mitä Mandelan jälkeen?

Etelä-Afrikan nykyinen, moniavioisissa suhteissa elävä presidentti Jacob Zuma patsasteli vielä äskettäin hiipuvan Nelson Mandelan valossa. Mandelan jälkeen Afrikan Kansalliskongressi ANC ei enää ole vallankumousjärjestö vaan korruptoitunut valtapuolue. Sen johtajat elävät yltäkylläisyydessä samalla, kun maan musta enemmistö elää köyhyyden ja työttömyyden varjossa.

Zuman kilpailija Julius Malema on esiintynyt julkisuudessa huomattavasti presidenttiä aggresiivisemmin. Hän on vaatinut mm. Etelä-Afrikan kaivosten kansallistamista, ja hänen järjestämissään joukkokokouksissa on vaadittu vain mustille kuuluvaa Etelä-Afrikkaa.

Vuoden 1994 vallanvaihdon jälkeen yli 1200 valkoista maanviljelijää on murhattu. Yhteensä valkoisia maanviljelijöitä on Etelä-Afrikassa noin 40 000, mikä tekee maanviljelijän ammatista ehkä maailman vaarallisimman.

Osa maan buurivähemmistöstä on jo viimeiset kymmenen vuotta tehnyt valmisteluja mahdollisen kansanmurhan varalta. Etelä-Afrikassa elää 3-4 miljoonaa ”afrikaaneria”, jotka ovat enimmäkseen Hollannista peräisin olevien siirtolaisten jälkeläisiä. He ovat eläneet Etelä-Afrikassa 1600-luvulta alkaen.

Jos buurien pelot toteutuvat, on turha odottaa, että Euroopan shampanjasosialistit rientäisivät heidän avukseen. Jos kauhuskenaario ei toteudu, tämä kertoo omalta osaltaan Mandelan elämäntyön onnistumisesta.

Pääministeri on huolissaan islamofobiasta

Pääministeri Jyrki Katainen otti kantaa islamofobiaan (suomeksi)äskettäin päättyneessä vuosittaisessa Islam-Expo -tapahtumassa. Katainen puhui varsin yleisin sanankääntein ja varoi liioittelemasta ilmiötä, vaikka Hufvudstadsbladetin toimittaja, ex-stalinisti Marianne Lydèn kuinka yritti tulkita asiaa toisin.

Katainen kuitenkin myönsi islamofobian olemassaolon:

”Suomessa on toki islamofobiaa. Meidän tietomme islamista on liian vähäistä, kun ottaa huomioon, millainen merkitys islamilla on maailmassa, Euroopassa ja Suomessa. Ihmisarvon näkökulmasta on hyvä, että meillä on tietoa muiden uskosta ja kulttuurista. Minun tavoitteeni on, että yhteisymmärrys lisääntyy niin, että kaikki yhteisöt Suomessa, riippumatta siitä, onko kyse kansallisista vähemmistöistä tai uskonnollisista vähemmistöistä, voivat olla osa yhteiskuntaa.”

Katainen antaa ymmärtää, että tieto islamista vähentäisi pahaa islamofobiaa. Valitettavasti näin ei välttämättä aina käy. Tarkempi tutustuminen islamin opetuksiin, sen perustajan henkilökuvaan ja uskonnon eettisiin periaatteisiin ei välttämättä johda valtiovallan toivomaan lopputulokseen.

Katainen kuitenkin suhtautuu myönteisesti siihen, että uskonnoista kerrotaan kouluissa:

”... on hyvä, että tietoa maailmanuskonnoista opetetaan kouluissa. Voitaisiin myös harkita, voitaisiinko yleissivistyksen nimissä erilaisia uskontoja ja kulttuureja käsitellä muuallakin kuin uskonnonopetuksessa.”

Tämä kuulostaa hienolta. Islamin kohdalla kuitenkin pitää muistaa, että opetuksen sisällön on edistettävä valtiovallan tavoitteita eli monikulttuurisuuden hyväksymisestä. Tällöin tietyt ikävät asiat islamista on selitettävä parhain päin.

Islam koulussa

Itse en juurikaan muista, miten islamista kerrottiin omana aikanani koulussa. Sen verran muistan, että islamissa kerrottiin olevan viisi uskon pilaria. Lisäksi jihad ei tarkoittanut oikeasti sotaa vaan suurempi jihad oli lähinnä muslimin sisäistä kilvoittelua uskonnollisen velvollisuuksien täyttämiseksi. Se pienempi jihad taas tarkoitaa fyysista taistelua islamin vihollisia vastaan.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että tuo tarina suuremmasta ja pienemmästä jihadista on lähinnä ei-muslimien rauhoittamiseksi kerrottua satua ja tarinaa. Sinänsä se on islamilaisittain totta mutta ei auta ymmärtämään, mistä jihadissa oikeasti on kyse. Lyhyesti jihad tarkoittaa pyrkimystä asiaintilaan, jossa islam hallitsee muita uskontoja. Kaikki päämäärää edistävät keinot ovat tässä sallittuja.

Lähipiirissä luetaan koulussa uskontoa. En ole tutustunut oppikirjojen sisältöön vaan lähinnä kuunnellut kommentteja. Niiden mukaan islamismi on eri asia kuin islam ja islamistit käyttävät islamia hyväkseen. Tämä kuulostaa ihan George W. Bushilta 9/11-terrori-iskujen jälkeen.

Todellisuudessa se, mitä nimitämme islamismiksi, edustaa medinalaista islamia, joka taas on peräisin ajalta, kun islamin profeetta Muhammad nousi Medinassa poliitiseksi ja sotilaalliseksi johtajaksi. Vielä Mekan aikana Muhammad oli ollut pelkkä saarnamies, jolla oli kourallinen seuraajia.

Islamismia ei voi erottaa islamista sillä tavalla, kuin länsimaiselle yleisölle annetaan ymmärtää. Islamismi on islamin medinalainen osa, jonka tavoitteena on koko maailman kattava islamilaista sharia-lakia noudattava valtio. Lännessä mielellään kerrotaan, että vain pieni vähemmistö muslimeista kannattaa sharia-lain mukaista valtiota. Sharian kannatuksesta on tehty kyselyjä, joiden perusteella pienestä vähemmistöstä puhuminen on harhaanjohtavaa (tässä yksi).

