Seikkailukylpylä

Kirjoitan tukholmalaisessa tai oikeammin solnalaisessa Husbybadet-kylpylässä tapahtuneesta epäillystä rikoksesta, koska se samanaikaisesti useita ruotsalaista integraatio- ja maahanmuuttokeskustelua vaivaavia ongelmia. Tapaus sinänsä ei ole ruotsalaisessa monikulttuurisessa yhteiskunnassa mitenkään poikkeuksellinen.

Tekijät

Attendo Care –nimisen yhtiön ylläpitämän Björkuddenin vastaanottokeskuksen asiakkaat lähtivät kylpemään Husbybadetin seikkailukylpylään. Asiakkaat ovat ns. yksin saapuvia pakolaislapsia (ensamkommande flyktingbarn). Tätä byrokraattista termiä käytetään turvapaikanhakijoiksi ilmoittautuneista nuorista muslimimiehistä, joiden kutsuminen pakolaislapsiksi vaatii paljon hyvää tahtoa.

Nämä ”lapset” ovat tulleet Ruotsiin pysyvän oleskeluluvan toivossa. Turvapaikkaa he eivät saa, koska he eivät ole Geneven sopimuksen tarkoittamia pakolaisia. Heitä ei kuitenkaan voi poistaa maasta, koska he väittävät olevansa alaikäisiä. Mitään todisteita alaikäisyydestä ei yleensä ole, koska henkilöllisyyspaperit puuttuvat tai  ne ovat kadonneet matkan varrella. 

Pakoilaislapset asuvat vastaanottokeskuksessa siihen asti, kunnes kuntapaikka löytyy.  Siellä heidän turvapaikka-asiansa ratkaistaan. Kun pysyvä oleskelulupa on taskussa, voidaan aloittaa ns. perheen yhdistäminen.

Björkuddenin vastaanottokeskuksen henkilökunta päätti viedä asiakkaansa Husbybadetin seikkailukylpylään.  Ennen matkaa henkilökunta omien sanojensa mukaan tähdensi pakolaislapsille, että paikallisiin tyttöihin ei saa koskea, vaikka he olisivatkin vähäpukeisia.

Uhrit ja rikos

Politiskt inkorrekt –sivustolla on kerrottu tapahtumat pääpiirteittäin. Samanaikaisesti pakolaislasten kanssa joukko 11-12 –vuotiaita lapsia vietti syntymäpäiväkutsuja kylpylässä.  Osa noin 20 pakolaislapsesta halusi tehdä tuttavuutta tyttöjen kanssa. Tytöt eivät pitäneet tästä vaan pakenivat kylpylässä olevaan luolaan yhdessä syntymäpäiväseurueeseen kuuluneen kahden samanikäisen pojan kanssa.

Suurin osa pakolaislapsista kuitenkin seurasi heitä ja alkoi repiä tytöiltä vaatteita päältä. Kun kaksi poikaa yrittivät puolustaa tyttöjä, heitä pahoinpideltiin. Yksi tytöistä onnistui pääsemään karkuun ja hälyttämään uimavahdit, jotka puolestaan kutsuivat poliisin paikalle. Tämä luultavasti esti raiskausta tapahtumasta. Vastaanottokeskuksen 20 asiakasta suljettiin yhdessä ohjaajansa kanssa pukuhuoneeseen odottamaan virkavallan saapumista.

Poliisi on kuulustellut rikoksesta epäiltyä ja ilmoittaa hänen olevan 15-17 –vuotias. Lasten kertomusten mukaan tekijä olisi kuitenkin vaikuttanut vanhemmalta. Poliisilla on ollut vaikeuksia selvittää epäiltyjen henkilöllisyyttä, koska nämä eivät ole vielä saaneet ruotsalaista sosiaaliturvatunnusta eivätkä he osaa ruotsia. PI-sivuston kuvaus tapahtumista perustuu tyttöjen vanhempien kertomuksiin. 

Tapahtumapaikka

Husbybadetin kylpylä rakennettiin vuonna 2000 ja sitä kuvattiin yhdeksi Tukholman moderneimmista ja hienoimmista sisäkylpylöistä.  Se saavutti suursuosion ja sen asiakaskapasiteetti osoittautui jo alkuvaiheessa liian pieneksi. Kylpylää remontoitiin myöhemmin veden puhdistukseen ja ilmanvaihtoon liittyvien ongelmien takia.

Hygieniaongelmien takia kylpylässä piti käyttää uimahousuja. Miesten pukuhuoneissa oli selkeät kyltit, joissa kiellettiin alushousujen käyttö. Kylpylässä myös kokeiltiin ”alushousuvahteja”, jotka ilmoittivat asiakkaille, että suihkussa olisi suotavaa käydä ennen uimista. Kiinteistöpäällikkö kuitenkin kertoo, että osa asiakkaista ei sulattanut kieltoa kylpeä likaisissa alushousuissa. Vastauksena henkilökunnan ohjeistukseen saattoi tulla tokaisu: ”Tiedämme missä asut.”

Äskettäin tapahtunut ahdistelutapaus ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta Husbybadetin historiassa. Maaliskuussa 2005 maahanmuuttajataustainen poika raiskasi naisen altaassa ja vuonna 2006 16-vuotias tyttö joutui maahanmuuttajajengin raiskaamaksi.  Näiden tapausten jälkeen Tukholman kaupungin urheilutoimi haki lääninhallitukselta lupaa valvontakameroiden asentamiseksi kaupungin uimahalleihin.

Mielenosoitus

Husbybadetin tapahtumia kuvattiin joillakin sivustoilla joukkoraiskauksena, vaikka tyttöjen vanhempien mukaan kyse oli lähinnä seksuaalisesta ahdistelusta. Tapahtuneesta suivaantuneena Nordisk Ungdom –nimisen vähintäänkin puolinatsistisen järjestön jäseniä osoitti mieltään Björkuddenin herraskartanoa muistuttavan vastaanottokeskuksen pihalla. He kantoivat kylttejä, joissa kutsuttiin vastaanottokeskuksen asiakkaita mukaan uimaan Husbybadetin kylpylään. Mielenosoittajat myös heittelivät kananmunia vastaanottokeskuksen ikkunoihin.

