Herra Heinämäki taas kerran

Eilinen Ylen Pressiklubi alkoi juontajan tekohauskalla lausumalla, että ensimmäistä kertaa keski-ikäiset miehet kiinnostuvat lastenohjelmista. Lausuma voisi olla nokkela, jos sillä olisi edes etäisesti tekemistä todellisuuden kanssa. Kyse ei nimittäin ole tästä vaan postmodernin identiteettipolitiikan aktiivisesta vastustamisesta.

Lisäksi tekohauska lause halventaa niitä perheenisiä, jotka ovat hoitaneet lapsiaan ja katsoneet lastenohjelmia heidän kanssaan. Jos perheenisillä olisi uhripääomaa, lehdet olisivat täynnä asiaa koskevia kohuotsikoita. Perheenisää ei kannattaisi halveksia. Lapset, jotka kasvavat perheessä, jossa on isä, menestyvät tilastollisesti paremmin elämässään kuin yksinhuoltajien lapset. Toisaalta miesten ja miehisten ominaisuuksien halventaminen on valtamediassa niin tavanomaista, että siitä suuttumiseen on turha polttaa liikaa ruutia.

Joskus itseään fiksuna pitävät vasemman laidan kulkijat naureskelevat nuivan puolen valituksille kulttuurimarxismista. Mitään sellaista ei muka ole olemassa. Herra Heinämäki -lastenohjelman sensurointi identiteettipoliittisin perustein kertoo, mitä kulttuurimarxismi eli moderni vasemmistolaisuus tarkoittaa käytännössä.

Identiteettipolitiikan mädättämä Yleisradio

Yleisradion reaktio sen saamaan arvosteluun kertoo vastaansanomattomasti, että vasemmistolainen identiteettipolitiikka toimii sisäänrakennettuna yhtiön organisaatiossa. Ensiksi Yle etsi jostain ”aidon” intiaanin selittämään asioita. Oulussa asuva Anthony Rice-Perttunen sai ilman kritiikkiä mystifioida sulkapäähineen käyttöä ja esiintyä asiantuntijana:

” Asiaa on niin vaikea yksinkertaistaa. On hyvin helppoa kertoa, miksi kannattaa käyttää turvavyötä autossa, mutta kun kysymys on kulttuurisesta omimisesta, puhutaan eri maailmankatsomuksista.”

Yllättäen Rice-Perttunen rinnastaa ”heinämäkigaten” Muhammad-pilakuviin, joihin liittyvä taustatieto on häneltä hieman kadoksissa:

” Perttusen mielestä kristillisen Euroopan oli jo silloin vaikea ymmärtää, miksi teko oli loukkaava.”

Islamin opissa on kuvakielto, mutta käytännössä sitä ei aina ole noudatettu eikä kaikissa suuntauksissa ylipäänsä noudateta. Toisaalta voi myös sanoa, että esimerkiksi Charlie Hebdon toimitukseen tehty terrori-isku on perusteltavissa islamin profeetan esimerkillä. Muhammad itse tapatti arvostelijoitaan kuten esimerkiksi Asma Bint Marwanin.

Perttuselle voi sanoa, että ensisijaisesti pilakuvakriisissä oli kyse ihan muusta kuin kristillisen Euroopan puutteellisesta ymmärryksestä. Toisaalta Rice-Perttusta ei haastateltu asiantuntemuksen takia vaan siksi, että hänen väitetään olevan syntyperäinen intiaani ja hänen mielipiteensä painaa enemmän nimenomaan tästä syystä.

Yle myös jatkoi sensuuripäätöksen selittelyä ja perusteli sen – kuinkas muuten – postmodernilla identiteettipolitiikalla:

” Pohjimmiltaan koko tässä kohussa näyttää olevan kysymys siitä, että monille meistä valtaväestöön kuuluvista on vaikeaa ymmärtää sitä, että alkuperäiskansoja ja muita vähemmistöjä kuvaavat stereotypiat eivät enää ole tätä päivää, varsinkaan lastenohjelmissa.”

Edistyksellisen tunnistaa siitä, että juuri hänen edustamansa moraali on ”tätä päivää” ja super-eettistä. Silmän lumeeksi siteerataan myös pehmotieteellistä tutkimusta, jossa suositeltiin kaiken intiaaneihin liittyvän stereotyyppisen kuvaston poistamista kouluista.