Pakkoavioliitot

Ylen uutisissa kerrottiin aamulla, että islamin oppineet tuomisevat pakkoavioliitot. Nimeämättömien oppineiden lausunto johtui siitä, että lounaissuomalaisesta koulusta oli pakkonaitettu maahanmuuttajataustaisia tyttöjä ulkomaille.

Asiantuntijoiden mukaan kyse ei ole uskonnosta vaan tytöille pitäisi antaa lisätietoa heidän oikeuksistaan. Jopa Suomen islamilaisen neuvoston puheenjohtaja Anas Hajjar oli kutsuttu paikalle kommentoimaan. Hänen mukaansa pakkoavioliitto ei kuulu islamiin ollenkaan vaan sekä sulhaselta että morsiamelta kysytään mielipidettä.

Ilmeisesti häveliäisyyssyistä uutista ei julkaistu Ylen internet-sivuilla tekstimuotoisena tai ainakaan en sitä sieltä löytänyt. Sen verran paksua tavaraa tarjottiin Yle-veron maksaneille sekä televisiossa että radiossa.

Todellisuudessa kyse on pelkästä semantiikasta. Järjestetyn avioliiton ja pakkoavioliiton ero on kuin veteen piirretty viiva. Hajjar on siinä mielessä oikeassa, että molempien osapuolten muodollinen suostumus tarvitaan.

Avioliittosopimus ilman morsiamen suostumusta voidaan tehdä morsiamen laillisen huoltajan ja sulhasen välillä. Käytännössä näin tapahtuu erityisesti silloin, kun morsian on alaikäinen. Islamin historian tunnetuin järjestetty avioliitto solmittiin islamin profeetta Muhammadin ja Aishan välillä. Tarkoituksena oli vahvistaa profeetan sidettä kumppaniinsa Abu Bakriin. Aisha oli tuolloin kuusivuotias, eli mistään suostumuksesta ei tässä yhteydessä voi puhua.

Anas Hajjarin käsitys pakkoavioliitosta pitää siis teknisesti paikkansa mutta käytännössä harva nuori muslimityttö pystyy vastustamaan järjestettyä avioliittoa, jos perheen ja suvun painostus on voimakasta.

Hajjar puhui totta islamilaisittain eli vain siltä osin, kuin totuus sopii länsimaalaisen korvaan. Ylen uutiset taas valehteli Yle-veron maksaneille siitä, että pakkoavioliitoilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa.

Uskonrauhan rikkomisesta

Totuus islamista voi olla vaikea asia erityisesti, jos erehtyy ilmaisemaan oman mielipiteensä liian kärkevästi. Tämän on saanut tuta tamperelainen Anu Palosaari, jota on kuulusteltu epäiltynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta.

Puutun tässä kirjoituksessa vain uskonrauhan rikkomiseen. Aikanaan Jussi Halla-ahon tuomiolauselmassa hovioikeus totesi seuraavaa:

”Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa. ”

Lihavoitu lause tarkoittaa käytännössä sitä, että islamin opin käsittely blogitekstissä voi johtaa tuomioon, vaikka esitetyt väitteet pitäisivät yhtä islamin opin kanssa. Mistä tahansa islamia käsittelevästä kirjoituksesta voidaan tuomita, koska järkiperusteluilla ei ole mitään merkitystä.

Islamin pyhien kirjoitusten perusteella voidaan väittää, että islam käytännössä siunaa pedofilian, kuten Halla-aho tuomioon johtaneessa kirjoituksessaan esitti. Tämä perustuu sekä islamin profeetta Muhammadin avioliittoon Aishan kanssa että Muhammadin rooliin muslimien esikuvana (uswa hasana). Tämän sanominen julkisesti voi olla uskonrauhan rikkomista tai ainakaan en keksi mitään puolustusta, jos järkiperustelut ovat kiellettyjä.

Mielestäni ollaan erittäin vaarallisella tiellä silloin, kun yksittäisiä ja vaikutusvallaltaan varsin vähäisiä kirjoittajia raahataan oikeuden eteen blogikirjoituksistaan vailla mahdollisuutta puolustautua. Palosaaren virhe oli linkittää kaksi videota blogiinsa. Näistä toisessa irakilainen mies kertoi Ajatollah Khomeinin vierailusta. Khomeini oli hänen mukaansa solminut väliaikaisen avioliiton talon isännän nelivuotiaan tyttären kanssa.

Väliaikainen avioliitto tarkoittaa ajallisesti rajattua avioliittoa, joka raukeaa määräajan päätyttyä. Sunnit eivät enimmäkseen hyväksy avioliiton ajallista rajoittamista vaan pitävät tällaista avioliittoa ajallisesti rajoittamattomana.

Khomeinin pienestä vihreästä kirjasta löytyy englanninkielinen käännös, ja sieltä voi itse kukin lukea edesmenneen imaami Khomeinin käsityksiä avioliitosta ja vähän muustakin. Vaikka Khomeini oli arvostettu shialainen uskonoppinut, hänen käsityksiään ei saa yleistää koskemaan shialaista islamia kokonaisuudessaan eikä niitä pöyristyttävyydestään huolimatta kannata arvostella, koska muuten tie voi johtaa leivättömän pöydän ääreen.

Toisella videolla saudiarabialainen uskonoppinut selitti miksi avioliittosopimuksella, joka siis ei tarkoita vihkimistä, ei ole islamissa ikärajaa. Islamin profeetta Muhammadin antama esimerkki mainitaan siinäkin.

Näillä videoilla esitetyt asiat saattavat aiheuttaa ikäviä kysymyksiä islamin luonteesta. Nämä kysymykset pitää kuitenkin pystyä käsittelemään muualla kuin tuomioistuimissa. Valitettavasti nyky-Suomessa näin ei ole, koska valtiovalta pelkää oikeasti enemmän islamia kuin islamofobiaa.

Kaikkien salaliittoteorioiden äiti

Huomenna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Lee Harvey Oswald ampui Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedyn Dallasissa. Poliittinen murha järkyttää ja kuohuttaa, mutta mikään muu murha ei ole synnyttänyt samaa määrää salaliittoteorioita kuin Kennedyn murha, joka synnytti suoranaisen salaliittoteorioihin keskittyvän alakulttuurin.