Valtamedia reagoi

Ruotsissa valtamedia perinteisesti vaikenee Husbybadetin kaltaiset tapahtumat kuoliaaksi. Mikäli tämä ei ole mahdollista, media yleensä jättää kertomatta tekijöiden etnisen taustan. Jos tämäkään ei ole mahdollista, tapahtumat kuvataan siten, että rikoksen tekijöistä tulee uhreja.

Aftonbladet kirjoitti Husbybadetin tapahtumista erikoisella otsikolla ”Äärioikeistolainen ryhmä marssi vastaanottokeskukseen nettihuhun perusteella”. Aftonbladetin toimittaja Linda Hjerténin mielestä mielenosoitusmarssi ylitti uutiskynnyksen, mutta itse rikosta on suurenneltu netissä.

Lopuksi toimittaja Hjertén antaa ymmärtää, ketkä ovat rikoksen todellisia uhreja:

”Turvamies vartioi vastaanottokeskuksen ovea, mutta lauantain jälkeen on ollut rauhallista.”

”Kipsijulkisivussa näkyy edelleen jälkiä kananmunista. Keltuainen on jähmettynyt kiinni.”

”Kukaan ei halua tulla ulos juttelemaan, ja sälekaihtimet on vedetty kiinni.”

Nordisk Ungdomin kuulapäiden hätäinen mielenosoitus tarjosi Aftonbladetille tilaisuuden kirjoittaa asiasta juttu ”sopivasta näkökulmasta”. Valtamediassa on varmasti tiedetty, mitä kylpylässä oikeasti tapahtui. Ainakin sen edustajat ovat ahkerasti päivystäneet Politiskt Inkorrekt –sivustoa. Myös Yleisradion sivuilta on käyty vilkaisemassa, mitä Husbybadetissa oikeasti on tapahtunut.

Arabimaailman hullu vuosi

Vuodesta 2011 näyttäisi tulevan arabimaiden oma hullu vuosi, jonka aikana eri arabimaiden autoritaariset vallanpitäjät kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Liikehdinnän lopputulosta on tässä vaiheessa mahdotonta arvioida. Liiallinen pessimismi on pahasta, mutta on toisaalta vaarallista heittäytyä 60-lukulaisen vallankumousromantiikan pauloihin.

Arabimaiden ”kevät”

Yleisradion vasemmistolainen kolumnisti Hannu Reime herkeää melkein runolliseksi, kun hän vertaa Egyptin mielenosoituksia Unkarin kansannousuun vuonna 1956.

”Itselleni on tullut mieleen Unkarin kansannousu pian 55 vuotta sitten, jolloin koko kansa näytti nousseen maata terrorisoinutta stalinistista sortokoneistoa vastaan. Unkarissa tuo koneisto henkilöityi aikaisemmin samana vuonna erotettuun puoluejohtajaan Mátyás Rákosiin, nyt Egyptissä vallasta vielä kiinni pitävään yksinvaltaiseen presidenttiin Husni Mubarakiin.”

Reime ei kirjoituksessaan mainitse sanallakaan Iranin vallankumousta vuonna 1978, jolloin lännen tukema shaahi Reza Pahlavi syrjäytettiin Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carterin hallinnon siunauksella. Lopputuloksena syntyi shaahin hallintoa raaempi ja fanaattisempi Iranin islamilainen tasavalta ajatollah Khomeinin johdolla.

Reime ei olisi Reime, jos hän jättäisi Israelin rauhaan:

”Tunnettu rauhanaktivisti Uri Avnery toteaa, että hänen kotimaansa Israelin johtajat ovat tähän saakka pitäneet oikeudenmukaista rauhaa palestiinalaisten kanssa tarpeettomana ylellisyytenä, johon kyllä olisi varaa, mutta jota on turhanpäiväistä lunastaa lopettamalla miehitettyjen alueiden asuttaminen. Arabimaiden kumous muuttaa koko tilanteen, muistuttaa paljon nähnyt ja kokenut 87-vuotias Avnery. Hänen mielestään Israelin on oman tulevaisuutensa vuoksi pakko tehdä rauha ensin palestiinalaisten ja myöhemmin kansalaisiaan edustavien, tulevien demokraattisten arabimaiden kanssa. ”

Israelin ja Egyptin välistä Camp Davidin rauhansopimusta ei voi realistisesti katsottuna pitää kestävänä, koska sopimuksen toisena osapuolena oli diktaattori Anwar Sadat. Tahririn aukion mielenosoittajat Muslimiveljeskunnasta puhumattakaan todennäköisesti pitävät sopimusta yhtä arvokkaana kuin paperia, johon se on kirjoitettu. Äskettäin Tahririn aukiolle kokoontuneet kaksi miljoonaa mielenosoittajaa huusivat yhteen ääneen:

”Olemme matkalla Jerusalemiin, marttyyreita miljoonittain.”

Israel ei ole ainoa osapuoli, jolla on syytä huoleen. Egyptin kymmenmiljoonainen koptivähemmistö pelkää syystä maan ajautumista islamilaiseksi teokratiaksi. Eräs potentiaalinen khomeini, Katarissa majaansa pitävä egyptiläissyntyinen uskonoppinut Yusuf Al-Qaradawi piti puheen Kairossa. Siinä hän mm. rukoili Jerusalemin valloituksen puolesta.

Parin viime vuoden aikana tämä ”maltillinen” Al-Qaedan vastustaja on ehtinyt

• kehottaa muslimeita hankkimaan ydinaseita, joilla he voivat terrorisoida vihollisiaan.
• Kutsumaan jihadia moraaliseksi velvollisuudeksi ja hyväksymään israelilaisten naisten tappamisen, koska nämä käyvät armeijan.
• Vahvistamaan kannatuksensa itsemurhapommituksille.
• Kutsumaan juutalaisten joukkotuhoa pyhäksi rangaistukseksi juutalaisille näiden mädännäisyydestä.
• Rukoilemaan mahdollisuutta tappaa juutalainen ennen kuolemaansa.