Tästä myös nähdään, että identiteettipolitiikka on puhtaasti tuontitavaraa, jonka sylttytehdas löytyy amerikkalaisten yliopistojen kampuksilta. Yle vain soveltaa tätä amerikkalaista hullutusta suomalaiseen ympäristöön. Pohjat Twitterissäkin töräytellyt Sami Koivisto vetää tällä lauseella:

”Kuvittele, että olet saamelainen lapsi ja menet naamiaisiin. Siellä on toinen, ei-saamelainen lapsi, pyhäpuvussa, jonka luulit kuuluvan sinulle. Hän esittää televisiossa näkemäänsä karikatyyriä sinusta. Miltä sinusta tuntuu?”

” Kysymys on alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen identiteetin, historian ja tunteiden kunnioittamisesta. Sille keskustelulle on Suomessa nyt selkeästi tilausta, asiapohjalta. Itsekkyydestä kumpuava viha on jo nähty. On aidon dialogin aika.”

Edes saamelaisten kaltainen pieni vähemmistö ei ole mielipiteiltään ja asenteiltaan niin homogeeninen, että tuohon Koiviston esittämään mielikuvitusleikkiin voisi vastata mitenkään yksiselitteisesti. Tämä on nähty myös ”heinämäkigatessa”, jonka aikana monet saamelaiset ovat sanoutuneet irti Saamelaisnuoret ry:n varapuheenjohtaja Petra Laitin näkemyksistä. Koiviston ajatusleikkiin voi vastata, että on mahdollista, että joku saamelainen lapsi ei pidä siitä, että ei-saamelainen pitää saamelaista pyhäpukua. Entä sitten? Tästä ei automaattisesti seuraa, että ei-saamelaisilta tulisi kieltää saamelaisen pyhäpuvun käyttö tai että ei-saamelaisista ei saisi julkaista kuvia saamelaisasussa. Yleisradion siteeraamaa tutkimusta voi perustellusti epäillä poliittisesti värittyneeksi kuten monia muitakin pehmeiden tieteiden tutkimuksia eli ennakkoasenne on vaikuttanut lopputulokseen.

Identiteettipolitiikan harjoittajat katsovat olevansa eettisesti korkeatasoisia ja jopa moraalisesti tavallista ihmistä parempia. Siksi nimenomaan he voivat päättää, mikä on muille ihmisille sopivaa ja mikä ei. Kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen vakaumus, jonka postmoderni vasemmistolainen esittää eettisesti korkeatasoisena ja ”tähän päivään” kuuluvana asiana. Dialogi ei ole mahdollista, koska Sami Koiviston kaltainen ei kykene arvioimaan omaa ideologiaansa kriittisesti.

Tästä syystä keskustelu identiteettipolitiikan siunauksellisuuteen uskovien kanssa on samanlaista kuin keskustelu skientologien tai Jehovan todistajien kanssa. Ainoa ero on, että Jehovan todistaja ei käy kukkarollasi mutta vasemmistolainen identiteettipolitiikan harjoittaja toteuttaa vakaumustaan veronmaksajalta pakolla otetuilla rahoilla ja yrittää pakottaa kaikki oman vakaumuksensa taakse. Kannattamista ei toki edellytetä mutta turpa on hyvä pitää kiinni.

”Suvakkinäkökulma”

Apu-lehden sivuilla julkaistiin kirjoitus, jossa turhautuneen oloinen ”suvakki” eli ”hyvä ihminen” ihmettelee, miksi hänen näkemyksiään ei kuunnella. Erityisesti häntä tuntui harmittavan termi ”puolestaloukkaantuja”, jolla kuvataan jonkin vähemmistöryhmän kuvaamisesta närkästyneitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kyseiseen vähemmistöryhmään. Petra Laiti on hyvä esimerkki tällaisesta.

Kirjoittajan mukaan kyse on ongelmasta huomauttamisesta eikä loukkaantumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Kyllähän tämä pitää paikkansa. Toisaalta se, joka on oikeasti yllättynyt Ylen reaktiosta Petra Laitin ”puolestaloukkaantumiseen” tai huomautukseen tai miten vain, valehtelee. Mitä enemmän lukee Ylen kommentteja asiaan, sitä varmempi voi olla siitä, että Yleisradiossa identiteettipolitiikan kumartelu jatkuu tulevaisuudessakin ja luultavasti pahenee.