JFK – avoin tapaus

En itse elänyt Kennedyn murhan aikoihin, mutta kiinnostuin tapahtumista, kun katsoin Oliver Stonen elokuvan JFK – avoin tapaus joskus 1990-luvun alkupuolella. Elokuva oli hyvin tehty, piti otteessaan täydet kolme tuntia ja siinä oli nimekäs ja pätevä näyttelijäkaarti. Juoni puolestaan perustui New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrisonin kirjaan On the Trail of the Assassins ja osittain myös Jim Marrsin kirjaan Crossfire.

Hollywood-elokuvissa historiallinen totuus saa monesti väistyä hyvän tarinan tieltä. Yleensä vääristelyt ovat hyväntahtoisia ja harmittomia. Stonen elokuvassa totuus kuitenkin käännetään päälaelleen ja sen tilalla esitetään vainoharhainen ja vääristelty kuvaus tapahtumista.

Stonen elokuvassa Jim Garrison esitetään sankarina. Todellisuudessa hänen syytteensä Clay Shaw'ta kohtaan perustui hatarille todisteille, epämääräisille todistajalausunnoille ja hypnotisoimalla ja totuusseerumilla aikaansaaduille todistajalausunnoille. Garrisonin avaintodistaja Perry Russo väitti kuulleensa keskustelun Lee Harvey Oswaldin, David Ferrien ja Clay Shaw'n välillä. Siinä nämä käsittelivät Kennedyn tappamista, ristitulen kohdistamista ja alibien hankkimisesta osallistujille.

Valamiehistö vapautti Shaw'n syytteistä alle tunnin käsittelyn jälkeen. Garrison väitti kirjassaan, että Shaw'lla oli suuri kansainvälinen rooli CIA:n työntekijänä. Sekä Garrison että Oliver Stone pyrkivät luomaan kuvan, että CIA murhasi Kennedyn, koska se halusi jatkaa kylmää sotaa. Lee Harvey Oswald oli pelkkä syntipukki, jonka tarkoituksena oli peittää murhan todelliset syylliset eli CIA ja ”sotilasteollinen kompleksi”. Stonen elokuvan tapahtumien ja todellisuuden välisiä yhteyksiä on käsitelty täällä.

Virallinen totuus

Salamurhaa koskeva virallinen tutkimus eli syyskuussa 1965 julkaistu Warrenin komission loppuraportti kertoo johtopäätöksenään, että Lee Harvey Oswald toimi yksin ampuessaan kolme laukausta Teksasin koulukirjavaraston ikkunasta 22.11.1963. Mitään viitteitä salaliittoihin ei esitetty. Warrenin komission loppuraportti on edelleen kattavin esitys todistusaineistosta.

Vuonna 1976 perustettiin Edustajainhuoneen salamurhia käsittelevä erityiskomitea, jonka tehtävänä oli tutkia Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhia. Kennedyn murhan osalta komitea päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan murhan takana oli todennäköinen salaliitto. Komitea kuitenkin piti edelleen Oswaldia murhaajana mutta sanoi, että ampujia oli enemmän kuin yksi. Tämä johtopäätös perustui poliisin nauhoituksiin, joiden todellinen nauhoitusajankohta on jälkikäteen asetettu kyseenalaiseksi.

Vuoden 1976 tutkimus tehtiin ajankohtana, jolloin Yhdysvaltojen turvallisuuselinten uskottavuus oli alimmillaan eivätkä ihmiset luottaneet maan hallintoon Vietnamin sodan ja Watergate-skandaalin jälkimainingeissa. Vuonna 1975 amerikkalaiset lisäksi näkivät ensimmäistä kertaa ns. Zapruderin filmin eli salamurhasta tehdyn kaitafilmikuvauksen. Otoksia filmistä oli mukana Warrenin komission todistusaineistossa mutta filmi kokonaisuudessaan säilytetty Life-lehden arkistossa.

Lee Harvey Oswald

Toimittaja Gerald Posner yritti panna pisteen salaliittoteorioille vuonna 1993 julkaistussa kirjassaan Case Closed: Lee Harvey Oswald and the Assassination of JFK. Siinä Posner keskittyi Lee Harvey Oswaldin henkilöhistoriaan ja hänen tiehensä salamurhaajaksi. Myös Oswaldin murhaaja Jack Ruby toimi hänen mukaansa yksin.

Oswaldilla oli sotilastausta, mutta hänen sotilasuransa oli vähemmän menestyksekäs ja piti sisällään kaksi käyntiä sotilastuomioistuimessa. Tämän jälkeen hän suuntasi Eurooppaan ja Helsingin kautta Neuvostoliittoon, jossa hän asui kolme vuotta Valkovenäjän pääkaupungissa Minskissä. Tänä aikana hän tapasi Marina Nikolajevna Prusakovan, jonka kanssa hän meni naimisiin.

Elämä Neuvostoliitossa ei ollut niin ihanaa kuin Oswald oli kuvitellut. Niinpä hän palasi vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin ja asettui asumaan Dallasin kyljessä sijaitsevaan Fort Worthin kaupunkiin. Leen työura ei kuitenkaan lähde lentoon odotetusti vaan hän kokeilee useita työpaikkoja.

Maaliskuussa 1963 Oswald tilaa postimyynnistä kiväärin. Kuukautta myöhemmin hän yrittää murhata kenraalimajuri Edwin Walkerin. Marina Oswaldin todistajalausunnon mukaan Lee sanoi Walkerin olevan ”fasistisen” järjestön johtaja. Oswald ei koskaan jäänyt kiinni murhayrityksestään, mutta sen yksityiskohdat on kuvattu Posnerin kirjassa ja Warrenin komission todistusaineistossa.

Toukokuussa 1963 alkaa Oswaldin aika New Orleansissa, jossa hän aloittaa työt Reilyn kahvipaahtimossa. Heinäkuussa samana vuonna hän saa potkut kahvipaahtimosta. Sen jälkeen hänet pidätetään kadulta jakamassa ”Fair Play for Cuba” -komitean lehtisiä. Syyskuussa Oswaldin vaimo Marina matkustaa takaisin Dallasiin mutta Oswald itse suuntaa Mexico Cityyn, jossa hän yrittää saada viisumia Kuubaan ja sitä kautta Neuvostoliitoon. Kun viisumia ei järjesty, Oswald palaa Yhdysvaltoihin ja Dallasiin lokakuussa 1963.

