Korkeasaaren ex-johtaja provoilee

Koska viime aikoina ei ole juurikaan aikaa riittänyt kirjoittelulle vakavista asioista, täytyy turvautua kevyisiin aiheisiin. Maailma on onneksi sen verran hullu, että aiheista ei ole pulaa.

Pekka Haaviston vaalimenestys on innoittanut vihreästi ajattelevia ottamaan kantaa. Ylen nuori ”kyky” Samppa Korhonen haastatteli Korkeasaaren entistä johtajaa Seppo Turusta Ajankohtainen Ykkönen -lähetyksessä. Uutinen levisi ymmärrettävistä syistä nopeasti valtamediassa ja päätyi luonnollisesti myös Helsingin Totuuden sivuille.

Turusen kärkevät ja huonosti perustellut mielipiteet olisivat itsessäänkin olleet provosoivia, mutta toimittaja Korhonen nosti ne toiseen potenssiin höystämällä niitä omilla vihervasemmistolaisilla uskomuksillaan.

Lemmikkien ekologinen jalanjälki

Mikään ympäristöasioita koskeva uutinen ei ole tarpeeksi päätön toistettavaksi truismina julkisuudessa, jos uutinen vain tukee valtaideologiaa. Käsitys lemmikkieläinten ”ekologisesta jalanjäljestä” edustaa ympäristöhömppää pahimmillaan. Kirjoituksessani ”Katumaasturin hiilijalanjälki” (ja osa 2) kerroin, kuinka väitteet lemmikkieläinten ruokatuotannon viemästä peltoalasta voidaan helposti osoittaa tuulesta temmatuiksi.

Todellisuudessa lihantuotantoa harjoitetaan yksinomaan ihmisen tarpeisiin, ja eläinruoka tuotetaan enimmäkseen ihmisravinnoksi kelpaamattomista lihatuotannon sivutuotteista, jotka ilman lemmikkiruuan tuotantoa käytettäisiin johonkin muuhun tarkoitukseen. Tämä ei estänyt toimittajaa ja Turusta toitottamasta lemmikkieläinten pidon ”ekologisesta kestämättömyydestä”.

Profeetta Turunen myös ennusti, että lemmikkieläinten pidosta joudutaan pitkällä tähtäimellä luopumaan kokonaan eläinsuojelullisten ja ekologisten ongelmien takia. Näin voikin käydä, jos ihmiset nykyistä laajemmin omaksuvat vihreän ekokultin opit. Vaikka vihreä kulttiuskovaisuus on varsin joustavasti onnistunut säilyttämään suosiotaan ja kestänyt jäsentensä ylilyönnit, itse ennustan, että lemmikkieläimiä pidetään vielä senkin jälkeen, kun nykyisen kaltainen vihreä uskonto on kuollut luonnollisen kuoleman.

Luonnosta vieraantuneet

Turunen moittii nykyajan kaupunkilaisia ”luonnosta vieraantuneiksi”. Tässä hän on varmasti oikeassa, jos kaupunkilaisilla tarkoitetaan vihreitä Pekka Haaviston kannattajia, jotka ovat iältään nuoria, yleensä opiskelijoita ja asuvat suurissa kaupungeissa. Vain luonnosta vieraantunut pystyy mystifioimaan luontoa viherkultin jäsenten tapaan. En kuitenkaan usko, että Turunen tarkoitti lausunnollaan erityisesti vihreitä.

Turunen tuntui olevan kovasti huolissaan ihmisten kanssa asuvien lemmikkien hyvinvoinnista. Hänen kaltaisilleen eläimet kuuluvat luontoon ja Turunen lisäksi rakentaa keinotekoista ristiriitaa lemmikkieläinten pidon ja luonnon kunnioittamisen välille.

Historiattomuudessaan Turunen ei ymmärrä, että nykyisen kaltaiset lemmikieläimet ovat olleet ihmisen seurana tuhansia vuosia. Kyse ei siis ole mistään ”muoti-ilmiöstä”, vaikka esimerkiksi koirista ei ihmisille nykyisin ole vastaavaa konkreettista hyötyä kuin esihistoriallisina aikoina, jolloin koirat varoittivat vaarasta ja avustivat ihmistä ravinnon hankinnassa.

Turusen pölhöys nakyy selkeästi myös seuraavassa lausunnossa:

”Lemmikin etu menee aina luonnonvaraisen eläimen edun edelle. Jos Suomessa susi tappaa koiran, susi saa aina tuomion, vaikka Suomessa jokaista sutta kohti on noin 4000 koiraa.”

Turunen ei tunnu lainkaan kunnioittavan syrjäseudun ihmisten omaisuutta ja elinympäristöä, mikä on valitettavan tyypillistiä itseään asiantuntijana pitäville luontoaktivisteille. Susien lisääntyminen aiheuttaa syrjäseudun ihmisille konkreettista vaaraa ja tulonmenetyksiä.

Turunen myös vaatii lemmikkieläinten pitoon koulutusta ja eräänlaista ajokorttia. Tämäkin kertoo lähinnä Turusen vankkumattomasta uskosta valtion holhoukseen. Todellisuudessa pakolliset tutkinnot aihettaisivat ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia niille, jotka muutenkin hoitaisivat lemmikkejään asianmukaisesti. Vastuuttomat eläintenpitäjät eivät opetuksen sisällöstä piittaisi.

Seppo Turunen ei ole suinkaan ainoa suunsa avannut hörhö. Kullervo Kalervonpojan blogissa siteerataan Markus Wasaraa (ei ole sukua allekirjoittaneelle) ja hänen liikennepoliittisia fantasioitaan.