Qaradawi kehotti pitämässään puhetilaisuudessa kaikkia osallistujia, erityisesti kristittyjä, yhtymään islamilaiseen rukoukseen. World Net Dailyn haastattelema koptikristitty piti kehotusta uhkaavana:

”Tarkoitti hän sitä tai ei, hän pyysi kristittyjä polvistumaan merkkinä alistumisesta islamille ja Allahille.”

Koptivähemmistöllä on eniten menetettävää, jos Egypti luisuu kohti islamilaista teokratiaa. Euroopan 60-lukulaisten ”demokratia” tarkoittaa käytännössä vaaleja ja äänten laskemista eikä sitä, mitä vaalien jälkeen tapahtuu. Irakin esimerkin perusteella myös Egyptissä demokratia luultavasti merkitsisi kirkkojen polttamista ja kristittyjen joukkopakoa.

Hullu koira

Reime syyttää tyypillisen 60-lukulaisen vasemmistolaisen tavoin länttä arabimaiden diktaattorien tukemisesta.

”Arabimaita on hallittu diktatorisesti siksi, että diktatuurit ovat pääasiassa palvelleet suurten länsivaltojen, ensin Britannian ja Ranskan, sittemmin Yhdysvaltojen geopoliittisia ja strategisia intressejä.”

Tämä on vain puolitotuus. Arabimaiden joukossa on aina ollut myös niitä, jotka ovat suhtautuneet länteen vihamielisesti. Kylmän sodan aikana nämä maat etsivät tukea Neuvostoliitosta, mutta myöhemmin he ovat joko päässeet yhteisymmärrykseen lännen kanssa (Libya), joutuneet Yhdysvaltojen hyökkäyksen kohteeksi (Irak) tai liittoutuneet Iranin kanssa (Syyria).

Kansannousut uhkaavat myös näiden maiden autoritaarisia hallintoja. Ainoa ero on se, että CNN:n televisiokamerat eivät ole seuraamassa, kuinka Libyan Muammar Gaddafin joukot yhdessä palkkasotureiden kanssa ampuvat mielenosoittajia. Riippumattomuus lännestä mahdollistaa sellaisen raakuuden, johon lännen tukemat autokraatit eivät voi turvautua

Toisaalta Ronald Reaganin ”hulluksi koiraksi” kutsumaa Gaddafia voi pitää jonkinlaisena kummajaisena arabijohtajien joukossa. Hänen omintakeinen filosofiansa on sekoitus islamia ja sosialismia, joista jälkimmäinen on ainakin menneisyydessä auttanut sympatian hankkimisessa lännen vasemmistoälymystöltä.

Facebook-vallankumous

Läntiset mediat ovat pyrkineet esittämään Egyptin kansannousun ”Facebook-vallankumouksena”. Egyptiläinen, entinen Googlen markkinointijohtaja Wael Ghonim sai mainetta amerikkalaisessa liberaalimediassa. Ghonimin tähti lähti kuitenkin laskuun, kun Yusuf Al-Qaradawin turvamiehet estivät hänen pääsynsä Tahrir-aukion esiintymislavalle. Luultavasti hän kuuluu niihin, jotka joutuvat oman vallankumouksensa syötäviksi.

Toimittajiin kohdistuvat väkivallanteot eivät ole muuttaneet median linjaa. Ensin CNN:n toimittaja Anderson Cooperin tiimi joutui Hosni Mubarakin kannattajien hyökkäyksen kohteeksi. Myöhemmin CBS-televisioyhtiön toimittaja Lara Logan joukkoraiskattiin Tahririn aukiolla väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: ”Juutalainen, Juutalainen.”

Tässä yhteydessä sana juutalainen ei tarkoittanut Loganin uskontoa (joka ei ollut juutalaisuus) vaan sitä, että juutalainen on vapaata riistaa. Mielenosoittajat riisuivat Loganin ja hakkasivat häntä kepeillä, kunnes joukko paikallisia naisia ja Egyptin armeijan sotilaita pelasti hänet. Loganin työnantaja CBS ei aluksi kertonut raiskauksesta, mutta joutui tiedottamaan asiasta, kun tieto vuosi ulkopuolisille. CBS:n linja ei kuitenkaan muuttunut, vaan yhtiö puhui edelleen ”New Age -vallankumouksesta” ja siitä, kuinka Egypti osoitti muutoksen olevan mahdollinen.

”Nyt on seksikästä ja coolia olla arabivallankumouksellinen. Mikä huumaava sanoma tälle maailmankolkalle, jossa valtaosa on alle kolmekymppisiä!”

Lännen johtajat sivustakatsojia

Mitä tahansa kansannousuista seuraakin, lännen johtajat eivät ole osoittaneet minkäänlaista johtajuutta tai ymmärrystä kriisin syistä ja todennäköisistä seurauksista. Jo tutuksi tullutta tyhjää puhetta demokratiasta ja ihmisoikeuksista on sen sijaan riittänyt.

Tietysti kansannousujen seuraukset eivät ole yksinomaan negatiivisia, vaan ne sisältävät myös mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. On toki mahdollista, että Egyptissä vanha valta, uudet demokraattiset voimat ja islamistit löytävät tasapainon, jonka kanssa kaikki voivat elää. Libyassakaan valtio ei välttämättä ajaudu sisällissotaan tai bolshevistiseen anarkiaan.

Arabimaiden onneksi poliittista islamia on jo kokeiltu käytännössä. Algeriassa islamistien vaalivoitto johti veriseen ja monta vuotta kestäneeseen sisällissotaan. Iranissa taas vallankumousta seurasi oli teokratia, joka pysyy nykyisin pystyssä vain verisillä sortotoimilla. Toivo paremmasta elää, vaikka nyt nähdyt kansannousut eivät johtaisikaan mihinkään kestävään muutokseen.

Maltilliset Egyptissä

Viime viikkoina television uutiskanavilta on voinut seurata Egyptin kansannousua ja siihen liittyviä mielenosoituksia. Uutiskanavien perusteella tavalliset egyptiläiset ovat nousseet julmaa sortajaansa, presidentti Hosni Mubarakia vastaan. Kunhan Mubarak kukistuu, myös Egyptistä voi tulla demokratia, mikä luo uutta toivoa Lähi-idän kansoille.