Työpaikka koulukirjavarastosta järjestyy Ruth Painen avustuksella ja työt alkavat melkein heti Leen palattua Mexico Citystä. Oswald murhaa presidentti Kennedyn kuukautta myöhemmin.

Oswaldista piirtyy kuva radikaalina vasemmistolaisena, joka turhautui kokemiinsa vastoinkäymisiin. Oikeastaan ainoa asia, jossa hän onnistui, oli Kennedyn murha. Jostain syystä jälkipolvet eivät ole niinkään kiinnittäneet niin suurta huomiota Oswaldin radikaaleihin poliittisiin näkemyksiin kuin taikaluotiin tai ruohikkoisen kukkulan väitettyihin ampujiin.

Vasemmiston sumutusta


Oliver Stonen kaltaiset elokuvantekijät yrittävät hämärtää murhan todellisia tapahtumia ja vierittää syyn ”äärioikeiston” tai CIA:n niskoille, vaikka tekijänä toimi häiriintynyt radikaali vasemmistolainen. Daniel Greenfield toteaa oman JFK:n murhaa koskevan artikkelinsa aluksi:

”Joskus salaliittoteoria paljastaa salaliiton. Joskus salaliittoteoria on se salaliitto.”

Vuonna 1963 elettiin vielä suhteellisen viatonta aikaa ja 60-luvun loppupuolen opiskelijaradikalismi oli vasta itämässä. Myöhemmin Yhdysvallat sai nähdä Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat sekä 1960-luvun vastakulttuurin vastenmielisimmät tuotokset kuten Charles Mansonin ”perheen” ja Jim Jonesin Auringon temppeli -lahkon joukkoitsemurhan Guayanan viidakossa, jossa lahko rakensi ”sosialistista paratiisia”.

Kennedyn murhan salaliitot ja spekulointi siitä, tappoiko taikaluoti oikeasti Kennedyn, peittävät alleen vasemmistoradikalismin väkivaltaisen ja tuhoisan puolen. Ehkä tämä on tarkoituskin. Daniel Greenfield toteaa:

”Vasemmisto ei voi muuttaa historiaa haluamansa kaltaiseksi mutta se voi valehdella siitä. Sen menneisyyden myytit ovat karkeita yrityksiä kieltäytyä oppimasta historiasta, jolloin vasemmisto voi vapaasti toistaa uudelleen menneisyyden kauheat erehdykset.”

Kennedystä tuli Yhdysvaltojen liberaalien ikoni ja hänen murhansa ympärille kehittyneistä salaliittoteorioista tuli savuverho, joka peittää totuuden alleen.

Valheellista sananvapauden puolustamista

Tampereen yliopistossa on tutkittu vihapuheen vaikutusta sananvapauteen. Yliopiston Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksessa valmistunut tutkimus on Helsingin Sanomain säätiön rahoittama.

Kun Tampereen yliopisto ja Helsingin Sanomat mainitaan samassa yhteydessä, täällä herää heti epäilys, että tutkimuksessa on jotakin mätää. Asiaa on tutkittu siten, että haluttu vastaus saadaan. Vastaus on tietysti se, että vihapuhe rajoittaa sananvapautta.

Mikä rajoittaa sananvapautta

Turun Sanomat kertoo seuraavaa:

”Verkkoviha ja vihapuhe rajoittavat sananvapautta koko yhteiskunnan tasolla, uskovat journalistit ja asiantuntijat. Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan haastateltavat kokivat vihan ja uhkailun vaikutukset henkilökohtaiseen sananvapauteensa pieniksi. Verkkovihan koettiin kuitenkin rajoittavan julkista keskustelua ja lisäävän turvattomuuden tunnetta.”

Tuosta kappaleesta ei käy selkeästi ilmi, mitä ovat verkkoviha ja vihapuhe. Termit sinänsä kuulostavat pahoilta, mutta mikä oikeasti on niiden takana? Toisessa Turun Sanomien jutussa annetaan ymmärtää, että vihapuhujat ovat sairaita ja heillä on ongelmia. Jutussa siteerataan Poliisiammattikorkeakoulun opettaja Jari Hyytiä, jonka mukaan vihaviestejä verkossa lähettävillä ihmisillä on yhteisenä tekijänä ”pitkään jatkunut tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen”. Hyyti lisäksi sanoo:

”Varmasti on myös henkilöitä, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia, tai vaikeuksia itsehillinnässä ja aggression purkamisessa.”

Suomen virallinen nettipoliisi Marko ”Fobba” Forss toteaa:

”Siinä tulee se paha olo ja moni ei ajattele, että kun ahdistuksen päästää sellaisenaan sosiaaliseen mediaan, niin se voikin olla laitonta tai sopimatonta.”

Forssin mukaan verkossa myös näkyvät päihde- ja mielenterveysongelmat. Maallikolle tulee mieleen, että ovatko hullujen ja humalaisten puheet todella vakava uhka sananvapaudelle.

Mikä oikeasti rajoittaa sananvapautta

Olen tätä blogia pitäessäni oppinut ymmärtämään, että journalisteja ja asiantuntijoita ei oikeasti kiinnosta sananvapaus yleisesti. Journalisteja kiinnostaa heidän oma sananvapautensa eli se, että he pystyvät kontrolloimaan julkista keskustelua. He päättävät, mistä puhutaan, ja ennen kaikkea sitä, miten asioista puhutaan.

Asiantuntijat taas ovat kiinnostuneita roolistaan asiantuntijoina eli siitä, että heidän mielipiteitään käsitellään jatkossakin asiantuntijan puheena eikä ideologisesti värittyneinä höpinöinä. Tavallinen kansalainen ei saa asettaa asiantuntijan julkisia lausuntoja kyseenalaiseksi, koska se on vihapuhetta. Asiantuntijalle voi tulla henkinen pipi, jos hänen lausunnoilleen nauretaan verkossa.