Vaalien laimea toinen kierros

Jos olisin salaliittoteorioihin taipuvainen, sanoisin, että Presidentinvaalin toinen kierros oli käsikirjoitettu ja vaalitaistelun laimeus ennalta suunniteltua. Toinen presidenttiehdokkaista keskittyi miellyttämiseen ja hymistelyyn, kun taas toinen pyrki välttelemään virheitä ja varmistamaan näin voittonsa.

Presidentiksi valittu Sauli Niinistö ei joutunut missään vaiheessa kampanjaa vastaamaan ikäviin kysymyksiin Euroopan Unionista eikä Kokoomuksen EU-politiikasta, jonka yhtenä elementtinä on Suomen jäsenyys Euroopan rahaliitossa ja siitä johtuvat velkavastuut EU:n kriisimaissa. Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä Paavo Lipposen johtamassa hallituksessa, kun Suomi liittyi rahaliittoon ilman kansanäänestystä ja vastoin EU-kansanäänestyksen aikana annettuja lupauksia.

Vaalitaistelun aikana euron kriisi jätettiin kokonaan käsittelemättä. Näin ei olisi käynyt, jos vastustajana Haaviston tilalla olisi ollut Paavo Väyrynen tai Timo Soini.

Niinistö on kuin jalkapallon maailmanmestari, joka voitti mestaruuden kohtaamatta yhtäkään todellista huippuvastustajaa. Edes omat puheenjohtaja Jyrki Kataisen johdolla eivät pystyneet estämään Niinistön voittokulkua, vaikka Jyrki-boy erehtyi ensimmäisen kierroksen jälkeen tölväisemään Paavo Väyrysen ja Timo Soinin äänestäjiä lausunnollaan, josta Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi pahoitti mielensä. Kataisen lausunto saattoi toki alentaa äänestysprosenttia jonkin verran.

Niinistön onneksi Katainen piti suunsa kiinni vaalin jälkeisiä juhlia lukuun ottamatta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Katainen esiintyi televisiossa selvästi päihtyneenä mutta hyväntuulisena. Toisella kerralla juhliminen meni pitkäksi, kun kukkaruukku sattui Kataisen pään tielle.

Kevyt vastustaja

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto osoittautui lopulta kevyeksi vastustajaksi. Kampanjasta puuttui särmä eikä Haavisto pystynyt missään vaiheessa murtautumaan Niinistön ympäripyöreiden lausuntojen taakse.

Haaviston kampanja pyrki teennäisesti miellyttämään ns. kansan syviä rivejä, mutta taustajoukot tekivät parhaansa sabotoidakseen nämä yritykset. Tiedostavan kulttuuriväen näyttävä esiintyminen Haaviston tukena lämmittää kannattajia mutta ei tuo uusia ääniä.

Joku voi sanoa, että Haavisto hävisi vaalit avoimen homoseksuaalisuutensa takia. Toisaalta juuri niillä alueilla, joilla Haaviston seksuaalisen suuntautumisen luulisi herättävän eniten negatiivisia tunteita, äänestysprosentti jäi erittäin alhaiseksi. Äänestysprosentti oli erityisen korkea Helsingissä ja Uudellamaalla, jotka ovat molemmat Vihreiden tukialueita. Todisteita homofobian vaikutuksesta Haaviston kannatukseen voi olla vaikea löytää.

Persujen rauhoitusaika päättyi

Toista kierrosta edeltänyt kaksi viikkoa oli mielenkiintoista aikaa sikäli, että Perussuomalaisten haukkuminen eli ”persubashing” keskeytyi täysin. Rauhoitusajan päättymisestä todistaa historiantutkija Jussi Jalosen kirjoitus, joka asiasisällön puolesta olisi pitänyt julkaista ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Jalonen ottaa kaiken irti Soinin tappiosta ja keskittyy ruotimaan Soinin lausuntoja. En ole näistä erityisemmin eri mieltä kuten en myöskään Matti Putkosen operoinnista ay-kentällä. Soinin vaalimenestys tuhoutui sillä hetkellä, kun Paavo Väyrysestä tuli Keskustan ehdokas. Sen sijaan Jalonen menee liian pitkälle, kun hän ennustelee Keskustan uutta nousua.

Vaalitulos oli toki Keskustan johdon kannalta erinomainen. Paavo Väyrynen keräsi paljon ääniä mutta ei kuitenkaan selvinnyt toiselle kierrokselle. Näin Mari Kiviniemen ei tarvinnut lainkaan teeskennellä onnitellessaan Väyrystä vaalimenestyksestä.

Väyrynen ei uhostaan huolimatta kykene uhkaamaan puoluejohtoa, koska hän näytti, että perinteisellä linjalla ei Keskustan syöksykierrettä käännetä. Väestökehitys pitää huolen siitä, että pelkästään Itä- ja Pohjois-Suomen äänillä ei vaaleja voiteta. Toisaalta Kiviniemen cityliberaalilla linjalla Keskusta kuihtuu nopeammin kuin Väyrysen diagonaalityylillä, mutta paluuta entiseen ei yksinkertaisesti ole.

Itse asiassa nämä vaalit näyttivät, miten tulevatkin vaalit ratkaistaan. Itä- ja Pohjois-Suomen ja ylipäänsä maakuntien merkitys vaalituloksen kannalta pienenee vuosi vuodelta, ja vaalit ratkaistaan Helsingissä ja Uudellamaalla.

Hyvän esimerkin tarjoaa Jussi Jalosen kotimaakunta Satakunta, jossa asukkaita on 226 740 eli vähemmän kuin Espoossa, jossa asuu 252 188 ihmistä. Väestökehitys tarkoittaa, että kuntauudistuksen kaltaiset hankkeet voi nykyisin viedä läpi ilman suurta pelkoa Keskustan ”veret seisauttavasta vaalivoitosta”.