Apu-lehden kirjoittaja valaisee lopussa osuvasti suvaitsevaisten ajattelutapaa:

” Oikeasti ainoa syyllinen rasismiin, naisvihaan ja kaikkeen muuhun altavastaajaryhmiin kohdistuvaan sortoon ja syrjintään on sortoa harjoittava. Syrjintää voivat vähätellä vain ihmiset, jotka eivät joko kohtaa sitä itse tai kykene empatiaan. Vastavuoroisesti siihen yleensä tuppaavat puuttumaan ihmiset, jotka osaavat asettua muiden asemaan joko mielikuvituksen tai kokemuksen avustamana.”

Sortomytologia liittyy olennaisena osana vasemmistolaiseen identiteettipolitiikkaan. Valitettavasti tämä ei tarkoita niitä oikeita sortajia vaan pelkkä vaalea ihonväri riittää pääsemään sortajien kastiin. Postmoderni vasemmistolainen korruptoi käsitteitä tekemällä niistä venyviä. Sama pätee sorron harjoittamiseen. Jos haluat varmasti sortaa, ota itsestäsi kuva intiaanipäähine päässä ja julkaise se.

Vasemmistolaisen sosialismin ideologia todettiin lännessä epäonnistuneeksi jo 1960-luvulla. Sosialismi perustui luokkasotaan. Nykyisin yhteiskuntaluokat on korvattu sorretuilla vähemmistöillä. Näiden avulla pyritään hyökkäämään sortajia vastaan. ”Heinämäkigate” on osa tätä taistelua. Postmoderni vasemmistolaisuus on hylännyt rationaalisuuden ja korostaa tunteita. Empatia on tärkeä tunne ja siihen pystyvät vain valistuneet ja oikean ideologian omaksuneet vasemmistolaiset. Empatian aitoudella ei ole väliä, vaan tärkeintä on näyttää sitä mahdollisimman paljon. Tällöin on kyse hyvesignaloinnista eli moraaliposeerauksesta. Tunteet ovat tärkeämpiä kuin se, miten hyvin valaistunut henkilö oikeasti ymmärtää vähemmistöä ja sen kulttuuria.

Pohjimmiltaan identiteettipolitiikka perustuu rasismiin. Henkilön syntyperä ratkaisee, miten hänen mielipiteeseensä suhtaudutaan. Esimerkiksi Yle suhtautui Petra Laitin ”huomautukseen” äärimmäisellä vakavuudella mutta kuittasi runsaan vihaisen palautteen ohjelman hyllyttämisestä tympeällä vittuilulla. Pressiklubi-ohjelmassa toimittaja ja ”faktantarkistaja” Johanna Vehkoo suoraan sanoi, että alkuperäiskansojen edustajat kyllä paremmin ymmärtävät tätä kulttuurillisen omimisen problematiikkaa kuin keski-ikäiset valkoiset miehet. Lause olisi varmasti herättänyt negatiivista palautetta, jos keski-ikäisten miesten tilalla olisi käytetty jotakin korkean uhristatuksen ihmisryhmää.

Kulttuurillinen omiminen on käsitteenä mieletön. Eri kulttuureista on kautta maailmanhistorian lainattu asioita, jotka liittyvät teknologiaan, taiteeseen, kuvastoon tai ihan mihin tahansa. Nyt ideologiset kiihkoilijat haluavat muuttaa tätä. Keskustelua kulttuurillisesta omimisesta ei pidä käydä postmodernien vasemmistolaisten ehdoilla, vaikka tätä kovasti peräänkuulutettiin Ylen Pressiklubissa. Sen sijaan pitää keskustella identiteettipolitikointiin liittyvistä ongelmista, joista Herra Heinämäen hyllytys oli yksi oire.

Jos haluaa tiivistetysti todeta, miksi en kuuntele Apu-lehden kirjoittajan kaltaisia, se johtuu heidän edustamansa ideologian kategorisesta hylkäämisestä. En hyväksy identiteettipolitiikan ideologisia lähtökohtia, sen järjenvastaisuutta, älyllistä matalamielisyyttä ja pyrkimystä tukahduttaa inhimillistä luovuutta. En pidä kuvainraastamista ja moraalista puritanismia erityisen tavoiteltavina asioina kuten en myöskään viattoman kuvaston sottaamista rasismileimoilla. Pidän enemmän vapaudesta.

Suru-uutinen

Viikolla tietooni tuli, että tämän blogin pitkäaikainen kommentaattpro Kari oli löydetty kotoaan kuolleena. Tapahtunut muistuttaa meitä kaikkia elämän rajallisuudesta ja siitä, että olemme täällä vain käymässä.