Toisaalta media ei ole myöskään peitellyt sitä, että Egyptin parhaiten järjestäytynyt oppositiovoima on islamistinen Muslimiveljeskunta. Jos kyseinen järjestö nousisi vallankumouksen seurauksena valtaan, Egyptistä voisi tulla Iranin kaltainen teokratia.

Maltillinen veljeskunta

Suomessa sekä Yleisradion että Helsingin Sanomien sivuilta on voitu lukea, kuinka Muslimiveljeskunta on itse asiassa maltillinen islamistinen järjestö. Helsingin Sanomat kertoo seuraavaa:

” Egyptin mielenosoitusten voimaryhmäksi on noussut islamistinen Muslimiveljeskunta. Sen johtajisto koostuu kuitenkin lähinnä maallikoista, ja liike tukee moniarvoista demokratiaa.”

Mutta kuinka maltillinen järjestö Muslimiveljeskunta oikeasti on? Tähän kysymykseen suomimedia ei tarjoa vastausta.

Ruotsissa paikalliset islamologit menevät vielä pitemmälle. Islamologi Jan Hjärpe, jota olen kutsunut Ruotsin Hämeen-Anttilaksi, toteaa:

”Kyseinen organisaatio perustettiin 1920-luvun lopulla islamilaiseksi kaaderipuolueeksi. Muutoksia on kuitenkin ollut paljon, ja radikaalimmat islamistit ovat irtautuneet liikkeestä. Kyseessä on lähinnä poliittinen islamistinen puolue, joka muistuttaa eurooppalaisia oikeistokristillisiä puolueita. Kyllä, vähän kuin Göran Hägglund (=Ruotsin Kristillisdemokraattien puheenjohtaja).”

Muslimiveljeskunta kuitenkin tavoittelee teokraattista valtiota, jota hallitaan sharia-lain avulla. Hallinto ja oikeudenkäyttö perustuu Koraaniin ja profeetta Muhammadin esimerkkiin eli sunnaan. Muslimiveljeskunnan englanninkielisillä sivuilla kirjoitetaan, miten rappeutuneesta länsimaasta tehdään islamilainen valtio:

”Islamilaisen hallinnon perustaminen: Liikkeen mukaan vallitseva hallinto (yhteiskuntajärjestelmä) muodostaa perustan, joka valmistaa yhteiskuntaa islamilaisen lain hyväksymiseen. Täydellisen korruptoituneen (kafir-yhteiskunnan) militanttiin vallanvaihtoon sisältyy suuria riskejä. Siksi vallanvaihtoon tulee valmistautua suunnitelmallisesti levittämällä islamilaista kulttuuria tiedotusvälineissä, moskeijoissa ja lähetystyössä julkisissa järjestöissä, parlamentissa (poliittisissa puolueissa) ja esimerkiksi opiskelijajärjestöissä.”

Muslimiveljeskuntaa voidaan siis suvaitsevaisten tiedemiesten mielestä verrata lähinnä eurooppalaisiin kristillisidemokraattisiin puolueisiin.

Egyptin tilanne

Egyptissä muslimiveljeskuntaa ja sen johtajia on vainottu koko järjestön historian ajan. 1950-luvulla muslimiveljeskunnan jäsenet iloitsivat, kun Gamal Abdel Nasser syrjäytti Egyptin länsimielisen hallinnon. Nasserilta toivottiin islamilaista hallintoa.

Järjestö joutui kuitenkin pettymään, kun Nasser vuonna 1954 tapahtuneen salamurhayrityksen jälkeen alkoi vainota Muslimiveljeskunnan jäseniä. Järjestön merkittävin ideologi Sayyid Qutb joutui vankilaan, jossa häntä kidutettiin.

Egyptin nykyinen presidentti Hosni Mubarak nousi valtaan sen jälkeen, kun Egyptin armeijan upseeri Khalid Islambouli murhasi Mubarakin edeltäjän presidentti Anwar Sadatin. Motiivina teolle oli Sadatin solmima rauhansopimus Israelin kanssa. Hosni Mubarak oli yksi iskussa haavoittuneista. Islamboulista tuli esikuva islamistisille liikkeille ympäri maailmaa.

Sen verran suvaitsevaisille tiedemiehille voi antaa periksi, että nykyinen Muslimiveljeskunta on todennäköisesti melko maltillinen. Se on sitä siksi, että muutoin Mubarakin hallinto tuskin antaisi heidän jatkaa toimintaansa. Näin Helsingin Sanomat voi mainostaa, että järjestön johto koostuu etupäässä maallikoista ja liike tukee moniarvoista demokratiaa.

Demokraattiset egyptiläiset

Uutiskanavilta kuten esimerkiksi amerikkalaiselta CNN:ltä mielenosoittajista on välittynyt kuva epäpoliittisina nuorina opiskelijoina, jota pyrkivät muuttamaan poliittista järjestelmää kansanvaltaisemmaksi. 

Vaikka Mubarak kieltämättä edustaa tyypillistä Lähi-idän autoritaarista ja korruptoitunutta kleptokraattia varsin mallikelpoisesti, mikään ei takaa, että hänen seurajaansa olisi yhtään häntä parempi. Eikä mikään takaa, että epäpoliittiset opiskelijat saisivat oikeasti päättää, millainen poliittinen järjestelmä Mubarakin jälkeiseen Egyptiin muodostuu.

Pew Research Centerin mielipidetutkimuksessa tutkittiin egyptiläisten asenteita. Tulokset eivät ole erityisen rohkaisevia. 95 prosenttia egyptiläisistä pitää hyvänä asiana, että islam näyttelee merkittävää osaa politiikassa. 59 prosenttia kannattaa fundamentalisteja modernisoijien asemesta. 54 prosenttia kannattaa sukupuolten erottamista toisistaan työelämässä.