Keskusta ei Väyrysen linjalla vakuuta Etelä-Suomen äänestäjiä vaan menettää niitä. Kiviniemen vasemmistoliberalismille taas löytyy tarjontaa ilman Keskustaakin. Perussuomalaiset on onnistunut tunkeutumaan kaupunkeihin paremmin kuin Keskusta. Puolueen heikkoutena on kuitenkin johtajakeskeisyys ja puolueorganisaation kehittymättömyyys, joista Jalonen aiheellisesti muistuttaa.

Kymmenen vuotta Fadime Sahindalin murhasta

Nimimerkki Julia Caesar muisteli Snaphanen-blogissa Fadime Sahindalin kunniamurhaa. Tapaus järkytti aikanaan ruotsalaisia ja herätti keskustelua kunniakulttuureista saapuvien maahanmuuttajatyttöjen kokemasta väkivallasta. Aihetta on käsitelty myös Petri Kaivannon säveltämässä musikaalissa Leyla ja Daniel, josta kirjoitin nelisen vuotta sitten.

Rahmi Sahindal

Julia Caesar kertoo tällä kertaa Fadimen isä Rahmi Sahindalin tarinan, joka kertoo, miten vaikeiden haasteiden kanssa ns. kotouttamisessa joudutaan painimaan. Caesarin kirjoitus perustuu Aftonbladetissa vuonna 2002 julkaistuun artikkeliin, jossa pohditaan, miksi Rahmi Sahindal ampui oman tyttärensä.

Rahmi Sahindal saapui Ruotsiin vuonna 1981 turvapaikanhakijana. Perusteluna hän käytti monen muun kurdin tavoin Turkin valtion harjoittamaa sortoa, jonka takia kurdin oli mahdotonta elää ihmisarvoista elämää. 35-vuotias Rahmi oli elänyt Tapkiranin kylässä vaimon, neljän tyttären ja yhden pojan kanssa.

Ensimmäisenä Ruotsin vuotenaan Rahmi yritti opiskella kieltä, mutta kieli ei tarttunut yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta. 80-luvun Ruotsissa työtä oli tarjolla kielitaidottomillekin, ja Rahmi sai lopulta sisarensa avustuksella työpaikan pesulasta pyykkien lajittelijana. Salabacketin pesulan johtaja Curt Ågstrand piti Rahmin sisarta hyvänä työntekijänä eikä epäröinyt palkata tämän veljeä.

Rahmi lajitteli pyykkejä ahkerasti eikä valittanut, vaikka vanhainkodista toimitetut lakanat haisivatkin pahalle. Työtoverit pitivät häntä kilttinä mutta vähän yksinkertaisena, koska Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia eikä ollut koskaan oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Rahmin kirjoittama lappu asiakkaalle toimitettavan pyykkilastin kyljessä oli helppo tunnistaa kömpelöstä kielestä ja runsaista kirjoitusvirheistä.

Kielitaidon puutteen takia Rahmin kontaktit ruotsalaisiin jäivät vähäisiksi. Sen sijaan hän viihtyi mainiosti Uppsalan kurdiyhdistyksen tiloissa, jossa joi teetä ja pelasi korttia maanmiestensä kanssa.

Unelmana Turbo-Saab

Työn ohessa Rahmi innostui osakesijoittamisesta. Hän keskusteli työtovereidensa kanssa osakesijoituksistaan. Työtoverit ihmettelivät, miten luku- ja kirjoitustaidoton mies voi harrastaa sijoittamista. Jotkut heistä ajattelivat, että Rahmi yrittää huijata heitä.

90-luvun veroilmoitusten perusteella Rahmi Sahindalin pääomatulot kasvoivat tasaisesti ja huipentuivat vuonna 1999, jolloin hän ansaitsi 365 736 kruunua pääomatulona eli yli kaksi kertaa enemmän kuin päätoimestaan pesulassa.

Unelma rikkaudesta sopi hyvin yhteen toisen unelman eli ajokortin hankkimisen kanssa. Rahmi kertoi työtoverilleen, että hän aikoi hankkia ajokortin, ostaa Turbo-Saabin ja ajaa sillä Turkissa sijaitsevaan kotikylään.

Työtoverit ripustivat Turbo-Saabin kuvan Rahmin työpisteen vieraan. Kuva pysyi seinällä useita vuosia. Hän puhui pitkään ajokortista ja siitä, kuinka vaikeita ajotunnit olivat ja kuinka kallista ajokortin hankkiminen oli. Sitten hän lakkasi puhumasta asiasta ja hankki itselleen mopedin.

Rahmi ei osannut kunnolla ruotsia, joten hänellä oli mukanaan tulkki. Tässä tehtävässä toimi hänen 14-vuotias tyttärensä Fadime, jonka Rahmi ampuisi muutaman vuoden päästä. Fadime istui auton takapenkillä ja käänsi autokoulunopettajan sanat isälleen.

Autokoulun kannalta Rahmi oli unelmaoppilas. Hän käytti paljon ajotunteja, maksoi ne ajallaan eikä tuntunut piittaavan kustannuksista. Kolmen vuoden aikana autokoulunopettaja Stefan Jovelou ajoi Rahmin kanssa sata ajotuntia, mutta ongelmia ei ollut pelkästään ruotsin kielessä. Rahmi ei yksinkertaisesti oppinut ajamaan autoa. Lopulta hän luovutti ja tyytyi mopediin.

Tytär Fadime taas poikkesi isästään täysin. Hän oli fiksu ja osasi hyvin ruotsia. Ystävien mukan hän oli iloinen ja ulospäin suuntautunut. Toisin kuin isänsä Fadime sai myös aikanaan ajokortin.

Isä Rahmi puolestaan juuttui kiinni entisen kotikylänsä arvomaailmaan. Hänellä oli ruotsalainen työpaikka ja hän oli hyvin sopeutunut, mutta hänen sosiaaliset kontaktinsa rajoittuivat suvun jäseniin ja toisiin kurdeihin. Hän noudatti kotikylänsä normeja.