Kenellekään tuskin on suuri yllätys, että Tampereen yliopiston tutkijoilta jää elefantti olohuoneessa kokonaan huomaamatta. Termi ”vihapuhe” liittyy olennaisesti poliittiseen korrektiuteen eli siihen, miten sensitiivisistä asioista pitää puhua, jotta puhuja ei ”leimaa” yhtäkään uhristatuksen saavuttanutta ryhmää vaan puhuu heistä kunnioittavaan sävyyn. Kaikenlaiset yleistykset ovat pannassa paitsi silloin, kun yleistykset koskevat ”vihapuhujia”. Heidät voidaan kaikki leimata huoletta syrjäytyneiksi, alkoholiongelmaisiksi tai mielenterveydeltään vajavaisiksi, elämäänsä pettyneiksi luusereiksi. Heidän puheensa sisältö voidaan jättää huomiotta, koska se ei ole peräisin journalistin tai asiantuntijan kynästä.

Koska elämme kummallisia aikoja, totuus on yleensä täsmälleen päinvastainen kuin Tampereen yliopiston tutkijoiden näkemys. Hommaforumin vakiokasvo Eino P. Keravalta kertoo käsityksensä:

”Kuten orwelliaanisessa yhteiskunnassa muutoinkin, tälläkin kertaa totuus on juuri päinvastainen: ne "vihapuheesta" jankkaavat stalinistit, kulttuurimarksilaiset ja bilderbergiläiset ovat estämässä sananvapautta - eivät heidän vihansa kohteet!”

Eino P. Yrittää tässä sanoa, että Tampereen yliopiston tutkijoiden tavoitteena ei suinkaan ole kasvattaa sananvapautta vaan vähentää sitä. Bilderbergiläisillä hän luultavasti viittaa presidentti Martti Ahtisaareen, joka tuomitsi vihapuheen äskettäin Kuopiossa järjestetyssä Ahtisaari-päivän yleisötilaisuudessa:

”Vihakeskustelu suututtaa minua. Jos ihmisellä on terve itsetunto, hän ei sorru sellaiseen tuomittavaan käytökseen. Rauhanneuvottelutyössä pitää olla suoraselkäinen ja tuomita vihapuhe. Hiljenemällä asiasta annetaan vihapuheelle samalla hyväksyntä.”

Vihakeskustelussa eliitti luennoi kansalle siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Vihapuhekeskustelu kertoo kuilusta eliitin ja tavallisen kansan välillä. Se kertoo, että eliittiä ei kansalaismielipide kiinnosta vaan lähinnä keinot, joilla kansalaismielipiteen ilmaisu estetään. Illmanismi on yksi keinoista mutta yksinään riittämätön. Lisäksi tarvitaan Ahtisaaren kaltaisten vaikuttajien ”suoraselkäistä” esiintymistä julkisuudessa. Myös ”ihmisoikeuksien” puolustaja Kristiina Kouros on samaa mieltä:

”Sanoilla voidaan loukata ja vähentää ihmisarvoa, joten pidän vihapuhetta ihmisoikeusloukkauksena.”

Stalinismin ryvettämä Tampereen yliopiston journalismin laitos siis pyrkii rajoittamaan sananvapautta mutta teeskentelee puolustavansa sitä. Tämän kaltaisen läpinäkyvän valheellisuuden rinnalla jopa Jarkko Tontti vaikuttaa kunnialliselta toimijalta. Tontin kaltaiset pysyvät mukavuusalueellaan ja välttelevät oikeasti vaikeita aiheita mutta eivät sentään pysty Tampereen yliopiston, Helsingin Sanomien tai Martti Ahtisaaren osoittamaan röyhkeään tekopyhyyteen.

Hirvisaaren tapaus televisiossa

Tapio Tuurin kirjoituksen inspiroimana katsoin itsekin television keskusteluohjelmia, joita yleensä pyrin välttelemään. Joko toimittajan ego tai agenda peittää alleen sen, mitä haastateltavalla mahdollisesti olisi sanottavana.

EL Crew

Tuomas Enbuske on ehkä Suomen paras keskusteluohjelman vetäjä. Hänen egonsa ei vie tilaa haastateltavalta vaan Enbuske antaa myös haastateltavalle suunvuoron. Toisaalta egon puute haittaa Enbusken uraa, koska hänen persoonansa ei riitä yksin kantamaan keskusteluohjelmaa, vaan hän tarvitsee vierelleen kaverin, joka nykyisin on Aki Linnanahde.

Enbuske haastatteli Perussuomalaisista erotettua James Hirvisaarta ja antoi tämän sanoa sanottavansa ja esittää Seppo Lehdon kutsumisen perustelut. Poliittiselta kannaltaan Enbuske vaikuttaa jonkinlaiselta libertaarilta, joten hän ei aktiivisesti pyrkinyt moralisoimaan Hirvisaaren toimia.

Enbusken jälkeen haastatteluvuoro siirtyi Linnanahteelle, joka haastatteli näyttelijä Krista Kososta. Kososen annettiin laukoa enimmäkseen negatiivisia mielipiteitään Hirvisaaresta melko vapaasti. Kosonen totesi:

”Hirvisaari sanoo, ettei pelkää mitään. Mutta sitähän se nimenomaan on: pelkoa. Pienessä kuplassa elämistä, hän ei uskalla mennä ja kohdata. Pitäisi miettiä, miten maahanmuuttajia sopeutetaan yhteiskuntaan - eikä pelätä, miten kohta Suomessa silvotaan klitoriksia.”

Itseään avarakatseisena pitävä Kosonen siis tuomitsi Hirvisaaren kuplassa eläväksi ja moitti jopa kansanedustaja Jussi Halla-ahoa siitä, että hän ei perheensä kanssa ”käy missään”. Siinä lapseton 30-vuotias näyttelijä arvosteli lapsiperheen vapaa-ajanviettotapoja melko suorasukaisesti. Kosonen oli omien sanojensa mukaan lukenut Hirvisaaren ja tämän entisen avustajan Helena Erosen blogeja ja nähnyt niissä jotakin aivan kamalaa.