Kaikkein järkyttävin tulos tulee, kun kysytään kannatusta islamilaisen lain ankarimmille rangaistuksille. 82 prosenttia kannattaa aviorikokseen syyllistyneiden kivittämistä. 77 prosenttia egyptiläisistä on sitä mieltä, että varkaiden ja ryöstäjien kädet pitäisi katkaista. 84 prosentin mielestä uskontonsa hylkäävät muslimit pitäisi tuomita kuolemaan.

Voi vain kuvitella, millainen olisi yllä mainitun kaltaisilla asenteilla varustetun kansan harjoittama demokratia. Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, että Egyptin 10 miljoonan koptivähemmistö pitää Mubarakin hallintoa pienimpänä pahana.

Mitä tekee Yhdysvallat?

Egyptin kriisin aikana Yhdysvaltojen johto on virallisesti vaatinut presidentti Hosni Mubarakilta uudistuksia. Obaman hallinto ei kuitenkaan ole täysin vetänyt tukeaan pois Mubarakilta. Muistissa on kuitenkin Iranin islamilainen vallankumous, jonka aikana Yhdysvallat ei tukenut liittolaistaan Persian shaahia vaan toimillaan heikensi tämän asemaa ja mahdollisti Ajatollah Khomeinin valtaannousun.

Kyseinen kriisi koitui presidentti Jimmy Carterin kohtaloksi, koska tämä katseli presidenttikautensa lopun sivusta, kun Yhdysvaltojen suurlähetystön henkilökuntaa pidettiin panttivankeina. Obama tuskin haluaa tulla muistetuksi uutena Carterina.

Onneksi mielenosoitukset ovat hiljalleen hiipumassa, ja tavalliset egyptiläiset pääsevät takaisin töihin. Mielenosoittajien joukko on harventunut ja vain kaikkein kiihkeimmät aktivistit jaksavat täyttää Tahririn aukiota.

Artikkelin kuvassa esiintyy joukko Kairon yliopistosta vuonna 1978 valmistuneita opiskelijoita. Valmistuneista naispuolisista opiskelijoista huomattavan harvalla on islamilainen hijab-huivi päässään. Tätä kuvaa kannattaa verrata vuoden 2004 vastaavaan, jossa hijab on paljon yleisempi päähine. Egypti on muuttunut mutta tuskin länsimaiden kannalta parempaan suuntaan.

Puurot ja vellit

Hämmästys oli suuri, kun havaitsin Roopen Mediaseuranta-blogista Juhani Huttusen Kirkko ja kaupunki -lehteen kirjoittaman artikkelin ”Minäkö rasisti”? Kyseessä oli toinen kerta, kun tämä blogi esiintyy sanomalehdessä. Edellisellä kerralla blogikirjoitukseni Barack Obamasta kuvitti Suur-Jyväskylä -lehden sivua.

Huttusen artikkelissa haastateltiin rasismin asiantuntijaa, sosiologi Vesa Puurosta. Puuronen maalaa allekirjoittaneesta kuvaa ovelana piilorasistina:

”Teksti on aito, ja sen kirjoittaja todellinen. Taitava jäsennys takaa, että kirjoittaja selviytyy kuivin jaloin. Blogi vain sanoo, mitä jotkut ajattelevat. Nokkela bloggaaja torjuu mahdolliset rasistisyytteetkin: ”Islam ei ole rotu, joten rasistisyytökset voidaan sivuuttaa olankohautuksella.”

Itse asiassa olen ehkä käyttänyt liikaakin tuota Hugh Fitzgerald -sitaatin suomennosta. Sitaatti on kyllä vähän kömpelö mutta tiivistää lyhyeen tilaan sen, mistä epäluulo islamilaisista maista länteen suuntautuvaa maahanmuuttoa kohtaan johtuu. Jopa Suomessa, jossa muslimimaahanmuuttajia on suhteellisen vähän, uudet tulokkaat edellyttävät viranomaisilta ja julkisilta laitoksilta mittavaa sopeutumista.

Perinteisesti on ajateltu, että uusien tulokkaiden pitäisi sopeutua valtavirtaan eli kansanomaisesti sanottuna elää ”maassa maan tavalla”. Liberaali länsimainen yhteiskunta tarjoaa riittävästi mahdollisuuksia kunkin yksilön omalle erityisyydelle ilman, että yhteiskunnan perusteita tarvitsisi lähteä radikaalisti muuttamaan.

Puurosen väljät vellit

Kirkko- ja Kaupunki -lehdessä esitetään taas yksi rasismin määritelmä:

”Rasismitutkija, sosiologian dosentti Vesa Puuronen Itä-Suomen yliopistosta sisällyttää rasismiin myös kulttuuri- ja uskontoperusteisen luokittelun.

• Rasismin lyhyt määritelmä on, että se on rotujärjestelmän rakentamista ja ylläpitämistä. Rotujärjestelmä taas perustuu erilaisten ryhmien rodullistamiseen eli erottamiseen joidenkin fyysisten tai kulttuuristen tuntomerkkien avulla valtaväestöstä. Suomen tapauksessa valtaväestön muodostavat valkoiset suomensuomalaiset, Puuronen sanoo.
• Erottelun lisäksi rasismiin kuuluu muiden ryhmien sijoittaminen rodullisessa hierarkiassa alempiarvoiseen asemaan kuin valtaväestön. Suomessa rotuhierarkian alimmalla portaalla ovat somalit, muut mustat afrikkalaiset, arabit ja venäläiset. Afrikkalaisten rodullistaminen perustuu pääasiassa fyysisiin piirteisiin, venäläisten taas kulttuurisiin piirteisiin.”

Antirasistiset tutkijat ja aktivistit tarkoituksella hämärtävät rasismin käsitettä. Pelkkä luokittelu on rasismia Puurosen mukaan, ja rasismia on tietysti myös kulttuurirasismi. Puuronen kuitenkin jättää kertomatta, että rasismia ja "luokittelua" esiintyy kaikissa kulttuureissa ja kaikissa maissa. Valitettavasti ihmiset luokittelevat tietoisesti ja tiedostamattaan ihmisiä eri ryhmiin ulkonäön, puhetavan, uskonnon ja muiden vastaavien tekijöiden takia. Vain valkoihoinen länsimaalainen on kuitenkin velvollinen aktiivisesti poistamaan rasismin itsestään ja tuntemaan siitä syyllisyyttä.