Tie kohti kunniamurhaa

Kun Fadime oli töissä myöhään, joku perheestä soitti ja tarkisti, että tyttö varmasti oli siellä. Rahmin sisar, joka järjesti hänelle työpaikan, erosi aviomiehestään. Työtoverit huomasivat, että Rahmi lakkasi tervehtimästä sisartaan ja keskustelemasta tämän kanssa.

Tässä valossa isän reaktio oli ymmärrettävä, kun hän näki tyttärensä Fadimen ruotsalaisen poikaystävänsä Patrikin kanssa kolmas syyskuuta 1997. Rahmi palasi tuolloin töistä mopedillaan ja nähtyän nuoret hän huusi:

”Sinä saatanan huora. Tule kotiin niin hakkaan sinut.”

Samassa yhteydessä Rahmi Sahindal uhkaili poikaystävä Patrikia, jonka olemassaolosta hän ei tätä ennen ollut tietoinen. Tästä tapauksesta alkoi Fadimen painajainen ja tie kohti kuolemaa.

Sores Bladhede, joka auttoi Rahmia, kun tämä saapui Ruotsiin vuonna 1981, kertoi, että Fadime aiheutti paljon keskustelua kurdiyhteisössä:

”Rahmi ei pidä huolta perheestään.”

”Rahmi ei osaa puolustaa kunniaansa.”

”Hänen pitäisi käyttäytyä kuin mies ja puolustaa perhettään.”

Isän ja tyttären välit menivät lopulta poikki ja kurditaustainen kansanedustaja Nalin Pekgul yritti sovitella osapuolten välejä. Pekgulin mukaan Rahmi oli kovan paineen alla. Toisaalta tytär oli hylännyt hänet ja paljastanut perheen salaisuudet koko maailmalle. Toisaalta hänen oma yhteisönsä vaati kunnian palauttamista.

Rahmi yritti todistella, että hän ei ollut mikään mahdoton isä:

”Sanoin Fadimelle, että mennään kotikylään. Sieltä saat valita kenet tahansa serkuista ja mennä hänen kanssaan naimisiin.”

Peter Kadhammarin tarina, johon tämäkin kirjoitus perustuu, on kirjoitettu 19.2.2002 eli kuukausi Fadime Sahindalin kuoleman jälkeen. Julia Caesar kommentoi Rahmi Sahindalia ja tämän arvoja seuraavasti:

”Tyttärensä surmannut kurditalonpoika edustaa kaikua menneisyydestä, joka on hajottamassa ruotsalaista yhteiskuntaa kappaleiksi. Hän symbolisoi katastrofaalista törmäystä, joka syntyy, kun Lähi-idästä ja Afrikasta kotoisin olevat maahanmuuttajat noudattavat ruotsalaisen yhteiskunnan kanssa yhteen sovittamattomia tapoja.”

”Kunnia- ja häpeäkulttuuri edustavat ryhmäegoismia, joissa kollektiivi ja klaani ovat kaikki kaikessa ja yksilö ei ole yhtään mitään. Miehen kunnia lepää naisen jalkojen välissä ja miehet – isät, veljet ja sedät – valvovat sitä. Viattomuudella on hintansa ja kunniakulttuurissa se on kovaa valuuttaa. Kun nuori tyttö menee naimisiin, hänen perheensä saa suuret myötäjäiset, jotka voivat rahassa merkitä viisi- tai kuusinumeroista summaa. Ne voivat myös koostua maa-alueesta vanhassa kotimaassa, kullasta tai täysin kalustetusta asunnosta. Se perheen pää, joka ei kykene valvomaan ja säilyttämään tyttäriinsä sisältyvää kovaa valuuttaa häihin asti, joutuu kohtaamaan klaanin halveksunnan, hylkäämisen ja lopulta kuolemantuomion.”

Kunniamurhat ovat Fadime Sahindalin päivistä muuttaneet muotoaan. Niitä tehdään Ruotsissa edelleen yhdestä kolmeen kappaletta vuodessa. Monet tapaukset jäävät pimentoon, koska niissä tyttö putoaa yllättäen parvekkeelta tai joutuu liikenneonnettomuuteen.

Presidentinvaalien antijytky

Äskettäin päättynyttä Presidentinvaalin ensimmäistä kierrosta voisi luonnehtia vastajytkyksi, joka osoittaa, että Perussuomalaisten vuoden takaisesta vaalivoitosta on jäljellä pelkkä muisto. Näin ainakin monet Pekka Haaviston kannattajat haluaisivat ajatella yhdessä Eva Biaudetia ja Paavo Lipposta tukeneiden kanssa.

Haavistoko voittaja?

Vihreiden Pekka Haavisto nousi vasemmiston ykkösehdokkaaksi, koska Paavo Lipposesta ei sellaiseksi ollut. Itseään suvaitsevaisina, kansainvälisinä ja avarakatseisina pitävät tarvitsivat ehdokkaan, joka olisi tarpeeksi erilainen kuin Timo Soini ja Haavistossa he sellaisen myös saivat. Toisaalta jos lasketaan yhteen Lipposen, Arhinmäen ja Haaviston ääniosuudet, lopputulos ei ylitä kolmen vasemmistopuolueen yhteenlaskettua ääniosuutta eduskuntavaaleissa.

Vaikka Haavisto esiintyi kampanjassa sovittelevasti myös poliittisten vastustajien suuntaan, hänen arviotaan siitä, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat siirtyneet hänen taakseen, ei voi pitää täysin uskottavina.