Karin muistoksi sopii tämä nimimerkki Kumitontun kommentti:

" Kari oli erittäin lämminsydäminen ihminen. Hän oli äärettömän viisas eli paljon nähnyt ja kokenut ihminen. Vaikka en kirjoittele blogejani kenellekään erityisesti, rehellisesti sanoen monissa kirjoituksissani näkyy viestejä, joita lähetin Karille.

Keskustelimme usein hänen kanssaan, viimeksi vajaa viikko sitten. Usein, kun en ollut varma, kuinka suhtautua johonkin asiaan, soitin hänelle kysyäkseni hänen mielipidettään. Jos joku asia on varmaa niin se, että Kari toivoisi meidän muistavan häntä hyvällä. Itselleni ei kertaakaan sattunut niin, että olisin loukkaantunut hänen takiaan. Hän jaksoi aina kärsivällisesti selittää ja perustella, miksi moraali on tärkeää.

Kari antoi minulle henkilökohtaisessa elämässäni hyviä neuvoja, joita olen noudattanut ja tästä eteenpäin tulen vielä vahvemmin niitä seuraamaan. Hän oli mies, jollaiseksi haluaisin itse kasvaa.

Suru on valtava. Menetys kuitenkin opettaa entistä enemmän arvostamaan niitä ihmissuhteita, joita jäljellä on. Karilla oli loistava huumorintaju ja hän sanoikin joskus kun kuolemasta puhuttiin, että turha on surra maallista elämää - sillä on väistämättä äärensä."

Toivotan Karin omaisille jaksamista. Toivottavasti teitä lohduttaa tieto, että Karia kaipaavat myös monet, jotka eivät häntä koskaan tämän elämän aikana ehtineet häntä henkilökohtaisesti tapaamaan.

Rauha Karin muistolle. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.

Sensuuri loukkaa enemmän kuin sensuurin kohde

Kirjoituksen valokuva on edelleen ajankohtainen. Se ei niinkään symbolisoi mitään islamiin liittyvää vaan enemmänkin länsimaiden antautumista äärimmäisen suvaitsemattomuuden edessä. Kun kuva vuonna 2005 julkaistiin, yksikään suomalainen valtamedia ei julkaissut kuvaa. Ehkä suomalaisen valtamedian taantuminen kohti ”vastuullista mediaa” lähti siitä kunnolla vauhtiin, koska median edustajat eivät tunnustaneet todellista syytä eli pelkoa vaan pönöttivät ”vastuullisuuden” takana. Tuolloin elettiin jo internet-aikaa, joten useimmat suomalaiset ovat kuvan jo nähneet suomalaismedian toiminnasta riippumatta.

Kun Suomen Sisu -järjestö julkaisi kuvat sivuillaan, poliisi järjesti esitutkinnan. Sen asiantuntijalausunnossa professori Jaakko Hämeen-Anttila totesi, että profeetta Muhammad on muslimeille pyhä eli kuva loukkaa muslimeja.

Kun terroristit hyökkäsivät Charlie Hebdo -lehden toimitukseen 7. tammikuuta 2015, he näyttivät, mitä voi tapahtua niille, jotka suhtautuvat epäkunnioittavasti islamin profeettaan. Islamin pyhänä pitämillä asioilla ei voi leikkiä, ja tämä tiedetään jo kaikkialla länsimaissa. Näyttäville ja paljon media-aikaa saaneille ”We are all Charlie” -marsseille osallistuneet Euroopan johtajat eivät aikoneetkaan puolustaa sananvapautta. Sen sijaan ruuvia on jatkuvasti kiristetty ja islamin profeetan pilkkaamisesta tuomitseminen on rutiinia myös suomalaisille tuomioistuimille.

Herra Heinämäki

Nykyvasemmistolaiseen ajatteluun ei yleisesti kuulu sananvapauden kunnioitus. Nykyvasemmisto pyrkii voimaannuttamaan vähemmistöjä ja sitä kautta rajoittamaan enemmistön sanan- ja ilmaisuvapautta. Jos vähemmistön edustaja katsoo jonkin asian loukkaavaksi, enemmistön velvollisuus on silloin olla suvaitsematta kyseistä asiaa.