Muslimi, joka pitää vääräuskoisia itseään alempina ihmisinä uskontonsa perusteella, ei sen sijaan voi syyllistyä rasismiin eikä hänen pidä ruoskia itseään tai tutkia omia asenteitaan.

Tämä on tietysti postmodernin vasemmistolaisuuden perusteella täysin luonnollista. Muslimi edustaa syrjittyä ja sorrettua ryhmää, kun taas valkoihoinen ihminen hegemonista valtakulttuuria. Tällöin muslimi ei voi olla aktiivinen toimija vaan pelkkä syrjinnän tahdoton uhri. Kaikki hänen tekonsa voidaan selittää syrjintänäkökulmasta ja selitetäänkin, kun Puurosen kaltaiset päästetään ääneen. Sama asia pätee myös globaalisti valtioiden välillä, mutta päivystävänä dosenttina toimii Puurosen sijaan esimerkiksi kehitysmaatutkija, dosentti Pertti Multanen.

Puuronen jatkaa selittelyään:

”Sukupuolijärjestelmän aiheuttamaa miesten ja naisten epätasa-arvoa vastaan on taisteltu vuosikymmeniä. Myös luokkajärjestelmään liittyvää taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa on vastustettu ainakin sataviisikymmentä vuotta, mutta rotujärjestelmän olemassaoloa ei ole vielä kunnolla edes huomattu.”

Puuronen on entinen kommunisti, vaikka hän onkin poistanut poliittista toimintaa käsittelevän nettisivustonsa. Siksi hänen pyrkimyksensä lopputuloksen tasa-arvoon kannattaa nähdä tätä taustaa vasten. Kun kommunismi romahti ja osoitettiin lopullisesti epäinhimilliseksi ja tuhoisaksi aatteeksi, moni entinen kommunisti löysi kotinsa kulttuurimarxismista. Puurosen pyrkimys ”rotujärjestelmän” poistamiseen on hyvä esimerkki tästä.

Puhdasta ”pomoa” on myös seuraava:

”Rasismi on rotujärjestelmän ilmenemismuoto. Se tarkoittaa ideologioita, käytäntöjä, lakeja ja instituutioita, joiden avulla tuotetaan ja ylläpidetään eri rodullistettujen ryhmien välistä epätasa-arvoa. Rasismista eli rotujärjestelmän ylläpidosta hyötyvät kaikki valtaväestön edustajat, niin sinä, minä kuin ”maahanmuuttokriitikotkin”. ”

Paradoksaalisesti Puuronen itse hyötyy rasismista kaikkein eniten. Mitä enemmän rasismista puhutaan, sitä enemmän Puurosen kaltaiset pääsevät ääneen mediassa. Puuronen on tehnyt elämäntyönsä rasismista ja hänen huippuhetkensä sattui samaan aikaan, kun Joensuussa kohistiin paikallisista skineistä.

Kysymys kuuluu kuitenkin: Mitä sitten? Pitääkö ”rotujärjestelmästä” eli suomalaisen valtakulttuurin hegemoniasta pyrkiä aktiivisesti eroon ja korvata ne esimerkiksi monikulttuurisella yhteiskunnalla? Puurosen vastaus tähän lienee myönteinen.

Jos tavalliselle suomalaiselle kerrotaan, että hänen edustamansa kulttuuri ei enää olekaan valtakulttuuri vaan pelkästään yksi muiden joukossa, hän todennäköisesti suhtautuu asiaan epäluuloisesti ja voi jopa aktiivisesti vastustaa ajatusta. Jos taas hänet vaiennetaan syyllistämällä häntä rasismista, hän pitää todennäköisemmin suunsa kiinni.

Seppo Lehdon uhri

Artikkelin lopussa kerrotaan Puurosen kokemasta nettihäirinnästä kuitenkaan täsmentämättä, mistä siinä on kyse.

”Pelkkä rasismista puhuminen itsessäänkin nostattaa tunteita. Joko esitetään kyllästynyttä, tai sitten kuppi menee totaalisesti nurin. Vesa Puuronen on vuosikausien ajan joutunut räikeän nettirikollisuuden uhriksi. Hänen nimissään pidetään Googlen tarjoamalla sivustolla muun muassa kunniaa loukkaavia blogeja. Kuitenkaan Google ei lotkauta korvaansa, ja Suomenkaan poliisi ei mahda mitään. ”

Rasismista puhuminen nostaa tunteita, koska rasismi-leimakirvestä heilutetaan niin huolettomasti. Sanaa rasisti käytetään ihmisten hiljentämiseen, jotta rasistin sanaa ei tarvitsisi kuunnella ja hänen mielipiteensä voitaisiin mitätöidä. Normaalisti syytökseen reagoidaan puolustautumalla, mistä tulee antirasistien lanseeraama käsite: ”En ole rasisti, mutta...”.

Me kaikki olemme altistuneet antirasistiselle indoktrinaatiolle, monet jo lapsuudesta asti. Tiedämme, mitä rasistisyytös tarkoittaa ja olemme oppineet tiedostamattamme pelkäämään sitä. Suurin osa ihmisistä ei halua tulla leimatuksi rasistiksi. Vain harva pystyy suhtautumaan syytökseen yliolkaisesti, ja melkein jokainen tietää tehneensä ajatusrikoksen.

Syytöstä vastaan on lisäksi mahdotonta puolustautua rasismin lavean määritelmän takia. Onkin todennäköisempää, että leima tarttuu kuin että rasismisyytösten kohteeksi joutunut onnistuu selittelemään itsensä kuiville. Vähintäänkin piilorasisti saadaan jokaisesta, mikä itse asiassa käy ilmi Puurosen sitaateista.

Melkein unohdin, että Puuronen on Seppo Lehdon uhri. En tiedä tarkalleen, mitä Lehdon ja Puurosen välillä on tapahtunut enkä epäile, etteikö Puuronen monien muiden Lehdon kohteeksi joutuneiden tavoin olisi joutunut kärsimään jos ei muuta niin mielipahasta.