Haaviston mahdollisuudet Niinistöä vastaan ovat vähäiset ja perustuvat lähinnä siihen, että Niinistön leiri sortuu ylimielisyyteen. Jos Niinistön kampanjassa ääntä pitävät Taru Tujusen tai Jyrki Kataisen kaltaiset, Väyrysen ja Soinin kannattajille saattaa kotisohva osoittautua toisella kierroksella houkuttelevammaksi kuin äänestyskoppi tai ääni menee Haavistolla ihan vaan piruuttaan. Jos taas Niinistö tekee edes jonkinlaisen kädenojennuksen Väyrysen ja Soinin kannattajien suuntaan, voittoa voi pitää lähes varmana.

Väyrynen ja Keskusta hävisivät

Väyrynen keräsi selvästi suuremman kannatuksen kuin Keskusta viime eduskuntavaaleissa, mutta se ei riittänyt kolmatta sijaa parempaan tulokseen. Väyrysen ongelma on sama kuin Keskustan yleensä. Perinteisellä linjalla kerätään kyllä ääniä maakunnista, mutta kaupungeissa saalis jää laihaksi. Cityliberaali linja taas vie ydinalueilla kannattajia Perussuomalaisten taakse.

Väyrysen menestys teki pahiten hallaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun entiset Kepun äänestäjät palasivat joukolla takaisin vanhan suosikkinsa taakse. Kohtuullisen suuresta ääniosuudesta huolimatta Väyrystä ja Keskustaa ei voi pitää vaalin voittajana eikä Väyrysen kannatus tarkoita Kepun paluuta huipulle.

Timo Soinin tappio

Pettymys näkyi ehkä pahiten Timo Soinin kasvoilla, kun hänen ääniosuutensa jäi vain puoleen eduskuntavaalien suuresta jytkystä. Tästä Soini ja Perussuomalaiset saavat syyttää itseään.

Perussuomalaiset asettivat ainoana puolueena Vasemmistoliiton lisäksi istuvan puheenjohtajan ehdokkaaksi. Tämä sinänsä viestitti, että Soini ei ollut vakavissaan pyrkimässä presidentiksi vaan lähinnä pitämässä puoluettaan esillä. Soinin päävastustaja Väyrysellä taas riitti enemmän aikaa kampanjointiin. Kilpailu Soinin ja Väyrysen kesken ratkaistiin gallupeissa, jotka lopulta nostivat Väyrysen edelle. Soini kuitenkin söi Väyryseltä sen verran ääniä, että paikka toisella kierroksella jäi haaveeksi.

Perussuomalaisten kannalta vaaleista voi tehdä vääriä ja oikeita johtopäätöksiä. On väärin päätellä, että puolueen kannatus olisi laskenut, vaikka Liisa Jaakonsaaren kaltaiset sellaista kuinka yrittäisivät esittää. On myös väärin pitää 9,5 prosentin ääniosuutta voittona, vaikka se riitti Väyrysen pudottamiseen toiselta kierrokselta. Sen sijaan on oikein tunnustaa, että takkiin tuli ja että puolueen kannatus lepää edelleen vahvasti maakuntien Kepuun tyytymättömien äänestäjien varassa.  On myös oikein tunnustaa, että Timo Soinin karisma ei selitä Perussuomalaisten suosiota muualla kuin valtamediassa.

Valtamedia ratkaisi vaalit

Presidentinvaalit poikkeavat eduskuntavaaleista siinä, että ne eivät näy normaalissa katukuvassa. Vain harva äänestäjä eksyy ehdokkaiden vaalitilaisuuksiin ja näin valtamedian rooli nousee suureksi.

Valtamedia tarjosi vaaleissa myönteistä julkisuutta kolmelle eniten ääniä saaneelle eli Niinistölle, Haavistolle ja Väyryselle. Soinia ja Lipposta käsiteltiin selvästi kriittisemmin. Aiemmin myönteiseen julkisuuteen tottuneelle Soinille tämä oli uutta. Soini joutui jatkuvasti vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyivät hänen katoliseen uskoonsa sekä Perussuomalaisten väitettyyn rasismiin ja vihapuheeseen.

Vaalit kuitenkin ratkesivat varsinaisesti mielipidetiedusteluihin, joissa Haavisto nousi jo varhain vasemmiston ykkösehdokkaaksi ja Väyrynen kiri karkuun Soinilta. Tämän jälkeen ainoaksi jännityksen aiheeksi jäi, pääseekö Väyrynen vai Haavisto toiselle kierrokselle Niinistön seuraksi.

Presidentinvaaleissa näkyy erityisesti politiikan viihteellistyminen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voidaan pitää presidenttiehdokkaiden esiintymistä Putous-sketsiohjelman tuomareina. Media sai tässäkin, mitä halusi.

Reime Israelin ystävien kimpussa

Ylen Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime hyökkää viimeisimmässä kolumnissaan Israelin ystävien kimppuun. Kimmokkeen Reime sai kahden presidenttiehdokkaan, Timo Soinin ja Sari Essayahin, Israel-myönteisistä kommenteista.

Soini ja Israel

Eniten Reimettä tuntui ärsyttävän Timo Soinin perustelu, jossa Soini ilmoitti olevansa aina pienen puolella. Reime asettaa kyseenalaiseksi Soinin perustelun:

”Kokonaan toinen asia on se, kuinka tuo käsitys vastaa todellisuutta Israel/Palestiinassa. Soini näyttää ajattelevan Lähi-idästä samalla tavoin kuin niin sanotut "Israelin ystävät" meillä ja muualla.”
…

”Timo Soini antaa ymmärtää, että Israel on heikompi osapuoli. Vallitsevaan objektiiviseen todellisuuteen verrattuna kyseessä on aika erikoinen käsitys, mikä jälleen osoittaa, kuinka oman suosikkijoukkueen valinta voi politiikassa sumentaa maailman ymmärtämisen.”

Soini on tunnettu Millwallin kannattaja (mistä ei ainakaan allekirjoittaneelta heru sympatiapisteitä). Reime näyttää kuvittelevan, että Israelin ystävät valitsisivat puolensa samaan tyyliin kuin suosikkijoukkueen jalkapallossa. Näinhän asia ei ole vaan Israeliin suhtaudutaan myönteisesti moraalisista ja poliittisista syistä.