Frankfurtin koulukuntaan kuulunut filosofi Herbert Marcuse avoimesti liputti väärien mielipiteiden tukahduttamisen puolesta kirjassa ”Critique of Pure Tolerance” julkaistussa teoksessaan. Marcusen mukaan liberaalin demokratian traditioon kuuluva suvaitsevaisuus on aikansa elänyt. Liberaali yhteiskunta perustuu niin hienovaraiseen vallankäyttöön, että enemmistö hyväksyy sen ja jopa haluaa orjuutta. Marcusen mielestä sellaisissa olosuhteissa perinteisesti ymmärretty suvaitsevaisuus palvelee vallankäyttöä ja siksi tarvitaan uudenlaista suvaitsevaisuutta, jossa vasemmistolaisia mielipiteitä suvaitaan ja oikeistolaisia ei. Sananvapaus ei itsessään riitä, koska se sallii virheellisten käsitysten levittämisen. Marcusen mielestä vähemmistön mielipiteille osoitettu suvaitsevaisuus on petosta, koska tällaiset ilmaisut eivät ole tehokkaita. Suvaitsevaisuuden tarkoitus on totuus ja totuus on vallankumouksellisten vähemmistöjen hallussa. Vähemmistöjen tehtävänä on vapauttaa enemmistö ja uudelleenkouluttaa heidät totuuteen. Marcuse väitti, että vallankumouksellisella vähemmistöllä on oikeus tukahduttaa kilpailevat ja vahingolliset mielipiteet.

Kun Marcusen mielipiteitä katsoo, näkee selvästi, millaisesta ajattelusta moderni ”antifasismi” hakee oikeutuksensa. Sen käytännön ilmentymiä ovat tapaukset, joissa vasemmisto häiriköi konservatiivien järjestämiä tapahtumia yliopistojen kampuksilla. Se antaa myös oikeutuksen kirjarovioille, joita Ylen äskettäinen päätös hyllyttää suosittu lastenohjelma Herra Heinämäki edustaa. No, teknisesti ohjelma on edelleen katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Päätösteksti kuitenkin edustaa Marcusen ajattelua eli vähemmistö kontrolloi enemmistön sananvapautta. Tässä tapauksessa se vähemmistö taitaa olla kooltaan yhden henkilön kokoinen. Tämä kyseinen Helsingissä asuva citysaamelainen on tehnyt saamelaisstatuksen sisältämän uhripääoman käytöstä lähes ammatin. Hän kunnostautui myös taannoisessa ”Nunnukagatessa”, jossa hän arvosteli kansanedustajan lapinpuvun käyttöä.

Tyhjästä nillittäjiä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Yle kuitenkin kumartaa nillittäjiä syvempään kuin olisi tarpeen. Poimin muutaman kohdan Ylen luovista sisällöistä vastaavan johtajan Ville Vilénin lehdistötiedotteesta:

” Ohjelma päätettiin siirtää Pikku Kakkosesta ja Lasten Areenasta Ylen Elävään arkistoon. Siirto tehdään, koska osa katsojista koki perinteiseen alkuperäiskansan asuun puetun, stereotyyppisen hahmon loukkaavaksi. Olemme saaneet tästä palautetta katsojiltamme.”

Tässä vaiheessa voi sanoa, että toisten katsojien palaute on nähtävästi tärkeämpää kuin toisten. Ylen ohjelmista olisi minullakin paljon valittamista mutta valitan ainoastaan Yle-verosta, jota en haluaisi maksaa. Radion puolella on muutama ohjelma, jota jaksan joskus kuunnella mutta Ylen televisio-ohjelmien katselun olen lopettanut kokonaan. En siis enää valita ohjelmien sisällöstä. Ei se sitä paitsi kannata, koska palautteella ei yleensä ole mitään vaikutusta mihinkään.

” Palautteet ja keskustelu kertovat ajan ja ajattelun muutoksesta - ohjelman tekijöillä ei tietenkään ole ollut pienintäkään tarkoitusta loukata ketään.”

Palautteet ja keskustelu kertovat ajan hengestä mutta valitettavasti eivät mitään hyvää. Tekopyhyys, 

 moralismi ja näiden oikeuttama sensuuri kukoistavat nyky-Suomessa. Kyse ei myöskään ole ajattelusta vaan ideologiasta, joka hallitsee kaikissa mediayhtiöissä. Tämä ideologia ei vastaa kansalaisten enemmistön käsityksiä vaan hallitsee lähinnä yliopistojen kampuksilla ja Kallion ja Käpylän punaviherkuplassa.

” Ennen suomalaiset nauroivat Pekalle ja Pätkälle neekereinä tai viihdeohjelman nunnuka-hahmoille. Ei enää, tänä päivänä ymmärrämme, että tämä on rasistista ja loukkaavaa.”