Itse vielä muistan ajan, kun näyttelijät olivat suurimmaksi osaksi vasemmistolaisia ja yleensä aivan sieltä äärimmäiseltä laidalta. Hyvä esimerkki on tämä aikansa Kosonen, joka toimi aikanaan Demokraattinen vaihtoehto -puolueen puheenjohtajana. Taistolainen kommunismi oli Kristiina Halkolan nuoruudessa muotiaate, vähän kuten poliittisesti korrekti suvaitsevaisuus tänä päivänä.

Aki Linnanahdetta en koskaan ole pitänyt toimittajana vaan lähinnä aisaparina, jonka kaltainen hän oli Radio Rockissa ja nyttemmin EL Crew -ohjelmassa. Linnanahde ei millään tavalla puuttunut Kososen puheisiin vaan alkuspiikissään imarteli Kososta kauniina ja älykkäänä. Haastattelusta kävi myös ilmi, että ohjelman todellinen kiinnostuksen kohde liittyi Kososen yksityiselämään.

Tuosta ylempänä esittämästäni Kososen sitaatista käy hyvin ilmi, että näyttelijä ei ole juurikaan perehtynyt arvostelunsa kohteisiin ja niihin ilmiöihin, joista nämä ovat huolissaan. Hänelle on tyypillisen hyvän ihmisen tavoin tärkeämpää harjoittaa moraaliposeerausta ja halveksia avoimesti Hirvisaarta ja Erosta kuin ymmärtää, mistä oikeasti on kyse.

Sarasvuo

Jari Sarasvuo oli 80-luvun radiopersoona ja 90-luvun johtava talk show -isäntä. Hän on tehnyt paluun omaa nimeään kantavaan keskusteluohjelmaan, jossa hän tällä kertaa haastatteli Mamba-yhtyeen johtohahmo Tero Vaaraa.

Vaaran poliittiset mielipiteet ovat hyvin lähellä omiani mutta Vaara esiintyy omalla nimellään ja ottaa suuren riskin, kun sanoo asiat niin kuin ne ovat. Vaara oli kirjoittanut Suomen Sisun sivustolle blogikirjoituksen, jonka seurauksena veronmaksajan rahoittama Yleisradio perui hänen tv-esiintymisensä.

Itse haastattelussa Vaara oli selkeästi puolustuskannalla. Hän joutui luultavasti ensimmäistä kertaa keskustelemaan julkisuudessa muusta kuin omasta musiikistaan ja pelkäsi joutuvansa lynkattavaksi kuten Jussi Halla-aho Pressiklubi-ohjelmassa.

Sarasvuo ei kuitenkaan ole ilkeä toimittaja, vaikka koko haastattelussa Sarasvuon mielipiteet näyttelivät suurempaa roolia kuin Vaaran puheet. Sarasvuolla on se ego, joka Enbuskelta puuttuu, mutta hänellä ei ole enää sitä samaa älyllistä uteliaisuutta kuin 90-luvulla Hyvät, Pahat ja Rumat -ohjelmassa.

Sarasvuon mielipiteet olivat suorastaan ikävystyttävällä tavalla poliittisesti korrekteja. Vaaran kirjoitukset ”luovat jakolinjoja”, vaikka nämä jakolinjat syntyvät aivan jostain muusta eli syvistä kulttuurieroista, jotka eivät ole ylitettävissä, vaikka kuinka teeskenneltäisiin kaikkien samanarvoisuutta.

Lisäksi Sarasvuo ei ole viitsinyt perehtyä käsiteltävään aiheeseen, vaan hän käyttäytyi kuin amerikkalainen lakimies, kun hän väitti, että missään ei ole todisteita naisten sukupuolielinten silpomisesta Suomessa. Todellisuudessa Sosiaali- ja terveysministeriöllä on toimenpideohjelma (kiitos Petri Kaivanto), jolla kyseistä ilmiötä pyritään torjumaan. Olisi kummallista, jos olemattoman ilmiön torjumiseen tarvittaisiin erillistä toimenpideohjelmaa.

Useimmat sivustot, joissa naisten sukuelinten silpomista käsitellään, muistuttavat poliittisesti korrektilla tavalla, että tapa edeltää sekä islamia että kristinuskoa. Näin pyritään hälventämään epäluuloja, että silpomisella olisi jotakin tekemistä islamin kanssa, vaikka silpomisen uhrit ovat 90-prosenttisesti musliminaisia.

Islamin suhtautuminen naisten sukuelinten silpomiseen ei ole yksiselitteisesti kielteinen eikä myönteinen. Tapaa puoltavaa hadith-kirjoitusta pidetään ”heikkona”, eli se ei sido muslimeja. Toisaalta profeetta Muhammad ei ole kieltänyt tapaa selkeästi. Islamilaisittain tapaa voidaan perustella sillä, että näin edistetään musliminaisten siveellistä käyttäytymistä. Oleellista on kuitenkin se, että islam ei tarjoa riittävästi moraalista tukea niille, jotka pitävät naisen sukuelinten silpomista vastenmielisenä ja ihmisoikeuksia loukkaavana.

Islamin kieroutunut käsitys seksuaalisuudesta ei tietysti koske pelkästään naisten (tai miesten) sukuelinten silpomista vaan siinä olisi aihetta enempäänkin keskusteluun. Tähän asti ei kuitenkaan päästä niin kauan, kun valtamedia pitää aihetta tabuna ja tuomitsee rasisteiksi ne, jotka haluavat ottaa asian esille.