Puurosen nimellä löytynyt törkyblogi edustaa tekijälleen (ilmeisesti Lehto) ominaista sottaista laatua alatyylisine ilmaisuineen. Tekijä kuitenkin istuu parhaillaan blogikirjoittelustaan saamaansa kahden ja puolen vuoden ehdotonta vankeustuomiotaan, minkä Kirkko ja Kaupunki -lehti tietysti unohti mainita.

Miten rasismisyytöksiin pitäisi suhtautua?

Puurosen mielipiteet ja rasismikäsitykset edustavat akateemista valtavirtaa ja hän saa esiintyä mediassa asiantuntijana. Media ei millään tavalla aseta kyseenalaiseksi hänen asiantuntijuuttaan, vaikka se perustuu ideologisesti vasemmistolaiseen maailmankatsomukseen. Sorrun nyt luokitteluun, kun kutsun Puurosta ”mokuttajaksi”.

Mielestäni ainoa tapa karistaa ”rasismofobia” on pyrkiä ymmärtämään, millainen ajatusmaailma rasismihysterian takaa löytyy. Oman ideologiansa perusteella Puuronen ja muut ”mokuttajat” toimivat johdonmukaisesti ja usein vilpittömästi uskovat edistävänsä yhteistä hyvää. Vasta ymmärtämisen jälkeen voi rasistisyytökset kuitata olan kohautuksella ja puhua rehellisesti oman mielipiteensä ilman tarvetta pyrkiä puolustautumaan epäreiluilta syytöksiltä.

Ruotsista ja vähän Tanskastakin - osa 2

Äskettäin Wikileaks-asiakirjoista paljastui, että Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt ja integraatioministeri Tobias Billström keskustelivat amerikkalaisten kanssa keinoista rajoittaa irakilaispakolaisten muuttoa Ruotsiin. Yle kertoo asiasta seuraavasti:

” Asiakirjan mukaan ulkoministeri Carl Bildt ja maahanmuuttoministeri Tobias Billström mainitsivat keskustelussa Ruotsissa tapahtuneet kunniamurhat, joiden seurauksena kansalaiset olivat alkaneet vaatimaan tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Asiakirjassa kerrotaan myös muun muassa, että ministerit pitivät vuoden 2003 alkaneen sodan jälkeen tulleita pakolaisia vaikeasti yhteiskuntaan sopeutettavina.

Asiakirjan mukaan ulkoministeri esitti myös, että tarvitaan sopimus Irakin kanssa pakolaisten palauttamisesta ennen kuin Ruotsin suurlähetystö voidaan perustaa Bagdadiin. ”

Sinänsä Maltillista Kokoomusta edustavien ministerien toiminnassa ei ole maallikon kannalta mitään moitittavaa. Ruotsalaisministerit pyrkivät edistämään oman maansa etua ja estämään laajojen pakolaisvirtojen rantautumisen Ruotsiin.

Tekopyhyyttä ja kaksinaamaisuutta

Bildtin ja Billströmin toiminta kertoo kuitenkin ikäviä asioita ruotsalaisen demokratian toimivuudesta tai lähinnä sen puutteesta. Molemmat ovat olleet hallituksessa pitkään ja tietävät varmasti, miten laajamittainen maahanmuutto on vaikuttanut ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja miten hyvin tulijoiden integraatio on onnistunut. He luultavasti tietävät asian paremmin kuin poliittisen paarian asemasta nauttivat Ruotsindemokraatit.

Bildt ja Billström eivät kuitenkaan ruotsalaisessa poliittisessa kulttuurissa pysty kertomaan todellista mielipidettään vaan heidän on teeskenneltävä, että kaikki on hyvin ja että monikulttuuri on ihanaa. Ruotsin Ympäristöpuolueen väistyvä puheenjohtaja Maria Wetterstrand sanoi viiimeisessä puheessaan puolueensa puheenjohtajana:

”Mångfald förenar oss.”  (Moninaisuus yhdistää meitä)

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, jos meillä tarkoitetaan tavallisia ruotsalaisia. Poliittisen eliitin eli Ruotsin vakiintuneiden ”sjupartietin” eli seitsemän perinteisen puolueen kannalta se on kuitenkin täyttä totta. Kaikki valtiopäiväpuolueet Ruotsindemokraatteja lukuun ottamatta kannattavat monikulttuuripolitiikkaa ja pitävät Ruotsindemokraatteja muukalaisvihamielisinä rasisteina.

Luultavasti merkittävä osa Ruotsin Kokoomuksen kannattajista ajattelee täsmälleen samalla tavalla kuin Bildt ja Billström. He eivät kuitenkaan syystä tai toisesta vaihda puoluetta, osin ehkä Ruotsindemokraattien huonon maineen takia. Tätä mainetta pitää voimakkaimmin yllä sosiaalidemokraatteja kannattava iltapäivälehti Aftonbladet. Maltillinen Kokoomus on yhdessä muiden puolueiden kanssa moittinut Ruotsindemokraatteja muukalaisvihamielisyydestä ja tekee yhteistyötä Ympäristöpuolueen kanssa integraatio- ja maahanmuuttoasioissa pyrkien näin estämään Ruotsindemokraattien vaa’ankieliaseman vaikutuksen maahanmuuttopolitiikkaan.

Luonnollisesti kansakunnan moraali-ilmastosta huolestunut Ympäristöpuolue aikoo kannella Bildtin ja Billströmin puheista Ruotsin valtiopäivien perustuslakivaliokunnalle. Moralisointi ei kuitenkaan lopu tähän. Aftonbladetin kulttuuritoimituksen Peter Larsson kutsuu Billströmiä ”Ruotsindemokraattien tasoiseksi rasistiksi”. Billström joutui median ristituleen ja puolustautui suorastaan surkuhupaisalla tavalla toistamalla samaa fraasia kaikkiin toimittajan kysymyksiin.

” Ruotsin hallitus ei millään tavalla kommentoi ns. Wikileaks-asiakirjoja, koska ne perustuvat kolmannen osapuolen tietoihin. En voi kommentoida niitä.”