”Tässä on kyse samantyyppisestä asiasta. Meidän pitää olla koko ajan entistä tarkempia ja herkempiä siinä, millaista kuvastoa käytämme, kun kerromme vähemmistöistä. Valtaväestö ei voi sanella sitä, mikä on sopiva tapa esittää vähemmistöjä koskevaa kuvastoa mediassa.”

Lihavoin kohdan, jossa Vilén soveltaa Marcusen ajattelua. Vallankumouksellisen vähemmistön pitää pakottaa enemmistö ajattelemaan oikein. Tässä tapauksessa yksi citysaamelainen loukkaantui intiaanien puolesta ja sai veronmaksajan rahoittaman mediayhtiön matelemaan edessään.

Mitä tulee Yle-johtajan mainitsemiin ohjelmiin, jotkut pitävät niistä ja toiset eivät. Kenenkään ei ole pakko katsoa. Yle kuitenkin tämän päätöksen myötä avaa ovet vähemmistöjen terrorille ja kertoo kaikille selvästi, että toisten mielipiteet ovat tärkeämpiä kuin toisten.

” Historiaa emme halua emmekä voi muuttaa. Oman aikansa arvoja heijastelevat ohjelmat voimme kuitenkin siirtää Elävään arkistoon, josta jokainen voi niitä halutessaan katsella.”

Vilénille sanon, että hänen arvonsa eivät ole meidän ajan arvoja. Ehkä noin 30 vuoden päästä osataan tarkastella tätä aikaa ja todetaan, että sitä leimasi käsittämätön ideologinen mielipuolisuus. 1970-luvulla Yleisradio lähetti suomeksi radio-ohjelmia, jotka olivat käytännössä totalitaristisen Neuvostoliiton propagandaa. Näin naapurissa -ohjelma ei tuolloin edustanut suomalaisten arvoja vaan oli oman aikansa ideologista mielipuolisuutta.

Erilaiset totalitaristiset hallinnot ovat aina pyrkineet kirjoittamaan historiaa uudelleen omien mieltymystensä mukaiseksi. Siihen on tarvittu Ville Vilénin kaltaisia sensoreja. Hänen lausunnostaan saa vaikutelman, että Ville kyllä kirjoittaisi historiankin uusiksi, jos vain voisi.

Sensuurista, jopa poliittisesti korrektista pehmo-DDR -versiosta, jää aina tympeä astian maku. Sensuuri ja sen perustelut ovat aina banaaleja ja edustavat yleensä yhtä inhimillisen typeryyden muotoa eli byrokratiaa. Sensuuri myös loukkaa sekä niitä joita sensuuri koskee eli tässä tapauksessa ohjelman tekijöitä että ketä tahansa, joka osaa ajatella omilla aivoillaan eikä ole ideologisesti yhtä vasemmalla kuin keskiverto veronmaksajan rahoittaman mediayhtiön toimittaja tai johtaja.

Sensuuri myös leimaa osan kulttuuriperintöä poltinmerkillä eli tässä tapauksessa villin lännen tarinat, jotka olivat aikanaan merkittävä osa monien lapsuutta. Kukaan ei enää koske vanhoihin lännenelokuviin Tarzan-elokuvista puhumattaan, koska aina on riski, että tarinan elementeissä on jotakin vähemmistöä loukkaavaa. Polttomerkittyä kulttuuriperintöä voidaan julkisessa keskustelussa käsitellä vain jälkijättöisen moralismin näkökulmasta, kuten on jo tehty Tarzan-elokuvien kohdalla. Poliittinen korrektius köyhdyttää kulttuuria ja tekee siitä mitäänsanomatonta roskaa. Tämä pätee niin lastenohjelmiin, komiikkaan kuin draamaankin.

Kuvituskuvassa on Kurt Westergaardin Jyllands Posteniin aikanaan tekemä piirros. Pommiturbaanin tarkoitus on kuvata sitä, että profeetan elämän ja toiminnan tuloksena syntyi uskonnollinen ideologia, joka oikeuttaa ihmisten tappamisen ideologian edistämiseksi. Asiantuntijamielipiteen mukaan profeetta on pyhä eikä häntä saa pirtää loukkaamatta muslimien tunteita.

Herra Heinämäki -ohjelmassa esiintyvä intiaanihahmo pitää sulkapäähinettä, joka on sekin ilmeisesti tämän citysaamelaisen asiantuntijamielipiteen mukaan intiaaneille pyhä ja loukkaa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä. Intiaanien päähineitä myydään avoimesti internetissä ja osa myyjistä edustaa itse alkuperäisväestöä. On täysin käsittämätöntä, että intiaanipäähineen pitäminen olisi muka loukkaavaa.