Miksi Israel

Moraaliset syyt liittyvät juutalaisten oikeuteen omaan kansallisvaltioon. Epäsuorasti tämän oikeuden ovat tunnustaneet ainakin ne arabimaat, jotka karkottivat oman juutalaisvähemmistönsä ja joille Israel tarjosi asuinsijan. Israel on toimiva demokratia toisin kuin esimerkiksi naapuri Egypti, joka vasta ottaa ensiaskeliaan demokratian polulla ja ne askeleet näyttävät vievän kohti islamismin pimeyttä.

Israel on kehittynyt taloudellisesti, koska maahan muuttaneet juutalaiset ovat rakentaneet maata vuosikymmenten ajan. Vastaavaa kehitystä tuskin olisi tapahtunut, jos juutalaisia ei olisi muuttanut alueelle, vaan maa olisi jäänyt harvaan asutuksi ja pölyiseksi puoliautiomaaksi, jonka kaltaisena 1800-luvun länsimaiset matkaajat sitä kuvailevat.

Poliittisesti Israel on Yhdysvaltojen luotettavin liittolainen Lähi-idässä. Reime kuitenkin antaa ymmärtää, että Yhdysvaltojen tuki Israelille on kyynistä reaalipolitiikkaa:

”Yhdysvaltojen ruhtinaallinen tuki Israelille johdu sympatiasta, vaan geopoliittisista laskelmista.”

Tämä on vain puolitotuus. Todellisuudessa Yhdysvalloista löytyy paljon myös niitä, joiden mielestä Israel on ennemminkin rasite Yhdysvaltojen ulkopolitiikalle. Erityisesti ulkoministeriöstä löytyy paljon ymmärrystä arabimaille, joiden kanssa amerikkalaisten olisi helpompi kaveerata, jos Israelia ei olisi mukana häiritsemässä. Öljyn ansiosta arabimaiden strategista merkitystä ei sovi vähätellä.

Yhdysvaltojen johto joutuu kuitenkin kuuntelemaan omia äänestäjiään, joiden enemmistö kannattaa Israelin tukemista. Israelin heittäminen susille olisi Yhdysvalloille suuri moraalinen ja poliittinen tappio.

Reimen sokeat pisteet

Reime sanoo kolumnissaan, että Yhdysvaltojen mahtiasema ei ole ikuinen ja Israel menee nykyisellä politiikallaan kohti varmaa tuhoa, mikäli se ei pääse sopuun palestiinalaisten kanssa:

”Perimmäinen kysymys kuuluu, tuleeko Israelista keskiajan ristiretkeläisvaltioiden toinen painos vai integroituuko se ympäristöönsä, Lähi-itään.”

Reime siteeraa israelilaista Palestiina-aktivistia Tanya Reinhartia, jonka mukaan Israel pelastetaan pelastamalla palestiinalaiset. Todellisuudessa Israel ei voi pelastaa palestiinalaisia, jos nämä eivät itse sitä halua.

Oma valtio on ollut palestiinalaisille tarjolla, mutta palestiinalaiset eivät ole sitä halunneet. Hannu Reimeen kaltaiset eivät ymmärrä, että kynnys hyväksyä Israelin olemassaolo juutalaisvaltiona on useimmille palestiinalaisille liian korkea. Palestiinalaisjohtaja, joka hyväksyy Israelin olemassaolon, on hyvin pian entinen johtaja ja onnekas, jos saa pitää henkensä.

Siksi ns. kahden valtion ratkaisu, jota ns. kansainvälinen yhteisö ajaa kuin käärmettä pyssyyn, ei ole rauhan tae. Kuka tai mikä takaa, että uusi Palestiinalaisvaltio olisi jotakin muuta kuin aiempaa parempi väline jatkaa taistelua Israelin tuhoamiseksi?

Periksi antaminen terrorismin edessä johtaa terrorismin lisääntymiseen. Jos taipumattomuus neuvotteluissa palkitaan uusilla myönnytyksillä, miksi kannattaa pyrkiä kompromissiin? Yksipuolisten myönnytysten tie on Israelissa nähty. Vetäytyminen Etelä-Libanonista toi Hizbollahin raketit Israelin rajan tuntumaan eikä lähtö Gazasta ole tuonut rauhaa Israelin eteläosiin.

Reime on lisäksi kieltäytynyt näkemästä palestiinalaisten jyrkkää juutalaisvastaista propagandaa, jolla yhä uudet sukupolvet kasvatetaan vihaamaan Israelia ja juutalaisia. Reime ei myöskään ymmärrä, että ”Israelin yksipuoliset toimet” ovat itse asiassa vastatoimia palestiinalaisten harjoittamalle terrorismille. Esimerkiksi Gazan saarron tarkoituksena on estää Hamasia hankkimasta raketteja, joita se voi ampua Israelin siviiliväestön keskuuteen.

Pasifistina Reime ei ymmärrä, että pysyvä rauhansopimus ei ole tällä hetkellä mahdollinen. Pitkällä tähtäimellä Israelin on toki sopeuduttava ympäristöönsä mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Arabijytkystä ja Yle Puheesta

Yle Puheen uudistuksesta on esitetty paljon mielipiteitä, enimmäkseen kielteisiä kuten esimerkiksi tämä Arvo Kuuselan kirjoitus, jossa kirjoittaja on närkästynyt radion urheiluohjelmien tuonnista Yle Puhe -kanavalle. Vanhana penkkiurheilijana en suhtaudu kielteisesti urheilulähetyksiin, mutta Yle Puhe -kanavalla ne ovat selkeästi väärässä paikassa.