Lopuksi

En pidättele hengitystä odotellessani sitä, kun Krista Kososen tähdittämässä naamanvääntelyohjelmassa esitetään sketsi, jossa somaliäiti keskustelee kantaväestöä edustavan äidin kanssa esimerkiksi näin:

”K: Mitäs teidän pikku Abdullahille kuuluu?”
”S: Hän oppi liikaa vääräuskoisen yhteiskunnan tavoille ja hänet lähetettiin Somaliaan oppimaan muslimien tapoja.”
”K: No mitäs hän siellä opiskelee?”
”S: Hänelle opetetaan, että muslimin ylin hyve on kuolla taistelussa vääräuskoisia vastaan. Al-Shabaabin riveissä hän nykyisin tappaa vääräuskoisia.”
”K: No mitäs pikku Aishalle kuuluu? Ei ole häntäkään näkynyt hiekkalaatikolla pitkään aikaan.”
”S: Aishalta leikattiin juuri klitoris. Hän tietää nyt, miltä tuntuu olla kunnollinen musliminainen.”
”K: No mutta sehän on hienoa. Ajateltiin tässä, että sinä ja Muhammed voisitte tulla joku päivä kahville.”
”S: Se nyt ei oikein käy. Muhammadin pitää hoitaa aviolliset velvollisuutensa myös muita vaimojaan kohtaan. Ei hän nyt valitettavasti ehdi käymään kahvilla. Sitä paitsi sinäkin pukeudut kuin huora. Pitäisi vähän katsoa, että ei ihan kaikkia paikkoja julkisesti näyttäisi.”
”K: No mutta, kun...”
”S: Aivan hirveä rasisti ja islamofobi se Hirvisaari kyllä on”
”K: No niin on. Ei hän edusta kuin pientä vähemmistöä suomalaisista. Me olemme oikeasti suvaitsevaisia ja avarakatseisia.”
”S: Meillä päin hän olisi jo menettänyt päänsä.”
”S ja K nauravat yhdessä.”

Sellaisia kohtaamisia tällä kertaa.

James Hirvisaari - periaatteen mies

Valitettavasti en työkiireiden takia ole ehtinyt kommentoimaan mediassa valloillaan riehuvaa jupakkaa James Hirvisaaren ympärillä. Kommentoin tosin pikaisesti Kumitontun blogissa, mutta olen miettinyt asioita sen jälkeen uudelleen, lukenut Kumitontun blogikirjoituksen pariin kertaan ja tullut toisiin ajatuksiin.

Tietysti se, että James Hirvisaari kutsui Seppo Lehdon Eduskuntaan vierailulle oli poliittisesti typerää ja saattoi jopa vahingoittaa ns. maahanmuuttokriittisten asemaa Perussuomalaisten sisällä. Tietysti oli typerää kutsua nimenomaan Seppo Lehto vierailulle. Mikä olisikaan voinut mennä pieleen? Tietysti media teki kohun siitä, että Seppo Lehto käyttäytyi, kuten Seppo Lehto aina käyttäytyy. Itse en halua nostaa omaa moraalista sädekehääni tuomitsemalla Seppo Lehdon kädenojennuksen, jonka media automaattisesti tulkitsi natsitervehdykseksi. Seppo Lehto vain aina tekee niin, koska hän on Seppo Lehto.

En usko, että Seppo Lehto natsitervehdyksellään ilmaisi palavaa halua kaasuttaa juutalaiset tai tehdä Suomesta juutalaisista vapaan tai saksalaisittain ”Judenreinin”. Enkä usko, että Seppo villitsisi kansanjoukot kaasukammioiden kannattajiksi. Tuskin edes valtamedian journalisteiksi itseään kutsuvat moraaliposeeraajat oikeasti uskovat tähän. Sepon uskottavuus on vain yksinkertaisesti liian vähäinen moiseen.

Valtamedia yritti ainakin Ykkösaamun lähetyksen perusteella tehdä James Hirvisaaresta ”aatteen miehen”. Tämä kuva on kuitenkin väärä. Todellisuudessa James Hirvisaari on periaatteen mies, ei mikään ideologinen hihhuli, jonka kaltaisia löytyy etenkin Vihreästä liikkeestä.

Hihamerkkikohu

Palataan hetkeksi menneisyyteen. Kansanedustaja Hirvisaaren eduskunta-avustaja Helena Eronen laati satiirisen kirjoituksen, jossa hän ehdotti eri kansanryhmille hihamerkkejä. Hirvisaari olisi voinut erottaa Helena Erosen siltä istumalta ja pelastaa näin asemansa Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä. Hirvisaari ei kuitenkaan tehnyt näin vaan piti Erosen avustajanaan ja hyväksyi tilapäisen erottamisensa Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Toiminnallaan Hirvisaari pelasti eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin kasvot. Tämä kun oli mennyt täysillä mukaan valtamedian valheeseen perustuvaan kampanjaan James Hirvisaarta vastaan.

Hirvisaari tiesi, että valtamedian hysteerinen kampanja hihamerkkikohun ympärillä perustui valheeseen. Hirvisaaren oikeustaju ei kestänyt sitä, että hänen eduskunta-avustajansa olisi erotettu Turun Sanomien käynnistämän häikäilemättömän ajojahdin seurauksena. Hirvisaari uhrasi ennemmin itsensä ja alistui puolueen tahtoon.

Myöhemmin Helena Eronen itse erosi Hirvisaaren eduskunta-avustajan tehtävästään. Eronen kuitenkin twiittasi ja kertoi, että hänen tuntemansa James Hirvisaari on hyväsydäminen ja kiusallisen oikeudentuntoinen. Tämän Hirvisaari osoitti konkreettisesti toiminnassaan hihamerkkikohun yhteydessä.

Iltalehden toimittaja, johon Eronen twiittauksessaan viittasi, taas osoitti, että valtamedialla on suuria vaikeuksia myöntää virheitään riippumatta niiden suuruudesta. Toimittaja Tommi Parkkonen kirjoitti:


”Esimerkiksi Hirvisaarelle viideksi kuukaudeksi potkut eduskuntaryhmästä tuonut silloisen eduskunta-avustajan hihamerkkikirjoitus ymmärrettiin mediassa tahattomasti tai tarkoituksellisesti väärin: satiirinen - ehkä vähän kömpelö - kirjoitus ei oikeasti vaatinut vähemmistöille hihamerkkejä, vaikka niin media päätyi yksituumaisesti tuomitsemaan. ”

Tässä näen ensimmäistä kertaa valtamedia myöntävän, että hihamerkkikohu perustui vääriin tietoihin ja todennäköisesti tahalliseen väärinymmärrykseen.

Seppo Lehto

Hommaforum-keskustelupalstalla on ihmetelty, miten Hirvisaari saattoi olla niin typerä, että kutsui Seppo Lehdon Eduskuntaan. Syy on varsin yksinkertainen. Seppo Lehto on tuomion pituudella mitattuna Suomen pahin sananvapausrikollinen.