Vuoden journalistinen teko

Suomessa paikallislehdet saavat vielä toimia melko vapaasti ilman ideologista pakkopaitaa. Ehkä näin on siksi, että niiden juttuja harvoin referoidaan valtakunnallisten medioiden lehdistökatsauksissa. Yksi tällainen vapaasti toimiva lehti on Kokemäen, Harjavallan ja Huittisen kuntien asioita seuraava Kokemäkeläinen. Se julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa asetettiin kyseenalaiseksi MV-lehden ex-päätoimittaja Ilja Janitskinin kohtelu otsikolla ”Maailman onnellisin maa vainoaa toisinajattelijaa”.

Juttua jaettiin sosiaalisessa mediassa ja sen näki myös Yleisradion palkittu journalisti Jessikka Aro, joka väitti Twitterissä Kokemäkeläinen -lehden levittävän MV-lehden salaliittoteorioita tosiasioina. Joku toinen voisi väittää, että Jessikka Aro itse levittää Venäjän informaatiosodasta väitteitä, jotka ovat vaikeasti todennettavissa. Putinin trollista on käytännössä tullut lyömäase, jota käytetään yhtä innokkaasti kuin aiemmin rasistikorttia.

Kokemäkeläinen-lehden juttu on hämmästyttävän kypsästi kirjoitettu, kun ajattelee, että sen kirjoittaja on vasta 17-vuotias. Samaan aikaan valtakunnallisen median palkitut journalistit käyttäytyvät kuin kiukuttelevat teinitytöt joutuessaan arvostelun kohteeksi. Viittaan tällä Lännen median toimittaja Rebekka Härkösen näyttävään sensuurivaatimuksilla höystettyyn uhriutumiseen.

Janitskinin tapaus

Janitskinin eurooppalaisen pidätysmääräyksen takana on suomalaisen valtamedian ja sen toimittajien tekemät rikosilmoitukset, jotka on koottu pituudeltaan näyttäväksi listaksi. Sen avulla Janitskin saatiin lopulta luovutettua Suomeen. Rikokset ovat yksittäisinä varsin vaatimattomia, mutta pitkänä luettelona niillä saadaan aikaan vaikutelma, jossa Ilja Janitskinista muotoutuu suurrikollinen.

Koska valtamedia on rikosilmoitusten takana, sieltä on turha etsiä Janitskiniin ymmärtäväisesti suhtautuvia juttuja. Valtamedian lisäksi Janitskin-jahdilla on todennäköisesti johtavien poliitikkojen tuki takanaan, aivan kuin aikanaan Seppo Lehtoa metsästettäessä. Lehto tuomittiin yli kahden ja puolen ehdottomaan vankeuteen pelkistä internet-kirjoituksistaan. Lehdon pahimmat synnit olivat törkyinen kielenkäyttö ja tuotteliaisuus. Lehdon hampaisiin joutunut virkamies tai poliitikko saattoi Googlella omaa nimeään hakiessaan löytää kymmeniä Lehdon blogeja, joilla tosin ei ollut erityisen paljon lukijoita. Internet on tosin Lehdon ajoista muuttunut, kun sosiaalisen median merkitys on kasvanut.

Mikä sitten oli Janitskinin pahin synti?  Janitskinin MV-lehdessä toki lainattiin valtamedian juttuja selkeästi enemmän kuin olisi ollut hyvän tavan mukaista. Hän oli myös suorapuheinen ja kertoi asiat sellaisenaan ilman ns. ”vastuullisen median” pidäkkeitä. Tämä ei kuitenkaan itsessään olisi riittänyt. MV-lehdestä vain tuli liian suosittu eli sivustolla kävivät myös sellaiset, jotka eivät olisi ystävilleen kehdanneet tunnustaa käyneensä MV-lehden sivuilla.

MV-lehteä yritettiin pysäyttää perinteisillä vasemmiston keinoilla eli pyrkimällä karkottamaan mainostajia MV-lehden sivustolta. Tässä onnistuttiinkin erittäin hyvin. Lehti ei kuitenkaan lakannut ilmestymästä vaan jatkoi toimintaansa. Koska MV-lehteä ei onnistuttu lopettamaan, sen tukahduttamiseksi tarvittiin järeitä oikeustoimia.