Vaikka Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat sisältävät luvattoman paljon vasemmistolaishenkistä asenteellisuutta, kuuntelen niitä mieluummin kuin aamu-ohjelmia, joissa musiikin seassa esitetään tyhjänpäiväistä ja tekopirteää lässytystä. Uusittu valtakunnallinen Yle Puhe on myös siirtynyt tyhjänpäiväiseen lässytykseen Olga K:n aamuohjelman myötä. Yllättäen latteudet ja mitäänsanomattomat haastattelut ilman musiikkia kuulostavat vielä huonommalta kuin latteudet musiikin kanssa.

Arabijytkyn pauloissa

Ei ole välttämättä toimittajan tai Ylen vika, jos ohjelma on huono. Politiikkaradion viimeisimmässä lähetyksessä käsiteltiin islamistiseksi syksyksi kääntynyttä arabikevättä kolmen asiantuntijan voimin. Kun islamistit saivat Egyptin vaaleissa 70 prosentin kannatuksen, on aika vaikea pitää yllä virallista narratiivia, jonka mukaan arabikevät edustaisi samanlaista demokratian auringonnousua kuin Itä-Euroopan vapautuminen kommunismista 1980-luvun lopulla.

Siksi keskustelu keskittyy islamin valkopesemiseen ja islamismi-sanan pyörittelyyn. Professori Tuomo Melasuo suorastaan närkästyy, kun luetaan liikaa Koraania eikä keskitytä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ohjelman asiantuntijat eivät millään suostu kertomaan kuulijoille, että islamismin nimellä tunnettu uudistusliike edustaa paluuta alkuperäiseen islamiin sellaisena, kuin se esiintyy Koraanissa ja profeetan elämästä kertovassa perimätiedossa.

Asiantuntijoille tuntuu olevan kova tarve esittää islamistit maltillisina ja korostaa sitä, että he joutuvat ”demokratiassa” toimimaan yhdessä muiden puolueiden kanssa. Etenkin Melasuo korostaa, että vallankumous alkoi nuorten maallistuneiden opiskelijoiden voimin. Melasuo on aiemmissa kommenteissaan suhtautunut erittäin optimistisesti arabikevään jälkeiseen aikaan. Kun todellisuus sitten johti poliittisen islamin voittokulkuun, asiantuntija Melasuolle jäi selvästi jotakin hampaankoloon, koska hän vertaa islamistien voittoa Perussuomalaisten jytkyyn ja löytää yhteisiä teemoja:

”Arabikevät on pikku hiljaa muuntumassa arabijytkyksi. Jos te luette näiden jytkypuolueen takana olevaa ideologista diskurssia, se ei ole kovinkaan kaukana näiden tiettyjen niin sanottujen islamististen liikeiden diskurssista ja poliittisesta kielenkäytöstä. Muutamat sanat vaan vaihdetaan niin teemat on ihan samoja.”

Tutkija Minna Saarnivaara tirskui taustalla ja oli täysin samaa mieltä Melasuon ”analyysin” kanssa. Asiantuntijoiden mukaan islam ei ole radikalisoitunut tai muuttunut mitenkään. Sen sijaan egyptiläinen yhteiskunta on. Islamin vaikutus Egyptissä on lisääntynyt ainakin, jos katselee kuvia 50-luvun lopun Aleksandiasta, jonka rannoilla myös juutalaiset uskalsivat liikkua vapaasti. Nykypäivänä kaikki pitävät itsestään selvänä, että Egypti on käytännössä "Judenrein".

Kirjoitin itse arabikevään aikana kaksi kirjoitusta (1 ja 2), joissa ennakoin islamistien lopulta syrjäyttävän Egyptin ”Facebook-vallankumouksen” keulakuvat. Vaalit osoittivat ennusteeni todeksi ja ainoa, joka minua tuloksessa yllätti, oli islamistien vaalivoiton suuruus.

Toimittaja yritti lähetyksen aikana puristaa asiantuntijoilta näkemystä ”islamofobiasta” ja siitä, onko se suurempi uhka kuin islamismi. Valitettavasti asiantuntijoilta ei tähän polttavaan kysymykseen saatu selkeää vastausta. Sen sijaan saatiin kuulla useita keinotekoisia rinnastuksia arabimaailman ja länsimaisen politiikan ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli postmoderniin tapaan hämmentää käsitteitä kuten ”länsimaat”, joka on virallisen narratiivin mukaan puhtaasti ideologinen konstruktio paitsi silloin, kun etsitään syyllisiä islamilaisten maiden kehnoon yhteiskunnaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Silloin länsimainen kolonialismi kelpaa kyllä selitykseksi.

On vaikea kuvitella, mitä Arabijytkyn kolmen asiantuntijan jutustelu antaa sellaiselle, joka on seurannut vähän tai ei lainkaan arabimaiden tapahtumia. Ainakin itselleni ohjelma ei tarjonnut mitään sellaista uutta, jota suomalaiset Lähi-idän asiantuntijat eivät olisi useaan kertaan toistaneet. Melasuo muisti vielä pitää yllä Andalusia-myyttiä, jonka mukaan ”kolme uskontoa” eli rauhanomaisesti keskenään Espanjassa satojen vuosien ajan.

Ohjelman tärkein anti liittyy virallisen narratiivin muutokseen eli siihen, miten asiantuntijat tekevät islamisteista maltillisia kristillisdemokraatteja, jotka eivät ole yhtään sen vaarallisempia kuin Päivi Räsänen tai Timo Soini.

Sekalaisia ajatuksia

Tällä otsikolla varustettu kirjoitus voi olla merkki väsymyksestä tai ideoiden loppumisesta. Toisaalta sen avulla voi aloittaa jostakin ja katsoa, minne tuuli kuljettaa.