Seppo Lehto sai reilu kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion useista herjauksista, kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta. Itse en tiedä ketään muuta, joka olisi saanut sananvapausrikoksista sakkoja suurempaa tuomiota.

Jos Seppo Lehto olisi amerikkalainen, maan perustuslain ensimmäinen lisäys kieltää kongressia säätämästä sananvapautta rajoittavaa lakia. Lehtoa ei Yhdysvalloissa olisi voitu tuomita kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Sen sijaan herjauksesta hänet olisi voitu tuomita, jos hänen väitteensä olisivat haitanneet hänen herjaamiensa henkilöiden ammatinharjoittamista.

Yhdysvalloissa herjaus on kuitenkin asianomistajarikos, joten yleinen syyttäjä ei olisi lähtenyt Seppoa näistä syyttämään. Lisäksi Sepon blogeissa olevat väitteet herjauksen kohteista olivat niin poskettomia ja räävittömiä, että kukaan täysijärkinen ei voinut niitä pitää totena. Tästä syystä Lehto olisi Yhdysvalloissa luultavasti jäänyt tuomitsematta. Koska Lehto ei mitä ilmeisimmin ole erityisen varakas eikä hän herjauksillaan ole tavoitellut tai saanut mitään taloudellista hyötyä, häntä vastaan ei kannattaisi lähteä käräjöimään Yhdysvalloissa.

Lehdon oikeudenkäynnissä herjauksen uhrit olivat joko poliitikkoja tai oikeuden virkamiehiä. Tämä sinänsä herättää epäilyn siitä, että järjestelmän edustajat suojelevat järjestelmää eli itseään. Lehto on perustanut törkyblogeja myös ”vähempiarvoisten” ihmisten nimissä. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan olleet  valtionsyyttäjän kanteessa mukana, vaan näiden olisi pitänyt itse vaatia oikeutta itselleen.

Lehdon tuomio oli siis väärä monella eri tavalla. Tuomiossa ei osoitettu mitään todellista vahinkoa, jota Lehdon kirjoitukset olisivat aiheuttaneet. Lisäksi vahingonkorvausten saajat olivat poliitikkoja ja virkamiehiä, joiden pitäisi asemansa perusteella kestää rankempaa arvostelua kuin tavallisen tallaajan. Tuomio oli lisäksi kohtuuton, koska Seppo Lehdon toiminta tuskin kiihottaa ketään vihaamaan samoja ihmisryhmiä, joita Lehdon kirjoituksissa rutiininomaisesti ”panetellaan ja solvataan”, koska niistä käy selvästi ilmi, että niitä ei kukaan normaalijärkinen voi ottaa vakavasti.

Kirjoitukset ovat toki vastenmielisiä ja alatyylisiä sekä loukkaavat niiden kohteita. Kuitenkin kirjoitukset ovat ”kansantaiteilijan” eli vähemmän ystävällisesti ”kylähullun” tuotoksia, joihin ei pidä suhtautua vakavasti. Niille voi itse kukin hihitellä tai sivuuttaa ne, koska ne toistavat samoja teemoja kirjoituksesta toiseen.

Hirvisaaren ”rikos”

Ns. ”nuivien” piirissä yleisin Seppo Lehtoon kohdistettu arvostelu koskee sitä, että Lehto ”kusee omiin muroihin” ja vahingoittaa maahanmuuttokriittisten pyrkimyksiä päästä salonkikelpoisiksi. Tämä argumentti voidaan helposti kumota vastaväitteellä. Jos Lehdon toiminta oikeasti vahingoittaa maahanmuuttokriittistä liikettä, onko liikkeellä ylipäänsä mitään oikeasti relevanttia annettavaa?

Lehdon vierailu ajoittui sopivasti samaan ajankohtaan kuin Jussi Halla-ahon lakialoite, jossa pyritään muuttamaan pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kuitenkin jokainen itselleen rehellinen ihminen ei voi olla myöntämättä, että Halla-ahon aloitteella ei ole mitään mahdollisuuksia mennä läpi. Asia hautautuu lakivaliokuntaan, kuten Ylen journalisti radion Ykkösaamussa totesi mitenkään peittelemättä vahingoniloaan.

Valtamediassa ei ikinä keskustella lain mielekkyydestä tai sen ongelmista. Ainoa rikos, johon Hirvisaaren voi katsoa syyllistyneen, oli se, että hän vei keskustelun sivuraiteille eli Seppo Lehdon natsitervehdykseen. Lisäksi valtamedia sai taas aiheen spekuloida valtavirtapersujen ja maahanmuuttokriittisen falangin ristiriidoilla.

James Hirvisaarea voi arvostella monista asioista. Hänen kirjoituksensa ovat ehkä turhankin kärjekkäitä, ja niistä voi helposti luoda mediakohuja. Lisäksi hän ei ajattele muita maahanmuuttokriittisiä vaan vahingoittaa omalla toiminnallaan heidän menestysmahdollisuuksiaan. Hirvisaari siis kusee Seppo Lehdon tavoin omiin muroihin.

Toisaalta Hirvisaari pitää kiinni periaatteistaan. Kuten Helena Erosen twiittauksessa sanottiin, hän on kiusallisen oikeudentuntoinen. Hänelle ei ole tärkeintä poliittinen tarkoituksenmukaisuus tai oma poliittinen ura. Hänen mielestään jopa Seppo Lehdon kaltainen törkyturpa ansaitsee oikeutta, ja nykyinen oikeusjärjestelmä ei sitä hänelle tarjoa.

Seuraavissa vaaleissa potentiaalisen persujen äänestäjän kannattaa kysyä itseltään, tarjoaako persut mitään todellista vaihtoehtoa ns. ”vanhoille puolueille”. Onko kyseessä pelkästään valta-asemaan pyrkivä ryhmittymä, joka myy periaatteensa, jos hinta on sopiva? Onko sillä oikeasti merkitystä, osallistuvatko Perussuomalaiset seuraavaan hallitukseen vai eivät?

Joka tapauksessa James Hirvisaarelle tapahtumat ovat osoittaneet, että politiikassa kannattaa mieluummin valehdella uskottavasti, heittää omat liittolaiset susille ja syödä sanansa kuin olla James Hirvisaaren kaltainen periaatteen mies.