Miksi viranomaiset eivät olisi suostuneet tekemään kuulustelua internet-yhteyden kautta, jos tarkoituksena ei olisi ollut tehdä esitutkinnasta ja oikeusprosessista se varsinainen rangaistus? Nythän Janitskin joutuu istumaan tutkintavankeudessa 31.5. saakka ja mahdollisesti paljon pitempään. Vaikka Janitskinin epäiltyjen rikosten lista on pitkä, siinä on mukana kohtia, joille nauravat naurismaan aidatkin. Oikeudelta vaaditaan mielikuvitusta, jos se aikoo saada niistä aikaan pitkän ehdottoman tuomion valtamedian ja poliitikkojen pyyteettömästä tuesta huolimatta.

Valtamedian bisnesmalli mennyttä

Suomalainen valtamedia ei jatkuvasti puhuisi ”valemedioista” ja itsestään ”vastuullisena mediana”, jos sen asema oikeasti olisi vahva. Jatkuvaa propagandaa tarvitaan, koska valtamedia on luultavasti jo menettänyt ainakin kaksi sukupolvea. Nykyisin valtamedia alentuu jakamaan juttujaan sosiaalisessa mediassa, jotta niitä luettaisiin. Mainostuloja tuovaan klikkaukseen tarvitaan näyttäviä otsikoita mutta myös kilpailijoiden häpäisemistä ja eliminointia, kuten MV-lehden tapauksessa.

Häpäisyn sijasta MV-lehti olisi oikeasti ansainnut palkinnon vuoden journalistisesta teosta. Se ei itse keksinyt sitä, että valtamedia systemaattisesti pimittää monikulttuurin varjopuolia ja liioittelee sen hyviä puolia. MV-lehti vain toi asian suuren yleisön tietoisuuteen. Itse kukin saa toki edelleen päättää, uskooko MV-lehden vai valtamedian versioon. Joka tapauksessa MV-lehden ansiosta yhä useampi epäilee valtamedian rehellisyyttä tietyissä aihepiireissä ja epäilee hyvästä syystä.

Janitskin-jahdissa valtamedialla on myös taloudellinen etu pelissä. Sen rinnalla Jessikka Aron ja Rebekka Härkösen kaltaisten kokema vaino on täysin toissijainen asia. Se tuo vain valtamedian härskille oman edun varjelemiselle näennäisen moraalisen oikeutuksen. Janitskinin vapaamielinen tapa lainata valtamedian uutisia ei aiheuttanut taloudellisia menetyksiä mutta uudella bisnesmallilla ilman valtamedian raskasta kustannusrakennetta toimivien kilpailijoiden tulo voisi sellaisen aiheuttaa. 

Kyse on elämästä ja kuolemasta, jonka päässä häämöttää konkurssi tai tukiaisten ruinaaminen valtiolta. Nyt kuitenkin yritetään kilpailijoiden tuhoamista keinoja kaihtamatta. Tämä voi onnistua, koska Suomen valtio tekee likaisen työn valtamedian puolesta eli toimii mediakartellin juoksupoikana.

On oikeastaan ironista, kun Kokemäkeläinen-lehden kirjoitus ilmestyy samalla viikolla, kun koululaiset lukivat radiossa uutisia. Ylen toimittaja toki muisti kysyä koululaisilta, osaavatko he erottaa ”vastuullisen median” valemediasta. Nähtäväksi jää, miten hyvin valistukseksi naamioitu läpinäkyvä propaganda tehoaa.

Yhdysvalloissa 2/3 aikuisväestöstä saa ainakin osan uutisistaan sosiaalisesta mediasta. Tämä kertoo toimialan murroksesta, johon suomalainen valtamedia ei ole sopeutunut. Mitä enemmän valtamedia kehuu itseään ja samalla jättää olennaisia asioita todellisuudesta kertomatta, sitä huonommin sillä menee ja sitä nopeampaa toimialan kuihtuminen ja korvautuminen uusilla toimijoilla on. Suomessa valtamedian paras suoja on pieni kielialue, joka tekee vaihtoehtomedian toiminnan vaikeaksi ilman valtamedian aktiivista sabotointiakin. 

Kokemäkeläisen artikkelin kirjoittaja toimi samoin kuin pikkupoika sadussa keisarin uusista vaatteista. Kirjoittaja sanoi, että Janitskinin tapauksessa kyse on mielipidevainosta eikä oikeudenkäytöstä. Tästä hän ansaitsisi palkinnon moitteiden sijasta. Journalisteilta sitä on tosin turha odottaa eikä palkittu journalisti enää nykypäivänä kerro todellisesta arvostuksesta, koska palkintoja on jaettu Härkösen, Tuomas Murajan ja Saska Saarikosken kaltaisille.