Kaasuputkimies

Tänään kuulin radiosta, että Paavo Lipponen oli suuttunut Aamulehdelle. Aamulehden Näkökulma-puheenvuorossa Venäjä-asiantuntija Arto Luukkanen mm. esitti, että ryhtyminen Nord Stream -kaasuputkiyhtiön konsultiksi heikensi kansan silmissä Lipposen valtiomiesasemaa.

Sattumalta kirjoitin itse vuonna 2008 kirjoituksen Lipposesta kaasuputkimiehenä. Tuolloin kaasuputken turvallisuuspoliittiset on ongelmat olivat esillä, koska Venäjä oli samana vuonna hyökännyt Georgiaan. Oli ilmeistä, että konsultti Lipponen ei enää piitannut Suomen edusta eikä kaasuputken turvallisuuspoliittisesta merkityksestä vaan ajatteli lähinnä omaa lompakkoaan. Venäläiset eivät palkanneet Lipposta, vaan sen teki venäläisten rekrytoima Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder.

Paavo Lipposelta ryhtyminen presidenttiehdokkaaksi osoitti kehnoa arvostelukykyä ja itsekritiikin puutetta. Kaasuputki ei nimittäin ole ainoa asia, joka näyttää Lipposen huonossa valossa. Päätös Stasi-listan julkaisematta jättämisestä ja Alpo Rusin oikeudenkäynti kertovat, että sosiaalidemokraatit ovat kyvyttömiä käsittelemään omaa osuuttaan suomettumisessa ja pyrkivät peittelemään sitä.

Rusin kirjassa Tiitisen lista vihjailtiin avoimesti, että pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa oli KGB:n luottomies ja ylitti kanssakäymisessään itänaapurin kanssa sopivaisuuden rajat. Sorsan avulla KGB tavoitteli vaikutusvaltaa Sosialistisessa internationaalissa ja pyrki kääntämään järjestön kantoja myötämielisemmiksi Neuvostoliittoa kohtaan.

Lipposta rasittaa lisäksi Suomen liittyminen Euroopan rahaliittoon ilman kansanäänestystä, vaikka EU:n liittymisen yhteydessä kansalle kerrottiin, että EU-jäsenyys ei tarkoita jäsenyyttä EMU:ssa. Kun euro on vajoamassa ja viemässä jäsenmaitaan kohti taloudellista katastrofia, Lipposen on presidenttiehdokkaana pakko selittää aiempia toimiaan. Selitykset eivät todennäköisesti vakuuta ketään.

Lipponen sai tänään tukea yllättävältä taholta. Entinen pääministeri Matti Vanhanen kertoi Ylen uutisille, että Lipponen ei lobannut hallitusta. Itse en vuonna 2008 väittänyt Lipposen tehneen niin, mutta hän joka tapauksessa hyödynsi poliittista osaamistaan tavalla, josta oli potentiaalista haittaa Suomen turvallisuudelle. ”Baltic Star” -Vanhanen on suomettumisen ajan kasvatti, joten hänen lobbaamistaan tuskin olisi edes tarvittu.

Lipposen kannatus on gallupeissa ollut hämmästyttävän korkea ja lähennellyt kymmentä prosenttia. Tämän on pakko johtua kantansa ilmoittamatta jättäneiden suuresta määrästä.

Rikollinen Malmö

Wikipedian mukaan kriminologia tutkii rikollisuutta empiirisin menetelmin. En tiedä, millaista empiriaa ruotsalainen kriminologi Sven Granath käytti, kun hän selitti Malmön ongelmien johtuvan Kööpenhaminan läheisyydestä, joka avaa markkinat salakuljetetulle tavaralle ja kiihdyttää taistelua tavaravirtojen hallinnasta.

Suur-Kööpenhaminan alueella asuu noin kaksi miljoonaa ihmistä. Rikostilastojen mukaan siellä tapetaan vuosittain 14 ihmistä. 300 000 tuhannen asukkaan Malmössa tapettiin 12 ihmistä eli suhteessa väkilukuun nelinkertainen määrä verrattuna Kööpenhaminaan.

Maalaisjärjellä luulisi, että suurkaupunki Kööpenhamina tarjoaisi paremman toimintaympäristön järjestäytyneelle rikollisuudelle kuin huomattavasti pienempi Malmö. Myös tavalliselle tallaajalle Malmö on muuttunut aiempaa vaarallisemmaksi. Pelkästään marraskuussa kaupungissa tehtiin 80 ryöstöä.

Blogisti Yrjöperskeles kutsuisi kriminologi Granathia ”Selitteläätiön” maisteriksi. Brittiläinen Theodore Dalrymple puolestaan kutsuu kriminologiaa ”roskaksi, jonka tarkoituksena on tietoisesti pimittää todellisuutta 60-lukulaisen sosiologian hengessä.”

Kansanvalistusta

Pelastakaa Lapset ry on liittynyt monikulttuuri-ideologiaa tuputtavien järjestöjen sankkaan joukkoon. En tiedä, onko liittyminen tapahtunut vasta äskettäin vai jo pitemmän aikaa sitten. Joka tapauksessa järjestö on julkaissut R-sanakirjan, jonka tarkoituksena on lisätä tietoa rasismista, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Kirjan sisältö on sitä itseään eli samaa huttua kuin muutkin vastaavasta aihealueesta julkaistut valistusläpyskät. Lähdeviitteistä löytyy myös tuttuja nimiä kuten Honkatukia, Rastas, Jokisalo (Stasi), Suurpää (Leena, ei Johanna), Honkasalo (se uhriutunut rasismitutkija) ja Puuronen.

Kirja on ilmeisesti suunnattu sekä nuorten parissa ammatikseen työskenteleville että vapaaehtoisille. Se tarjoaa hyvät eväät noituuden rasismin tunnistamiselle ja siihen puuttumiselle. Eli kaikki, jossa mikä tahansa ei-länsimainen esiintyy negatiivisessa valossa, on rasismia, myös tämä blogi.