Billströmin kohtalo kertoo Ruotsin julkisesta keskustelusta kaiken olennaisen. Maahanmuuttopolitiikasta voi julkisesti olla vain yhtä mieltä. Monikulttuuria ei kaikkien tarvitse ylistää, mutta sitä ei ainakaan saa vastustaa. Monikulttuurin julkinen vastustaminen vaikeuttaa myös urakehitystä, mistä kertoo toimittaja Gunnar Sandelinin kohtalo työpaikkahaastattelussa.

Sandelin on kirjoittanut useita kirjoituksia, joissa hän on kertonut rehellisen mielipiteensä maahanmuutosta ja siitä kuinka ruotsalainen media pimittää totuuden maahanmuuton vaikutuksista. Tunnetuin Sandelinin mielipidekirjoitus julkaistin Dagens Nyheter –sanomalehdessä 8.4.2008, ja sitä on käsitelty tässäkin blogissa.

Sandelin oli hakenut lehdistövastaavan paikka Ruotsin tilastokeskuksessa (Statistiska Centralbyrån).  

Haastatteluissa Sandelin kertoi avoimesti mielipidekirjottajan roolistaan ja lupasi, että tämä ei enää jatkuisi tilastokeskuksen palveluksessa. Kahden haastattelun jälkeen hän oli ainoa jäljellä oleva hakija. Jäljellä oli enää tapaaminen pääjohtaja Stefan Lundgrenin kanssa. Ennen tapaamista Lundgren kuitenkin kirjoitti, että hän ei luota Sandelinin tapaan kirjoittaa. Muuta selitystä ei annettu. Sandelin kanteli asiasta oikeuskanslerille, jolta hän toivoo vastausta kysymykseen, millaiset mielipiteet ovat sallittuja valtion työntekijälle.

Takaisin Tanskaan

Edellisessä kirjoituksessa kerroin, kuinka Muhammad-pilakuvapiirtäjä Kurt Westergaardin kotiin murtautunut somali Muhudiin M. Geele väitti, että hänen tarkoituksenaan oli vain pelotella Westergaardia. Seuraavana päivänä oli Westergaardin todistajalausunnon vuoro. Eläkkeellä oleva pilapiirtäjä kohtasi Geelen ensimmäistä kertaa kirveshyökkäyksen jälkeen

Westergaard kutsui somalikirvesmiestä pelkurimaiseksi valehtelijaksi. Hän kertoi oikeudelle Geelen käyttäytymisestä:

”Nyt sinä kuolet.  Sitä hän huusi kuin mielipuoli.”

Westergaardin mukaan Geele tuli hänen asuntoonsa pyhänä soturina, jonka tarkoituksena oli lyödä vääräuskoinen kuoliaaksi. 29-vuotias somali tunnustaa luvattoman tunkeutumisen asuntoon mutta ei yritystä tappaa kuuluisa Muhammad-pilapiirtäjä.

Tanskassa ei kuitenkaan täysin niellä ruotsalaispoliitikkojen Tanska-kritiikkiä. Jyllands Postenin toimittaja Mikael Jalving haluaa Newsmill-sivustolle kirjoittamassaan mielipideartikkelissa oikoa ruotsalaisten väärinkäsityksiä Tanskan maahanmuuttopolitiikasta otsikolla ”Ruotsin kuningaskunnassa on jotakin mätää”.

Jalving kuvailee ruotsalaispoliitikkojen käsityksiä Tanskasta ennakkoluuloisiksi ja vertaa niitä tapaan, jolla Ronald Reaganiin suhtauduttiin Ruotsissa 1980-luvulla. Tanska on korvannut Yhdysvallat pahan valtakuntana Ruotsin poliittisessa keskustelussa.

Myytit Tanskan maahanmuuttopolitiikasta

Jalving luettelee kolme myyttiä, joita Ruotsissa käytetään Tanskan arvostelussa. Ensimmäisen mukaan ”muukalaisvihamielisyys” on Tanskan maahanmuuttopoliittisen suunnanmuutoksen syynä. Todellisuudessa kansantaloudelliset syyt pakottivat muutokseen. Tanskassa nimittäin havaittiin, että vain pieni osa maahanmuuttajista teki töitä, mikä luonnollisesti rasitti Tanskan taloutta. Nämä ongelmat otettiin esiin tiedotusvälineissä ja niistä keskusteltiin. Nykyisin Tanskassa vallitsee laaja konsensus siitä, että vuoden 2002 jälkeen toteutetut muutokset, joiden mukaan ns. de facto –pakolaisilla ei enää ollut oikeutta turvapaikkaan, lisäsi maahanmuuttajien työllisyyttä.

Toinen myytti liittyy maahanmuuttajien lukumäärään. Tanska ei suinkaan ole mikään ”aidattu asuinalue”, kuten Maria Wetterstrandin puheet antavat ymmärtää. Maahanmuuttajien lukumäärä ei ole vähentynyt vaan lisääntynyt. Vuonna 2000 Tanskaan saapui noin 22 000 maahanmuuttajaa. Vuonna 2008 tulijoita oli 28 000.

Kolmannessa myytissä on kyse Tanskan houkuttelevuudesta potentiaalisten maahanmuuttajien keskuudessa. Kreikkaan laittomasti saapuvilta maahanmuuttajilta oli kysytty, mihin maahan he pyrkivät. Tanska oli suosittu kohde, sillä melkein puolet Tanskaan saapuvista turvapaikanhakijoista saa turvapaikan Tanskasta ja 30 prosenttia toissijaisen suojelun perusteella. Ruotsissa vastaavat luvut ovat  29 ja 13 prosenttia.

Tanskan maahanmuuttopolitiikkaa ei siis voida pitää erityisen ankarana eikä tanskalaista yhteiskuntaa ”suljettuna” tai ”suvaitsemattomana”, kuten ruotsalaiset poliitikot Maria Wetterstrandin ja Maud Olofssonin suulla yrittävät todistaa.

Merkittävin ero Ruotsin ja Tanskan välillä liittyykin siihen, mitä saa julkisesti sanoa ja kuinka avoimesti tavalliset ihmiset uskaltavat kertoa todellisen mielipiteensä.